Kaksoispisteitä

Tänään on vuoden 2008 viimeinen päivä. Olen pitänyt blogiani yllä yli kahden vuoden ajan, ja kirjoituksia on kertynyt kolmisen sataa. Blogin pitäminen on ollut inspiroivaa, koska sen kautta on voinut sanoa nopeasti asioita, jotka painossa olisivat vanhentuneet. Verkkojulkaisemiseen verrattuna perinteinen julkaiseminen on alkanut muistuttaa purjelaivojen aikakaudelle tyypillistä kirjeenvaihdon käymistä: viestien lähettelyä kaukaisiin merten takaisiin maihin.

Sen sijaan netissä tekstit ilmestyvät reaaliaikaisesti eli silloin, kun asiat tapahtuvat ja niihin voi vielä vaikuttaa. Lisäksi kyseessä on kirjoittamisen laji, joka on luonut kokonaan uudenlaisen maailmasuhteen. Kun analysoitavina ovat olleet tuoreeltaan tapahtuneet arkipäivän asiat, maailman lähestyminen filosofisella kynällä on johtanut usein tuon suhteen kuumenemiseen.

Se, että nettijulkaisemista yritetään nykyään sensuroida, ei osoita, että paimennettavien ihmisten ajatuksissa olisi jotakin vikaa. Sen sijaan ilmiö kertoo tosiasiasta, että netin kautta esitetään tärkeitä ihmisten tajunnassa eläviä ajatuksia, jotka valtamedia ja viranomaiset ovat halunneet tukahduttaa. Näin ne ovat katsoneet tukevansa lähinnä Euroopan unionille suotuisan kehityksen päämääriä, toisin sanoen monikulttuurisuuden ja pakkokansainvälistämisen pyrkimyksiä.

Tiedotusvälineet ja poliitikot ovat nimittäneet missiotaan ”kansanvalistustehtäväksi” tai ”asennemuokkaukseksi” erotuksena leimaaviksi koetuista manipulaation ja propagandan käsitteistä. Ihmisten mielipide-erot valtaviestinten kanssa eivät kuitenkaan nykyaikana perustu siihen, että ihmiset olisivat jotenkin tietämättömiä tai tyhmiä niin, että ”valistusta” tarvittaisiin. Monet poliitikot ja tiedotusvälineet ovatkin tehneet sen erehdyksen, että ne ovat kuvitelleet kansalaisilla olevan ”vääriä mielipiteitä”.


Orwell on täällä

Media luo todellisuutta paljon enemmän kuin yleensä kuvitellaan. Valtamedian lehtiä seuratessani minusta on alkanut tuntua, että niiden jutut eivät puhu tästä todellisuudesta lainkaan – eivät ainakaan siitä, jossa minä elän. Varsinkin suurimpien päivälehtien painotukset ovat olleet kummallisia.

Oman blogin pitäminen ja muiden blogien lukeminen on merkinnyt minulle tutkimusretkeä suomalaiseen yhteiskuntaan. Yksittäisen ihmisen tekstit voivat internetissä saada laajankin yleisön, sillä yksityishenkilöiden ja suurten mediatalojen sivut ovat samalla viivalla. Osittain siksi myös päivälehtien sivuilla julkaistujen uutisten kommentoiminen on tarpeetonta. Kommenttien runsaus vain osoittaa, mikä rooli lehdellä on mediapelin vetäjänä ja standardien asettajana keskusteluille. Sitä paitsi minua eivät juurikaan kiinnosta ne uutiset, joita päivälehdistö ja sähköinenkin media suodattavat nähtäväksemme.

Mikä sitten on johtopäätökseni median tilasta? Se on seuraava: internet merkitsee paljon suurempaa poliittista kumousta kuin monikaan on vielä oivaltanut. Tämän kumouksen vaikutukset näkyvät paitsi tiedonkulun muutoksissa, erityisesti seurauksissa: uudenlaisen poliittisen tietoisuuden ja subjektiviteetin syntymisessä. Internetin tuottama poliittinen vapautuminen on ollut yhtä vaikuttavaa kuin Erich Frommin kuvailema ihmisten vapautuminen kirkon ja uskontojen pelosta.

Nyt ollaan vapautumassa poliittisen vallan ja viranomaisten harjoittamasta kansalaiskontrollista. Poliittinen valta ja hallinto joutuvat sopeutumaan tähän tilanteeseen hyväksymällä tosiasian, ettei harvainvaltana toteutettu edustuksellinen demokratia (ja sen mukaiset vaalit) olekaan demokratian tärkein toteutumisen tapa. Ne muodostavat lähinnä virallisformaalin keinon pitää yllä poliittista järjestystä, jonka sisällöksi on usein muodostunut vain kansalaisten kurittaminen.

Sen sijaan aidon kansanvallan toteutumisyhteys on jokapäiväinen toiminta, jonka perustana on internetissä tapahtuva vapaa tiedonkulku, sanankäyttö ja ihmisten kohtaaminen. Tämä merkitsee, että poliittisten vallanhaltijoiden ei pitäisi pyrkiä keksimään keinoja ”ongelmaksi” kokemansa ilmiön rajoittamiseen. Todellinen poliittinen valta on siirtynyt netissä toteutuvan ilmiön sisään. Internetissä tapahtuva mielipiteiden vaihto, kokoontuminen sekä poliittisen tahdon muotoutuminen ja päätöksenteko ovat tuo poliittinen valta itse. Juuri tämä on kaikkein vaikuttavinta demokratian toteuttamista ja poliittisen vallan käyttöä. Ne, jotka koettavat vastustaa sitä, tulevat vastustaneiksi perimmältään demokratiaa.

Johtopäätökseni on selvä. Kirjoitusteni teemat valaisevat asiaa, josta on muodostunut suomalaisen yhteiskunnan kipupiste: sananvapauteen. Minun ei tarvinne enää perustella, miksi näin on. Jos lukija oivaltaa asioiden laidan, kirjoitukseni ovat tehneet tehtävänsä. Sitä, että nyky-Suomessa eletään sensuurin aikaa, ei tarvitse erikseen todistella. Älymystö on reagoinut sananvapauden kahleista murtautumiseen innokkaasti ja ollut itse tuon vapauden kätilö. Sen sijaan poliittinen valta ja viranomaisvalta tekevät epäviisaasti, jos ne asettuvat tämän kehityksen jarruiksi.


Kiitokset lukijoille!

Tämä blogi koostuu enimmäkseen meta-analyyseista, joilla olen lähestynyt arkitodellisuuden tabuja. Olen siis tehnyt eräänlaista diskurssianalyysia median, viranomaisvallan ja poliitikkojen tavoista puhua kielletyiksi tuomituista asioista. Poliittista korrektiutta vastustaessani ja filosofista järjen käyttöä puolustaessani olen tietenkin lausunut johtopäätökseni myös asioista itsestään. Olen puhkonut muun muassa feminismiin, monikulttuurisuuden ideologiaan, sananvapauden rajoittamiseen, maahanmuuton jatkuvaan edistämiseen ja seksuaalisuuden vaarallistamiseen liittyviä ajatuskuplia. Teemani ovat samoja, joita olen käsitellyt kirjoissani, ja niissä esitän asioille yksityiskohtaisemmat perustelut. Käytettäessä kirjoituksiani lähteinä toivon viitattavan painettuihin teoksiin.

Olen saanut verkkokolumneistani palautetta ja paljon. Minulla on muutama sata aktiivista lukijaa, ja viestejä on tullut joidenkin kirjoitusten johdosta niin runsaasti, että niihin vastaamisesta tulisi helposti oma bloginsa. Niinpä en ole yleensä vastannut huomionosoituksiin. Tämä on tosin tuottanut minulle huonoa omaatuntoa, sillä palaute on ollut valtaosin kohteliaan kiittävää. Myös ”kielteinen” palaute on ollut myönteistä sikäli kuin se on auttanut minua asiakohtien täsmentämisessä. Olenkin ottanut kritiikin yleensä huomioon, vaikka muutoin olen ollut arvostelun kohteena kuin Neuvostoliitto tai jokin byrokraattinen viranomainen, joka ei reagoi kohtaamaansa kritiikkiin.

Asenteeni johtuu halustani välttää kinastelun kehään joutumista – sellaista, jonka uhriksi esimerkiksi Yhdysvallat on ajautunut antauduttuaan vastaamaan ”reaktioita” toivoneille. Samasta syystä en ole pitänyt myöskään blogini kommentointimahdollisuutta avoinna. Päätin yksinkertaisesti omistaa itselleni hieman tilaa media-avaruudessa. Jokainen on voinut luonnollisesti kirjoittaa näistä asioista omaan blogiinsa.

Ymmärrän toki, ettei mikään harmita kanssani periaatteellisesti eri mieltä olevia tahoja enempää kuin se, että he eivät pääse ääneen juuri minun tontillani. Katson kuitenkin noiden tahojen saaneen tarpeeksi huomiota jo valtamediassa niin, ettei minun tarvitse taata heille lisää julkisuutta omalla palstallani. Väittelyitä minua on ohjannut välttämään myös se, että tekstejäni lukemaan vaivautuneet ovat usein omasta aloitteestaan vaihtaneet alun perin epäluuloiset käsityksensä myönteisiksi perehdyttyään kirjoitusteni kokonaisuuteen.

Olen pidättäytynyt liiemmästä sananvaihdosta siksikin, että tähtäimessäni on ollut artikkeleiden ja kolumnien julkaiseminen – ei kirjeenvaihdon käyminen. En ole myöskään kovin sosiaalinen ihminen enkä mielelläni aseta näkemyksiäni kiisteltäviksi sen jälkeen, kun olen perustellusti päätynyt johonkin. Tämä ei merkitse, että en haluaisi kunnioittaa eri mieltä olevien näkemyksiä. Sen sijaan se tarkoittaa, että keskustelu ei hyödytä, jos kriitikolta itseltään puuttuu kaikki kunnioitus mielipiteiden esittäjää kohtaan tai keskustelun osapuolilla on täysin erilainen maailmankuva.

En ole myöskään minkään poliittisen puolueen edustaja enkä sen vuoksi ole valmis myötäilemään toisten ihmisten mielipiteitä vain entistä suuremman kannatuksen toivossa. Koska en ole poliitikko vaan filosofi, en myöskään katso olevani sellainen äänitorvi, jonka pitäisi tarttua syötteihin ja sitten edustaa itselleen kokonaan vieraita näkökantoja. En myöskään muuta mielipiteitäni vain taivuttelun periksi antamattomuuden vuoksi vaan enintään siksi, että näkemyksille löytyy järkiperäisiä syitä.

Valtaosa palautteesta on ollut joka tapauksessa myönteistä. Muutamat ovat linkittäneet sivuni omille kotisivuilleen tai blogeihinsa, vaikka en ole vastannut tuohonkaan ystävällisyyteen. Tämä johtuu kahdesta syystä. Ensinnäkin: en halua antaa kenellekään kuolemansuudelmaa omilla mielipiteilläni. Ja toiseksi: julkaisen sivuillani vain sellaista materiaalia, johon voin itse vaikuttaa, enkä halua mahdollisten arvostelijoideni väittävän, että minä olen vastuussa kaikesta siitä, mitä muut ovat sanoneet omissa julkaisuyhteyksissään. Linkkejä kirjoituksissani on ollut lähinnä tiedotusvälineiden julkaisemiin uutisiin ja tutkimuksiin.

Kiitän kaikkia lukemaan ja kirjoittamaan vaivautuneita. Te olette syy näiden tekstien olemassaoloon. Blogini lukijoiden määrä on päivä päivältä kasvanut. Tämän kehityksen voinee katkaista vain se, että valtamedia alkaa lopultakin korjata käsityksiään suhteessa arvostelemiini asioihin, luopuu omasta sensuuristaan ja itsesensuuristaan sekä panee päätepisteen sille puolueellisuudelle, jonka mukaisesti se kohtelee niin omia maskottejaan kuin suureksi ”yleisöksi” tuomitsemiaan ihmisiä.

Vuoden päättyminen ei ole tässä suhteessa piste vaan kaksoispiste. Nähdään vuodenvaihteen tuolla puolen!

Miten minusta tuli nuiva?

Poliittiseen valheellisuuteen liittyy usein orwellilainen doublespeak eli uuskieli, jonka koukeroissa merkitykset kieroutuvat ja asioita vääristellään. Ilmiöistä ei puhuta niiden oikeilla nimillä. Eräs tällainen politiikan laji on maahanmuuttopolitiikka. Jokainen, joka on tullut satunnaisesti ”rikastetuksi” pimeällä kujalla, tietää mitä kulttuuririkastamisen käsite oikeasti merkitsee, ja mieluummin hän olisi tässä suhteessa köyhempi. Myös ”yksittäistapauksista” puhumisesta on tullut eräänlainen hokema, jolla halutaan peittää se, että kyse onkin laajasta ilmiöstä.

Ulkomaalaiskritiikkiä puolestaan kuvaillaan kriittisesti sävyttyneeksi tai virittyneeksi ja sen mukaisesti ajattelevaa ihmistä nuivaksi. Nämä käsitteet ovat lähtöisin sanomalehtikielestä, erityisesti Helsingin Sanomista, joka harjoittaa asiaan liittyvää tietoista ”mielipiteiden muokkausta”, ”tahtotilan luomista”, ”ajatusmallien ohjailua” ja ”kannustamista tiettyyn suuntaan” – suomeksi sanottuna propagandaa.

