Noscitur ex socio qui non cognoscitur ex se

Setämies Platon oli sitä mieltä, että alle viisikymppisiä ei pitäisi nimittää filosofikuninkaiksi, eli hallitusvaltaan. Tuohon aikaan filosofit johtivat valtiota.

Modernin ajan kielelle käännettynä Platonin viisaus viittaa vaaraan, että nuorilla ihmisillä heidän hormonitoimintansa voittaa harkintakyvyn.

Nuorilta puuttuu usein myös tietoa ja elämänkokemusta, jota tarvitaan muidenkin kuin omien asioidensa hoitamiseen.

Noin 35-vuotiaita ministereitä on pidettävä politiikassa edelleen harjoittelijoina, sillä heidän elämänvaiheeseensa liittyy oman paikan etsintää, ja sosiaalinen velvoite näyttöjen esittämiseen on suuri.

Tämä johtaa usein kunnianhimoisiin ja samalla epätodellisuudentajuisiin yritelmiin, joita sanotaan hybrikseksi (ylimielisyydeksi).

Syvälliseen ajatteluun tukeutumisen sijasta he täyttävät puhetyhjiötään vetoamalla sääntöihin, normeihin, hallintomääritelmiin ja direktiiveihin, esimerkiksi tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden julistuksiin, vaikka niiden takana kumisevat tyhjät tynnyrit, ja filosofisesti ne ovat pelkkiä kelluvia merkitsijöitä, jotka voidaan määritellä miten tahansa.

Kaikki nuoret eivät tietenkään ole tässä suhteessa samanlaisia, mutta useat niin sanotut vihervasemmistolaiset näyttävät olevan. Vihreiden ja vasemmiston koko puolueideologia kun toistaa tuota samaa elämänasennetta, jota media kehuu sitten ”ennakkoluulottomuudeksi”, ”luovuudeksi” ja ”uudistusmielisyydeksi”.

Suomen nykyisen pääministerittaren Sanna Marinin juopottelu ja ravintolaluutana keekoilu eivät tosin selity pelkällä nuoruudella ja kokemattomuudella.

Tosiasiassahan jokaisen täysi-ikäisen pitäisi ymmärtää, mitä velvoitteita Suomen vaikutusvaltaisimman poliitikon rooli asettaa julkisille esiintymisille.

Viime syksynä Sanna Marin kyyditsi neljä tilataksillista somejulkkiksia ja muita kavereitaan pääministerin virka-asunnolle Kesärantaan. Kosteat ryyppypirskeet Helsingin ravintoloissa villeine tanssiesityksineen ja tarjoilijoille lähetettyine sormien napsautuksineen saivat muut asiakkaat huolestumaan (kirjoitin aiheesta täällä).

”Bile-Sannan” liikanimen saanut demariliideri esiintyi selvästi päihtyneenä myös pari viikkoa sitten kuvatuilla videoilla (täällä ja täällä), jotka joku hänen niin sanotuista kavereistaan julkaisi YouTubessa. (Kuka tarvitseekaan vihollisia, kun on tuollaisia ystäviä?)

Vuodetuista videoista tuli maailmanmenestys, joka vahvistaa Suomen uskottavuutta valtiona, josta tulee juoppoja urheilijoita ja poliitikkoja.

Paha kyllä, videoklipit ovat aitoja, eikä niitä voida selittää pois väärennöksinä, vihapuhujien solvauksina eikä trollien tekosina. Marin tekee tämän ihan itse, ja saa toki palautteena kaiken minkä ansaitsee.

Videoilla Marin hilluu kotibileissä noin tusinan muun pissiksen kanssa, joista eräs huutaa videon katsojille ulkomaalaisittain murtaen ”haistakaa kaikki paska”. Tupa on täpösen täynnä niin sanottua naisenergiaa, itsehillinnän menetystä, hysteriaa ja lopulta myös polvillaan lattialla haarojaan levittelevän Sanna Marinin nerokkuutta!

 

Sanna Marinin ajatusmaailma

Poliittisilla johtajilla on etenkin Yhdysvalloissa tapana kerätä ympärilleen älymystöä neuvonantajikseen.

Sen sijaan Sanna Marin on haalinut tuekseen nuoria pultsareita ja muuta roskaväkeä, ja hän viihtyy arvottomissa tapahtumissa, kuten epämelodisen rymymusiikin Flow-festivaaleissa, joissa median huomiota keräsi Sannan kierrätyskaupasta ylleen vetämä kimalteinen bilemekko. 

