19. huhtikuuta 2011

Uuden poliittisen aikakauden alku


Ulkomaisessa mediassa on pohdittu, antaako Perussuomalaisten vaalivoitto huonon kuvan hyvästä maasta vai hyvän kuvan huonosta maasta. Onnitteluja taas on sadellut Euroopan kansallismielisinä pidetyiltä puolueilta, kuten Ranskan Front Nationalelta.

Voiman ja vastavoiman lain vallitessa Perussuomalaisten noin 520 prosentin kannatusnousu ei ole mikään ihme. Kun yksi tendenssi (eli tässä tapauksessa EU-sopankeitto) on riittävän vahva, se väistämättä synnyttää tai herättää esiin vastavoimansa. Tätä kautta pienestäkin tekijästä voi tulla räjähdysmäisen nopeasti suuri, kun ihmiset löytävät mielipiteilleen uskottavan artikuloimiskanavan.

Muutama vuosi sitten olisi ollut vaikea uskoa, että The Wall Street Journalin etukannessa on Timo Soinin kuva (kuten eilen) ja lehden sivuilla pohditaan, kaataako Soini puolueensa kanssa Portugalille aiotun tukipaketin.

Totuus on, että halutessaankin Suomen eduskunta voisi kumota vain noin kolmanneksen Portugalille aiotusta rahoituksesta, sillä ainoastaan tämän suuruinen osuus tulee väliaikaiselta vakausvälineeltä. Loput kootaan IMF:ltä sekä EU-komission omalta vakausmekanismilta.

Jos itse olisin istumassa Soinin pöksyillä siihen tuleen, johon hän nyt hallitusneuvotteluissa joutuu, käyttäisin tilaisuutta hyväkseni vapauttaakseni Suomen hirttosilmukasta, johon monet muut Euroopan maat ovat solmiutuneet. Takauksista ei ole Suomelle mitään etua, mutta takaussitoumuksista voi tulla maamme taloushistorian suurin aikapommi, aivan kuten todistelin tässä ja tässä kirjoituksessani.

Kansalta saatu valtakirja vaatii nyt sitä, että sanat on pantava teoiksi. Myös Sdp:n odottaisi antavan näissä kuvioissa tukea, sillä puolue on arvostellut sekä kauttakulkulainoitusta että takuiden antamista, joilla ei muuta kuin pelastetaan kansainvälisiä pankkeja suoraan veronmaksajien varoista.

Mikäli kansallista etua ja itsemäärämisoikeutta puolustavasta linjasta joudutaan lipsumaan, perussuomalaisten ei kannata mennä hallitukseen. Neuvottelutilannetta kuitenkin parantaa, että eurokritiikistä on tullut yhteiskunnallinen välttämättömyys, ja itsenäisyyden puolustajia suorastaan tarvitaan hallituksessa. Varjojen maille vajonneesta kepusta ei hallitukseen ole, ja muut ovat liian pieniä ja tarpeettomia jopa tilkkeiksi, joten perussuomalaisten neuvotteluasemat ovat hyvät.

Ei ole häpeä pelastaa oma maansa. Häpeä on elää yli varojensa, kuten Etelä-Euroopan maat ovat tehneet. Häpeällistä on myös entisen pääministeripuolueen keskustan sitoutuminen muiden maiden hyvinvoinnin varmisteluun oman maan kansalaisten ohi. Muutaman vuoden takaisissa vaaleissa kepun julisteet vakuuttelivat, että ääni keskustalle on ”kuin itseään äänestäsi”, mutta hallituksessa ollessaan puolue jemmasi koko ajan jyviä naapurin laariin.

Sitä kylvää, mitä niittää. Nyt kun piirakka on jaettu uudelleen, ei ole ihme, että euromyönteisimmät puolueet menevät Laika-koirina oppositioon.

Poliitikko tai puolue voi epäonnistua ja menettää kannatuksensa, mutta aina pitäisi säilyttää kunniansa. On vastuullisen politiikan aika.

Politiikan suunnan on vaihduttava, ja tämä on otettava huomioon paitsi hallituksen kokoonpanon muutoksessa, erityisesti ohjelmassa. Jos muutos ei näkyisi parempaa taloutta, kansallista etua ja suomalaisten ihmisten hyvinvointia edistämään tähtäävässä ohjelmassa, niin missä sitten?