Myöskään maahanmuuttopolitiikan kriitikoita ei uskalleta poliittisen korrektiuden vallitessa kutsua heidän oikeilla nimillään, vaan heidän kannanottojaan sievistellään ja selitellään pois. Niinpä monet ulkomaalaistamisen arvostelijat ovatkin omaksuneet heitä tarkoittavat kiertoilmaisut omaan käyttöönsä ja muuntaneet niiden alun perin kielteiset merkitykset myönteisiksi. Eräs tällainen käsite on juuri ’nuiva’. Maahanmuuttopolitiikan kriitikko on siis ”sävytteis-viritteinen” ja ”nuiva”.


Superplushyvä kaksoisalistaminen

Termin adoptointi sen merkityssisällön kannalta käänteiseen käyttöön on perimmältään samanlaista kuin meidän homoseksuaalien taannoinen merkityksenkääntö, jonka mukaisesti annoimme vaaleanpunaiselle kolmiolle uuden tehtävän oman vähemmistöryhmämme symbolina. Alun perinhän vaaleanpunaiset kolmiot olivat lähtöisin keskitysleireiltä, mutta nykyään niillä ilmaistaan avointa homoseksuaalisuutta ja homovainojen vastaisuutta.

Homoseksuaalien rinnastaminen maahanmuuttopolitiikkaa kritisoivien ihmisten asemaan ei ole asioiden näennäisestä kaukaisuudesta huolimatta kohtuutonta. Homoseksuaalina tiedän, miten vaikeaa on, jos ei voi sanoa vapaasti, mitä haluaa. Minusta tuntuu, että lähes koko Suomen kansa on nyt ajettu maahanmuuttokysymystä koskien kaappiin: kukaan ei oikein uskaltaisi kritisoida maahanmuuttoa, jotta ei leimattaisi rasistiseksi foliopipoksi tai ettei saisi haastetta käräjille kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Viimeisimmän näytön valtakunnansyyttäjänviraston harjoittamista ajojahdeista antaa Ilta-Sanomien eilinen uutinen, jonka mukaan nettikirjoituksista luettiin taas rasismisyyte. Leimaaminen on samanlaista kuin vapaan seksin kannattajien tukahduttaminen 1960-luvulla ja sitä ennen. Tämän merkiksi maahanmuuttopolitiikan kriitikot sanovat itseään ”nuiviksi”, aivan niin kuin homot kantoivat vaaleanpunaista kolmiota.

Valheellisuus ja peittely sekä siihen liittyvä sensuuri ovat syitä siihen, miksi myös minusta tuli nuiva. Ollessani homoseksuaali olen kaksinkertaisesti alistettu, sillä julkinen doublespeak pyrkii kieltämään rationaalisen argumentaation maahanmuutosta samalla, kun seksuaalivähemmistöön kuuluvat ihmiset asetetaan maahanmuuttajien etujen alapuolelle poliittisesti korrekteina pidetyissä syrjintähierarkioissa. Ajattelen kuitenkin nuivasti etupäässä maahanmuuttopolitiikan yleiseurooppalaisen epäonnistumisen vuoksi.


Yleispoliittiset ja tieteelliset syyt

Olin tottunut ajattelemaan kansakuntien sekoittamisesta kriittisesti jo filosofisista syistä: historia ei anna paljoakaan näyttöä monikulttuurisuuden toimivuudesta. Kaikkialla, missä käydään sotaa, syynä ovat yleensä etniset ristiriidat. Historia ei tunne yhtään tapausta, jossa kaksi tai useampia kansakuntia eläisi sulassa sovussa samalla alueella keskenään, vaan kaikkialla syntyy kilpailua ja taistelu voitosta sekä sen myötä väkivaltaisesti lunastettu status quo: näennäinen rauhantila, jota sävyttävät useat pinnan alla kytevät jännitteet ja valta-asetelmat. Niin on esimerkiksi Lähi-idässä, Etelä-Afrikassa ja Yhdysvalloissa, joka on lähtökohtaisesti maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen perustuva valtio.

Monikulttuurinen yhteiskunta on siis sotien eräs syy, enkä voikaan ymmärtää, miksi Euroopan valtioiden hallitukset pyrkivät tietoisesti tuottamaan monikulttuurista yhteiskuntaa. Syynä voinee olla vain kansainvälisen kapitalismin mukainen halvan työvoiman tavoittelu kolmannesta maailmasta, mikä tavallaan toistaa orjayhteiskunnan periaatteita meidän aikakaudellamme. Monikulttuurisuus ei ole myöskään itseisarvo, jota pitää ilman muuta edistää, vaan sitä pitää arvioida vain sen käytännöllisten seurausten perusteella. Nuo seuraukset ovat usein olleet lohduttomia.

Euroopan monikultturistamisen lähtökohtana on ollut muutamien siirtomaapolitiikkaa harjoittaneiden kansakuntien tuntema syyllisyys. Suomen tulisi mielestäni pidättäytyä liittymästä vanhojen velkojen maksajiin, sillä me emme ole koskaan harjoittaneet siirtomaapolitiikkaa. Sen sijaan meidät itsemme on pakotettu vieraiden valtioiden alaisuuteen, ja itsenäisyytemme on kalliisti ostettu.

Myös väite siitä, että Afrikan maiden kurjuus johtuu siirtomaavallasta, on monin tavoin kyseenalainen. Paras elintaso on juuri niissä Afrikan maissa, joihin Euroopan valtiot ovat juurruttaneet länsimaiset tavat, koulutuksen ja sivistyksen. Tie kyseisten maiden itsenäistymiseen on tietenkin ollut pitkä, mutta länsimaisen kulttuurin ansiosta niissä vallitsevat nykyään paremmat olot kuin sellaisissa maissa, jotka on jätetty oman onnensa nojaan.

Erään esimerkin pahoin kurjistuneesta Afrikan maasta tarjoaa Liberia, joka koostuu Yhdysvalloista vapautetuista orjista ja jonka asioihin länsimaat ovat varoneet puuttumasta Liberian kansallisen itsemääräämisoikeuden säilyttämiseksi. Väite, että kehitysmaiden kurjuus johtuisi pelkästään länsimaista, on yhtä perusteltu kuin eurooppalaisten pasifistien halu kieltäytyä puolustamasta omaa isänmaataan, vaikka he samanaikaisesti vaativatkin taistelumieltä ja periksi antamattomuutta kehitysmaiden vallankumouksellisilta.

Omaan nuivaksi tulemiseeni on siis useita yleispoliittisia syitä. Ne liittyvät siihen filosofisesti perustelemattomaan ja vailla suuntaa harhailevaan epäjohdonmukaisuuteen, joka leimaa kaikkea poliittista korrektiutta. Valheet ja vaikeneminen merkitsevät filosofisen ajattelun tuhoa.


Henkilökohtaiset havainnot ja kokemukset

Mutta asiaan liittyy myös henkilökohtaisesti koettuja yksittäistapauksia. Eräs niistä oli edellä selostamani konfliktiin joutuminen Suomen Akatemian ”Syrjäytyminen, eriarvoisuus ja etniset suhteet Suomessa” tutkimusohjelman kanssa. Olin vaatinut muun muassa homoseksuaaleja koskevan tutkimuksen sisällyttämistä ohjelmaan, mutta siihen ei suostuttu, vaan minut savustettiin ulos tästä kulttuuririkastamiseen tähtäävästä projektista. Etniseen monikulttuurisuuteen pyrittäessä sivuutettiin siis kansalliset seksuaalivähemmistöt, mikä merkitsi, että viranomaisvalta junttasi tasa-arvohierarkiansa voimaan myös ”tutkimuksellisen” käsikassaransa eli Suomen Akatemian kautta.

Olin suhtautunut ulkomaalaisiin ihmisiin luontaisen kiinnostuneesti, enkä ainoastaan suvaitsevasti vaan hyväksyvästikin, kunnes yhteiskunnallinen todellisuus pakotti minut muuttamaan käsityskantaani. Minulla on jonkin verran myönteisiä kokemuksia Euroopasta, Etelä-Amerikasta ja Kaukoidästä saapuneista maahanmuuttajista, mutta samaa en voi sanoa Lähi-idän ja Afrikan maista tulleista muslimeista enkä myöskään suuresta osasta venäläisiä. Viimeinen tikki minun kääntymiselleni maahanmuuttovastaiseksi oli ystäväni Kari S. Tikan raaka murha, jonka tekivät venäläistaustaiset maahanmuuttajat. Julkisessa sanassa tuo ikävä tosiasia esitettiin korostetusti ”homomurhana”, vaikka kyse oli kansainvälisen rikollisuuden ilmenemismuodosta maassamme. Ja tuomio langetettiin pelkästään taposta.

Helsingin kasvot eivät olleet kaksikymmentä vuotta sitten tällaiset. Ihmisiä ei puukotettu kaduilla. Metrossa ja julkisissa liikennevälineissä ei tarvinnut pelätä, eikä keskustan jalokiviliikkeitä ryöstetty ajamalla autolla sisään näyteikkunasta. Rikollisuuden keinot ovat koventuneet kansainvälistymisen myötä. Monikultturisuuden varjolla meitä pakotetaan hyväksymään vieraiden kulttuurien sellaisiakin piirteitä, jotka eivät ole missään mielessä eettisiä tai hyviä. Kriittisiä ääniä puolestaan on alettu arvostella ”median ylilyönneiksi”, ja avoimesti mielipiteensä ilmaisseet on haastettu oikeuteen, ikään kuin syyllisiä olisivat laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustajat. Mutta en jankuta näistä asioista nyt enempää. Vastaan lopuksi siihen, miksi minusta tuli nuiva. Seuraavassa lyhyt luettelo nuivuuteni syistä:

1) Historiallinen havainto monikulttuurisen yhteiskunnan toimimattomuudesta.
2) Maahanmuuttopolitiikan yleiseurooppalainen epäonnistuminen.
3) Kansallisvaltioiden väheksyminen, joka on vaarassa johtaa yhteiskuntarakenteen hajoamiseen takaisin sääty-yhteiskunnaksi.
4) Kansallisen itsemäärämisoikeuden väheksyminen, joka johtaa vallan etäisyyteen ja epädemokraattiseen yhteiskuntakäytäntöön.
5) Maahanmuuton myötä lisääntynyt katuväkivalta ja rikollisuus.
6) Kansainvälinen terrorismi.
7) Islamin levittäytymispyrkimykset ja muslimien halu kaventaa demokratiaa länsimaissa.
8) Maahanmuuttajien etujen kohottaminen kansallisten vähemmistöjen sekä köyhien ja sairaiden ihmisten etujen edelle Suomessa.
9) Maahanmuuton tuottamat demografiset ja etniset muutokset, jotka eivät ole välttämättömiä mutta ovat kylläkin peruuttamattomia ja sikäli vailla poliittista oikeutusta.
10) Kansalaisten enemmistön maahanmuuttajavastaisuus ja poliittisen virkakoneiston halu syrjäyttää kansalaisten mielipide.
11) Puolueiden haluttomuus sisällyttää avointa maahanmuuttokeskustelua julkisen keskustelun osaksi.
12) Lehdistön ja muiden tiedotusvälineiden harjoittama hyssyttely ja sensuuri sekä poliittisen korrektiuden varjolla tapahtuva sananvapauden näpistely.
13) Vähemmistövaltuutetun ja valtionsyyttäjän toimesta käynnistetyt ajojahdit ja oikeudenkäynnit sekä tuomiot maahanmuuttokriitikoita kohtaan.
14) Kolmannesta maailmasta tulevien maahanmuuttajien levottomuus lähiöissä.
15) Maahanmuuttajien yleismaailmallinen käytäntö järjestäytyä ghetoiksi kaikissa suurissa kaupungeissa ja sen mukainen slummiutuminen.
16) Havainto, että monikulttuurisuuden sijasta syntyykin kulttuureja kulttuureissa, mikä ei ole hyväksi yhteiskunnan kokonaisedulle vaan kiistää sen.
17) Muslimien halu saattaa voimaan sharia-laki, joka johtaa ristiriitaan valistusihanteille rakentuvan länsimaisen rationalismin kanssa.
18) Maahanmuuton kalleus ja sosiaaliturvajärjestelmään kohdistuva rasitus.
19) Maahanmuuttajien kantaväestöä olennaisesti korkeammat työttömyysluvut.
20) Poliittisen vallan valehtelu maahanmuuton varjopuolista ja sen todellisesta hinnasta.

Tehtyäni yllä mainittujen havaintojen pohjalta poliittiset johtopäätökset en ole enää ainoastaan nuivan sävyinen tai nuivasti virittynyt. Nyt olen pesunkestävästi nuiva.

Mikä on tiedettä?

Vaikuttaa siltä, että yliopistoissa ja korkeakouluissa mikä tahansa mielipide muuttuu tieteeksi, kunhan sen sisältönä on monikulttuurisuuden ja maahanmuuton puolustelu tai feminismi, jonka kautta penätään etuoikeuksia naisille.

Taideteollisessa korkeakoulussa tutkijana toiminut Helena Oikarinen-Jabai väittää nyt Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla, että niin sanottu rasismi ja seksismi liittyvät jollakin tavoin yhteen ja että maahanmuuttajaväestön kasvu on ”linkitetty” seksuaalirikoksiin maahanmuuttokriitikoiden kannanotoissa.

Kirjoituksen taustan muodostaa tietysti monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa arvostelleen Jussi Halla-ahon vastainen kiihotuskampanja, jossa mikä tahansa maahanmuuttokriittinen puheenvuoro on pyritty linkittämään rasistiseen rikokseen tai lavastamaan sellaiseksi. Ja kirjoituksen paikka Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla puolestaan selittyy lehden halulla lunastaa tieteellissävyisiä perusteluja omille maahanmuuttoa tuputtaville tarkoitusperilleen.

