Nobel-palkittuja pökäleitä

Yleisradio hehkuttaa tänään ex-presidentti Martti Ahtisaaren valtioviisauksilla. Lakerikengät lipsuvat ensinnäkin Ahtisaaren vaatimuksessa, että Turkin hyväksymistä Euroopan unionin jäseneksi pitäisi nopeuttaa. Maran johtama työryhmä katsoo raportissaan, että ”EU:n uskottavuus on vaarassa, jos Turkille tarjotaan lähentymisen päätepisteenä jotain muuta kuin täysjäsenyyttä”. Raportin mukaan ”EU-maiden johtajien kriittiset lausunnot johtavat EU-jäsenyyden suosion vähenemiseen Turkissa, mikä taas vähentää Turkin halukkuutta tehdä jäsenyyden edellyttämiä muutoksia”.

Onko hullunkurisempaa logiikkaa? Asiathan ovat täsmälleen päinvastoin. Euroopan unionin uskottavuutta ja toimintakykyä haittaavat sen jatkuva laajeneminen ja jäsenmäärän kasvu. Ja toiseksi: pitäisikö Turkin parannella ihmisoikeusolojaan vain Euroopan unionin suopeuden tai jäseneksi hyväksymisen pantiksi? Se merkitsisi käytännössä jommankumman osapuolen tai molempien kiristystä. Kyllä valtion kuin valtion pitää taata omat demokratiaolonsa ihan itse, riippumatta siitä, tarjotaanko sille piiskaa vai porkkanoita.

Ja kerrataan vielä, miksi Turkkia ei pitäisi pyrkiä liittämään Euroopan unioniin. Ensinnäkin (1): Turkki ei kuulu Eurooppaan vaan muodostaa maantieteellisesti, uskonnollisesti ja kulttuurisesti erillisen alueen, jonka jäseneksi hyväksymisen myötä Euroopan unionin ulkoraja kulkisi Irania ja Syyriaa myöten. Eurooppa ei ole siellä. Toiseksi (2): Turkki on liian suuri ja vaikutusvaltainen Euroopan unioniin. Sen poliitikoista ja kansalaisista tulisi uusi vaatelias ryhmä niin europarlamenttiin kuin Euroopan valtioihinkin. Ja kolmanneksi (3): Turkki ei täytä jäsenyysehtoja. Niiden tiellä ei ole vain konkreettisia esteitä, kuten Kyproksen tilanne, vaan periaatteellisia näkemyseroja, joista käytännön ongelmat seuraavat.

Itse toivon, että Euroopan unionin ja Turkin lähentyminen jää samanlaiseksi prosessiksi kuin Neuvostoliiton ja Suomen välisen ystävyyden kehittäminen: siitä tulee päättymätön hanke, jossa keskustelujen tehtävänä oli vain osoittaa, miten ylivoimaista suhteiden kehittäminen on, kuinka suunnattomia ponnistuksia maiden lähentämiseksi tarvittaisiin ja minkälaisia esteitä yhdistymisen tiellä kohdattaisiin sen ikävän loppuunsaattamisen asemasta.

Ahtisaaren pökäleet jatkuivat hänen Savon Sanomille antamassaan lausunnossa, jonka mukaan ”vaalirahakohu on saavuttanut liian suuret mittasuhteet”. Hän sanoo toivovansa, ettei jupakka johtaisi vaalirahoituksen täydelliseen avaamiseen ”vain ihmisten uteliaisuuden vuoksi”. Ahtisaari ei ole valmis näkemään, että puolueiden ja ehdokkaiden vaalirahoitustavassa olisi Suomessa nyt jotain pahasti pielessä, ja hän perustaa näkemyksensä kansainvälisen lahjonnanvastaisen järjestön Transparency Internationalin raporttiin, jonka mukaan Suomi on viidenneksi vähiten korruptoitunut maa maailmassa.

Näiden raporttien mittausvirheistä ja muista erehdyksistä olen esittänyt oman analyysini jo aiemmin. Keskeistä on, että Suomessa rahallista korruptiota ei tarvita, koska poliitikot ja virkamiehet toteuttavat rahamiesten toiveet muutenkin. Sosiaalisen pääoman vaihtoon perustuva korruptio on kuitenkin pahinta, koska se on vakiintunut osaksi järjestelmää.

Tänään julkaistaan myös Lapin yliopistossa toimivien tutkijoiden kirja Miten valta ostetaan?, joka on ensimmäinen tieteellinen tutkimus käynnissä olevasta vaalirahoitusskandaalista. Sen paljastukset ja johtopäätökset ovat raskauttavia ja antavat aiheen kokonaan toisenlaisiin päätelmiin kuin Ahtisaaren työryhmän.

Kun Nobel-palkittu diplomaatti lausahtaa, että ”tämä keskustelu on hirveän populistista – suljen television ja hyppään niiden artikkelien yli”, entiselle presidentille on tullut jälleen yksi syy lopettaa oma lähetyksensä. Tai sitten kyse oli pelkästä savolaiseen lehteen eksyneestä karjalaisesta huumorista.