Onko järkeä olla konservatiivi?

Useat poliitikot ovat väittäneet, että seuraavat eduskuntavaalit käydään konservatiivien ja liberaalien välillä. Tällä tavoin ajattelevat ihmiset ovat useimmiten itse konservatiiveja, jotka toivovat vanhoillisuuden leviämistä yhteiskunnassa. Yhteiskuntammehan on rakentunut pitkälti arvoliberalismin varaan, ja konservatiivisuuden voidaan katsoa ikään kuin parantavan asemiaan, jos se nostetaan yleisen vapaamielisyyden haastajaksi.

Lisäksi monet katsovat, että konservatiivien ja liberaalien vastakkainasettelu on korvannut oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelun. Koska suuri osa vasemmistopuolueista on ollut arvoliberaaleja (olematta talousliberaaleja), tällä tulkinnalla on haluttu vähätellä vasemmiston liberaaleille antamaa tukea. Niille, jotka pitävät konservatiiveja ja liberaaleja ainoina vakavasti otettavina ryhminä, poliittista vasemmistoa ei näytä olevan olemassakaan.

Vasemmistolaisuus ja liberalismi ovat kuitenkin melko läheisissä tekemisissä keskenään. Jako oikeistoon ja vasemmistoon syntyi Ranskan suuren vallankumouksen jälkimainingeissa vuonna 1791, kun lainkokouksen salissa puhemiehestä oikealle asettuivat perinteisen kuningasvallan kannattajat ja vasemmalle uudistusmieliset tasavaltaiset sekä liberaalit. Sosialistien ja kommunistien tulo parlamentteihin 1800-luvulla johti liberaalien siirtymiseen keskemmälle, ja noista ajoista lähtien liberaalit on luettu keskiryhmiin niin, että liberaalien ”keskustalaisuudesta” ovat pyrkineet ottamaan osansa jopa Keskustapuolueen ja Suomen Keskustan tapaiset Maalaisliiton jatkajat. Tosiasiassa ne eivät ole kovin liberaaleja saati uudistusmielisiä vaan konservatiivisia puolueita.

Nykyisissä parlamenteissa oikeisto koostuu yleensä konservatiiveista ja talousliberaaleista, keskusta demokraateista ja vasemmisto sosiaalidemokraateista, sosialisteista ja kommunisteista arvo- ja sosiaaliliberaalien hajautuessa eri puolille poliittista kenttää. Maissa, joissa yhteiskunnalliset ristiriidat ovat syviä ja varallisuuserot huomattavia, radikaali vasemmisto on ajanut myös sosiaalidemokraatit erilleen sosialistien ja kommunistien muodostamasta vasemmistosta.

Esimerkiksi EU-komission nykyisen puheenjohtajan José Manuel Barroson johtama Portugalin sosiaalidemokraattinen puolue (Partido Social Democrata, PSD) lukeutuu keskusta-oikeistolaiseksi puolueeksi erotuksena vasemmistolaisesta sosialistipuolueesta (Partido Socialista, PS). Tämä on ymmärrettävää, sillä EU-myönteiset puolueet ovat tulleet ajaneiksi kapitalismin tai vähintäänkin vapaan markkinatalouden asiaa ja sitä kautta talousliberalismia.

Oman käsitykseni mukaan sekä perinteinen oikeisto että vasemmisto ovat edelleen olemassa, eikä niiden vastakkainasettelu ole korvautunut pelkällä konservatiivien ja liberaalien asetelmalla. Sen sijaan vasemmisto on menettänyt aseet kädestään. Globalisoituneessa maailmassa, jossa pääomat ja työpaikat lähtevät maasta nopeasti kuin talkkari jäiseltä peltikatolta, ay-liike ei voi kiristää ketään – ainakaan työehdoilla tai työvoiman hinnalla.

Silti monilla ihmisillä olisi suuri intressi pitää kiinni työpoliittisista asemistaan. Työväenluokkaa perinteisessä mielessä ei kenties ole, mutta 1960-luvun veisu ”Myös sinä olet työläinen!” on muuttunut tavallaan todeksi. Yhteiskuntamme alkaa koostua lähes pelkästään huono-osaisista, varattomista tai elinikäisen asuntolainan orjuuteen köytetyistä köyhistä. Ironisesti sanotaan, että köyhyys on jo ”perinnöllistä”.

