24. helmikuuta 2019
HS osoitti jälleen tuhovoimansa
Valhemedian agendatoimittaja Anna-Stina Nykänen teki jälleen kaikkensa suoltaakseen selvän valeen, tällä kertaa maahanmuuttajien seksuaalirikollisuuden taustoista. Helsingin Sanomien kirjoituksessaan 24.2.2019 hän väitti valikoituihin ”asiantuntijamielipiteisiin” valikoidusti tukeutuen, että maahanmuuttajien seksuaalirikollisuutta ei muka voida selittää kulttuurieroilla eikä uskonnolla. Sen sijaan hän syytti ”heikkoa koulutusta” ja ”miehisyyden pönkittämistä”.
Nykäsen juttu on yhtä valheellinen kuin hänen taannoin tekaisemansa toinen propagandakirjoitus, jossa hän väitti, että satakaan tuhatta uutta pakolaista ja turvapaikanhakijaa eivät ”väräyttäisi” Suomen sosiaaliturvajärjestelmää mitenkään (kumosin tämän alun perin köyhyystutkija Juho Saarelta lähtöisin olevan väitteen aiemmassa kirjoituksessani).
Tosiasiassa uskonto ja kulttuurierot ovat merkittäviä selittäjiä, kun etsitään syitä muslimien muita laajempaan seksuaalirikollisuuteen. Profeetta Mohammadin lapsivaimollaan antama malli on yhtä esikuvallinen muslimille kuin Jeesuksen lähimmäisenrakkaus on kristitylle.
Jos muslimimaahanmuuttajien seksuaalirikoksia ei selitä heidän kulttuurieronsa tai uskontonsa, vaan ”heikko koulutus” ja ”miehisyyden pönkittäminen”, herää kysymys, eivätkö heikko koulutus ja miehisyyden korostaminen olekaan kulttuuri-ilmiöitä tai seurauksia uskonnosta. Ja vastaus on: totta kai ne ovat.
Mitään uutta Helsingin Sanomien tendenssijournalismissa ei ole. Lähes aina kun on huomautettu, että seksuaalirikosten tekijöistä suuri osa on lähtöisin muslimivaltaisista maista, tai kun on kysytty, millä tavoin heidän keskuudessaan yleinen islam liittyy asiaan, on vahva korrelaatio heidän islamilaisen ajatusmaailmansa ja toimintansa välillä pyritty kiistämään täysin, tosin vailla näyttöä siitä, ettei yhteyttä olisi.
Islamin julistaminen kritiikin ulkopuolella olevaksi on vaikuttanut tehokkaalta keinolta vastalauseiden tukahduttamiseen, sillä islamin syy–seuraus-vaikutuksia kannattajiensa käyttäytymiseen on vaikea osoittaa ehdottomasti. Niitä on toisaalta myös vaikea kiistää ehdottomasti, niin kuin ajatusten yhteyttä tekoihin yleensäkin. Juuri siksi väite islamin ja rikollisuuden yhteydestä voidaan ongelmattomasti esittää yhteiskunnallisena tulkintana.
Yleistyksiä puolestaan pitää tehdä, sillä ilman niitä ei ole ymmärrystä eikä merkitysten arviointia. Islamia yritetään kuitenkin pitää kaiken arvostelun ulkopuolella arvostelijoihin suunnattujen rangaistusten uhalla.
Varteenotettava ehdokas selitykseksi muslimitaustaisten rikollisuuteen on tulomaiden oikeuskäytäntöä edustava sharia-laki, joka poikkeaa omastamme ja perustuu islamiin. Sharia puolestaan ohjaa politiikkaa islamiin sisältyvän din wa-dawlah -periaatteen (”islamin pitää ohjata myös politiikkaa”) mukaisesti, joten islam vaikuttaa käyttäytymiseen, oikeudenmukaisuuskäsityksiin ja rikollisuuteen.
Islamissa on kyse poliittisesta toiminnasta, jota ei pidä suojella ”uskonrauhan” verukkeella vaan jota pitää myös vastustaa poliittisesti. Perustuslaillinen uskonnonvapaus kattaa nimenomaan oikeuden olla kuulumatta uskonnollisiin yhdyskuntiin ja oikeuden esittää uskontokritiikkiä vapaasti. Sitä täydentää länsimainen sananvapaus, jota burkan alla ei ole.
Keskeinen kysymys on, miksi monet ihmiset pitävät kiinni alkeellisesta uskonnollisesta ajattelustaan siinäkin tapauksessa, että heillä olisi vaihtoehtoja. Miksi lähi-itäläiset ylipäänsä ilmaisevat itseään aggressiivisesti, kuumenevat, kiihtyvät ja hermostuvat helposti, ja miksi Lähi-idän maissa käydään loputonta sotaa? Miksi ihmiset valitsevat huonot uskontonsa tavan takaa? Selitystä tiettyjen kulttuurien muotoutumiseen ja jatkuvaan uusintamiseen pitää etsiä ihmisten geneettisistä ominaisuuksista ja luonteenpiirteistä, joista niitä voidaan myös löytää.
