Syyttömänä elinkautisessa

Vuosi lähenee loppuaan, ja huomio kääntyy asioista armottomimpaan, aikaan. Omalla yksisuuntaisuudellaan se paljastaa koko olemassaolomme hauraan ja häivähdysmäisen luonteen.

Filosofisessa ja -teologisessa ajattelussa elämän aikaulottuvuuksia on usein lähestytty ”jo”-käsitteen kautta. Tietyt filosofit ovat esimerkiksi puhuneet tulevaisuuden utooppisesta yhteiskunnasta haaveellisesti: toivoen, että paratiisimainen yhteiskunta olisi ”jo” täällä. Teologit, jotka ovat kavahtaneet astumista vapaaehtoisesti kuoleman jälkeiseen Paratiisiin, ovat puolestaan nähneet, että Taivashan toteutuu ”jo” hurskaiden ihmisten maanpäällisessä elämässä, eikä tuonpuoleisuuteen ole kiirettä.

”Jo”-aikamuotoon liittyvä näkökulma saattaa tuoda lohtua ihanteissa piehtaroivien optimismista syntyvään epätoivoon, mutta se lievittänee myös tulevaisuutta pelkäävien epävarmuutta siitä, mikä heitä odottaa. Myös minulle ”jo”-sanan aikamuoto on tuttu.

Olen nimittäin joutunut elämään koko ikäni tuossa paratiisimaisessa yhteiskunnassa, toisin sanoen viranomaisfilosofien minulle langettamassa kulutuskommunismissa, jossa ei ole koskaan ollut varaa mihinkään virkojen ja toimintaresurssien kiistämisen vuoksi. Toisella tavoin ”jo”-käsite on saanut eloa, sillä olen joutunut viettämään aikaani ”jo” myös siinä helvetissä, johon kollegani ovat tahtoneet minut lähettää. Niin vekkulilta kuin tilanne ehkä kuulostaakin, tiedepoliittiset vastustajani on puolestaan palkittu avokätisesti yliopistoviroilla, joissa toimiessaan he ovat voineet nautiskella kapitalismin kirotuista hedelmistä ja tehdä ostoksia Stockmannin hienoilla osastoilla aivan niin kuin Neuvostoliiton poliittinen eliitti Gumin moskovalaisessa tavaratalossa.

Täytän vuoden viimeisenä päivänä puolia vuosia. Tänään täytän 43 ja puoli. Ehkä myös henkilötunnuksessani olevat lukemat 300 ja 666 ovat kohtalomaisia syntymämerkkejä. Se, miten olemassaoloni lävistää koko vuoden kierron sen huippukohdasta alas asti, on samanlainen kuin tapani halkaista tiedon omena sen pelkän kuorimisen sijaan.

En tiedä, kuinka kauan minua pidetään paitsiossa yliopistofilosofian piiristä. Kenties eläkeikääni asti, eli 20 vuotta. Tiedeyhteisö näyttää langettaneen minulle elinkautisen virkakiellon ilman yhtään todellista syytä: vain siksi, etten ole suostunut kärsimään virkamiehille ominaisesta henkisestä impotenssista.

Onni ei ole potkinut minua virantäytöissä koskaan, yhtään. Kaikesta olen maksanut täyden hinnan, mutta ihmeellistä on, miten piukasti yliopistoyhteisö on onnistunut pidättämään läsnäolon oikeuden ulottuviltani. Samaan aikaan kun viroissa olevat professorit ovat vaatineet minulta elefanttimaisia sirkustemppuja virkakelpoisuuden osoittamiseksi, virat ja sijaisuudet on myönnetty ninninelleille ja millamalloille kevyillä kynänkäänteillä. Monet ovat tehneet KAIKKENSA estääkseen pääsyni lähellekään yliopistoa.

Niin sanotuilla tuhoamisleireillä ihmisellä oli oikeus tulla sentään tuhotuksi. Sitä kautta ihmiselle tunnustettiin olemassaolo ikään kuin negatiivisesti: ihminen hyväksyttiin murhattavien, poispyyhittävien ja kiellettävien ihmisten luetteloon. Sen sijaan poliittinen vihervasemmisto on pyrkinyt kieltämään olemassaoloni yliopistoyhteisössä niin totaalisesti, että se on kaiken eksistenssini kumoten sulkenut minut ulos talosta, josta palkallinen syöttötuoli on myönnetty alaikäisillekin tutkimusharjoittelijoille.

Älköön kuitenkaan kukaan luulko, että suren asiaintilaa siksi, että ajattelisin omaa etuani ja olisin ahne. Harmittelen vain sitä, että muille myönnetään, sillä siinä menevät yhteiskunnan rahat hukkaan, ja vastineeksi näiden feministien, queer-teoreetikoiden ja muiden silmänkääntäjien kynästä ei tule kuin kuumaa ilmaa. Vaikka tarjoaahan se tietysti suojatyöpaikan hakoteillä oleville ja sitä kautta ehkä lisää työhyvinvointia. Ja mitäpä pahaa tavoitteiden ja tarkoitusperien avoimessa edustamisessakaan olisi, sillä myös se on epäilemättä rehellistä, edistää ”totuuden” julkituloa ja kertoo ihmisistä. Tieteen politisoituminen on vilpitön tulos siitä, millaisia ihmiset ovat. Nähdäkseni poliittisen feminismin ja internatsismin harjoittamisesta ei pitäisi kuitenkaan maksaa palkkaa – ei Suomen Akatemian sen enempää kuin yliopistojenkaan.

Myös minua on arvosteltu politisoituneeksi. Vastaan näin: puhun poliittisista asioista, mutta teen sen ideologiakriittisesti.

En myöskään alistu kirjoittamaan englannin kielellä, koska haluan rikastuttaa suomalaista filosofiaa ja kirjallisuutta enkä angloamerikkalaista, jossa mikään ei merkitse mitään. Jos kysytään, kumpi pitäisi asettaa etusijalle akateemisia ansioita arvioitaessa, suomenkielinen vai jollakin ulkomaisella kielellä julkaistu kirjallisuus, vastaan epäröimättä, että suomenkielinen. Jos suomalaiset filosofit noudattaisivat yliopistojen julkaisupoliittisia ihanteita, maassamme ei olisi suomenkielistä filosofista kirjallisuutta lainkaan vaan pelkästään huonolla englannilla kansainvälisiin lehtiin pakkosyötettyä teknisluontoista raportointia. Sitä paitsi englannin kieli on aikamme latina, joka on köyhtynyt globaalissa käytössä kielikuoleman partaalle niin, että sen sanat voivat merkitä mitä tahansa. Se, joka ei osaa kirjoittaa selkeästi, ei osaa myöskään ajatella, sillä sanat ja lauseet kantavat ajatuksia ja totuutta. Tieteen kielipoliittisten ihanteiden noudattajat ovat kulttuuri-imperialismin uhreja.

Tiedepolitiikkaa kritisoituani muutamat yliopistohallinnon virkamiehet ovat erehtyneet vastaamaan, että yliopistojen virantäytöt ovat oikeudenmukaisia, koska ne perustuvat koko opiskeluajan kestäneisiin arviointeihin, joiden tuloksena esiin seuloutuvat varmasti parhaat tutkijat. Todellisuudessa tuo toiminta koostuu ihmisten sitomisesta paradigmoihin: professorit ostavat oppilaidensa kannatuksen apurahoilla ja viroilla, ja opiskelijat vaihtavat työpanoksensa ja kannatuksensa professoreiden lahjuksiin. Täytyykin olla melkoinen jauhopää, että näkee tuon vispilänkaupan jollakin tavoin puolueettomana.

Eräät taas ovat antautuneet perustelemaan viroista pidättämistäni niinkin hienosti imagooni sopivalla argumentilla kuin ”monipuolisuuden takaamisella”. Ajatuskulku on ollut, että yliopistoissa pitää tukea erityisesti feminismiä, Suomen Akatemian ja EU-johtoisten ohjelmien tahtoon alistuvaa kansainvälistä projektitutkimusta, professorien toiveita noudattavaa systeemifilosofiaa (joka ei puhu tästä todellisuudesta ollenkaan), sekä tietysti kulttuurimonoliitteihin johtavaa monikulttuurisuutta. Huvittavaa on, että myös sosialismin ajan rikoksia tehneet yrittivät lopulta puolustella toimiaan ”monipuolisuuteen” vedoten. Kun matto oli yhtäkkiä vedetty totalitarismien alta, militantit ajattelivat, että sosialismia voidaan vielä oikeuttaa ”suvaitsevuuden” varjolla.

Muutamat ovat puolustautuneet kehottamalla ajattelemaan, kuinka monta sellaista filosofia on, joita he eivät ole tuominneet ulkopuolisuuteen ja joille he ovat antaneet toimintaluvan, dosentuurin tai peräti viran yliopistossa! Ja onhan heitä tietysti: omat lakeijansa, suosikkinsa ja mielistelijänsä. Ajatuskulku noudattelee pitkälti ajatollah Khomeinin logiikkaa, jota maailma sai ihastella Iranin hengellisen johtajan langetettua kirjailija Salman Rushdieta koskevan tappokäskyn. Teheran lohdutti maailmaa tuolloin vetoamalla siihen, että kuolemantuomio on annettu vain minimimäärälle eli yhdelle vaivaiselle kirjailijalle ja että asian yleisen paheksumisen sijasta pitäisi olla kiitollinen niiden miljoonien muiden sanankäyttäjien puolesta, joille pitkäparta ei ole langettanut kuolettavaa fatwaa.