Toisaalta on olemassa monia ulkosuomalaisia henkilöitä, jotka ovat firmansa myytyään tehneet miljoonia ja kellottelevat Kanariansaarilla. Suomeen he tulevat vetämään omaa vaalikampanjaansa kuin jokin Jumalan lähettiläs luomatta silti uutta Paratiisia. Tämän kaltaiset ihmiset pitävät vastakkainasetteluja konservatiivien ja liberaalien välisinä ja kuuluvat tietysti itse konservatiiveihin.

Omasta mielestäni he ovat niitä juuri niitä tupajurreja ja ärripurreja, jotka katselevat elämää taustapeilistä. He ovat mennen maailman ilmaus ja kuuluvat sinne. En ainakaan minä halua tästä maasta mitään Ronald Reagan -hospitalityä, vaan dementikkojen sanatoriumit pidettäköön edelleenkin erikseen.

Konservatiiveja ja liberaaleja näyttää löytyvän nykyään jokaisesta puolueesta, samoin oikeistolaisia ja vasemmistolaisia. Joten mikä niiden ero lopultakin on? Vastaus: konservatiivin ja liberaalin ero on sama kuin henkilöiden, joista toinen haluaa matkustaa junassa selkä menosuuntaan, toinen taas kasvot menosuuntaan päin. Oikeistolaisen ja vasemmistolaisen ero puolestaan typistyy siihen, että oikeistolainen tykkää sinisestä ja vasemmistolainen punaisesta.

Tahdon sanoa, että konservatiivisuuden ja liberalismin ero on nykyisin lähinnä asenne- ja makukysymys. Konservatiivit ovat ihmisiä, jotka vastustavat kaikkea. He ovat yleensä laiskoja ja haluavat säilyttää vanhaa, koska he eivät itse luo uutta. Konservatiivit suhtautuvat maailmaan nokka nurinpäin. Liberaalit taas ovat valmiita hyväksymään aivan kaiken, ja vaarallisia he ovat varsinkin ollessaan talousliberaaleja. Sen sijaan arvoliberalismia minäkin kannatan, koska vapaamielisyys ei maksa mitään, mutta siitä on yleensä paljon huvia ja hyötyä.

Mutta konservatiivisuudessa ei ole järkeä sen enempää tyyliksi kuin poliittiseksi ohjelmaksikaan muotoiltuna. Konservatiivisuus on kehityksen este. Jos yritysmaailmassa ja talouselämässä oltaisiin konservatiivisia, maailma romahtaisi heti. Taloudessa ja sodassa ei pidä jäädä tuleen makaamaan. Aina on oltava valmis reagoimaan ja kehittymään. Juuri siihen perustuu menestys. Myös tieteen evoluutio osoittaa, että kannattaa hypätä siihen junaan, joka ylipäänsä kulkee eteenpäin.

Niinpä haluan hylätä näkemyksen siitä, että nykyajan poliittiset vastakkainasettelut olisi syytä nähdä konservatiivien ja liberaalien tai toisaalta oikeiston ja vasemmiston välillä. Nämä ovat perin tekaistuja ja keinotekoisia vastakkainasetteluja. Tulevaisuudessa aidot poliittiset vastakkainasettelut vallitsevat kansallista etua puolustavien ja kansallista etua vastustavien ihmisten välillä. Toisin sanoen vastakkainasettelut vallitsevat kansallismielisten ja niiden välillä, jotka eivät yhteisestä kansallisesta edusta mitään välitä.

Konservatiivien ja liberaalien sekä oikeiston ja vasemmiston perinteiset vastakkainasettelut ovat samalla tavoin menneen maailman ilmiöitä kuin kuningasvallan kannattajien ja tasavaltalaisten kahtiajako. Kuninkaiden menetettyä valtansa monarkistien ja demokraattien oppositioasetelma on menettänyt merkityksensä. Se on menettänyt myös asiasisältönsä sekä vaihtanut ilmenemismuotoaan ja sijaintipaikkaansa poliittisella kentällä. Lopulta se on muuttunut pelkkään asenteita ilmaisevaan muotoon.

Siksi ei ole ihme, että nykyisin kokoomus ja poliittinen vasemmisto voivat kävellä saman hallituksen ovesta lietsoessaan yhdessä kansainvälisyyttä ja liittoutuessaan sitä kautta kansallista etua puolustavia vastaan. Suomessa tämä näkyy siinä, että kokoomuksen ja Vasemmistoliiton ohjelmat ovat lähempänä toisiaan kuin kokoomuksen ja Perussuomalaisten.

