Corruptio optima pessima

”Parhaiden rappio on pahinta.” Kehittyvien Maakuntien Suomi kuuluu edelleenkin Suomen suurimpiin puolueisiin, sillä istuvassa eduskunnassa on enemmän KMS:n rahoittamia edustajia kuin monessakaan parlamenttiryhmässä, eikä vaalirahoitusskandaalin käry ole yltänyt vaaleihin asti. Aiheesta on puhuttu yllättävän vähän verrattuna siihen, millainen poru asiasta aikoinaan nousi.

Ainakin minulle on jäänyt täysin epäselväksi, kuinka suurella rahalla kukin ehdokas tai puolue aikoo nyt kannatusta ostaa; kokoomuksen ja vihreiden elegantit vaalimö... paviljongit Helsingin Kolmella sepällä tosin puhuvat omaa kieltään.

Ehkä vaalirahoituslainsäädäntöön olisi pitänyt kirjata samanlainen ehto kuin pikavippien markkinointiin. Kuluttajansuojalain mukainen vuosikorkohan on kerrottava asiakkaalle. Myös vaalimainoksiin sopisi pienellä painettu teksti, jossa rahoittajista ja heidän lahjoistaan tehtäisiin tili.


Korruptio on systeemin osa

Korruptio on lahjontaa tai lahjonnan vastaanottamista. Se on myös vallan käyttöä virkamiehen oman edun edistämiseen sekä järjestelmän hyödyntämistä niin, että sen tavoite ei toteudu tai päätarkoitus kierretään.

Monissa maissa korruption syynä on se, että virkamiehet ovat huonossa asemassa tai että poliittinen järjestelmä on niin byrokraattinen, ettei poliittisia tavoitteita voida ajaa virallisen järjestelmän kautta. Siksi asioita pehmitetään rahalla. Suomessa virkamiehet eivät ole huonossa asemassa, vaan palkka on yleensä hyvä ja puolueettomuuden tukena on käytännöllinen irtisanomattomuus (joka usein johtaa myös täydelliseen despotiaan).

Niinpä on pääteltävä, ettei korruption syy ole virkamiesten köyhyydessä, vaan poliittisessa järjestelmässämme on vikaa. Ongelmat näkyvät erityisesti kunnallishallinnossa, jossa kansalaisilla on laajat muutoksenhakumahdollisuudet. Laajojen muutoksenhakuoikeuksien tarkoitus on taata demokratia, mutta käytännössä ne johtavat käsittelyjen hitauteen. Näin syntyy vaikutelma virkavaltaisuudesta ja kysymys, miten byrokratia voitaisiin kiertää. Paradoksaalisesti demokratian tavoittelu johtaa siis virkavaltaisuuteen ja se edelleen vilpillisiin kiertoyrityksiin.

Muutamat katsoivat vaalirahoitusskandaalin kiehuessa kuumimmillaan, että poliittisen vallan ostaminen rahalla on todellisuuden osa ja sellaisena hyväksyttävää. Väitteen tueksi esitettiin, että puolueiden ja poliitikkojen nimenomaisena tehtävänä on edustaa kannattajiensa intressejä, joiden takana on aina myös taloudellista valtaa.

Keskeistä kuitenkin on, miten ne tuota valtaa käyttävät sekä kuinka sitä ostetaan ja myydään. Lahjonta johtaa myös yritysten ja yrittäjien itsensä kannalta kielteiseen tulokseen, sillä se vahingoittaa vapaata kilpailua ja johtaa sekä yrittäjien epätasa-arvoon että kansanvallan kiertämiseen.

Suomea pidetään yhtenä vähiten korruptoituneimmista maista vain siksi, ettei korruptiota osata erottaa järjestelmästä. Suomessa poliitikot ja virkamiehet toteuttavat tukijoidensa käskyt ilman, että siitä erikseen maksetaan. Maksu on jo saatu poliittiseen valtaan tai virkaan nostamisen kautta. Se taas tapahtuu hyväveliverkostoissa ja saunaseuroissa. Koska korruptoituneisuus on henkistä ja sosiaalista, se ei näy euroina eikä sentteinä korruptiotutkijoiden tilastoissa.

Yhtenä esimerkkinä vallankäytöstä virkamiehen oman edun edistämiseen ja kansalaisten edun sivuuttamiseen voi mainita vähemmistövaltuutetun virantäytön, jossa virkaan nimitettiin epäpätevä henkilö. Korruptio ulottuu oikeuskanslerinvirastoon, joka ei puuttunut vääryyteen millään tavalla.