Mutta katsotaanpa, miten tämänkin asian kanssa on. Oikarinen-Jabai viittaa muun muassa ”rasismiin” ja ”kolonialismiin” väittäessään, että juuri niiden tuella on tuhottu alkuperäiskansoja, ja esimerkkeinään hän käyttää Yhdysvaltoja ja Etelä-Afrikkaa. Tyypillisen monikulttuurisuudesta kirjoittavan henkilön tavoin Oikarinen-Jabai ei määrittele mitenkään sitä, mitä hän tarkoittaa rasismilla. Totuushan on, että tuo käsite kattaa vain rotusyrjinnän eli rotusorron. Sen sijaan Oikarinen-Jabai käyttää rasismin käsitettä tarkoittamaan myös rotuoppia ja rotuerottelua sekä kaikenlaista maahanmuuttokriittisyyttä.

Rotuoppi sisältää käsityksen, että rodut ovat objektiivisia tosiasioita ja että niillä on todellisia eroja. Oppi ihmisroduista onkin hyväksytty tieteellinen käsityskanta, ja sille on sekä geneettisiä, taksonomisia, fenotyyppisiä että kulttuuriantropologisia perusteita. Asian voi varmistaa helposti vaikka Otavan Suuren Ensyklopedian artikkelista ”Ihmisrodut” tai Wikipedian vastaavasta artikkelista. Rotuerottelu puolestaan perustuu siihen, että ihmisten väliset suoriutumiserot myönnetään todellisiksi. Esimerkiksi itäafrikkalaiset ovat kilpailutulosten valossa parempia kestävyysjuoksijoita kuin muut rodut, ja euripidista sekä mongoloidista rotua on puolestaan väitetty keskimäärin älykkäämmiksi kuin negroidista rotua – ja tämä kaikki tieteellisen todistelun (muiden muassa Lynn ja Vanhanen) piirissä.

Todellista rotusortoa olisikin se, jos rotujen väliset erot kiistettäisiin, eikä ihmisillä olisi oikeutta olla oma itsensä. Rasismi eli rotusorto ei siis liity ihmisten välisten erojen tunnustamiseen. Se ei myöskään seuraa samanlaistamiseen pyrkivän tasa-arvoisuuskäsityksen kiistämisestä. Sen sijaan rasismi on rotuun vetoavaa ihmisarvon kiistämistä.

Ihmiset eivät luonnollisestikaan ole tasa-arvoisia, eikä niin voisi edes periaatteessa olla, sillä yhteiskuntamme koostuu laitoksista, joiden keskeinen tehtävä on paremmuuksien seulominen ja arvojärjestysten asettaminen. Eräs esimerkki epätasa-arvoa tuottavasta instituutiosta on koulu, jossa ihmisiä arvostellaan. Sen sijaan ihmisarvoa ei tietenkään pitäisi keneltäkään kiistää, ja rasismi tarkoittaakin vain ihmisarvon kieltämistä, mihin ainakaan suomalaisessa maahanmuuttodiskurssissa ei ole omien havaintojeni mukaan syyllistynyt vielä kukaan.

Kuitenkin Oikarinen-Jabai toistaa sen perusvirheen, että hän puhuu ”rasismista” tarkoittaen sillä mitä tahansa kantaa, jossa arvioidaan maahanmuuttoa tai ihmisten suoriutumiseroja kriittisesti. Pahimmillaan hän leimaa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden arvostelijat yksiselitteisesti rasisteiksi, vaikka rasismin käsitteen määritteleminen on häneltä yhtä pahasti hukassa kuin Mika Illmanin väitöskirjasta.

On myös väärin verrata Suomen asemaa USA:n tai Etelä-Afrikan tilanteeseen. Yhdysvallat on olemukseltaan maahanmuuttoon perustuva valtio, ja Afrikan maissa siirtomaapolitiikkaa harjoittivat aivan muut maat kuin Suomi. Nyt olisi perusteetonta laittaa yhtäkään maata maksamaan noita vanhoja velkoja, sillä aiemmin syrjityn väestön etuoikeuttaminen johtaisi käänteiseen syrjintään ja todistaisi vain siitä, että oikeus mielletään kostoksi. Toiseksi: syrjinnän päättymisestä on kulunut runsaasti aikaa, ja olisi väärin kostaa nykyään eläville valkoihoisille niitä vääryyksiä, joista he eivät ole yksilöinä missään kausaalisessa vastuussa. Ja kolmanneksi, suomalaisilla ei ole mitään tekemistä varsinaisen siirtomaaimperialismin kanssa, paitsi sen uhreina, kun olemme joutuneet elämään kahden meitä vahvemman valtion puristuksessa.

Johtopäätöksenä edellä lausutusta on ensinnäkin se, että suomalaisten käymä maahanmuuttokeskustelu ei ole ollut rasismin värittämää, toisin kuin Oikarinen-Jabai väittää, vaan kansainvälisesti katsoen poikkeuksellisen asiallista. Toiseksi on syytä muistaa, että maahanmuutto ei ole maahan pyrkivien subjektiivinen oikeus, vaan jokaisella itsenäisellä kansakunnalla on suvereeni oikeus yksin päättää siitä, miten ja keitä se päästää rajojensa sisäpuolelle: esimerkiksi ottaako se vastaan pakolaisia, turvapaikanhakijoita, työperäisiä siirtolaisia tai muita maahanmuuttajia lainkaan.

Maahanmuutto ei ole myöskään itseisarvo, vaan sitä pitää arvioida käytännöllisten seurausten perusteella. Asiathan menivät niin Amerikassa kuin Afrikassakin solmuun nimenomaan Euroopasta virtaavan maahanmuuton vuoksi. Maahanmuutossa ei ole tähänkään asti ollut kyse vain jostakin työperäisestä kutsumuksesta, vaan kansainvaellukset ovat halki historian olleet aina valloitusretkiä.

Niille, joita tasa-arvon ja ihmisarvon kysymykset kiinnostavat, on linkki aiempaan kirjoitukseeni tässä ja pohdintoihin rotukysymyksestä tässä.


Kaikki viittaa yhteen

Oikarinen-Jabain tekstuaalisten lahjojen virittämänä tullaan väistämättä sen keskeisen kysymyksen eteen, miksi maahanmuutto todellakin johtaa konflikteihin. Tatu Vanhanen selitti ilmiötä eräässä TV-esiintymisessään sosiobiologisella argumentilla viitaten havaintoon, että näennäisesti pienetkin erot ihmisryhmien välillä voivat tuottaa suuria poliittisia riitoja.

Tämä on tietenkin kuvaus, ei selitys. Mutta kuvauksena se näyttää pitävän paikkansa. Itse asiassa Oikarinen-Jabain oma argumentaatio todistaa juuri tämän havainnon oikeaksi. Kun kerran sukset ovat menneet niin pahasti ristiin eri rotujen välillä, kuin hän itse jutussaan kuvaa, niin miksi maahanmuuttoa suosivaa politiikkaa pitäisi jatkaa? Tähän keskeiseen poliittiseen ongelmaan taiteen tohtori ei anna mitään vastausta, vaan maahanmuuton suosiminen ja siihen rohkaiseminen jää jälleen pelkäksi perustelemattomaksi aksioomaksi ja uskonkappaleeksi.

Entä mitä pitäisi ajatella Oikarinen-Jabain väitteistä, joiden mukaan rotukysymys ja seksuaalisuus liitetään yhteen syystä, joksi ”on todettu lynkkaajien alitajuinen halu mustan miehen kehoa kohtaan”? Oikarinen-Jabai ei kerro lähteitään jutussaan, mutta ei liene kohtuutonta, että haluaisin tietää, missä näin on todettu. Argumentti vaikuttaa psykoanalyyttisen teoriaperinteen sävyttämältä. Sen mukaan kammo nähdään haluna ja pelko tiedostumattomana houkutuksena.

Autan kuitenkin lukijoita vähän. Sekä klassisen että dekonstruktiota hyödyntävän psykoanalyysin teorioihin perehtyneenä tiedän, että niin Freudin kuin Deleuzen ja Guattarinkin kaleidoskoopeissa mikä tahansa havainto voidaan kääntää nurin niskoin. Viimeksi mainittujen teoriat, joihin oletan Oikarinen-Jabain tukeutuvan, näkevät koko ihmisruumiin yhtenä sukupuolettomana ”halukoneena”, joka ei tunnusta sen enempää naisen ja miehen eroa kuin muitakaan eroja.

Olen omissa kirjoissani todennut nämä teoriat useaan kertaan absurdeiksi ja kestämättömiksi. Niinpä olisi mielestäni panettelevaa väittää, että heteronainen tai heteromies tuntisi mitään välttämätöntä sisäsyntyistä halua tai intohimoa mustan miehen kehoa kohtaan. Omasta puolestani voin sanoa vain sen, että itse en ole tuntenut seksuaalista intohimoa sen enempää eri sukupuolta kuin eri rotuakaan olevia henkilöitä kohtaan. Jokainen voi tietysti puhua näistä asioista vain omasta puolestaan, joten pidättäydyn itse väittämästä kenenkään toisen ihmisen puolesta tässä yhteydessä mitään.

Sen sijaan kiintoisa on se tapa, jolla monikulttuurisuuden edistäjät itse kytkevät rotuargumentin ja seksuaalisuutta koskevat argumentit yhteen, vaikka kytkökselle ei ole sen enempää tieteellisiä, käsitteellis-filosofisia kuin yksilöiden kokemusmaailmaankaan liittyviä perusteita. Erityisesti tämä näkyy prostituution ja seksuaalisen vaihdon kysymyksissä, eli seksuaalisilla markkinoilla, joilla feministit saavat omasta mielestään väittää mitä tahansa. Mutta jos mies vetoaa rotuargumenttiin tai jopa rakastuu erirotuiseen, sen feministit haluavat kieltää täysin.

On ristiriitaista, että monikultturistit hyväksyvät rodullisen argumentin pitäessään ”mustan miehen kehoa” heteronaisen näkökulmasta houkuttelevana (kuten Oikarinen-Jabai), mutta he eivät hyväksy sitä, että heteromiehet pitävät esimerkiksi Aasiasta tulleita prostituoituja yhtä houkuttelevina. Feministit siis sallivat sen, että ulkomaalaiset miehet aiheuttavat kotimaisille pariutumismarkkinoille suomalaisnaisten vaihtoehtoja lisäävän häiriötilan, mutta he eivät sallisi sitä, että ulkomaalaiset naiset tuottavat seksuaalista tyydytystä suomalaismiehille.

Rotuargumentti on naisten mielestä hyväksyttävä, kunhan se edistää heidän etujaan, mutta siihen ei saisi vedota muussa yhteydessä. Tämä ristiriitaisuus osoittaa, kuinka puolueellista ja ideologista monikultturistien argumentaatio on. Se osoittaa myös, että monikultturistit ajavat omaa politiikkaansa feministien selässä ja feministit monikulttuuristeilla ratsastaen. Suuri osa monikulttuurisuutta vaativista onkin ollut naisia, aivan kuten Vihreiden Naisten aloittamasta vihakampanjoinnista tiedetään.


Rajojen tarpeellisuus

Oikarinen-Jabai päättää puheenvuoronsa toruvansävyiseen kannanottoon, jonka mukaan ”on kuitenkin muistettava, että rasistiseen puheenparteen tukeutuvat seksuaalisväritteiset puheet ja kirjoitukset ovat eri asia kuin varsinaiset, keskenään ristiriitaisetkin monikulttuurisuuskeskustelut”. Mitä ovat nämä varsinaiset monikulttuurisuuskeskustelut ja juuri nekö ovat ristiriitaisia? Itsehän Oikarinen-Jabai koettaa tukeutua seksuaalisuutta koskeviin käsityksiinsä maahanmuuttoa puolustaakseen.

Keskustelujen jakaminen ”rasistiseen” ja ”varsinaiseen” argumentaatioon on tyypillistä sensuurille ja poliittisen korrektiuden tavoittelulle. Samalla kun maahanmuuttopolitiikan arvostelijoita haastetaan käräjille ja pakotetaan kärsimään sakkorangaistuksista tai niiden uhasta, vahingoitetaan niiden ihmisten sananvapautta, jotka koko ajan keskustelevat asiallisesti ja tieteellisesti, toisin kuin viidakkokuumeiset naiset.

On tietysti valitettavaa, että maailmassa esiintyy myös rasismia. Mutta samalla on muistettava, että elämä todellakin on sellaista kuin on. Näin ollen ihmiskunta joutunee jatkossakin valitsemaan monesta vaihtoehdosta vähiten kurjat ja tekemään myös kansallisten etujensa mukaista politiikkaa esimerkiksi hillitsemällä maahanmuuttoa, jotta rasismin esiinnousulta vältyttäisiin.

Myöskään kehitysmaiden ihmiset ja muut maahanmuuttajat eivät ole sellaisia viattomia suurisilmäisiä lapsia, jotka katsovat valkoista ihmistä kuin uutta Jumalaa, vaikka monet vihervasemmistolaiset maailmanparantajat tuntuvatkin ruokkivan omaa narsismiaan ja itsetuntoaan juuri tuonkaltaisella haavekuvalla. Tosiasiassa myös kolmannesta maailmasta tulevat ihmiset ovat ahneita ja itsekkäitä oman edun tavoittelijoita, jotka eivät halua identifioitua mihinkään ryhmään vaan myös maahan saavuttuaan alkavat äänestää perussuomalaisia estääkseen liiallisen maahanmuuton pelkästään kilpailutilanteiden välttämiseksi.