Kun perinteinen oikeisto ja perinteinen vasemmisto ovat hallituksessa, niiden välillä vallitsee vain liberalismin muotoa koskeva nyanssiero. Perinteinen oikeisto edustaa talousliberalismia ja vasemmisto arvo- ja sosiaaliliberalismia, jolloin kiistat koskevat vapauden luonnetta. Nämä erimielisyydet ovatkin osittain aitoja, sillä talousliberalismi muodostaa vastakohdan arvo- ja sosiaaliliberalismille. Poikkeuksen muodostaa se lähinnä teoreettinen mahdollisuus, että talousliberalismi edistää myös sosiaalisia vapausarvoja, mutta käytännössä talousliberalismin ja arvo- ja sosiaaliliberalismin toiminta-alueet syövät toinen toisiaan. Rajoittaessaan toisiaan optimaalisesti ne voivat tukea toisiaan, jolloin vapauden kokonaisalue parhaimmillaan kasvaa.

Oikeiston ajama talousliberalismi perustuu negatiivisen vapauden käsitteeseen eli ihmisen näkemiseen vapaana rajoitteista. Vasemmiston ajama arvo- ja sosiaaliliberalismi taas perustuu positiiviseen vapauden käsitteeseen, joka vastaa pitkälti sosiaalisen oikeuden käsitettä kattaen ihmisten mahdollisuudet toteuttaa vapauksiaan. Julistamalla ihmiset vapaiksi rajoitteista ei ole kuitenkaan taattu mahdollisuuksia toteuttaa noita vapauksia, vaan usein ihmiset on jätetty heitteille.

Tästä johtuu, että oikeiston ajama talousliberalismi on johtanut ristiriitoihin vasemmiston edustaman arvo- ja sosiaaliliberalismin kanssa. Silti molemmat ovat jatkaneet yhteen hiileen puhaltamista pakkokansainvälistämisen edistämiseksi ja liberalismin toteuttamiseksi ymmärtämättä liberalismin aatteen sisällä vallitsevien erilaisten suuntausten luonnetta. Ja juuri tästä johtuu, että vastakkainasettelut vallitsevat nykyisin kansainvälistä kapitalismia edistävien puolueiden ja kansallismielisten puolueiden välillä.

Kansainvälisyyden varaan vannovien puolueiden ja kansallismielisten puolueiden ero taas ei ole sama kuin liberaalien ja konservatiivien ero. Ensinnäkään kansallismieliset eivät ole konservatiivisia vaan hyvinkin nykyaikaisia ja tulevaisuuteen suuntautuneita puolueita, jotka haluavat uudistaa EU:n luutuneita rakenteita. Suuri osa kansallismielisistä haluaa säilyttää esimerkiksi sananvapauteen perustuvan länsimaisen yhteiskunnan ja edustaa siten arvo- ja sosiaaliliberalismia.

Toiseksi, kansainvälisyyttä painottavat puolueet eivät ole yksiselitteisesti liberaaleja, sillä ne ovat ajaneet lähinnä talousliberalismia eivätkä siten vastaa liberalismin aatteen koko kentästä. Kansainvälisyyteen tähtäävät ja kansainvälistä etua kansallisen edun sijasta edistävät puolueet ovat lisäksi olleet usein varsin konservatiivisia ajaessaan vanhoillisen ja varakkaan yhteiskuntaluokan etua.

Vasta kun ihmisiä yhdistävä kansallinen etu tunnustetaan, voidaan päästä eroon konservatiiveja ja liberaaleja sekä oikeistolaisia ja vasemmistolaisia halkovista vastakkainasetteluista. Siksi en hyväksy muutamien suomalaisten poliitikkojen halua jakaa kansaa näillä vanhoilla asetelmilla: ne ovat peräti keinotekoisia ja tahallaan tekaistuja luomaan eripuraa ihmisten välille.

Toivon, että myös tästä itse näkemästäni kansallismielisten ja kansallista etua vastustavien ristiriita-asetelmasta päästäisiin eroon niin, että yhteen hiileen puhaltaminen olisi mahdollista.

Toivon myös , että seuraavat vaalit käytäisiin sen kysymyksen ympärillä, mikä on tälle yhteiselle Suomellemme hyväksi ja että vaaleissa keskusteltaisiin enemmän kansallisesta edusta. Vasta näin päästäisiin puhumaan itse asioista, kuten siitä, onko esimerkiksi maahanmuutto, valtion velkaantuminen tai Puolustusvoimien alasajo hyväksi kansalliselle edulle.

Tässä valossa on samantekevää, ovatko ihmiset konservatiiveja vai liberaaleja, tai ovatko he oikeistolaisia vai vasemmistolaisia, sillä nämä seikat eivät – kuten sanottua – ilmaise muuta kuin asenteita ja makumieltymyksiä.