Myös tämänkeväisissä vaaleissa valitaan pelkkiä puolueiden luottohenkilöitä poliittiseen valtaan. Kenellekään itsenäiselle poliittisen linjan vetäjälle ei myönnetä puolueista edes ehdokkuutta. Näin läpi ei pääse tuoreita ajatuksia kansanvallan periaatteiden mukaisesti vaan ainoastaan ehdokkaita, jotka on jo sopeutettu systeemin osaksi. Aika kämäistä väkeä on vaalijulisteissa tarjolla, jos vähänkin viitsii katsoa, keitä mainoksissa on. Ideatyhjiö on häkellyttävä, ja siinä avaruudessa tietysti mikä tahansa ilmavaivojen luonnollinen hoito vaikuttaa merkittävältä avaukselta.


Miksi vaalirahoitusskandaalin jälkipuinti epäonnistui?

Taannoisen vaalirahoitusskandaalin jälkipuinti epäonnistui, sillä sillä ei ollut mitään tuloksia ja käsittely karnevalisoitui mediassa. Esille tuli kyllä huomattava määrä paljastuksia, mutta kokonaiskuvan rakentaminen ja analyysin teko jäivät useimmilta kesken.

Huomiota kiinnitettiin muotoseikkoihin, kuten ilmoitusvelvollisuuksiin, mutta ei siihen, että firmojen tuki poliitikkojen vaalikampanjoille sisältää erittäin vahvan taloudellisen intressin ja siten myös korruptiivisen suhteen silloinkin kun tuesta on ilmoitettu. Sama ongelma esiintyy tietysti myös poliittisessa vasemmistossa ammattijärjestöjen tukiessa vasemmistopuolueita verovähennyskelpoisilla jäsenmaksuilla, jolloin mukana on jonkin verran valtiota saamatta jäänyttä rahaa.

Koska velkojat eivät ole liioin saaneet KMS:n rahoja takaisin, maksajaksi tuli Suomen valtio. Valtion kassasta maksettiin siis istuvien ministerien vaalituet. Tämä on korruptiivinen suhde puhtaimmillaan.

Myös ylimpien laillisuusvalvojien leväperäisyys hämmästytti oikeuskanslerin onnistuttua katsomaan läpi sormien esimerkiksi Mauri Pekkarisen saamia lahjarahoja ja hänen virkatoimissaan vastavuoroisesti myöntämiä yritystukia.

Asioiden selvittämiseksi tehtiin paljon pelkästään sisäisiä tutkintoja, jotka tarjosivat mahdollisuuksia valkopesuun, kun byrokraatit kaivelivat omia napanöyhtiään. Huomiota herätti poliisin haluttomuus tutkia asioita ilmoitusten perusteella ja siihen liittyvä poliittisten paineiden ”ymmärtäminen”: suopeus johtavia poliitikkoja kohtaan.

Poliitikot puolestaan eivät ottaneet itse vastuuta ja eronneet, vaan lykkäsivät asian ”lähestyviin vaaleihin”, vaikka niihin oli yli kaksi vuotta aikaa. Tähän mennessä kaikki onkin ehtinyt jo unohtua.

Ainoa laillisuuden valvoja taisi tässäkin asiassa olla sensuroimaton mielipidelehdistö ja internetkirjoittajien aktiivisuus, joita tosin leimasi toimivallattomuus.

Huomion arvoinen seikka oli akateemisen yhteisön hiljaisuus eli professorien ja etiikan asiantuntijoiden kantaa ottamattomuus. Myötähäpeää herättävää oli varsinkin virassa olevien filosofien täydellinen mitäänsanomattomuus ja muiden filosofien leimaaminen rabulisteiksi.

Vaalirahakeitoksen kerrannaisvaikutukset lienevät taloudellisia vaikutuksia suuremmat. Piittaamattomuudellaan poliitikot antavat muille kansalaisille viestin, että on oikein keinotella ja pinnata. Tämä antaa mallin yhtä hyvin tavallisille veronmaksajille kuin pikkuvirkamiehillekin.

Katsellessani käynnissä olevaa vaalishow’ta sympatiani ovat uusien puolueiden kannalla. Valtion suoraan myöntämä puoluetuki on poliittisessa järjestelmässämme tärkeää, jotta puolueet eivät olisi riippuvaisia lahjoituksista tai niistä tahoista, joilla on varaa poliittisen vallan ostamiseen. Sellaisessa järjestelmässä poliittinen valta olisi vain rikkaiden omaisuutta.

Puoluetuki sinänsä ei ole pahasta, vaan keskeistä on, miten se jaetaan. Nähdäkseni jokaiselle puolueelle pitäisi myöntää sama määrä puoluetukea riippumatta parlamenttiedustuksesta. Vain näin puolueet saataisiin lähtökohdiltaan samalle viivalle, jossa niiden pitääkin ennen vaaleja olla.

On harmillista, että muutamilla puolueilla ei ole ollut varaa painattaa edes julisteita, vaikka sanottavaa löytyisikin.