Se on vasemmistopopulismia jos mikä – sekä poliitikoilta että medialta.

Olen usein sanonut ja sanoin viimeksi kirjassani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (luvussa 10.2), että sosiaalisesta mediasta tunnetut tubettajat ja Instagram-feimit ovat kuuluisia vain siitä, että he ovat kuuluisia. Mitään muuta annettavaa heillä ei ole.

He ovat hakeutuneet Sannan seuraan, tai Sanna on hakeutunut heidän seuraansa. Seura tekee kaltaisekseen. Lopulta pitää paikkaansa latinalainen lause ”tunnetaan seuransa perusteella hänet, jota ei tunneta hänestä itsestään”.

Kavereistaan myös Sanna Marin ja hänen ajatusmaailmansa tunnetaan.

Hänen kiinnostuksenkohteensa ovat julkisuudessa nähdyt. Sannalla ei ole älyllisiä motiiveja eikä harrastuksia. Hänellä ei ole kirjallista tuotantoa eikä edes sen alkua. Hän on byrokratiatieteiden maisteri Tampereen yliopistosta, niin kuin demarin kuuluukin. Siellähän koulutetaan demariksi, jos ei muutoin jo ole.

Emme vieläkään tiedä, mitä Marin ajattelee politiikan sisällöistä, koska hänellä ei ole mitään ohjelmaa. On vain reagointia ja hakeutumista Vogue-lehden kanteen.

Viime syksynä Marin nimitteli itseään vanhempia ja viisaampia nenäkkäästi ”boomereiksi”. Vastaavanlaisista keskisormen näytöistä on tullut elokapinallisten, woke-vouhottajien, cancel-terroristien, varisverkostolaisten ja muiden vihervasemmistolaisten aggressorien tapa toimia. Sen takana piilee vihapuhetta ja vihatekoja kaikkea vastuullista asioiden hoitoa kohtaan.

 

Media ja yliopistotoverit selittävät Marinin sekoiluja pois

Valtavirtamedia on selitellyt Marinin sekoiluja hyväntahoisesti ja suopeasti pois.

Nytkin valtavirran uutismediat turvautuivat (tieteen medioitumisilmiön mukaisesti) muutamiin yliopistotovereihin, joiden mukaan kyse on vain siitä, kuinka lähelle poliittista valtaa sosiaalisen median julkkikset voivat päästä.

Hyvä huono esimerkki löytyy Ilta-Sanomien jutusta ”Professori selittää, miksi Sanna Marinin bilevideosta nousi kohu”.

Ilmiötason analysoiminen voitti viestinnän professorin Pekka Isotaluksen selittelyissä johtopäätösten teon. Kyseessä oli muka vain ”kohu” eikä korjausta vaativa ongelma.

Johtopäätöksenhän tulisi olla se, että rymyjengi on päässyt aivan liian lähelle poliittista valtaa, jopa sen sisälle. Sannan sisäpiiri koostuu älymystön sijaan pilvenpolton punasilmäistämistä kaupunkilaispultsareista ja slummien voodoo-miehistä, ja valtiota johdetaan stripparien logiikalla.

Tämä näkyy sitten siinä, että marihuana palaa – ja samalla veronmaksajien rahat.

Sossumediassa toimivien influensserien (vaikuttajien) tunkeutuminen valtionpolitiikkaan on merkinnyt sosiaalista korruptiota, kun valtion asioita johdetaan vasemmistopopulismilla. Eikä kyseessä ole vain populisti Paavo Arhinmäen (vas.) tapa käyttää räppäreitä ”pelottomuudella” uhkaamiseen. Ideologia on syvemmällä ihon alla, ja se on jäykistynyt osaksi vasemmistolaisten persoonallisuutta.

Ongelmana on, että sossumedian vaikuttajia kukaan ei ole vaaleilla valinnut vaikuttamaan politiikkaan. Heillä ei ole myöskään asiantuntija-asemaa, joka oikeuttaisi käyttämään heitä ”komiteana”. Ulkoparlamentaariset influenssan levittäjät ovat tunkeutuneet valtionpolitiikan sisäkehälle, mutta media ei huolestu siitä, koska kyseessä ovat äärivasemmistolaiset eivätkä ”äärioikeistolaiset”.

