Oikeassa uskossa?

Uusi Suomi kertoi tänään paperiversiossaan, että venäläiset mellakoivat Helsingin kaduilla. Tapauksella on poliittista merkitystä, vaikka kyseessä ei ollutkaan ensisijaisesti poliittinen mellakka vaan jonkun jalkapallohuligaanin tekemästä myymälävarkaudesta alkanut rähinä Stockmannin edustalla. Juuri näistä syistä en kannata jatkuvaa maahanmuuttoa. Ulkomaalaisväestöjen saapuessa Suomeen riehumaan vieraat valtiot voivat saada maassa oleskelevasta väestönosastaan painostuskeinon valtiotamme vastaan – täsmälleen Viron malliin.

Merkille pantavaa oli tapauksen uutisointi. Iltapäivälehdet kirkuivat lööpeissään, että myös rauhan ja harmonian enkeli Isä Mitro hillui mellakan keskellä tarjoten tulkin taitojaan avuksi. Kuinka neutralisoivaa onkaan, kun konfliktin keskukseen asemoidaan ihminen, jonka nimessäkin perhekäsite yhdistyy uskontoon?

Sen lisäksi, että tällaisella henkilöinnillä peitellään ja pehmennellään tapauksen aggressiivista luonnetta, se luo kohteelleen kyseenalaista julkisuutta. Media poimii konfliktin keskushenkilöksi tavan takaa jonkun pintajulkkiksen estääkseen maahanmuuttokriittisten ihmisten mielipiteiden välittymisen.

Ortodoksinen kirkko on tietysti vedenjakajan roolissa suomalaisten ja venäläisten välillä. Ortodokseilla on syytä venäläiskriittisyyteen, sillä monien ortodoksien perintömaat ovat edelleen miehittäjien hallussa. Toisaalta Suomen ortodoksisen kirkon jäsenmäärä kasvaa venäläisten maahanmuuttajien myötä. Tämä johtaa ortodoksisen kirkon juuri sellaiseen välikäteen, jonka symbolisena merkkinä Isä Mitro nyt riehui konfliktin keskellä. Ortodoksinen kirkko kannattaa maahanmuuttoa saadakseen verotuloja ja vahvistaakseen rivejään, mutta kirkon suomalaisjäsenillä on kana kynimättä Karjala-kysymyksessä, ja monikulttuuristuminen sotkee kirkon myös moniin yhteiskunnallisiin kiistoihin.

Mitro sinänsä on mielenkiintoinen mediailmiö. Poppipapin omat tunnustukset voi lukea esimerkiksi tästä. City-lehden jutussa isovatsainen pastori kertoo olevansa kulinaristi sekä halunneensa siunata erään vuorineuvoksettaren tiibetinspanielin. Ortodoksinen kirkkohan siunaa kaikenlaista autoista tehtaisiin, joten mukana menisivät varmasti homoseksuaalitkin. Mitrolla tuskin olisi mitään sitä vastaan.

Ortodoksisessa kirkossa on kieltämättä paljon hyvää, kuten se, ettei kirkko suosi polttohautausta, jossa halvennetaan vainajaa kohtelemalla ihmisruumista jätteenä (olen käsitellyt aihetta esimerkiksi tässä). Jotain mätää on kuitenkin siinä, että sinkkuna elävä Mitro asuu lehden tietojen mukaan äitinsä kanssa syntymäpappilassaan Kruununhaassa sekä pitää ”kokemattomuutta kokemuksena”.

Iltalehden mukaan kolmetoistalapsisen perheen kasvatti riitelee lisäksi perinnöstä veljensä kanssa ja on hakenut tälle lähestymiskieltoa. Mitron Kirkkonummelle (minnekäs muualle) rakennuttama huvila ei mahdu enää omalle tontille vaan on osittain kunnan maalla vahvistaen Sdp:n Forssan kokouksen julkilausuman, jonka mukaan ”se, mikä on sinun, on myös minun, mutta se, mikä on minun, ei ole sinun”.

Kun on hengellinen ja erikoinen, saa julkisuutta, jota ei järkiperäisellä politiikalla saisi. Mutta monien fani-ilmiöiden tavoin myös tämän kuumakallen messukasukan alta löytynee kompleksinen ihminen, joka on monella tavoin työnantajansa ja läheisriippuvuutensa vanki: juuri sellainen, joka saattaa näennäisesti antaa kuvan elämää ymmärtävästä ihmisestä, mutta jota vaivaavat henkinen epävapaus ja epäitsenäisyys.

Nitro-Mitron vaalimagnetismi, joka pudotti vasemmiston (Sdp + Vasemmistoliitto) puolue-edustajien määrän europarlamentissa kahteen, todistaa että mikä tahansa aate on myynnissä. Ketunhäntä kainalossa liikkuvalla Revolla se on vain halvempi kuin monella muulla.

Rasismin rajoittamisesta

Helsingin käräjäoikeuden tiistaisesta päätöksestä nähtiin, että kansallisten vähemmistöjen, kuten homojen ja lesbojen, asiat eivät paina oikeudessa mitään. Samalla kun homoseksuaalisuuteen liittyvää syrjintää ei tunnusteta rasismiksi, tasa-arvoviranomaiset kiljuvat kitapurjeet lepattaen, kuinka kamalaa rasismia maassamme harjoitetaan eräitä ulkomaalaistahoja kohtaan. Tämä on merkki syrjintähierarkiasta: yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Toisaalta juuri kukaan ulkomaalainen ei ole valittanut Suomessa saamastaan kohtelusta. Vastaanotto ei ole ehkä ollut täydellinen, mutta se on edustanut parasta, mitä koko planeetallamme on ollut tarjolla. Tasa-arvoviranomaisten valitukset suojattiensa puolesta eivät ole korjanneet mitään, mutta ne ovat sivuseurauksinaan johtaneet esimerkiksi sananvapauden näpistelyyn.

Viime toukokuussa oikeusministeriö perusti ”Rasistiset rikokset” -työryhmän, jonka tehtävänä on vaientaa nettikeskustelu. Ryhmään kuuluu joukko kovimpia sananvapauden syöjiä, kuten valtionsyyttäjä Mika Illman ja asianajaja Johanna Ojala, joka tunnetaan maahanmuutto- ja turvapaikkajuristina. Tuija Brax ei ole tietenkään kerännyt tällaista porukkaa mistään muusta syystä kuin ei-kansallisten vähemmistöjen puolustamiseksi.

Koko asettamispäätöksessä ei mainita sanallakaan seksuaalivähemmistöjä, vaan sen mukaan ”rikosta pidetään rasistisena lähinnä silloin, kun teko kohdistuu ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän mukaan määräytyvään ihmisryhmään tai tällaisen ryhmän jäseneen” (sivu 2). Tarkoitus on siis torjua ”rasismia ja muukalaisvihaa” (sivu 1) mutta ei edistää suomalaisten ihmisten oikeusturvaa.

Koko hankkeessa on se kansanvaltaisuudelle vieras piirre, että valtiovalta ottaa liian herkästi kantaa jonkun ulkomailta tulevan yksityisen ihmisen tai ryhmän puolesta oman maan kansalaista tai ryhmää vastaan. Lopulta on syntynyt sellainen nurinkurinen tilanne, että yhteiskunta ei asetu puolustamaan ensisijaisesti omia jäseniään vaan yhteisön ulkopuolisia tulijoita.


Viranomaiset tuulimyllyjä vastaan

Entä mitä keinoja työryhmä aikoo käyttää? Erityisesti sen odotetaan puuttuvan ”tietoverkkorikollisuuteen”. Minkälaisen syrjintärikoksen netissä voisi sitten tehdä? Tuskin minkään muun kuin ajatusrikoksen, sillä verkossa harvoin tehdään mitään aineellis-immanentteja tekoja. Siellä ei esimerkiksi valita ketään töihin eikä jaella potkuja. Kyse on siis sananvapauden rajoittamisesta.

Kummallista muuten, että komiteoiden ja työryhmien jäseniksi kutsutaan aina vain juristeja, ikään kuin tärkeät poliittiset asiat olisivat pelkkiä lainsäädäntö- ja lainvalvontakysymyksiä. Ne eivät ole. Sen sijaan ne ovat moraalisia ja sosiologisia ongelmia, joita ratkomaan tarvittaisiin filosofeja. Oikeus on liian arvokas asia jätettäväksi vain juristeille, joiden mielipiteissä kolisevat ne kuuluisat tyhjät tynnyrit. Tässäkin tapauksessa Brax on koonnut kaaderin Demlan kovimpia mokuttajia roiskaisemaan kasaan perusteet sananvapauden kaventamiselle. Tavoite on selvillä – nyt vain haetaan tekosyyt mestata kansalaiskeskustelu ”rasismin vastustamisen” nimissä.

Pahimmassa tapauksessa oikeusministeriön hankkeella ei poisteta rasismia vaan tuotetaan sitä lisää. Uhrina on tällöin sananvapaus. Esimerkiksi vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää (jonka toimiston alaan seksuaalivähemmistöt eivät tietenkään kuulu) on parkunut jo pitkään, että tietoverkko-operaattorit tekevät nettiviestinnän mahdolliseksi mutta eivät rajoita liikennettä vaan ”pakenevat vastuutaan”. Paremminkin asian voisi sanoa niin, että operaattorit toimivat eettisesti ja noudattavat lakia, kun ne eivät vakoile ihmisten välistä viestintää eivätkä rajoita tiedonkulkua.

Juuri tähän uusi työryhmä on pantu tarttumaan. Sen tavoitteena on saattaa nettikeskustelun ylläpitäjät rikosoikeudelliseen vastuuseen sellaisista sisällöistä, joita viranomainen itse pitää rasistisina. Todellisuudessa rasismia sinänsä ei ole kriminalisoitu, eikä mitään yhtä ympäripyöreästi määriteltyä pidäkään kriminalisoida. Myös kansanryhmää vastaan kiihottamista koskeva lainsäädäntö on jätetty niin avoimeksi tulkinnoille, että sen perusteella on voitu syyttää melkein mistä tahansa.

Hankkeen perustuslainvastaisuus tulee esiin, kun pohditaan nettisensuurin toteuttamista. Tietoliikenteen suuren määrän vuoksi valvonta pitäisi automatisoida eli rakentaa nettiin pysyviä estoja ja sulkuja. Mikäli operaattorit velvoitettaisiin tällä tavoin vartioimaan verkon käyttöä ja poistamaan (jonkun mielestä) sopimattomat viestit, se rikkoisi perustuslaillista ennakkosensuurin kieltoa. Oikeusministeriön hankkeella yritetäänkin ilmeisesti laajentaa lapsipornosuodattimen käyttöä.

Todellisuudessa velvoite aineiston tuhoamiseen voisi syntyä vain, jos tuomioistuin niin päättäisi. Oikeusvaltiossa ainoastaan tekijä itse voi olla vastuussa tuotteestaan, ei esimerkiksi väline, kuten kirjapaino tai nettioperaattori. Koska verkon suodatusta ei voitaisi hoitaa muutoin kuin ennakkosensuurin muodossa, se rikkoisi automatisoidusti sananvapautta.

Lisäksi vaarassa on periaate, että mistään teosta ei voida rangaista, jos sitä ei ole tehty. Viestintäkanavien tukkiminen loukkaisi sananvapautta aiheuttaessaan sensuurin sellaisille viesteille, joita ei ole vielä päästy esittämään. Koska lausumattoman viestin sisältö jäisi arvoitukseksi, kansalaiset pantaisiin henkisesti kiven sisään, ja viranomainen taistelisi tuulimyllyjä vastaan.


Orwellin viljavat vainiot

Sosialismin ruusu kukkii Ritva Viljasen viljelemässä Orwellin puutarhassa hänen ehdottaessaan sensuurikoneiston sijasta kansalaisten keskinäistä ilmiantojärjestelmää. Kyseessä on se pahamaineinen punainen nappi, joka Helsingin Sanomien kielellä on nyt ”ilmiantopalvelu”. Viljasen lähes ihastelevan kannanoton mukaan ”se on helppo kontaktinappi. Kun havaitsee verkossa jonkin hyvän tavan vastaisen tai laittoman ilmiön, niin tämä on helppo tapa ottaa kontakti poliisiin ja tehdä ilmoitus.”

Tosiasiassa tämä viaton nappi, jonka kautta ”kontaktin luominen” ja väristyksiä herättävä ”kohtaaminen” tapahtuvat entistä helpommin, johdattaa Suomen jälleen askelta lähemmäksi poliisivaltiota. Kuvan ihmiskasvoisesta sosialismista tarjoaa Ritva Viljasen älynväläys: ”Suomen valtionhallinnon pitäisi enemmän miettiä sitä, että olisimme siellä missä ihmisetkin ovat”. – Kuten sänkyjemme alla tai vaatekomeroissa?

Valitettavasti myös minä voin löytää verkosta muutaman ”hyvän tavan vastaisen tai laittoman ilmiön”. Yksi niistä on oikeusministeriön hanke ja toinen Ritva Viljasen mielipide.

Helsingin Sanomat vääristelee todellisuutta otsikoimalla, että Effi ry:n mielestä ”vertaisvalvonta on ainoa tapa valvoa nettiä”. Vaikka tämä onkin ehkä lohduton totuus, se ei tarkoita, että Effi pitäisi kansalaisten keskinäistä kontrollia suositeltavana. Todellisuudessa Electronic Frontier Finland ry:n kanta netin sensuroimiseen on ollut yksiselitteisen kielteinen, minkä voi tarkistaa esimerkiksi tästä.

Harmillista on, että ”viharikoksiksi” sanottuja mielipiteitä vastustaessaan kansliapäällikkö Viljanen on yrittänyt hiipiä myös meidän homojen taakse, kun hän on yrittänyt kytkeä tai vertauttaa asemaamme maahanmuuttajien tilanteeseen. Sisäasiainministeriön omassa tiedotteessa ja Ylen välittämässä uutisessa hän vaati internetin tarkkailun laajentamista juuri kansainvälisenä homofobian vastaisena päivänä.

En minä ainakaan halua, että meitä homoja käytetään verukkeina sananvapauden kuohinnalle. Puolustelu ja etuoikeuttaminen yleensä vain nolaavat puolusteltavia itseään. Ja tuskin kenenkään onnellisuus siitä kohenee, vaikka joku täti kiljaiseekin omat teesinsä gay-priden puhujapallilta. Kyllä myös homojen asema on kohentunut nimenomaan vapaan sanankäytön kautta eikä sensuurilla. Ihmeellistä onkin, miksi maahanmuuton puolustelijat eivät vaadi samaa kuin me: avointa ja vapaata keskustelua. Pelkäävätkö he, että heidän kantansa ei kestäisikään julkista mielipiteidenvaihtoa, ja siksi asiasta ei saa puhua?


