Rohkeudesta

Monet ihmiset ovat sanoneet minua viime aikoina ”rohkeaksi”. Erään akateemisen virkahakemukseni hylännyt vihervasemmistolainen tieteenharjoittaja kiitteli minua taannoin ”rohkeudesta” kielteisessä lausunnossaan. Lukijani lähettävät minulle sähköpostia, jossa minua luonnehditaan ”rohkeaksi”. Myös aina ystävälliset sukulaiseni sanovat minua joskus ”rohkeaksi” viestittääkseen, että toiminnassani on heidän mielestään jotakin vikaa – tai että se muutoin poikkeaa siitä, mitä he pitävät sopivana. Taisipa luutnanttikin joskus armeijassa ollessani käyttää ammattisotilaiden fraasia, jolla on tietty merkitys: ”Te olette rohkea mies!”

Mistä tuo rohkeaksi määritteleminen sitten oikein johtuu? Avaimen kysymykseen muodostaa tietysti homoseksuaalisuuteni. Minua sanotaan rohkeaksi, sillä sitä kautta halutaan korostaa, että homon pitäisi pelätä leimautumista ja toisia ihmisiä. Sanojia ehkä myös hävettää puolestani, tai he ovat epävarmoja itsestään.

Rohkeaksi luonnehtimisen takana on usein jokin pelko. Pelko taas on huono lähtökohta millekään toiminnalle. Se halvaannuttaa ja tekee ihmisistä toimintakyvyttömiä. Ehkä minua sanotaan rohkeaksi myös siksi, että olen sanonut asioita, joita tyypillisen homon ei pitäisi heidän mielestään lausua: olen esimerkiksi esittänyt maahanmuuttokritiikkiä ja arvostellut feminismiä.

Rohkeaksi leimaaminen on siis pelottelua. Se on ilkeilyä, kuten kaikki hyvää tarkoittava puhe. Jos olen jonkun mielestä rohkea, niin kuinka tuo ihminen itse uskaltaa arvioida minua kyseisellä termillä? Tuskinpa muutoin kuin kumotakseen oman väitteensä ja osoittaakseen, että lausuja viskookin niskaani merivettä. Ajatukseen rohkeudesta voi sisältyä piilotajuinen toive minun hiljentämisestäni.

Muutamat tahot ovat luonnehtineet minua myös ”taistelijaksi” – mutta eivät yhtään vähemmän viattomasti kuin edelliset. Useimmat ovat tarttuneet tähän sanaan lavastaakseen minusta hyökkäävän henkilön, vaikka kyse on ollut heidän omasta hyökkäävyydestään minua kohtaan tai minun vastaamisestani siihen. Nämä tahot osaavat kyllä kääntää kaiken parhain päin! Lopuksi he ovat ihmetelleet suvaitsevuutta säteillen ja ironinen hymy suupielessään, kuinka olen selviytynyt elämässä niinkin hyvin kuin olen. Tämä selittyy tietenkin sillä, että heidän toiminnallaan ei ole ollut minuun mitään vaikutusta. Myös myötätunnonilmaisut ovat olleet pelkkää pettymystä sen johdosta, että olen kohtalaisen hyvävointinen. Tilintekoni heidän omista vääryyksistään nuo tahot ovat koettaneet kääntää johtopäätökseksi, ”ai noinko huonosti sinulla menee?”

Filosofin täytyy tietysti poiketa niin sanotusta normatiivisesta ajattelusta, joka seuraa keskiluokkaisia arvoja. Tämä ei tosin vaadi erityistä rohkeutta, sillä kyseisessä das Man -ihanteessa mikä tahansa Helsingin Sanomien, Toyota Corollojen ja turvasprinklerien todellisuudesta poikkeava ajattelutoiminta määrittyy kuin itsestään ”rohkeaksi”. Ei vaadi poikkeuksellista rohkeutta poiketa mistään. Rohkeutta ja äärimmäisiä ponnistuksia minulta vaatisi elää tuon ihanteen keskellä.

Eikö sitten itsensä alttiiksi asettaminen ole rohkeutta? Voi olla, mutta ei suinkaan siksi, että rohkeus määrittyisi rohkeudeksi suureen vaaraan asettumisen kautta. Rohkeutta itsensä alttiiksi asettaminen on vain siksi, että siitä yleensä on haittaa muttei hyötyä. Kyseessä ei ole siis vaara vaan riski, kun jokaista toisinajattelijaa viedään kuin sikaa korvasta.

Otan kuitenkin mieluummin riskin kuin vapisen pelosta. Pelkäävä ihminen elää säästöliekillä. Ja pahimmaksi uhaksi on osoittautunut se, että ajatukset pyritään hautaamaan, niitä ei oteta vastaan tai ne kaikuvat kuuroille korville.

Oma niin sanottu rohkeuteni on enemmänkin luottamusta ihmisiin, lukijoihini ja heidän järkevyyteensä. Latinalainen sananlasku sanoo, että se, joka ei luota ystäviinsä, saa hävetä enemmän kuin se, joka luottaa ja joutuu petetyksi. Tietysti myös vastaväite on totta: sellainen, joka luottaa ja tulee jymäytetyksi, kärsiikin enemmän kuin se, joka ei luota, epäilee ja on siksi varuillaan.

Minulle omasta luottamisestani toisiin ihmisiin on ollut paljon juuri tuota edellä kuvaamaani haittaa. Ihmiselle, joka on filosofi (eli sanoo asiat niin kuin niistä ajattelee), ei anneta työtä, virkaa, sijaa majatalossa eikä mitään. Ja mikäli jokin niistä sattuu olemaan, hänet suljetaan mahdollisimman nopeasti toiminnan ulkopuolelle. Minulle on tehty ”johannakorhoset” monta kertaa, mutta miehellehän saa tehdä.

Mieluummin suhtaudun kuitenkin toisiin ihmisiin luottavaisesti kuin rimpuilen heidän mielipiteidensä kakofoniassa kuin koulupoika opettajattaren rintaliiveissä. Siksi puhun suoraan. Kärsin mieluummin siitä, että luotan ihmisiin, kuin siitä, että joudun vapisemaan maailman jokaisen byrokraatin edessä. Voin siis toimia menestyksekkäästi filosofina ja poliitikkona, vaikka en olekaan sairas.