Miksi äänestän?

Päätin sittenkin äänestää, sillä näistä vaaleista ei tullutkaan presidentinvaalit vaan homovaalit. Monien mielestä merkittävin erottava tekijä ehdokkaiden välillä on Haaviston homoseksuaalisuus. Niinpä media teki siitä vaaliaseen, ja kaikenlaiset homojenvihaajat ovat jälleen mobilisoituneet.

Haavisto on erotisoitunut kakkosellaan ja Niinistö numerolla 6, jonka merkityksen ruotsinkieliset tietävät paremmin. Läpikotaisin seksuaalipoliittinen vaali tästä joka tapauksessa tuli. On kieltämättä mukavaa, että homot voivat nauttia niinkin korkeaa kannatusta, kuin Haaviston toiselle kierrokselle selviytymisestä voi päätellä, eivätkä ihan kaikki kansalaiset ole valmiita mukiloimaan homoja kappaleiksi kuten eräät US-natsit Puheenvuoro-palstan kirjoituksissa.

Näissä vaaleissa äänestetään siis lähinnä homoseksuaalisuuden kannatuksesta. Eihän homo voi tietenkään valituksi tulla (koskaan mihinkään), ei edes Johanna Korhoseksi. Mutta eri puolilla harjoitettu homoja vastaan rääkyminen toi minunkin mieleeni sellaisen sympatia-ajatuksen, että täytyy nyt mennä antamaan se myötätuntoääni Haavistolle.

Niinistöä on valittu presidentiksi jo vuoden 2006 vaaleista asti, ja kampanja on alkanut hyytyä. Monikaan kannattajista tuskin on huomannut, että Niinistö on itsekkäiden pääomapiirien ehdokas. Hän on kuulunut vararikkoon johtavan euroalueen puolestapuhujiin jo ennen Euroopan investointipankin varapääjohtajana toimimistaan, sen aikana ja jälkeen. Luultavasti myös monet vailla omaa ehdokasta olevat persut ja kepulaiset aikovat äänestää Niinistöä vain estääkseen ketään homoa tulemasta valituksi. Pelkillä yleispoliittisilla perusteilla heillä ei olisi mitään syytä linnoittautua kapitalismin asianajajan riveihin.

Käyn siis äänestämässä Haavistoa, mikäli kukaan ei tapa minua ovelle. Haavisto sai paljon paremmat koulutodistuksetkin kuin Niinistö. Myös hänen ecuadorilainen hissipoikansa näyttää ihan hyvältä, eikä edustustehtävissä juuri muuta tarvitsekaan tehdä.

Miksi en äänestä?

Joskus ihmetellään, miksi 25–35 prosenttia ihmisistä ei äänestä. Suuri osa heistä on todennäköisesti oivaltanut demokratian olemuksen ja sen kymmenen kirousta, joista kirjoitin tässä.

Joidenkin poliitikkojen murehtima ”parlamentarismin halveksunta” lieneekin seurausta heidän omasta toiminnastaan. Tai se seuraa vain siitä, että ihmiset ovat oivaltaneet edustuksellisen demokratian luonteen. Se on vallan pidättämistä puolueiden, ministereiden ja muiden vähäosaisten haltuun.

Mutta käytännöllisempiäkin syitä varmaan on. Monet eivät kerta kaikkiaan löydä sopivaa ehdokasta tai puoluetta. Silloin voisi ehkä äänestää vähiten huonoa.

Mikäli nyt katsotaan vaikkapa meneillään olevan henkilövaalin tilannetta, en voi kuitenkaan äänestää kumpaakaan. Niinistö olisi ehkä vähemmän huono, sillä hän on sentään jollakin tavoin eurokriittinen. Mutta hän näyttää olevan periaatteellisen homovastainenkin.

Haavisto taas vaikuttaa mukavan homomyönteiseltä, mutta hän väärensi ansioluettelonsa selviten valehtelusta liian pienillä naarmuilla verrattuna asian merkitykseen. Lisäksi en kannata vihreiden edustamaa kehitysapu-, maahanmuutto-, maanheikennys-, kasvisruoka-, sertifikaatti-, ydinvoimattomuus-, ympäristömaksu-, autoilijavihamielisyys-, sanankahlitsemis- enkä feminististä miestensyyllistämispolitiikkaa.

Ensimmäisessä vaalissa tilanne ei ollut yhtään parempi. Ehdokkaina oli näitä Bidéen tapaisia virkoihinsa rikoksella kiilattuja puoluemaskotteja. Heidät on juntattu myös nykyisiin tehtäviinsä vain siksi, että jokin puolue suosii heitä ja suo heille ehdokkuuden julisteessaan.

Kunnallis- ja parlamenttivaaleissa tilanne on aivan samanlainen. Puolue, jossa on jotakin hyvää, on yleensä myös paljon huonoa. Ihan jokaisessa. Yhdenkään puolueen asiat eivät ole kannaltani linjassa. Linjassa ne ovat tässä.

Vähiten huonon sijasta on siis syytä olla äänestämättä lainkaan. Näin kukaan ei pääse selittämään, että ääniä saanutta puoluetta muka kannatetaan (kun äänestämisessä on yleensäkin kyse vain sen ratkaisemista, mitä puoluetta vastustetaan vähiten).

Valta ja vastuu kuuluvat kansalle, mutta kansa sen kun äänestää. Kuolemaantuomittujen ääni kuuluisi kuitenkin paremmin muualla kuin vaalikoppeihin ummistettuna.

Yhteiskunta on kieltänyt muun muassa minulta kaikki virat, varat, poliittiset toimintamahdollisuudet ja julkisuuden tiedotusvälineissä sekä julistanut olemassaoloni yliopistolla kielletyksi, joten itse en aio äänestää myöskään näitä paskiaisia. Kun en äänestä, kukaan ei pääse vahingossakaan ajattelemaan, että poliitikoilla ja virkaportaalla olisi kannaltani katsellen legitimiteetti.

Eräs poliittiseen käyttäytymiseen liittyvä irrationaalinen elementti on muuten se, että jonkun yksittäisen satunnaishenkilön oletetaan olevan kerta kaikkiaan niin ylivertainen tai etevä, että juuri hänestä täytyy tehdä suurikin johtaja. Ihmiskunnan tapa organisoida vallankäyttö tuolla tavoin hierarkkisesti on järjettömyydessään naurettava, ja lähinnä internetiä voi kiittää siitä, että on muitakin tapoja vaikuttaa.

Kertokaa, miksi joku pykäläkoreografioilla varustettu kikkarapää tai CV:nsä väärentänyt puolikoulutettu ansaitsisi sen enempää minun kuin sinunkaan äänesi. Vai äänestättekö vain toista vastaan: jotta ainakaan huonompi ei tulisi valituksi? Entä mihin ehdokkaat mahtavat niin ahneesti tarvita äänesi; eivät kai vain vallan anastamiseen omiin käsiinsä?

”Avioliitto on Matin ja Mervin”

Tämän päivän (25.1.2012) Iltalehti kuulutti lööpissään ja sivuillaan (2–3), että Niinistön ja Haaviston välille on kehkeytymässä erimielisyyttä homoavioliitoista. No niistähän presidentin pitääkin päättää, aivan niin kuin kansanedustajat määräävät, kuinka kansalaisten täytyy elää ja vanhemmat sen, mitä heidän jälkeläisensä puuhaavat.

Jutussa haastateltiin enemmän Niinistöä, joten teema saattaa olla enemmänkin hänen leiristään lähtöisin. Niinistön mukaan homojen ei pitäisi tunkeutua heteroiden arvoalueelle. Hänessä onkin nyt tyrkyllä juuri sellainen arvojohtaja kuin tässä kirjoituksessani kuvasin.

Minusta tuntuu, että heterot ovat itse riistäneet avioliiton omaksi omaisuudekseen panttaamalla sen pelkästään itselleen. Jos niin on, kyseessä on historiallinen kalkkeutuma ja virhe, joka pitää korjata. Samaan tapaan muitakin virheitä korjataan, jotta yhteiskunta kehittyisi. Toisinaan vähemmistöjen hyväksi on tehtävä enemmistömielipiteiden vastaisia päätöksiä, sillä jos enemmistöt saisivat päättää vähemmistöjen asemasta, vähemmistöillä ei olisi oikeuksia lainkaan. Oikeuden toteutumiseksi on tehtävä oikeudenmukaisuuteen tähtäävän filosofian mukaan eikä kansalaisten mielipiteiden mukaan.

Niinistö koettaa nyt käyttää homoja vipuvartena, jolla hän yrittää erottautua Haaviston mielipiteistä ja luoda ehdokkaiden välille eripuraa. Tämä on sangen huonoa politiikkaa.

Sinänsä ei ole mitenkään ihmeellistä, että joidenkin ihmisten mielestä avioliitto ei voi olla mitään muuta kuin Matin ja Mervin välinen suhde. Heidän mielestään tätä kuvaa ei mikään myöskään saa turmella.

Tämänpäiväisten mielipidetiedustelujen mukaan kaksi kolmesta äänestä näyttää olevan menossa Niinistölle ja yksi kolmannes Haavistolle. Homoavioliittojen kannatus on kuitenkin kansan keskuudessa Haaviston lukemia korkeampi. Uuden Suomen jutun mukaan noin puolet suomalaisista kannattaa samaa sukupuolta olevien avioliittoja. On siis mahdollista, että Niinistön ilmoitus homoavioliittojen vastustuksesta nostaa Haaviston kannatusta, mikäli tästä kysymyksestä tulee ratkaiseva äänestyskäyttäytymisen kannalta.

Niinistö tuskin tulee ajatelleeksi, että hän saattaa loukata monia heteroita määrittelemällä avioliiton vain heteroiden omaisuudeksi. Monet heterot eivät nimittäin halua, että avioliittoinstituutiota käytetään keppihevosena avio-onnen poissulkemiseen muilta. Sillä he tietävät, että onnellisuus lisääntyy jakamalla eikä sulkeutumalla.

Toinen seikka, jonka vuoksi Niinistö saattaa kannanotollaan vahingoittaa heteroiden käsitystä omasta itsestään ja avioliitoistaan, on se, että hän tulee määritelleeksi avioliittokäsityksen melko ahtaaseen umpioon. Monikaan kansalainen tuskin pitää siitä, että he ovat sellaisen pakkoinstituution ja yhteiskunnallisen kontrollivälineen vankeja, jolle ei ole vaihtoehtoja ja joka ei salli mitään muita variaatioita kuin yhden perinteisen. Vai harrastavatko heterot seksiäkin vain yhdessä asennossa?

Vihreä vastajytky ja riemukuplavoitto

Aivan niin kuin eduskuntavaaleissa päätetään siitä, keistä tulee Rkp:n hallituskumppaneita, niin myös näissä presidentinvaaleissa päätettiin siitä, kenestä tulee Sauli Niinistön kilpakumppani toiselle kierrokselle. Pekka Haavisto on tehnyt itsestään aivan uskomattoman ilmiön, jonka johdosta lähtee hattu päästä myös tällaiselta toiselta keski-ikäiseltä setaveteraanilta.

Ne kollegani, jotka selittävät oikeisto–vasemmisto-asetelman väistymistä ”henkilövaalilla”, uskoakseni erehtyvät tai näkevät asian yksipuolisesti. Perinteisen oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelun tilalla on nyt kaksi tuoreempaa vastakkainasettelua. Ensinnäkin (1) vastakkain ovat ne, jotka pyrkivät edustamaan kansallista etua, ja toisaalta ne, jotka tuntuvat asettavan kansainvälisyysnäkökohdat Suomen kansalaisten edun edelle. Toinen (2) vastakkainasettelu vallitsee hyväosaisten ja huono-osaisten välillä. Tämä jakolinja ei kuitenkaan välity enää oikeisto–vasemmisto-asetelman kautta eikä vastaa sitä.

Sen sijaan hyväosaisten ja huono-osaisten vastakkainasettelu korreloi tuon joko kansainvälisyyttä tai kansallista etua painottavan asetelman kanssa. Koska vasemmistopuolueet ovat hoilanneet aktiivisesti kansainvälisyyden puolesta ja monet syrjäytyneet puolestaan haluaisivat pitää etusijalla kansallista etua, vähäosaisten ja syrjäytyneiden äänet eivät kanavoidu Vasemmistoliiton ja demareiden kautta. Viime eduskuntavaaleissa ne menivät Perussuomalaisille – näissä presidentinvaaleissa todennäköisesti vihreiden ehdokkaalle.


Millaisen kansainvälisyyden puolustajat voittivat?

Kyseenalaista on tietenkin se, miksi kansallinen etu pitäisi nähdä kansainvälisyyden vastakohtana. Monet ehdokkaat ovat painottaneet, että kansallista etua edustetaan parhaiten toimimalla aktiivisesti kansainvälisessä politiikassa. Tämä läksy ei mene läpi, sillä euroalueen nykytilanteessa liian voimakas kansainvälisyyden nimissä esiintyminen koetaan allekirjoitukseksi Suomen valtiontalouden konkurssihakemukseen.

Väyrynen ja Soini liputtivat kyllä kansallisen edun ja eurokritiikin puolesta, mutta heidän persoonansa koettiin ehkä liian konservatiiviseksi. Kolmas (3) edelleen vallitseva vastakkainasettelu onkin sitten edistyksellisyyden ja taantumuksellisuuden vastakkainasettelu.

On hyvä, että jatkoon selvisivät edistykselliset ehdokkaat, sillä nyt täytyy suunnistaa pitkillä valoilla eteenpäin. Kehnoa taas on, että kumpikaan heistä ei suhtaudu kovin kriittisesti EU-maiden letkuruokintaan. Tämän vaalin voittivat ne edistykselliset, jotka katsovat, että kansallista etua ajetaan maltillisen ja pidättyvän kansainvälisyyden (Niinistö) tai aktiivisen ja aloitteellisen kansainvälisen toiminnan (Haavisto) kautta.


Tekeekö Haavisto ihmeen?

Niinistöllä on presidentiksi enää lyhyt matka, sillä suurin osa Väyrystä, Soinia ja Essayahia äänestäneistä siirtynee hänen taakseen. Se jo takaakin runsaan 50 prosentin äänisaaliin. Voi olla, että myös Haaviston kannattajista osa siirtyy Niinistön taakse. On oletettavaa, että muutamat Niinistön kannattajat äänestivät ensimmäisellä kierroksella taktisesti Haavistoa pelkästään pudottaakseen Väyrysen, joka olisi ollut Niinistölle vaikea haastaja oman erimielisyytensä vuoksi.

Sen sijaan Arhinmäen, Lipposen ja Biaudet’n kannattajista valtaosa siirtyy varmasti äänestämään Haavistoa niin, että loppulukemat voivat olla 65 % Niinistölle, 35 % Haavistolle. Parhaimmillaan Haavisto voi puristaa lukemat 60 ja 40:een prosenttiyksikköön. Voittoon johtaa ihme, mutta niidenkään aika ei ole ohi.

Kivuttomasti presidentinvaihto joka tapauksessa käy, sillä pääehdokkaiden välillä ei ole suuria periaatteellisia kiistoja. Suurin tappio tämä oli ehkä Perussuomalaisille, jotka odottivat eduskuntavaalien pohjalta huomattavasti parempaa tulosta. En väitä, että tappio johtuisi siitä, ettei perussuomalaisilla ollut homoa ehdokkaana. Mutta aika kiusallista oli varmaan hävitä homolle, kun Soini oli määritellyt juuri Haaviston pääkilpailijakseen. Yksi syy Soinin odotuksia vähäisempään kannatukseen voi olla äänestäjien tahto nähdä hänet mieluummin nykyisessä roolissaan oppositiopuolueen johtajana.

Selvä vastajytky tämä oli, ja samalla tietynlainen riemukuplavoitto. Vastajytky sikäli, että kansa on kyllästynyt myös muutamille perussuomalaisille tyypilliseen purnaamiseen ja haluaa potkia räppänöitä jälleen auki. Kupla sikäli, että presidentin virka on Haavistolta vielä kaukana. Mutta mukavaa sinänsä, että joku ei-heterokin voi yltää suureen kansansuosioon, eikä ketään katsota karsaasti karvoihin. Myös arvoliberalismista voi olla silloin tällöin apua.


Vakauttava vaali

Poliittisen johtajien valinta on persoonallisuuspsykologisesti kiintoisa asia. Puolueideologiat personifioituvat henkilövaalissa vahvasti. Ehdokkaista tulee puoleensa näköisiä, ja he tekevät puolueista itsensä näköisiä. Kannatuslukemissa näkyvät ihmisten sympatiat, vihat ja rakkaus.

Niinistöä rakastettiin näissä vaaleissa 37,0-prosenttisesti, Haavistoa 18,8-prosenttisesti, Väyrystä 17,5-prosenttisesti, Soinia 9,4-prosenttisesti, Lipposta 6,7-prosenttisesti, Arhinmäkeä 5,5-prosenttisesti, Biaudet’a 2,7-prosenttisesti ja Essayahia 2,5-prosenttisesti.

Mua taas rakastettiin tänä viikonloppuna 100-prosenttisesti, vaikka äänestäjiä ei ollutkaan viittä miljoonaa. Turha vaali. Hävinneille koko rumba ei kannattanut, ja vain nuorimmat heistä saavat prestiisiä uralleen. Vallanvaihto jatkuu samaa rataa. Mikään ei muuttunut, ei myöskään hyvä huumorintajuni. Hävinneille voin nähkääs nauraa ja voittajien puolesta olla iloinen. Päättäkää ihte kumpia olette siellä kotikatsomoissanne. Kuvaruutukuulemiin.

Arvojohtaminen on vaarallista

Presidentinvaalien myötä Suomeen etsitään taas arvojohtajaa. Käsite on tullut esiin näidenkin presidentinvaalien alla toistuvasti, vaikka kukaan ei ole määritellyt, mitä sillä tarkoitetaan.

”Arvojohtamisella” tarkoitetaan yleensä ’johtamista arvojen avulla’, aivan niin kuin ”tulosjohtamisella” voidaan tarkoittaa ’johtamista tulosten avulla’. Tulosjohtaminen olikin oman aikakautensa muotitermi. Sen tilalle on nyt vaarassa astua arvojohtaminen. Mikä siinä sitten mättää?

Filosofisesti katsoen koko arvojohtamisen käsite on täysin harhaanjohtava. Arvojohtaminen ei ole arvojen avulla johtamista lainkaan. Varsinaisia arvoja ovat esimerkiksi hyvyys, totuus ja kauneus. Ensin mainittu on etiikan, toinen tieteen ja kolmas estetiikan peruskäsite. Nämä arvot voidaan nähdä objektiivisina. Ne on edellytettävä peruskäsitteinä, jotta filosofista keskustelua voidaan ylipäänsä käydä.

Arvoista erillään ovat arvoarvostelmat eli arvostukset, jotka ovat henkilökohtaisia. Ne lausutaan usein väitteiden muodossa, kuten ”Auringonpaiste on kaunista” tai ”Viinimarjamehu on hyvää”. Niinpä myös arvojohtaminen on tosiasiassa arvostusjohtamista. Sen keskiössä eivät ole yleiset arvot vaan subjektiiviset arvostukset, jotka ovat täysin mielipiteidenvaraisia.

Tästä puolestaan johtuu, että niin sanottu ”arvojohtaminen” (tosiasiassa arvostusjohtaminen) on erittäin ideologista. Mikäli arvostuksia sanotaan arvoiksi ja niillä pyritään määräämään muiden ihmisten käyttäytymistä, arvojohtaminen on suorastaan vaarallista, koska arvot sekoitetaan silloin arvostuksiin, joiden kautta käytetään valtaa. Tosiasiassa arvojohtajana toimiminen onkin poliittisena mielipide-Führerinä toimimista. Tuloksena on komentelua, painostusta ja elämäntapojen tarkkailua.

On selvää, että arvojen sisällön määrittely on hankalaa. Niinpä filosofiassa on päädytty pitämään hyvyyttä, totuutta ja kauneutta pelkkinä sisällöttöminä yleiskäsitteinä, joita ei voida eikä pitäisi määritellä yleispätevästi. Arvoja lähellä ovat

- hyveet, kuten rehellisyys ja nöyryys,
- ihanteet, kuten tasavertaisuus ja demokratia,
- arvostettavat elämänilmiöt, kuten terveys ja oppineisuus, sekä
- arvokkaiksi koettavat asiat, kuten rakkaus, turvallisuus ja omakulttuurisuus.

Näitä kaikkia on tullut tavaksi nimittää arvoiksi.

Kun ihminen pohtii arvojen ja niitä lähellä olevien hyveiden, ihanteiden ynnä muiden merkitystä, kyse on ensimmäisen asteen arvorefleksiosta. Tällöin ihminen miettii, mitä arvoja hän valitsee omikseen.

Kun ihminen sitten etenee pohtimaan, minkä sisällön ja merkityksen hän antaa omiksi arvoikseen valitsemilleen arvoille (esimerkiksi kauneudelle tai omakulttuurisuudelle) elämässään, kyse on toisen asteen arvorefleksiosta. Juuri silloin hän astuu arvostusten piiriin ja alkaa muodostaa arvoarvostelmia. Ne eivät kuitenkaan ole enää yleisiä arvoja.

Arvot on usein jaettu itseisarvoihin (esimerkiksi totuus) ja välinearvoihin (kuten hyötyä tuottaviin asioihin), mutta tämä jako on keinotekoinen, sillä monet välinearvotkin voidaan nähdä itseisarvoina ja päämäärinä sinänsä.

Paljon suurempi ongelma on, että eri ihmiset voivat päätyä täysin samoista arvolähtökohdista (esimerkiksi turvallisuuden edistämisestä) keskenään täysin ristiriitaisiin arvostelmiin, kuten siihen, että ”Turvallisuutta edistää Natoon liittyminen” tai siihen, että ”Turvallisuutta edistää liittoutumattomana pysyminen”. Molempien takana voi olla hyvä tahto ja pyrkimys moraaliseen hyvään.

Vastaavasti esimerkiksi onnellisuutta edistävänä asiana useat pitävät sitä, että samaa sukupuolta olevat vihitään kirkossa, kun taas joidenkin toisen mielestä onnellisuutta edistää se, että samaa sukupuolta olevia ei vihitä kirkossa.

Arvoarvostelmia koskevat mielipide-erot ovat usein syinä syviin konflikteihin, vihaan ja jopa sotiin. Traagista on, että erilaisten arvoarvostelmien takana voivat olla perimmältään samat arvot, mutta niiden toteutumista halutaan edistää eri tavalla. Riitojen taustalla on usein jommankumman osapuolen tietämättömyys arvoista ja siitä, miten niiden erilaiset edistämispyrkimykset vaikuttavat.

Käsitystä, että arvostusristiriitoja ei voida koskaan ratkaista, sanotaan moraalirelativismiksi. Olen itse moraalirelativismin kannalla, koska ratkaisuyritykset johtavat yleensä pakottamiseen ja poliittiseen painostukseen. Subjektiivisten arvostusten pukeminen arvojohtamisen kaapuun johtaisi tiettyjen moraaliarvostusten pitämiseen ainoina hyväksyttävinä arvoina, niin kuin uskonnollisten yhdyskuntien ja eräiden poliittisten puolueiden piirissä on tavattu tehdä. Siksi poistan varmistimen aseestani aina kuullessani sanan ”arvojohtaminen”.

Sen sijaan edustan ja suositan arvovapautta ja itsemääräämisoikeutta, jonka mukaisesti yksilöiden tulee voida mahdollisimman pitkälle itse päättää omaa elämäänsä koskevista asioista. Yhteiskunnan ei tule rajoittaa tai heikentää vaan tukea yksilöiden itsemääräämisoikeutta mahdollisimman monissa asioissa, kunhan samalla ei poljeta toisten ihmisten vastaavia oikeuksia.

Tältä kannalta presidentissä ei ole tärkeää niinkään hänen kykynsä johtaa muita ihmisiä omilla arvostuksillaan kuin hänen halunsa toimia sovittelijana. Siksi presidenttiä valittaessa on hyvä pohtia, mikä tämän tai tuonkin ehdokkaan kyky ymmärtää erilaisia näkemyksiä loppujen lopuksi on.

Ristiriitatilanteen sattuessa on pohdittava, rajoittaisiko tai rasittaisiko itsemääräämisoikeuden edistäminen toisen ryhmän asemaa enemmän kuin sen kiistäminen, ja tässä valossa eri ihmisryhmät ovat velvollisia myös jonkin verran tinkimään eduistaan muiden hyväksi. Klassisesti asetelmaa voidaan luonnehtia yhteiskuntasopimuksen syntymiseksi. Hyvänä esimerkkinä voi mainita vaikkapa homoavioliittojen hyväksymisen, joka luo yhdelle ryhmälle oikeuksia mutta ei vähennä muiden oikeuksia lainkaan.

Lopuksi voidaan pohtia kysymystä, joka usein on esitetty presidenttiehdokkaille vaalitenteissä, toisin sanoen, ”mikä on elämän tarkoitus”. Naturalistisesti katsoen elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin pitää itseään yllä. Esimerkiksi romanttinen runoilija Johann Wolfgang von Goethe totesi aikoinaan, että ”elämän tarkoitus on elämä itse”.

Elämällä on itseisarvo. Lisäksi elämällä voi olla pelkän tarkoituksen ylittävä filosofinen merkitys. Se puolestaan jokaisen on itse löydettävä, tiedostettava ja määriteltävä. Esimerkiksi itsen ja toisten onnellisuus voi olla tällainen merkityksen tuottava arvo.

Guggenheim-museo tyrmättävä

Todellisuuden parodioiminen on vaikeaa silloin kun todellisuus itsessään on muuttunut parodiaksi. Helsingin kaupunginvaltuusto riiteli vuonna 2010 tuen myöntämisestä Seksuaalinen tasavertaisuus ry:n Pride-tapahtumalle, vaikka kyseessä oli shakkiseura-avustusten kokoinen asia. Nyt Helsingin valtuustoa painostetaan hyväksymään vähintään 150 miljoonan hintainen homohanke, vaikka siitä ei ole homoille kerrassaan mitään hyötyä!

Julkisuuteen pullahtaa silloin tällöin perin hulluja esityksiä, jotka perustuvat joidenkin täysin puolueellisten näennäisasiantuntijoiden selvityksiin. Juuri sellainen oli raportti, jossa suositettiin Guggenheim-museon rakentamista Katajanokalle.

Pelkät selvityskulut olivat 2 miljoonaa euroa. Lähes vastaavan summan kaupunki tuhlasi, kun Jussi Pajusen aloitteesta pohdittiin, voitaisiinko Suomenlahden alitse rakentaa Helsingin ja Tallinnan yhdistävä rautatie – tilanteessa, jossa sen enempää Helsingillä kuin Tallinnallakaan ei ole varaa edes yhteen ylimääräiseen raitiotievuoroon!

Nämä selvityksiin tuhlatut rahat ovat kuluneet täysin hukkaan. Jos museo rakennettaisiin, ainoa hyötyjä olisi taloudellisissa vaikeuksissa oleva Guggenheim-säätiö, joka perisi nimensä käytöstä 30 miljoonan dollarin korvauksen. Rakentamis-, käyttö- ja pääomakustannukset kantaisi kaupunki yksin.

Jussi Pajusen mukaan museo rakennettaisiin kokonaan velkarahalla, ja pelkät lainanhoitokulut olisivat 8 miljoonaa euroa vuodessa. Helsingin lainakanta on talousarviokauden lopussa eli vuonna 2013 ennusteen mukaan 2000 miljoonaa euroa, josta Guggenheim-museon osuus olisi lähes 10 prosenttia. Kaupunki ei pysty koskaan maksamaan edes tähänastisia velkojaan, paitsi omaisuutta ja liikelaitoksiaan myymällä. Se taas johtaa tuloutusten vähenemiseen ja köyhtymiskierteeseen. (Tietoa kaupungin köyhtymisestä tässä.)

Vuonna 2011 kaupunki nosti veroäyriä yhdellä prosenttiyksiköllä. Guggenheim-museon tapaiset jättiläisinvestoinnit ovat pähkähulluja riskiprojekteja, joista ei ole odotettavissa mitään taloudellista tuottoa. Ne ovat helmikanojen hienosteluhankkeita, joilla tuetaan esineellistettyä design-taidetta mutta ei todellista luovaa toimintaa. Kukaan oikea taiteilija ei luullakseni Guggenheim-museota kaipaa mutta olisi varmaan tyytyväinen, jos kaupungilla olisi roiskaista 150 miljoonaa suomalaisten taiteilijoiden työn tukemiseen.

Hienoin rakennus, jonka valtio ja kunnat nykypolitiikalla saavat aikaan, on luksusluokan velkavankila. Olen vastustanut systemaattisesti monumentaaliarkkitehtuurin tuottamista Suomeen ja vaatinut julkisen rahoituksen suuntaamista poliittisilla päätöksillä kotien tuottamiseen ihmisille. Sillä niistä on huutava pula varsinkin pääkaupunkiseudulla. Kritisoin jo Musiikkitalon rakentamista ja vastustin Katajanokan hotellin rakentamista. Olin tyytyväinen, kun valtuusto päätti tyrmätä hankkeen.

Ongelmana näyttääkin olevan Katajanokalla tyhjänä oleva tontti. Miksi Katajanokalle pitää ylipäänsä rakentaa jotakin suurta ja mahtavaa: rakennuskomplekseja, joita ihmiset uskaltavat lähestyä vain, jos heillä on suuri määrä rahaa mukanaan? Paikkahan on poliittisestikin merkittävä, sillä se sijaitsee Presidentinlinnan ja Senaatintorin lähettyvillä.