Historian todistuksen valossa monikulttuuriset yhteiskunnat eivät ole onnistuneet missään, ja sotien keskeinen syy on usein juuri monesta kulttuurista koostuva yhteiskunta. Tämä on tilanne niin Jerusalemissa ja Pohjois-Irakissa kuin monissa Afrikan maissakin. Aidon sopeutumisen sijasta tapahtuu ghettoutumista, kun ihmiset hakeutuvat suurkaupungeissa sinne, missä heidän oma kulttuurinsa esiintyy yhtenäisenä valtakulttuurina. Monikulttuurisuuden toimimattomuuden ovat todenneet aikojen saatossa useat valtiofilosofit ja politiikan teoreetikot.

Myöskään globaalissa mittakaavassa kulttuurit eivät sopeudu toisiinsa, vaan niiden välille syntyy raja-aitoja, jotka ovat syntyneet luontaisesti: pelkän itsejärjestymisen pohjalta. Muiden muassa harvardilainen politiikan tutkija ja yhdysvaltain presidentin neuvonantaja Samuel P. Huntington katsoi jo vuonna 1996 julkaisemassaan teoksessa The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order, että kaksinapaisesta moninapaiseksi muuttunut maailma koostuu nykyään seitsemästä eri kulttuuripiiristä, joiden väliset puskurivyöhykkeet ovat planeettamme konfliktiherkimpiä alueita, ja osapuolena useimmissa sodissa on islam.

Tämä ei ole ihme, sillä myös kulttuuripiirien uskonnolliset erot ovat suuret. Siinä, missä islamin Jumala käskee yksiselitteisesti ”alistu”, on kristinuskon sanoma järkiperäiselle ajattelulle läheisempi ”valitse”.

Monikulttuurisuus on toiminut hyvin vain silloin, kun jokin kulttuuri on vakiintunut valtavirraksi ja suurten kamppailujen kautta on päädytty järkiperäiseen yhtenäiskulttuuriin. Esimerkiksi eurooppalaiset valloittajakansat toivat Afrikkaan, Amerikkaan ja Kaukoitään paljon kehityskelpoisia ja myönteisiä aineksia, ja korkein elintaso onkin juuri niissä maissa, joissa eurooppalainen elämäntapa on noussut hallitsevaksi.


Mielipidevalta asiantuntijavaltana

Lopuksi on hyvä nostaa esiin muutama tiedepoliittinen tosiasia. Kuka on Helena Oikarinen-Jabai? Hän on henkilö, joka sattui toimimaan samassa Suomen Akatemian rahoittamassa kolmivuotisessa tutkimusprojektissa, jossa minulla itselläni oli ilo toimia yhtenä palkattuna jäsenenä puolen vuoden ajan, eli siihen asti, kunnes projektia johtanut professori Inkeri Sava syksyllä 2001 katkaisi resurssini kuuteen kuukauteen ja syrjäytti minut koko hankkeesta. Kyseinen hanke oli osa 4 300 000 euron rahoitusta nauttivaa ”Syrjäytyminen, eriarvoisuus ja etniset suhteet Suomessa” -ohjelmaa, jonka ohjelmajohtajana toimi sosiologi Vesa Puuronen.

Puolen vuoden ajan koetin opettaa osallistujille filosofiaa ja rationaalista ajattelua, sillä olin ainoa hankkeeseen hyväksytty filosofi (jo tuolloin tohtoriksi väittelemisestäni oli kulunut useita vuosia, eikä minulle ollut silti myönnetty projektitutkijan määräaikaista tointa parempaa tehtävää, niin kuin ei ole vieläkään). Samalla olin myös ainoa mies kyseisessä akateemisen naistutkimuksen keinoin täysfeminiinisoidussa osahankkeessa.

Sainkin melkein opetetuksi osallistujille sen, että ihmisyksilöiden välinen ero (eli toiseus) on kokonaan eri asia kuin sukupuoliero tai rotujen välinen ero. Toiseus tarkoittaa ihmisten erillisyyttä sinänsä, kun taas sukupuoliero ja rotujen välinen ero viittaavat partikulaarien ominaisuuksien mukaisiin eroihin – eivät erillisenä ihmisenä olemiseen.

Tämä distinktio on hyvin tärkeä, sillä ihmisten väliseen eroon eli toiseuteen liittyy ihmisarvo, kun taas partikulaareihin eli satunnaisiin eroihin (esimerkiksi sukupuolieroon tai rotujen väliseen eroon) liittyy pelkkä tasa-arvo. Tasa-arvo puolestaan on relatiivinen, kun taas ihmisarvo on absoluuttinen.

Tietyn suorapuheisuuteni vuoksi minut pakotettiin suvaitsevaisuuden ja hyväksymisen verijäljet selkänahassani luopumaan työpaikastani, mistä kantelin sittemmin Suomen Akatemian hallintovirastolle, tietysti tuloksetta. (Olen kirjoittanut asiasta muun muassa tässä.) Sen sijaan Oikarinen-Jabain sallittiin jatkaa, ja hänen resurssejaan lisättiin.

Meidän homojen kesken puhutaan usein ”heteroseksuaalisesta oletuksesta”, jolla tarkoitetaan sitä, että kaikkia ihmisiä pidetään oletuksenomaisesti ja totuuden vastaisesti heteroina. Samantyyppinen oletus näyttää vallitsevan nykyään yliopistomaailmassa. Kutsun sitä feministis-vihervasemmistolaiseksi oletukseksi. Sen mukaan kaikkien tieteenharjoittajien tai sellaisina esiintyvien oletetaan, toivotaan ja vaaditaan olevan feministejä ja poliittiselta katsannoltaan vihreitä, sosiaalidemokraatteja, vasemmistoliittolaisia tai kommunisteja.

Tämä on seuraus siitä, että pitkän aikaa asiat menivät yliopistomaailmassa seuraavan kaavan mukaan: jos yliopistoissa tai korkeakouluissa toimivan ihmisen havaittiin edustavan mitä tahansa muita kuin sukupuolieron kiistäviä feministisiä tai vihervasemmistolaisia aatteita, hänet suljettiin visusti virkojen ja rahoituksen ulkopuolelle. Vasemmistolaisuutta pidettiin tieteenä ja pidetään valitettavasti edelleen, kun taas puolueettomuus arvotetaan epäansioksi.

Mutta rappaus yliopistojen kyljessä on murtunut. Jotain muuta pyrkii esiin. Kenties aikaa myöten käy niin kuin olen havainnut yhä useammille käyvän. Tutkijankammioiden ovet aukeavat omasta aloitteestaan ja heränneet kysyvät toisiltaan: ”Hei eksäkään usko tähän roskaan?”

Benedictus, 16 v.

Paavi Benedictus XVI osoitti tänään joulumieltä moralisoimalla homoseksuaalisuuden synnillisyyttä. Koska muut argumentit olivat näköjään loppuneet, paavi vertasi käsitystään homoseksuaalisuuden aiheuttamasta ”kulttuurin itsetuhosta” sademetsien tuhoutumiseen. Argumentti on käsittämätön, sillä sademetsien katoaminen kartalta johtuu ihmislajin räjähdysmäisestä lisääntymisestä, jonka aiheuttaja on heteroseksuaalinen kanssakäyminen – vieläpä ilman ehkäisyä, jonka paavi tunnetusti kieltää.

Mikäli homoseksuaalinen käyttäytyminen yleistyisi, se olisi omiaan parantamaan myös maailman ekologista tilaa, jos väestö samalla vähenisi. Myöskään kulttuurit eivät ole koskaan tuhoutuneet homoseksuaalisuuden vuoksi. Esimerkiksi Rooma tuhoutui kristinuskon valtaannousun ja kansainvaellusten vaikutuksiin, eikä länsimaista nykykulttuuriakaan uhkaa homoseksuaalisuus vaan rajoittamattomasta heteroseksuaalisuudesta johtuva väestönkasvu muualla kuin oman kulttuurimme piirissä. Sitä paitsi länsimaisen kulttuurin eräs piirre on liberalismi, johon sisältyy myös homoseksuaalisuuden hyväksyminen. Vastustaessaan liberalismia paavi muodostaa itse yhden uhan kulttuurillemme ja edistää sen väitettyä tuhoutumista.

Huomattava on, että paavin kielteinen homokanta oli poiminta hänen puheestaan Vatikaanin viranhaltijoille, joten katolisella kirkolla taitaa olla oma lehmä ojassa. Tässä suhteessa Benedictuksen raihnainen huomautus muistuttaa lähinnä 16-vuotiaan keskisormennäyttöä homoille. Vaikka yksi sormi osoittaa tällöin ylöspäin, kolme muuta osoittavat kuitenkin omaan itseen. Niille, jotka haluavat lukea lisää kristinuskolle tyypillisen homofobian kompleksisuudesta tai siitä, miksi ontologisen jumalaoletuksen sisältävät uskonnot ovat pohjimmiltaan sublimoitua homoseksuaalisuutta, rohkenen suositella kirjaani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena.

Hauskaa joulun aikaa kaikille! Panis angelicus.

SKY ry ja paskaa taivaasta

Olen jo aiemmin kertonut tällä palstalla siitä, miten Gaudeamus sensuroi eli veti myynnistä tekijäoikeuslain ja kustannussopimuksen vastaisesti Yliopistopainon julkaiseman kirjani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (2005) kustantamoiden yhdistyttyä. Kyseinen kampanja on osa persoonaani kohdistettua vihamielistä ajojahtia, jolla on yritetty vaientaa tiedepolitiikkaan kriittisesti puuttunut taho yliopistolla. Hallintoviraston ja rehtoraatin lakeijana toimiva kustannuspäällikkö Tuomas Seppä ilmoitti minulle tuolloin, että hän yksipuolisesti lopettaa kirjani myynnin, koska hän ”ei halua seistä sen takana”. Nyt hän kuitenkin istuu laittomasti ja luvattomasti sen päällä.

Aika häikäilemätöntä, eikö totta? Jukka Hankamäki on siis sellainen epähenkilö, joka on helposti poljettavissa lokaan ja tehtävissä olemattomaksi poistamalla hänen kirjansakin myynnistä kuin Neuvostoliitossa.

Minulle langetettu gulag perustui tosiasiaan, etteivät kirjassani esitetyt näkemykset miellyttäneet muutamia yliopiston hallinnossa toimivia byrokraatteja. Selvää on, etteivät minkään teoksen kaikki ajatukset voi miellyttää teoksen kaikkia lukijoita, ja miksi heitä pitäisikään miellyttää? Jonkun yksittäisen lukijan henkilökohtainen arvio ei saa kuitenkaan olla peruste sen enempää koko kirjan kuin minkään yksittäisen ajatuksenkaan sensuroimiselle. Katsonkin kustantajan menetelleen mielivaltaisesti ja laittomasti koettaessaan pimittää teokseni ja lakata välittämästä sitä lukijoille.

Niinpä kantelin asiasta edellä kuvaamallani tavalla Helsingin yliopiston rehtorille (joka siirsi asian HYY-yhtiöiden vastattavaksi) ja Suomen Kustannusyhdistykselle, jonka hallituksessa Seppä toimii. Vaadin samalla kirjani palauttamista myyntiin ja Sepän irtisanomista tehtävästään yhdistyksessä. HYY-yhtiöiden toimitusjohtaja Heikki Härö luonnollisesti kiisti kaiken asettuen puolustamaan firmaansa, ja tänään myös Suomen Kustannusyhdistyksen Sakari Laiho lähetti minulle paskaa käteen. 16.12.2008 päivätyssä kolmen rivin kirjeessä lausutaan, ettei kustannusyhdistys ota asiaan kantaa, koska kiista on ”juridinen”, eikä yhdistyksellä ole toimivaltaa asiassa.

Lainrikkomus on yleensä juridinen asia, sillä Suomen Kustannusyhdistyksen jäsenkustantamo Gaudeamus ja tarkemmin sanoen sen kustannuspäällikkö ovat rikkoneet tekijänoikeuslain 33. pykälää, joka velvoittaa kustantajaa jakelemaan sopimuksen kohteena olevan teoksen viimeiseen niteeseen asti. Mutta tästä ei suinkaan seuraa, ettei kustannusyhdistyksellä olisi toimivaltaa asiassa. Siitä ei myöskään seuraa, ettei yhdistys olisi vastuussa lakia rikkoneen jäsenkustantamonsa menettelystä. Tosiasiassa kustannusyhdistyksen tehtävänä on valvoa, että sen jäsenkustantamot täyttävät lain säätämät velvoitteet. Muussa tapauksessa yhdistys sallii jäsenkustantamonsa rikkovan lakia.

Nähdäkseni kustannusyhdistys olisi velvollinen ojentamaan jäsenkustantamoaan tekijänoikeuslain, kustannussopimuksen, sananvapauden ja tieteellisten periaatteiden rikkomisesta. Muutoin se syyllistyy itse aivan samanlaiseen menettelyyn kuin talvella 1944–1945, jolloin kustannusyhdistys lähetti kirjakaupoille kaksi kirjettä pyytäen niissä lopettamaan yhteensä 288 teoksen myynti (niin sanotut ”kielletyt kirjat”).

Suomen Kustannusyhdistys on kustantajien eikä kirjailijoiden etujärjestö, aivan niin kuin Julkisen sanan neuvostokin on tiedotusvälineiden eikä lukijoiden etujärjestö. Kumpikaan ei kritisoi kustantajia eikä lehtiä, vaan ne kritisoivat niitä ihmisiä, jotka kritisoivat kustantajia ja lehtiä. Kyseisellä tavalla toimiessaan Sky ry ei ole sananvapauden puolustaja vaan vihollinen, joka heikentää myös omien taustatahojensa toimintaedellytyksiä.

