Punamustat yliopistolla

Kirjoitin jokin aika sitten Helsingin yliopiston uudesta Tiedekulmasta, josta on tehty vihervasemmistolaisen propagandan esiintymislava. Tarkastelin aihetta kirjoituksessani ”Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla” ja sarkastiseksi tarkoittamassani jutussa ”Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia”.

Vuoden alkupuoli on jälleen tieteellisten kollokvioiden aikaa. Lähestyvien vaalien vuoksi myös tieteelliset seminaarit saavat helposti entistä poliittisemman luonteen. Sinänsä kunnianarvoisa Tieteellisten seurain valtuuskunta TSV on nyt liittänyt tammikuisten Tieteen päiviensä yhteyteen kaupunkikarnevaalin, jota se kutsuu ”Tieteiden yöksi”.

Jo nettijulisteen väreistä voi päätellä, että ”kaupunkitapahtuma” on punamustan anarkovasemmiston piilovaalikampanja, jossa propagoidaan äärivasemmistolaista maailmankuvaa tieteen kaapuun puettuna. Katsotaanpa, mitä ohjelmasta löytyy.

Kaisa-talon kahvilassa tukitaan ensimmäiseksi järkeä edustavien ihmisten suita.

Vasemmistolaiseksi tunnustautuva sosiologian apulaisprofessori Lena Näre (jonka toimia arvostelin muun muassa täällä ja täällä), kokoontuu tovereineen syyttelemään yhteiskunta- ja maahanmuuttokriittistä argumentaatiota ”vihapuheeksi” sekä väittämään, että ”tutkijoiden äänet vaiennetaan vihapuheella”.

Yhteiskunnallisia syy–seuraus-suhteita ymmärtävien filosofien äänet on todellakin vaiennettu vihapuheella, jota vihervasemmistolaisen värisuoran hallussa oleva valtiotieteellisen tiedekunnan kommunistikaaderi on suunnannut meitä asioista toisin ajattelevia vastaan.

Kirjoitin jokin aika sitten tavasta, jolla eräs Tampereen yliopiston lehtori valitteli luennoille saapuvan nykyisin henkilöitä, jotka tallentavat puheet ja julkaisevat ne Internetissä paljastaen opetuksen tarkoitushakuisuuden ja puolueellisuuden.

Tämä herättää kysymyksen, eikö opetus olekaan avointa? Jos ei, niin miksi ei? Mikä avoimessa keskustelussa ja julkaisemisessa voi olla vaarallista?


Puhesäännöt vaarantavat totuuden tavoittelun

Pohjoisamerikkalaisissa koripalloyliopistoissa keksittyjen ”puhesääntöjen” (speech codes) kehittely ja kriittisyyden määritteleminen ”vihapuheeksi” (hate speech) muodostavat nyt maailmanlaajuisen ilmiön, joka luo todellisen uhan sekä sananvapaudelle että tieteellisten totuuksien tavoittelulle.

Yhdysvaltalaisen Sceptic Magazinen julkaisija, tohtori Michael Shermer, kirjoitti äskettäin lehdessään, että poliittinen korrektius on hävittänyt sananvapauden yhdysvaltalaisilta yliopistokampuksilta. Se on luonut ilmapiirin, jossa myös harmiton ja vapauttavaksi koettu leikinlasku on johtanut hallinnollisiin toimiin ja jopa yliopistoista erottamisiin.

Kotimaan kyseleminen värillisiltä nähdään automaattisesti ”mikroaggressiona”. Hölinällä ”turvallisista tiloista” naisille pyritään uhriutumaan ja esittämään syytös, jonka mukaan naisten vetäytymistä omalle saarelleen oikeuttaa oletettu uhka: feminismin arvostelu.

Shermerin raportin mukaan väitteet, joiden mukaan työtehtävät pitäisi antaa yliopistoissa pätevimmille, täytyisi sensuurin vaatijoiden mielestä kieltää ”värillisiä loukkaavina”, kun taas aasialaisten kehuminen hyviksi matematiikassa halutaan torjua ”stereotyyppisenä”. Sellainen, joka kehuu kollegansa ulkonäköä – ”hei, oletpa kaunis tänään” – hirtetään hitaasti ”seksuaalisesta ahdistelusta”. Jopa rotuajattelusta irtisanoutumista pidetään ”olemusajatteluna” ja sitä kautta epäsuorana persoonan merkityksen kieltämisenä.

Kansainvälinen näyttö kertoo siis, että ongelma on aivan toisenlainen kuin Tieteiden yön seminaarijulisteessa annetaan ymmärtää ja millaisena Lena Näre ja toverinsa sen näkevät.


Kuinka yliopistoissa sensuroidaan?

Kyky kestää arvostelua, lennokkuutta ja terävää sanankäyttöä kertoisi luottamuksesta. Sen sijaan defensiivisyys kertoo poteroihin kaivautujien passiivis-aggressiivisuudesta ja siitä, etteivät heidän argumenttinsa kestä kritiikkiä. Yliopisto, jossa ei voi vapaasti keskustella, ei ole turvallinen tila, vaan vaarallinen järkiperäiselle ajattelulle.

Kiristyneessä ilmapiirissä voidaan tulla sensuroineeksi myös tieteellisesti relevanttia argumentaatiota. Ei ole pitkäkään aika, kun brittiläinen neurotutkija Adam Perkins oli valmistellut sananvapaudesta tärkeän esitelmän, jonka hän aikoi pitää Lontoon King’s Collegessa. Esitelmä kuitenkin peruttiin muslimien ja etnisesti erilaisten maahanmuuttajien identiteettipolitiikasta innostuneiden militanttiopiskelijoiden vaatimuksesta.

Perkins oli aikonut viitata esitelmänsä johdannossa somalialaissyntyisen ja islamin uskosta luopuneen naisaktivistin ja ex-muslimin Ayaan Hirsi Alin sanoihin ”sananvapaus on vapauden ja vapaan yhteiskunnan peruskallio”. Se ei käynyt vasemmistolaisille feministeille ja intersektionaalisuuden tutkijoille, jotka kannattavat myös islamin leviämistä omassa ristiriitaisessa ajatusmaailmassaan. (Sensuroidun esitelmöitsijän vastine täällä ja esitelmänsä täällä.)

Myös Suomessa yhteiskunta- ja ihmistieteet ovat puuroutetut poliittisen lähetystyön pulputuksella. Turun yliopiston sukupuolentutkimuksen kurssin opinto-oppaassa kehotetaan ”kokeilemaan kehojaan” ja ”heijastelemaan kokemuksen kehittymistä julkisessa tilassa”, esimerkiksi tanssahtelemalla pakolaisten palautuksia vastustavassa mielenosoituksessa, ja tästä kaikesta jaellaan opintopisteitä.

Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta puolestaan on koristellut käytävänsä Allianssi-järjestön ”Syrjinnästä vapaa alue” -kylteillä. Vasta tällaisten poliittisten rajoitustoimien tuloksenako yliopistolla vallitsee tieteen vapaus?

Politiikan performoiminen ”tieteeksi” ja eri mieltä olevien syrjiminen syrjintäkielloilla kertovat valheellisuuden varjelijoiden vetäytymisestä tiederahoituksella luotuihin panic roomeihin. Vain vihervasemmistolais-feministinen tai ”poliittisesti korrektina” pidetty argumentaatio sallitaan, aivan niin kuin islamin arvosteleminenkin, kunhan muistaa arvostella islamia kiittävästi.

Noam Chomsky kirjoitti teoksessaan The Common Good (1998, s. 43), että ”[ä]lykkäin tapa pitää ihmiset hiljaisina ja tottelevaisina on rajoittaa hyväksyttyjen mielipiteiden skaala, mutta sallia laaja keskustelu noiden sallittujen rajojen sisällä.” Vasemmistolaisena hän ilmeisesti tiesi, mistä puhui.


Todellisuudessa vallitsevien mielipiteiden sensurointi on terroria

Terrorismin tu(t)kija Leena Malkki päästetään jälleen ääneen Tieteiden yöhön sisältyvässä Helsingin kaupunginmuseon tilaisuudessa ”Mikä meitä pelottaa?”, jossa hän pyrkii lavastamaan todelliset ja ihmisten elämään konkreettisesti vaikuttavat konfliktit vain psykologisesti tarkasteltaviksi tuntemuksiksi, kuten ”peloiksi” (arvostelin hänen aiempia mielipiteitään täällä).

Todellista tiedeterroria harjoitettiin pari kuukautta sitten Åbo Akademissa, kun yliopiston rehtori esikuntineen hätisti miesten tasa-arvoyhdistyksen suunnitteleman seminaarin pois tiloistaan, ihan vain muutamien eri mieltä olevien ryhmien ja henkilöiden painostuksesta.

Viime syksynä myös kirjailija Timo Hännikäiselle annettiin potkut Helsingin kirjamessuilta (kirjoitin aiheesta tässä), ja yhdysvaltalaisen kasvatuspsykologian professorin Linda Gottfredsonin kutsu tieteelliseen konferenssiin peruttiin, koska joukko tutkijoita protestoi kutsua väittäen Gottfredsonin tutkimustulosten olevan konferenssin järjestäjien ”eettisten standardien” (siis heidän poliittisten mielipiteidensä) vastaisia.

Jos asia oli niin, miksi vaivaisen professorin ei annettu puhua – edes puhua itseään pussiin, mikäli niin oli käydäkseen? Mikä hänen näkemyksissään saattoi olla totuutta vaarantavaa? Vertailun vuoksi todettakoon, että Turun yliopiston ovet pyrittiin sulkemaan Perussuomalaisten lehden päätoimittajalta Matias Turkkilalta, ja hänen luennolleen tehtiin vihaisku, mutta yliopisto avasi mielihyvin ovensa 1960- ja 1970-luvuilla pommi-iskuihin syyllistyneille terroristijohtajille!

Vasemmistolainen tendenssitiede todellakin sukeltaa syvällä yössä.

”Kapitalismin yötä” puolestaan vietetään Tieteiden yönä yliopiston kainalossa olevassa antikvariaatti Sofiassa, jossa Marx-seuran aktivistit Vesa Oittinen, toveri Juha Koivisto ja muutamat muut esittelevät brittiläisen Eric Hobsbawmin homeista kirjaa ”Kuinka muuttaa maailmaa?” (Hobsbawm oli marxilainen historioitsija, joka antoi tukensa Neuvostoliiton hyökkäykselle Suomeen vuonna 1939 pitäen sitä oikeutettuna.)

Sen, mitä kyseinen tieteenä esiintymään pyrkivä moska oikeasti on, sanovat järjestäjät itse erään Tieteiden yöhön liittyvän seminaarin otsikossaan: ”Filosofisia mietteitä ja paskanjauhantaa”.

On säälittävää ja vahingoksi kaikelle tieteelle, että yliopisto luovuttaa resurssejaan moisen propagandan suoltamiseen. Tiedettä se ei selvästikään ole, mistä kertoo tosiasia, että tapahtumat sijoittuvat vain yliopiston liepeille. Mutta myöskään yliopiston tiloihin ei ole pitkään aikaan mahtunut mitään muuta kuin vihervasemmistolaisen näkemyksen mukaista yhteiskuntatutkimusta, uuskommunistisella monikultturismi-ideologialla marinoitua humanismia ja pakolaisia rautakangella Suomeen vääntävää Demla-juridiikkaa. Ne yhdessä antavat väärän kuvan siitä, mitä tieteellinen ja filosofinen ajattelu oikeasti ovat.


Internationalismi yhdistää kaviaarikapitalistit ja sampanjasosialistit

Tieteiden yön tapahtumaa rahoittaa Koneen Säätiö, mikä kertoo paljon tavasta, jolla sosialistisen ideologian mukainen monikulttuurisuuden periaate, maahanmuutto ja yleinen internationalismi paiskaavat kättä kapitalistien tavoitteleman rajattoman maailman ja työvoiman juoksutuksen kanssa. Tämä on aitoa toverikapitalismia.

Koneen Säätiö on tullut viime vuosina tunnetuksi avokätisyydestään kaikkea monikulttuurisuuspropagandaa kohtaan. Säätiö myönsi jokin aika sitten 25 000 euron palkinnon tendenssitutkija Miika Tervosen kirjoittamasta raihnaisesta artikkelista, jossa hän oli päätynyt pitämään Suomea ja Suomen kansaa pelkkinä sosiaalisten konstruktioiden kaltaisina myytteinä. Arvostelin asiaa täällä.

Edellisen rimanalituksen Herlinien suvun perustama Koneen Säätiö teki myöntäessään 18 000 euron avustuksen vailla tieteellisiä ansioita ja näyttöjä olevalle Koko Hubaralle ”rodullistettua feminismiä” koskevan kirjan kirjoittamiseen. Tuloksena saatiin blogikirjoituksista yhteen liimattu ideologinen julistus, jossa haukuttiin valkoisia miehiä ja jolla on lähinnä propaganda-arvoa Yleisradion harjoittamalle monikulttuurisuuden ja feminismin levitystyölle (mainitsin asiasta myös kahdessa aiemmassa blogikirjoituksessani). 

