Mikäli minut murhataan

Kuten jotkut ehkä muistavat, ilmoittauduin eräiden kyselyjen johdosta ehdolle perussuomalaisen puolueen eduskuntavaaliehdokkaiden valintaprosessiin viime vuoden puolella. Olisinkin mielelläni edustanut ajatuksiani sellaisen puolueen kautta, joka on vastustanut liiallista maahanmuuttoa ja EU-lehmän löyhää ruokintaa.

Episodi ei tunnetusti johtanut mihinkään, sillä persut (äänestäjien asiaan vaikuttamatta) päättivät pudottaa minut ennen alkumetrejä. En muistele asiaa hyvällä enkä pahalla; sen sijaan on ollut huvittavaa seurata, millä tavoin kyseinen politisoitumiseni on vaikuttanut eräiden vanhojen tuttavieni asennoitumiseen minuun.

Katkerinta palautetta on tullut demarien taholta. Eräskin demaritoveri ilmoitti jo viime syksynä, että mikäli ilmestyn persujen listalle, hän ei puhu minulle ever. Puhumattomuus on kai aika huonoa politiikkaa, mutta hermostuminen lienee ymmärrettävää, sillä Sdp:n kannatuslukemat ovat mitä ovat. Eräs toinen toveri puolestaan piti minulle pitkän ja vihamielisen ripityksen kompensoiden edellä mainitun kommunikatiivisen menetyksen.

Homojen suhtautuminen on ollut kerta kaikkiaan ihmeellistä. Suurin osa homoista on antanut kannatuksensa pyrkimyksilleni, ja osa on tullut jopa kysymään, tarvitsenko tukea projektiini. Toisen osan poliittinen hankkeeni kiihotti raivon valtaan. Mikäli kuolen henkirikoksen uhrina, murhaaja saattaa olla yhtä hyvin islamia puolustava pyhän sodan edustaja kuin vihreä feministihomo.

Myös kokoomuslaiset ovat julistaneet minulle cordon sanitairen, ikään kuin heidän allaan olisi ritisevää jäätä. Ilmeisesti tämä johtuu siitä, että pääkaupunkiseudulla ehdolla ollessani olisin kerännyt pois heteromies Alexander Stubbin tulevan homokannatuksen (noin 2000 ääntä). Kepulaiset (joita tuttavissani on tosin vähemmän) ovat olleet hiljaa kuin hiiri pumpulissa, sillä Helsingin vaalipiirissä Kepulla ei ole paljoakaan menetettävää.


Järjenkäyttö on mahdotonta politiikassa ja tiedepolitiikassa

Nyt kun ovi poliittiseen vaikuttamiseen on vedetty edestäni kiinni, joidenkin mielestä on helppoa ja houkuttelevaa ajatella, että olisin voinut olla ehdolla myös Tupun, Hupun tai Lupun riveissä. Näissä puolueissa itsenäinen linjanveto on kuitenkin vielä vaikeampaa kuin pienemmissä ryhmissä. Kyseiset puolueet ovat keskittyneet käyttämään valtaa jäsentensä kautta, ja niissä ihminen alistetaan puolueohjelmille. Tämä on politiikan ja filosofian ero yleensäkin: filosofia on yksilöllistä järjenkäyttöä, politiikka kollektiivista vallankäyttöä.

Tupun, Hupun ja Lupun ammattipoliitikot pelkäävät minua todennäköisesti samasta syystä kuin persutkin: jos olisin ollut ehdolla, olisin saattanut mennä läpi. Ideologisiin klusterihin sopeutumaton homo olisi monien mielestä pilannut vihreiden maineen, vasemmiston maineen, oikeiston maineen, persujen maineen, homojen maineen ja tietenkin myös oman maineensa.

Yliopistomaailmassa viha on ollut käsin kosketeltavaa. Suurin osa opiskelijoista on antanut ajatuksilleni täyden kannatuksensa, toisin kuin virassa olevat kollegani. Mikäli minut murhataan, syyllinen saattaa olla myös joku kateellinen virkamiesfilosofi, joka tappaa minut siksi, ettei hän saa aikaan mitään siitäkään huolimatta, että Sinä, hyvä lukija, maksat hänelle valtionveroina perittyä kuukausipalkkaa.

Onkin perin kummallista, että yliopistoista saa toimintamandaatin olemalla vihreä, vasemmistoliittolainen tai demari, ja siitä palkitaan filosofian laitoksen johtajuudella ja elinikäisellä viralla, kuten Thomas Wallgren. Jos taas edustaa jotakin muuta suuntaa tai lukee madonluvut yliopistomaailman hehkuttamalle kansainvälisyyden ideologialle, itsenäisyydestään joutuu maksamaan kalliisti.

Kansainvälisyyteen pakottamisesta on tullut myös yliopistojen mätäpaise. Kansainvälisten julkaisuihanteiden ollessa yksinomaisia suomenkielistä filosofiaa ei julkaistaisi todennäköisesti lainkaan, mikä puolestaan kuihduttaisi pois kaiken kotimaisen kulttuurikritiikin. Saa nähdä, mitä akateemisia pakotteita filosofian laitokset alkavat jatkossa tielleni asettaa; varattomuuteen ja tulottomuuteen asettamalla kollegani ovat yrittäneet nujertaa pyrkimykseni jo parinkymmenen vuoden ajan. Niin paras kuin pahin alkavat kuitenkin olla jo tässä iässä (44) ohitse, joten en piittaa paljoa siitä, vaikka kuolisin ajojahdin uhrina.


Vaalit lähestyvät, kieli kovenee

Merkitystä näillä havainnoilla on lähinnä yleisen poliittisen ilmaston kuvastajina: myös Uuden Suomen ”Puheenvuoro”-palstalla nähdyssä kielen kovenemisessa lienee kyse siitä tärinästä, jota internatsistisissa, maahanmuuttoa suosivissa, globalisaatiota kannattavissa ja EU-myönteisissä puolueissa tunnetaan lähestyvien kannatuskumousten edellä.

Uskon, että myös Suomessa kansallismieliset ja kansallista etua puolustamaan ilmoittautuneet puolueet nousevat merkittäväksi ja vaikutusvaltaiseksi poliittiseksi ryhmittymäksi muissa Euroopan maissa koetun kehityksen tavoin. Poliittisten mannerlaattojen liikkeet ovat olleet pysyviä useissa Keski-Euroopan maissa ja jäänevät voimaan ainakin siihen asti, kunnes Euroopan unionin yhteisen talouspolitiikan velvoitteet kumotaan ja EU typistetään entisen EEC:n kaltaiseksi vapaakauppaliitoksi.

Olen edelleen sitä mieltä, että Suomesta puuttuu sellainen kansallisliberaali puolue, jollainen toimii esimerkiksi Itävallassa ja Hollanissa. Kansallismieliset puolueet voidaankin jakaa konservatiivisiin ja arvoliberaaleihin. Perussuomalaiset toimivat selvästi Smp:n alustalla, ja se näkyy kannanotoissa, joissa takerrutaan historian kauhukahvaan.

Itse olen vetänyt linjaa sen tyyppisen politiikan puolesta, jonka peruspilareina toimivat 1) kansallismielisyys (kansallisen edun edustaminen), 2) arvoliberalismi (yksilöllisyyden, itsemäärämisoikeuden ja vapauden kunnioittaminen) ja 3) demokratia kaikkine tietoyhteiskuntaulottuvuuksineen. Harmi vain, ettei se kenellekään kelpaa.