Rakentakaamme Katajanokan rantaan viihtyisä kesäterassi, jolla kansalaiset voivat oleskella ja nautiskella kauniin kaupunkimme maisemista ja katsella ohikulkijoita. Se sopii läheiseen arkkitehtuuriin ja osoittaa myös turisteille, että meillä on ihmisten mittakaavalla rakennettu pääkaupunki.

Terassi toimisi paikalla hyvin myös siksi, että tässä maassa ravintola-ala tuottaa aina, ryhtyipä sillä mihin tahansa. Toivon, että valtuusto torjuu Guggenheim-museon taloudellisesti mahdottomana konkurssihankkeena. Toivoa antaa se, että tänä vuonna ovat jälleen kunnallisvaalit, eikä moniakaan kuntalaisia varmaan miellytä se, että verovaroja upotetaan kukkahattutätien eliittihankkeisiin samalla, kun kaupunki, kansalaiset ja toimeentulotukiasiakkaat elävät syömävelan varassa, kirjastoja suljetaan ja terveyskeskusmaksuja nostetaan.

Prosidentti ja prefessori

Aivan niin kuin aasin ja hevosen risteytys on muuli, voisi presidentin ja professorin yhdistelmä olla prosidentti – tai prefessori.

Olin vähällä korvamerkitä raihnaisen ääneni Pekka Haavistolle, sillä hän vaikuttaa edustavalta ja järkevältä. Lisäksi hänen selviytymisensä presidentinvaalin toiselle kierrokselle varmistaisi Sauli Niinistön valinnan, eikä ole huono hänkään. Toisella kierroksella kun Haavisto ei kuitenkaan pystyisi lyömään Niinistöä, mutta vaalien mielenkiinnon säilymisen kannalta olisi kenties hyväksi, että Niinistö saisi finaaliin sanavalmiin haastajan.

Näin ajattelin, kunnes Haavisto lausui ratkaisevat sanat: ”Olen professori.”

Totuus on, että ulkomaisessa yliopistossa kutsuvierasluentoja pitänyt poliitikko ei ole professori. Professori on sellainen, joka on asiantuntijamenettelyssä todettu tieteellisesti (tai taiteellisesti) päteväksi ja nimitetty virkaan. Suomalaisen käytännön mukaan professorilla pitää olla laaja ja syvällinen tuotanto sekä vähintään hyväksi todettu opetustaito, jonka tulee perustua tieteeseen (tai taiteiden aloilla taiteeseen). Yliopistolain 33 § mukaan toistaiseksi tai vähintään kahden vuoden virkasuhteeseen valittavien pätevyydestä on pyydettävä lausunto vähintään kahdelta asiantuntijalta, joiden esteellisyydestä on säädetty hallintolaissa. Vastaavia säädöksiä sovelletaan myös ulkomaiden yliopistoissa.

Ylioppilas Pekka Haavisto ei ole professori. Sen sijaan hän on vihreä poliitikko ja kansanedustaja. Kuitenkin hän on virallisen ansioluettelonsa mukaan antanut tiedon, että hän olisi toiminut vierailevana professorina (visiting professor) Bristolin yliopistossa (University of Bristol) vuonna 2002. Bristolin yliopistosta puolestaan on vastattu Suomen Kuvalehden tekemiin tiedusteluihin, ettei Haavistoa ole koskaan nimitetty kyseiseen yliopistoon vierailevaksi professoriksi.


Kampanjat tehosekoittimessa

Akateemista maailmaa leimaavan kansainvälisyysvouhotuksen vuoksi asiat on kieltämättä helppo sotkea poliittisessa retoriikassa.

Sekoittamisen helpottamiseksi esimerkiksi ranskan kielessä sana ”professeur” merkitsee, paitsi ’professoria’, myös ’opettajaa’, ja nimitystä käytetään yleisesti koulujen aineenopettajista. Anglosaksisten maiden korkeakoulut ovat puolestaan täynnä kaikenlaisia ”assistant professoreja”, jotka ovat suomalaisen mittapuun mukaan assistentteja tai yliassistentteja. Niinpä ulkomaisessa yliopistossa kahvilla poikennut poliitikko voi yrittää hämätä suomalaisia äänestäjiä korskeilta kalskahtavilla titteleillä.

Ulkomaisessa yliopistossa luennoivaa poliitikkoa sanotaan yleensä vierailevaksi luennoitsijaksi, ja sitä on myös Pekka Haavisto. Muun muassa tämän esittelyn mukaan Haavisto on toiminut nimenomaan luennoitsijana (lecturer).

Haavisto voi yrittää suojautua sen ajatuslenkuran taakse, että hän ei ole tiennyt, missä tehtävässä hän on toiminut. Tai sitten hän voi vedota sanan ”professori” moniselitteisyyteen. Todellisuudessa hän lienee sekoittanut statuksensa tahallisesti ”professuuriin”, aivan niin kuin suomalaiset ammattikorkeakoulutkin yrittävät sekoittaa itsensä yliopistoihin käyttämällä harhaanjohtavaa englanninkielistä nimitystä ”university of applied sciences” (suom. ”soveltavien tieteiden yliopisto”).


Professorina oleminen: aina vastoin lakia, hyviä tapoja tai tervettä järkeä

Haaviston virhettä korostaa, että hän teki sen kahdesti. (Ihmiset yleensäkin toistavat virheitään; muutenhan he eivät tekisi niitä edes ensimmäistä kertaa.)

Ensimmäisen kerran hän julisti itsensä professoriksi TV1:n tentissä, jolloin yllätyksestä sekaisin mennyt toimittaja tituleerasi häntä ”tuollaiseksi toisen luokan professoriksi”. Toisen kerran Haavisto erehtyi MTV3:n tentissä, jolloin hän nimitti itsensä jälleen professoriksi. Vesa Kallionpää keksi häkeltyneenäkin tiedustella, ”eikö tutkinnon puuttuminen lainkaan haittaa Teitä”.

Minä sanon teille: Mikäli Pekka Haavisto todellakin olisi professori, sen pahempi yliopistolaitokselle. Tätä kautta nimittäin paljastuisi, millainen tiedeyhteisö maailmanlaajuisesti on. Nimityksen ”professoriksi” saa pelkältä ylioppilaspohjalta, kunhan on ”ne oikeat mielipiteet”, toisin sanoen punavihreää softaa sisällä. Ihminen puliveivataan professoriksi usein myös Suomessa, koska professorilta ei lain mukaan vaadita tieteellistä tutkintoa ollenkaan.

Jos taas tieteellisesti pätevä ja tutkintonsa suorittanut esittää perusteltua kritiikkiä kansainvälistämisestä, Euroopan unionista, feminismistä, monikulttuurisuudesta, maahanmuutosta tai esimerkiksi eurotalouden konkurssipesästä, yliopiston internatsit ajavat harhaoppiseksi julistamansa tohtorin palavalla seipäällä kauas pois. Tämä puolueellisuus ei ole vain epäoikeudenmukaista, vaan se on myös vahingollista tieteen oman kriittisyyden ja vapauden kannalta.

Myös virkaan nimittäminen on usein hoidettu juoksemalla riman alta. En malta olla mainitsematta, kuinka esimerkiksi Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professoriksi nimitettiin jo vuosikymmeniä sitten Jaakko Hintikan oppilas Juha Manninen pelkillä maisterinpapereilla, mistä eräs dosentin pätevyydellä varustettu kilpahakija kävi oikeutta tuloksetta. Manninen itse onnistui väittelemään tohtoriksi vasta virassa ollessaan eläkeiän kynnyksellä.


Musta Pekka käteen

Kutsumismenettely on yksi keino sluibailla tietty henkilö virkaan ja sulkea se muilta, sillä virkaa ei julisteta tällöin haettavaksi. Kutsumismenettelyä voidaan kuitenkin käyttää vain nimitettäessä professori määräajaksi tai kun tehtävään voidaan saada ”ansioitunut henkilö”. Myös silloin kun yliopistoissa käytetään DDR:läistä kutsumismenettelyä kilpahaun sijasta, kutsuttavan tieteellinen pätevyys pitää osoittaa vähintään kahdelta asiantuntijalta saaduilla lausunnoilla, ja pätevyyden tulee olla kiistatonta.

Todellisuudessa nimitysprosessit ovat pelkkää mielipidevallan käyttöä, sillä lausunnot tilataan ja sorvataan tiedepoliittisin perustein. Ehdolla olevien ansiot ovat käännettävissä epämeriiteiksi ja meriitit epäansioiksi varsin kevyillä kynänkäänteillä, joten prosessien muodollinen korrektius ja ”virallisuus” eivät takaa oikeudenmukaisia nimityspäätöksiä, niin kuin ei mikään muukaan. Myös viran tehtäväalueen määrittelyä käytetään ei-toivottujen hakijoiden poisrajaamiseksi. Ja valitusoikeuttahan yliopistojen päätöksistä ei yleensä ole, eli myös oikeussuoja puuttuu.

Mutta olennaista on, että edellä selitetyssäkään valossa Pekka Haavisto ei voi olla professori. Hän ei voi olla professori edes sen vertaa kuin eräs toinen kovan onnen Pekka, tohtori Pekka Himanen, joka Mattiesko Hytösen selvitysten mukaan niin ikään valehteli professuurinsa. Ei Himanenkaan mikään oikea professori ollut vaan tilapäinen ja vieraileva luennoitsija.

En halua kuitenkaan moittia näitä sinänsä hyväntahtoisia ja lahjakkaita ihmisiä kunnianhimosta tai liioittelusta. Ne ovat tavanomaisia inhimillisiä paheita. Sen sijaan paheksun yliopistolaitosta, äänestäjiä ja julkista sanaa, mikäli ne antavat sahata itseään silmään.


Harpuin, huiluin, kiväärein

”Kivääriyhdistys NRA:n” Haavistosta äskettäin tekemä tutkintapyyntö on sikäli kohtuuton, että vaalipropagandassahan melkein kaikki ehdokkaat pyrkivät antamaan itsestään todellisuutta paremman kuvan, eikä Haaviston toimissa ole mitään uutta tai outoa. Kivääriyhdistyksen harjoittama vänkääminen kertoneekin vain natsien halusta ampua homoja.

Luulen kuitenkin, ettei laki auta kansallisia kiväärimiehiä, sillä laissa ei ole säädetty presidenttiehdokkaiden pätevyydestä eikä tietojen antamisesta. Lisäksi kiväärimiehet ovat myöhässä, sillä Väyrynen ja Lipponen ovat palanneet kehiin kilpailemaan paikasta vaalin toiselle kierrokselle.

Mitä omaan statukseeni tulee, korostettakoon, että itse en ole koskaan edes hakenut professorinvirkaa, johtuen ehkä siitä, ettei minulla ole vaimoa eikä lapsia, jotka kiljuisivat, että ”Jugeli hei, etsäviitsis ryhtyä proffaks, tai muuten me kuollaan nälkään”. Kun professoriksi valituilta puolestaan kysellään, ”mikä on Teille tärkeintä tieteessä”, nämä vastaavat, että ”vaimoni ja viisi lasta”. Kyseisten nimitettyjen tieteellinen pätevyys on siis varmasti myös kiväärimiesten mielestä kiistatonta, kun heteroiden tietä virkoihin on tasoiteltu Suomen Akatemian perustamilla työn ja perheen yhdistämisohjelmilla, jotka ovat tietysti täysin ideologisia ja tieteellisen ajattelun vastaisia.


Presidenttiehdokkaiden akateeminen pätevyys

Pohditaanpa lopuksi, millainen ehdokkaiden akateeminen asiantuntemus oikeastaan on.

Ehdolla olevista presidenttiehdokkaista ylivoimaisesti pätevin on Paavo Väyrynen, joka on porukan ainoa tohtori (VTT) ja pitää hallussaan dosentuuria Lapin yliopistossa. Dosentiksihan voi pätevöityä, jos on julkaissut väitöskirjan lisäksi toisen mokoman tieteellisesti relevanttia tutkimusta ja osaa todistetusti opettaa yliopistossa. Tosin Väyrynenkin joutui kiertelemään tiettyjä poliittisia miinoja väitöskirjansa kanssa, ja lopulta hänen väittelynsä tapahtui ruotsin kielellä Åbo Akademissa vuonna 1988.

Keskenään samalla viivalla ovat ehdokkaat Sauli Niinistö (OTK), Paavo Lipponen (VTK), Timo Soini (VTM) ja Sari Essayah (KTM), jotka ovat maisterin- tai (ylemmän) kandidaatintutkinnon suorittaneita.

Paavo Arhinmäellä, Eva Biaudet’lla ja Pekka Haavistolla on oman ilmoituksensa mukaan takanaan opintoja yliopistossa. Opintojen kesken jättäminen antaa näyttöä siitä, että he eivät ole olleet kovin pitkäjänteisiä hoitaakseen ne loppuun.

Akateeminen tutkinto ei tietenkään takaa ihmisen poliittista toimintakykyä. Mutta se varmistaa tietyn minimitason, jonka puuttuminen ei luo missään tapauksessa parempaa pätevyyttä kuin tutkinnon olemassaolo.

Nähdäkseni presidentiksi valittavan olisi hyvä olla koulutustasoltaan tohtori. Urho Kekkonen oli lakitieteen tohtori, ja siksi hän yleensä tiesi mitä teki. Tohtorintutkinnon suorittaneita olivat myös Paasikivi ja Relander, kun taas Kallio on ainoa, jolla ei ollut lainkaan akateemista tutkintoa.

Filosofian tohtori Mauno Koivisto puolestaan tuli tunnetuksi filosofoinneistaan. Häneltä kuultiin usein intellektuaalisia kannanottoja, joissa yhteiskuntaa ymmärrettiin syvemmältä eikä vain poliitikoille tyypillisen tuomiomielen, kiittelyn tai muun taivastelun valossa. Koivistohan oli tehnyt sosiologian alaan kuuluvan väitöskirjansa Turun sataman sosiaalisista suhteista. Tosin Sdp käänsi tämän ”piällysmiehistä” muistuttavan imagohaitan parhain päin maalaamalla Koivistosta kuvan tavallisena ”satamajätkänä”, johon oli ehkä helpompi samastua kuin akateemiseen kirjatoukkaan.

Mikäli nykyisiä ehdokkaita arvioidaan puhtaasti akateemisin perustein, pätevimmäksi nousee Väyrynen, jolla on mittavan kirjallisen tuotannon lisäksi myös vertaansa vailla oleva poliittinen kokemus. Siitä kertoo selvästi myös hänen älyllinen itsenäisyytensä ja EU-kriittisyytensä. Niinistö, Lipponen ja Soini tulevat hänen jälkeensä.

Eri asia sitten on, mitä kansa ajattelee Väyrysen ja muiden sopivuudesta. Tässähän valitaan presidenttiä eikä professoria. Yhteistä sekä presidentin että professorin valinnalle on, että myös yliopistoissa tiedekunnan kollegio voi nostaa (ja usein nostaakin) jonkun keltanokan virkaan kaikkien oikeasti pätevien ohi. Aivan samalla tavalla hallitus kampesi erivapauspykälää käyttämällä vähemmistövaltuutetun virkaan Eva Biaudet’n, jolla ei ollut edes laissa määriteltyä kelpoisuutta, ja myös pätevyys on kyseenalainen.

Ehkä myös Haavisto saa virheensä anteeksi. Anteeksiantamista puoltaa se, että Haaviston ilmoittama toiminta Bristolin yliopistossa oli niin lyhytaikaista, ettei kukaan voi luulla hänen olleen oikea professori. Toiseksi Haaviston ansiona voidaan pitää sitä, että hän on selviytynyt akateemisesta tehtävästä kokonaan ilman akateemista tutkintoa. Muutamat kun eivät pärjäisi tutkinnollakaan. Myös viroissa toimii nimitettyjä professoreja, joista eräät ovat niin huonoja, että Haavisto suorastaan alensi itsensä luonnehtimalla itseään professoriksi.

Mikäli Haavisto tarvitsee tohtorintutkintoa johonkin, tulkoon minulta pyytämään. Omastaan pitää myös jakaa, ja heikkoja pitää tukea eikä aina olla itsekäs ja ahne.

Pekka, Pakken

”Pekka” ei ole suinkaan ruotsiksi ”Pakken”. Mutta hollannin kielessä sana ”pakken” merkitsee ’tarttua, tavoittaa, ottaa kiinni, pyydystää, saada’. Ja näitä kaikkia Pekka Haavisto on nyt tekemässä tavoittaessaan muiden kärkiehdokkaiden etumatkaa, pyydystäessään kannattajia ja tarttuessaan presidentinvirkaan kiinni. Viimeisimpien mielipidemittausten mukaan Haavisto on noussut kisan toiseksi.

Olen usein kiitellyt perussuomalaisia näkemyksistä, joissa he ovat olleet mielestäni oikeassa (esimerkiksi eurotalouden ja maahanmuuton arvostelu). Joten miksipä en puolustaisi myös vihreitä silloin, kun heidän näkemyksensä ja edustajansa osuvat oikeaan?

Pekka Haavisto olisi mielestäni erittäin sopiva Suomen tasavallan presidentiksi, kun taas esimerkiksi Timo Soini on parhaimmillaan ollessaan oppositiossa ja päästessään sitä kautta ottamaan kantaa asioihin, joihin presidentti ei voi puuttua.


Maahanmuutto ja Hakkarainen

Haavisto esitti muun muassa maahanmuuttoa koskevan järkikannan jo vuoden 2010 syksyllä vaatiessaan tulijamäärien rajoittamista ja katsoessaan, että parhaiten somaleja autettaisiin paikan päällä. Hän muun muassa totesi, että ”[p]akolaisten keskuudesta pitäisi karsia sellainen ajattelu, että etsitään maa, jossa saadaan potentiaalisesti parhaat edut.” Toinen järkivihreä oli eduskuntaan sittemmin palannut Osama Soinin-vaara (miten se nimi nyt kirjoitettiinkaan?).

Joidenkin mielestä Pekka Haaviston kaveruus Teuvo Hakkaraisen kanssa on saattanut pudottaa pari prosenttia Haaviston kannatuksesta (aiheesta sananen edellisessä kirjoituksessani). Itse arvelen, että Haaviston tempaus on saattanut lisätä hänen kannatustaan pari prosenttiyksikköä. Hän onnistui luomaan kuvan, ettei hän ole ahdasmielinen mokuttaja, mutta samalla hän osoitti myös kaapin paikan niille seksuaalisesti ahdasmielisille, joille tällä tavoin lankesi pienen ja pelokkaan lapsen rooli.

Kiintoisaa on, että kun itse joskus lausahdin jotakin myönteistä Jussi Halla-ahon näkemysten puolesta, media ei suinkaan suitsuttanut minua tästä vaan kumosi törkytynnyrin niskaani. Tämä osoittaa, että homous ei riitä median kiitosten saamiseen, vaan vihreä olla pitää.

Joka tapauksessa on pantava merkille, ettei Haavisto ole koskaan ollut mikään sellerit korvissa esiintyvä tingeltangel-tyyppi vaan pikemminkin juuri sen tapainen klassikkohomo, jota jäyhä jököttäjä Juha Föhr on edustanut ilmatilanhallinnan alueella. Tämä siis vastauksena niille, jotka epäilevät, onko Haavisto muuta kuin Eva Biaudet toisessa sukupuolessa. Myös Haaviston halusta luovuttaa vihreiden jäsenkirjansa pois olen ollut havaitsevinani merkkejä Mimosa-puolueen osoittauduttua liian ahtaaksi miesjäsenilleen.


Onko Haavisto tarpeeksi gay?

Barack Obamasta kysyttiin aikoinaan, onko hän tarpeeksi musta. Haavistosta voisi nyt kysyä, onko hän tarpeeksi homo (puhun aiheesta edelleenkin avoimesti, sillä Haavisto on avoimesti elävä homoseksuaali, ja minun avoimuuttanihan ei ole kukaan koskaan kiistänytkään).

Mielestäni Pekka Haavisto ei ole tarpeeksi homo, sillä hän sanoo tulleensa kaapista lähinnä parisuhteensa virallistamisen myötä. Aidon poliitikon tavoin hän siis alistaa yksityiselämänsä viralliselle kontrollille ollen homo virallisen instituution kautta. TV1:n tentissä hän myös rajasi seurustelu- ja sukupuoliasiat ”yksityisasiaksi”, vaikka hänenkin täytyy toki tietää, ettei mikään ole niin julkista kuin yksityinen.

Koska seksuaalisuus on suhde ihmisten välillä, sitä ei pidä rajata yksityiselämän piiriin, vaan kyllä se pitää tunnustaa mitä syvimmin yhteiskunnalliseksi ja poliittiseksi asiaksi, johon liittyvät arvomaailmojen erot vain ovat jääneet muutamilta huomaamatta. Haavisto luullakseni vähättelee seksuaalisuutensa merkitystä taktisista syistä: suojellakseen itseään ja miellyttääkseen enemmistöjä. (Pahoittelen, mikäli tämän sanominen pudottaa jälleen hänen kannatustaan, mutta kirjoitukseni ei ole retorinen vaalipuhe.)

Jos asiaa arvioidaan kokonaisuutena, Timo Soinin valinta hyödyttäisi seksuaalivähemmistöliikettä enemmän kuin Haaviston valituksi tuleminen. Perussuomalaisten ohjelmaan on aina kuulunut homokiiman lisääminen homoutta vastustamalla. Minkälaisen jäsenvyöryn Seta saisikaan, jos persujen homovainot lähtisivät lentoon ja kaikkien työpaikkojen sekä presidentinlinnan ovet suljettaisiin seksuaalivähemmistöiltä lopullisesti? Tämä se vasta olisi nukahtaneiden vähemmistöjen aktivoitumiselle hyväksi!


Miksi Haaviston kannatus on erektiossa?

Haavisto on nousussa siksi, että herravihaa potevat suomalaiset eivät koskaan äänestä Suomen presidentiksi ihmistä, joka osoittaa vähänkin koppavia asenteita. Suomalaiset äänestävät presidentiksi kansanomaisimman, onpa hän kuka tahansa. Juuri näin harmittomasta kansakouluopettaja Martti Ahtisaaresta tuli presidentti. Vuonna 1994 toiselle kierrokselle edennyt Elisabeth Rehn vaikutti ylimieliseltä ja rojalistiselta riikinkanalta, joka oli pantava kuriin.

Kun Tarja Halonen 1970-luvulla osallistui mielenosoituksiin ja toimi Setan puheenjohtajana, kukaan ei olisi uskonut, että siinä käyskentelee Suomen tuleva presidentti. Sen verran vahvaa konservatiivisuus oli myös kumouksen vuosikymmenillä, ehkäpä juuri tietyn voimien ja vastavoimien lain mukaisesti. Mutta tavis-Tarjasta tuli kuitenkin presidentti, sillä vuosituhannen vaihtuessa hänellä oli vastaehdokkaana sormeaan heristelevä pääministeri Esko Aho, jonka valinnan suuri osa kansasta halusi estää hänen toruvan puhetyylinsä ja yhdessä Iiro Viinasen kanssa vetämänsä leikkurilinjan vuoksi.

Ja Sauli Niinistö puolestaan hävisi vuoden 2006 presidentinvaalit, koska hän toi ja tuo edelleen monille mieleen kokoomuksen salonkikelpoiset mallinuket, joista eduskunta-avustajina toimiessaan käytetään barbie-lelujen elämänkumppaneihin viittaavaa nimitystä ”Ken”.

Tämä Ken vain paljastaa asenteensa turhan helposti. Nimismiehenkiharoiden alta kuullaan silloin tällöin merkittävää jupinaa ja ärähdyksiä, kun Niinistö kiehahtaa vastaehdokkailleen. Presidentin pitäisi olla toisten ihmisten ymmärtäjä eikä herra ollenkaan, ja siksi ärähtely ei takaa parasta mahdollista asemaa, kun kannatusta lähdetään tavoittelemaan. Myös saavutettu kannatus voi sulaa pois, mistä on nähty merkkejä.

Työmies Niinistön porvarillisuus pilkahtaa esiin liian helposti. Monille hän on amerikkalais-oikeistolainen kulissi, vähän niin kuin Raimo Hämäläinen aikoinaan, ehdokas, joka vaihtoi nimekseen Ilaskivi. Kokoomuksen kannattaisi unohtaa kampanjastaan pahvi-Saulit, sillä niitä ei välttämättä tunnisteta parodioiksi.

Lyhyesti sanoen Pekka Haaviston kannatus on nousukiidossa, koska hänet mielletään elämänmyönteisimmäksi ja kansanomaisimmaksi, ihmiseksi, joka paljastaa myös virheensä ja heikkoutensa eikä rakenna tai välttele mitään mielikuvaa. Tässä tilanteessa homoseksuaalisuus ei ole sitten mikään iso juttu sen enempää asian vastustajille kuin puolustajillekaan. Omana itsenään esiintyminen kertoo ihmisen rehellisyydestä ja vilpittömyydestä, jotka ovat poliittisia hyveitä.

Presidentiksi halutaan yleensä nöyrältä vaikuttava ihminen, josta toivotaan moraalista toimijaa perinteisten vallankäyttäjien yläpuolelle. Parhaimmillaan hänen eronsa tavalliseen taksinkäyttäjään on vain se, että hän ajaa paremmalla Mersulla.


Politiikkaa spektrin kaikilla taajuusalueilla?

Markkinoilla olevien presidenttiehdokkaiden yleinen heikkous on heidän elämännäkemyksensä kapeus. He ovat syntyneet mustiin pikkukenkiin. He ovat puolueuran loogisia lopputuloksia. Heidän itseilmaisunsa ja tunnerekisterinsä värähtelee kapealla frekvenssillä. Erityisesti tämä pätee kärkiehdokkaina pidettyihin Lipposeen (artikulaation peruspulttaus) ja Väyryseen (”Minä tahdon”). Ja silloin kun Niinistö vapautuu (yleensä hermostuessaan) sekä antautuu puhumaan käsillään, hän useimmiten havainnollistaa jotakin hierarkiaa, torjuntaa tai kieltoa.

Haaviston kannatusta nostanee myös se, että suuret puolueet ovat sisäisen kilpailunsa vuoksi asettaneet ehdokkaikseen pelkkiä veteraanipoliitikkoja. Niissä katsotaan, että presidentin pintakuoren täytyy olla tehty norsunnahasta.

Mutta kansa voi ajatella asioista toisin. Luulen, että minua nuoremmat Alexander Stubb tai Jyrki Katainen saisivat kokoomuksen ehdokkaina ihan yhtä paljon ääniä kuin Niinistökin. Samoin nuorempi maahanmuuttokriitikko Jussi Halla-aho voisi kerätä Soinia isomman äänisaaliin puoluerajojen yli. Ja juuri niin Pekka Haavisto on nyt tekemässä, sillä hänelläkin on takanaan kansanliike. Pelkän puolueen ehdokkaaksi Haavisto ei edes suostunut. Tämä olikin viisasta, sillä vaaleja ei kannata lähteä häviämään, ja tullakseen valituksi pitää saavuttaa puoluerajat ylittävä kannatus.

Niinistö on iältään 63, Väyrynen 65 ja Lipponen 70: eläkeiässä kaikki. Ikä voi tuoda eräänlaista uskottavuutta, sillä monet eivät olleet syntyneetkään, kun Väyrystä jo vietiin Kremlin mustilla autoilla. Uskon kuitenkin, että näistä ja vastaavista syistä suhteellinen nuoremmuus voi myös olla Haaviston etu.


Mielikuvaterroria? – Elämä on

Kaikki edellä lausutut kannatuksen menestys- ja menetystekijät perustuvat tietysti pelkkiin mielikuviin. Mutta juuri mielikuvien perusteella ihmiset tekevät valintansa. En olekaan arvioinut tässä kirjoituksessani ehdokkaiden pätevyyttä sinänsä vaan heidän kannatuksensa muodostumista.

Luulen, että vaalien toiselle kierrokselle selviävät Niinistö (vahvan peruskannatuksensa turvin) ja Haavisto (vasemmiston ja oikeistolaisten arvoliberaalien tuella). Koska Haavisto on tarpeeksi epätodennäköinen tullakseen valituksi, hän on pystynyt luomaan ympärilleen ilmiön ja tekemään itsestään tyylin.

Eri asia on, onko kummastakaan ohjaamaan Suomea ulos eurotalouden labyrintista tai ratkomaan niitä hirmuisia ongelmia, joita EU:n mahdollinen repeytyminen tuo. Moosesta jälleen tarvittaisiin, mutta siihen ei Lipposesta ole. Myös Niinistö tuntee tien vain yhteen suuntaan. Ja Väyrysen olisi kannattanut esittää jälkiviisautensa etukäteen.

Kaikki presidentiksi pyrkijät haluavat epäilemättä olla Merkittäviä Ihmisiä, ehkä jopa filosofeja. Ja onhan heissä toki ainesta. Mikäli taitavalta poliitikolta kysyttäisiin, mitä aikoisit tehdä, mikäli olisit syyllistynyt vakavaan taloudelliseen katastrofiin, vastaus olisi varmasti: ”Pyrkisin presidentiksi!”

Sitä, ketä itse aion äänestää vai äänestänkö ollenkaan, en kuitenkaan kerro. Sen sijaan siteeraan lopuksi, mitä Platon sanoi filosofikuninkaiksi pyrkijöille:

”[T]otuus on, että sairaan on mentävä lääkärin ovelle, olipa hän rikas tai köyhä, ja että jokaisen, joka tarvitsee hallitsijaa, on mentävä sen ovelle, joka pystyy hallitsemaan – ei että hallitsijan, joka ylipäänsä johonkin pysyy, pitäisi anella alamaisia hallittavikseen.” (Platon, ”Valtio”, Teokset, osa 4, 489c, suom. Marja Itkonen-Kaila, Helsinki: Otava, 1981).

Koska Suomessa ja kaikkialla muuallakin poliitikot tekevät juuri noin – toisin sanoen kerjäävät kannatusta ja pelkäävät sanomasta mitään sellaista, mikä voisi viedä ääniä – he ovat sellaisia kuin ovat. Ja politiikka on, mitä on.

Paras presidentti

Kaikki presidenttiehdokkaat nähtyäni jouduin turhautuneena toteamaan, että ei näistä ole kyllä presidenteiksi. Ehdokaskavalkadi on yhtä tuore kuin suoraan hapattamosta pöytään kannettu kutunjuusto.

Ehdokasvalikoima on puoluevallan tulos ja muistuttaa vahakabinettia siksi, että puolueissa ei hallita markkinointia vaan ehdokkaiksi juntataan pelkän saavutetun (ja usein jo menetetyn) valta-aseman sekä poliittisen uran perusteella. Virhe toistetaan oppimatta mitään siitä, että molemmat viimeksi valitut presidentit ovat olleet vaalien eräänlaisia yllättäjiä – ja monien mielestä mitä epätodennäköisimpiä tullakseen koskaan valituiksi presidentiksi.

Myös media pitää ”kärkiehdokkaina” eläkeiässä olevia veteraanipoliitikkoja pelkän tottumuksen perusteella: koska toimittajat ovat juuttuneet haastattelemaan heitä. Niinpä näissäkin vaaleissa voiton saattaa viedä joku historiallisten valta-asetelmien ulkopuolelta tuleva ja ”epäpoliittisimmaksi” mielletty henkilö, joka vähiten muistuttaa noita tiedotusvälineiden maskotteina kulahtaneita neandertalilaisia.

Parempi etten mainitsekaan, mitä heikkoja puolia kullakin ehdokkaalla on. Mutta jokaisella presidenttiehdokkaalla on myös muutamia myönteisiä puolia, joita yhdistelemällä kelpo presidentti voitaisiin ehkä kursia kokoon. Paras presidentti olisi siis sellainen, jolla olisi valittuja ominaisuuksia kaikista.

Parhaalla presidentillä olisi ensinnäkin unelmavävy Pekka Haaviston ulkonäkö (ja toisaalta myös eräs tietty ominaisuus, joka ei näy röntgenissä). Vielä häntä itseäänkin edustavamman näköisen poikulivaimonsa kanssa hänet kehtaisi kyllä lähettää valtiovierailulle minne tahansa; saisipahan kerrankin Suomi-neito huomiota suuremmalla kauhalla kuin sillä, millä sitä on jaettu meille ja muille pimeän Afrikan tasavalloille.

Sovittelevuutta Pekka Haavistossa edustaa flirttailu Teuvo Hakkaraisen kanssa. Joko jompikumpi heistä on erittäin älykäs tai molempien pururata on kerrassaan yhtä lyhyt. Toivottavasti ei kuitenkaan putoa sirkkeliin tehdessään kekkosvierailun sinne Hakkaraisen sahalle.

Parhaalla presidentillä olisi tietenkin ominaisuuksia myös muilta ehdokkailta. Hänellä olisi Sauli Niinistön talousaivot ja Paavo I:n (Lipposen) laupeus, toisin sanoen leivänpaahdin aivojen ja taskunauris sydämen paikalla. Hänellä olisi Timo Soinin EU-rakkaus ja yhden lauseen totuusgeneraattori. (Juuri siksi en voikaan nyt äänestää Soinia, koska hän on paljon hyödyllisempi reuhaamassa oppositiossa kuin protokollan vankina Linnassa.)

Parhaalla presidentillä olisi Paavo ”ikuisen kakkosen” Kreml-kokemus ja hellittämätön halu päästä presidentiksi. Jos Väyrysestä tulisi presidentti, hänen valtansa kestäisi kauemmin kuin Neuvostoliitto. Lisäksi uudella presidentillä olisi Paavo III:n eli anarkisti-Arhinmäen ilmiömäinen kyky sopeutua mustan auton takapenkille. Myös Sari Essayahin kyky vemputtaa kävellen perille tekisi edustus-Mersun hajotessa hyvää.

Eva Biaudet’lta unelmapresidentillä olisi se ominaisuus, että hänet valittaisiin virkaan kaikkien muiden ohi, vaikka hänellä ei ole mitään pätevyyttä. Biaudet lieneekin mukana vain siksi, että hän on huomannut vähemmistövaltuutetun viran olevan tie aina vain parempiin palkintovirkoihin.

Nämä vaalit ratkaistaan selvästikin ylioppilas Pekka Haaviston ja ylioppilas Eva Biaudet’n kesken.

Koska presidentin valtaoikeudet on kavennettu niin vähiin, ettei jäljellä ole muuta kuin mahdollisuus järjestää homotanssit, suosittelen virkaan Pekka Haavistoa, jotta tehtävään saataisiin mahdollisimman pätevä henkilö.

Mikäli Haavisto ei selviä toiselle kierrokselle, minun täytyy kai antaa kannatukseni tuolle iiihanalle ja lumoavalle Eva Biaudet’lle. Selitys siihen, miksi kaikilla veehooämmillä on syytä tykätä Biaudet’sta, löytyy tämän linkin takaa.

Raskaana olevat urheiluvalmentajat ja karppaus

Laihduttaminen on vaikeaa kuin valtionvelan takaisinmaksu. Käydessäni kesäaikaan muutamissa urheilutapahtumissa ihmettelin usein, mistä tulevat nämä Suomi-verkkareihin pukeutuvat möhömahaiset ”urheiluvalmentajat”. Osa heistä vakuuttaa olevansa ”entisiä urheilijoita”, mutta minusta he näyttävät pikemminkin viimeisillä kuukausillaan olevilta elefanttinaarailta puolipallon muotoisine vatsakumpuineen. Monikohan heistä luulee todella urheilevansa?

Suomalaiset syövät vuodessa keskimäärin 34 kiloa sokeria ja 39 kiloa rasvaa sekä kulauttelevat keskimäärin 11 litraa puhdasta alkoholia kurkustaan alas. Vuoden aikana pelkästään näistä eväistä muodostuu yhteensä 564 000 kilokaloria eli 376 vuorokauden energiantarve. Mukaan ei ole laskettu proteiinia, kuituja, vitamiineja eikä muuta terveellistä. Mikäli Suomen valtiontalous ei romahda eurotalouden letkuruokintaan, se kaatuu siihen tosiasiaan, että ihmiset syövät kansantaloutemme konkurssiin ja itsensä sairaiksi.

Mielestäni on erittäin tervehdyttävää, että muiden muassa presidenttiehdokas Paavo Väyrynen on ilmoittanut karppaavansa. Tuo uudissanahan on johdettu englannin kielen ’hiilihydraatteja’ tarkoittavasta sanasta carbohydrate, ja se tarkoittaa hiilihydraattien vähentämistä. Jos tasavallan presidentille ei muita valtaoikeuksia jää, hän voi osoittaa arvojohtajuutta vähentämällä hiilareita.


Kohti läskisotaa

Eräät harhaoppisina pidetyt lääkärit ovat jo pitkään tähdentäneet, että lihomiseen ja rasvoittumiseen ei johda vain rasvojen syönti. Esimerkiksi Antti Heikkilä on ansiokkaasti muistuttanut, että paksuutta ei tuo vyötärölle ja takamuksiin vain rasvojen apettaminen. Vaarallisena pidettyyn keskivartalolihavuuteen johtaa nimenomaan liika hiilihydraattien popsiminen.

Sen sijaan virallisen terveysliturgian mukaista on ollut saarnata vain kolesterolin haitoista, ilmeisestikin siksi, että rasvojen rakastajat muistaisivat ottaa lääketeollisuutta rikastuttavat kolesterolilääkkeensä ja rasvanhimoisimmat kaapisivat hapankorpun päälle asettamansa meijerivoipaketin ohuemmaksi. Orionin omistajat vaurastuvat ja MTK köyhtyy.

Energiaa on helposti saatavilla myös Lännen tehtaiden tuotteista. Erityisesti hampurilaisbaarien tarjoilema junk food sisältää suuren määrän hiilihydraatteja, joita on leivässä, limonadissa ja ranskalaisissa. Pihvissä oleva rasva kohottaa myös kolesterolitasoa, ja ranskalaisissa oleva suola nostaa verenpainetta. Kun epäterveelliset ruokailutottumukset opiskellaan jo nuorena, niistä tulee toinen luonto.

Kun energiankulutus aktiivisen ulkoiluelämän päätteeksi vähenee, ihmiset turpoavat liiallisen energian hotkinnan takia viimeistään kolmekymppisinä niin, etteivät naiset erota tissejään vatsamakkaroista, eivätkä miehet näe muniaan edes peilistä. Joten en panisi pahakseni, vaikka kaikki presidenttiehdokkaat julistaisivat läskisodan kansakunnan hyvinvoinnin ja karppauksen puolesta.


Ihmiset informaatioshokissa

Ihmiset kenties pelastaisivat oman terveytensä tappajajääkaappien terveystuhoilta, mikäli heillä ei olisi vaikeuksia valita tarjolla olevista ravitsemusvinkeistä ja dieeteistä sopivimpia. He ovat joutuneet informaatioshokkiin terveysvalistajien keskinäisten riitojen takia.

Hiilihydraattien vaarallisuutta korostavat selittävät, että hiilihydraatit kuten leipä nostavat verensokeria, minkä vuoksi haima alkaa erittää insuliinia. Insuliini puolestaan saa aikaan sen, että veren glukoosi muuttuu maksassa triglyseridirasvoiksi, jotka joutuvat vereen ja jotka varastoidaan rasvasoluihimme. Näin ihminen lihoo.

Karppaukseen perustuvan Atkinsin dieetin mukaan rasvojen tai proteiinin syöminen ei kohota verensokeria eikä lisää insuliinin eritystä. Verensokeri pysyy alhaisena, ja rasvat sekä proteiini pitävät ihmisen kylläisenä vähemmällä syömisellä. Kun energiaa puretaan rasvasoluista vereen, ihminen laihtuu.

Todellisuudessa myös rasvojen syönti on haitallista hiilihydraattien vaihtoehtona, sillä se johtaa kolesteroliarvojen kohoamiseen, ja loppujen lopuksi ihmisparka voi menehtyä verisuonensa seinämästä irronneen rasvapaakun aiheuttamaan aivo- tai sydäninfarktiin. Ei ole suositeltavaa rasvojenkaan ahmiminen.

Lääkäreiden tukkanuotta myrkkyjen tappavuudesta ja omasta hyvyydestään onkin typerää kilpailua kansansuosiosta. Kyseessä on arvovaltakiista siitä, kenen opeilla ihmiset sairastuvat tai pysyvät terveinä ja tarvitaanko lääketeollisuuden avokätisyyttä ruokkimaan ihmisiä kolesterolinalennuspillereillä. Arvovaltakiistoihin taas ei ole ratkaisua ennen kuin joku kiistan osapuolista kuolee. Tai potilas. Aivan niin kuin 1500-luvulla elänyt lääkäri, alkemisti ja okkultisti Paracelsus jo totesi: ”Ei mikään aine sinänsä ole myrkky tai ei-myrkky. Kaikki ainekset ovat tappavia, ja vain annoksen määrä ratkaisee, onko kyseessä myrkky vai ei.”


Rasvaa vai hiilareita?

Itse ihmettelen, miksi karppauskoulukunnan ja kolesterolikoulukunnan pitää kilpailla keskenään siitä, olisiko kansalaisten syytä pistellä poskeensa pikemminkin rasvaa vaiko hiilareita. Karppauksen kannattajat sanovat: vältä sokereita mutta ahmi rasvaa. Kolesterolin vaaroista varoittajat keuhkoavat: karta rasvoja mutta nauti sokereita.

Miksi on niin vaikeaa kieltäytyä molemmista ja syödä pelkästään terveellistä ruokaa? Esimerkiksi itse jauhan leukojeni välissä (päivittäisen filosofiapuheenvuoroni lisäksi) pelkkää protskua, vitskua ja vettä! Mutta vaikka ahmaisisin myös keskiverto annoksen sokeria ja rasvaa, en siltikään lihoisi, sillä pulikoin uima-altaassa kilometrin päivässä ja pyöräilen pari tuhatta merimailia kesässä. Joten kulutan kaiken röyhimäni energian ennen kuin se ehtii varastoitua epäilemättä ahneisiin rasvasoluihini. Mikä voitto!

On todella hämmästyttävää, miksi yksi myrkky pitäisi korvata toisella. Jos ei syö rasvaa, niin sitten sokeria. Ja jos ei sokeria, niin sitten rasvaa, edes vähän, edes margariinina, joka kohottaa vain sitä ”hyvää kolesteroolia”. Onko kansakuntamme niin pahasti jonkin metafyysisen ahdistuksen vanki, että sen pitää joka tapauksessa töhriä sinänsä hyvä, puhdas ja terveellinen Reinen Philosophie jollakin englantilaisen marmeladin kaltaisella höttöfilosofoinnilla. Missä on ihmisten nietzscheläinen itsekuri?

Pelastakaa kansantalous ja -terveys suunnittelemalla kierroksenne supermarkettinne ruokatavaraosastolla uudestaan! Sillä keskikehonrakentajien raskaudenehkäisy alkaa jo kaupassa.

Abortus arte provocatus

Kun Timo Soini röyhtäisee, niin lehdistö siteeraa. Hänen kantansa olla hyväksymättä abortteja (lat. abortus arte provocatus) missään oloissa ei selvästikään kestä moraalifilosofista tarkastelua, sillä totta kai aborttien täytyy olla hyväksyttävissä edes joillakin syillä ja joissakin oloissa. Tällaiset syyt voivat olla esimerkiksi lääketieteellisiä.

En ole itsekään aborttien puolestapuhuja enkä kannattaja. Kun maassamme tehdään noin 11 000 aborttia vuodessa, kyse on terveyskeskuksissa tapahtuvasta teurastuksesta. Lukemassa on joka tapauksessa suuri määrä liikaa.

Abortit ovatkin heteroseksuaalisen valtakulttuurin merkittävin tabu. Niistä ei ole viime aikoina juuri puhuttu, sillä julkisessa sanassa on ollut vaikeaa myöntää, että rakkaudeksi sanotut seksuaaliset determinantit johtavat lopulta elämänriistoon heteroseksuaalisen kanssakäymisen päätteeksi.

Samalla on ironista, että muutamat puolueet ovat nostaneet homoavioliitoista suuren kohun, vaikka homoavioliitoilla ei vahingoiteta ketään eikä mitään, kuten aborteilla. Homoavioliitoilla ei ole uhreja, kuten verisillä raskaudenkeskeytyksillä. Sikäli Timo Soinin kannanotto kohdistui nyt oikeaan kohteeseen.

Kirjoitin asiasta analyysin tällä palstalla jo vuonna 2010. Se ei tietenkään saanut julkisuutta, kuten poliitikon puheenvuoro, sillä asialla oli pelkkä filosofi.

On kuitenkin onni, että lakeja eivät valmistele mielipidekirjoittajat tai poliitikot yksin. Esimerkiksi tässä ja tässä kirjoituksessa edustettu paatos sivuuttaa lähes kaikki harkintaan perustuvat argumentit. Maria Tähtinen julisti, että abortti on pelkästään naisen oikeus (ja sikäli etuoikeus), ja Henri Heikkinen puolestaan kiljui vastustavansa abortteja vain omien kokemustensa nojalla ja sillä perusteella, että hän kannattaa elämää!

Jos abortit ylipäänsä hyväksytään, myös miehen on perusteltua saada aloittamalleen raskaudelle keskeytys. Tämä perustuu siihen, että sikiö on joka tapauksessa miehen alulle panema. Abortin oikeutus voi perustua esimerkiksi vanhempien alaikäisyyteen ja kyvyttömyyteen huolehtia jälkeläisistä. Myös miehellä on oltava oikeus aborttiin, jos naisellakin on. Samoin miehellä on oltava oikeus kieltää abortti, jos naisellakin on. Perusteiden tulee tällöin olla ratkaisevassa asemassa.

Toiseksi ei kannattaisi yrittää vetää kurveja suoriksi sillä tavoin, kuin tämä Heikkisen Henri, joka väittäessään vastustavansa ”mustavalkoista ajattelua” syyllistyy itse suorastaan tyrmistyttävään mustavalkoisuuteen. Hänen mielestään on ”loogisesti ajatellen” kannatettava myös kuolemantuomioita, jos puolustaa abortteja.

Kuolemantuomio on rangaistusmuoto, joka kohdistuu tietoisesti toimivaan ja tajuissaan olevaan subjektiin, kun taas abortit kohdistuvat organismeihin, joilla ei ole tietoisuutta ja jotka eivät ole subjekteja samassa merkityksessä kuin kehittyneet persoonat. Tässä mielessä ei pitäisi rinnastaa kuolemantuomioita ja abortteja.

Toisaalta voidaan ajatella, että kuolemantuomiot ovat moraalisesti hyväksyttävämpiä kuin abortit, koska ne annetaan tietyistä syistä, kun taas aborteista saattaa kärsiä viaton sikiö.

On joka tapauksessa selvää, että aborttilainsäädännön löysyys on johtanut aborttien käyttämiseen jälkiehkäisynä. Tämä ei ollut lainsäätäjän tarkoitus. Abortin saa nyt millä perusteella tahansa. Nainen saa sen halutessaan aina, mutta mies ei käytännössä koskaan, jos haluaa sitä yksin. Ehkä puolustettavissa voisi olla sellainen kanta, jonka mukaan aborttia käytettäisiin nimenomaan jälkiehkäisyyn ja joka sallisi sikiöiksi kehittymättömien alkioiden poiston mutta ei pitkälle kehittyneiden ihmissikiöiden abortointia.

Heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa pitäisi kiinnittää huomiota raskaudenehkäisyyn myös siksi, että seksitautien tartuntalukemat ovat lähteneet lentoon. Yhteiskunnalla on asiassa valistusvastuu, mutta myös aborttilainsäädännön tiukentaminen ohjaisi ennakolta vaikuttavasti suurempaan harkintaan.

Aborteista koituu usein vähemmän kärsimystä kuin ei-toivottujen raskauksien ja synnytysten tuottamista kurjista elämäntilanteista, mutta pelkkään relativismiin asian ongelmallisuus ei kuitenkaan tyhjene. Kuten aiemmasta kirjoituksestani voitte lukea, aborttikeskustelusta on unohdettu kokonaan ontologinen näkökulma, joka koskee ihmissikiön olemusta, sen inhimillistä luonnetta ja sikiöön sisältyvää ihmisyyden potentiaalia.

On mielenkiintoista nähdä, miten Timo Soinin aborttikannanotto vaikuttaa presidentinvaalikampanjaan, tai toisella tavoin sanottuna: miten kuumeneva presidentinvaalikampanja vaikuttaa Timo Soinin kannatukseen. Tasavallan presidentti ei tietenkään päätä muusta kuin oman mahansa ympärysmitasta, joten kyseessä oli Paavo Lipposen tahallisesti Soinilta provosoima mielipide.

Soinin & Paavin edustama aborttikielto ja ehkäisykielto muodostavat kyllä yhdessä erittäin vaikean yhtälön. Mikäli aikoo välttyä ei-toivotuilta raskauksilta ilman ehkäisyä, on kai pidättäydyttävä heteroseksistä tai alettava harjoittaa homoseksiä.

Ehkä Timo Soini voisi yrittää ratkaista aborttiongelman myös alkamalla kannattaa homojen adoptio-oikeutta ja mahdollisuutta luovuttaa lapsi raskaudenkeskeytyksen asemasta sijaisvanhemmille. Näin myös väestönkasvuun saataisiin vauhtia, eikä tarvitsisi haalia niin paljon ulkomaalaisväestöä sitä kuuluisaa työvoimapulaa helpottamaan.

Itsenäisyyspäivä vai kansallispäivä?

Itsenäisyyden käsitteellä on relaatioluonne. Itsenäisyys voi olla tietenkin voimassa vain johonkin sellaiseen nähden, mistä itsenäisyys on saavutettu. Siten se korostaa epäsuorasti riippuvuutta, vähintäänkin aiempaa riippuvuutta.

Suomalaisten halussa korostaa itsenäisyyttään näkyy sisäistetty herruus ja kansakuntamme orjaluonne. Halutaan alleviivata, että EI olla ruotsalaisten taikka venäläisten alamaisia. Naapurimaissa hymyillään ymmärtäväisesti suomalaisten itsenäisyydenrakkaudelle, tietenkin syystä.

Sikäli kuin itsenäisyyden korostaminen on merkki henkisestä alamaisuudesta, Suomessakin olisi ehkä aika siirtyä viettämään kansallispäivää.

On aika mahdotonta, että esimerkiksi Ruotsissa tai Britanniassa vietettäisiin itsenäisyyspäivää. Mistä britit olisivat itsenäistyneet? Zimbabwestako? Kanadasta? Itsenäisyyspäivää ei voi viettää Saksassa eikä Italiassakaan, koska nämä maat eivät itsenäistyneet mistään vaan koottiin palasista. Tanskan kuningaskunta on yli tuhat vuotta vanha, joten siellä pidettäisiin vitsinä, mikäli kansallispäivää vietettäisiin itsenäisyyspäivän nimisenä, ikään kuin maa ei olisi itsenäinen tai olisi sen vasta saavuttanut.

Jossakin Yhdysvaltojen tapaisessa kehitysmaassa voidaan ehkä juhlia itsenäisyysjulistusta. Mutta Suomen kaltaisissa valtioissa voitaisiin jo siirtyä juhlimaan kansallispäivää.

Itsenäisyydestä ei ole aihetta puhua enää siksikään, että itsenäisyys on ehditty pitkälti menettää Euroopan unionin myötä. Joten sikälikin olisi adekvaatimpaa puhua vain kansallispäivän viettämisestä. Itsenäisyyspäivää voisi ehkä juhlia, jos siihen olisi syytä. Ehkä tulevaisuudessa tulee.

Henkinen alamaisuus näkyy myös Linnan juhlissa, joissa kansa käy luomassa, ilmaisemassa ja pysyttämässä herranpelkoa ja hierarkkisuutta. Niistä voisikin ajantasaistaa karnevaalimaisemmat. Muuta näyttävää vastaanotolla ei juuri ole kuin ulkomaiden diplomaatit. Jäykkää jonotusta ja tungosta.

Presidentin vastaanotto kansallispäivänä on kansainvälinen harvinaisuus. En tiedä muissa maissa olevan tällaista.

Minusta kaavaa voisi purkaa ja tilaisuudesta voisi tehdä vapaamman. Myös jako hetero- ja homotansseihin on jokseenkin out of time, ja tilalla voisi olla jatkuva sekahaku. Epäsukupuolisidonnaisuutta korostaisi sekin, jos tilaisuudesta tehtäisiin naamiaishuvit. Paikalle voisi pyyhältää esimerkiksi puvussa Batmanin, tai sellaisessa haarniskassa kuin George Michaelilla on tässä klassisessa Freeek-videossaan.

Frakkien tuuletuspäivä

Suomen pukuvuokraamoista löytyy juuri ja juuri sen verran kapasiteettia, että luokkayhteiskunnan lavastus nimeltä Linnan juhlat voidaan järjestää. Vuokrafrakeilla on nimittäin taas tuuletuspäivä.

Muutamat ovat paheksuneet, että homot vain pilaavat juhlallisen tilaisuuden. Jos minä olisin joku sellainen Suomen kulttuurielämälle tärkeä henkilö kuin Jani Toivola, jäisin varmasti pois juhlista ja jättäisin areenan tyhjäksi meitä homoja hienommille ihmisille. En menisi. Missään tapauksessa.

Frakin käyttämisestä minulla on muutenkin traumoja. Kun kävelin kesäkuussa 1997 kovat kaulassa Isoa Roobertinkatua pitkin yliopistolle väitöstilaisuuteen, ihmiset huutelivat minulle terasseilta ”congratuleissöns” luullen minun olevan menossa naimisiin! Koska lakia rekisteröidyistä parisuhteista ei ollut tuolloin voimassa, kesäkansa ei voinut ainakaan olettaa minun olevan matkalla ”homoavioliittoon”. Morsianta taas ei ollut ymmärrettävästi mukana, sillä perinnäistavan mukaan alkavalle avioliitolle ei ole koskaan hyväksi, jos naimisiin aikovat näkevät toisensa aamulla ennen häitä, saati että he heräisivät samasta vuoteesta.

Filosofisen tiedekunnan promootioon osallistuin absensina (eli poissaolevana), joten selvitin aika hienosti myös promootiotoimikunnan ohjeet, joiden mukaan ”neiti/rouva maisterin seuralainen on herra seppeleensitoja ja herra maisterin seuralainen on neiti/rouva seppeleensitojatar”. En tosin tiedä, miten tuo koskee tohtoreita. Olisiko tohtoreilla mahdollisuus lipsahtaa vihittäessä myös naimisiin, mikäli yliopiston salissa olisi paikalla härkäpareja?

No, yliopisto on yhtä moderni ja joustava kuin kirkko, armeija ja muut valtioelimet. Se, että en viihdy tuon tapaisissa naamiaisissa, ei kuitenkaan johdu ensisijaisesti pukeutumismääräyksisistä vaan tapahtumien teennäisyydestä. Jos minua ei heti syytettäisi ylenkatseellisuudesta, sanoisinkin, että paremmin viihdyn myös sellaisissa itsenäisyyspäivän juhlissa, joissa jokainen voi olla oma itsensä.


Sotaveteraanikortista

Itsenäisyyspäivänä muistutetaan, että Suomi on olemassa sodan tuloksena, sodan kautta ja sotaa varten. Mikäli minä olisin sotaveteraani, en haluaisi, että itsenäisyyspäivän puheissa ja kannanotoissa käytetään veteraanikorttia, kun pönkitetään kansallista itsetuntoa. Veteraaneihin vetoaminen alkaa olla niin lahoa, että sitä välttelevät myös veteraanit itse.

Veteraanit eivät oikeastaan ole sotasankareita. Sankari voi olla lähinnä sellainen, joka tekee jotakin yleishyödyllistä vapaaehtoisesti. Sen sijaan useimmat sodissa olleet olivat siellä pakotettuina. Suuri osa heistä olisi luullakseni paennut rintamalta, jos olisi voinut.

Jos minut olisi ensin pakotettu kuolemanrangaistuksella uhaten sotaan ja olisin jonkin onnenkantamoisen tuloksena selviytynyt hengissä takaisin kotiin, pitäisin johdonmukaisena kieltäytyä kaikista suosionosoituksista, sillä en olisi tehnyt mitään omien valintojeni tai ratkaisujeni vuoksi vaan käskettynä. Ei sellaisesta pidä palkita, hehkuttaa eikä kiitellä, mitä ihmiset eivät tee vapaasti, sillä silloin he eivät ole myöskään asioista vastuussa.

Myös sotaveteraanit ovat luultavasti olleet sodan tarpeellisuudesta kovin eri mieltä. Suuri osa heistä saattaa pitää nykyäänkin vääränä sitä, että heitä kiitetään ja palkitaan teoista, joista he olisivat mielellään kieltäytyneet. Sankaruutta voi tietysti sisältyä hitusen verran siihen, että on suostunut pitkin hampain tähän pakottamiseen.

Mutta ei sotiminen sinänsä ketään sankariksi tee. Siksi on noloa, että itsenäisyyttä juhlitaan taaskin etupäässä sodankäyntiin liittyvänä ilmiönä. Se on taaksepäin katselemista. Parempi olisi nyt pitää huolta siitä, että silkkisolmioherrat eivät meiltä näitä kansallisen itsemääräämisoikeuden rippeitä vie Euroopan unionissa, jossa suuri osa itsenäisyydestä on jo riistetty paperisodalla pois.

Hyvää homotanssipäivää muuten kaikille! Ehkä jotkut heterot (tai niin sanotut homomyönteiset heterot eli hoterot) ahdistuvat Linnassa sen verran, että keksivät bailata oman homotanssinsa ihan vain ilmaistakseen itsenäisyyttään. Joku paikalla oleva homo tai lesbo voi ehkä vastavuoroisesti antautua heterotanssiin osoittaakseen, ettei sitäkään tarvitse hävetä.

Homoavioliittojen vastustus on ilkeyttä

Avio-oikeus on halpa. Se ei maksa yhteiskunnalle mitään. Avioliiton merkitys onkin lähinnä symbolinen.

Symbolisia ovat myös avioliittoon liittyvät kiistat. Homoavioliittojen hyväksymisellä on viestitetty homojen hyväksymisestä. Homoavioliittojen kieltämisellä taas on ilkeilty homoille. Kiusa se on pienikin kiusa, ovat ajatelleet niin persut ja kristilliset kuin suuri osa kepulaisista ja muista konservatiiveista.

Helsingin Sanomien mukaan homoavioliitot ovat jumissa eduskunnassa, koska aloitteen taakse löytyi vain noin 70 edustajan nimi. Persut, kristilliset ja kepu (joiden edustajista yksikään ei kirjoittanut aloitetta) ovat varmaan nyt tyytyväisiä voidessaan kieltää homoilta jotakin.

Todellisuudessa he sulkevat itse itsensä henkiseen vankilaan yrittämällä rajata avioliittoinstituution yhdeksi vaihtoehdottomaksi totaliteetiksi. Ahdasmielisyydestä kärsivät ahdasmieliset itse, sillä fimoosi puristaa ensisijaisesti heidän omaa päätään.

Pahimmassa tapauksessa tuloksena on samanlaista menoa kuin Venäjällä, jossa laki ”homopropagandan” kieltämiseksi etenee. Voimaan tullessaan se estäisi homoseksuaalisuuden esittämisen julkisilla paikoilla. Myös suomalaiset kusimutterit ovat avoimesti iloinneet homojen ahdistelusta ja sensuroinnista.


Konservatiivit estävät yhteiskunnan kehittämisen

Kaikki homoseksuaalisuuden esittämistä ja homoseksuaalien asemaa koskevat rajoitukset ovat tosiasiassa fasistisia, eikä niiden takana ole muuta kuin pahaa tahtoa ja ahdasmielisyyttä. Stevie Wonderkin on tarpeeksi tarkkanäköinen huomatakseen tämän.

Homoseksuaalisuutta kiellellään esimerkiksi lapsiarvoihin vedoten, vaikka lasten oman edun mukaista olisi kasvaa yhteiskunnassa, jossa myös homoseksuaalinen vaihtoehto on näkyvästi tarjolla. Monet homonuoret kärsivät siitä, että heille tyrkytetään ja tuputetaan heteroseksuaalisia käyttäytymismalleja, jotka ovat enemmistöaseman vuoksi esillä kaikkialla. Heterokoulu ja heteroperhe (joka lienee väkivallan pesistä pahin) taivuttelee homonuoria omaksumaan heteroseksuaalisen elämäntavan vastoin lasten ja nuorten omaa tahtoa.

Tuskin on heteroille itselleenkään hyväksi, että heidän oma seksuaalisuutensa näyttäytyy sellaisena pakkona, jollaiseksi kristilliset ja persut haluaisivat ihmisen koko seksuaalisuuden kirjon lavastaa, toisin sanoen heteroseksuaalisen käyttäytymisen vaihtoehdottomana normina. Onkin syytä pohtia, pitäisikö kieltää heteropropaganda ja heteroiden näkyvä esiintyminen julkisilla paikoilla, sillä enemmistöaseman vuoksi se on vaarallisen vaikutusvaltaista.

Paradoksaalista on, että pidättämällä avioliiton vain heteroille kirkko ja sen patakonservatiivit luulevat kieltävänsä homoilta jotain tärkeää. Tosiasiassa he kieltävät itseltään vapauden ja tekevät avioliitosta juuri sellaisen ahtaan ja tunkkaisen tradition, joka koostuu elämäntapatarkkailusta ja alistumisesta perinteelle.

Koska se puolestaan tuo yleensä pallon jalkaan heteroille itselleen, homoavioliittojen kieltäjät tekevät palveluksen homoille. Kukapa sellaista nukkavierua olotilaa kaipaa?

Itselleen nämä heterot omistavat avioliiton luultavasti vain kiusatakseen homoja, sillä mikä onkaan kivempää kuin pidättää jotakin joiltakin. Homoavioliittoja vastustavat myös naimisiin joutuneet kaappihomot ja biseksuaalit, joille homoseksuaalinen vaihtoehto muodostaisi ymmärrettävästi uhan. Pieleen kuitenkin menee, ja kärsitte kahleistanne itse.


Politiikan tyhmistymisestä

Tämä yhteiskunta on epä-älyllistynyt ihan helkkaristi. Homoavioliittojen tyrmäys on vain yksi esimerkki. Siinä, missä poliitikkojen pitäisi katsella avarasti eteenpäin, he kaivautuvat poteroihin ja tuovat takaisin 1950-luvun lintukoto-Suomea, jossa ahdasmielisyys nousee ja hameiden helmat pitenevät.

Suomalainen älymystö – Teuvo Hakkarainen, Lauri Oinonen ja Päivi Räsänen – josta ruotsalainen tutkija totesi, etteivät edes heidän ruotsidemokraattinsa ole yhtä tyhmiä, tarjoaa kansalaisille vaarallisen esimerkin luomalla käsitystä, että on oikein laittaa aivot narikkaan ja vetää kurvit suoriksi puheissa ja teoissa. Pahimmillaan he estävät yhteiskunnan kehittämisen valistusfilosofisessa hengessä, toisin sanoen tieteen ja järjen mukaisesti.

Yksi syy kulttuurin tyhmistymiseen ja asenteiden raa’istumiseen on median, joka tarjoaa alustan epätiedon levittämiselle. Esimerkiksi Uuden Suomen ”Puheenvuoro”-palstalla (kuten monilla muillakin internetin vapailla foorumeilla) kansalaiset repivät leukojaan väittäen esimerkiksi, että seksuaalisuuden pitää liittyä lajinsäilytykseen tai että Raamattua pitää lukea kirjaimellisesti. Tämä on vastoin kaikkea sitä, mitä tiede on tuonut esiin niin ihmisen seksuaalisuudesta kuin uskonnostakin.

Samaan aikaan lehden toimitus vakuuttelee, että lehden uudella keskustelupalstalla kuka tahansa voi olla melkein minkä tahansa asian asiantuntija (ks. analyysiani tässä). Mahdollisuuksien tarjoamisesta väärän tiedon levittämiselle voisi Skepsis-yhdistys antaa Huuhaa-palkinnon.

Mitä monimutkaisempia ovat yhteiskunnan kysymykset, sitä yksinkertaisempia ratkaisuja niihin esitetään, ja lopputuloksena merivesi valuu myös enemmistöjen omaan niskaan.

Miten päätyy maitotiikeriksi?

Uusi Suomi on tehnyt ”Puheenvuoro”-palstalle kaksi mukavaa uudistusta. Poliittista foorumia täydentää nyt ”Vapaavuoro”, jolla voi kirjoittaa kaikista Kodin Kuvalehteen liittyvistä asioista. Toimituksen esille nostama näyteikkuna-aines puolestaan julkaistaan myös lehden Facebook-sivuilla.

Kun Vapaavuoro avattiin, päätoimittaja Markku Huusko kehaisi, että ”[t]äällä kuka tahansa voi olla kirjailija, taiteilija, kriitikko tai minkä tahansa harrastusalueen – vaikka käsitöiden, tv-ohjelmien, elokuvien, tietokonepelien tai muodin – osaaja tai asiantuntija.”

Näin se asiantuntemus syvenee ja laajenee.

Journalistisesti on kiinnostavaa, miten tietyllä foorumilla esiintymisen (tai mediassa saavutetun julkisuuden) ajatellaan luovan asiantuntemusta. Mielenkiintoista on sekin, mitä merkitsee, että lukijat itse kirjoittavat suuren osan lehdestä, tai ainakin sivuston aineistosta.

Asiantuntemusta ei kuitenkaan takaa se, että päätyy esimerkiksi suosittujen kirjoitusten listalle, sillä sinne johtaa lähinnä kommenttien ja sivun avausten runsaus. Lisäksi suuri osa ”suosituista” on ollut itse asiassa erittäin epäsuosittuja. Osa kirjoitusten sisällöstä on perustunut epätotuuteen, panetteluun ja muuhun ihmiselle niin tyypilliseen asenteellisuuteen.

Paperilehdissä mielipideaines osataan yleensä erottaa toimituksellisesta aineksesta, mutta verkkolehdessä ne voivat sekoittua helpommin bitti-informaation tasalaatuisuuden takia. Puheenvuoro- ja Vapaavuoro-palstojen kautta näkyy joka tapauksessa Niklas Herlinin talousnerous: työvoimaa ei tarvita, kun lukijat – nämä vekkulit julkisuudenkipeät hobitit – pyörittävät lehteä itse kuin hyrräoravat juoksupyörässä.


Miten päätyy nostoväkeen?

Palstalla on kiistelty ja podettu mustasukkaisuutta siitä, kuinka kirjoitukset päätyvät toimitusten nostoihin eli ”karuselliin”. Monet ovat itkeneet saavillisen saunavettä sen vuoksi, että heidän kirjoituksensa ovat olleet suosittuja mutta eivät koskaan niin paljon toimituksen suosiossa, että olisivat päässeet esille nostettujen joukkoon.

Murhe on turhaa, sillä suuri osa palstan kirjoittajista on jo huomaamattaan ”karussa sellissä” eli henkisessä keskusvankilassa. Pikainen sisällönanalyysi osoittaa, että suosituimpiin päätyy todennäköisimmin silloin, kun ottaa kantaa johonkin kolmesta asiasta:

1. Homoseksuaalisuuteen

2. Uskontoon

3. Perussuomalaisuuteen

Nämä kiihottavat kansaa.

Lyhyen ajan suositumpien joukossa pysyy, kun puolustaa tai edustaa homoseksuaalisuutta, arvostelee kristinuskoa (tai kehuu islamia) ja kritisoi perussuomalaisuutta. Julkisuuden kirjoitukselle takaa tällöin tuomitsevien kommenttien runsaus. Mukilointi on kuitenkin pian tehty.

Pitkäaikaisesti listalla pysyy, jos vastustaa homoseksuaalisuutta, puolustaa kristillisiä arvoja ja kehuu perussuomalaisten menestystä, toisin sanoen on patakonservatiivi. Julkisuuden varmistaa tällöin mielipiteiden kanavoituminen poliittiseksi kannatukseksi, joka on yleensäkin pitempiaikaista.

Esimerkkeinä suosituimmuuslistan kestojulkkiksista, joita ei käytännössä olisi olemassa ilman Uuden Suomen tarjoamaa foorumia, ovat kolme kovaa: (palstalta kadonneet) Janne Suuronen ja Esa Kärnä sekä itse itsensä hiljentänyt Jan Rossi, jotka kaikki ovat vastustaneet homoseksuaalisuutta ja kannattaneet konservatiivisuutta sekä ainakin välillisesti myös peruskristillisiä arvoja. Erään esimerkin tarjoaa myös Jouko Piho, jonka jutut muistuttavat amerikkalaisten evankelistojen puheita ja joille lukioteinit naureskelevat välitunneilla.

Yhden esimerkin Uuden Suomen leipomasta julkkiksesta muodostaa Puheenvuoro-palstan puolivirallinen toisinajattelija Pekka Siikala, joka vanhempien miesten liittoon kuuluvana kiusaa näitä nuorempia olemalla kaikesta eri mieltä kuin patakonservatiivit. Ja nämä höpsöt puolestaan palkitsevat Pekan nostamalla hänet suosituimpiin kommenttiensa runsaudella!

Tahdon vain sanoa, että palstan kirjoittaja- ja lukijarakenne on ideologinen, sangen ideologinen, niin ideologinen, ettei se enää ideologisemmaksi tule. Siksi ei ole ihme, miksi Vihreä liitto laati Uudesta Suomesta vaalikampanjassaan enemmän tai vähemmän onnistuneen parodian.


Millainen on ”hyvä kirjoittaja”?

Niin sanottuun ”karuselliin” eli otsikkokentän rotaatioon päätoimittaja on luvannut nostaa jatkossakin ”hyviä kirjoittajia”. Hän sanoo: ”Me toimituksessa haluamme auttaa siinä, että Uuden Suomen blogeista hyvä kirjoittaja tulee huomatuksi.”

Minä puolestani lupaan nostaa lehden esiin omilla foorumeillani joka kerta, kun se nostaa minun kirjoitukseni esiin lehden foorumeilla. Tämä tietysti edellyttää, että kirjoittaja on hyvä.

Vastaus kysymykseen ”hyvästä kirjoittajasta” on joka tapauksessa ilmeinen ja helppo. ”Hyvä kirjoittaja” on sellainen, jonka jutun toimitus kehtaa nostaa esille. ”Hyvän kirjoittajan” ominaisuuksia ovat seuraavat:

1. Purjehtii Kharybdiksen ja Skyllan välistä, eli ei edusta äärimmäisiä mielipiteitä.

2. On selkeä asema politiikassa tai julkisuudessa.

3. Täyttää sukupuoli- tai ikäryhmäkiintiön olemalla esimerkiksi nuori nainen.

4. Edustaa jossain määrin toimituksen omia kantoja.

5. Teksti ei ole kieliopillisesti täyttä kuraa (jota se usein on ainakin kirjallisesti).

Ongelmana on, että keskustahakuisuus ja sovinnaisuuden tavoittelu eivät kuoleta vain äärimmäisiä mielipiteitä vaan usein myös terävimmän sanankäytön. Jäljelle jää näitä Yleisradion lähettämiä palkattuja kolumnisteja, kuten Tuomas Enbuske tai Jukka Relander, joka kehrää kuin korvan takaa rapsutettu kissa, silittääpä häntä mihin suuntaan tahansa. Atlas Saarikoski lienee mukana vain siksi, että hän on kiintiöfeministi.

Toimitus takaa julkisuuden myös ammattipoliitikoille, esimerkkinä mainittakoon nyt vaikka europarlamentaarikko Anneli Jaeaetteenmaeki, joka on framilla tänäänkin. He päätyvät poimintoihin, vaikka tai koska heidän tekstinsä ovat Kanava-lehdelle tyypillistä rahisevan kuivaa soopaa. Informaatioarvoakaan heidän jutuillaan ei yleensä ole, sillä milloinpa totuus tulisi poliitikkojen puheissa.

On myös kirjoittajia, jotka eivät voi päätyä toimituksen nostoihin joko mielipiteidensä tai persoonansa vuoksi. Yksi heistä on tasa-arvotutkija Henry Laasanen, jolla on epäsovinnaisia mielipiteitä feminismistä. Kukaan ei ole kuitenkaan pystynyt osoittamaan, etteivät ne olisi todenperäisiä ja perusteltuja.


Tuomio

Uuden Suomen Puheenvuoro-palsta on elävöittänyt kansalaiskeskustelua ja tarjonnut areenan kirjoituksille, joita päivälehdet tai muutkaan lehdet eivät julkaisisi. Olen sananvapauden kannattaja ja näen tässä paljon hyvää.

Asiassa on silti riskinsä. Lehden sivustosta on vaarassa tulla Suomi24-palvelun kaltainen keskustelupalsta. Palstalla on esitetty näkemyksiä, jotka ovat olleet selvästi rasistisia silloinkin kun ne on verhottu muodollisesti moitteettomaan kieliasuun. Vaatimus käyttäjäksi kirjautumisesta (tai omalla nimellä esiintymisestä) on tullut sekä Uuteen Suomeen että Suomi24-foorumille nähtävästi samasta yhteisestä syystä.

Kovin älyllistä keskustelu ei ole palstalla ollut, ei myöskään tieteellistä eikä argumentatiivista. Pikemminkin se on ollut sangen asenteellista, ahdasmielistä ja ummehtunutta, mitä tulee palstan kestoaiheisiin, kuten seksuaalisuuteen ja uskontoon. Mutta sehän ei ole suinkaan lehden vika niin kuin ei mikään muukaan.

Etelä-Eurooppa kohti fasismia?

Silvio Berlusconin lähtö Italian pääministerin pallilta kävi yhtä nopeasti ja yllättävästi kuin valtaannousu vuonna 1994. Berlusconi oli perustanut Forza Italia -puolueensa vain kolme kuukautta ennen vaaleja, joissa siitä tuli Italian suurin puolue ja pääministeripuolue 21 prosentin äänisaaliilla.

Suorasuisessa pääministerissä oli tietenkin paljon hyvää. Hänen lausuntonsa suomalaisten puukirkkojen ankeudesta ja suomalaisen keittiön surkeasta tasosta saattoivat loukata joitakin, mutta kukaan ei voine väittää, ettei Berlusconi olisi ollut oikeassa. Myös mediamogulin seksiskandaalit osoittivat, että poliitikko on ihminen.

Berlusconi hallitsi Italiaa vuosina 2001-2006 ja vuodesta 2008 näihin päiviin asti samoista syistä, jotka ovat nostaneet niin sanotut populistipuolueet vallankahvaan muuallakin Euroopassa. Balkanilta ja Afrikasta Italiaan suuntautunut maahanmuutto on tuonut ulkomaalaiskriittisyyden pintaan ja ollut yksi syy Italian talouden kurjistumiseen. Eurobarometritutkimus kertoo, että ulkomaalaisvastaisuus (resistance to immgrants) on ollut Kreikassa jopa 87,5 prosentin ja Italiassakin 36,5 prosentin tasolla.

Nyt sekä Kreikka että Italia koettavat tasapainottaa talouttaan uusilla hallitusratkaisuilla. Entistä pehmeämmät poliitikot eivät kuitenkaan tee kovia talouspoliittisia linjauksia, joita tarvittaisiin. He ovat pehmeämpiä vain EU:sta tulevan ohjailun suuntaan.

Tämä saattaa aikaa myöten nostaa pakkovallan ja totalitarismin kannattajat esiin maissa, joissa diktatuureilla on perinteitä. Myös Berlusconi sanoi lähtiessään suunnittelevansa paluuta. Kreikan, Portugalin, Espanjan ja Italian kaltaiset maat eivät todennäköisesti saa talouttaan kuriin ilman pakkovallan käyttöä, mikä taas kaventaa kansanvallan olemattomiin sisäpolitiikassa. Demokratian katoamisesta ulkosuhteissa kertoi jo sekin, kun euromaiden poliitikot pakottivat Kreikan luopumaan uusia lainoja koskevasta kansanäänestyksestä.

Viimeisimmän näytön asiasta antoivat Espanjan parlamenttivaalit, joissa maa siirtyi enemmän oikealle kuin kertaakaan kenraali Francisco Francon diktatuurin jälkeen. Talouden, maahanmuuton ja sosiaalisen repeämisen ongelmia ei kuitenkaan saada korjatuksi konservatiivien reseptillä, katolisten arvojen palvonnalla ja syyttämällä eurotalouden ongelmista aborttilainsäädännön höllentämistä tai homoliittojen hyväksymistä.

Sama pölkkypäisyys vaivaa myös Suomen konservatiiveja: he luulevat, että talousliberalismin tuottamiin ongelmiin pitää vastata arvo- ja sosiaaliliberalismia heikentämällä. Tosiasiassa talousliberalismi sekä arvo- ja sosiaaliliberalismi ovat vaihtoehtoisia vastakohtia. Vapaamielisen yhteiskunnan ja kansalaisvapauksien säilyttämiseksi talouden pitää olla kurissa. Jos talous on täysin vapaa, ihmiset joutuvat elämään vankilan kaltaisissa olosuhteissa. Sen sijaan konservatiivit luulevat omassa typeryydessään, että sosiaalinen kontrolli, elämäntapatarkkailu ja normiruuvien kiristäminen tuovat valtiolle rahaa.

Juuri tästä olen varoittanut: kun maahanmuuttoa, yhteistaloutta ja rajojen avaamista jatkuvasti edistetään ja Euroopan unionia paisutetaan, se epäonnistuessaan johtaa totalitarismiin ja nostaa ääriasenteet pintaan. Fasismin soihdut syttyvät, ja idealistien kaavailut yhdistyneestä Euroopasta osoittautuvat juuri sellaiseksi harmonian havinaksi, jolla ei ole koskaan ollut mitään todellisuuspohjaa. Tyhmästä päästä kärsii silloin koko valtioruumis.

Itsenäisyys on homotanssi

Voi että, tuota ihmisten ilkeyttä! Itsenäisyyspäivän tansseista alkoi mieletön kohu, kun julkinen sana suurensi Pentti Oinosen boikotin sivuilleen. ”Homotansseista” kieltäytyminen toi enemmän julkisuutta ärripurrille Oinoselle kuin homoille, vaikka kukaan ei tietääkseni käynyt häntä parketille hakemassa.

Yllätyksekseni suurin osa asiaa kommentoineista näytti pitävän Linnan juhlien boikotoimista patakonservatiivisena. Mutta ilkeyttä pääsi toki myös osoittamaan. Osa homojen syyttelystä oli varmaankin vain uteliaisuutta: haluttiin vähän niin kuin kokeilla kepillä jäätä, että minkälaisia ihmisiä nämä homot oikein ovat ja minkä verran siedetään ilkeilyä.

Naurettavimman kannanoton laati muuan savonlinnalainen ruumisautonkuljettaja, joka kävi noutamassa joltakin anonyymilta (tai itse tekaisemaltaan) sotaveteraanilta muutamia homokielteisiä ärähdyksiä. Tilanne on vertauskuvallinen. Blogikirjoittaja rämpii kaukopartiomiehenä ja saapuu jokin viestinrepale kädessään yleisön eteen takanaan kilometrien pituiset verivanat sekä lausuu: Tässä, katsokaa tässä, on lainvoimainen todistus homoseksuaalisuuden kertakaikkisesta tuomittavuudesta ja sotaveteraanin kiistämättömään auktoriteettiin perustuva verifikaatio siitä, että homona oleminen on väärin!

Pakkaa nyt se poliittinen korpuksesi siihen ruumisautoon ja kippaa kuormasi jonnekin. Jos sotaveteraanien kannat ovat tuota kuraa, arvostan itse enemmän Seta-veteraaneja, jotka ovat taistelleet kymmeniä vuosia seksuaalipolitiikan juoksuhaudoissa ilman palvontaa, kumartelua ja äitienpäiville tyypillistä mitalien jakoa.

Uuden Suomen toimittaja Teemu J. Kammonen puolestaan viihdytti jutullaan ”Terveiset sodasta Oinoselle: ’Mies polvillaan toisen vehkeen kanssa’”. Kyllä oli ilkeää tämäkin. Toimittajan melkein onnistui hyödyntää kommentoimansa blogikirjoittajan jutussa oleva heikkous. Väitteet homoseksuaalisuuden olemassaolosta myös sota-aikana käännettiin toimittajan otsikossa vulgaariksi kuvaukseksi suihinotosta. Jos Teemu J. Kammonen kääntää joskus nimensä herrasväen kielelle, suosittelen muotoa ”Nikodemus J. Fobiawitz”.

No, tiedänpähän toimituksen kannan. Melkoinen fasistifoorumi tästä Uudesta Suomesta on kyllä tullut, eikä lehdelle taida olla ongelmana mikään muu kuin rasistien kuorosta poikkeavien olemassaolo.

Lehti kyllä suurensi sivuilleen eräänkin persuedustajan maininnan siitä, että Tarja Halosen esittämä huoli rasismin lentoon lähdostä ”pilasi perheenisältä isänpäivän”. Itsepähän ovat maineensa luoneet omilla mielipiteillään! Sen sijaan kukaan ei näytä kysyvän, kuinka monta tavallista päivää näiden pulliaisten kannanotot ovat pilanneet niiltä suomalaisilta ihmisiltä, jotka ovat olleet heidän jatkuvan läimäyttelynsä kohteina.

Vertauskuvallista on, että oinosten ja hakkaraisten levittämää vittuilua harjoitettiin nimenomaan suvaitsevuuden päivänä, jota vietettiin viime keskiviikkona 16.11. homojen ollessa kohteena. Mikä ryhmä seuraavaksi? Kenen on vuoro? Kaivatte kai taas ilkeytenne esiin näyttääksenne yleissivistyksenne ja tuomitaksenne omat epäonnistumisenne muissa ihmisissä? Sillä siitä perimmältään on kysymys.

Nämä ”kansallismielisinä” esiintyvät tahot eivät oikeasti rakenna yhteiskuntaa, vaan he pilaavat yhteishenkeä. He eivät edusta kansallista etua vaan repivät auki eripuraa. Heissä ei ole sankaruutta vaan pelkoa ja rintamakarkuruutta. Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan inhimillisin ja sankarillisin hahmo oli alikersantti Urho Hietanen, joka sokeutui sodassa mutta kuoli vihollistuleen astuessaan ulos palavasta ambulanssista yrittäessään auttaa muita.

Pikkusieluiset kansanedustajat ja blogikirjoittajat, jotka keskittyvät nälvimään, tökkimään ja kitisemään sekä rajoittamaan muiden ihmisten elämää omalla ahdasmielisyydellään ja elämäntapafimooseillaan, ovat niitä todellisia peräkamarinpoikia, joiden todellisuus pyörii vain oman navan ympärillä ja jotka ovat kyvyttömiä tukemaan ja rohkaisemaan muita. Pahimmillaan he ovat itsenäisyyden haudankaivajia.

Sillä itsenäisyydellä on merkitystä vain sikäli kuin voimme elää vapaassa maassa. Vapaus taas koostuu yksilöiden vapaudesta elää itsenäistä ja vapaata elämää.

Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin julistaa itsenäisyyspäivä KANSALLISEKSI HOMOTANSSIPÄIVÄKSI. Homotanssi on se nykypäivän rituaali, jonka kautta jokainen suomalainen voi osoittaa vapautuneisuutensa ja itsenäisyytensä.

Osoittakoon myös jokainen henkisesti vapautunut hetero silloin itsenäisyyttä bailaamalla normeista poikkeavan homotanssin. Tehköön estradilla sellaiset piruetit, cat walkit ja savut kuin itselle parhaiten sopii. Tuskinpa kukaan heistäkään haluaa olla heteronormatiivisen pakkopaidan ja vaihtoehdottomuudesta koostuvan totaliteetti-ideologian vanki?

Pentti Oinosen danse macabre

Perussuomalaisten kansanedustaja Pentti Oinonen ilmoitti jäävänsä pois tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolta, koska homojen tanssi loukkaa häntä ”henkilökohtaisesti”. Miten sellaista mieltä voidaan enää parantaa, jota tällainenkin teerenpeli loukkaa?

Hyvä on, eihän me homot olla mitään sädekehänunnia eikä pyhimyksiä, mutta en olisi arvannut läsnäolomme niin paljon vihlovan kenenkään silmää, että raavaan miehen täytyy sen takia juosta sängyn alle piiloon. Jos minut olisi kutsuttu paikalle Linnaan, olisin voinut kieltäytyä bailaamasta ja antaa Pentti Oinosen ja (kutsuilta niin ikään pois jäävän) Teuvo Hakkaraisen laittaa jalalla koreasti – vaikka pympsähtää mahalleen keskelle parkettia.

Se, että Oinonen hakee kannatusta protestilleen vastakohtaistamalla sotaveteraanit ja homoseksuaalit, on joka tapauksessa varsin keinotekoinen lähtökohta itsenäisyyden juhlimiselle. Kyllä sotilaiden joukossa oli paljon homojakin, muiden muassa Suomen kansainvälisesti kuuluisin kuvataiteilija Touko Laaksonen, joka paremmin tunnetaan taiteilijanimellään Tom of Finland. Sodan aikana hän yleni armeijassa luutnantiksi.

F. Valentin Hooven kirjoittaa Tom of Finland -elämäkerrassaan (Otava 1992) myös marsalkka Mannerheimin huhutusta homoseksuaalisuudesta näin:

”Tom, kuten kaikki muutkin suomalaiset sotilaat, kuuli huhuttavan, että Mannerheim olisi homoseksuaalinen. Häntä hämmästytti etteivät hänen heteroseksuaaliset kumppaninsa tuntuneet juurikaan piittaavan moisista väitteistä. Heidän ihailunsa komentavaa kenraalia kohtaan oli niin suuri että he vain töniskelivät toisiaan ja vitsailivat kenraalin komeiden adjutanttien kustannuksella. Tom oli huomannut saman itsekin – kenraalin lähettyvillä tuntui aina olevan poikkeuksellisen hyvännäköisiä sotilaita. Tom oli kateellinen, mutta ei katkera. Saahan suurella miehellä toki olla omat luontoisetunsa.” (s. 41, suom. Eeva-Liisa Jaakkola)

Monet tutkijat ovat nähneet – syystä tai aiheetta – militarismin ja homoseksuaalisuuden välillä yhteyksiä, eikä Tom of Finlandin tuotanto tee poikkeusta. Olen käsitellyt kysymystä tarkemmin teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008, s. 389–434). Mitään nynnyjä nuo homomaailman sotilaat eivät ole missään tapauksessa olleet, vaan kuten 1930-luvun saksalaisista miesihanteista tiedetään, maskuliinisuus ja homoseksuaalisuus liitettiin tuon ajan mies- ja poikakulttuureissa yhteen aivan niin kuin Platonin Kreikassa!

Tietenkin nämä yhteydet ovat syvästi ideologisia eivätkä moraalisesti ongelmattomia. Niissä ehkä näkyy homoliikkeen halu osoittaa voimaa ja valtaa kehnosta asemasta ponnistaessaan.

Itsenäisyyspäivän kynnyksellä on jälleen kysyttävä, täytyykö poliitikkojen etsiä itsenäisyyden merkitystä aina vain taakse päin katselemalla: sodan ajan kurjuudesta ja sotaveteraaneista. Sotiin osallistuneet ja sodissa kaatuneet varmasti kehottaisivat nykyajan poliitikkoja katselemaan pitkillä valoilla eteenpäin ja varoittaisivat jäämästä tuleen makaamaan EU-kiistojen tiimellyksessä. Vaikka Suomen itsenäisyys on lunastettu verellä ja väkivallalla, se toivottavasti merkitsee nykyisin muutakin kuin muistoja sodista.

Pentti Oinosen kannanotto osoittaa ja luo mielestäni huonoa yhteishenkeä. Se ehkä tuo muutaman äänen lisää Pekka Haavistolle.

Minua Oinosen osoittama boikotti ei loukkaa, mutta se saattaa loukata itsenäisyyspäivän vastaanoton järjestäjää, tasavallan presidenttiä, joka viran ensimmäisenä naisedustajana on suoriutunut tehtävästään asiallisesti, edustavasti ja moitteettomasti.

Ja kaikkia varmaan lohduttaa, ettei kukaan homojakaan luultavasti vihaa tai pelkää (siinä ei olisi kerta kaikkiaan järkeä), vaan he vihaavat tai pelkäävät homoseksuaalisuutta itsessään. Viha, jota yhteiskunnassamme alkaa olla jo liikaa, taas on yleensä vain epäonnistunutta rakkautta.