On vaikea sanoa, kuka puhui myös Jessikka Arolle 35 000 euron tukiaiset Koneen Säätiöstä, sillä vuosikertomuksessaan säätiö ilmoittaa, ettei se perustele yksittäisiä apurahapäätöksiä eikä julkista hakemuksia arvioineiden nimiä (s. 10). Ristiriitaista on, että säätiö julistaa (s. 6), kuinka ”entistä tärkeämmäksi on noussut tutkijanuran myöhempien vaiheiden tukeminen” (eli niin sanottu post doc -tutkimus), mutta silti apurahoja myönnetään ilman mitään tieteellisiä näyttöjä.

Edellä mainitut tapaukset ovat tietenkin vain esimerkkitapauksia käytännöstä, joka on myös yliopistojen ja Suomen Akatemian linjan sekä sen strategisen neuvoston mukainen: yhteiskuntatieteellistä rahoitusta myönnetään lähinnä maahanmuuton puolusteluun, monikultturismi-ideologian levittämiseen ja vihervasemmistolaisen agendan mukaiseen toimintaan.

Näin yritetään viestittää, että maahanmuuton ja monikulttuurisuuden arvosteleminen ei kannata, että rahoittajat ovat asettuneet monikulttuurisuutta lietsovan propagandan puolelle, että vihervasemmisto ja maahanmuuttajat kuuluvat samaan näennäisesti fiksuun sisäryhmään kuin yliopistollinen tutkijakunta ja että aidosti kriittiset sekä tutkimuksen menetelmistä perillä olevat oikeat tieteenharjoittajat on syytä pitää ulkopuolella.

Tieteiden päivillä ja Tieteiden yöllä on eroa kuin päivällä ja yöllä.


Aiempia kirjoituksiani tieteen puolueellisuudesta:

Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita
Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä
Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa
Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sixten kuin ”sixteen”
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia

Päivän maahanmuutto- ja feminismitruuttaus

Poliittisen vihervasemmiston pää-äänenkannattaja Helsingin Sanomat pilaa talvista viikonloppua kahdella agendajutullaan, joiden kautta lukijoita pakotetaan vastaanottamaan lehden truuttaamaa maahanmuuttoa ja feminismiä.

Sanoma-yhtiöiden nykyisin omistamassa Satakunnan Kansassa ensijulkaistu juttu on otsikoitu HS:ssä sanoin:”’Kuka tahansa voi tunkeutua sisään ja tappaa minut’ – Kun brasilialainen Maria Saikku muutti suomalaiseen pikkukylään, hänet valtasi kauhu”.

SK:n klikkiotsikossa puolestaan sanottiin: ”Kun brasilialainen Maria muutti Suomeen ja Luvialle, hän ei uskaltanut jäädä yksin kotiin – ’Talossamme on isot ikkunat: tännehän voi tunkeutua kuka tahansa sisään, viedä tavaramme ja pahimmassa tapauksessa tappaa minut, ajattelin’”.

Kyseinen kauhistelu ei ole pelkkää liioittelua vaan suoranaista vääristelyä.

Otsikossa väitetään maahanmuuttajan subjektiivisessa tunnemaailmassa piehtaroiden, että suomalaiset muka ovat kuolemanvakava turvallisuusuhka täällä oleskelevalle ulkomaalaiselle. Näyttö kantaväestön pelottavuudesta puuttuu kuitenkin tästä tarinoinnista täysin.

Sen sijaan lehti antoi ulkomaalaiselle mahdollisuuden moittia suomalaisia ja ohjata kantaväestöä tuntemaan syyllisyyttä agraarisesta pahuudesta ja kiitollisuutta työperäisestä maahanmuutosta, jota ilman Suomi olisi mukamas suuressa pulassa.

Vaikka haastateltu kiittääkin lopulta suomalaista yhteiskuntaa vuolaasti turvallisuudesta, juttu vihjaa epäsuorasti, että ulkomaalaisten on syytä katsella suomalaisia epäilevästi alta kulmain.

Totuus tarinoinnin takana

Toimittaja Tapio Nevan kannattaisi hakea Saikkua selittämään myös se, miksi rikostilastot osoittavat maahanmuuttajien tekevän suhteellisesti enemmän henki- ja väkivaltarikoksia kuin suomalaiset itse, väestöosuuksiin suhteutettuna.

Vuonna 2015 maahamme tunkeutui laittomasti suuri määrä turvapaikanhakijoina tulleita sotilaskarkureita, jotka syyllistyivät vakaviin väkivaltarikoksiin – asia, josta Helsingin Sanomat yhdessä muun valtavirtamedian kanssa vaikeni kuuluvasti. Myös Migri kertoi turvapaikanhakijoiden sotilastaustasta vasta vuonna 2019 voidakseen tarjota heille ”kansainvälistä suojelua”. YK:n pakolaisjärjestön mukaan sotilaskarkuruus ei ole hyväksyttävä turvapaikan myöntöperuste.

Nyt muutamaa vuotta jälkeenpäin valtakunnan jokaiseen kolkkaan leviävässä aviisissa julkaistaan kirjoitus, jossa satunnaisesti valittu ja aivan toisesta ilmansuunnasta tullut maahanmuuttaja selittää hymyillen, että hän puolestaan on voinut pitää suomalaisia ihmisiä kuolemanvakavana uhkana itselleen!

Lehti operoi stereotypioilla pyrkiessään kääntämään uhkakuvat nurin ja pehmittäessään lukijoita ajattelemaan, että syy maahanmuuttajien kokemaan yhteiskunnalliseen epäluottamukseen voikin olla suomalaisten epävieraanvaraisuudessa eikä maahanmuuttajaväestön itsensä aiheuttamassa luottamuspulassa. 

Todellisuudessa suomalaisten tuntema epäluottamus on ollut aiheellista ja monikulttuurikokeilun epäonnistuminen ilmeistä.

Totuus tarinatalouden takana on, että Suomen julkinen talous ei hyödy myöskään työperäisestä maahanmuutosta mitään. Silti hallitus uhkaa kaksinkertaistaa työperäisen maahanmuuton vuoteen 2030 mennessä, jotta myös asiantuntija-alat saataisiin kansoitettua ulkomaalaisilla suomalaisten työttömien ja valkokaulusköyhälistön tappioksi.

 

Feministien jatkuva poru rahoista ja toimintatiloista perätöntä kuin Auervaaran soidinpuhe

Toinen Helsingin Sanomien ilouutinen poliittiselle vihervasemmistolle sisältyy feministitoimittaja Suvi Aholan kirjoittamaan juttuun ”Naiskirjailijoilta on puuttunut huoneita, mutta vielä enemmän tarvetta on ollut hiljaisuudelle ja huolettomuudelle”.

Kun ei ole rahahuolia, on tietysti yksi huoli vähemmän. Eivätkö Suomen Akatemia ja Koneen Säätiö ole tukeneet riittävästi feministejä ja naisia?

Ahola kaivaa historian hämäristä skitsofeministi Virginia Woolfin ja maalailee mustavalkoisessa tuokiokuvassaan häntä siteeraten: ”Tarvitaan välttämättä viisisataa puntaa vuodessa ja lukollinen huone, jos aikoo kirjoittaa romaaneja tai runoutta.”

Kuvaus vastaa nykyfeministien tapaa kaivautua rahalla panssaroituihin poteroihinsa ja panic roomeihinsa yliopistoissa.

Kun Helsingin Sanomat on jaellut rahamagneettisen maineen rakentamiselle tärkeää myönteistä julkisuutta suosikeilleen, ovat lehden ”asiantuntijoina” olleet terrorismintutkijana esiintyvä Leena Malkki ja populismin tutkijana itseään pitävä äärivasemmiston Emilia Palonen. Heiltä lehti on kalastellut toimittajia miellyttäviä lausuntoja. Tätä on asiantuntijavallan medioituminen, jonka luonteen osoitin kirjassani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä.

Mutta raharalli jatkuu feministien hyväksi. Se johtaa harhaan myös, jos ajatellaan, että tieteilijöiden pätevyys pitää mitata, kuten nyrkkeilijöiden, kiekkoilijoiden ja formula-autoilijoiden: kahmitun rahan määrällä.

Suomen Akatemia on tukenut sukupuolentutkimuksen yksiköissä harjoitettavaa umpikorvaisuutta antamalla queer-teorian pääideologille Tuula Juvoselle yhteensä 1 122 840 euron (53 308 + 12 880 + 500 000 + 431 658 + 124 994) määrärahat, Suomen historiaa vääristelleelle ja tutkimusetiikkaa sekä tieteen metodologisia periaatteita rikkoneelle Inari Sakille yhteensä 1 239 637 euron (15 709 +  47 541 + 106 939 + 261 902 + 327 546 + 480 000) määrärahat ja kirjaani Totuus kiihottaa perättömästi haukkuneelle ”nykykulttuurin tutkijalle” Tuija Saresmalle yhteensä 559 953 euron (280 000 +  279 953) kostorahoituksen.

Lisäksi internationalismin tukijana tunnettu Koneen Säätiö myönsi Emilia Paloselle 376 000 euroa ja Inari Sakille 377 000 euroa kansallismielisten ihmisten mustamaalaamiseen ”populisteiksi”. Kirjailijana esiintyvälle blogistille Koko Hubaralle Koneen Säätiö myönsi rahaa avokätisesti, ja kustannusyhtiö Otava perusti hänen kanssaan vain ”ruskeille tytöille” tarkoitetun kirjoittajakoulun.

Nuorisotutkijana esiintynyt Vasemmistoliiton kansanedustaja ja nuorison taitava manipulaattori Veronika Honkasalo sai Suomen Akatemialta 280 104 euroa riihikuivaa rahaa 400 149 euron hintaiseen ”monikulttuurisen seksuaalisuuskasvatuksen” selvittelyyn (kritiikkiä tuloksettomuudesta täällä).

Julian Honkasalolle Suomen Akatemia myönsi 205 828 euroa transsukupuolisuusselvitykseen ja biologista sukupuolieroa ”biovaltana” ja ”biopolitiikkana” vastustavaan tendenssitoimintaan. Hyvänä huonona esimerkkinä pseudotieteellisestä julkaisutoiminnastaan on Kalevi Sorsa -ajatuspajan ja OKM:n rahoilla tuotettu jokaisen woke-vouhottajan ja cancel-häirikön taskuase.

Eikö ole naisia ja feministejä puskuroitu tunnottomalla rahalla? Tämä kaikki on ollut pois oikeilta ja kriittisiltä tutkijoilta.

Eivätkö naistenhuoneet riitä sukupuolineutraloiduissa yliopistoissa, joissa filosofista ajattelua vastaan marssitetaan 1200 kilogrammaa kehopositiivisuutta feministidosenttien muodossa?

Valtion taiteilijaprofessuurit ja muut akateemiset laakerit on jaettu sukupuolista kauhun tasapainoa noudatellen, vaikka ei olisi yhtään tarvinnut. Taiteen vertaisvartiontijärjestelmä ei ole taannut (väitteiden vastaisesti) mitään vapautta vaan sitonut apurahakapinalliset filosofian pahimpaan viholliseen: riippuvuuteen ja konformistiseen saman kuun ulvontaan.

Kun Helsingin Sanomat aikoo jatkossa kunnioittaa feministisiä professorittaria ja tutkijatohtorinnoja, lehti voi tarjota heille ”hiljaisuutta” ja ”huolettomuutta” jättämällä heidät rahalla äänieristettyjen bunkkereidensa rauhaan.

Puolueeton ja täysin objektiivinen Helsingin Sanomat tilannee kannanotot sukupuolisen tasapainotuksen vuoksi jatkossa miessuosikeiltaan Heikki Hiilamolta (vihr.), Oula Silvernoiselta (vihr.), Panu Raatikaiselta (vas.) ja Heikki Patomäeltä (vas.).

Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?

Eräässä edeltävässä kirjoituksessani kerroin, miten Helsingin yliopiston uudessa Tiedekulmassa vietetään ”nationalismin” ja ”populismin” uhripeijaisia. Myös muiden työväentalojen esiintymislavoilla järjestetään villejä karkeloita ”patriarkaalisen” ja ”sovinistisen” kansallismielisyyden nujertamiseksi.

Oulun yliopiston, STT:n ja Forum24-sivuston välittämän tiedotteen mukaan Oulun yliopistolla pidettiin viime viikon lopulla tapahtuma nimeltä ”Tieteen päivät ja tutkijoiden yö”, johon oli kutsuttu puhujaksi muiden muassa ”Bonnier-palkittu Yleisradion toimittaja Jessikka Aro”. Tiedotteen mukaan hän ”on joutunut yhä jatkuvan häiriköinnin kohteeksi kirjoitettuaan Venäjän trolleista Suomessa”.

Teologian tohtori Juha Molari julkaisi aiheesta kaksi kirjoitusta, joissa hän arvosteli vailla tieteellistä pätevyyttä olevan Aron esiintymistä tieteelliseksi tarkoitetulla foorumilla. Hän myös paheksui Arolle myönnettyjä tutkimusvaroja, jotka hänen mielestään kuuluisivat tohtoritason toimijoille.