Ilman biologisia ja synnynnäisiä ominaisuuksia ei nimittäin olisi ihmisiä ollenkaan, aivan niin kuin ei voi olla irvistystä ilman kissaa (paitsi Liisan Ihmemaassa). Tieteenfilosofisesti arvioiden lopulliset selitykset ihmisten käyttäytymisvalintoihin löytyvät aina yksilö- ja ryhmäkohtaisista ominaisuuksista, kuten älykkyystasosta, joka luo ja uusintaa kulttuurit.
Tätä perimmäistä seikkaa Hesarin toimittelijat ja monet tieteilijöinä esiintyvät eivät pohdi. Selityksiä etsitään laveasti kulttuurista, uskonnosta, koulutuksesta ja patriarkaalisuudesta, kuten oikeauskoisten feministien pitääkin. Mutta perimmäiset selitykset löytyvät aina yksilöiden tai ryhmien ikiomista ominaisuuksista, joiden vuoksi he tuottavat tietyt kulttuurit, valitsevat tietyt uskonnot tai kasvattavat itsensä ja toisensa.
Miksi sitten vieraiden kulttuurien ja erityisesti islamin puolustelua esitetään länsimaissa? Islamia puolustavilla kinkereillä ja vääräuskoisten jahtaamisella ei pyritä turvaamaan uskonnonvapautta eikä myöskään torjumaan uskonrauhan rikkomuksia. Islamkritiikin kieltämisellä on pyritty löytämään ideologinen peruste muslimivaltaisista maista virtaavien ihmisten maahanmuutolle.
Kyseessä on tietoinen länsimaisen oikeuskäsityksen, väestön ja kulttuurin bastardisointi. Israelilaisen konfliktintutkimuslaitoksen tutkija Shmuel Bar arvostelee kärkevästi din wa-dawlah -periaatetta teoksessaan Warrant for Terror – The Fatwas of Radical Islam, and The Duty of Jihad. Filosofian näkökulmasta on selvää, että islam ohjaa politiikkaa, sillä islamhan on ideologia ja jo sinänsä politiikkaa.
Islamkritiikin torjumispyrkimykset ovat toimineet aseina uskonnon levittämisen puolesta, vaikka sen enempää sensuurilla kuin muuttohankkeellakaan ei ole demokraattisessa prosessissa punnittua pohjaa. Esimerkki: islamistisissa maissa homoseksuaalisuudesta tuomitaan kuolemaan islamilaisen lainsäädännön perusteella, mikä osoittaa, että sharia-lailla poljetaan ihmisoikeuksia jyrkästi. Niinpä ”uskonnonvapauden” näennäisoikeutuksella ei voida puolustaa ihmisoikeusrikoksia. ”Vihapuhetta” ei ole ollut tässä yhteydessä islamin kritisoiminen vaan sen julistaminen.
Valheellista Helsingin Sanomien vänkäämisestä tekee se, että ihmisen käyttäytymisen selittäminen on joka tapauksessa tulkinnanvaraista, eikä asiasta voida saada Sanomien tai jonkun Nykäsen markkinoimaa ehdotonta väitetietoa. Tämä johtuu siitä, että ideologisen ajatusmaailman vaikutus ihmisten käyttäytymiseen on joka tapauksessa ei-todistuvaa. Ihmisen käyttäytymisen motiiveja tai kausaaliketjuja ei voida ylipäätään läpivalaista niin, että ehdottoman oikeaa tai väärää tietoa voitaisiin tavoittaa.
Silti Helsingin Sanomat pyrkii esittämään asiasta mielipiteitä manipuloivan ja asenteita muokkaavan näkemyksen. Ja tuolla näkemyksellä puolustellaan aikuisten ihmisten tietoisesti ja tarkoituksellisesti tekemiä väkivaltarikoksia.
Helsingin Sanomien käyttämät asiantuntijat joko eivät ymmärrä tieteellisen tiedon olemusta ja tulkinnanvaraisuutta, ovat kävelleet vahingossa lehden virittämään ansaan tai ovat tahallaan asettuneet tukemaan lehden maahanmuuttomyönteistä ja välinpitämätöntä tendenssijournalismia, joka koostuu vihervasemmistolaisesta ja löperöliberaalista öyhöttämisestä ja oman pimeän maailmakuvan tuputtamisesta.
Lisää islamista ja rikollisuudesta voi lukea esimerkiksi kirjoituksestani ”Tuomiotaiteilujen taikaa” tai kirjani Kuinka Suomi korjataan? Arvopohja ja kokonaisvaltainen ratkaisu luvusta 16 (s. 135–141).
Lähde
Bar, Shmuel, Warrant for Terror – The Fatwas of Radical Islam, and The Duty of Jihad. Lanham: Rowman & Littlefield, 2006.
Jukka Hankamäki
FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi
Mediatutkija Suomen Perustassa
Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki