Kansanedustuslaitoksen ja demokratian turhuudesta

Vaalikampanjat ovat olleet pelkkää lehmän henkäystä. Suurin osa tärkeimmistä poliittisista teeseistä on jo tullut lausutuksi päättyneellä eduskuntakaudella, tosin parlamentin ulkopuolelta. Samoin kansalaiset ovat näköjään ratkaisseet, mitä puoluetta äänestävät. Kilpailua on käyty enää ehdokkaiden kesken. Sekin on ollut melko väritöntä, sillä poliitikkojen joukossa ei ole kunnon puhujia eikä esiintyjiä. Juuri siksi melkein mikä tahansa on riittänyt tuomaan hyvän tai jopa erinomaisen maineen.

Demokratian ytimenä pidetyt vaalit ovat vallankaappaus, jolla poliitikot anastavat vallan kansalta ja pitävät sitä hallussaan koko vaalikauden ajan. Edustuksellinen kansanvalta on illuusio, koska sitä käytetään puolueiden kautta. Puolueissa ihminen alistetaan puoluekurille, ja puolueet puhuvat edustajiensa nimissä, mutta yksilöt vaiennetaan.

Kansanedustuslaitoksen ongelma on sen olemassaolo. Pahimmillaan kansanedustuslaitos vain jarruttaa ja vaikeuttaa päätöksiä, jotka on havaittu välttämättömiksi valtiovarainministeriössä. Demokratiana pidetään yleensä sitä, että kansalaiset määräävät kansanedustajia ja kansanedustajat ministeriä ja että ministeri kertoo virkamieskunnalle, mitä valtionhallinnossa pitää edistää. Todellisuudessa virkamiehet kertovat ministereille, mihin valtiolla on varaa, ja ministeri ripittää kansanedustajia tekemään sen mukaisia äänestyspäätöksiä.

Poliittinen liikkumavara on taloudellisista syistä minimaalinen, ja niinpä kansanedustuslaitoksen voisi vaikka lopettaa. Politiikalla ei voida myöskään ohjata taloutta, sillä itsenäistä politiikkaa ei ole ja määräykset sanellaan Brysselistä ja Strasbourgista, jotka puolestaan saavat ohjeet EKP:n päämajasta Frankfurtista. Eduskunnan executive supervisorit voivat ehkä uskotella, että ”mulla on paljon valtaa” ja julistaa EU:n yhteispäätösmenettelystä luopumisen perustuslainvastaiseksi. Tämän viehättävän symboliikan puhdas sympaattisuus ja tosiasiallinen vallanmenetys näkyvät parhaiten juuri siinä, että EU:ssa siirrytään määräenemmistöpäätöksiin, sanovatpa kansalliset parlamentit mitä tahansa. Näin ei tietenkään pitäisi olla, mutta näin on.

Kansanedustuslaitoksen sulkeminen voi olla myös eduksi, sillä sen ylläpito tulee kohtuuttoman kalliiksi. Lisäksi se toimii huonolla hyötysuhteella. Kun ministerit saivat henkilökohtaiset avustajat, edustajien kiireet vain lisääntyivät. Tämä on tietenkin tuttua kaikkialta työelämästä. Kun sihteeri pannaan puskuroimaan sähköpostit ja puhelut, esimiehet voivat keskittyä loikoilemaan ja laiskottelemaan.

Myös enemmistöpäätöksiin perustuvan demokratian idea sinänsä on kreisi. Viisaat ovat yhteiskunnassa yleensä vähemmistönä, eivätkä järkevimmät nauti suurta kansansuosiota. Heitä pidetään erikoisina tai omalaatuisina ja pahimmillaan vaarallisina yhteiskuntajärjestykselle. Juuri tämän merkiksi tiedemiehet ovat eri henkilöitä kuin poliitikot ja ihmisten välillä on eroja, niitä, jotka demokratiaan ja tasa-arvoon perustuva politikointi haluaisi poistaa.

Historia osoittaa, että tosiasiassa enemmistön mielipiteisiin perustuva poliittinen ajattelu on yhtä vaarallista ja usein jopa vaarallisempaa kuin diktaattorien mielipiteet. Diktaattorin täytyy pelätä kaulansa katkaisemista, mutta joukossa tyhmyys tiivistyy ja vastuu hajautuu, ja siksi massojen vallankäyttö vaarantaa sekä järjen, vapauden että poliittisen vastuun.