Silmiinpistävää onkin tapa, jolla ylioppilas Aro taikoo omat syrjintäväitteensä rahaksi. Ammattitaidottomuudesta kertoo hänen halunsa lavastaa kohtaamansa kritiikki ”häirinnäksi” tai ”vihapuheeksi”, mikä näyttää olevan luonteenomaista myös feministien käymälle informaatiosodalle laajemmin.

Ex-kirkkoherra Molari on laskenut Arolle myönnettyjä yhteiskunnan tukiaisia kuin syntilistaa, jolla on mittaa kuin elokuvan lopputeksteillä. Sen valossa Aron tieteelliset julkaisut ja tutkimukselliset ansiot ovat jääneet mitättömän vähäisiksi.

Molarin mukaan Arolle on myönnetty jopa sadan tuhannen euron arvosta erilaisia tukiaisia ”tieteentekoa” tai ”tutkivaa journalismia” varten, vaikka 1980 syntynyt Aro on lopettanut vuonna 2004 Tampereen yliopistossa aloittamansa journalistiikan opinnot jo vuonna 2010, eikä hän ole saanut kandidaatti- tai maisteritutkintoaan valmiiksi.

Eniten paheksuntaa on herättänyt Koneen Säätiön Arolle vuonna 2016 myöntämä 35 000 euron suurehko apuraha hybridisodankäyntiä koskevan tietokirjan kirjoittamista varten. Vuonna 2015 Aro julkaisi muutaman jutun ja sai Yleisradiolta palkkana veronmaksajilta kannettua rahaa noin 50 000 euroa.

Vuonna 2016 Aro keräsi joukkorahoituksella yli 30 000 euroa, jolloin rahankeräyksen laillisuudesta tehtiin tutkintapyyntö poliisihallitukselle. Kitistyään infosodan myrskynsilmään joutumisestaan Aron aktiivisuutta voideltiin julkisen vallan toimesta myöntämällä hänelle valtion 10 000 euron arvoinen tiedonjulkistamisen päällekkäinen apuraha (saman) hybridisodankäyntiä koskevan kirjan kirjoittamiseen.

Kaiken kukkuraksi Aron lompsaa on leventänyt Oulun yliopiston edellä mainitussa mainoksessa hehkutettu 7500 euron arvoinen Bonnierin Suuri Journalistipalkinto, joka myönnettiin Arolle ”vuoden jutusta” 2015 mutta joka kaiken muun hänelle suunnatun tuen varjossa jää vähäpätöisimmäksi kaikista.

Ansioluettelon huippuna on Arolle vuonna 2004 amfetamiinin käytöstä luettu huumetuomio, jonka jo sinänsä pitäisi riittää Aron potkaisemiseen pois poliittista korrektiutta kaikissa muissa yhteyksissä vaalivasta Yleisradiosta.

Monikulttuuri-ideologia on investointi – Kuinka rahat puhutaan heille?

Ottamatta kantaa siihen, mitä Juha Molari on lausunut joistakin toisista asioista muissa yhteyksissä, on joka tapauksessa helppo kuvitella, että näiden rahoitusvääryyksien luetteleminen on vaatinut tohtorilta huomattavaa itsehillintää, jota ei miehellä voi olla koskaan liikaa, mikäli joutuu vihastuneiden naisten mudanheiton kohteeksi.

Totuus on, että Jessikka Aron tutkimukselliset ja journalistiset näytöt ovat jääneet hänen nauttimiinsa taloudellisiin avustuksiin verrattuina heikoiksi. Tämä ei ole mielipide vaan tosiasia. Sen lisäksi, että Arolla ei ole muodollista tieteellistä kompetenssia, hänellä ei ole myöskään sellaista muuta näyttöä, joka oikeuttaisi myöntämään hänelle tohtori- tai professoritason apurahan.

On vaikea sanoa, kuka on puhunut Jessikka Arolle 35 000 euron tukiaiset Koneen Säätiöstä, sillä vuosikertomuksessaan säätiö ilmoittaa, ettei se perustele yksittäisiä apurahapäätöksiä eikä julkista hakemuksia arvioineiden nimiä (s. 10). Tämän salamyhkäisyyden kautta säätiö rikkoo tieteen julkisuusperiaatetta. Ristiriitaista on, että säätiö julistaa (s. 6), kuinka ”entistä tärkeämmäksi on noussut tutkijanuran myöhempien vaiheiden tukeminen” (eli niin sanottu post doc -tutkimus), mutta silti apurahoja myönnetään ilman mitään tieteellisiä näyttöjä.

Aron suosimista ei voida puolustella ”poikkeuksena”, sillä säätiön yleislinjana näyttää olevan mielivaltainen rahanjako. Edellisen rimanalituksen Herlinien suvun perustama Koneen Säätiö teki myöntäessään 18 000 euron avustuksen vailla tieteellisiä ansioita ja näyttöjä olevalle Koko Hubaralle ”rodullistettua feminismiä” koskevan kirjan kirjoittamiseen.

Tuloksena saatiin blogikirjoituksista yhteen liimattu ideologinen julistus, jossa haukuttiin valkoisia miehiä ja jolla on lähinnä propaganda-arvoa Yleisradion harjoittamalle monikulttuurisuuden ja feminismin levitystyölle (mainitsin asiasta myös kahdessa aiemmassa blogikirjoituksessani). Huomautan, että kukaan ei ole myöntänyt minkäänlaista avustusta tämän blogin kirjoitusten tuottamiseksi kirjoiksi, vaikka olen tehnyt niitä useita.

Koneen Säätiö myönsi 25 000 euron palkinnon myös tendenssitutkija Miika Tervoselle, mitä arvostelin tässä. Aron, Hubaran ja Tervosen tapaukset ovat vain esimerkkejä käytännöstä, joka on yliopistojen ja Suomen Akatemian linjan mukainen: yhteiskuntatieteellistä rahoitusta myönnetään lähinnä maahanmuuton puolusteluun, monikulttuurisuuden ideologian levittämiseen ja vihervasemmistolaisen agendan mukaiseen toimintaan.

Näin yritetään viestittää, että maahanmuuton ja monikulttuurisuuden arvosteleminen ei kannata, että rahoittajat ovat asettuneet monikulttuurisuutta lietsovan propagandan puolelle ja että vihervasemmisto ja maahanmuuttajat kuuluvat samaan näennäisesti fiksuun sisäryhmään kuin yliopistollinen tutkijakunta – ja että kriittiset sekä tutkimuksen menetelmistä perillä olevat oikeat tieteenharjoittajat on syytä pitää ulkopuolisina ja aidosti Vieraina Toisina. Näin tiede toiseuttaa.

Myöskään yksityisten säätiöiden ei pitäisi jaella resurssejaan mielivaltaisesti, sillä ne pyrkivät tukeutumaan niin sanottuun vertaisvartiointiin. Toisaalta tällä tavoin myös vertaisvartiointikäytännön puolueellisuus paljastuu, kun epäoikeudenmukaiset ratkaisut pyritään peittämään salaisuuden sumuverholla, ja rahoittajat keekoilevat tieteen olkapäillä anonyymien näennäisasiantuntijoiden huudellessa puolueellisia lausuntojaan ”tieteen” selän takaa.

Sitä kautta näiden ”tiedeorgaaneiksi” itseään kutsuvien tahojen toiminta merkitsee röyhkeää läimäytystä kaikkien niiden ihmisten kasvoille, jotka oikeasti ansaitsisivat rahoitusta ja toimintaresursseja. Jokainen väärin perustein myönnetty tieteellinen avustus on häikäilemätön lyönti kaikkia todellisia tieteenharjoittajia kohtaan.

Infosotaa ja diplomatiaa, muka: kyllä, pelurien pussiin!

Muodollisten ansioiden puuttumisen lisäksi Jessikka Aroa dismeritoi myös hänen aiempi toimintansa. Netissä reuhatessaan hän on tulkinnut makrotason poliittisia ilmiöitä oman subjektiivisen tunnemaailmansa kautta. Kun lähtökohta on noin subjektiivinen ja tendenssimäinen, sillä ei voi olla yleispätevää tieteellistä eikä informatiivista arvoa.

Jessikka Aron tähänastinen kirjoittelu ei ilmennä myöskään esseemäistä tunnelmasivistystä vaan pelkkää tajunnanvirtamaista vuodatusta, josta puuttuvat sekä metodi, argumentointi, rakenne että johtopäätökset. Hän on yrittänyt kääntää sosiaalisessa mediassa raivoamisensa ”asiantuntemukseksi”, vaikka hänen harjoittamansa läimäyttely kertoo enemmänkin täydellisestä kyvyttömyydestä hallita edes omia affektejaan. Diplomatiassa ja tiedustelualalla tarvittava diskreettiys ja pieteetti ovat hänen toiminnastaan vaarallisen kaukana.

Aron näkökulmasta maahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat Suomelle vähemmän haitallisia kuin Suomen valtion hyvät suhteet Venäjään. Totuus on, että suhde Venäjään ei ole sillä tavalla mustavalkoinen kuin Aro maalailee omassa subjektiivisessa tajunnassaan. Käsittääkseni hän tulee antaneeksi huolestuttavan esimerkin tavasta, jolla yksityishenkilön deluusiomaiset mielipiteet voivat heikentää työnantajansa julkisuuskuvaa ja jopa valtioiden välisiä suhteita.

Selitys Jessikka Aron runsaalle rahoittamiselle lieneekin siinä, että poliittinen vihervasemmisto, maahanmuuton suosijat ja monikultturistit ovat tekaisseet hänestä verukkeen oman agendansa ajamiselle.

Itsensä marttyyrisoineesta toimittajasta on tehty symbolinen veruke lehdistönvapauden puolustelulle, vaikka tosiasiassa Yleisradiota sekä Aron tukijoiksi ilmaantuneita toimittajia ja viestintätaloja ei ole koskaan kiinnostanut sen enempää sananvapaus kuin totuuden mukaisen kuvan välittäminen todellisuudesta. Tärkeintä on ollut lavastaa Arosta näennäisesti sorrettu toimittajaparka, joka sankarillisesti ja puhtain purjein taistelee ”oikean” ja ”hyvän” puolesta, tosin rahan kiilto silmissään ja medialinnakkeen suojaamasta roolistaan nauttien.

Kun tarkoitusperät ovat poliittiselle vallalle mieleen, myöskään ”tieteen” nimellä jaettavasta rahoituksesta ei voi tulla mitään pulaa. Tämä nähtiin jo Pekka Himasen raharallissa. Aroa puolestaan tukevat vihervasemmistolaiset professorit, feministinen media ja ne profeministiset mekkoeinarit, jotka ovat alttiita naishormonien hyrskeessä tuotetulle heppatyttöfilosofoinnille.

Uhriutuminen on paras hyökkäys

Jessikka Aron toiminnalla ei olisi tieteen, tutkimuksen eikä totuuden tavoittelun kannalta sinänsä mitään merkitystä, mutta hänen tapauksensa sopii esimerkkiainekseksi: havainnollistamaan tiedepolitiikan puolueellisuutta. Niinpä sen voisi nimetä ”Tapaus Jessiksi”, jolla on tosin monta ”Veronikan muotokuvaa” lähimenneisyydessä.

Vuonna 2010 Veronika Honkasalo -niminen nuorisotutkija ja Vasemmistoliiton nykyinen kaupunginvaltuutettu sai Helsingin yliopiston kanslerin Ilkka Niiniluodon valittelemaan Helsingin Sanomissa, miten hurjaa ”rasistista uhkailua” ja ”vihapuhetta” yliopiston leivissä oleviin tutkijoihin muka suunnataan.

Totesin heille tuolloisessa blogikirjoituksessani (ja katson edelleen), että professorifilosofi Niiniluodon olisi kannattanut keskittyä pohtimaan, mistä saadaan myös Jukka Hankamäelle asianmukainen virka, juuri sellainen ja yhtä hyvin palkattu, joita feministeille ja Niiniluodon kellokkaille riitti runsain mitoin hänen johtamassaan yliopistossa.

Ei ole tietenkään huono idea lavastaa oma mielivaltansa ”uhkausten” kokemiseksi, paitsi että pelkoon saattaa olla jokin omassa takaraivossa asuva syy. Kun huutaa äänekkäästi ”susi tuolla”, huomio siirtyy pois omasta vallankäytöstä, ja puolustelusta tulee paras hyökkäys.

Samalla, kun lehdissä ja Yle-verolla tuotetuissa ajankohtaislähetyksissä itketään saavikaupalla saunavettä Aro-paran ja häntä komppaavien telaketjufeministien sananvapauden puolesta, ei taaskaan kysytä, kuinka paljon henkistä väkivaltaa, painostusta, kiristystä sekä virkojen ja rahoituksen totaalikieltoa on aiheutettu niille yhteiskuntaelämän todellisille intellektuelleille, joiden tuskasta tiedotus-, toitotus ja vaimennusvälineet pyrkivät vaikenemaan mahdollisimman kuuluvasti.

Tämän sairaan politikoinnin voimattomia, riistettyjä, kahlittuja ja taloudellisin asein teloitettuja uhreja olemme olleet me todelliset filosofit, jotka olemme vastustaneet Euroopan unionin tuputtamaa maahanmuuttoa, kansallisvarallisuuden ryöstöä ja kansallisen itsemääräämisoikeuden tuhoamista – emmekä ole hyväksyneet kansalaisille pakkosyötettyä monikulttuurisuuden kommunistista ideologiaa vaan olemme puolustaneet aitoa omakulttuurisuutta ja etnopluralismia.

Vertailun vuoksi tähän voisi liittää myös kirjailija Timo Hännikäisen tapauksen. Julkinen sanahan on lähes vaiennut siitä häpeällisestä tosiasiasta, että kulttuuripolitiikkamme eräät samppanjasosialistit aloittivat vasemmistototalitaristisen painostuksen Alfred Kordelinin Säätiötä kohtaan ja vaativat Hännikäiselle myönnetyn apurahan perumista sillä perusteella, että tämä oli käyttäytynyt heidän mielestään sopimattomasti sosiaalisessa mediassa.

Kun säätiö lopulta teki ainoan mahdollisen oikean päätöksen ja pysytti myöntämänsä apurahan voimassa, Hännikäisten kavaltajiksi ja vihollisiksi ilmoittautuneet feministit jatkoivat paskamyrskyään muun muassa Facebookissa, jossa he valittivat säätiön tukevan ”kansallissosialistista misogynistiä” mutta kiistävän tukensa feministeiltä! Suomalaisessa tiedepolitiikassa ei ole nähdäkseni tuettu mitään poliittisesti tarkoitushakuista toimintaa niin avokätisesti kuin juuri feminismiä (aiheesta lisää tässä, tässä ja tässä).

Myös Yleisradiosta on laitettu pois monta nimekästä toimittajaa, kuten Olli Ainola, Jussi Eronen, Salla Vuorikoski ja Ruben Stiller mitättömillä ja tekaistuilla verukkeilla (aiheesta tässä), joiden takaa paistaa poliittinen ajojahti, mutta Jessikka Aro – tuo kaikkein vähiten ansioitunein ja aikaansaanein – saa olla, ja hänet kiinnitetään valtakunnan äänitorveen entistä vahvemmin köynnöksin.

Resursseja annettiin kaksin käsin myös kirjan kirjoittamiseen, vaikka näyttönä ei ole enempää kuin lupaus. Vaikuttaa vahvasti siltä että, naisille itsesäälissä piehtaroiminen on selvää rahaa näinä feminismin kulta-aikoina.

Häikäilemätöntä tieteen politisointia

STT:n Oulun yliopistosta nyt antaman tiedotteen mukaan ”vihapuhe ja informaatiovaikuttaminen haastavat avoimen tietoyhteiskunnan”. Jokaisen pitäisi ymmärtää, että myös ”vihapuheeksi” haukuttu yhteiskuntakritiikki ja informaatiovaikuttaminen kuuluvat avoimeen tietoyhteiskuntaan ja muodostavat sen.

Vertailun vuoksi voi jälleen todeta, että kun diplomi-insinööri ja Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila kävi puhumassa Turun yliopistolla, Helsingin Sanomien kolumnisti Riku Rantala paheksui eräässä jutussaan, että perussuomalaisten lehden päätoimittaja saa puhua yliopistossa. Mutta kun joku tutkintoaan suorittamaton toimittajanplanttu harrastaa omaa, pelkästään subjektiivisia kokemuksiaan performoivaa varjonyrkkeilyä Oulun yliopiston esiintymislavalla, kaikki ovet avataan hänelle. Naispuhuja palkitaan runsailla rahalahjoilla, jotka tuovat mieleen Sofi Oksasen tavan pyyhkiä pöydän kaikissa säätiöissä sekä hänen asemansa kansakunnan kaapin päälle nostettuna kotijumalattarena.

Omasta mielestäni Jessikka Aro on Suomen turhin julkkis. Trollitaiteilijasta puhutaankin vain siksi, että kenen tahansa vinkuirmelin nyyhkytarinat sopivat tukemaan median, poliitikkojen ja punikkitieteen laatimaa narraatiota, jossa yhteiskuntamme todellinen älymystö yritetään lavastaa ”vihapuhujaksi”.

Itsen marttyyrisoiminen on narsistien käsissä ase, jolla he voivat kääntää oman häikäilemättömän vallankäyttönsä hyökkäykseksi niitä ihmisiä kohtaan, jotka yhteiskunnassamme todella ovat ajojahtien ja syrjinnän sekä mielipide- ja toimintasaartojen kohteina. Ja heitä ovat ideologisten rikoslain kohtien vuoksi käräjille haastetut, ”rasisteiksi” leimatut, syyttömästi tuomitut ja tietenkin myös se suuri kansan enemmistö, joka vastustaa kyseistä hullua menoa.

Aron takaa Oulun yliopiston tilaisuudessa kurkistivat muiden esiintyjien, eli Suojelupoliisin viestintäpäällikön Jyri Rantalan ja rasismia tutkineen professori Vesa Puurosen, päät. Tiedote ei tosin kertonut, että Jyri Rantala on Yleisradion entinen toimittaja, joka tuli tunnetuksi solvattuaan Jussi Halla-ahoa ”rotutohtoriksi” Ylen uutislähetyksessä, tuloksena loukatun nostama tutkintapyyntö. Jyri Rantalasta minulle on jäänyt opiskeluajoilta mieleen hänen mainosvastaisuutensa, jota hän julisti Tampereen yliopistossa vuonna 1993 ja jonka johdosta hän sai työpaikan punaisesta Yleisradiosta.

Vesa Puuronen puolestaan on Vasemmistoliiton vaaliehdokas, niin kuin melkein jokainen, jolle Suomessa on myönnetty yhteiskuntatieteellisen alan palkkatuoli yliopistosta. Tämä röyhkeä tieteen politisoiminen on pelkkää faktaa. Se ei ainoastaan ”herätä sitä kysymystä”, miten tämä kaikki sallitaan, vaan tuottaa myös vastauksen, että Suomen yliopistoissa tarvittaisiin täydellinen puhdistus, samanlainen, joka tehtiin Berliinin Humboldt-yliopistossa DDR:n kaatumisen jälkeen.

Puuronen toimi ”Syrjäytyminen, eriarvoisuus ja etniset suhteet Suomessa” -nimisen kolmivuotisen ohjelman vetäjänä hankkeessa, jossa omat tutkimusresurssini katkaistiin puoleen vuoteen vuonna 2001, koska en ollut ideologisen johdon kanssa samaa mieltä. Kun Puuronen nyt kitisee häntä kohtaan esitetyn ”uhkailua”, voisi kysyä, eikö häntä ja hänen kollegojaan lainkaan hävetä se puolueellisuus ja agendan levittäminen, johon hän itse on syyllistynyt istuessaan pyhän paikan vartijana akateemisten tutkimusresurssien päällä ja torpattuaan toimintamahdollisuudet itseään viisaammilta.

Mikäli nämä tieteen kultapossukerholaiset eivät jostakin syystä saisi toteuttaa yliopistolla omaa agendaansa estottomasti, he yrittäisivät kääntää tieteellisen kriittisyyden uhaksi omalle ideologialleen. Sen sijaan sitä, että meiltä kriittisiltä tieteenharjoittajilta on viety kaikki toimintamahdollisuudet akateemisissa yhteyksissä, ei voi sanoa enää uhkailuksi, sillä giljotiinin terä on jo vilahtanut ja päät ovat vadilla. – Reilua?

Vaihtoehtomedia ei ole oire vaan henkireikä ja happi

”Tieteen vapaus ja rajat” -seminaari tuo minulle elävästi mieleen Noam Chomskyn teoksessaan The Common Good (1998) esittämän lausuman, että ”[ä]lykkäin tapa pitää ihmiset hiljaisina ja tottelevaisina on rajoittaa hyväksyttyjen mielipiteiden skaala, mutta sallia laaja keskustelu noiden sallittujen rajojen sisällä.”

Tämä merkitsee, että totuuden etsinnän ja tieteen elintärkeä edellytys on noiden rajojen jatkuva koettelu. Niin sanottu valtamedia onkin aina väistämättä valhemedia, sillä valhe, totuuden peittely ja suodattaminen ovat vallassa pysymisen välineitä, kun taas valheellisuudesta moititun vaihtoehtomedian olemassaolo on todellinen totuuden yllä pitämisen tapa.

Näin ollen vaihtoehtoinen media ei ole luonnehdittavissa oireeksi valtamedian ongelmista, vaan oire on valtamedia itse, ja parannusta asiaan sopii hakea niiden julkaisujen, ihmisten ja tutkijoiden taholta, jotka vihervasemmistolainen yliopistohegemonia yrittää tuomita elämään hiljennettyinä kaiken julkisuuden ulkopuolella.

Asiat ovat, kuten ranskalainen kansallismielinen filosofi Alain de Benoist sanoi esseessään Gemeinschaft und Gesellschaft – A Sociological view of the decay of modern society (1994):  ”Ihmisen tappaminen hiljaisuudella on murhan hyvin hienostunut muoto, josta käytännössä saa saman hyödyn kuin oikeasta salamurhasta – lisäksi siitä jää salamurhaajalle hyvä omatunto.”

Miten narsismin fasismi ilmenee?

Jessikka Arolla ja hänen kirjoittelullaan ei olisi tietenkään yhtään mitään merkitystä, ellei se sopisi esimerkkitapaukseksi ja todellisen filosofisen ja psykologisen analyysin kohteeksi.

Mediatutkija Dan Steinbock julkaisi vuonna 1981 oikeasti älykkään mutta hieman sekavan kirjan nimeltä Narsismin fasismi. Nimikkeen käsitepari sopii teoreettiseksi lähtökohdaksi myös analysoitaessa nykymediaa.

Sosiaalisessa mediassa käytävä mudanheitto ei olisi nimittäin mahdollista ilman sitä patologista narsismia, joka toimii kantoaaltona kaikenlaisille ”some-pöyristymisille” ja ”some-raivona” tunnetuille ilmiöille.

Väitteeni on, että vihapuheen käsite ei olisi edes mahdollinen ilman, että muutamat omia motiivejaan tiedostamattomat hobitit julistautuvat ”oikean” ja ”hyvän” lipunkantajiksi ja sitten pyrkivät leimaamaan omista mielipiteistään poikkeavat näkemykset ”rasismiksi”, ”natsismiksi” tai ”vihapuheeksi”.

Tämä pätee myös politiikkaan. Jos poliitikot ja median marakatit eivät saakaan vastaanottajiltaan pelkää ihailua, joka tukisi heidän narsistista minäkuvaansa, he itsetunto pirstaleina pyrkivät syyttämään maailman heidän edessään pitämää peiliä ja raivoavat kuvastinta edessään piteleville ihmisille, vaikka syyllinen löytyy peilin edestä.

Sama pätee laajempiinkin politiikan kaariin. Jos ja kun maahanmuuttopolitiikka on epäonnistunutta ja monikulttuurisuuden ideologia on marxismi-leninismin tapaisen huonon investoinnin tavoin konkurssin partaalla, ei myöskään median esittämä narraatio voi enää piirtää ihmisille todenmukaista ja uskottavaa kuvaa maailmasta. Sen sijaan todellisuuden ja sitä koskevan kertomuksen välimatka kasvaa.

Ongelma on samanlainen persoonan tasolla: todellisuus ei tue toimittajien luomaa kudelmaa eikä pönkitä heidän narsismiaan. Tämä merkitsee persoonan pirstoutumista, joka ilmenee ”some-raivona” tai ”some-pöyristymisenä”, jopa pakona huumeisiin tai punavihreään kuplaan. Narsismiin liittyy ikävänä piirteenä myös halkominen, jolla tarkoitetaan narsistien tapaa jakaa ihmiset ystäviin ja vihollisiin – sekä tukea saadakseen että viholliskuvaa selkeyttääkseen. Juuri näin myös Suomen valtamedia on toiminut lätkimällä järkeviin kansallisen edun puolustajiin natsileimoja.

Sosiaalisessa mediassa piehtaroivien näennäistutkijoiden ja muiden toimijoiden sekä tieteen rahoittajien kannattaa entistä tarkemmin kiinnittää huomiota omaan toimintaansa. Muuten on se mahdollisuus, että joku heitä paremmin asioita tunteva tekee heistä kohteen omalle tutkimukselleen saattaen heidän toimintansa naurettavaksi – siis ihan oikean tieteen metodeilla ja lähestymistavoilla.

Esimerkki median punikkifasistisesta omahyväisyydestä

Entä missä edellä viitattu itseihailu näkyy käytännössä? Katsotaanpa Yleisradion sivuilta.

Yleisradion internetsivujen 29.9.2017 julkaisema juttu kertoi ”Faktana kiitos” -hankkeesta. Jutussa selitettiin, että joukko toimittajia on jalkautunut ”Faktana, kiitos” -kiertueen puitteissa yläkouluihin puolustamaan valtamedian toimintaa ja syyttämään vaihtoehtoisia medioita ”totuuden sekoittamisesta”.

Kun nuoret ja lapsetkin ovat huomanneet, etteivät maahanmuutto ja monikulttuurisuus johdakaan valtamedian suitsuttaman Suuren Unelman toteutumiseen vaan sen vastakohtaan, on toimittajien narsismi säröllä. Nuoret ovat tietenkin luonteva kohde punavihreälle propagandalle ja asennemuokkaukselle, sillä heidän arvellaan (toiveikkaasti mutta virheellisesti) olevan riittävän arvostelukyvyttömiä ottaakseen vastaan mitä tahansa moskaa.

Kiertueen vastaava tuottaja, tieteellisesti arvioiden puolikoulutettu Haaga-Helian toimittajakoulutuksen johtaja Anne Leppäjärvi selittää Ylen jutussa, että kouluvierailujen tavoitteena on oppilaiden ”tukeminen” itsenäisessä tiedonhankinnassa ja ”herätellä” jokaista ”vastuuseen” siitä, mitä tietoa jakaa eteenpäin.

Hän sanoo, että ”[m]e voimme osoitella Yhdysvaltain presidenttiä tai valeuutissivustoja, mutta yhtälailla me voimme kaikki sekoittaa totuutta. Kiertueen yksi tärkeä viesti on, että jokainen, joka jakaa tietoa sosiaalisessa mediassa, voi olla sekoittamassa totuutta.” [...] ”Leppäjärvi muistuttaa, että pahimmillaan vääristellyt uutiset heikentävät ymmärrystämme tästä maailmasta ja sen seurauksena me ryhdymme romuttamaan demokraattista järjestelmäämme.”

Nuorison aivopesu aloitetaan siis mustavalkoisella asenteella, jossa Donald Trump leimataan ”totuuden sekoittajaksi”. – Eli kun poliittisen todellisuuden kehitys ei vastaakaan vihervasemmistolaisten toimittajien omaa etukäteen valittua näkökulmaa ja suurta kertomusta, se yritetään mitätöidä ”totuuden vastaisena”. Tämä kertoo journalistiikan piirissä vallitsevasta narsismista ja toimittajia vaivaavasta kollektiivisesta persoonallisuushäiriöstä.

Kannanotto tuo elävästi mieleen Pirkkalan marxilaisen peruskoulukokeilun, ja aika paljon ohutta yläpilveä täytyy olla kallossaan jokaisella, joka pitää vapaata tiedonvälitystä uhkana kansanvallalle!

Totuushan on, että todellisuuden muodostavat yhteiskunnassa vallitsevat mielipiteet ja niiden kirjavuus. Vaihtoehtoisten medioiden olemassaolo ei ole uhka kansanvallalle, vaan ne ovat tuo kansanvalta itse.

Mielipiteidenvaraisissa asioissa harvoin voidaan löytää mitään ”objektiivista totuutta” vaan vain subjektiivisia näkökulmia. Tämän Yleisradio ja Sanomien mediat ovat tietenkin halunneet kieltää omassa vallanhalussaan ja pömpöösimäisessä itseihailussaan, joka ei ole enää vuosiin saanut minkäänlaista luottamusta yleisöiltä.

---

Kirjoituksessa mainittuja Oulun yliopiston Tieteen päiviä ei pidä sekoittaa Tieteellisten seurojen valtuuskunnan järjestämiin Tieteen päiviin, joilta nimi on plagioitu ilmeisen tahallisessa sekoittamistarkoituksessa.

Vaarantaako oikeus sananvastuun?

Internationalismin ja feminismin rahasampo Koneen Säätiö osoitti viimeisimmän vinksahduksensa tviittaamalla jokin aika sitten iloaan sen johdosta, että Korkein oikeus kumosi toimittaja Johanna Vehkoon tuomion, joka hänelle luettiin kaupunginvaltuutettu Junes Lokan nimittelemisestä perusteettomasti natsipelleksi.

Vasemmistonuoria edustava radikaalin äärivasemmiston ja feministisen ajatushautomon luottopakki Vehkoo tunnetaan julkisuudessa siitä, että hän niitti sankarin mainetta toimiessaan Yleisradion ”faktantarkistajana”.

Taisi nyt olla ensimmäinen kerta, kun Suomessa asuvaa rodullistettua miestä halventanut valkoinen nainen vapautettiin syytteestä, mikä puolestaan osoittaa, että feminismin agenda voittaa sananvastuun.

Koneen Säätiön tviittaaja iloitsee siitä, että oikeuden mielestä ihmisiä saa maalittaa pilkkanimillä, mutta toteaa samaan aikaan, että ”verkkovihan suitsiminen on yhteinen asia”. Säätiö siis kylvää verkkovihaa ilmoittaessaan vastustavansa verkkovihaa. Ei taida hissi nousta ihan ylös asti.

Koneen Säätiö myös kiittää tuomioistuinta ”tärkeästä, tutkimuksenkin vapautta turvaavasta päätöksestä” ja ohjaa siten oikeutta ”oikeaan”. 

KKO:n ratkaisu joka tapauksessa varmentaa ennakkopäätöksenä sen, että kuka tahansa saa jatkossa nimitellä ketä tahansa tutkimustoiminnassa ja politiikassa entistä vapaammin, esimerkiksi internatsiksi tai kommaripelleksi.

Älkää kuitenkaan luulko, että asia jää siihen. Aina löytyy niitä antifasisteja, joiden mielestä Vehkoon vapauttaminen ei ollut sananvapauden voitto vaan äärimmäisessä poikkeustilanteessa hyväksyttävää itsepuolustusta ilman hätävarjelun liioittelua.

Kaikki muut demokratian häiritsijät tuomitaan, kuten tähänkin asti, etenkin perussuomalaiset ja munattomaksi nillittäjäksi nimittelijät.

Kukaan ei liene huomannut, että kysymys, ”mitä saa, ei saa tai pitää sanoa”, ei ole ensinkään juridinen lainvalvontakysymys, vaan poliittinen, viestinnällinen ja tieteellinen, ja siksi foorumi asian märehtimiseen ja ratkomiseen tuomarin nuijalla oli taaskin väärä.

Kiintoisaa on, tarjoaako käräjäoikeus valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaiselle työvoiton tuomitsemalla Päivi Räsäsen (kd) kulahtaneet ja hämähäkinseittien verkottamat homopuheet sensuroitaviksi ja siten katoilta julistettaviksi.

Sellainen tuomio luullakseni vie kaikilta enemmän kuin tuo, niin kuin perustelin täällä.

Oikeuslaitos on jälleen kovan paikan edessä. KKO on juuri antanut perin liberaalin päätöksen sanankäytön puolesta ja naistoimittajan eduksi maahanmuuttajataustaista kuntapoliitikkoa vastaan.

Miten käy kristillis-konservatiivisen naiskansanedustajan taistelussa homoseksuaalisen vähemmistön oletettua etua tai oikeutta vastaan?

Omasta mielestäni tuossa syytteessä on kyseessä turha poru. Se viestittää suurelle yleisölle, ikään kuin vähemmistöt olisivat jatkuvan avun tarpeessa eivätkä osaisi itse itseään puolustaa. Kyseessä ei siis ole mikään ”oikeuksien puolustus” vaan julkinen nolaaminen ja nöyryytys.

Aiheesta aiemmin:

Modernit kinkerit ja autodafee: PR:ää VKSV:lle?

Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?

Muutamat akateemiset kollegani tiedustelevat minulta silloin tällöin pirullinen virne naamallaan, mitä näyttöä löytyy väitteilleni, että suuri osa yliopistoissa tehtävästä maahanmuuttoaiheisesta tutkimuksesta on puolueellista, tarkoitushakuista ja jopa moraalitonta. Hyvä on, vastaan.

Mieleeni tulee tapaus vuodelta 2012, kun Suomen Akatemia myönsi 600 000 euroa Joensuun kampuksella yhteiskuntatieteiden laitoksella työskentelevälle yliopistonlehtori, dosentti Päivi Hariselle. Hänen aiheenaan oli tutkia somalimaahanmuuttajien kansallisuuskokemuksia. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvitellä vertailevan tutkimuksen keinoin, mitä eroa on elää somalinaisena Suomessa ja Yhdysvaltojen Minnesotan osavaltiossa. Neljän vuoden kuluessa oli tarkoitus selvittää muun muassa sitä, millä tavoin erilaiset sosiaaliset ja maahanmuuttopoliittiset tekijät muokkaavat somalialaisten asemaa ja arkea.

Paitsi että tutkimuksen dispositio oli mielivaltainen pyrkiessään rinnastamaan täysin erilaiset yhteiskunnat keskenään, tutkimus sisälsi voimakkaan intressin, jonka tarkoituksena oli ajaa somalialaisen väestön etuja Suomessa. Tieteellisesti arvioiden on absurdia verrata Suomen tilannetta Yhdysvaltoihin, jossa sekä väestörakenne, historia että elinkeinorakenne ovat erilaisia.

Koneen säätiö löi lisää löylyä kiukaalle ja myönsi rahoittamilleen ”Jakautuuko Suomi?”-hankkeille yhteensä 316 249 euroa, joista osan sai Päivi Harisen vetämä ”Maahanmuuttajat rajaseudun asuttajina ja elävöittäjinä” -projekti.

Harisen mukaan maahanmuuttokeskustelu on ollut ”poteroihin kaivautunutta” ja tutkimuksen tarkoituksena on nostaa esiin ”niitä positiivisia merkityksiä, joita maahanmuuttajaväestöllä on suomalaiselle yhteiskunnalle”. Tämä klisee upposi monikulttuurisuuden ideologiaa palvovaan Yleisradioon kuin kuuma lusikka voihin, ja Yle tilittikin tämän kaiken sivuillaan kyseenalaistamattomasti. Samoin menetteli maakuntamedia Karjalainen.

Tutkimuksellinen vastaväite kuuluisi näin: Kun tavoitteena on tuoda suomalaiseen maahanmuuttokeskusteluun ”uutta, positiivista sävyä”, jossa somalimaahanmuuttajat nähdään automaattisesti ”rajaseudun elävöittäjinä”, kyseinen tutkimus sisältää voimakkaan tarkoitusperän ja lähtökohtaoletuksen.

Jos etukäteen päätetään tutkimuksen päämääristä, tavoitteista tai tarkoituksista, kyseessä ei ole tutkimus ensinkään vaan jonkin tarkoitusperän mainonta, markkinointi tai propagoiminen. Tutkimuksen lopputuloksesta ei pidä päättää tutkimussuunnitelmassa, johon perustuen rahoitus myönnetään, vaan tulokset pitää ratkaista tutkimusprosessin aikana tai lopuksi. Myös keskittyminen naisten asemaan on feministisen agendan värittämää ja vääristää tutkimusta tavalla, jonka tehtävänä on tyydyttää feministis-vihervasemmistolaisin perustein toimivia rahoittajia. Tämä riittääkin Harisen hankkeiden alasampumiseksi.

Taistolaistaustainen Päivi Harinen tunnetaan fanaattisena monikultturistina, joka on vaatinut jatkuvasti lisää rahaa ja resursseja erityisesti Pohjois-Karjalan alueelle tunkeutuneille somaleille. Joensuun vihreiden edustajana kaupunginvaltuustossa istunut Harinen on käyttänyt yliopistollista statustaan häikäilemättömästi poliittisen ohjelmansa edistämiseen. Poliittista ohjelmaansa hän on käyttänyt rahoituksen lypsämiseen yliopistolta ja Suomen Akatemialta.

Yliopistolehtorin palkka, kaupunginvaltuutetun kokouspalkkiot, Suomen Akatemian lahjoittamat sadat tuhannet eurot ja Koneen sukusäätiön roposet eivät kuitenkaan riittäneet Päivi Hariselle. Vuonna 2014 Pohjois-Karjalan käräjäoikeus tuomitsi Päivi Harisen vuoden ehdolliseen vankeuteen törkeästä kavalluksesta hänen anastettuaan Alzheimerin-tautia potevan äitinsä varoja yhteensä 71 200 euroa vuosien 2010 ja 2013 välisenä aikana, eikä tuomio muuttunut hovioikeuden uusintakäsittelyssä.

Voidaan kysyä, onko ahneudella rajoja. Tapaus osoittaa, että Harisen tapaiset politrukit ovat valmiita tukemaan maahanmuuttajia Suomen valtion ja yksityisten lahjoittajien varoilla, mutta omilta läheisiltään he vievät tuhkatkin pesästä.

Merkille pantavaa on myös se, että tuomiosta uutisoidessaan Yleisradio ei maininnut sanallakaan Päivi Harisen olevan puoluekannaltaan Vihreän Liiton edustaja. Voidaan vain kuvitella, millaisen rääkymisen media olisi aloittanut, jos kavalluksesta tuomittu olisi ollut perussuomalainen henkilö.

Yleisradion menettely on toisaalta ymmärrettävä: voisihan monikultturistien raadollisuuden paljastuminen pilata Yleisradion agitoiman Suuren Unelman. Itä-Suomen yliopisto tukee hiljaisesti Päivi Harista pitämällä hänet leivissä sosiologian yliopistonlehtorin virassa, jossa hänen nimekseen ilmoitetaan nykyään Päivi Armila.

Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä

Esseisti Timo Hännikäinen kirjoitti pari päivää sitten, että poliittinen äärivasemmisto alkoi ahdistella Alfred Kordelinin säätiötä sen myönnettyä kirjailija Maria Asunnalle, kriitikko Kari Salmiselle ja muusikko Erkki Seppäselle apurahan hankkeeseen nimeltä ”Turvapaikka uutisissa – Katsaus suomalaisen median turvapaikkauutisointiin”. Hännikäinen sanoi näin:

”Vuorokauden kuluttua apurahan myöntämisestä äärivasemmistolainen verkkokirjoittaja Veikka Lahtinen kirjoitti blogitekstin otsikolla Kordelinin säätiö jälleen äärioikeiston asialla.  Kirjoituksessa Lahtinen pyrki hajanaisilla sosiaalisesta ja perinteisestä mediasta poimituilla tekstinpätkillä leimaamaan työryhmän jäsenet maahanmuuttovastaisiksi ja äärioikeistolaisiksi. Hänen mukaansa Kordelinin säätiö tuki tällaisilla apurahapäätöksillä äärioikeistolaisen ajattelun levittämistä Suomessa.”

Vastauksessaan ”Kordelinin säätiö jälleen äärivasemmiston tulilinjalla” Hännikäinen raportoi, että Lahtisen tueksi menivät muiden muassa sosiaalisen median huuhaahahmot Sakari Timonen ja Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian vasemmistoliittolainen tendenssidosentti Panu Raatikainen, Suomen Akatemian tutkijatohtori ja kommunistisen historiankirjoituksen kuoripoika Oula Silvennoinen sekä Lapin yliopiston tutkija Saara Koikkalainen, joka itsekin nauttii Kordelinin apurahaa. Taidekriitikko Otso Kantokorpi heitti ilmaan ajatuksen Kordelinin säätiön boikotoimisesta.

Aihetta käsiteltiin Sdp:n puoluelehdessä Demokraatissa, jossa Asunta, Salminen ja Seppänen puolustautuivat tyydyttävästi. Vahinkona poliittisen äärivasemmiston harjoittamasta mustamaalauksesta on kunniallisten ihmisten maineen kompromettointi, joka voi tuhota ihmisten mahdollisuudet työelämässä ja tutkimuksen rahoitusprosesseissa jatkossa. Ja sehän tietysti on vasemmistoterroria harjoittavien tarkoituskin. Hännikäinen kirjoitti asiasta terävästi:

”Äärivasemmiston strategia on helposti havaittavissa. Se yrittää pöyristymisen teatterilla saattaa apurahoista päättävät tahot kiusalliseen tilanteeseen, jotta ne vastaisuudessa syynäisivät hakijat tarkkaan ja karsisivat joukosta kaikki ideologisesti epäilyttävät kohujen välttämiseksi. Varsinaisena päämääränä on sulkea ’väärät’ näkemykset ja tosiasiat kaiken vakavasti otettavan keskustelun ulkopuolelle. Tiettyjä mielipiteitä edustavien ei pidä saada rahoitusta mihinkään eikä tiettyjä asioita saa käsitellä, ellei niistä ole jo valmiiksi tiettyä mieltä.
Menetelmä on pirullinen, sillä apurahoista kilpailevien toimeentulo on jo valmiiksi niukka ja rahoituskanavien tukkiminen tarkoittaa käytännössä vaientamista. [...] Vaikka työryhmän jäsenten joissakin kirjoituksissaan esittämät kriittiset näkemykset maahanmuutosta, vasemmistosta ja suomalaisesta mediasta ovat kaikkein maltillisinta sorttia, ’äärioikeistolaisuuden’ kaltaista tyhjää käsitettä voidaan nykyään käyttää kenen tahansa leimaamiseen. Syytteen kohteeksi joutuneen pitää itse todistaa se vääräksi, ja sitä yrittämällä uppoaa vain syvemmälle suohon. [...]
Voidaan esimerkiksi kysyä, miksi niin sanottua oikeistopopulismia tutkivat vain sellaiset tutkijat, joiden agendana on vastustaa populismia. Mutta itse monimuotoisuuden ihannetta vastaan ei ole sitten taistolaisaikojen hyökätty näin avoimesti. [...] Niiden, jotka yrittävät vaikuttaa säätiöiden päätöksiin poliittisella painostuksella pitäisi joutua selittämään tekojaan, ei niiden jotka apurahoja saavat.”

Ei ole pitkäkään aika, kun Hännikäinen ajettiin itse vastaavanlaisen vyörytyksen kohteeksi. Kirjoitin jo jutussani ”’Vastuullisesta’ journalismista ja tieteestä”, miten eräät samppanjasosialistit ja kaviaarikommunistit aloittivat vasemmistototalitaristisen painostuksen Alfred Kordelinin Säätiötä kohtaan ja vaativat Hännikäiselle myönnetyn apurahan perumista sillä perusteella, että tämä oli käyttäytynyt heidän mielestään sopimattomasti sosiaalisessa mediassa. Tilanne ratkesi onnekkaasti, sillä säätiö ei ollut taivuteltavissa, mutta tapaus oirehtii taide- ja tiedepolitiikan tilasta tavalla, joka on laajemman analyysin arvoinen.

Vasemmiston verikoirat ahneina akatemioissa

Olen sitaarannut ja referoinut Hännikäistä pitkästi, sillä hänen kirjoituksensa tuo päivänvaloon sen sairaan ja puolueellisen ilmapiirin, jossa taiteen ja tieteen ja rahoitusratkaisuja tehdään. Pyrkimystä vaikuttaa taiteen ja tieteen resurssien jakoprosesseihin on tavattu pitää katalana ja nilkkimäisenä yrityksenä, johon sortujat on muiden muassa Suomen Akatemia julistanut määräaikaiseen boikottiin. Karenssilla uhkaaminen on kuitenkin jäänyt pelkäksi hurskasteluksi, sillä vasemmiston suosiminen on jatkunut akatemian sisällä, ja moraalin puhdistamisesta onkin tullut pelkkää keinotekoista kilven kiilloittamista.

Punakaartien kerääminen tieteen puolueettomuusihanteita vastaan on tietenkin ymmärrettävää, sillä poliittinen vihervasemmisto ei näköjään pysty estämään omia valheitaan paljastumasta ja kuplaansa poksahtamasta. Kun he eivät suuressa suvaitsevuudessaan kykene sietämään mitään vähänkään omasta yhteiskuntanäkemyksestään poikkeavaa ajattelua, he antautuvat säälittävään, surkeaan ja kaunaiseen kantelupukkina toimimiseen sekä pyrkivät omilla perättömillä väitteillään ja Juudaksen-logiikallaan mustamaalaamaan kaikkien niiden ihmisten maineen, jotka saavat pieniäkin rippeitä usein jo sinänsä marginaalisten säätiöiden avustuksista.

Totuus on, että myös tässä kirjoituksessa mainittujen apurahansaajien avustukset ovat määrältään ja kestoltaan rikkoja rokassa. Ne ovat pelkkiä murusia sosialistien ja kommunistien itse itselleen ja toinen toisilleen jakelemiin avustuksiin verrattuna, siis niihin, joista tieteen politrukit päättävät Suomen Akatemiassa ja joita putoilee Suomen Kulttuurirahaston, Svenska kulturfundenin, Koneen Säätiön ja muiden pöytien ympärille runsaasti, mikäli suostuu laulamaan feministien, vihreiden tai poliittisen vasemmiston lauluja hakemuksissaan (kirjoitin aiheesta muun muassa verkkokirjassani Contra Academia ja tässä).

Silti nuo apurahoilla, kuukausipalkatuilla viroilla ja palkinnoilla ruokitut tieteen pullasorsat kehtaavat aloittaa häpeämättömän puolueellisia ja rääväsuisia herjauskampanjoita, joilla ne puuttuvat avustusten jakoprosesseihin sekä alkavat lähettelemään kirjelmiä ja vetoomuksia tiede- tai taidepoliittisen syrjinnän aloittamiseksi, mikäli eivät pysty ampumaan rivejä suoriksi rahoitusratkaisuissa. Se jos mikä on todellista vihervasemmiston vihapuhetta ja osoittaa – paitsi heidän asenteidensa häikäilemättömyyttä – myös sitä, kuinka heikoissa kantimissa heidän oma ajattelunsa on. Se ei kestä kerta kaikkiaan mitään vaihtoehtoja, ei keskustelua eikä argumentaatiota.

Poliittista kaksoispuhetta, taqiyyaa

Kaunainen kavalluskulttuuri on yleistynyt tieteen ja taiteen lisäksi myös perinteisessä valta- eli valhemediassa ja sosiaalisessa uusmediassa. Mikäli joku ei-sosialisti, ei-feministinen tai ei-vihreä lausahtaa jonkin totuuden, joka ei ole vihervasemmistolaisille ja feministeille mieleen, nämä keräävät eräille etnisille vähemmistöille ominaisia huutosakkeja ja joukkueita ja alkavat nuijia ei-sosialisteja erilaisilla ilmiannoillaan ja murjomiskampanjoillaan.

Tyypillistä tämä on Facebookille ja perinteisten valtavirtalehtien blogeille sekä keskusteluareenoille, joissa ilmiantonappia painamalla voi saada aikaan julkaisu- ja mainetuhoja. Sensuuria ja vaientamista pidetään näillä foorumeilla ilmeisesti oikeutettuina, sillä kyttäily on osaksi automatisoitua. Pelkkä ”epäasialliseksi” ilmoittamisten lukumäärä riittää usein poistamaan viestejä ja langettamaan kirjoittajille käyttökieltoja.

Sillä tavalla ei vaivauduta ajattelemaan, kuinka epäasiallista ja puolueellista tuo poistoäänestysjoukkueiden kerääminen ja sensuuri itse ovat. Kirjoitin sensuurin automatisoimisesta muun muassa jutussani ”Monikulttuuristi-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun”.

Poliittinen vasemmisto pyrkii käyttämään perinteistä menetelmäänsä, eli joukkovoimaa, totuuden ja vapaan viestinnän kieltämiseen. Turvautumalla likvidointiin ja tukahduttamiseen vasemmisto osoittaa oman epä-älyllisyytensä ja keskustelukyvyttömyytensä, mikä on tietysti odotettavaakin, sillä vasemmistolaiset ovat älyllisiltä edellytyksiltään ja kognitiivisilta kyvyiltään heikkotasoisempia, ja heidän työväenluokkaisesta ajatusmaailmastaan puuttuu moniselitteisyyttä sietävä intellektuaalisen argumentaation kulttuuri. Siksi heidän täytyy erikseen korostaa, mikäli vasemmistolainen on intellektuelli, sanomalla, että hän on nimenomaan ”vasemmistointellektuelli”.

Vasemmistolaisten hyökkäyksiä kaduilla, kujilla ja nettikahviloissa

Vasemmistolaiset puuttuvat entistä raivokkaammin myös hallituksen toimintaan, vaikka hallitus on vasemmiston hyväksi suosinut maahanmuuttoa enemmän kuin Schengenin sopimuksen ja Dublin-asetuksen puitteissa olisi ollut pakko. Viime keväänä vasemmisto keräsi listoja turvapaikkashoppailun puolesta ja hallitusta vastaan, ja kirjoitin aiheesta jutuissani ”Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys” sekä ”Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus”.

Äärivasemmistolaiset tunkeutuvat myös laillisiin ja ilmoitettuihin kansalaistapahtumiin omilla laittomilla mielenosoituksillaan, kuten on nähty punakaartilaisten pahoinpidellessä dosentti Arto Luukkasen ja itsenäisyyspäiväjuhlinnan ilkivaltaistuttua vasemmistorabulisten toimesta.

Tämän laittoman katuväkivallan lisäksi vasemmistoanarkistit kantelevat ”vääriksi” kokemistaan mielipiteistä viranomaisille ja nettipoliiseille, jotka turhautuvat valituksiin. Joissakin tapauksissa he esittelevät asiansa erilaisille valtuutetuille, jotka sikamaisella tavallaan alkavat röhkiä ”hallintoalamaisiksi” mieltämiensä kansalaisten äänen kuolettamiseksi ja sorkkivat heidän sanankäyttöään, vaikka sananvapauden tarkoitus on vertikaalinen: suojata kansalaiset poliittisen vallan ja hallinnon omalta mielivallalta.

Vasemmiston nettianarkistit kirjoittavat nettiin herjoja ja tekevät kaiken kunniattomasti salanimellä tai anonyymisti puskista huudellen. Yksi vasemmiston pahimmista vihapuhealustoista on parodisena verkkotietosanakirjana näyttäytymään pyrkivä Hikipedia, jossa arvollisia ihmisiä solvataan huumorin varjolla koettaen aiheuttaa vahinkoa ihmisten työuralle ja ammatin tai elinkeinon harjoittamiselle. Paikkaansa pitää vanha sanonta: vasta kun joku menettää toimintasi vuoksi työnsä tai toimeentulonsa, olet aidosti monikulttuuristi.

Hikipedian herja-artikkeleissa ei juuri koskaan ole solvauksen kohteena vasemmistolainen, ja jos on, karrikatyyrejä esitetään vain siinä mitassa, mikä vielä uskottavasti palvelee vasemmistolaisen poliitikon julkisuuskuvaa. Sen sijaan oikeistolaisten julkkisten ja yksityishenkilöiden persoonaa vandalisoidaan Hikipediassa täysin rääväsuisilla ja pidäkkeettömillä solvauksilla, mikä kertoo kirjoittajien patologisesta tuhrimisvimmasta.

Ay-liikkeestä tunnettua ”ota jäsenkirja tai päähäsi putoaa tiili” -perinnettä soveltaen vasemmistolaiset usein kavaltavat kanssaan eri mieltä olevat työantajille. He vaativat työsuhteiden katkaisemista joillakin työtehtäviin liittymättömillä verukkeilla, mikäli ihminen vastustaa maahanmuuttoa, osoittaa kuinka mätä Euroopan unioni on tai paljastaa monikulttuuri-ideologian valheellisen luonteen. ”Tohtori Hankamäki ei ole meidän arvojemme mukainen eikä sitoudu meidän ideologiaamme”, he kiljuvat perusteluikseen.

He myös pyrkivät vaikuttamaan kulutus- ja ostoboikoteilla yritysten liiketoimintaan, mistä median ja eräiden kuluttajien Juha Kärkkäistä vastaan nostama henkilökohtainen kansankiihotustapaus antaa esimerkin. Toisen varoittavan esimerkin tarjoaa ohjelmistoyritys Flo Appsin kieltäytyminen myymästä palvelujaan lailliselle puolueelle, Perussuomalaisille, ja kirjoitin markkinonti- ja yhdenvertaisuusrikkomuksista laajemmin tässä. On väärin sanoa, että firma katkaisi ”yhteistoiminnan” perussuomalaisten kanssa, sillä yhteistoiminnasta tuon kaltaisten yritysten kanssa ei voisi tulla missään tapauksessa mitään.

Näyttöä asiasta saatiin jo vuonna 2010, kun muuan suomenruotsalainen ristelyemäntä katkaisi Viking Linen alukselta sähköt kesken Veltto-Virtasen Hottentotti-laulun Perussuomalaisten kokousmatkalla vedoten siihen, että esitys ei ollut varustamon yritysideologian mukainen tai oli henkilökunnan mielestä ”rasistinen”. Tuosta pitäen on maahanmuuttokriitikoita kohtaan suunnattu kaupallinen syrjintä jatkuvasti pahentunut, ja siitä on tullut ylpeydenaihe kuluttajien enemmistön suosimille firmoille ja hyvinvointiporvareille.

Liikkeenharjoittajiksi erehtyessään vihervasemmistolaiset pyrkivät politikoiman maahanmuuttokriittisiä ja monikulttuurisuuteen älyllisen epäilevästi suhtautuvia ihmisiä vastaan. Asiakkaina ollessaan he puolestaan virittelevät osto- ja kulutusboikotteja. Tämä kaikki muistuttaa vasemmiston perinteisestä lakkoaseesta: he tekevät passiivista vastarintaa, harjoittavat cordon sanitairea, pyrkivät julistamaan ihmisiä saarroksiin ja harjoittavat sabotaasia.

Puolueellisuutta harjoitetaan virkatyönä

Pahinta vasemmiston harjoittama poliittinen panettelu on yliopistomaailmassa, jossa tavoitteena on totuudellisuus. Akateemisissa yhteyksissä asioiden ei pitäisi olla sillä tavoin vulgaaristi ja voluntaristisesti määriteltävissä, kuten valtamediassa tai vapaaksi mielletyssä liiketoiminnassa, jossa sielläkään ei sopimuksilla saisi kiertää eikä rikkoa yleisiä lakeja.

Kuitenkin juuri yliopistollisissa yhteyksissä vihervasemmistolaisten mielivalta on hurjimmillaan, sillä akateeminen asiantuntemus ei usein ole muuta kuin mielipidevallan käyttöä. Vihervasemmistolaisilla on värisuora useilla humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla. He ovat saaneet palkatut tehtävänsä puoluetoveriensa kädestä, ja kuukausipalkatuissa tehtävistään he nyt päivystävät yliopistojen sisäänkäyntejä julistelemalla kaikki ei-sosialistit ”äärioikeistolaisiksi”.

Tämä härski, likainen ja kaikin tavoin epäreilu politikointi on aiheuttanut tietenkin myös minulle suunnatonta vahinkoa kiellettyinä tutkimustukina, apurahoina, virkoina, tehtävinä ja toimina, joita on kyllä auliisti myönnetty vasemmiston kätyreille, olkootpa he kuinka epäansioituneita tahansa. Olen joutunut toistuvasti perättömien lausuntojen ja arvioiden kohteeksi myös kustannusalalla, jolla julkaisujani on yritetty sensuroida.

Vihervasemmiston jäsenkirjaprofessorit käyttävät poliittista valtaansa häikäilemättömällä tavalla yliopistoissa, joissa he laativat selvästi valheellisia lausuntoja ja antavat puolueellisia arvioita niin vertaisarviointikäytännöissä kuin opetustoimessaankin.

Miten vihervasemmiston mielivallalta voi suojautua?

Mikä sitten neuvoksi? Kaikkien on hyvä tietää, että yksilö ei ole myöskään akateemisessa maailmassa täysin lainsuojaton. Vaikka rikoslain kunnianloukkausta koskevia säädöksiä ei yleensä sovelletakaan tieteellisissä yhteyksissä eikä sellaisissa poliittisissa yhteyksissä, joilla voi olla laajaa yleistä merkitystä, on aiheellista muistaa, että perättömien lausuntojen kriminalisaatiosäädökset koskevat myös nykyisiä muodollisesti yksityisiä mutta julkisoikeudellisin periaattein toimivia yliopistoja.

Yliopistoissa annettuja lausuntoja sitoo virkavastuu, ja ne rinnastetaan valaehtoisiin todistuksiin. Asiasta on säädetty rikoslain muutoksessa 563/1998, jonka 15 luvun 2 § tuntee ”perättömän lausuman viranomaismenettelyssä” ja 16 luvun 8 § ”väärän todistuksen antamisen viranomaiselle”. Väärästä lausumasta voi rangaistuksena seurata sakkoa tai vankeutta. – Eikö sinustakin olisi mukavaa nähdä perättömän asiantuntijalausunnon antaja jalkapannassa?

Ei siis kannata hädissään mennä lyömään vääristelijää suoraan nokkaan niin, että veri tirskuu, vaan pitää malttaa mielensä ja toivoa, että oikeuttakin löytyisi. Olen esimerkiksi itse ilmoittanut jo viime vuosikymmenellä Helsingin yliopiston silloiselle rehtorille kirjallisesti, että raportoin kaikki osakseni tulevat väärinkäytökset suoraan poliisille rikostutkintaa ja syytteeseenpanoa varten.

Mikäli oikeustaistelu ei auta, asiaa voidaan lähestyä myös vertauskuvan avulla. – Jos ihmistä puree hiiri, pureeko ihminen hiirtä takaisin? – Ei pure, sillä ihminen on älykäs. Älykkyytensä johdosta ihminen tietää, mikä on hiiren luontainen vihollinen, ja se on kissa. Ihminen siis tuo paikalle kissan ja päästää sen vapaaksi, jolloin kissa lähtee välittömästi hiiren perään ja syö hiiren pois.

Tahdon vain sanoa, että raha on ainoa puhe, jota vasemmistolainen uskoo omassa materialistisessa ahneudessaan. Mikäli tieteen vihervasemmistolainen mädätys jatkuu, julkisen vallan tulee puuttua tieteen punavihreään pöhöttyneisyyteen ja ottaa yliopistoilta rahoitus pois, kunnes tiede on puhdistettu sosialistien, kommunistien ja vihreiden mielivallasta.

Tämä tarkoittaa monikulttuurisen, internatsistisen ja maahanmuuttoa suosivan torveamisen lopettamista. Juuri ne tendenssit ovat pahinta ideologiaa ja propagandaa: nykyajan kommunismia.

Vääristyneintä on, että monikulttuuri-ideologia on ristiriitaisuudestaan huolimatta kirjattu eräisiin lakeihin – enkä tarkoita nyt vain Yleisradiota tai julkisten kirjastojen omia sääntöjä – vaan esimerkiksi sitä, että nuorisojärjestöt voivat saada opetusministeriön avustuksia vain, jos ne hyväksyvät monikulttuurisuuden toiminta-ajatuksekseen. Yliopistoista ei olisi saanut koskaan tulla sellaisen poliittisen ideologian apukouluja.

Kuunatsit kurkistavat kurpitsanaamion takaa

Natsismi kiehtoo ja kuumottaa kuin karhua hunaja. Toisen maailmansodan voittaneiden liittoutuneiden kirjoittamaa historiaa on jatkuvasti tarjolla brittiläis-yhdysvaltalaiselta National Geographic -kanavalta, joka on kierrättänyt kuvaruudussa historiasarjaa nimeltä ”Natsien jättiläismäiset rakennusurakat” (”Nazi Megastructures”).

Ohjelmassa hekumoidaan Wehrmachtin sodanaikaisilla saavutuksilla, ihastellaan betonisten bunkkereiden jäännöksiä, piehtaroidaan linnoitusten raunioilla, luodataan Hitlerin sukellusveneiden – noiden ”merten susien” – hylkyjä, sivellään pommien sirpaleita ja Tirpizin panssareita kuin pyhäinjäännöksiä ja käydään poikamaista lelusotaa.

Kiilusilmäisen brittihistorioitsija James Hollandin juontamassa ohjelmasarjassa jatketaan voittajien kirjoittaman historian levitystyötä, ja näkökulma on koko ajan liittoutuneiden puolella. Väitän silti, että nationalismin ajan vääryyksien paheksumisessa ja moralismissa on ihasteleva sävy, joka kuultaa läpi suuruutta ja kauneutta korostavana sotaromantismina.

Moralistisessa paatoksessa on defensiivisyyttä, joka sisältää salattua ihailua natsi-Saksan teknisiä ja teollisia saavutuksia kohtaan ja joka näyttää olevan sen harjoittajille itselleen täysin tiedostumatonta. Natsien pahuudesta jauhaessaan ohjelmasarja tulee vahingossa tunnustaneeksi myös liittoutuneiden omat vääryydet, kuten Dresdenin pommitukset. Saksalaisten megalomaniaa paheksuttaessa ei huomata, kuinka suuruudenhulluja ovat olleet sodan voittaneiden Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton väkivaltaiset projektit, kuten ydinpommit ja lentotukialukset.

Ylen puolueellista historian kuvitusta

Myös Yleisradio on kunnostautunut natsismin pahuudesta kertovien ohjelmien lähettämisessä ja muinaisen museorasismin kauhistelussa. Katsotaanpa ohjelmatarjontaa viimeksi kuluneen kuukauden ajalta.

Maanantaina 25.9. Ylen TV1 lähetti MOT-ohjelmasarjaan liittyvän dokumentin ”Mannerheimin kotinatsi”, jossa väitettiin, että Suomen ja natsi-Saksan yhteistyö oli jatkosodassa hyvin tiivistä, sillä Hitler lähetti Mikkelin päämajaan saksalaiskenraalin, jonka päiväkirjat nyt muka paljastavat liittolaisuuden.

Kai Bymanin ja Roman Schatzin kyhäämässä ohjelmassa haastateltiin tendenssitutkija Oula Silvennoista ja vasemmistososialisti Erkki Tuomiojaa sekä koetettiin järkyttää Yleisradion pääasiallista kohderyhmää, eli perinteisiä demaritelevisionkatsojia sillä useasti esiin kaivetulla väitteellä, että Suomi oli Saksan liittolainen, vaikka virallista yhteistyösopimusta ei ollutkaan.

Lähdekritiikkiä kenraalin päiväkirjoista ei esitetty lainkaan, vaan TV-narraation kautta katsojat haluttiin saada uskomaan, että suomalaisten pitäisi alkaa ruoskia itseään kansakuntamme ihan äskettäin löydetystä natsimenneisyydestä (kumosin historian vääristelyä jo tämän kirjoitukseni loppupuolella).

Maanantaina 2.10. Ylen TV1 lähetti historiadokumentin ”Göringin metsästyslinna”, jossa selitettiin, että Luftwaffen komentajalla oli Berliinin lähellä metsästysmaja (itse asiassa hänellä oli niitä kolme). Jälleen kerran sota-aikainen historia pyrittiin esittämään mikrotason yksityiskohtaan paneutumalla ja typistämällä kansallismielisen edunvalvonnan perusteet yhden henkilön elämään.

Lähetyksen jatkoksi kaiveltiin myös ”Ruotsalaisia salaisuuksia” tällä tavoin nimetyssä ohjelmassa, jossa kerrottiin, että vuonna 1940 Ruotsissakin varauduttiin Saksan hyökkäykseen ja Öölantia jaettiin kahtia. Saksan muodostama uhkaa pidettiin siis pahana, mutta ei huomattu lainkaan sitä, että suomalaiset taistelivat Saksan tukemana Neuvostoliitosta koko Pohjolaan ulottuvaa bolshevismin uhkaa vastaan.

Ylen aamu-TV:ssä puolestaan keskusteltiin 6.10. suomalaisista SS-miehistä Saksan itärintamalla vuosina 1941–1943. Åbo Akademin päivystävä desantti André Swanström arvosteli Mauno Jokipiin aiempaa tutkimusta suomalaisten poliittisista motiiveista sekä väitti omaan kirjoitukseensa ”Suomalaiset SS-miehet, politiikka ja uskonto” vedoten, että lähes puolet suomalaisista SS-miehistä olivat ”fasisteja”. Kommunistejako heidän olisi pitänyt olla?

Maanpuolustustyötä tekevien arvosteleminen ”fasismista” on aivan samanlaista kuin omakotitalonsa puolustajaa väitettäisiin ”puolueelliseksi”, koska hän vastustaa sellaista mielivaltaa, joka uhkaa vetää talon yli moottoritien. Swanström asettuu samaan kaaderiin kuin Oula Silvennoinen, Miika Tervonen ja Erkka Railo, joiden omia motiiveja ei tarvitse koskaan epäillä, sillä ne ovat läpinäkyvän punaisia.

Maanantaipäivänä 9.10. Ylen TV1 esitti historiadokumentin nimeltä ”Winston Churchill ja voiton hinta”, jossa pohdittiin, miksi maansa voittoon johtanut pääministeri kärsi sodan jälkeen musertavan vaalitappion vuonna 1945. Vastaus on tietenkin se, että liittoutuminen Rooseveltin ja Stalinin kanssa maksoi briteille heidän suurvalta-asemansa, joka ei ollut murentunut vielä ensimmäiseen maailmansotaan.

Vasta Hitlerin kukistaminen romutti Britannian maailmanmahdin ja luhisti britti-imperiumin, mikä on osoittautunut sikäli epäviisaaksi ja huonoksi manööveriksi, että nujertaessaan Hitlerin britit saivat riesakseen afrikkalaisista ja lähi-itäläisistä koostuvan populaation kaupunkiensa kaduille. Kannattiko? Sitä voi miettiä nykyisin pommi-iskujen paukkuessa pitkin Britanniaa.

Ylen TV1:n maanantaisessa historiadokumentissa esitettiin 16.10. ohjelma ”Petturien lapset”, jossa kerrottiin Hitlerin salamurhayrityksen tekijöistä ja lypsettiin katkeria vuodatuksia heidän lapsiltaan. Kuka esittäisi yhtä vaikeroivan dokumentin kenraalieversti Alfred Jodlista, joka tuomittiin Nürnbergin poliittisissa oikeudenkäynneissä kuolemaan mutta jonka kuolemantuomion müncheniläinen tuomioistuin kumosi vuonna 1953 Jodlin hirttämisen jälkeen julistaen hänet syyttömäksi ”rikoksiin ihmiskuntaa vastaan”?

Lauantaina 21.10. Ylen Teema-Fem lähetti dokumentaarisen ohjelman nimeltä ”Hitlerin Hollywood”, joka kertoi natsi-Saksan elokuvateollisuudesta, ”unelmatehtaasta kuoleman voimien käytössä”. Voidaan kysyä, mitä nykyisen Hollywoodin elokuvamogulit olisivat ilman natseja, joista he ovat tekaisseet pysyvän draamanaiheen omiin toimintaelokuviinsa. Ilman natseja ja heidän univormujaan ei nykyisiin sotaelokuviin voitaisi saada pukudraamaa, moraalista jännitettä eikä tarinaa, joilla katsojien kukkarot on muutettu nyky-Hollywoodin kultakaivoksiksi. Hollywood näyttää huolehtivan nykyään myös historiankirjoittamisesta.

Eilen, perjantaina 27.10 Ylen Teema-Fem esitti dokumentin ”Göringin sauva”, joka kertoo nuoren TK-kuvaajan Felix Forsmanin mieleenpainuvimmasta kuvauskeikasta, Mannerheimin Saksan-matkasta 1942. Vuonna 2010 valmistuneen ohjelman esityskerta oli tänä vuonna jo viides, ja syyt kierrätyksen runsauteen ovat samat kuin sen aiheena olevan uutiskatsauksen sensurointiin heti ilmestymisensä jälkeen: poliittiset. Suomen Armeijan uutiskatsaukset tuhosi sodan päätteeksi armeija itse, tai ne vei Valvontakomissio.

Tekijöiden omiin arkistoihinsa pelastamaa materiaalia Yle esittää nykyisin siksi, että se tukisi Ylen pääasiallisen katsojasegmentin, eli itseään syyllistävässä masokismissa piehtaroivien vasemmistolaisten ja kommunistisen ideologian omaksuneen akateemisen bunkkeriporukan maailmankuvaa, jossa Suomi, suomalaisuus ja suomalaiset halutaan nähdä ikuisessa liitossa ”pahuuden valtakunnan” kanssa.

Natsismia koskevia sähköpaimenia ei tietenkään ripustella vain television ja internetin rihmastoihin, vaan myös teatterien lavoille. Niinpä myös Helsingin kaupunginteatteri hekumoi natseilla ja koettaa horjuttaa absoluuttisen sankarin ja suurimmaksi suomalaiseksi äänestetyn Mannerheimin asemaa Juha Vakkurin kirjoittamassa ja Kari Heiskasen ohjaamassa näytelmässä ”Mannerheim ja saksalainen suudelma”.

En epäile, ettei historiallinen Marski tätä porua kestäisi. Tasapuolisena haluaisin kuitenkin kuulla, milloin valmistuu produktio myös siitä, kuinka Mannerheim pakotettiin viettämään viimeiset vuotensa maanpakolaisena Sveitsissä Neuvostoliiton miehitystä ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä peläten.

Sota-ajan natsismia kauhistelemalla estetään kansallismielisiä pelastamasta Eurooppaa

Natsismin pahuutta koskevat itkunaiheet paljastavat jotain aivan olennaista nykyajan Suomesta, sillä ne viittaavat johonkin sellaiseen, mitä Euroopassa on meneillään nykyisin. Voidaan kysyä, mitä muita syitä edellä kuvattuun moraaliposeeraamiseen voi olla, kuin tekijöiden, toimittajien ja tuottajien alitajuinen mutta torjuttu ihastus nationalismia kohtaan. Erään ajankohtaisen selityksen tarjoavat Saksan muutaman viikon takaiset vaalit.

Yleisradion loiskiehunta nimittäin alkoi jo Saksan vaaleista, jolloin Ylen punavihreä toimitus kokosi Angela Merkelin tappiosta kyynelehtivät juttunsa yhden otsikon alle; joukossa muiden muassa Sampo Vaarakallion ja Petri Raivion tilitykset siitä, miksi Alternativ für Deutschland keräsi 12,6 prosentin kokonaiskannatukseen yltäen suureen vaalivoittoon.

Media oli AfD:n nousun vuoksi moraalipaniikissa siitä huolimatta, että useiden syytösten kohteena ollut Merkel sai neljännen jatkokauden. Suomalaiselle valtamedialle Merkelin niukka jatkomandaatti oli vain ”hieno osoitus demokratian voitosta”, kun taas esimerkiksi Putinin kolmatta presidenttikautta media pitää yksiselitteisesti oireena totalitarismista ja auktoriteettiuskoisuudesta.

On muistettava, että AfD ei ole ääriliike vaan maltillis-konservatiivinen puolue, sillä se on pyrkinyt säilyttämään saksalaista yhteiskuntaa ja suojelemaan kulttuuria. Mikäli asioita tarkastellaan politiikan sisällön mukaan eikä sen mukaan, minkä paikan hegemonisessa asemassa oleva vihervasemmisto ja löperöliberaali porvaristo haluaisivat AfD:lle antaa, paljastuu nopeasti, että vihervasemmisto ja liberaalit ovat itse ääriliikkeitä, sillä ne haluavat suuria muutoksia Saksan ja koko Euroopan maiden väestölliseen koostumukseen.

On hyvin todennäköistä, että eurooppalaista kulttuuria ja niin sanottua kartesiolaista rationalismia ei olisi koskaan kehittynyt, jos maanosaamme olisivat asuttaneet afrikkalaiset tai lähi-itäläiset vieraspopulaatiot. Siksi maahanmuuton ja siihen liittyvän monikulttuurisuuden ideologiaa ajavat ja suuria mullistuksia peräävät poliittiset puolueet ovat itse äärimmäisiä ääriliikkeitä.

Vastalauseen ne ovat saaneet, paitsi Saksan vaaleissa, myös Itävallan ja Tsekin vaaleissa. Unkarin pääministeri Viktor Orbán tuossa jo julistikin Itä- ja Keski-Euroopan maat ”siirtolaisvapaaksi alueeksi” ja katsoi, että EU ja sen jäsenvaltiot ovat joutuneet ”keinottelijoiden imperiumin” vangeiksi.

Koska liittovaltiopolitiikka murenee ja valheet kaatuvat Euroopassa, vasemmistolle ja globalisaatiota edistämään pyrkivälle kapitalistiselle talousporvaristolle on tarpeen pyörittää natsismin pahuutta arvostelevia representaatioita televisiossa. Federalismin eräs harmaa eminenssi on Yhdysvalloissa asuva unkarilainen valuuttakeinottelija ja miljardööri George Soros, jonka säätiö Open Society Foundations tukee suurilla summilla massamaahanmuuttoa edistäviä kansalaisjärjestöjä ja toimii samalla asialla kuin suomalainen Koneen Säätiö.

Historiallisista kuunatseista muistuttamalla koetetaan estää paljastumasta, mitä hyvää kansallismielisyyteen sisältyy. Eurooppalaisille ihmisille koetetaan tuottaa shokkeja, ja heitä yritetään ohjata kärsimään ikuisesta natsitraumasta sekä sitä kautta oikeuttaa länsimaisiin ihmisiin nykyisin kohdistettavaa kansanmurhaa, joka vaanii keskellä kansalaisyhteiskuntaamme terrori-iskujen ja väestöpoliittisen valloituksen muodossa.

Esimerkkejä tästä tendenssistä antaa muiden muassa Gateston-instituutin tutkiva journalisti Giulio Meotti analyysissään ”Ranskan uudet kätyrit”, jonka mukaan islamia palvovat vasemmistolaiset syövyttävät ranskalaisen sivistyksen (Oikean Median referaatti artikkelista tässä).

---

Päivitys

Koska muutamat vihervasemmistolaiset ovat homoutta aseena käyttäen hyökänneet minua vastaan ja ihmettelevät, ”miksi homo puolustaa natseja, vaikka natsit veivät homoja keskitysleireille”, totean seuraavaa.
En puolustele enkä syytä natseja. En ota asiaan mitään kantaa. Sen sijaan tulkitsen, mistä median, historiankirjoittajien ja poliitikkojen innostus sota-ajan natsismia kohtaan kertoo nykyisin. En siis ole kiistelyn osapuoli vaan kiistojen tulkitsija, ja tällaista positiota sanotaan tieteelliseksi asenteeksi. Toisin on sellaisessa näennäistieteessä, jossa katsotaan, että tutkijan henkilökohtaisen aseman tulisi vaikuttaa tutkimuksen sisältöön (huonoja esimerkkejä kritisoin muun muassa tässä).
Vastauksina esittämiini kysymyksiin esitän, että vuosikymmenten takaista natsismia paheksumalla sotketaan sota-ajan nationalismi tahallisesti nykyajan kansallismielisyyteen, koska sillä tavoin voidaan shokeerata nykyihmisiä ja taivutella heitä vastaanottavaiseksi maahanmuutolle ja monikulttuurisuuden ideologialle sekä estää nykyajan kansallismielisiä pelastamasta Eurooppaa maahanmuuton raunioittavalta vaikutukselta. Tulkitsen asiaintilaa myös niin, että nationalismin tuomitsijoiden takaraivossa esiintyy tiedostumatonta ihailua nationalismia kohtaan, sillä alitajunnassaan hekin ymmärtävät, että kansakuntien itsesuojelupyrkimykset ovat moraalisesti oikeutettuja.
Pitää paikkaansa, että Saksan kansallissosialistit ahdistelivat myös homoja, mutta nykyään poliittinen vihervasemmisto pyrkii eristämään yhteiskunnallisen toiminnan ulkopuolelle kaikki ne, jotka ovat eri mieltä kuin punavihreä vasemmisto. Tämä ei riipu siitä, ovatko diskriminoidut homoja vai heteroita, ja etenkin kyseinen keskitysleirikäytäntö toimii yliopistoissa.