Julkisen Sanan Neuvostoliitto loogikkona

Kielitieteilijä ja antropologi Kai Donner kertoo tutkimuksessaan Siperian samojedikansojen keskuudessa (1919), kuinka hän Venäjälle suuntautuneella matkallaan kohtasi alkuasukkaan, jonka oli kerrassaan mahdotonta suostua muodostamaan kielitieteilijän häneltä pyytämää lausetta. Tutkija oli kehottanut muuan samojedimiestä antamaan esimerkin siitä, kuinka tämä omalla kielellään lausuisi ’minun jokeni’, mutta saanut vastaukseksi äkäisen tiuskaisun, että ”joki ei ollut minun ja ainoastaan samojedit saivat siinä kalastaa”.

Kun asukas ei suostunut tuota väitettä lausumaan edes esimerkkinä oman kielensä lauseesta, kielitieteilijän johtopäätös saattoi olla vain se, että kyseinen ihminen ei pystynyt tekemään eroa sen välillä, milloin lausetta käytetään oman väitelauseen osana ja milloin lause ainoastaan mainitaan. Alkukantaiselle ajattelulle ominaisesti kyseinen kansanheimo eli – Marcel Maussin Essai sur le don -teoksen (1925) termiä lainatakseni – ”totaalisen sosiaalisen faktan” sisällä, jossa ei kyetty ymmärtämään vaihtoehtoja: ei kuvitelmia, ei utopioita, ei konditionaaleja, ei päämääriä, ei haaveita eikä mitään, mikä ei mahtunut heidän ajattelunsa umpioon ja tuohon muutoinkin niin kapoiseen totaliteettiin.

Hieman samanlainen kuva minulle tulee Julkisen sanan neuvostosta, joka antoi viime viikolla ratkaisun Jussi Halla-ahon asiassa. Halla-aho oli valittanut JSN:lle tavasta, jonka mukaisesti eräs hänen kirjoituksensa oli leimattu Yleisradion jutussa ”rasistiseksi”. Leimaus johtui siitä, että kirjoittaja oli käyttänyt rasistisensävyistä puheenpartta eräänä esimerkkilauseenaan vertaillessaan syrjintähierarkioihin liittyviä kaksoisstandardeja sekä tehdessään viranomaisten ja tiedotusvälineiden sanankäytöstä eräänlaista diskurssianalyysia.

Todellisuudessa kirjoittaja oli esittänyt lauseensa havaintoesimerkkinä sellaisesta väitteestä, jota hän itsekin piti rasistisena sitoutumatta sen väitesisältöön. Ja kuitenkin Halla-ahon käyttämä esimerkkilause ”ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre” esitettiin A-talkin ohjelmassa, ikään kuin se olisi hänen oma väitelauseensa. Lisäksi Halla-ahoa sanottiin Yleisradion uutisissa aiemmin ”rotutohtoriksi”. Koska uutisointi on ollut halventavaa, ylenkatsovaa ja akateemista statusta kompromettoivaa sekä työnsaantimahdollisuuksia vahingoittavaa, on tohtorille tuotettu sellaista haittaa, joka täyttää törkeän kunnianloukkauksen tunnusmerkit. Mielestäni Yleisradion toimittajien harjoittamassa nimittelyssä olisi ollut peruste oikeudenkäynteihin, rangaistuksiin ja Halla-aholle myönnettäviin vahingonkorvauksiin.

Ja mitä teki Julkisen sanan neuvosto? Istuttuaan tiipiissään hetken nämä intiaanit antoivat ratkaisun, jonka mukaan Yleisradio oli menetellyt oikein ja kielitieteen tohtori väärin! Miten tämä on mahdollista?

Ovatko JSN:n jäsenet todellakin niin tyhmiä, että he eivät ymmärrä eroa sen välillä, milloin lausetta käytetään ja milloin se mainitaan? Eivät varmasti, sillä heidät on päästetty todistukset kädessä yliopistoista pois. Osa heistä on jäänyt myös sinne sisään. Kyse täytyy olla poliittisen korrektiuden tavoittelusta. JSN asettaakin näköjään vaakalaudalle jopa oman maineensa, kunhan se sitä kautta saa maahanmuuttokriitikot tuomituiksi ja monikulttuurisuuden ideologiaa edistetyksi.


De dicto ja de re

Kiistan toinen osa koskee luonnollisesti jatkokysymystä, milloin ihmistä voidaan syyttää ”rasismista” tai ”kansaryhmää vastaan kiihottamisesta”, jos hän antautuu arvostelemaan tiettyä vähemmistöön tai enemmistöön tai ylipäänsä johonkin ryhmään kuuluvaa tahoa. Jos mikä tahansa mihin tahansa vähemmistöön kuuluvaan ihmiseen kohdistuva arvostelu leimataan aina ”rasismiksi” tai ”kansanryhmää vastaan kiihottamiseksi”, laiminlyödään ero de dicto ja de re puhetapojen välillä.

De dicto -puhetapa tarkoittaa sitä, että ihminen tunnetaan hänen ominaisuuksiensa perusteella, ja de re -puhetapa sitä, että ihminen tunnetaan henkilökohtaisesti: hänestä itsestään. Esimerkiksi jos minua arvostellaan, voi arvostelu kohdistua minuun ominaisuuksieni perusteella: ammattitaitooni, sukupuoleeni, seksuaalisuuteeni tai pituuteeni, jolloin kyseessä on de dicto -puhetapa. Minut tunnetaan tällöin ominaisuuksieni perusteella. Mutta arvostelu voi kohdistua minuun myös henkilönä. Tällöin minut tunnetaan henkilökohtaisesti ja arvostelu on persoonallista.

Ongelmalliseksi asia muodostuu seuraavanlaisessa esimerkissä. Oletetaan, että Matti tuntee Pekan. Lisäksi Pekka on maailman lyhin koripalloilija, mutta Matti ei tiedä sitä. Voidaanko sanoa, että Matti tuntee Pekan tuntiessaan maailman lyhimmän koripalloilijan? Mattihan tuntee Pekan henkilökohtaisesti (de re), mutta hän ei tiedä, mitä Matti on ominaisuuksiensa perusteella (de dicto): toisin sanoen maailman lyhin koripalloilija. Voidaanko siis yksiselitteisesti sanoa, että kaikki, mitä Matti sanoo Pekasta, kohdistuu joka tapauksessa maailman lyhimpään koripalloilijaan?

Erään vastauksen tarjoaa kausaalinen tietoteoria. Sen mukaan emme voisi tulkita Matin käsityksiä Pekan ominaisuuksiin viittaaviksi, sillä Pekan ominaisuudet eivät aiheuta Matin uskomuksia Pekasta tai johdu niistä. Näin ollen Matin väitteet Pekasta eivät häntä kokonaisuutenakaan koskiessaan kohdistu hänen kaikkiin ominaisuuksiinsa välttämättä eivätkä käytännössä edes useimpiin niistä vaan yleensä vain tiettyihin yksityiskohtiin.

Tapauksen opetusta voidaan soveltaa myös ”kansanryhmää vastaan esitettävää kiihotusta” koskevaan argumentaatioon. Jos esimerkiksi joku muslimi kokee itsensä arvostelluksi jonkin ominaisuutensa, kuten uskonnon perusteella, ei arvostelijaa voida syyttää sen enempää henkilökohtaisesta loukkaamisesta kuin kansanryhmää vastaan kiihottamisestakaan, sillä arvostelijan mielipiteet eivät välttämättä johdu kyseisestä ominaisuudesta. Arvostelu ei ole välttämättä uskonnollisperäistä.

Ja jos se on sitä, se voi olla oikeutettua. Ominaisuuteen kohdistuva de dicto -arvostelu on tällöin yhtä perusteltua kuin henkilökohtainen de re -argumentaatiokin. Toiseksi: uskonnolliset tai muut henkilökohtaiset valinnat ja ominaisuudet eivät ole minkään kansanryhmän välttämättömiä ja myötäsyntyisiä ominaisuuksia, jotka koskisivat kaikkia kansanryhmän jäseniä. Niinpä myöskään yleispoliittista uskontokritiikkiä ei voida tuomita sellaiseksi kansanryhmän arvostelemiseksi, joka olisi etnistä ja rasistista josta pitäisi rangaista.

Jos taas arvostelu sisältää pelkkiä yleistyksiä, arvosteleminen ei ole tällöin ainakaan henkilökohtaista eikä anna aihetta henkilökohtaiseen loukkaantumiseen. Kummatkin arvostelun lajit pitää siis sallia sillä perusteella, että henkilö voidaan erottaa sekä faktuaalisesti että käsitteellisesti hänen ominaisuuksistaan, ja sillä, että yksilöiden erot ovat suuremmat kuin ryhmien erot eivätkä ryhmille oletetut yhteisetkään tekijät kata kaikkia ryhmän oletettuja jäseniä.

Kaikki arvostelu on tämän mukaan yksittäistapauksellista, eikä asia voisi muutoin ollakaan, jos arvostelulla ylipäänsä on jokin määritelty kohde. Lisäksi aina, kun arvostelua esitetään, siihen voi olla perusteltu syy, joka oikeuttaa arvostelun. Näin ollen myös kansanryhmien arvosteleminen on tavanomaista poliittista toimintaa ja sellaisena hyväksyttävää.


JSN on tiedotusvälineiden käsikassara

Mutta palataan tuomioiden arkipäiväiseen maailmaan. Miten lehdet ottivat vastaan uutisen Halla-ahon valituksen kariutumisesta? Halla-ahon kimppuun jo useasti muulloinkin hyökkäilleet Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat ottivat JSN:n päätöksen tietysti vastaan kiitollisina. Esimerkiksi Helsingin Sanomat luonnehti sitä ”vapauttavaksi”. Ilta-Sanomat puolestaan ilakoi, että ”Halla-aho hävisi”. Tämäkin olisi ehkä totta: käänteisessä muodossa. Pääasia on, että nimi kirjoitettiin oikein, niin ihmiset tietävät, kenelle antavat tulevissa vaaleissa äänensä.

Sanoma-konsernin viestimet polkevat kansalaisten sananvapautta niin kauan kuin niiden oma sananvapaus ei ole vaarassa. Lisäksi tapaus osoittaa, että Julkisen sanan neuvosto on tiedotusvälineiden asianajaja. Se ei arvostele tiedotusvälineitä, vaan se arvostelee niitä ihmisiä, jotka arvostelevat tiedotusvälineitä. Tämän puolueellisuuden vuoksi on väärin, että tuomioistuimet kelpuuttavat JSN:n ratkaisut todistelun aineistoksi.

Halla-ahon esseissä on paljon hypoteettista ja esimerkinomaista ainesta, jota kirjoittaja käyttää havaintomateriaalinaan. Hän siis kuvittelee, spekuloi ja testaa paljastaakseen valheita. Minä taas filosofina sanon asiat suoraan paljastaakseni totuuden. Julkisen sanan neuvosto puolestaan ei saisi tekeytyä niin asiantuntemattomaksi, ettei se muka kykene ymmärtämään, milloin on kyse väitteinä lausutuista propositioista ja milloin esimerkkilauseista.

Demokratiassa kansa ei saisi pelätä hallitusta eikä sen viranomaistahoja, vaan hallituksen pitäisi pelätä kansaa. Nyky-Suomessa sanankäytön instituutiot ovat täydellisesti hallituksen talutusnuorassa, ja päätöksellään JSN rakentaa tahallisesti tuomiota Jussi Halla-aholle, jotta hänet voitaisiin tulevaisuudessa tuomita sopimattomista sanoista oikeudessa. Halla-ahon kirjoitukset eivät ole rasistisia, eivätkä ne sisällä kansanryhmää vastaan kiihottamista, vaan ne ovat älyllisiä ja terävästi argumentoituja mutta samalla tietysti myös epäsovinnaisia. Kun vallankäyttäjät ummistavat silmänsä ja korvansa tältä, kyse on viranomaisten mielivallasta. – Big Brother’s bull shit!