Huomion arvoista on, että vasemmistopoliitikot ovat ”taiteiden ja tieteiden tukijoiksi” julistauduttuaan avanneet lisäbudjetteja omille vasemmistosisseilleen, kuten somevaikuttajille, räppäreille ja muille melusaasteen päästäjille. Mutta he eivät ole pitäneet partyä eivätkä myöntäneet avustuksia oikeille kirjailijoille, filosofeille, tieteilijöille, kapellimestareille tai kuvataiteilijoille.

Tapaus osoittaa omalta osaltaan oikeaksi kaiken, mitä sanoin kirjassani Totuus kiihottaa narsismin, politiikan, tekotaiteen ja somejulkisuuden yhteenkietoutuneisuudesta (luvussa 10).

Asian toinen puoli on fanikultti. Monet naiset ovat samastuneet Sanna Mariniin niin vahvasti, että he näyttävät kadulla kulkiessaan Marineilta, ja heillä on pääministerin ilmenaamio kasvoillaan.

Heidän suosikkinsa Sanna ei koskaan voi olla väärässä, sillä Sanna on heidän idolinsa, jota he jumaloivat idolatrian (epäjumalanpalveluksen) tavoin. Fanikultti estää sitten kaiken kriittisyyden, ja Marinin arvostelijat saavat hänen suosijoiltaan vesikauhuiset vaahdot kasvoilleen.

Tosin juuri nyt hänen puolustelemisensa on erityisen vaikeaa, ja puhutaan vain ”ajojahdista”. Vaaditaan kovaäänisesti: ”Jättäkää Sanna rauhaan!” Syyntakeellisuus koetetaan kääntää kuin räiskäle pannussa kansalaisten viaksi, ja vastuu siirretään yleisölle.

Tosiasiassa Marinin tueksi asettuneet sokaisevat itsensä väittämällä, että Sannan turmio on setämiesten lavastamaa. Tässä todellisuuden kieltämisessä nähdään, millainen kahle identiteettipoliittinen klusteroituminen vihervasemmistoon on.

Feministit ovat pitäneet Marinin arvostelemista majesteettirikoksena ja pyhäinkuvan häpäisynä, vaikka etikettirikkomus vallitsee aivan toisin päin.

Pahimmillaan media ja feministit ovat pyrkineet kääntämään Marinin ansaitseman kritiikin Venäjän agenttien aikaansaannokseksi ja turhaksi mustamaalaukseksi.

Tosiasiassa Marinin mainos Suomelle on ylittänyt uutiskynnyksen täysin spontaanisti muun muassa Australiassa ja Uudessa-Seelannissa (joissa ihmiset heräävät täältä katsoen aikaisin) sekä Isossa-Britanniassa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. Kommentit ”parhaiden bileiden järjestäjästä” eivät ole olleet suinkaan myönteisiä, kuten Yleisradio haluaa väittää, vaan sarkastisen ilkikurisia.

Selvähän se, että kansainvälinen lehdistö ja EU-poliitikot kehuvat Marinin ”tyyliä” ja pitävät häntä ”ykkösvalintana juhlaseuraksi”, jotta saavat jatkossakin nauraa. Tätä on style over substance.

”Maineen hallinnan” (eli valehtelun) ammattilaiset ja SDP voivat kenties täydellä tuellaan kutistaa Marinin toilailut yksittäisiksi episodeiksi, joista tosin muodostuu jatkumon kaltainen mutkitteleva polku.

Mutta tapaukset osoittavat hiuksia nostattavalla tavalla, kuinka honteloissa käsissä Suomen valtion asiat ovat.

Mielipiteiden jakautuminen suhteessa Mariniin osoittaa saman, minkä totesin kirjassani Totuus kiihottaa (2020). Kansakuntamme on jakautunut kahtia: yhtäältä niihin, jotka näkevät kaiken mädän hyveellisenä, kun vain puolue on vasen, ja toisaalta niihin, jotka yrittävät pelastaa taloudestamme ja hyvinvoinnistamme sen, mikä pelastettavissa on.

Heppatyttöhallitus ei ansaitse kerrassaan minkäänlaista kunnioitusta. Olen sanonut jo monta kertaa, etten tunnusta kyseistä hallitusta Suomen hallitukseksi lainkaan, joten minulle olisi samantekevää, kuinka se toimii, ellei se olisi ajamassa valtiontaloutta ja samalla kansalaisten yksityisiä talouksia perikatoon.