Näyttää siltä, että Gaudeamus oikein kerjäsi konfliktia kanssani. Muuten sen olisi kannattanut pitää kirjani rippeet myynnissä. On aina mukavaa palkita paha hyvällä. Koska Gaudeamus veti kirjani myynnistä, suositan omasta puolestani, ettei kukaan ystävistäni vetäisi enää yhtään Gaudeamuksen julkaisemaa kirjaa myynnistä vaan jättäisi ne yksiselitteisesti kauppaan.

Ihmiskauppa ja prostituutio

Vaikka ihmiskauppa onkin Suomessa melko marginaalinen ongelma, se muodostaa yhden merkittävän perusteen vastustaa maahanmuuttoa. Esimerkiksi Virosta saapui jo ennen maan EU-jäsenyyttä prostituutiota, hiviä ja huumeita rajan tälle puolen, ja EU-jäsenyyden myötä vauhti on vain kiihtynyt. Tämän päivän lehti kertoo, että kymmenille suomalaismiehille on jouduttu lukemaan syytteitä seksin ostosta virolaiselta ihmiskaupan uhrilta.

Mutta kuinka tämänkin asian kanssa oikeastaan on? Tilanne on täysin verrattavissa siihen, että suomalaisnaiset ostavat seksiä maahanmuuttajamiehiltä. Käytännössä tällainen tilanne toteutuu esimerkiksi silloin, kun vaihdon välineenä käytetään vaikkapa avioliittolupausta ja sen mukaista mahdollisuutta oleskeluun. Nykyisinhän monet Suomeen tulevat maahanmuuttajamiehet saavat asunnon ja muuta hospitaliteettia suomalaisnaisiltaan, mutta tämän kaltaista vaihtoa ei paheksuta julkisessa sanassa lainkaan, vaikka siinäkin on kyse eräänlaisesta kaupasta. Sen sijaan paheksunta kohdistetaan ainoastaan siihen, että suomalaismiehet tuovat maahan huoria, joita he käyttävät seksuaalisesti hyväkseen.

Molemmat ilmiöt voivat olla paheksuttavia. Eniten närkästystä minussa kuitenkin herättää se puolueellisuus, jonka mukaisesti media ja viranomaisvalta pitävät vain miesten harjoittamaa seksin ostoa kielteisenä. Sen sijaan ne eivät tunnusta vallankäyttöä, jonka kautta naiset ostavat seksiä maahanmuuttajamiehiltä ja käyttävät siten hyväkseen sekä maahanmuuttoilmiötä että omaa asemaansa seksuaalisen tyydytyksen säätelijöinä. Lisäksi on ilmeistä, että myös prostituoidut käyttävät hyväkseen asiakkaitaan.

Kaikkien edellä mainittujen ongelmien avain on luonnollisestikin liian avoin maahanmuuttopolitiikka, jota ilman ihmiskauppaa ja kansainvälistä prostituutiota ei esiintyisi lainkaan.

Yksilöä vastaan kiihottamista

Ilta-Sanomien toimittaja Sanna Ukkola iloitsee lehdessään, että Jussi Halla-ahon kirjoituksista aloitetaan rikostutkinta. Kuten Halla-aho puolestaan toteaa blogissaan, tutkinnalla ei ole enää mitään tekemistä sen enempää vihreiden aloittaman kampanjan kuin Ilta-Sanomien lietsoman homonampumiskohinankaan kanssa, vaan rikostutkinta on alkanut elää omaa elämäänsä.

Kunnianloukkaukset ovat asianomistajarikoksia ja aseluvat poliisiasioita, ja kumpaakaan koskevat ilmoitukset eivät ole antaneet aihetta toimenpiteisiin. Sen sijaan nyt rikosepäilyn kohteeksi on nostettu Halla-ahon blogikirjoitukset kokonaisuudessaan, ja epäily koskee ”kiihottamista kansanryhmää vastaan”, joka on virallisen syytteen alainen rikos. Uhreja tai rikoksesta kärsineitä asianomistajia ei tässä sodassa siis enää ole – ei myöskään ilmoitettua rikosta, vaan nyt poliisi koettaa itse löytää Halla-ahon rivien välistä tarvittavan rikoksen.

Koska tutkinnan kohteena ei pidetä mitään yksittäistä lauselmaa vaan se kohdistuu nyt bloginpitäjän kirjoitusten kokonaisuuteen, asialla tuskin voi olla kukaan muu kuin valtionsyyttäjä Mika Illman, joka kurkistaa apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen takaa ja tällä tavoin painostaa poliisia tekemään kaikkensa kunniallisen suomalaisen ihmisen syyllistämiseksi. Tähän viittaa muun muassa maininta, että poliisi ja syyttäjä ovat toimineet ”hyvässä yhteistyössä”.

Rikollinen on valittu, vain rikos puuttuu. Prosessi on täysin politisoitunut. Harmi, ettei Suomen laki tunne yksilöä vastaan kiihottamista, vaikka kansanryhmää vastaan kiihottaminen onkin kriminalisoitu laissa. Kun rikostutkintapyynnönkin on täytynyt Halla-ahon todistelun mukaan tulla poliisille Ilta-Sanomien taholta, lehden on turha pestä kasvojaan graafisilla uudistuksilla. Lieneekö syynä myös Helsingin Sanomien verkkosivujen pikaiseen uusimiseen äkillinen tilaajakato? Ainakin minä jätän molemmat Sanoma-lehdet ostamatta tästä eteenpäin pysyvästi.


EU-lait estävät Euroopan eurooppalaisuuden

Halla-ahon tapaisia ajattelijoita on kenties helpompi arvostella kuin tavanomaisia poliitikkoja, sillä hän on kirjoittanut ajatuksensa näkyviin aivan kuten minä, mutta suurin osa ammattipoliitikoista ei ole julkaisut mitään, eikä heitä näin ollen saada satimeen yksittäisistä sanoista. Jos taas minä olisin Halla-aho, toteaisin pelkkään esimerkkiaineistoon takertujille saman kuin pilkkuvirheistä länkyttäjille yliopistolla: ”Koska kritisoitte pelkkiä yksityiskohtia, päättelen teidän olevan samaa mieltä tutkimusteni päälinjasta, kun ette vaivaudu puhumaan varsinaisesta aiheesta mitään.”

Entä mitä tuo ”kansanryhmää vastaan kiihottaminen” oikeastaan on? Sanaa ”kiihottaminen” voidaan pitää tässä yhteydessä epäonnistuneena, sillä kiihottuneisuus liittyy pikemminkin seksuaalisen käyttäytymisen kuin poliittisen toiminnan alaan. ”Kiihottamisella” viitattaneenkin tässä yhteydessä poliittisen kannatuksen hankkimiseen. Se taas on kaiken demokraattisen poliittisen toiminnan elintärkeä ominaisuus.

Jos poliittisen agendan sisältönä on maahanmuuttopolitiikan kritiikki, maahanmuuton vastustaminen tai vaikka maahanmuuttajienkin vastustaminen, niin ne pitää hyväksyä poliittisen toiminnan osaksi. Näin voimme päätellä, että mikäli kyseinen poliittinen toiminta, kannatuksen tavoittelu ja vaihtoehtojen tarjoaminen äänestäjille johtaa rikosepäilyyn tai syytteeseen, koetetaan ”kansanryhmää vastaan kiihottamista” koskevalla lainsäädännöllä kumota kansanvaltainen poliittinen järjestelmä sekä mielipiteen- ja ilmaisunvapaus.

On myös syytä muistaa, ettei maahanmuutto ole sellainen pyhä arvo, jota ei saisi kovinkin sanoin arvostella, eivätkä ulkomaalaiset kansanryhmät ole mitään lammaslaumoja, jotka muodostaisivat jonkinlaisen yksiaineksisen katraan ja joita ei sopisi arvostella tai moittia, osuupa tuo moite sitten koko ryhmään tai sen johonkin osaan. Keskeistähän on se, onko arvosteluun syytä vai ei. Ja vaikka syytä ei olisi kaikkien mielestä, niin toisten mielestä voi olla, ja niinpä purevakin arvostelu pitää sallia poliittisena perusoikeutena ja sananvapauden nimissä.

Kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevat lait ovat Euroopan unionin yhtenäislainsäädäntöön tähtäävän politiikan hedelmiä. Ne muotoiltiin EU-virkamiesten toimesta niin väljiksi ja tulkinnanvaraisiksi, että niiden nojalla on mahdollista syyttää ja tuomita melkein minkä tahansa poliittisesti epämiellyttävänä koetun aineiston esittämisestä. Käytännössä näiden lakien kautta estetään julkaisemasta maahanmuuton varjopuolia koskevaa tosiasiatietoa ja johtopäätöksiä.

Kun Euroopan unioni velvoitti jäsenmaitaan sisällyttämään kyseiset lait omaan kansalliseen lainsäädäntöönsä, asiasta piirtyi paradoksi: Euroopan unionin lait estävätkin nyt Euroopan pitämisen eurooppalaisena ja asettavat ei-eurooppalaisen väestön edut kantaväestöjen etujen edelle. ”Rikokseksi” muodostuu tällöin se, että eurooppalaiset haluaisivat pitää maansa eurooppalaisina ja eurooppalaisista koostuvina. Näin ollen on kysyttävä, kenen etua EU oikeastaan ajaa, kun se ei enää tunnu edustavan edes eurooppalaisten omaa etua.

Koska ajatusrikosten tekemisessä ei ole kyse materiaalisista seikoista eikä kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tuomitsemiseen ole tarvittu edes näyttöjä seurausten olemassaolosta, on tuomitseminen muodostunut pelkästään poliittiseksi. Tällaisiin ”rikoksiin” tulevat syyllistyneiksi periaatteessa kaikki ne, jotka eivät ajattele asioista niin kuin virkakoneisto haluaa. Kuitenkaan ihmisiä ei voida pakottaa pitämään mistään ihmisten oman tahdon vastaisesti.

Vaarassa ovat myös ne tieteenharjoittajat ja filosofit, jotka erilaisin – joko tilastollisin, ideologiakriittisin tai aatehistoriallisin – perustein päätyvät käsitykseen, että monikulttuuristuminen ja maahanmuutto eivät ole hyväksi. Puolustusvoimien diskurssissa luvatonta maahanmuuttoa ja rajanylitystä sanotaan ”vihollisen maahantunkeutumiseksi”, ja filosofisesti kiinnostavaa on, mikä oikeastaan muuttuu siirryttäessä kontekstista toiseen: puolustushallinnon piiristä sisäasiainministeriön retoriikkaan. Se, mikä yhdessä merkitysyhteydessä on maahantunkeutuja, on toisessa yhteydessä laiton maahanmuuttaja, pakolainen tai turvapaikanhakija.


Oikeus omaan aatteeseen ja vakaumukseen

Kun rikostutkinnan kohteina ovat loogisesti argumentoivan tohtorin hyvin perustellut kirjoitukset, tällaisessa esitutkinnassa ei puolustukseksi näköjään hyväksytä sen enempää objektiivisia totuuksia kuin ihmisen uskoa omaan aatteeseensa. Kaiken sisällöllisen ja asiakohtaisen vastakritiikinkin jälkeen ihmisellä pitäisi olla viime kädessä oikeus ajatella mitä haluaa ja sanoa mitä haluaa siinäkin tapauksessa, että hänen näkemyksensä eivät olisi joltakin toiselta kannalta tai toisten ihmisten mielestä perusteltuja. Oikeus omaan poliittiseen vakaumukseen ja sananvapauteen ovat perusoikeuksia, jotka ”kansanryhmää vastaan kiihottamista” koskeva lainsäädäntö yrittää kieltää.

Tuomioistuimet ja syyttäjälaitos eivät näytä pitävän toimintansa kriteerinä niinkään sitä, onko oikein tuomita joku näkemystensä perusteella, vaan ainoastaan sitä, onko tuomitseminen hyödyllistä tai haitallista kritiikin hiljentämiseksi. Todellisuudessa tällainen pragmaattinen arviointi on vastoin oikeudenmukaisuuden pyrkimystä, ja myös käytännössä tuomioistuinten ei kannattaisi tuomita oman maamme kansalaisia heidän mielipiteistään, sillä sen myötä lainkäytöltä murenee moraalinen oikeutus.

Paljon tärkeämpää olisi luoda lainsäädäntö, jolla kiellettäisiin yksittäistä ihmistä vastaan kohdistuva kampanjointi, kiihottaminen ja mudanheitto, sillä yksilöt kokevat nuo viranomaisten nostamat ajojahdit nahoissaan paljon verisemmin kuin kokonaiset ryhmät. Tuomitsemalla Jussi Halla-aho hänen blogikirjoituksistaan tuomittaisiin koko hänen kanssaan samalla tavalla ajatteleva kansanryhmä, ja ennakkotapauksena se muodostaisi vakavasti otettavan uhan kaikelle järkiperäiselle ajattelulle.

Kustantamon kuolinkellot

Sain tänään HYY-yhtymän johdolta naurettavaa postia. Kirjoitin tässä blogissa pari kuukautta sitten tavasta, jolla Gaudeamus veti myynnistä Yliopistopainon julkaiseman teokseni Työttömän kuolema (2005) kustantamon tultua myydyksi Gaudeamukselle ja Helsingin yliopiston jäädessä vähemmistöosakkaaksi. Kantelin tuolloin sensuurista Suomen Kustannusyhdistykselle ja Helsingin yliopiston rehtorille, joka siirsi asian omasta puolestaan HYY:lle.

HYY-yhtymän toimitusjohtaja Heikki Härö selittää 9.12.2008 päiväämässään kirjeessä, että mitään sensuuria ei muka ole ja että teosta on jaeltu yleisen käytännön mukaisesti, vaikka tosiasiat puhuvat aivan toista. Hänen olisi pitänyt olla kuulemassa 8.10.2008 käyty puhelinkeskustelu, jossa Gaudeamuksen kustannuspäällikkö Tuomas Seppä kehotuksestani huolimatta kieltäytyi jakelemasta kirjaani ja veti sen aktiivisella päätöksellä pois myynnistä sekä ilmoitti perusteluksi kirjassa esittämäni tiedepoliittisen kritiikin, jonka takana hän ”ei halunnut seistä”. Tosiasiassa Seppää ei ollut pyydetty seisomaan kirjani takana mutta ei sen päällä eikä edessäkään.

Oman röyhkeytensä Härö puolestaan osoitti vihjaamalla kirjeessään, että teokseni Dialoginen filosofia toisen painoksen (2008) tekijänoikeudet kuuluisivat muka Gaudeamukselle, vaikka uudistetun laitoksen tekijänoikeudet kuuluvat tekijänoikeuslain mukaan yksiselitteisesti tekijälle, eikä niitä sido myöskään mikään edellistä laitosta koskeva sopimus. Tässä näette, kuinka pahanilkistä kustantajien ja niiden taustatahojen toiminta on: kantelun aiheena olevaa julkaisua ei haluttaisi pitää saatavilla mutta toinen teos yritetään varastaa ja vetää omiin nimiin.

Olen jo aiemmin kritisoinut Gaudeamuksen julkaisupoliittista linjaa siitä, että se ei kustanna muuta kuin feminististä, naturalistista ja vihervasemmistolaista kirjallisuutta. Pahinta on, että se tämän lisäksi koettaa estää muiden ihmisten rehellisesti julkaisemien kirjojen levityksen. Mielessäni käy kaino toivomus, että ystäväni ja kanssani samalla tavoin ajattelevat lopettaisivat Gaudeamuksen kirjojen ostamisen tähän. Vai haluatteko jatkuvasti lukea noita Marxin virheiden selitysteoksia tai Amerikan pahuutta siunailevia opuksia?

Naiskiintiöministereistä

Hallituksen ovet käyvät, kun opetusministeri Sari Sarkomaa ilmoitti nyt eroavansa tehtävistään perhesyiden vuoksi. Minä en tosin ymmärrä, miten äitiys haittaa Helsingissä asuvan Sarkomaan ministerintoimia pahemmin kuin kaukana pohjoisessa asuvan Suvi Lindénin, mutta sinänsä hänen ratkaisunsa on perusteltu. On parempi hoitaa perhettä kuin roikkua kahden maailman välillä työelämässä. Muutoin ministeriero on yhtä turha kuin Ilkka Kanervan viimekeväinen erottaminen tehtävistään.

Oireellista politiikan kannalta on, että ministeri eroaa taaskin vain henkilökohtaisen syyn vuoksi. Monilla ministereillä olisi poliittinen syy erota. Suvi Lindén vetäytyi Ouluun hoitamaan adoptiolastaan jättäytymättä kuitenkaan asianmukaisesti äitiyslomalle, ja lisäksi hänen eroaan vaati kansalaisadressi, jossa moitittiin Lindénin puuttumattomuutta lapsipornonestolain varjolla harjoitettavaan sensuuriin. Astrid Thorsin eroa ovat kansalaisten lisäksi vaatineet muun muassa Kokoomuksen nuoret, jotka näyttävät ymmärtävän, mihin Thorsin kaavailema ulkomaalaislaki johtaisi. Tuija Braxilla puolestaan olisi syytä erota sähköiseen äänestämiseen liittyvän kommeltelun takia ja Anne Holmlundilla siksi, että hän vastusti Euroopan unionin aselakien tiukennuksia viimeiseen asti, vaikka Jokelan tragedia oli juuri takana ja Kauhajoen ampumistapaus edessä.

Mikä yhdistää kyseisiä naisia? No tietysti se, että he ovat naisia. Miehillä ei ole ollut vastaavia poliittiseen harkintakykyyn ja johtamistaitoon liittyviä ongelmia – ei myöskään sellaisia median kanssa koettuja vastoinkäymisiä kuin Tanja Karpelalla oli aikoinaan tai aikomusta jättäytyä äitiyslomalle heti viran saatuaan niin kuin Paula Lehtomäki. Tämä herättää kysymyksen, onko perusteltua täyttää ministerintuoleja aina vain sukupuolikiintiöperiaatteella. Naiskiintiöministerien ongelmana on se, että he eivät hoidakaan virkaansa sen saatuaan, ja lisäksi on ollut vaikea löytää tehtäviin päteviä naisia. Samalla on jouduttu sivuuttamaan pätevämpiä ja kokeneempia miehiä.

Naiskiintiöitä vaatiessaan feministit rakentavat tietoista vastakkainasettelua miesten ja naisten välille. Sen merkiksi he kieltäytyvät myöntämästä, että miesten ja naisten välillä on objektiivisia fyysisiä ja psyykkisiä eroja, jotka vaikuttavat työssä suoriutumiseen. Esimerkkinä voi mainita vaikka metsurin työn, joka on fyysisesti raskaasta ja jossa miehet pärjäävät paremmin keskimääräisen fyysisen vahvemmuutensa ansiosta. Feministit puolestaan näkevät ammattien sukupuolittumisen syynä vain syrjinnän, ja he nostavat itseisarvoksi sen, että naisia ja miehiä on kaikilla aloilla yhtä paljon. Tosiasiassa työelämän oman toimintalogiikan mukaista olisi maksimoida tehokkuutta eli palkata tehtäviin pätevimmät henkilöt.

Muu johtaa itse asiassa käänteiseen syrjintään, jonka mukaisesti ihmisiä valitaan tehtäviin heidän pätevyytensä sivuuttaen ja käyttäen verukkeena heidän sukupuoltaan. Näin ollen feminismi ei poista vaan luo itse syrjintää ja tuota sukupuolittunutta todellisuutta, jossa ihmisiä arvioidaan kuin kissoja ja koiria tai omenoita ja appelsiineja: niiden olemuksellisten piirteiden mukaan.

Paljon järkevämpää olisi arvioida ihmisiä sellaisten ominaisuuksien perusteella, jotka ovat relevantteja ja vertailukelpoisia kaikkien asiaan liittyvien muuttujien suhteen. Esimerkiksi ministerin tehtävissä menestymiseen vaikuttavat nimenomaan muut ominaisuudet kuin sukupuoli. Vai vaikuttavatko? Tämänpäiväinen ministeriero kertoo siitä, että sukupuolen mukainen asema perheessä voi estää ihmisen menestymisen työtehtävissään, mutta suosittava tekijä se ei välttämättä ole.

Nipsaisenpa sulkakynän rauhankyyhkyltä

Martti Ahtisaari sopi hyvin Nobel-palkinnon saajaksi. Hän täyttää täsmällisesti Aku Ankasta tutun pormestarin tunnusmerkit, juuri sellaisen, joka saa tai luovuttaa palkinnon. Oslon tämänpäiväisissä luovutusjuhlissa tuli hienolla tavalla osoitetuksi se järkyttävä elintasoero, joka on melkein kaikkien aseellisten konfliktien syy. Paljonkohan turvamiehiä tarvittiin pitämään katkerat terroristit poissa helmikanojen rauhanjuhlista?

Myös siviilipalveluksensa työministeriön viihtyisässä toimistossa suorittanut Marko Ahtisaari teki miehen työn ja oli paikalla Nobel-juhlassa. Siten hän osoitti, että asevelvollisuuden suorittaminen ei kannata, kun paremmille päiville pääsee muutenkin. Haitaksi ei ole, että popsii Natalien kanssa Columbia-pitkoa Nykissä ja tekee samalla ”väikkäriä”, kuten isänsä sanoi.

Voi olla, että puolustusvoimien työstä rauhan hyväksi on yhtä pitkä matka Nobel-palkituksi kuin rauhanasemaltakin. Joskus presidenttikaudellaan Martti Ahtisaari muistutti, miten K. A. Fagerholm oli todennut, ettei kansakoulunopettajalla olisi muuta mahdollisuutta menestyä elämässä kuin liittyä Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen. Se näyttää auttavan.

Olen muuten sitä mieltä, että pieniä ovat Ahtisaarten teot maailmanrauhan hyväksi. Tänään olisi kannattanut palkita se, joka koettaa estää ydinaseiden ja muiden joukkotuhoaseiden leviämisen arabimaiden käsiin. Outoa on, että tästä asiasta ei ole edes ehdotettu rauhanpalkintoa kenellekään. Minä en ole huolissani niistä, joilla on varastoissaan 10 000 ydinpommia, vaan niistä, joilla on se yksi.

Nuuskaa viikseen

Astrid Thors vetää kansalaisille nuuskaa viikseen samalla, kun media taitavasti hautaa sen ikävän tosiasian, että hänen junailemansa ulkomaalaislaki on läpimenon partaalla eduskunnassa. Esimerkiksi Helsingin Sanomat nosti tänään näyttävästi esiin, että Thors vaatii nuuskan tuontirajoituksia pois ja että hän tämän merkiksi salakuljetti muutamia nuuskapurkkeja rajan yli. Sen sijaan lehti pysyy hipi hiljaa siitä, minkä Aamulehti kertoi itsenäisyyspäivän suru-uutisessaan: Lex Thors ollaan junttaamassa läpi ilman vastalauseita, vaikka suuri osa hallituspuolueidenkin jäsenistä vastustaa tätä EU:n vapaamielisimmäksi sanottua ulkomaalaislakia.

Olisi luullut kaikille tulleen jo selväksi, että kansalaismielipiteiden perusteella kyseinen lakialoite olisi syytä vetää heti pois, aivan niin kuin hallitus teki jo perintöverouudistukseen tähtäävän esityksensä kanssa. Jo se, että hallitus ei tekisi pahimpia mahdollisia virheitä, voisi nostaa sen kannatusta hieman.

Huomion arvoista on, että eduskunnan internetsivuilla ei kerrota ulkomaalaislain käsittelyyn liittyvää aikataulua, vaikka eduskunnan istuntojen sisällöt kerrotaan tavallisesti ennakkotiedotteissa. Kansaa yritetään ilmeisesti johdatella ”tapahtuneitten tosiasioiden eteen”, ja samaa salailua harrastaa myös Hyysäri, jonka suu on pysynyt ratkaisuhetkien lähestymisestä kiinni kuin sammakon pimppi. Näin haluttaneen välttää paniikkia, kun laki on jo loppusuoralla, ja vain kansalaisten aktiivinen toiminta voi estää lain hyväksymisen.

Todellisuudessa kyseinen laki on niin huono, että sitä ei pitäisi hyväksyä edes viilailtuna, vaan se olisi syytä hylätä. Ehdotukseni on, että eduskunnan lehtereille kokoontuisi mahdollisimman monta maahanmuuttopolitiikan kriitikkoa tarkkailemaan tilannetta. Adressit.com:ssa onkin jo avattu lista, joka kannattaa kirjoittaa, jos haluaa vaikuttaa asiaan.

Kansalaisten ja kaupunginjohtajain käydessä asiasta kuumana täti Thors puolestaan keskittyy uittamaan nuuskapurkkeja, ikään kuin ministerillä ei olisi tärkeämpää tekemistä. Astrid Thors on mielestäni Suomen kaikkien aikojen huonoin ministeri ajaessaan kansan enemmistön tahdon vastaista lakia, jota myöskään hallituspuolueet eivät halua. Yksi keino tämän pellehyppelyn lopettamiseksi voisi olla RKP:n erottaminen hallitustyöskentelystä kokonaan ja korvaaminen perussuomalaisilla. Kehnoa on, että myös vihreät ovat tunnetusti valmiita maahanmuuton tulvaporttien aukaisuun, ja Kokoomuskaan ei laita vastaan, kunhan työnantajille riittää näennäisesti halpaa työvoimaa.

Eduskunnan käsittelyssä on myös toinen ihmisten arkielämään ja sananvapauteen vaikuttava lakiesitys eli edellä viittaamani Lex Nokia, jota puolestaan voi vastustaa tällä sivustolla.

Suomi-neidon itsenäisyys

Käsittelin eräässä aiemmassa kirjoituksessani juhlien vieton karnevalistisia piirteitä, kuten sitä, millä tavoin juhlimisen merkitykset ovat aikojen saatossa muuttuneet ja miksi niitä on usein myös tietoisesti muunneltu poliittisen vallan toimesta. Esimerkkinäni oli joulu, joka oli alun perin pakanallinen juhla mutta jonka varhaiskatolinen kirkko adoptoi omakseen antamalla sille siunauksensa ja koettamalla siten lisätä suosiotaan kristinuskoon pakkokäännytetyn mutta omia karkeloitaan edelleen rakastavan kansan keskuudessa.

Helsingin Sanomat ja Yleisradio ovat jälleen aloittaneet samantapaisen merkitysten muuntelun hyvissä ajoin ennen itsenäisyyspäivää. Pakkokäännytystyötä ne ovat tehneet ahkerasti jo aiemmin. Tärkeimpänä tehtävänään ne näyttävät pitävän sen opettamista, että itsenäisyyden merkitys löytyykin tätä nykyä kansainvälisyydestä ja monikulttuurisuudesta. Myös kirkoissa opetetaan ja julistetaan maahanmuuton, suvaitsemisen ja kulttuuririkastumisen ihanuutta, kuin kyseessä olisi pyhä kolmiyhteys.

Keskeisen kysymyksen muodostaa se, voidaanko itsenäisyyttä juhlia korostamalla kansainvälisyyttä ja monikulttuurisuutta. Itsenäisyyden juhlimisella pitäisi käsittääkseni olla jokin yhteys varsinaiseen itsenäisenä olemiseen. Se voikin toteutua etupäässä kansallismielisen, kansojen itsemääräämisoikeutta korostavan ja muista kansakunnista poikkeamista alleviivaavan ajattelun kautta. Monikulttuurisuutta, maahanmuuttoa ja kansainvälistämistä voitaisiin hehkuttaa esimerkiksi YK:n päivänä, pakolaislasten hädänalaisuutta viattomien lasten päivänä, kansainvälisten ja etnisten juurten monimuotoisuutta ruotsalaisuuden tai saamelaisuuden päivänä ja maahanmuuton väistämättömyyttä Eurooppa-päivänä.

Edellä mainittuja asioita juhlitaan mediassa nykyään joka päivä, mutta Suomen itsenäisyydestä ja sen tulevaisuudesta ei valtamediassa haluttaisi hiiskua mitään edes itsenäisyyspäivänä. Olenkin omasta puolestani koettanut toimia toisin ja raottaa verhoja myös siihen, minkälainen tulevaisuus Suomen itsenäisyyttä odottaa, jos kukaan ei laita hanttiin monikulttuurisuuden ja maahanmuuton ideologialle, joka vääjäämättömyydellä uhkaavasta luonteestaan huolimatta ei ole kuitenkaan luonnonlaki vaan politiikan osa. Voin vain toistaa vanhan totuuden, että yhteiskunnalliset vääryydet pääsevät tapahtumaan usein vain siksi, ettei kukaan laita ajoissa vastaan.

En kuitenkaan keskity vastustamaan tässä yhteydessä sen enempää maahanmuuttoa kuin monikulttuurisuuttakaan. Koska Helsingin Sanomien ja Yleisradion toimittajat keskittyvät kuitenkin havainnollistamaan itsenäisyyden merkitystä nimenomaan etniseen monikulttuurisuuteen liittyvän rikastamisen kautta (eivätkä siten puhu asiasta), myös minä otan oikeudekseni poiketa aiheesta ja lähestyä Suomi-neidon itsenäisyyttä vertauksen kautta. Varsinaisen aiheen sijasta puhunkin naisten ja miesten suhteesta.


Ongelma

Useimmille ihmisille on tullut selväksi, että ainoa oikea ja kaiken arvostelun ulkopuolella oleva monikulttuurisuuden kannattaja on Suomessa ja muissakin länsimaissa valkoinen heteroseksuaalinen nainen, jolla on vihervasemmistolaisia ja feministisiä ihanteita. Olen usein ihmetellyt tätä seikkaa, sillä samaan ryhmään kuuluvat naiset ovat useasti olleet myös etnistä alkuperää olevien maahanmuuttajien suorittamien raiskausten uhreja.

Feministit sanovat ”väkivaltaisiksi”, ”juopoiksi” ja ”rasisteiksi” valkoista heteroseksuaalista (ja joskus myös homoseksuaalista) miestä, mutta koskaan en ole kuullut, että kukaan tiedostava feministi moittisi samoista asioista afrikkalaistaustaisia muslimimaahanmuuttajia, jotka tilastojen mukaan tekevät kuitenkin moninkertaisesti raiskauksia verrattuna kantaväestöön kuuluviin suomalaismiehiin. Kun suomalaismiehet lopulta ottavat muutaman askeleen taakse päin ja vetäytyvät pelokkaasti seksuaalisen kanssakäymisen kilpakentiltä, feministit pitävät heidän peräytymistään surkeana puolusteluna, joka ainoastaan paljastaa Suomi-poikien pahat aikeet ja heidän punomansa salajuonet.

Näiden diskursiivisten lähtökohtien vallitessa suomalainen keskivertoheteromies ei voi kumota feministien väitteitä edes yleisessä eikä tieteellisessä keskustelussa, sillä feministien mielestä puolusteluyritykset vain paljastavat, kuinka paha, pyyteellinen ja vallanhaluaan peittelemätön suomalainen mies on. Koska minä olen homoseksuaali, tuota ajatuskulua ei voitaisi suurin surminkaan soveltaa minuun, sillä libidoni etsii kohteensa heteroseksuaalisen kanssakäymisen ulkopuolelta (tämä on merkinnyt minulle suurta vapautusta elämäni varrella). Niinpä voinen tarkastella heteroseksuaalisen kanssakäymisen karikoita jokseenkin puolueettomasti tai ainakin siihen pyrkien.

Ongelma ei näytä olevan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tai sen puuttumisessa, vaan tällä kertaa minun on syytä valita hypoteesikseni niin sanotun ”kehittyneen marxilaisen yhteiskuntatieteen” vastainen oletus, että ongelma onkin toimivan subjektin olemuksessa: suomalaisen heteronaisen tajunnassa itsessään. Se, miksi ”kaikki mitä suomalainen heteromies tekee, osaa tai haluaa, on feministien mielestä automaattisesti pahaa, kun taas kaikki mitä Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tuleva maahanmuuttajamies saa aikaan, on automaattisesti hyvää”, johtuu feministien ajatteluun pesiytyneestä ristiriidasta. Valaistakoon tuota ristiriitaa seuraavassa hieman.

Tiedostava feministinen nainen haluaa luonnollisesti olla itsenäinen, riippumaton ja vapaa sekä menestyä työelämässä, olla arvostettu ja kohota johtavaan asemaan. Tuossa roolissa menestyäkseen hänen pitää olla hieman kylmä ja kova sekä kiistää ja panna kuriin myös oma, joskus hieman vulgaari ja epäilemättä myös intohimoinen seksuaalisuutensa. Näin on, mikäli voimme uskoa feministien niihin vaatimuksiin, joiden mukaan kaikki seksuaalisuuden ilmaukset pitäisi saada katoamaan työpaikoilta.

Nämä naiset tavoittelevat siis tilannetta, jossa miehet asennoituvat heihin arvostavasti mutta usein myös alistuvasti, tottelevaisesti ja jopa pelkoa tuntien. Naiset epäilemättä pitävät tuosta tilanteesta, mutta samalla heille kehittyy toinen ongelma: peloteltu mies on harvoin kovin aloitteellinen.

Nöyristelevä ja kerjäävä mies ei ole usein myöskään seksuaalisesti kiihottava, aivan niin kuin kovaksi ja määrätietoiseksi laittautunut nainenkaan ei herättäne miehissä seksuaalisia intohimoja – ellei sitten ajatella, että miehiä innostavat amerikkalaisista oikeussalidraamoista tutut valtiattaret ja dominatädit (joiden tukahdutettu seksuaalisuus tihkuu lopulta myös kovanaamaisina esiintyvien jakkupukuisten asianajajien oman persoonan läpi, ja kylmäkiskoinen syyttäjätär murtuu painaen päänsä miehen jalkoväliin omassa seksin ja rakkauden kaipuussaan).

Feminismi ja sen mukainen oman seksuaalisuuden kuolettaminen muodostaa heteronaisille ongelmavyyhdin yhden pään. Toisen muodostaa se, että he ovat kuitenkin seksuaalisia – ja seksuaalisuuttaan toteuttaakseen tarvitsevat miehiä. Nainen haluaisi tietenkin myös aitoa rakkautta, mutta feminismin poliittinen ”agenda” estää heitä saavuttamasta päämääriensä täyttymystä. Niinpä tilanteesta kiertyy dilemma.

Koska feminismin poliittisesta ohjelmasta (”mies on paha”) tinkiminen merkitsisi naiselle paluuta vastavuoroisen kanssakäymisen ja henkisen nöyryyden, kauneuden ja rakkauden tielle, se ei voi tulla kyseeseen. Kovana, kylmänä, laskelmoivana ja esimiesmäisenä nainen puolestaan ei miellyttäisi heteromiehiä tarpeeksi, ja tällä tavoin motiivi seksuaaliseen kanssakäymiseen jäisi yksipuoliseksi. Niinpä: jos feministinen nainen haluaa seksiä miehen kanssa, hänen pitää hakea sitä kotimarkkinoiden ulkopuolelta. Tilanteen ratkaisee tällöin afrikkalaisten miesten maahantuonti.


Ongelman ratkaisu

Koska siirtomaa-ajan henkisestä sorrosta kärsineissä maissa kasvanut mies on repressiivisen perinteen vuoksi alistuva, kuuliainen ja nöyrä, hän sopii mainiosti myös feministien poliittiseen agendaan. Kun itse vierailin viimeksi Afrikassa, laitoin merkille, kuinka henkisesti alistuneessa tilassa kantaväestö edelleenkin on suhteessa valkoihoisiin ihmisiin. Esimerkiksi hotelleissa ovet avautuivat minulle kuin itsestään aivan riippumatta siitä, kuuluiko kohteliaasti esiintyvä musta hotellin henkilökuntaan vai oliko hän siellä tavallisena vieraana.

Feministinen politiikka hyödyntää tätä imperialismin, siirtomaa-ajan ja rotusorron kauheaa painolastia. Valkoihoiset heteronaiset saavat Suomeen muuttavista nigerialaisista, namibialaisista ja kenialaisista miehistä heidän seksuaalisia intohimojaan tyydyttäviä välineitä. Usein naiset pystyvät jopa kiristämään maahanmuuttajamiehiltä seksiä lupauksenaan avioliittoon sisältyvä kansalaisuuden myöntäminen. Toisaalta myös maahanmuuttajamiehet saattavat käyttää heille tarjolla olevaa markkinarakoa hyväkseen.

Jos olisin keskivertoheteromies, väitteeni voitaisiin ampua salamannopeasti alas, ja feministisen keskustiedustelupalvelun millamallat ja ninninellit kirkuisivat Helsingin Sanomissa, että mielipiteeni johtuvat vain mustasukkaisuudesta tai piirakan puutteesta. Tavallaan sekin paljastaisi feministien motiiveja kiitettävästi. Mutta toscaleivosten puutteesta pahemmin kärsimättömänä tyydyn tarkastelemaan näytöstä edelleenkin pelkästään ulkopuolelta. Jotkut voisivat tosin tällöinkin vedota homomiehille latentin oidipuskompleksin peittelemättömään esille panoon, vaikka feministinen liike muutoin pitääkin Freudilla tohtoroimista vain patriarkaalisen despotian jäänteenä. Koska kaikki selitysyritykset ovat feministien mielestä joka tapauksessa vääriä, voinen jatkaa ja toivoa tulevani ymmärretyksi.

Pääväitteeni on, että maahanmuuton suosiminen ja feminismi liittyvät sosiodynaamisesti yhteen. Länsimainen feministinen nainen haluaa lisää maahanmuuttajia varsinkin muslimimaista, Lähi-idästä ja Afrikasta, sillä sieltä päin tulevat miehet eivät kykene vastustamaan liberaaliin länsimaiseen järjestelmään kasvatettujen naisten itsenäisiä pyrkimyksiä. He siis antavat naisten jatkaa feminismiään tavalla, joka takaa naisille ainakin väliaikaisen seksuaalisen hyväksynnän.

Tosiasiassa liberaali länsimainen yhteiskunta on rakennettu valkoisten keskivertomiesten rationaliteetille, ja paras tae sen säilymiselle lieneekin juuri keskivertomies, joka seisoo raiskauksia suunnittelevien muukalaisjengien ja valkoisen heteronaisen välissä. Vaikka maahanmuuttajat epäilemättä suovatkin valtiattarinaan palvomilleen suomalaisneidoille seksuaalisen tyydytyksen sekä heidän kaipaamansa sosiaalisen arvostuksen, saattaa suhteen ylläpito johtaa myös ikävään riippuvuuteen.

Maahanmuuttajamiehet päättävät usein palata kotikonnuilleen tai johonkin muuhun vaikeasti tavoitettavaan paikkaan juuri silloin, kun geneettistä yksipuolisuuttamme rikastuttavan jälkikasvun ylläpito osoittautuukin maahanmuuttajamiehen omaan työvoimatilanteeseen ja ansiotasoon nähden mahdottomaksi. Maahan jäävät muslimimiehet puolestaan vaativat suomalaisten vaimojensa kääntymistä muslimeiksi, ja suomalaisnaiset suostuvat siihen voidakseen vastustaa valtionkirkkojemme patriarkaalisuutta, tiukkoja pukeutumissääntöjä ja ilmeistä väkivaltaisuutta...

Maahanmuuttopolitiikan eräänä motiivina toimii siis feminismi. Paradoksaalista on, että feminismi, joka sinänsä on liberaalin länsimaisen valistusihanteen luomus, johtaakin aktiivisen maahanmuuton ja kulttuuririkastumisen kautta omaan vastakohtaansa: naisten todellisten vapauksien ja oikeuksien takavarikoimiseen, kuten islamin käytännöissä käy. Tältä osin feministien asenteet ovat, paitsi johtaneet umpikujaan, myös saattaneet heidät itsensä sellaiseen tilanteeseen, jossa suomalaiset valkoihoiset naiset suorastaan tarvitsevat ”pahoilta ja hyökkääviltä heteromiehiltään” aivan samanlaista suojelua kuin Suomi-neito itsekin. Hyvää itsenäisyyspäivää.

Hallitus syö yksityisyyden suojaa

Lex Nokiana tunnettu tietoliikenteen urkintalaki on toteutumassa täsmälleen Suomen hallituksen harjoittaman yksityisyydensuojan murentamishankkeen mukaisesti. Kyseinen laki antaisi työnantajille, kouluille, kirjastoille, yliopistoverkoille, taloyhtiöille ja muille yhteisöllisille internetverkon tarjoajille mahdollisuuden valvoa käyttäjien lähes kaikkea tietoliikennettä. Vastustin hanketta jo viime keväänä sen ollessa käsittelyssä ja kirjasin näkemykseni aiempaan kolumniini.

Lain puolustelijat ovat toistuvasti vedonneet työnantajien intresseihin mutta sivuuttaneet samalla perustuslaillisen yksityisyydensuojan, oikeusoppineiden mielipiteet sekä oikeuskanslerin kielteisen kannanoton, joka ohitettiin jo alkuvuodesta, kun eduskunta lupasi viedä lakiesityksen perustuslakivaliokuntaan. Perustuslakivaliokuntakäsittely on kuitenkin osoittautunut pelkäksi trikkitempuksi, jolla yritettiin vaientaa kritiikki, sillä laki tuli valiokunnasta näennäisesti ongelmattomaksi leimattuna.

Lakiin liittyviä periaatteellisia ongelmia on neljä: ensinnäkin (1) se antaisi yksityiselle toimijalle poliisia laajemmat valtuudet ihmisten välisen vuorovaikutuksen, sähköpostiliikenteen, internetpuhelujen ja vertaisverkkojen käytön valvontaan. Toiseksi (2) se loukkaisi ihmisten yksityisyydensuojaa ja kirjesalaisuutta sinänsä. Ja kolmanneksi (3) periaatteellisena ratkaisuna se mahdollistaisi urkinnan laajentamisen mihin tahansa kohteeseen. Tuija Braxin puheet automatisoidusta tarkkailusta, johon ei vaadittaisi edes epäilyä, ovat suoraan Orwellin painajaisesta.

Lain perusteluissa viitattu näkemys, että lakia soveltaisi todennäköisesti vain 60 huipputekniikan yritystä teollisuusvakoilun estämiseen, on perätön. Lakiahan voisi periaatteessa soveltaa noin 60 000 yritystä, yhteisöä ja taloyhtiötä, joilla on käytössään jonkinlainen sisäinen verkko. Taloyhtiökohtainen internet on tyypillinen esimerkiksi opiskelija-asuntoloille, joiden tietoliikennettä voitaisiin alkaa kontrolloida julkisessa sanassa viitattujen ”suurikokoisten tiedostojen” tarkkailuun. Tuolla toimenpiteellä kyseistä lakia voitaisiin käyttää esimerkiksi luvattoman verkosta lataamisen estämiseen, ja se lieneekin Lex Nokiaksi ristityn lain todellinen motiivi. Nähdäkseni tuota valvontaa ei saisi missään tapauksessa luovuttaa yksityisten tahojen tehtäväksi.

Neljäs (4) asiaan liittyvä ongelma on, että lain avulla sen perusteluihin kirjatut tavoitteet eivät täyttyisi. Teollisuusvakoiluun on kymmeniä muitakin keinoja kuin sähköpostiliikenne työnantajan koneelta. Paljon tehokkaampaa olisi kieltää epärehellisten ihmisten olemassaolo sinänsä, ja siinä onnistuttaisiin varmasti yhtä hyvin. Lakihankkeen todelliset motiivit johtunevatkin hallituksen yrityksestä kuristaa ihmisten perusoikeuksia.

Hallituksen junailma yksityisyydensuojan murentamien ja sananvapauden kuohinta on nyt aivan samanlaista kuin huonoksi osoittautuneen lapsipornonestolain tapauksessa. Tuollakaan lailla ei ole saatu kiinni yhtään todellista rikollista, mutta sen varjolla on estetty pääsy tavanomaista pornoa sisältäville sivuille ja muutamille asiasivustoille. Lisäksi sitä on pidetty esimerkillisenä, kun on haluttu laajentaa internetkontrollia estämään ei-toivotun poliittisen materiaalin jakelu verkossa.

Oireellista on myös se, että maahamme yritetään jatkuvasti säätää erilaisten intressiryhmien mukaisia lakeja, joiden nimiluonnoksetkin kirjataan paljastavasti niiden kannattajien nimiin (”Lex Nokia”, ”Lex Thors” ja niin edelleen). Tosiasiassa eduskunnan ei pitäisi toimia erityisryhmien, tiettyjen henkilöiden, yritysten tai maahanmuuttajien asianajajana vaan koko Suomen kansan edun sekä perustuslaillisten tavoitteiden edistäjänä.

Kehnoa on, ettei eduskunnassa ole yhtään tietoyhteiskunnasta perillä olevaa tyyppiä, vaan koko laitos on äänestetty täyteen tunareita ja diletantteja. Yksi sellainen on vihreiden Tuija Brax, joka on antanut toistuvasti huonoja näyttöjä siitä, kuinka sananvapautta kahlitaan ja aiheetonta sosiaalista kontrollia lisätään netissä.

Lex Nokialla olisi paljon kielteisiä käytännön vaikutuksia. Edellä mainittujen perustuslain rikkomusten lisäksi se leimaisi ihmiset urkinnan kohteiksi ja potentiaalisiksi rikollisiksi. Se loisi kyttäysmielialaa työpaikoille ja heikentäisi luottamusta sekä yhteishenkeä.

Jos ihmisten perusoikeuksia pala kerrallaan murennetaan, siitä seuraa, että ihmiset menettävät luottamuksensa niin lainsäätäjään kuin lakeihinkin, minkä tuloksena poliittiselta lainsäätäjältä katoaa moraalinen oikeutus eli legitimiteetti. Se on hinta sairaasta politiikasta, jota Suomen hallitus ja viranomaisvalta ajavat – paitsi tässä asiakysymyksessä – myös monessa muussa kansalaisten enemmistön vastaisessa asiassa.

Tuija Brax mokasi jo sähköisen äänestyksen kanssa, ja tässä olisi toinen syy hänen eroonsa. On huolestuttavaa, että Suomessa ministeri joutuu eroamaan, jos hän tekstailee vapaa-aikanaan stripparille, mutta perustuslain rikkomiseen tähtäävää ministeriä ei potkaista pois virasta. Lähdön paikka olisi ollut myös muutamilla muilla naiskiintiöministereillä, kuten Suvi Lindénillä ja Anne Holmlundilla, kuten olen jo aiemmin todennut. Mitä enemmän aikaa Ilkka Kanervan erottamisesta on kulunut, sitä ilmeisemmäksi on käynyt, että todellinen syy oli ministerin halu vetää liian isänmaallista linjaa. Tekstailusyytös oli pelkkä veruke, jolla Kanerva vaihdettiin Brysselin juppiin.

Sofismia

Sofi Oksasen teosta Puhdistus (WSOY 2008) on ehditty hehkuttaa paitsi Kansallisteatterin näyttämöllä, myös kirjana, jollaiseksi tekijä laajensi sen alkuperäisestä näytelmäkäsikirjoituksestaan. Viron lähihistoriasta kertovassa teoksessa myönteistä on sen Neuvostoliitto-kritiikki, ja se sopii vastavedoksi esimerkiksi Johan Bäckmanin ja Leena Hietasen Viro-pamfleteille, joissa Viron historiasta annettiin mielestäni vääristelty kuva.

Mutta jotain oireellista on myös Sofi Oksasen suitsuttamisessa. Kun nuori kirjoittaja palkittiin tänään Finlandialla, on kysyttävä, olisiko palkinto annettu samantyyppisestä teoksesta, jos sen kirjoittaja olisi ollut mies ja neuvostovallan uhreina olisikin nähty miehet eikä naiset. Tuskin. Miesten Neuvostoliitto-kritiikkiähän ovat esittäneet sotakirjailijat kautta aikojen, mutta ei kukaan ole ehdottanut heille sen vuoksi Finlandia-palkintoa.

Palkitsemisessa oli taaskin mukana sitä niin sanottua feminismilisää, kun palkinnon sai ”nuori maahanmuuttajataustainen nainen” (toinen Oksasen vanhemmista on virolainen). Mielestäni olisi parempi, että tunnustuspalkinnon kaltaisella Finlandialla kruunattaisiin mieluummin valmiita kirjailijanuria ja vahvoja näyttöjä kuin kustantamoiden feministitoimitusten tykittämiä ja kirjakauppaportaan markkinoimia tulokkaita.

Oma lukukokemukseni Oksasen teoksesta on samanlainen kuin monen muunkin naiskirjailijan kirjasta: vaikuttavuutta haetaan raflaavien kokemusten kuvailusta, naisten näkemisestä prostituution ja seksuaalisen hyväksikäytön uhreina sekä miesten lavastamisesta väkivaltaisiksi. Tuttuako? Tepsii ehkä johonkin heteroon, mutta minua kyseiset kliseet eivät kiinnosta ollenkaan. Yliymmärtämällä ja taiteellistamalla Viron prostituutiota itse asiassa tuetaan kyseistä ilmiötä samalla, kun vapaa maahanmuutto mahdollistaa huorien, hivin ja huumeiden leviämisen Suomeen. Paljon parempaan kirjalliseen tulokseen pääsi Emil Tode hillityllä ja vähäeleisellä teoksellaan Enkelten siemen (alkut. Piiririik) vuonna 1993.

Mitä merkitsee, että Finlandia-voittajan valitsi Helsingin Sanomien emerituskriitikko Pekka Tarkka? On kai vähemmän noloa valita voittajaksi joku noviisi, kun kaikki muut ovat tulleet jo haukutuiksi.

Jussilla sytytti

Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen on lopultakin keksinyt syyttää ”maahanmuuttajaongelmista” (sic!) valtiota. Homman nimi on se, että kun Suomeen on kaikista rukouksista huolimatta heilahtanut tänä vuonna yli 4 000 turvapaikanhakijaa ja sen lisäksi vielä muiden maahanmuuttajien tulva, niin nyt kunnan sosiaaliviranomaisilla on matti kukkarossa, ja valtiota huudetaan apuun.

Näin viranomaiset yleensäkin menettelevät: pallottelevat ongelmaa ja syyttelevät toinen toisiaan. Syy onkin valtion, sillä valtion tasollahan holtiton päätös maahanmuuttajien haalimisesta on tehty. Taso, jolla ongelma näkyy, on ihmisten elämään konkreettisesti vaikuttava kunnallishallintotaso. Juuri tämä tekee asian käsittelyn myös kunnallispolitiikassa tärkeäksi.

Tähän asti on vaadittu asiallista keskustelua. Nyt Pajunen ymmärtää vaatia maahanmuuton jarruttamista blogissaan, sillä maahanmuuttajien keskuudessa työttömyysprosentti on 2,5-kertainen, ja vuoteen 2025 mennessä joka neljännen helsinkiläisen ennustetaan olevan maahanmuuttaja. Mikäli tätä tapahtumakulkua ei saada käännetyksi, seuraavaksi saatetaan vaatia keskustelua etnisistä puhdistuksista. Saa nähdä, yrittääkö kukaan haastaa tätä Jussia oikeuteen vääristä mielipiteistä.

Jännää, miten yksittäisten kansalaisten mielipiteet antavat vihdoin pontta myös viranomaisille, jotka alkavat jäljitellä niitä omissa blogeissaan ja tulevat sitä kautta kaapista ulos. Kauan se tosin kestikin, että poliitikot ottivat opikseen ihmisten mielipiteistä. Ennen pitkää suuret puolueet varmaan kilpailevat siitä, kuka esittää maahanmuuttokriittisimmän kannan, ja vaaditaan ”ettei kritiikin esittämisen pidä olla perussuomalaisten yksinoikeus”! Ainakin Pajunen näyttää nyt syövän suoraan perussuomalaisten pöydästä.

Poliittisen toiminnan idea on seuraava: kun ongelmat on havaittu, niitä ryhdytään luonnollisesti korjaamaan. Sen jälkeen etsitään syylliset käsiin ja heitä rangaistaan. Maahanmuutto-ongelma on käytännössä lähinnä yhden tahon tuottama. Vastuu kuuluu asioita hoitaneelle ministerille eli tässä tapauksessa Astrid Thorsille, joka on alle kaksi vuotta kestäneen virkakautensa aikana aiheuttanut ennen näkemättömän siirtolaisten tulvan ja jolle ’ministerinvastuu’ näyttää merkitsevän vain sitä, että ministeri sepittelee käsittämättömiä vastauksia tiedotusvälineiden kysymyksiin. Saa nähdä, missä Astrid Thors on vuonna 2025, kun ongelma lopullisesti räjähtää käsiin ja pääkaupunkimme muuttuu Mogadishun kaltaiseksi etnohelvetiksi, josta paljasjalkaiset stadilaiset lähtevät pakolaisina pois.

Voi olla, että Irakin sotaa pakenevien kannattaisi hakea turvapaikkaa pikemminkin Saudi-Arabian ja Jemenin tapaisista rikkaista arabimaista, joissa on samanlainen kulttuuri kuin heidän synnyinseuduillaan – paitsi että sitä ei myönnetä heille helposti edes noista läheisistä veljesmaista. Suomen kannattaisi ottaa oppia USA:sta, Kanadasta ja Australiasta, jotka vaativat kaikilta maahan tulijoilta työviisumin tai reilun kasan dollareita.

Asialle on syytä tehdä nopeasti jotain, sillä maahanmuuttajien omalla taholla toimii kokonaisia järjestöjä, kuten Hizb ut-Tahrir, jonka tavoitteena on vallata mahdollisimman nopeasti koko Pohjola käyttäen hyväksi avointa maahanmuuttopolitiikkaa. On selvää, että julkinen valta harkitsee maahanmuuttopolitiikan jarrutustoimia komiteoissaan perusteellisesti ja pitkään, oletettavasti vähintään kymmenen vuotta. Siksi ajaksi olisi oikein laittaa rajat kiinni ja portit lukkoon.


P. S.

Huomion arvoista on, että Pajusen maahanmuuttokannanotosta raportoineen Hesarin uutisen lukijapalautteissa lepsu maahanmuuttopolitiikka rokattiin jälleen yksimielisesti lyttyyn. Taidammekin todistaa eräänlaisesta Berliinin muurin murtumisesta: siitä, kuinka Helsingin Sanomien puhaltama monikulttuurisuuskupla poksahtaa käsiin.