Toiminta muuttuneessa tilanteessa

Suomessa on tällä hetkellä oikeistohallitus, mutta maamme on siirtymässä nopein askelin kohti vasemmistolaista valvontayhteiskuntaa. Lex Nokia helpotti yksityisyydensuojan loukkauksia työpaikoilla, Lex Thors avasi maahanmuuton keulaportit, ja EU:n yhteinen turvapaikkapolitiikka rikkoo eri kansakuntien mahdollisuuksia päättää itsenäisesti tulijoiden määristä. Niiden päälle on tulossa vielä äänikynnys ja vaaliliittokielto.

Virkamiesjuristien suosikkijärjestö Demlalla ja demokratialla on yhtä paljon yhteistä kuin tuolilla ja sähkötuolilla. Kun vapaata sananvaihtoakin kuohitaan, tarkoitus on luoda pelon ilmapiiri, jonka avulla ihmiset leimataan rikollisiksi. Ja rikollisuus lisääntyy kriminalisoimalla.

Kansalaisia ehkä lohduttaa se, että netissä julkaisemisen aika alkaa muutenkin olla ohi. Ennen pitkää ihmiset tekevät saman kuin Solidaarisuus-järjestön Puolassa ja ihmisketjujen Baltiassa ja siirtyvät pois sähköpaimenten netistä: henkilökohtaisen juttelun ja kanssakäymisen piiriin. Heidän kannattaisi lähestyä toisiaan ja puhua näkemyksistään avoimesti kaduilla ja kujilla. Kyseessä olisi suora toiminta. Ihmiset tulisivat esiin työpaikoillaan ja muualla yhteiskunnassa sekä kertoisivat, mitä he ajattelevat esimerkiksi sähköisten oikeuksien kavennuksista ja pakkokansainvälistämisestä. Hyvä tapa olisi toimia ongelmien vähentämiseksi. Esimerkiksi käy vaikkapa suomalaisten tuotteiden ja palvelujen suosiminen omilla kulutuspäätöksillä.

Minulla ei ole tietenkään mitään kansojen vuorovaikutusta vastaan. Mikä onkaan kauniimpi ihanne kuin kansakuntien yhteisymmärrys. Mutta miksi tehdä maailman eri kansallisvaltioista monikulttuurisia, kun maailma itsessään jo on monikulttuurinen koostuessaan useasta erilaisesta kansallisvaltiosta? Jos jokainen maailman maa muuttuu monikulttuuriseksi, omaleimaisuus katoaa, ja monikulttuurisuus osoittautuu totalitaarisen yhteiskulttuurin muodoksi. Siksi ihmettelen, minkä vuoksi ne tahot, jotka eniten vastustavat Coca-Colaa ja muita imperialistisia tuotemerkkejä, eivät vastusta monikultturistien omaa tavaramerkkiä: halua muuttaa koko maailma yhtenä monikulttuurisena viljapeltona lainehtivaksi elovainioksi.

Ihmiskunnan ei pidä yliarvioida kykyjään rauhan ja harmonian rakastamiseen. Monikulttuurisuus ei toiminut kolonialismin aikana, joten miksi se toimisi myöskään nyt, kun kaikkialla näyttää syntyvän kilpailua ja kamppailua voitosta? Tästä syystä en itse usko kyseiseen utopiaan.

Jos taas päämääränä on rajaton Eurooppa ja viimein maailma, jossa ihmismassat vellovat hysteerisesti paikasta toiseen valtavia liikennepäästöjä tuottaen, miksi siihen ei siirrytä heti? Miksi internationalismin kannattajat ja muut lentokenttien odotushuoneissa parveilevat Brysselin enkelit eivät kerro päämääräänsä suoraan vaan alentuvat väittelemään kriitikoidensa kanssa? Julistaisivat maailman välittömästi paratiisiksi, jotta myös sisällissota voitaisiin aloittaa jo ensi viikolla, ja päästäisiin siitäkin nopeammin yli.


Mitä rasismi on?

Entä sitten rasismi? Mitä se on, ja kuinka siihen tulisi asennoitua? Rasismi on rotusortoa. Se ei ole sama asia kuin rotuoppi, jonka mukaan ihmiskunta jakautuu eri rotuihin. Rotuopilla on biologiset perusteet, jotka voi tarkistaa esimerkiksi Otavan Suuren Ensyklopedian artikkelista ”Rodut” (ks. professori Harri Nevanlinnan artikkelia ”Rodut” Otavan Suuren Ensyklopedian osassa 8 vuodelta 1986, s. 5778).

Sen mukaan ihmiskunta jakautuu euripidiseen, mongoloidiseen ja negroidiseen rotuun. Näkemys ihmisroduista on tieteissä hyväksytty ja tuettu käsityskanta. Rotuerottelu puolestaan myöntää rotujen väliset erot: esimerkiksi itäafrikkalaiset kestävyysjuoksijat ovat tämänhetkisen näkemyksen mukaan muita keskimääräistä nopeampia. Myös rotujen toisistaan erottaminen ja erojen mainitseminen ovat moraalisesti oikeutettuja käsityskantoja. Olisikin syrjivää, jos ihminen ei saisi niin halutessaan alleviivata erilaisuuttaan ja edustaa omaa rotuaan.

Sen sijaan rotusorto eli rasismi ei ainoastaan tunnusta ihmisten eroja vaan kiistää ihmisten ihmisarvon. Koska ihmisarvoa ei pidä kiistää, on rasismi moraalisesti tuomittavaa. Tällä perusteella ei voida kuitenkaan arvostella rotuajattelua yleensä, vaikka usein väitetään, että se avaakin tien rasismiin. Ihmisten erilaisuuden ja myös rotujen kieltäminen kieltäisi todellisuuteen sisältyviä tosiasioita.

Käytännössä ”rasismi”-sanan merkitys on liudentunut tarkoittamaan vain tietyn uskonnon ja poliittisen suuntauksen arvostelemista, vaikka paljon perustellumpaa olisi lukea rasismin piiriin sukupuolen ja sukupuolisen suuntautumisen perusteella tapahtuva sorto. Uskontoihin ja mielipiteisiin keskittyminen on rasismia torjuttaessa väärin, sillä silloin myös ideologioiden kritisoimista tullaan arvostelleeksi rasismiksi. Hallinnon ja median kielessä tähän erehdykseen syyllistytään toistuvasti.

Kohtuullinen määrä rasismia voi olla yhteiskunnalle myös hyväksi, sillä se tunnustaa erään tosiasian: erilaiset ihmiset eivät aina eivätkä edes kovin usein pidä toisistaan. Rasismin kieltäminen johtaisi valheellisuuteen, sillä rasismia ei voida koskaan kokonaan poistaa. Koska rasismia ei voida hyvistä yrityksistä huolimatta kitkeä pois, tulisi yhteiskunnassa toimia niin, ettei tietä rasismiin avattaisi esimerkiksi liiallisella maahanmuutolla.

Rasismista

Maahanmuuttajia ja muita etnisiä vähemmistöjä hyysätään Suomessa vaikka kuinka paljon, mutta kantaväestöön kuuluvilla homoilla ja muilla seksuaalivähemmistöillä ei ole kerrassaan mitään oikeusturvaa. Homo tai lesbo kelpuutetaan puotipuksuksi ja köksäapulaiseksi, mutta meidät pidetään poissa sellaisista tehtävistä, joihin liittyy poliittisen vallan käyttöä.

Tämän osoittaa elävällä tavalla se, miten Helsingin käräjäoikeus hylkäsi Johanna Korhosen vaatimukset Alma Media -konserniin kuuluvaa Pohjois-Suomen Media Oy:tä vastaan. Korhonenhan potkaistiin pois Lapin Kansan päätoimittajan pallilta, kun firman johto sai tietää hänen seurustelevan naispuolison kanssa.

Korhosen mielestä potkujen syy oli se, että hänen puolisonsa on nainen. Alma Median mukaan potkut johtuivat ”luottamuspulasta”, joka syntyi ”epärehellisyydestä”. Myös käräjäoikeuden päätöksen mukaan päätoimittajan tehtävässä ”luottamuksella on keskeinen merkitys”.

Mutta mitä tarkoitetaan ”luottamuksella”? Alma Median ja käräjäoikeuden mukaan samaa sukupuolta olevan kanssa seurusteleminen on epäluottamuksen aihe. Luottamus olisi tämän mukaan heteroseksuaalista kanssakäymistä. Mitään epäluottamustahan ei voisi syntyä, jos mediakonserni ei arvottaisi homoseksuaalisuutta kielteisesti ja pitäisi sitä tai siihen liittyvää yksityisyyttä ”valehtelun” ja ”epäluottamuksen” aiheena. Kyse on ollut yksiselitteisesti työnantajan harjoittamasta syrjinnästä, kun homoseksuaalisuus on arvotettu epäluottamusta aiheuttavaksi viaksi ihmisessä.

Tämä näkyy työelämässä myös yleisesti. Jos ihminen vaikenee homoseksuaalisuudestaan, sitä pidetään ”epäluottamuksen” osoituksena, ja jos hän mainitsee siitä, hänelle osoitetaan heti ovea. Aika vittumaista.

Sekä Alma Median että käräjäoikeuden päätökset ilmentävät rasismia seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan. Tapaus antaa näyttöä siitä, kuinka seksuaalivähemmistöön kuuluva ihminen joko (1) pakotetaan vaikenemaan, (2) ehdollistetaan valehtelemaan tai (3) olemaan hakeutumatta tärkeisiin tehtäviin.

Ja neljänneksi (4): käräjäoikeuden tuomiolla toimittajakunta sidotaan nyt entistä tiukemmin tiedotusvälineiden omistajien ja hallinnon käsityksiin. Journalistinen vapaus ajetaan ahtaalle, kun toimittajat pakotetaan noudattamaan lehden hallinnon ”luottamusta”, joka todellisuudessa on pelkkää painostusta. Eikö lukijoiden ja lehden välisellä luottamussuhteella ole mitään väliä? Entä sillä, mitä todellisuudesta kerrotaan ja kuinka sitä luodaan?

Itse olen menettänyt luottamukseni niin Alma Median kuin Sanoman lehtiin jo ajat sitten. Tämäntapaisilla päätöksillä julkinen tuomiovalta vain pahentaa median tämänhetkistä epä-älyllisyyttä ja umpikujaa. Hallinnon ja toimituksen välinen ”luottamus” onkin synonyymi lehtikonsernin harjoittamalle salailulle, valehtelulle ja lukijoiden tyhmänä pitämiselle.

En ole samaa mieltä Korhosen kanssa monestakaan hänen poliittisesta käsityksestään. Mutta katson, että häntä on syrjitty seksuaalisuutensa vuoksi. Siksi toivon, että Korhonen saa vaatimuksensa läpi hovioikeudessa tai vaikka Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.

Tämänpäiväinen tuomio antaa huonon näytön siitä, kuinka oikeusistuimet Suomessa pahoinpitelevät vapaata sanankäyttöä ja sanankäyttäjiä mutta silittelevät mediakonsernien päätä. Giljotiinin alle kuuluisivat sekä homofoobiset tuomarit että lehtien hallituksissa istuvat pikkubyrokraatit, joilta yleensä puuttuu journalistinen asiantuntemus ja ammattitaito kokonaan.

Diskriminaatio on ollut yhtä häikäilemätöntä myös monia muita seksuaalivähemmistöihin kuuluvia kohtaan, kuten voitte lukea tästä. Siitä vain ei puhuta yhtä paljon. Homojen erot heteroihin verrattuina ovat yleensä meille itsellemme pieniä mutta muille suuria. Omatkin epäilykseni heräsivät vasta, kun tietyt tahot heittivät minut laidan yli. Hyvää kesän jatkoa.

Markkavaalien tuloksesta

Jos nautitte lukiessanne kahvia, sen on syytä olla pikakahvia, sillä tämä on eilisten europarlamenttivaalien pika-analyysi. Mitään yllättäväähän vaaleissa ei ollut.

Perussuomalaisten vaalivoitto on ollut selvä jo monen kuukauden ajan. Äänestäjät ovat saaneet tarpeekseen hallituksen ajamasta Eurooppa-politiikasta, jonka tuloksena maahanmuuttoa on ajettu kuin käärmettä pyssyyn ja sananvapauden käyttäjiä sekä muita EU-kriitikoita on talutettu oikeuksien eteen kuin sikaa teurasautoon.


Puolueiden kannatuksesta

Se, että Tupun, Hupun ja Lupun kannatuksesta katosi yhteensä 8,6 prosenttiyksikköä ja että niin sanotut suuret puolueet menettivät kukin yhden paikan, kertoo EU-kriittisyyden kasvusta siinä missä perussuomalaisten oma vaalivoittokin. Eurovaalit näyttivät nimenomaan Suomen politiikan suunnan, kuten vaalien kuuluu.

Tämä oli vaalien ensimmäinen (1) ominaispiirre: kokoomuksen ja keskustan kannatuksen lasku kielii hallituspolitiikan epäonnistumisesta. Sitä on vaivannut juuri sen tyyppinen poliittisen korrektiuden pakkosyöttö, johon perussuomalaisten lääkkeiden arvellaan purevan.

Perussuomalaisten rökälevoitto panee puoluekenttää kokonaisuudessaan uusiksi. Suomeen jäi nyt vain yksi yli kahdenkymmenen kannatusprosentin puolue, joka on kokoomus 23,2 prosentin ääniosuudella, kun taas keskusta (19 %) ja demarit (17,5 %) putosivat tuon haamurajan alapuolelle. Ja vastaavasti Perussuomalaiset (9,8 %) nousi samaan keskisarjaan vihreiden (12,4 %) kanssa. Jostainhan perussuomalaisten kannatuksen täytyy tulla. Kun kokoomuslaiset eivät tunnetusti käänny perussuomalaisten puoleen ja vihreät taas ovat perussuomalaisten päävastustajia, perussuomalaisten kannatuksen kaksikymmentäkertaistuminen vuoden 2004 eurovaaleihin verrattuna tuli kaikkien muiden puolueiden riveistä.

Toinen vaaleja leimaava (2) seikka oli vasemmistopuolueiden kannatuksen lasku. Sdp:n ja Vasemmistoliiton kannatus on vajonnut jo vuosia kuin lehmän häntä. Nyt demarit joutuivat tyytymään kahteen paikkaan, joihin myös vihreät ylsivät viisi prosenttiyksikköä pienemmällä kannatuksella. Kun entinen neljäs suuri puolue Vasemmistoliitto puolestaan upposi 3,2 prosenttiyksikköä 5,9 prosentin tasolle, se putosi pienten puolueiden sarjaan.

Kyse ei ollut vain EU-kriitikko Esko Seppäsen äänien kanavoitumisesta perussuomalaisille ja vihreille. Vasemmiston kannatuskato on yleiseurooppalainen ja yleispoliittinen ilmiö. Vasemmistopuolueet ovat pettäneet äänestäjänsä eivätkä edusta sen perinteisen kannattajakunnan, eli työväenluokan ja keskiluokan, etuja. Äänestäjät ovat kenties oivaltaneet, etteivät vasemmistolaisperäinen mariseminen ja ”Kansainvälisyyden” hoilaaminen auta, vaan globalisaation varjopuolia vastaan voidaan taistella vain, jos sekä työntekijät että työnantajat löytävät ahtaita ryhmäkohtaisia etujaan korkeamman arvon: yhteisen kansallisen edun. (Aiheesta tarkemmin tässä). Eräs syy vasemmiston kannatuskatoon Suomessa on varmasti maahanmuuton lietsominen yhdessä hallituksen kanssa.

Seuraava Vasemmistoliiton vaalimökin seinästä bongaamani slogan havainnollistaa puolueen näkemyksiä maahanmuutosta. Vasemmistoliitto: ”Me ajattelemme kuten sinun omatuntosi.” Vastaan tähän: ”Me toimimme kuten teidän omatuntonne ajattelee.”

Kolmas (3) vaaleja leimannut piirre oli tietysti Perussuomalaisten murskavoitto, joka nostaa puolueen kannatusta edellisistä kunnallisvaaleista (5,4 %) ja eduskuntavaaleista (4,1 %). Eräs epäoikeudenmukaisuus on siinä, että perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien vaaliliiton (yhteiskannatus 14,1 %) sisällä toisen paikan vei kristillisdemokraattien edustaja, sillä perussuomalaiset ylsivät yksinään 9,8 prosenttiin kristillisten jäädessä 4,2:een. Perussuomalaiset olisivat saaneet yhden paikan pelkällä omalla puoluekannatuksellaankin, joten vaaliliitto hyödytti vain kristillisiä, kuten ennustin jo tässä.

Omalla kannatuslukemallaan perussuomalaiset olivat lähellä toista paikkaa, mutta tuuliapuja ei tullut tälläkään kertaa yhtään, toisin kuin vihreille, jotka poliittisen kentän Hannu Hanhina saivat jälleen europarlamenttiin yhden ilmaispaikan ääntenlaskennan loppusuoralla. Neljäs (4) vaaleja leimannut piirre olikin vihreiden (12,4 %) kannatuksen kasvu kahdella prosenttiyksiköllä. Myös se selittynee perussuomalaisten voitolla: kun kannatus kasvaa, niin vastustuskin kasvaa, eli kiihkeimpien persukriitikoiden äänet kanavoituivat feministipuolue vihreiden riveihin.


Henkilövalinnoista

Olin aistivinani Timo Soinin kasvoilta paitsi voitonriemua, myös huolta tulevaisuudesta. Puoluelaivaa ei ole helppo jättää toisiin käsiin ja itse kadota Brysseliin. Ääniharava Soinin valinta ei ole välttämättä puolueelle hyväksi. Toisaalta puheenjohtajan takaa tulee varmasti uusiakin kykyjä.

Huomattava oli Sampo Terhon nousu Soinin varamieheksi ja sitä kautta europarlamenttiin. Asiassa auttoivat tutkijan omastakin mielestä ne kuuluisat Jussi Halla-ahon äänet. Halla-ahohan testamenttasi äänensä nimenomaan Terholle mainiten äänestävänsä häntä, kun ei itse päässyt ehdolle. Terho nauttii kannatusta erityisesti maahanmuuttokriitikoiden keskuudessa, ja nettipohjaisella kampanjalla pystyttiin näyttämään, mistä suuri osa Perussuomalaisen puolueen kannatuksesta tulee. Onnea hänelle! Terhoa vähättelemättä voi kuitenkin sanoa, että tapaus on häpeäksi suomalaiselle demokratialle, kun kaikki tietävät, kenelle kyseinen varapaikka oikeasti kuuluisi.

Merkittävää on, että lehdistön ohjeistuksen vastaisesti EU-parlamenttiin ei valittukaan asiantuntijoita. Melkein kaikki ekspertteinä pidetyt jäivät rannalle, kuten kalliin ja näyttävän kampanjan vetänyt Ukko Metsola, taitavana neuvottelijana tunnettu Esa Härmälä ja lähellä läpimenoa ollut Risto E. J. Penttilä. Suomalaiset luottavat enemmän yleispoliitikkoihin kuin smokkivirkamiehiin, mikä on nähdäkseni terveen kansanvallan merkki.

Sen sijaan hämmästyttävää on, kuinka monta sellaista ehdokasta meni läpi, joiden kaapeissa kolisevat luurangot. Nyt valituista kokoomuksen Sirpa Pietikäinen joutui aikoinaan vetäytymään eräistä vaaleista rattijuopumuksen takia. Keskustan Hannu Takkula puolestaan joutui eroamaan puolueensa varapuheenjohtajan paikalta Irakgaten vuoksi, ja Korkein hallinto-oikeus totesi Takkulan vaalikelvottomaksi vuoden 2008 kunnallisvaaleissa katsoen, että Lapista pyrkivä ehdokas on todellisuudessa turkulainen. Irak-skandaalin repimä kantoaalto näyttää pitävän myös jupakan äidin, Anneli Jäätteenmäen, europarlamentissa.

En tarkoita, että Jäätteenmäen toiminnassa olisi ollut mitään pahaa. (Syyllinenhän oli itse asiassa Paavo Lipponen, kuten analysoin jo tässä.) Skandaaliehdokkaiden valinta ei siis kerro politiikanvastaisuudesta vaan politiikkamyönteisyydestä sekä eräänlaisesta viranomaisvallan vastaisuudesta. Myös henkilövalinnoissa näkyy tietty protestoimisen halu, joka saattaa juontaa juurensa EU-vastaisuudesta.

Samasta kertoo myös se, että demarien ääniharavaksi nousi ortodoksisen kirkon Isä Camillo, pastori Mitro Repo, joka jätti taakseen monta järjestöjyrää ja ammattipoliitikkoa. Tämä pudottaa koko vasemmiston puolue-edustajien määrän europarlamentissa käytännössä kahteen. Sdp on houkutellut riveihinsä useita pappismiehiä, kuten kansanedustajana toimivan Ilkka Kantolan. Vanha klisee Jumalasta sosiaalidemokraattina on viestinyt, että puolue on luterilaisten arvojen, protestanttisen työmoraalin ja perhearvojen kannattaja, mutta saman katon alle menee messukasukka hulmuten nyt ortodoksikin. Myös Mitroa saattoi auttaa hänen konfliktinsa kirkon kanssa. Suomalaisten oikeustaju pääsi jälleen ratkaisemaan, eivätkä pastorin pöydästä pääse pullat loppumaan myöskään kirkon asettaman virantoimituskiellon aikana.

Politiikan transsendentalisoituminen kuvaa kenties tiettyä epäluottamusta politiikkaa kohtaan. Kun ministerit eivät tee muuta kuin viettävät roomalaisia orgioitaan, luottamusta haetaan uskontojen suunnasta. Niinpä asiat ovat vaarassa lähteä lentoon. Melkoinen parvi hurskaita uskonritareita EU-parlamenttiin joka tapauksessa pyrähti: perinteisten luterilaisten sekä katolilaisen Soinin ja ortodoksisen Revon lisäksi samaan ekumeeniseen laivaan astui myös Sari Essayah, joka on toiminut muun muassa helluntaiherätyksessä ja joka tunnetaan homovastaisista kommenteistaan. Vaihtoehtoa politiikan järjettömyydelle pitäisi hakea rationalismin eikä uskontojen suunnalta.

Varsin sovinnaisia poliitikkoja EU:n parlamentti Suomesta sai. Lohduttavaa on, että useimmista heistä on vähemmän haittaa ulkomailla kuin Suomessa. Europarlamentin pitäisi olla jotakin muuta kuin epäonnistuneiden poliitikkojen roskapankki.

Monille valitsematta jääneille eurovaalit olivat pelkkä itsensä mainostustilaisuus, jolla he keräävät julkisuutta seuraavia eduskuntavaaleja varten. Juuri niiden merkitys on oman maamme politiikan kannalta paljon suurempi, vaikka lait säädetäänkin vanhan perinteen mukaan Strasbourgissa ja Brysselissä. Suomalaisten edustajien ääni ei siellä riitä mihinkään, joten muut maat niistä asioista joka tapauksessa päättävät. – Valitettavasti.


Johtopäätös

Tämän aamun valtamediassa Perussuomalaisten vaalivoitto ja vasemmiston sekä keskustan tappio on otettu vastaan kangerrellen. Esimerkiksi Yleisradion nettisivujen pääaiheeksi on nostettu tietty varjovoitto eli se, että naiset saivat suomalaisten enemmistön EU-parlamenttiin. Eikö sukupuolella hehkuttelu ole käänteistä rasismia?! Helsingin Sanomien pääideologi Unto Hämäläinen puolestaan taivastelee vaalien mullistuksia kolumnissaan ”Kuinka tässä näin kävi?”.

Ansioita on Hesarilla itsellään. Demokratia on itseään korjaava järjestelmä. Ihmiset ovat antaneet äänensä vapauden, itsenäisyyden, kansallisen itsemääräämisoikeuden sekä kansanvallan puolesta. Tulos on vastalause Suomen hallituksen vetämälle maahanmuuton lietsonnalle ja internetin sensuroinnille.

On kuitenkin huomattava, että kritiikki kanavoitui nyt oikeistolaisiksi luonnehdittavien puolueiden kautta. Ne voittivat myös muissa maissa. Oikeisto taas ei ole ainoastaan puolustanut yksilönvapautta ja kansallisia arvoja, vaan se on myös pyrkinyt kiristelemään normiruuveja, lisäämään valvontaa, kaventamaan kansalaisoikeuksia, jäykistelemään yleistä elämää ja ennen kaikkea lisäämään sensuuria. Siksi on oltava tarkkana, kuinka vaaleissa menestyneet puolueet vapautta ja kansanvaltaa edistävät.

En tietenkään voi vaatia, mutta toivon, että kaikilta edustajilta löytyisi viisautta välttää sellaiset virheet, jotka saattaisivat ennen pitkää koitua koko Euroopan painajaiseksi. Irlanti ei kuitenkaan ole nyt se viimeinen ”gallialainen kylä”, joka laittaa hanttiin laajentumiselle ja pelastaa Euroopan yhteisen perustuslain hullutuksilta. Ratkaiseva on EU-vaalien kokonaistulos. Sen valossa näyttää, että ainakaan laajeneminen ei enää etene. Laajentumisesta päättää nimittäin Euroopan parlamentti, jossa EU-kriitikoilla alkaa olla huomattava kannatus. Edelleenkään se ei muodollisesti riitä, moraalisesti katsoen liittovaltiota ei voida enää edistää eikä laajentaa.

Mediat voivat nyt kiljua koko viikon, kuinka väärin vaalitulos oli. Tuntekaamme iloa omasta voitostamme ja vahingoniloa kilpailijan tappiosta.

Päivä kuninkaana

Hyvää vaalisunnuntain aamua. Muistakaa toki käydä äänestämässä. Itse kävin jo ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä. Yksinhän Suomi ei voi europarlamentin laivaa kääntää, mutta olen melko varma siitä, että näistä tulee eräänlaiset käännekohtavaalit.

Ihmiset ovat niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa saaneet tarpeekseen jatkuvasta maahanmuutosta, kansallisvaltioiden halveksumisesta, demokraattisten kansalaisvapauksien kuten sananvapauden kaventamisesta ja kansallisten etujen polkemisesta. Edellisissä vaaleissa vuonna 2004 ilmiö ei ollut vielä kovin selvästi näkyvissä, vaikka silloinkin EU-kriittiset ryhmät keräsivät melkoisen voiton. Sen sijaan viimeksi kuluneiden viiden vuoden aikana ovat vuoden 2001 tapahtumien hedelmät kypsyneet, ja tulos näkyy kaikissa EU-maissa.

Euroopan unioni on kohdannut rajansa. Tulevien europarlamenttien tehtävä on estää suuremmat vahingot ja typistää Euroopan unionin vaikutusvalta talousliitto EEC:n tasolle, toisin sanoen kovaan talousunioniin.

Euroopan unioni on jo tehnyt tehtävänsä Itä-Euroopan maiden vapauttamisessa kommunismista, eikä nykyistä laajempaa sosiaalista harmonisointia tarvita. Aivan kuten sosialistimaiden vapautusprosessissa jo nähtiin, yhdenmukaistamisen kautta leviävät myös kielteiset vaikutukset puolin ja toisin. On helpompi tehdä akvaariosta kalakeitto kuin saattaa kalakeitto takaisin akvaarioksi.

Oodi ihmisvihalle

Tänään, puolustusvoimien lippujuhlapäivänä, urheat taistelijat saavat värjötellä joulukuisessa sateessa, sillä ulkona on 6 astetta lämmintä ja viivasuora sade piiskaa ikkunat puhtaiksi. Viime viikonlopun pari hellepäivää taitavat jäädä kesän ainoiksi.

Vihamielinen ilmasto ja voittamattomat viholliset ovat varmasti yksi syy siihen, miksi Suomessa väitetään esiintyvän ihmisvihaa. Niin sanottu edistyksellinen yhteiskuntatiede piti ilmastoon viittaavia poliittisia selitystekijöitä yksinkertaistavina ja haki poliittisen käyttäytymisen syitä mieluummin ihmisten vuorovaikutuksesta. Itse kuitenkin uskon, että ankara ilmasto ja muut luonnontekijät ovat tärkeimpiä syitä suomalaisten ihmisten varautuneisuuteen ja väitettyyn vihamielisyyteen.

Myös muiden kansakuntien sosiaalisilla kohtaamisilla (sodissa) on varmasti ollut vaikutuksensa, samoin geeniperinnöllä. Meissä jokaisessa asuu pieni byrokraattinen ryssä, joka tulee esiin bysanttilais-kryptisen virkavallan käänteissä.

Ihmisviha tulee näkyviin myös eurooppalaistuvan Suomen europarlamenttivaaleissa. Eniten julkisuutta ja ehkä myös kannatusta tuovia vaaliteemoja ovat olleet katkerat oikeudenkäynnit, seksuaalinen syrjintä ja viranomaisvallan puristukseen joutuminen. Näissä yhteyksissä esiintyy ihmisvihaa, mutta ne myös hyödyntävät ihmisvihaa.

Suomen johtavat poliitikot ovat lausahtaneet, että he eivät ”salli Suomessa ihmisvihaa”. Katsotaanpa, kuinka tehokkaasti he itse hillitsevät vihaa sekä ilmaisevat rakkautta.

Esimerkiksi pääministeri Matti Vanhanen käräjöi tunnetusti yksityisyydensuojastaan hovioikeudessa Susan Ruususen ehdittyä julkaista hänen kovan onnen tekstiviestinsä. Se toi molemmille julkisuutta. Oikeudenmukaisuutta osoittaakseen Vanhanen tarjosi turvapaikan seksuaalisesta syrjinnästä valittavalle Johanna Korhoselle (vaikka tämän puoliso kuuluukin Vasemmistoliittoon). Pastori Mitro Repoa puolestaan ahdistelee ortodoksisen kirkon lähettämä haastemies, ja siksi hänenkin kansansuosionsa kasvaa. Ja entistä europarlamentaarikkoa, Marjo Matikainen-Kallströmia, kiusataan kahdeksan vuoden takaisella doping-skandaalilla. Kolme kovaa vaalivalttia, joilla saa sympatiaa, ovat siis oikeudenkäynti, seksuaalisen tai rasistisen syrjinnän kohteeksi joutuminen ja julkisen vallan harjoittama ahdistelu.

Eniten kannatusta näyttää tuovan se, että yksilö joutuu napit vastakkain jonkin viranomaistahon kanssa. Tämä todistaa, kuinka epäoikeudenmukaisena ihmiset kokevat vallankäytön Suomessa. Jos maassamme esiintyvän ihmisvihan voisi generoida sähköksi, meille ei tulisi koskaan pimeä eikä kylmä.

Ihmisviha on tietenkin poliittisesti kielletty. Mutta kuinka johdonmukaista tämä korrektiuden valvonta loppujen lopuksi on?

Perusoletuksena näyttää olevan, että ihmisyys on jotakin hyvää ja että sen vuoksi ihmisyyttä tai ihmistä ei saisi vihata. Entäpä, jos ihmisyyteen sisältyykin jotain pahaa? Eikö silloin olisi oikein vihata ihmisyyttä tai ihmistä? – Kyllä.

Esimerkiksi kirkko on opettanut, että ihminen on syntinen ja paha, mutta toisaalta se on julistanut, ettei ihmistä saisi vihata. Johdonmukainen ihminen puolestaan vihaisi sopivasti kaikkia ihmisyyden varjopuolia aivan riippumatta siitä, nähdäänkö ihmisen pahuus hänen ominaisuutenaan vai onko kyseessä pelkkä vaikutelma, joka johtuu esimerkiksi ihmisten välisestä kilpailusta. Joka tapauksessa ihmisvihan kieltäminen tekisi mahdottomaksi myös itsekritiikin, sillä ihmiset eivät voisi suhtautua vihamielisesti itsessään oleviin heikkouksiin tai omaan pahuuteensa.

Juuri siksi ihmisviha pitää sallia. Se pitää sallia myös niille, jotka sen haluaisivat kieltää, sillä juuri he ovat vaarassa torjua oman pahuutensa ja julistautua pyhimyksiksi. Ja kuinka paljon pahaa onkaan tehty hyvyyden nimissä!

Ihmisviha ei ole humaania, mutta se on inhimillistä, ehkä jopa liian inhimillistä. Ihmisten pitää vihata ihmisyyttä itsessään myös siksi, että ihmisyyden olemus on pyyteellinen. Kyse ei ole siitä, että pahuus olisi erillinen asia ihmisessä, vaan ihminen on oman elonkamppailunsa kautta välttämättä ”paha”. Ihmisten ahneuden vuoksi todellisuuden olemukseksi puolestaan muodostuu kurjuus. Siksi ihmisviha on perin ymmärrettävää. Sen vastakohta on sääli eli myötätunto, joka voisi laajentua yleismaailmalliseksi.

Ihmisten pitää vihata ihmisyyttä itsessään, jotta he voisivat vapautua siitä pahasta, jota ihmisyys sinänsä edustaa. Ihmisviha on siis yksi jaloimmista asioista, ja vain harvat kykenevät siihen, saati että hekään yltäisivät näkemään, kuinka juuri viha vapauttaa ihmisyyteen liittyvästä painolastista ja edistää kohoamista korkealle eettiselle tasolle. Omaan ihmisyyteen kohdistuva ihmisviha polttaa pois oman itsesäilytyspyrkimyksen ja sitä kautta vapauttaa meidät todellisiin laupeudentekoihin. Aito eettisyys on vapautta ihmisyydestä ja pyyteellisyydestä.

Kun vihaa ihmisyyttä, ei ole pyyteellisyyden vanki vaan voi tarkastella asioita puolueettomasti ja yleispätevästi. Tämä on myös filosofian ihanne. Se on vapautta intresseistä ja oman edun tavoittelusta sekä sielun myymisestä työnantajien, asiakkaiden, poliittisten kannattajien tai muiden helppoheikkien palvelukseen. Ihmisviha on siis pohjimmiltaan eettinen asia. Ja aidoin rakkaus on sitä, että vihaa samoja asioita yhdessä toisen ihmisen kanssa.

Sekopäisiä uutisia

Poliittisen korrektiuden hedelmäpuu on puhkeamassa kukkaan. Lehtien ja muiden medioiden tiedostavat toimitukset eivät jätä ihmisparkoja rauhaan edes kesällä vaan jatkavat omien asenteidensa ja arvojensa tuputtamista lähes yhtä tiedostaviksi opiskelleiden kesätoimittajiensa voimin aina mökkien kuisteille asti.

Ihmiset voisivat laittaa viestimet omalta osaltaan kiinni. Pieni katsaus tämän päivän sekopäisiin uutisiin on kuitenkin sadepäivän kunniaksi paikallaan.


Putin laittaa kaasuputkeen tutin

Tarja Halosen hyvien idänsuhteiden ansiosta venäläinen suurvaltajohtaja paukuttelee jälleen henkseleitään Suomessa. Vladimir Putinin edellisistä moottoripyöräsaattueista ei ole kulunut kauaakaan, ja vain runsas kuukausi sitten Venäjän nykyinen presidentti Dmitri Medvedev kävi pörräyttämässä helikoptereita Helsingin yllä.

Diplomatian kielessä lupaus voi olla uhkaus. Tämän todistaa Helsingin Sanomien ja (yllätyksellisesti samaan konserniin kuuluvan) Taloussanomien ristikuulustelu. Siinä missä Taloussanomat otsikoi, että ”Venäjä ei sulje Suomen energiahanoja”, Helsingin Sanomat puolestaan kirjoittaa, että ”Putin tuli Suomeen ja lupasi energiaa”.

Konsernin sisäinen, uutisten johdonmukaisuutta valvova tasavirtageneraattori on ilmeisesti mennyt epäkuntoon, tai poikkeavalla otsikoinnilla halutaan todistaa lehtien itsenäisyydestä. Kaksiarvoisessa on/off-tilanteessa se, että en mene ulos, tarkoittaa tietenkin samaa kuin se, että pysyn sisällä. Mutta asiaa kuvaavien lauseiden merkitys on silti erilainen. Väliin jää paljon tulkinnanvaraa. Juuri sitä hyödynnetään politiikassa ja vallankäytössä.

Kaikki tietävät, että Lenin-setä asuu Venäjällä. Ja sieltä hän näyttää edelleenkin tulevan naapuriinsa käymään. Lupaus kaasu- ja öljyhanojen sekä sähköjohtojen auki pitämisestä – tai siitä, että Venäjä ei sulje niitä – sisältää vihjauksen, että toimitusten katkaisemista ikään kuin harkitaan tai että sitä on pidetty jostakin syystä mahdollisena. Tämä jokin syy voi olla esimerkiksi lapsikaappaus, venäläisen toisinajattelijan turvapaikanhaku Suomesta tai Suomen hakeutuminen Natoon. Niistä kaikista on saatu näyttöä, kun Putin haukkui Anton-pojan Suomeen toimittaneen suomalaisdiplomaatin, venäläinen toisinajattelija mellakoi turvapaikkahakemus kädessään Helsingin kaduilla ja venäläiset sotilasasiantuntijat kertovat, mitä Suomen hakeutumisesta Natoon ”mahdollisesti seuraisi”.

Lupaus voi olla, paitsi uhkaus, myös käsky. Niinpä mahtimies Putinin energialupauksen takana on isompi kala: se sisälsi kannanoton, että maakaasuputken rakentamiselle Venäjältä Suomen kautta Saksaan ei ole hänen mukaansa esteitä. Suomea vaaditaan nyt antamaan Nord Streamin putkea varten tarvittavat kolme lupaa nopeasti, eli päätökset vaaditaan ympäristöviranomaisilta, valtioneuvostolta ja putken tiellä olevien vanhojen miinojen raivauksesta.

Juuri energia-asiat voivat johtaa Suomen konfliktiin sekä muiden EU-maiden että Venäjän kanssa. Gazprom on siirtynyt etukäteislaskuttamaan Ukrainalle toimittamansa kaasun, ja maksajaa haetaan EU:n suunnasta. Vain lama-Euroopan rahavaroista jää riippumaan, maksaako se ukrainalaisten käyttämän kaasun Venäjälle vai ei. Muutoin Venäjä voi laittaa Ukrainan kautta Eurooppaan johtavat maakaasuhanansa kiinni.


Huoltovarmuudesta

En malta olla huomauttamatta, että Suomi ostaa nyt noin 75 prosenttia raakaöljystään Venäjältä. Suomeen tuodaan myös yhden reaktorillisen verran ydinsähköä Suomenlahden kaakkoispuolella olevasta Tshernobyl-tyyppisestä atomimiilusta. Jos kyseinen aromipesä räjähtää, syytän siitä vihreitä, jotka jarruttavat turvallisten ydinvoimalaitosten rakentamista Suomeen.

Suomen huoltovarmuuden kannalta olisi tärkeää panostaa ydinvoimaan. Ydinsähkö elää maailmalla renessanssia, ja monet ydinvoimasta luopumassa olevat valtiot joutuvat pyörtämään päätöksensä. Uraania tuotetaan muuallakin kuin Venäjällä, esimerkiksi Australiassa ja Kanadassa. Uraania voidaan myös helposti varastoida useaksi vuodeksi toisin kuin monia muita energianlähteitä. Suomen olisi kaiken kaikkiaan hyvä päästä eroon itänaapuriin sitovasta energiariippuvuudesta.

Ydinvoiman lisäämistä puoltaa sekin, että tulevaisuuden raskasvesireaktoreissa polttoaineena voidaan käyttää nykyisin syntyvää ydinjätettä. Tällöin uraanin radioaktiivisten isotooppien vaarallisuus vähenee sadastatuhannesta vuodesta noin viiteensataan vuoteen. Fuusioenergian hyötykäytön onnistuminen puolestaan on niin suuri kala, että sen pyydystämistä kannattaa jatkaa eikä laittaa ydintekniikan kehittämishankkeita jäihin.

Venäjän lupaus energiahanojen auki pitämisestä on tietenkin suvereeni. Sen kautta tavoitellaan vaikutusvaltaa. Voisiko Matti Vanhanen kävellä Kremliin ja sanoa, että Suomi ei laitakaan Stockmannin turkistavarakuljetuksia jäihin, jatkaa Nokian kapuloiden toimituksia aiotusti sekä puolittaa Vaalimaan rekkajonot lopettamalla ne rajan tältä puolelta kokonaan? Sanoma-konserniin kuuluvat The Moscow Times ja The St. Peterburg Times ottaisivat uutisen vastaan iloiten.

Triumfisaattueiden tarkoitus on tietysti tukea poliitikkojen henkilökohtaista arvovaltaa. Tällöin myös vallankäyttö keskittyy. Putin on ollut vallankahvassa liian pitkään: ensin pääministerinä, sitten täydet kaksi kautta presidenttinä ja nyt jälleen pääministerinä. Toisaalta ilmiö on yleismaailmallinen. Myös Yhdysvalloissa Bill Clinton tuli valtaan ikään kuin uudestaan vaimonsa kautta ja kurkistaa hallituksen hoviin Hillary Clintonin selän takaa. Samoin Tarja Halonenkin voisi jatkaa kahden lautasen politiikkaansa pyrkimällä pääministeriksi. Tai Sdp voisi asettaa presidenttiehdokkaaksi Pentti Arajärven, jolloin myös Tarjan jatko Kultarannan, Mäntyniemen ja Presidentinlinnan asuntoloukussa olisi turvattu.


Asuntojen hinnat eivät taaskaan laske

Tiedeyhteisössä arvostetaan kansainvälistä tutkimusta, sillä se ei ole kuulemma yhtä puolueellista kuin hyväveliverkostoille altis kotimainen tutkimus, jonka tulokset päätetään saunaseuroissa. Filosofiassa kansainvälisyydellä tai kotimaisuudella ei ole tosin merkitystä luotettavuuden kannalta, sillä kaikki oikeat filosofit ovat riidoissa toistensa kanssa. Maallisemmissa asiayhteyksissä kansainvälinen tutkimus voi kuitenkin antaa asioista puolueettomamman kuvan kuin kotimainen.

Kansainvälinen markkinatutkimusyhtiö Global Property Guide seuraa asunto- ja kiinteistömarkkinoiden kehitystä kautta maailman. Sen mukaan asuntojen reaaliset eli inflaatiosta puhdistetut hinnat ovat pudonneet Suomessa 10,6 prosenttia ja nimellishinnat 9,2 prosenttia maaliskuun lopussa viime vuoden vastaavaan aikaan verrattuna.

Aivan yhtä ennustettavaa kuin tämä pudotus, on myös se, että Sanoma-konserniin kuuluva Taloussanomat ei hyväksy sinänsä tervettä kehitystä, vaan pitää sitä ”uskomattomana” laittaen Tilastokeskuksen tutkijan länkyttämään pudotusta vastaan. Tutkija Pekka Lehtisen mukaan tulokset ”eivät perustu Tilastokeskuksen lukuihin”. Eivät tietenkään. Myös työministeriön tilastot antavat työllisyydestä erilaisen kuvan kuin Tilastokeskuksen tutkimukset. Joka tapauksessa Taloussanomille näyttää olevan tärkeää todistella, että kiinteistöjen hinnat eivät Suomessa koskaan laske. Olisihan se kauheaa, jos Sanoma-lehtien levikkikadon ja tuloksen huononemisen lisäksi tilannetta pahentaisi vielä konsernin kiinteistömassojen arvonlasku. Olen kritisoinut Sanoma-lehtien halua pysyttää korkeita kiinteistöjen hintoja muun muassa tässä.


Poliittisen korrektiuden pyhä kolmiyhteys

Jokaisen päivän Helsingin Sanomiin sisältyy poliittisen korrektiuden pyhä kolmiyhteys, jonka mukaisesti lehti puolustaa käänteiseksi syrjinnäksi muodostunutta feminismiä, maahanmuuttoa ja poliittisen vasemmiston etevyyttä. Tämänpäiväisen lehden mukaan ”poliisikoulutuksen seksuaalinen häirintä on tarkkailussa”, ”nettirasismista valittavat useimmiten ulkopuoliset” ja ”Skp:n Hakanen vaatii selvitystä sosiaalijohtajan kohukalusteista”. Katsotaanpa uutisia tarkemmin.

1) Jokin aika sitten Hesari otsikoi, kuinka kokonainen varusmiesjengi oli ahdistellut tyttöjä varuskunnassa. Onko mitenkään ihmeellistä, että miesvaltaisessa organisaatiossa tapahtuu tällaista? Uutinen viisastaa ihmiskuntaa enintään sikäli, että heteronaiset ja -miehet pitäisi karsinoida erilleen, tai sitten on niin, että seksuaalinen käyttäytyminen on jumalallisen luomistyön luonnonlaki, josta ei ole valitusoikeutta tuomioistuimiin. Mikäli naiset haluavat osallistua poliisin ja armeijan toimintaan, heidän täytyy hyväksyä sekin mahdollisuus, että he saattavat joutua vihollisen raiskaamiksi. Se ikään kuin sisältyy ammattiin luontaisetuna.

Heteromiesten ja naisten suhtautuminen seksuaalisuuteen on huvittavan erilaista. Eräs nuori homomies kertoi minulle juuri, miten heteromiehet asennoituivat täysin myönteisesti hänen armeijatuvassa osoittamiinsa seksuaalisiin flirtteihin - eivät suinkaan kiusaantuneet tai kiusanneet niistä. Jotkut jopa lankesivat hänen viettelyihinsä, täysin valittamatta seksuaalisesta ahdistelusta. Miksi nainen näkee sukupuolisuuden pahana?

Kun nyt esimerkiksi poliisikoulun ”seksuaalinen häirintä” laitetaan ”erityiseen tarkkailuun”, mitä julkinen valta oikeastaan tekee? – Vastaus: se epäerotisoi yhteiskuntaa, vaarallistaa seksuaalisuutta ja tuottaa ahdistusta myös seksuaalivähemmistöille. Samalla se pyyhkii pois heteronaisten mahdollisuudet nautinnollisen seksiin ja osoittaa, kuinka seksuaalisuusvihamielisesti feministinen liike käyttää valtaa. Toistaessaan poliittisen korrektiuden ilosanomaa kritiikitön päivälehdistö puolestaan asettuu kyseisen propagandan taakse.

2) Entä sitten ”nettirasismi”? Se, että (oletetusta) nettirasismista kantelevatkin muut kuin asianosaiset itse, osoittaa, että syrjityiksi väitetyt ryhmät (kuten maahanmuuttajat) eivät itse koe rasismia lainkaan, vaan vainoharhainen kuva rasismista syntyy suomalaisten omassa tajunnassa. Siten uutisen kohteena oleva tutkimustulos todistaa omalta osaltaan, että maahanmuuttokritiikkiin kohdistuvat ajojahdit ja rasismiväitteet ovat seuranneet etupäässä poliittisen korrektiuden tavoittelusta. Niinpä jutun aiheen ei pitäisi antaa syytä ”rasisminvastaiseen” poruun ja paheksuntaan.

3) Ja vielä sananen poliittisen vasemmiston valppaudesta. Kun protestipuolue Skp:n Yrjö Hakanen turahtaa, että tuoreen sosiaalijohtaja Paavo Voutilaisen sisustuspuuhat pitäisi repiä auki, hän on tietenkin oikealla asialla. Saman voisi tosin sanoa 99 % helsinkiläisistä, joten omituista on, että sanansija piti antaa juuri Hakaselle.

Teologi Voutilainen nimitettiin sosiaaliviraston rahahanojen voudiksi ilman sosiaalitieteissä suoritettua korkeinta yliopistoarvosanaa, joten häntä pidettiin alun perinkin epäpätevänä tehtävään. Asiaa puitiin Korkeimmassa hallinto-oikeudessa, kunnes KHO vahvisti nimityksen omassa suvereeniudessaan. On irvokasta, että Helsingin sosiaalijohtaja sisustaa nyt omiin työtiloihinsa jonkinlaista pappilaa peräti 72 000 euron kalustehankinnoilla samalla, kun hänen asiakkaansa tulevat toimeen köyhyysrajan alittavilla tuloilla.

Tästä kaupunginvaltuuston yksikään suuri poliittinen ryhmä ei ole huolissaan, ja myös lehdistö hymisee asialle hiljaista hyväksyntäänsä. Vertailun vuoksi voidaan pohtia, kuinka sosiaaliviraston keskikerroksessa toimivaa viranhaltijaa, työpäällikkö Harri Eerikäistä, pamputettiin ja uhattiin irtisanomisella muutaman maahanmuuttokriittisen sähköpostiviestin lähettämisestä, vaikka asiasta ei ollut todisteita. Olen kirjoittanut tapauksesta esimerkiksi tässä.

En tarkoita, ettei sosiaalivirastossa pitäisi olla oikeudenmukainen. Juuri sitä minä tarkoitan. Johtavien viranhaltijoiden omiin rikkomuksiin suhtautuminen sen sijaan on täysin mielivaltaista. Rehdit työläiset voivat rakentaa vaikka kuinka hyvin toimivan laivan, mutta päällystö pitää oikeutenaan ajaa sen jäävuoreen ja selviää rangaistuksetta.

Pahinta on, ettei vika ole vain tiedotusvälineissä, jotka kertovat uutisia meille, vaan todellisuudessa. Omalla puolueellisuudellaan ja puuttumattomuudellaan ne joka tapauksessa tukevat juuri sitä politiikkaa, jonka tuloksena virkavallan käyttökin on täyttä tuubaa. Siksi toivoisi, että korkeimmat viranhaltijat laitettaisiin laiminlyönneistään ja toimivallan ylityksistään vähintään yhtä kovaan vastuuseen kuin aiheettomasti syyllistetyt alempien virkaportaiden syntipukitkin.


”Think the children”

Feminismin, maahanmuuton ja virkamiesten loukkaamattomuuden ohella eräs tapa tuottaa poliittista korrektiutta on vielä niin sanotun lapsiargumentin käyttö. Tämän päivän Helsingin Sanomat kertoo tyytyväisenä, että ”lastensuojelu on suomalaisille tärkein arvo”. Amerikkalaistyyliset ”think the children” ja ”family first” -ideologiat ovat rantautuneet huolestuttavalla tavalla Suomeen.

Ajattelutavan vika on siinä, että lastensuojelulla kolhitaan muita vapauksia ja arvoja. Niin sanotun lapsiargumentin käyttö perustuu seuraavanlaiseen virheelliseen ajatuskulkuun:

Premissi 1: Kaikki, mikä on hyväksi lapsille, on hyväksi kaikille.
Premissi 2: X on hyväksi lapsille.
Johtopäätös: Siis X on hyväksi kaikille.

Vaikka päättely on muodollisesti oikea, itse johtopäätös on virheellinen, sillä premissi 1 on virheellinen. Lastensuojelun varjolla tapahtuva normien vartiointi ei sovi kaiken yhteiskuntamoraalin lähtökohdaksi. Sellaiseen oletukseen kuitenkin syyllistytään usein. Lastensuojelulla sensuroidaan internetiä, elokuvia ja kirjoja, ja lapsiargumenttiin vedotaan aina, kun halutaan kuohia seksuaalisuuden esittämistä. Näyttöä asiasta löytyy paljon, ja olen analysoinut ongelmia laajalti tässä blogissani.

On myös lasten etu kasvaa yhteiskunnassa, jossa lastensuojelulla ei tuhota sen enempää julkisen esittämisen vapautta kuin seksuaalista vapauttakaan. Lapset eivät ole myöskään sellaisia pieniä idiootteja, joille ei voisi asiallisesti selittää, mitä kaikkea maailmaan mahtuu ja miten erilaisiin ilmiöihin voi suhtautua. Itse asiassa vastuullisten vanhempien velvollisuus olisi kertoa lapsille, että väkivaltaelokuvat eivät ole totta, internetistä löytyy pahoja setiä ja tätejä ja että todellisuudessa esiintyy esimerkiksi sinänsä viatonta homoseksuaalisuutta. Sen sijaan lastensuojelun varjolla todellisuutta yritetään nyt piilotella ja peittää sekä vedellä verhoja niin tämän kuin tuonkin asian eteen. Jos sellainen lastensuojelu on suomalaisten tärkein arvo, lapsilla on syytä pelätä.


Kun verotuspäätöskin loukkaa

Loukkaantumisesta on tullut suomalaisten kansanhuvi. Olen joskus ihmetellyt, mistä tämä itkuinen pillittely johtuu. Pitelevätkö tai muutoin kohtelevatko suomalaiset toisiaan pahoin? Ovatko ihmiset herkkähipiäisempiä kuin ennen? Onko valittamiskynnys alentunut, vai kiusaavatko ihmiset toisiaan loukkaantumalla?

Itse uskon viimeksi mainittuun. Loukkaantumisen lanseerasi poliittiseen diskurssiin Euroopan unioni. Kun EY:n tuomioistuimesta alkoi sadella ratkaisuja, joiden mukaan kartellit ja verotuspäätökset ”loukkasivat” joidenkin oikeuksia tai etuja, loukkaantumisen käsite levisi lehtikieleen. Poliittisten oikeuksien loukkaukset taas sotkettiin julkisessa sanassa henkilökohtaisiin loukkauksiin. Kun perusoikeuksia, ihmisoikeuksia ja muita utooppisia ihanteita todisteltiin loukatun kaupallisissa yhteyksissä, ihmiset – nuo pikku hobitit – oppivat pian kyseisen kielen ja alkoivat syyttää toisiaan henkilökohtaisista loukkauksista.

Matka poliittisia oikeuksia koskevasta kielestä henkilökohtaisten loukkausten kieleen ei ole pitkä, vaikka poliittisten oikeuksien kolhimisen ja subjektiivisten loukkaantumisten välillä on todellisuudessa valovuosien matka. Esimerkiksi Taloussanomien äskettäisen uutisen mukaan EY oikoo taas Suomen autoverolakia, koska se loukkaa pahasti tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja niin edelleen. Eikö kuulostakin Amnesty Internationalin puheelta?

Valistusihanteista on tässä diskurssissa tehty purkinavaajia, jotka paljastavat tonnikalojen oikeuksia loukatun. Avaamisen epäonnistuessa ne taas osoittavat sormeen tulleen haavan. Jokaisen pitäisi kuitenkin ymmärtää, ettei elämästä selviä hengissä ja että kaikella on hintansa – myös autoilulla ja avioeroilla – sikäli kuin elämää on.

Lehdistön epä-älyllisyydestä

Olen aiemmin arvostellut muun muassa Helsingin Sanomia tarkoitushakuisesta ja lukijoita aliarvioivasta viestinnästä. En halua toisaalta syyllistyä propagandasodan ykkösvirheeseen ja pitää taistelukenttää syyllisenä. Sen vuoksi en moiti mediaa, ja lehdet ovat joka tapauksessa itse saattaneet maineensa kuralle.

Myöskään Aamulehti ei ole Hesaria parempi. Aamulehti tunnettiin ennen vanhaan kokoomuksen pää-äänenkannattajana. Siksi onkin kiintoisaa todeta, mihin lehti on ajautunut nykyisen päätoimittajansa kaudella. Lehden vastaava päätoimittaja Matti Apunen on tamperelaisen demariprofessorin, Osmo Apusen poika, ja lehteä näyttää vaivaavan sama vihervasemmistolaisuus kuin Hyysäriäkin.

Tämän päivän Aamulehti otsikoi etusivullaan, että ”Puolueet ovat vastuussa siitä, minkälaisia ajattelijoita ne listoilleen haalivat”. – Ahaa, nyt ei siis enää arvostella sitä, miten puolueet toimivat, mitä etuja ne edistävät tai miten ne käyttävät valtaa. Nyt ajatteleminenkin yritetään kieltää.

Pääkirjoitussivulta löytyy kahden palstan juttu, jonka on kirjoittanut minulle tuntematon Riitta Järventie. Kirjoituksen nimenä on aavistuksen verran vihamielinen ”Tikulla pihalle”, ja teksti henkii aitoa feminististä aggressiota.

Kun Maaseudun Tulevaisuuden julkaisema eurovaaliennuste lupaa nyt voittoa kokoomukselle sekä perussuomalaisten ja kristillisten vaaliliitolle, on Riitta-paralle tullut hätä käteen. Niinpä hän haukkuu varmuuden vuoksi ensin kokoomuksen:

”Jonkin aikaa näytti siltä, että kokoomuslaiset seuraavat lähinnä huvittuneina sivusta, kun perussuomalaisten räyhäkäs meno sai keskustalaisten ja demarien veret hyytymään. Vaan eipä näytä kokoomuskaan täysin immuuni perussuomalaisten vaikutteille olevan. Kun puoluejohto äkkäsi, mistä kenkä näissä vaaleissa puristaa, se otti kiireesti maahanmuuttoasiat näyttävästi myös omalle asialistalleen.”

Riitan mukaan perussuomalaisten politiikka on ollut ”räyhähenkistä”. Minusta ainakin näyttää siltä, että puolue on pitänyt maahanmuuttokeskustelun asialinjalla – ainoana tässä maassa. Sen sijaan rähinöintiin ovat syyllistyneet vihreät, jotka aloittivat mudanheittokampanjan maahanmuuttoon järkiperäisesti suhtautuvia vastaan. Se, että myös kokoomus kääntyi kritisoimaan avointa maahanmuuttoa, ei ole pelkkää suosion kalastelua, vaan sen takana on laaja kansalaismielipide. Juuri tämä näkyy kokoomuksen kannatuksen nousuna. Poliittisen puolueen tehtävä on välittää kansalaisten spontaanit näkemykset poliittisiin päätöksentekoelimiin.

Riitta jatkaa:

”Virallisesti virustartunta puettiin muotoon maahanmuuttopolitiikan kriittinen arviointi ei ole rasismia. Sitä se ei tietenkään ole, mutta populismissa ei pitäisi lähteä kilpailemaan perussuomalaisten kanssa. Kokoomukseen samaistuvat äänestäjät kun odottavat siltä huomattavasti laadukkaampaa populismia kuin mihin puolueen lapualaisehdokkaan Kai Pöntisen tyylitaju riitti hänen julistaessaan ’stopin sosiaalipummimaahanmuuttajille’.”

Kai Pöntinen ei ole sortunut sananvalinnassaan eleganssin tavoitteluun, mutta useimmiten parasta tyylitajua edustaakin se, että sanoo asian, niin kuin se on. Todellista populismia on Riitta Järventien oma kielenkäyttö, jossa perussuomalaisten vastuullinen toiminta yritetään lavastaa ”virustartunnaksi” ja ”populismiksi”. Populismi on kansan suosion kerjuuta hinnalla millä hyvänsä. Sen sijaan kokoomus ja perussuomalaiset nojaavat vahvoihin arvoihin eivätkä sen tapaiseen löperöön reuhaamiseen kuin Aamulehden kirjoittaja itse. On myös kyseenalaista tehdä vertailua kahden eri populismin välillä, toisin sanoen arvottaa kokoomuksen (oletettu) populismi jotenkin perussuomalaisten (oletettua) populismia ”laadukkaammaksi”. Kirjoittaja tuntuukin siis pitävän populismia ylipäänsä suotavana asiana, mikä on ristiriidassa kirjoituksen yleissanoman kanssa.

Näitä lehtijutun virheitä voisi vielä katsoa läpi sormien, mutta kirjoituksen lopussa Riitta Järventie nolaa itsensä lopullisesti aloittamalla ihmisiä pamputtavan ohjeistamisen:

”Kokoomuksen johto ei tietenkään voi kontrolloida jokaisen ehdokkaansa ulostuloja eikä ole niistä vastuissa. Sen sijaan niin kokoomus kuin muutkin puolueet ovat vastuussa siitä, millaisia ajattelijoita ne listoilleen päästävät.”

Riitan kannanotto on poliittisen korrektiuden mätä hedelmä. Hän kuvaa aitojen mielipiteiden ja poliittisten tavoitteiden lausumista ”ulostuloksi”, ikään kuin kansalaiset olisi pakotettu mielipiteineen kaappiin. Ehkä juuri sen tapaisesta valheellisuudesta maahanmuuttopolitiikassa onkin ollut kyse, ja nyt tarvitaan tuuletusta.

Jos puolueiden pitäisi ryhtyä kieltämään poliittisten mielipiteiden kanavoiminen, mitä tehtävää puolueille jäisi? Puoluelakiin pitäisi saada kirjaus, että kansanvallan nimissä puolueen kuin puolueen on päästettävä ehdokkaiksi kaikki ehdokkaiksi haluavat puolueen jäsenet. Oikeus asettua ehdolle vaaleissa on myös perustuslaillisesti turvattu, eikä alemmanasteinen säädös saisi syrjäyttää sitä, vaan lakia on sovellettava perusoikeusmyönteisesti.

Riitta Järventien kynästä lähtenyt läimäytys on tyypillinen feministikannanotto, jonka logiikka horjuu pahasti. Kun Jussi Halla-aho on painostettu paitsioon, vihan kohteeksi on valittu pönäköiden arvojen edustajana tunnettu Kai Pöntinen, ja kirjoituksensa lopussa Järventie haukkuu myös autoilija Ari Vatasen.

Pitäisikö meidän noudattaa Riitan poliittisia käsityksiä? Tuleeko hän muuten ja kieltää vapaan poliittisen osallistumisen? Nähdäkseni jokaisen sanomalehden pitäisi ottaa vastuu siitä, minkälaista älyllistä piereskelyä ne sivuillaan sallivat.

Riitta Järventien sikatimanttisen idean vallitessa puolueiden ehdokkaaksi ei saisi valita ketään järkevää ihmistä, olkoonpa hän vaikka itse Aristoteles. Sen sijaan ehdokkaaksi kelpuutetaan naapurin Mansikki.

Lost

Minua pelottaa. Olen silloin tällöin nähnyt eräänlaisia ennuskuvia ja aavistellut onnettomuuksia. Enteeni eivät tosin ole olleet kovin selkeitä, vaan ne ovat liittyneet asioihin, joille pian tapahtuu jotakin.

Tämän päivän iltana nettisivuille ilmestyi uutisia Atlantia ylittämässä olleen matkustajalentokoneen mahdollisesta putoamisesta. Rio de Janeirosta Pariisiin matkalla ollut Air Francen kone katosi tutkasta mannerten välillä. Päivitetty uutinen paljastaa, että kone lienee tipahtanut mereen rajuilmassa.

Ei ole pitkäkään aika, kun kirjoitin tässä blogissani (29. maaliskuuta 2009, lopussa) ihan sivumennen Finnairin hankkimasta uudesta jumbokonetyypistä. Totesin tuolloin, että ”kaksimoottorisena se kuitenkin putoaa kolmimoottorisia MD-11-koneita helpommin”. Valitan, mutta minä en keksi tätä. En siis ole lisännyt huomautusta kirjoitukseeni jälkikäteen, ja Finnairin hankkima uusi kone on todellakin juuri pudonnutta Airbus 330 -tyyppiä. Yli kymmenvuotisen käytössä olonsa aikana konetyyppi on pysynyt hyvin ilmassa.

Putoamiselle sinänsä löytyy tietysti tieteellinen selitys, vaikka koneesta ei ole jäljellä juuri muuta kuin sähköviasta kertova automaattiviesti. Kevyet komposiittimateriaalit eivät johda sähköä metallien veroisesti, ja siksi salamat eivät kulje tällaisten koneiden läpi yhtä helposti kuin alumiinista valmistettujen runkojen vaan saattavat rikkoa osia. Ukkosmyrskyssä syntyy myös rakeita, jotka hajottavat koneen moottorit. Ja kaksimoottorisina nämä linnut eivät pysy ilmassa niin kuin entiset Atlantin ylittäjät, joilta vaadittiin kolmea tai neljää voimanlähdettä.

Kaksimoottoriset ilmojen Titanicit kuluttavat luonnollisesti vähemmän polttoainetta. Ne ovat kevyempiä ja sitä kautta ympäristöystävällisempiä. Mutta ennusteeni on, että varsinkin vanhetessaan niistä tulee todellisia surmanloukkuja. Säästäminen ja ahneus eivät siis kannata. Joka tapauksessa pahan onnen vaistoni näyttää pitävän kutinsa.

Transatlantisten suhteiden kannalta on tietysti hyvä, että Suomi-neidon fallossymbolit ovat kunnossa. Niinpä olen myös sitä mieltä, että eurooppalaisten A 330 ja A 350 -koneiden sijasta Finnairin olisi kannattanut ostaa amerikkalaisia Boeing 787 Dreamlinereita, jotka ovat tekniseltä kehitykseltään 20 vuotta eurooppalaisten koneiden edellä – kiitos yhdysvaltalaisen sotateknologian. Ne olisivat olleet halvempiakin. Tai sitten Finskin olisi kannattanut pitää luotettaviksi osoittautuneet MD-11-koneet, joiden rahdinkuljetuskyky on vailla vertaa ja joissa on konetehoakin 35 prosenttia enemmän kuin samankokoisissa nelimoottorisissa A 340 -malleissa tai kaksimoottorisissa A 330 ja A 350 -versioissa.

Ihme muuten, että lentokoneiden valmistajat eivät keksi tehdä koko konetta samasta materiaalista kuin lentotietoja rekisteröivää niin sanottua mustaa laatikkoa. Sehän jää yleensä ehjäksi onnettomuuksissa. Tämän koneen mustaa laatikkoa tuskin edes halutaan löytää.


Piratismia vai sähköisiä oikeuksia?

Lehdet ovat kertoneet tänään Piraattipuolueen perustamisesta Suomeen. Aktivistit ovat keränneet tarvittavat 5 000 kannattajakorttia, joten puolue saa rekisteröidyn puolueen aseman heti, kun oikeusministeriö on käsitellyt hakemuksen. Tekijänoikeus-, yksityisyys- ja sananvapauskysymyksiin keskittyvä Piraattipuolue voi rekisteröitynä puolueena asettaa ehdokkaita tulevissa vaaleissa.

Mielestäni on huolestuttavaa, että tällaista puoluetta tarvitaan. Olen kirjoittanut aiheesta muun muassa tässä. On kehnoa, että poliittinen valta ja virkavalta kahlitsevat ihmisten ilmaisun- ja mielipiteenvapautta ja että suuret puolueet eivät halua sisällyttää sananvapautta asialistalleen. Huonoa näyttöä antavat kaikkien eduskuntapuolueiden pyrkimykset varsinkin internetin sensuroimiseen.

Harmillista tämä on, sillä Piraattipuolue pyrkii edistämään myös tekijänoikeuksien rikkomuksia. Kohtuullisessa mitassa kopiointi on suotavaa, kuten olen perustellut tässä, mutta ammatiksi siitä ei ole. Ruotsin mallin mukaisen Piraattipuolueen sijasta Suomessa olisi tarvittu tietoyhteiskuntapuolue, joka keskittyisi ensisijaisesti sananvapauden edistämiseen ja kansalaisten sähköisiin oikeuksiin. Tekijänoikeuksia rikkova kopiointi on rosvousta, jota en kannata.

Puoluekentän sirpaloituminen erilaisiin etujärjestöihin ja yhden asian liikkeisiin on epäsuotavaa myös siksi, ettei pienillä puolueilla ole yleensä voimaa. Ilmiö kertoo ensisijaisesti suurten parlamentaaristen puolueiden sairastumisesta ja kyvyttömyydestä ajamaan ihmisille tärkeitä asioita.


Riita ulkoasiainministeriössä

Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrynen ja maahanmuutto- ja eurooppaministeri Astrid Thors ovat tunnetusti eri linjoilla maahanmuuttopolitiikasta. Nyt Väyrysen kanssa tulilinjalle on joutunut myös toinen ruåtsalainen, Alexander Stubb. Molemmat ensimmäisen virkakauden ministerit ovat antaneet toiminnallaan huonoa näyttöä hallituksen virkaiältään vanhimpaan ministeriin verrattuna.

Väyrysen ja Stubbin kiista koskee Stubbin päätöstä luovuttaa suomalaisten suurlähettiläiden raportteja Helsingin Sanomien julkaistaviksi. Väyrysen mukaan lähettiläiden ”vastaukset eivät anna oikeaa kokonaiskuvaa ulkoministeriön virkamiesten ajattelusta” – aivan niin kuin virkamieskannanotot eivät koskaan anna. Väyrynen arvostelee myös Stubbin Nato-myönteisyyttä ja hänen käsityksiään, joiden mukaan Georgian sota oli Suomen Nato-politiikan käännekohta. Omasta mielestäni se ei ollut käännekohta. Silmät olisi voinut avata jo aiemmin.

Olen siis diplomaattinen enkä asetu kummankaan puolelle Nato-kysymyksessä. Sen sijaan pidän Väyrysen niitä kommentteja oikeina, joilla hän on kritisoinut ministeriöissä meneillään olevaa ”Afrikka-trendiä”, toisin sanoen Stubbin ja Thorsin halua siirtää ulkopoliittisen aktiivisuuden painopistettä Afrikan suuntaan. Kuinka lapsellinen ministerinvirassa saa olla?

Jonotus on maksuton

Koulut päättyivät eilen, mutta monien nuorten valintakoe-Angst jatkuu yhä. Vielä parikymmentä vuotta sitten yliopistojen pääsykokeet pidettiin molemmin puolin juhannusta nuorison raittiuden varmistamiseksi. Olikin hyvä, että kokeisiin ehti valmistautua kunnolla eikä niitä järjestetty toukokuun ja kesäkuun vaihteessa, kuten nykyisin.

Pääsykokeiden järjestelmää voidaan pitää yhtenä pahimmista selektion eli luonnonvalinnan järjestelmistä. Kidutus on eläimellistä. Pyrkijää lohduttaa kenties tieto, että kyseessä on koko opiskelu-uran hiostavin tentti: pänttäämistä se vaatii, mutta ei aivoja. Yliopistot nimittävät inkvisitiojärjestelmäänsä giljotiinin lonksahdusta muistuttavalla sanaparilla numerus clausus. Latinan lätiseminen on tavanomaista aina, kun jokin järjettömältä näyttävä toiminta halutaan naamioida tieteen kaapuun.

Valintakokeita perustellaan välttämättömyydellä. Kun kaikkia ei voida ottaa sisään, täytyy karsia. Ongelma onkin, kuinka tuo karsiminen suoritetaan. Opiskelija valitsee tietysti itse, minne pyrkii, ja yliopistot sen, keitä se huolii sisään. Eksistentiaalisen Angstin lähde on tässäkin tapauksessa tilanne itse: vaikka kaikki voivat ”valita”, monikaan ei tiedä, halutaanko tuota valinnan ikävää tilannetta. Lisäksi tulos voi olla epäoikeudenmukainen. Opiskelijat valitaan vääristynein kriteerein, tai tiputtaminen ajautuu pisteiden osiin tuijottavaksi hiustenhalkomiseksi.

Ongelmien ongelma on pääsykokeiden oma luonne. Nykyisenkaltaiset valintatentit eivät anna adekvaattia tietoa hakijoiden ominaisuuksista. Niiden avulla voidaan arvioida papukaijamaisen pänttäämisen taitoa ja tyttömäisen alistumisen kykyä, mutta yliopistojen valintakokeet todennäköisesti kauhistuttaisivat kaikkia henkilöstövalintoihin erikoistuneita ammattilaisia. Kokelasta arvioidaan sillä perusteella, kuinka hänen onnistuu täyttää ruudullinen paperi, aivan niin kuin viranhakijan kelpoisuutta pohditaan vain hänen kirjallisten suoritustensa pohjalta. Yliopistot eivät ole kehittäneet valintamenetelmiään järkevämmiksi, ja syynä siihen on akateemisten tahojen välinpitämättömyys, sadistisuus ja laiskuus.

Omasta mielestäni kokelaat voisi majoittaa muutamaksi päiväksi suljettuun huoneeseen ja katsoa, mitä heille tapahtuu. Se antaisi näyttöä hakijoiden persoonallisista ominaisuuksista. Eräillä tieteenaloilla, kuten kasvatustieteissä, joiden piirissä ihmisiltä vaaditaan myös sosiaalisia taitoja, kokelaita sentään haastatellaan henkilökohtaisesti. Sen sijaan monille teoreettisemmille aloille, kuten luonnontieteisiin, humanistisiin tieteisiin ja perusyhteiskuntatieteisiin, voi päätyä vaikka kuinka persoonallisuushäiriöisiä tyyppejä.


Yliopistot massakulttuurin kurimuksessa

Pelkkä valintakokeiden kehittäminen ei kuitenkaan riitä. Korkeakoulujen ja varsinkin yliopistojen aloituspaikkoja olisi vähennettävä tuntuvasti, ja yliopistoista olisi siirrettävä opiskelupaikkoja ammattikorkeakouluihin. Yliopistoissa tuotetaan nykyään liikaa tutkintoja, aivan kuten olen todennut jo aiemmassa kirjoituksessani.

Ennen vanhaan ylioppilaita valmistui saman verran kuin nykyään maistereita. Tohtoreita puolestaan leivotaan nykyään yhtä avokätisesti kuin ennen seppelöitiin perustutkinnon suorittaneita. Onko tässä järkeä vai ei?

Ei tietenkään. 2000-luvulla väitellyt tohtori vastaa entistä lisensiaattia, kun tutkintojen taso on romahtanut sosiaalidemokraattisen tiedepolitiikan vuoksi. Määrällisiin kriteereihin perustuva tulosohjausmalli on kiihdyttänyt tutkintotehtailun sellaisille ylikerroksille, joiden vuoksi muutamat tiedekunnat eivät enää kehtaa arvostella väitöskirjoja arvolausein. Tästä kaikesta on kiittäminen tietysti opetusministeriötä, joka patistelee yliopistoja, mutta kiitos kuuluu myös ynnykkämäisille yliopistoille, joiden professionaaliset viranhaltijat eivät uskalla tai halua laittaa vastaan.

Massayliopisto tuottaa massakulttuuria. Massakulttuuri puolestaan on sekä tyylillisen että älyllisen rappion muoto. Kulttuurin massaluonteen hillitseminen puolestaan johtaa normittamiseen ja rajoittamiseen, jotka entisestään pahentavat yliopistopolitiikan epä-älyllisyyttä. Ja jos mitään ei tehdä, myös yliopistoista tulee työväenopistojen ja kansalaisopistojen kaltaisia kurssilaitoksia, joissa jo sanalla ”sivistys” on tietty ideologinen, folkloristiseen ”kansansivistykseen” liittyvä poliittinen sisältö. Syytä hakijatulvaan sekä valintojen ja valmistumisten siirtymiseen aina vain myöhempään vaiheeseen voi etsiä myös alemmalta koulutusasteelta.


Lukiokoulutuksen liukumäki

Vuotoa on turha yrittää tukkia komentosillalla, jos laivan pohja on auki ja vesi lainehtii kajuutassa. Myös lukiokoulutus on menettänyt yliopisto-opintoihin valmentavan luonteensa, ja siitä on tullut aidosti yleissivistävää: eräänlaista kansankorkeakoulua, joka suoritetaan lusmuillen ja luntaten. Lukioissa oppilaita ei trimmata entiseen tapaan.

Kun puolet ikäluokasta käy lukion, voisi kuvitella, että älykkyyden jakautumista kuvaavan Gaussin käyrän alamäki alkaisi kumpaankin suuntaan kukkulan keskivaiheilta, lukiolaisia ja ammattikoululaisia erottavan rajalinjan kohdalta. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Kun lukioihin ei valita enää terävintä kärkeä, lukioihin päätyvän ikäluokan puolikkaaseen mahtuu sekä enemmän että vähemmän lahjakkaita oppilaita. Voidaankin olettaa, että ammattikoulutukseen ja lukioon valikoituvien valintaperusteena ei ole niinkään lahjakkuus, kyvykkyys, kypsyys tai taito vaan pelkkä kiinnostus, toisin sanoen se, haluaako sisä- vai ulkotöihin. Ja poikkeuksellisen älykkäitä ihmisiä tavataan tunnetusti mitä erilaisimmista hommista.

Todellinen ero ei vallitse nykyään lukiolaisten ja ammattikoululaisten välillä vaan yliopistoissa opiskelevien ja ammattikorkeakouluja käyvien välillä. Lukio ei karsi oikeastaan ketään, kun ovet aukeavat 6,5:n keskiarvolla, ja karsinta siirtyy yliopistojen oville. Myös ylioppilastutkintoa on ”kehitetty” suuntaan, joka helpottaa sen suorittamista. Reputtaminen ei ole enää sosiaalisen häpeän aihe, mikä mahdollistaa kunniallisen ylioppilaaksi luikertelun esimerkiksi neljässä tai viidessä vuodessa. Painetta lieventää, että tutkinnon voi suorittaa, kuten kulutusluoton, osamaksukaupan tai vastuuta vaatimattoman työn: pätkissä.

Tällä tavoin päätä silittämällä meille kasvaa suvaitseva, moniarvoinen, rauhaa puolustava ja monimuotoisuuden arvon ymmärtävä nuoriso, joka polttaa pilveä, vetää viinaa, suorittaa siviilipalveluksen sekä tuhlaa rahansa tupakkaan ja pornolehtiin ellei onnistu sujauttamaan niitä hamppukassiinsa kioskissa. Rappeutuneen habituksen kehittyminen on tärkeää, jotta voisi osoittaa olevansa uskottavasti intellektuelli. Näin yliopistojen kommunistiprofessorit saavat fiksuja oppilaita.


Lukioiden mustat lampaat?

Kun sotilasarvot poistettiin aikoinaan Kiinan kansanarmeijasta tasa-arvoisuuden merkiksi, hierarkkiset komentosuhteet alettiin esittää varjojärjestelmän avulla: paidan taskussa olevien kuulakärkikynien määrällä. Vastaavanlaisia vaihtoehtoisia arvojärjestyksiä rakennetaan kaikkialla, missä valheellisuus on kyninyt kanat paljaiksi.

Suomen lukiot eivät ole poikkeus. Niinpä Helsingin Sanomat on julkaissut keväisin oman listansa ylioppilaskirjoituksissa parhaiten menestyneistä lukioista. Koska lehti on sitoutunut hallituksen linjaan ja hallitus lehden linjaan, Helsingin Sanomat perustelee menettelyään pääministeri Matti Vanhasen mielipiteellä, jonka mukaan ”lukioita kannattaa laittaa riviin”.

Tavallaan se näyttää myös omasta mielestäni välttämättömältä. Mutta se, että asialle on poliittinen tai sosiaalinen tarve, ei merkitse, että lukioita voisi asettaa tällä tavoin paremmuusjärjestykseen. Opetusministeri Henna Virkkunen onkin vastustellut ylioppilastutkintotulosten mukaan tapahtuvaa lukioiden vertailua.

Katsotaanpa, miten asiat ovat. Tieteellisesti perustellut kannanottoni maisteri Vanhasen ja lisensiaatti Virkkusen sananvaihtoon ovat seuraavat.

Lukioiden kärkeen ovat kirineet erityisesti suurten kaupunkien perinteikkäät lukiot. Miksi näin on? Ensinnäkin (1): Koska isoissa kaupungeissa lukiot jakautuvat hyvinä ja huonoina pidettyihin, oppilaat valikoidaan eri lukioihin jo peruskoulumenestyksen pohjalta. Näin ollen myöskään ylioppilaskirjoitusten tulokset eivät anna kuvaa lukioiden opetuksen tasosta vaan hakijoiden ja oppilaiden omasta lähtötasosta. Lukioita sinänsä ei voitasi arvioida ”hyviksi” tai ”huonoiksi”, sillä ylioppilaskirjoitusten keskimääräiset koulukohtaiset tulokset eivät kerro lukioiden omista ominaisuuksista (esimerkiksi opettajien ja opetuksen laadusta), vaan menestys on seurannut siitä, miten oppilaat ovat karsiutuneet lukioihin jo niiden omassa valintamenettelyssä.

Toinen (2) syy siihen, miksi ylioppilaskirjoitusten tulokset eivät kerro lukioiden omasta tasosta, johtuu niin ikään tavasta, jolla hakijat priorisoivat niitä hakuvaiheessa. Korkeatasoisina pidettyihin lukioihin hakevat parhaiten motivoituneet ja peruskoulussa suoriutuneet oppilaat pelkkien koulua koskevien historiallisten oletusten pohjalta. Ne puolestaan ovat vahvistaneet kehämäisesti itseään, jolloin tiettyihin lukioihin hakee ja valitaan aina vain peruskouluoppilaiden parhaimmisto. Näin ollen tiettyjen lukioiden päätyminen listan kärkeen ei ole seuraus opetuksen paremmuudesta vaan itseään vahvistavasta maineilmiöstä.

Entä mistä tuo hakijoiden suosioon päätyminen sitten seuraa? Laadukas opetus voi tietenkin vaikuttaa asiaan, mutta senkin perustana ovat usein pelkät mainetekijät. Joidenkin lukioiden päätyminen ”hyvätasoisiksi” on seuraus pikemminkin olettamuksiin perustuvista subjektiivisista mielipiteistä kuin objektiivisesti arvioitavissa olevasta opetuksen paremmuudesta. Tästä puolestaan seuraa johtopäätös (3), joka saattaa parantaa heikkoina tai keskinkertaisina pidettyjen lukioiden asemaa. Esimerkiksi pienten paikkakuntien lukioissa ei ole lukioiden välistä kilpailua lainkaan, ja kaikki lukioon menevät käyvät samaa koulua. Niinpä lukion pääsyraja asettuu yleensä suhteellisen alas, kun taas oppilaiden laaja lahjakkuuskirjo heikentää ylioppilaskirjoitusten keskimääräistä tulosta. Pääsyraja ei tällöinkään kerro opetuksen laadusta. Myös helppopääsyisissä lukioissa voidaan saavuttaa valittuun ainekseen nähden hyviä tuloksia, eli kurjastakin oppilaasta saadaan kohtalainen.

Neljänneksi (4) voidaan kritisoida lukioista saatavan tilastollisen otoksen luotettavuutta. Ylioppilaaksi kirjoittavien määrä vaihtelee lukioissa noin sadasta oppilaasta muutamaan kymmeneen. Otokset eivät ole tilastollisesti luotettavia eivätkä riitä yleistyksiin. Noihin määriin voi lukiokohtaisesti sisältyä sekä erittäin hyvin että huonosti pärjääviä oppilaita. Koulukohtaiset tulokset eivät kerro lukion tai sen opetuksen laadusta, kun muutama musta lammas voi pilata koulun kokonaistuloksen.


Koulutuspolitiikka uusiksi

En tarkoita, ettei menestys olisi suotavaa. On kenties hyvä, että on eliittilukioita, joihin valikoituvat parhaat oppilaat. Niissä keskitytään koulunkäyntiin, ja oppilailla on yhteisiä tavoitteita sekä kiinnostuksen kohteita. Useasti menestys on kuitenkin seuraus – paitsi oppilaiden lahjakkuudesta ja opettajien kärsivällisyydestä – myös opetusryhmien koosta ja siitä, minkä verran opettajilla on aikaa henkilökohtaiseen ohjaamiseen.

En tarkoita sitäkään, että reippaat ja kovaääniset oppilaat eivät olisi älykkäitä. Tyttöistetyssä ja kiltteyttä suosivassa lukiolaitoksessa juuri koulunvastaisuus ilmentää usein henkistä kypsyyttä ja aloitekykyä, ja tekevä lapsi on taivaan lahja.

Olen halunnut osoittaa, kuinka näköalatonta koulutuspolitiikka on Suomessa ja kuinka koko kasvatuspolitiikka pitäisi ajatella uusiksi – yliopisto- ja korkeakoulujärjestelmä mukaan lukien. Toiseksi olen halunnut osoittaa, miten harhaanjohtavaa on myös pelkkä poliittisesti motivoitunut arviointi ja sen perustalle rakennettu viestintä. Kannattaisi ajatella, paitsi lukioita, myös lukijoita.

Jo joutui armas aika

Suvivirsi on aina yhtä ihana kuulla joka kevät, vaikka en olekaan erityisen uskonnollinen ihminen. Kenties olen ehdollistunut siihen, että koulujen kevätjuhlien jälkeen alkaa jokin mukavampi aika.

Suvivirrestä on tullut yleispätevä kulttuurinen merkki: instituutio, jonka alkuperäinen uskonnollinen funktio on kadonnut tai ainakin vähentynyt mutta joka edelleen liittää ihmisiä yhteen. Ainakin se lopettaa lukuvuoden tavalla, joka kertoo, mikä lukuvuosi oikeastaan on. Jos lukuvuotta ei lopetettaisi entiseen tapaan, mistäpä oikeastaan tiedettäisiin, että kesäloma alkaa?

”Jo joutui armas aika” liittyy myös ihmisten aikakokemukseen ja sitä kautta filosofiaan. Ajallisuuteen puolestaan kuuluvat syntymän, elämän ja kuoleman kokemukset. Aikamerkkien, kuten suvivirren, kautta voimme ymmärtää, että kuulumme johonkin meitä suurempaan elämisen kokonaisuuteen. Minun mielestäni on mukava nähdä lasten ja nuorten toistavan tietyt tavoiksi tulleet perinteet niin kouluissa kuin myöhemmin esimerkiksi yliopistojen promootioissakin.

Perinteiden kautta ihminen voi ymmärtää myös vanhenemisen merkityksen. - No, en halua suhtautua patakonservatiivisesti myöskään uudistuksiin, ja olen ollut peräämässä niitä joskus myös itse. Mutta ilman perinteitä ei ole muita kuin satunnaisilta ja irrallisilta vaikuttavia ilmiöitä. Ilman yhteisiä tapahtumia ei ole historiaa, josta kerrotaan tarinoita. Myöskään ajallisuuden henkilökohtaista merkitystä ei olisi yhtä helppo tunnistaa.

On kaunista liittyä ihmisten yhteisöön ja tuntea saavansa paikkansa siinä. Ylioppilaaksi kirjoittaminen on juuri sellainen initiaatioriitti. Yhteiskuntamme ei näytä käytännössä tulevan toimeen ilman sitä, sillä täytyyhän ihmisiä pisteyttää. Punnitaanhan ja mitataanhan vauvojakin, eikä tuo pisteyttäminen ihan heti lopu.

Vaatetusliikkeiden miestenosastolla on keväisin hauska katsella, kun miehentaimille haetaan sopivaa kostyymia. Tänä lauantaina ylioppilaslakin saa monta minulle tuttua gay-poikaa. Toivotan onnea tietysti kaikille valmistuneille, mutta erityisesti heille. Ja myötätuntoni ja tukeni on kaikkien niiden puolella, jotka reputtivat ja ehkä onnistuvat paremmin tulevaisuudessa. Avointen gay-nuorten määrä on joka tapauksessa viime vuosina ilahduttavasti kasvanut, mistä kiitos avarakatseisille ihmisille. Se on varmasti kaikkien ilo ja onni.

Vaalimainosta kriittisille

Alaikäisten turvapaikanhakijoiden määrä on ollut kasvussa, sillä alle 18-vuotiaille turvapaikka poikkeuksetta myönnetään. Perheenyhdistämisohjelmia hyväkseen käyttäen koko suku on voinut sen jälkeen heilahtaa Suomen sosiaaliturvajärjestelmän rasitteeksi. Näin ankkurilapsista on tullut ongelma.

Koska intressi hyvinvointivaltion kansalaiseksi pääsemiseen on vahva, suuri osa nuorista maahan pyrkijöistä on valehdellut ikänsä. Esimerkiksi Parikkalaan avatussa alaikäisille tarkoitetussa vastaanottokeskuksessa jopa kolmannes asukkaista on jo arvioiden mukaan täysi-ikäisiä. Tästä johtuu, että viranomaiset ovat koettaneet säädellä holtitonta maahanmuuttoa ikätesteillä. Vaikka jatkuva maahanmuutto ei olisikaan suotavaa, se on yritetty saada laillisille linjoille.

Eduskunnan apulaisoikeusasiamies Jukka Lindstedt on Yleisradion uutisen mukaan tehnyt päätöksen, jonka mukaan alaikäisille tehtävät ikätestit saattavat olla perusoikeuksien vastaisia. Testaaminen onkin laitettu heti miten jäihin, vaikka tulijatulva on jatkunut.

Mitään hyväksyttäviä perusteluja apulaisoikeusasiamies ei kuitenkaan ratkaisulleen esitä. Hänen mukaansa ”testejä ei pitäisi tehdä, koska niitä ei säädellä lailla lainkaan”. Ja: ”Testillä puututaan henkilön koskemattomuuteen ja yksityisyyteen”, vaikka ”ei ole mitenkään säännelty, kuka näitä testejä voi tehdä ja millaisilla menetelmillä”. Lopuksi Lindstedt lataa raudanlujan oivalluksen, jolla hakijatulvan viimeinenkin kontrollimuoto lopetetaan loogisen aukottomasti: ”Eli sääntelyn tarvetta on paljon.”

On outoa, että jos sääntelyn tarvetta on paljon, oikeusasiamies pitää perusteltuna lopettaa sen testaamisen muodon, joka ylipäänsä on käytettävissä. Paikallinen poliisisetä Henry Reponen puolestaan tilittää, aivan kuin häneltä olisi vedetty kalsongit jalasta: ”On toki ikävä tilanne selvittää turvapaikanhakijoiden henkilöllisyyttä, jos siihen ei ole lakiin perustuvaa toimivaltaa.” Tuolla tavalla lausuttaessa tuskin taaskaan ajatellaan, onko maahanmuuttajilla itsellään maahan saapumiseen oikeuttavaa toimivaltaa. Kun viranomaiset jäävät nyt ”odottamaan” asiasta mahdollisesti säädettävää uutta lakia, se on sama kuin palokunta lopettaisi tulipalojen sammuttamisen siihen asti, kunnes saadaan uusi laki voimaan.

Asiasta voidaan esittää muutamia vertailuja. Mikäli iän testaamisen katsotaan rikkovan perusoikeuksia, iän tiedusteleminen pitäisi kieltää kaikissa niissä yhteyksissä, joissa todistelu ei ole ehdottoman luotettavaa: esimerkiksi tupakkaa ostettaessa, rahapelejä pelattaessa, alkoholiliikkeessä tai seksuaalisessa kanssakäymisessä. Myös henkilöllisyystodistukset ovat väärennettävissä, joten ne ja niiden käyttö ovat epäluotettavampia kuin maahanmuuttajille tehtävät lääketieteelliset ikätestit, joissa tutkittavan ikä päätellään hampaista ja luuston rakenteesta.

On ristiriitaista, että viranomaiset lepsuilevat ikää koskevien selvitysten kanssa, kun kyse on maahanmuuttajista, mutta toisaalta viranomaisvalta vahtii ikärajojen noudattamista kellontarkasti esimerkiksi seksuaalista kanssakäymistä koskevissa asioissa toimittaen jokaisen, joka vilkaiseekin alaikäisen pornokuvaa, suoraa päätä linnaan. Jos esimerkiksi 17,99-vuotias alaikäinen julkaisee itsestään alastonkuvan, häntä voidaan syyttää lapsipornon valmistamisesta, hallussapidosta ja levittämisestä. Jos taas kyseessä on laiton maahanmuutto, eli turvapaikanhakija valehtelee olevansa alaikäinen, viranomaiset katsovat asiaa läpi sormien.

Suomen laki on tietenkin eri asia kuin logiikan laki. Niillä ei näytä olevan juuri mitään tekemistä keskenään, minkä melkein kaikki kansalaiset ovat huomanneet. Apulaisoikeusasiamies on tehnyt taaskin täysin pöllön päätöksen. Olisi järkevämpää valvoa maahanmuuttoa edes sellaisin keinoin, jotka ovat käytettävissä, kuin ilman mitään keinoja.


Perusoikeuksien pyöreys ja ihmisoikeuksien soikeus

Asiaa voidaan lähestyä vielä perusoikeuskäsitteen näkökulmasta. Poliisi tai vartijahan voi nykyoloissakin ratsata ihmisen sen kummempia kyselemättä esimerkiksi turvatoimialueella, eikä kukaan voi syyttää viranomaista yksilön koskemattomuuteen puuttumisesta. Libertaarifilosofina olen sitä mieltä, että julkisen vallan ei pitäisi puuttua ihmisten yksityisyyteen ja koskemattomuuteen niinkään paljon kuin nykyisin, vaan valtion interventiota kansalaisten integriteettiin tulisi vähentää.

On kuitenkin outoa, jos viranomainen ei selvitä ihmisen ikää ja henkilöllisyyttä edes silloin, kun hänen epäillään pyrkivän maahan laittomasti. Ensinnäkin (1) oikeusasiamies on sekoittanut ihmisoikeudet ja perusoikeudet. Turvapaikkaa haetaan kansainvälisiin sopimuksiin perustuviin ihmisoikeuksiin vedoten. Perustuslailliset perusoikeudet puolestaan koskevat Suomen kansalaisia ja muita maassa jo oleskelevia. Maahan pyrkijällä ei sen sijaan ole kohdemaan kansalaisuutta eikä yleensä myöskään oleskelulupaa. Koska maahan pyrkijällä ei ole maahan saapuessaan oleskelulupaa eikä kansalaisuutta vaan hän on vastaanottokeskukseksi sanotulla ei-kenenkään maalla, josta hänet voidaan vielä käännyttää, eivät myöskään perusoikeudet voisi sellaisinaan koskea arvioinnin alaisina olevaa maahanmuuttajaa.

Toiseksi (2) todellisen iän selvittämispyrkimykset eivät riko perusoikeuksia, sillä paremman selvityksen puuttuessa ne antavat kuitenkin parhaan näytön, joka asiasta on ylipäänsä saatavissa. Lisäksi olisi mahdotonta, ettei asiaa selvitettäisi mitenkään.

Kolmanneksi (3) viranomaisen tehtävä on valvoa valtion ja kansalaisten edun sekä yleisen oikeudenmukaisuuden ja laillisuuden toteutumista. Suhteellisuusperiaatteen valossa ei ole oikein, että mahdollisen rikoksen (eli laittoman maahanmuuton) torjumiseen ei käytettäisi minkäänlaisia keinoja, vaikka siten voitaisiin estää laiton maahanmuutto ja siitä seuraavat mahdolliset muut turvallisuusongelmat.

Neljänneksi (4) jos turvapaikanhakijoiden vastaanottamista jatketaan, vaikka ikätestejä ei käytetäkään, se polkee kantaväestöön kuuluvien ihmisten perusoikeuksia. Yhtäältä ihmiset saatetaan eriarvoiseen asemaan, sillä ikää selvitetään esimerkiksi ravintoloiden ovilla. Toisaalta humanitaarinen maahanmuutto loukkaa kantaväestöön kuuluvien ihmisten perusoikeuksia, sillä se luo Suomeen työttömyyttä, jonka kulut lankeavat suomalaisten ihmisten maksettaviksi, vaikka lain mukaan kansalaisten työvoima on valtiovallan erityisessä suojeluksessa.

Viidenneksi (5) iän ja henkilöllisyyden selvittäminen on myös turvapaikanhakijan oma etu, sillä myöhemmin selvitessään se voi johtaa kansalaisuuden perumiseen. Niin kävi esimerkiksi Hollannista tunnetussa Ayaan Hirsi Alin tapauksessa. Hän joutui eroamaan paikallisen parlamentin jäsenyydestä, kun kävi ilmi, että kansalaisuus oli aikoinaan myönnetty väärin ilmoitetun iän perusteella.


Silmät kiinni ettei totuus näy

Tämänpäiväinen uutinen antaa jälleen huonon näytön siitä, kuinka maahanmuuttopolitiikkaa Suomessa hoidetaan. Vihervasemmistolaisessa poliittisessa kirjallisuudessa on pitkään haukuttu länsimaisia ihmisiä ja lääketieteellistä kliinistä anatomiaa lavastaen anatomian professoreista ”kallonmittaajia ja skinejä”, kuten Pekka Isakssonin ja Jouko Jokisalon samannimisessä teoksessa. Todellisuus kuitenkin osoittaa, ettei tulijatulvan seulomiseen ole kovin monia keinoja. Eli jos maahanmuuttoa ylipäänsä on, pitää hyväksyä myös turvapaikanhakijoiden valikointi. Joko nykyistä käytäntöä olisi jatkettava tai laitettava rajat kiinni siihen asti, kunnes ongelma on ratkaistu.

Eduskunnan oikeusasiamiehen päätöksestä paistaa päälle lähinnä se, että viranomaisvalta tukee maahanmuuttajien etuja suomalaisten ihmisten omien perusoikeuksien ohi. Ihmisten reaktioista puolestaan voi lukea, ettei poliittisen vallan ja viranomaisvallan harjoittamalla maahanmuuttopolitiikalla ole kansalaisten valtaenemmistön luottamusta.

Suomalaiset voivat sanoa mielipiteensä näistä asioista harvoin. Jos sen sanoo tieteessä, politiikassa tai julkisessa sanassa, sitä ei oteta huomioon, ja maahanmuuttopolitiikan kriitikot toimitetaan pahimmissa tapauksissa oikeuden tuomittaviksi. Jos taas asian sanoo vaaleissa, se on poliittisen vallan käyttämistä. Kohta ovat vaalit. Käykää nyt äänestämässä – edes niitä ehdokkaita, jotka vielä saavat toteuttaa perustuslaillista oikeuttaan asettua ehdokkaiksi vaaleissa.

Hallitus lopettaa viikkojärjestelmän

Hallitus on sallimassa kauppojen ympärivuotisen aukiolon. Esityksen mukaan sunnuntaikauppa sallittaisiin kello 12-18 ja joulun alla 12-21, ja lisäksi tietyt pienemmät puodit saisivat pitää uksensa auki kellon ympäri. Kriitikot puolestaan ovat todenneet, että varsinkin kauppakeskuksissa toimivien putiikkien sunnuntaiaukiolo syö niiden erikoisliikkeiden asiakaskuntaa, joiden resurssit eivät riitä jatkuvaan aukioloon.

Ongelma ei ole kuitenkaan vain kaupallinen tai kilpailullinen. Sunnuntaikaupan vapauttaminen huonontaa työntekijöiden asemaa. Yhteistä vapaa-aikaa muiden ihmisten kanssa löytyy entistä vaikeammin, jos pyhät täytyy kuhkia töissä. Toisaalta sunnuntaiaukiolosta ei ole monillekaan suurta hyötyä. Ihminen kestää yhden päivän mainiosti pääsemättä kauppapuoteihin kukkaroitaan kuluttamaan.

Sunnuntaiaukiolojen vapauttaminen vaikuttaa eniten ihmisten elämäntapaan. Vaikutus on vahvin niiden ihmisten todellisuuteen, jotka mieltävät sunnuntain uskonnolliseksi pyhäpäiväksi. Mutta asialla on merkitystä myös muille. Mitä eroa arjella ja pyhällä enää on, jos kaikki päivät ovat samanlaisia?

Näin voidaan sanoa, että hallitus on kumoamassa viikkojärjestelmän, ja päivistä jäävät jäljelle niiden numerot. Sunnuntaita ei voida erottaa maanantaista. Samalla kumoutuu myös ihmisten viikkorytmi. Tämä ei ehkä lisää ihmisten onnellisuutta, sillä ajattelemiseen, rauhoittumiseen ja rentoutumiseen varatut olotilat vähenevät, ja koko olemassaolo uhrataan työlle ja tuoksinalle.

Surkeinta esimerkkiä näyttää kauppojen yöaukiolo, ikään kuin lähikaupoissakin tarvittaisiin ympärivuorokautista päivystystä. Nämä ajankohdat pitäisi varata filosofialle, runojen kirjoittamiseen ja lemmiskelyyn. Sen sijaan ensi vuoden alusta voimaan tuleva uudistus vain lisäisi levottomuutta.

Uudistus on esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun työ sinänsä koetaan niin pyhäksi, että sitä pitää paiskoa kellon ympäri. Jos työ on pyhää, mikään muu ei ole enää pyhää.

Toisaalta asiassa on puolensa. Ammattiliitot vetävät sunnuntaityöstä kaksinkertaista liksaa, ja formulakuskit millin pari per kisa. Oli miten oli, tänä aurinkoisena kevätpäivänä en halua kauppaan – edes maksusta.