Islamilaisten yhteiskuntien tavoin myös ”tieteellisyyden” illuusioon nojaava yliopistomaailma on objektivismin, virkavaltaisuuden ja poliittisen korrektiuden umpikujassa, josta sillä ei ole muuta ulospääsyä kuin tulla ihmisiä vastaan. Tämä vaatii nykyistä laajempaa subjektivismin ja relativismin hyväksymistä. Se puolestaan ei tarkoita sitä, mitä yliopistojen virkakopperoihin ketjulla ja pannalla kiinnitetyt koiranleuat ovat valmiita räksähtämään. ”Kaikkiko pitäisi myöntää vain subjektiiviseksi ja relatiiviseksi?!”, he ulvaisevat niin nopeasti, että paistiliha on pudota heidän hampaistaan. – Ei tietenkään kaikki, hauvelini, vaan osa ainoastaan.

Subjektivismin ja relativismin ydin on siinä, että muutamissa asioissa ollaan subjektiivisia ja relatiivisia ja eräissä toisissa objektiivisia ja absoluuttisia. Pahinta objektivismia ja absolutismia taas on se ”tieteellisyyden” ihanteelle ominainen näkökanta, että kaikissa asioissa pitää olla joko subjektiivinen ja relatiivinen tai objektiivinen ja absoluuttinen.

Ikävä sanoa, mutta objektivistiselle rehellisyys- ja totuususkolle ei ole paljoakaan kaetta tieteiden piirissä. Ystäviltä saa myönteisen arvion ja vihollisilta kielteisen. Neutraalin saa vain tuntemattomilta, ja siksi sillä ei ole mitään arvoa. Ongelmana onkin tieteiden toiseudenvaraisuus ylipäänsä, se, että kaikkea pitäisi anoa ja maanitella muilta. Mitään ei voisi sanoa vapaasti eikä rangaistuksia pelkäämättä. Mutta miksi filosofit kysyisivät mitään toisilta ihmisiltä, kun itse tietävät parhaiten, mitä ajattelevat? Ovatko filosofien ajattelu- ja tulkintataito alentuneet sellaiseen likilaskuiseen matalamielisyyteen, että heidän pitää koko ajan kysellä toisiltaan, mitä mistäkin asiasta pitäisi märehtiä?

Nietzsche kuvaili käsitteellään ”Jasagen” ihmisen oikeutta toimia omana äänitorvenaan. Ihmisellä on oikeus sanoa itselleen ”kyllä”. Se on ihmisyyden syvin tunnusmerkki, ja ilman sitä ihmistä ei ole. Korkeimman ihmisyyden tunnuspiirre on itsemääräävyys, kun taas suurin virhe, minkä filosofi voi tehdä, on erehtyä kuuntelemaan itseään oppimattomampien jorinoita tai – mikä vielä pahempaa – alkaa elää niiden mukaan.

Ehkä on toisaalta hyväkin, että yliopistofilosofit eivät pohdi periaatteellisia kysymyksiä eivätkä pyri ymmärtämään elämää, sillä nämä asiat ovat suurimmalle osalle heistä liian vaativia. Heidän älylliset resurssinsa loppuvat kesken, suunsa loksahtavat auki kuin pajatson rahakouru, ja asiantuntemuksensa (jolla tarkoitan kykyä pidättäytyä liiallisesta elämänvieraudesta) osoittautuu surkean surkastuneeksi. Surullisin petos sisältyy kuitenkin siihen, että palkkioksi kaikesta mitäänsanomattomuudestaan heille myönnetään arvonimiä, mitaleita ja megamääräisin vetomitoin riihikuivaa rahaa. Jos jonakin päivänä haen asiaan revanssin, minun päässäni soi koko ajan sinfoninen runo.

Älkää kuitenkaan luuloko, että olen harmissani. En ole pahoillani omasta puolestani vaan niiden yliopisto-opiskelijoiden puolesta, joita heidän professorinsa estivät saamasta tietää, mitä asioista ajattelen. Minulla ei ole myöskään syytä olla viranomaisfilosofeille kateellinen. Heidän pakkinsa on tyhjä, ja he suhtautuvat asioihin kuin poltetun maan taktikot: heillä itsellään ei ole mitään, mutta tärkeintähän on, ettei sitä anneta myöskään muille.

Jos minä saisin päättää, nimittäisin yliopiston pääprofessoriksi apinan. Ja mikäli minulta kysyttäisiin, mihin Te tällä pyritte, vastaisin, että se pilkkaa sopivasti pyrkyreitä, ja näin taataan, ettei kukaan alempien kerrosten viranhaltijoista ala olettaa itsestään liikoja.