 

Feminismin hienous

Päivää ennen Sannan tämänkertaisten bilefaktojen paljastumista Helsingin Sanomat julkaisi Marinin tyyliä ja politiikkaa kehuvan kirjoituksen ”Viestintäkouluttajan mielestä toimittajat ovat tykästyneet niin paljon Sanna Mariniin, feminismiin ja uushenkisyyteen, että faktatkin ovat jääneet tarkistamatta”.

Näennäisen kriittisessä ja punastelevassa jutussa Sanna Marinin puolustelemista yritettiin oikeuttaa väitteillä median tilapäisestä sokaistumisesta pääministerin kertakaikkisen ihanuuden edessä

Lehden kannalta noloa on, että alle vuorokauden kuluttua Sanna Marinin feminismin hienoudet osoittava ja tosiasioihin perustuva skandaali oli jo tulilla.

Faktoja vihervasemmistosta ovatkin tuoneet esille nimenomaan kansalaisjournalistit – eivät valtavirran ammattitoimittajat.

Myös ongelman tunnustava Helsingin Sanomien juttu oli vääristelevä, sillä siinä peruslähtökohdaksi oli hyväksytty oletus, että ihmiset joka tapauksessa pitävät Sanna Marinista ja feminismistä.

Toimittajien ja muun fanilauman epätodellisuudentajuisuutta ja kriittisyyden puutetta selitetään sitten anteeksiantavasti ja ymmärtäväisesti pelkällä hurahtamisella fiilistelyyn.

Tosiasiassa toimittajille pitäisi maksaa valtakunnan vahtikoirina toimimisesta eikä hallitusvallan kehumisesta kuten Apu-lehdessä, jossa demarin annetaan kehua demaria estottomasti, tietenkin kirjoittajan omaa demaritaustaa kertomatta. 

Kukaan ei varmasti usko, että toimittajat nuoleskelevat Marinia erehdyksen tai tunnelmoinnin vuoksi, vaan kyllä he tekevät sen tietoisesti ja tahallaan.

Kyse on toimittajien tavasta liudentaa journalisminsa epäkriittisyys väitteeseen, että medialla on oikeus tehdä Marinista mukavia ja suosivia juttuja, koska hän on feministi ja koska feminismi on muka itseisarvo ja sellaisena hyvää.

Tämä terveisenä Hesarissa ”viestintäkouluttajana” esiintyvälle Katleena Kortesuolle, jonka kannattaisi itse mennä takaisin koulunpenkille. Sitten hänen kannattaisi kouluttaa Sanna Marinia eikä valistaa lukijoita Helsingin Sanomien tuella.

Feministinen toimitustyö on ollut vahvasti mukana hallitusvallan suojelussa koko ajan. Tehdäänpä pieni vertailu, sillä vertailujen kautta paljastuu, miten asiat ovat.

Kun kokoomuslainen Ilkka Kanerva lähestyi yksityisillä tekstiviesteillä erästä povipommina tunnettua julkisuuden henkilöä, asiasta nousi suuri kohu flirttien tultua julki. Kanerva pakotettiin eroamaan ulkoministerinvirasta, ja puolustin Kanervaa Yleisradion TV-ohjelmassa aikana, jolloin minun annettiin vielä puhua televisiolähetyksissä.

Kun vasemmistolainen feministi Sanna Marin riehuu toistuvasti ravintoloissa ja sekoilee seurueessa, joka kutsuu itseään nimellä ”jauhojengi”, häntä ei ole vaadittu eroamaan pääministerinvirasta. Feministit antoivat lähtöpassit kyllä Antti Rinteelle ilman mitään hyväksyttävää syytä vain, koska hallituksen ämmät pitivät häntä tarkemmin eksplikoimatta setämiehenä. Mutta Marinin annetaan jatkaa.

Sen sijaan Matti Vanhanen (kesk.) pakotettiin väistymään. Jyrki Katainen (kok.) savustettiin sivuun vähin äänin. Alexander Stubbia (kok.) moitittiin eduskunnalle valehtelusta, vaikka kyseessä oli enemmänkin poliittisen salaisuuden säilyttäminen. Kansallismieliseksi tiedettyä Wille Rydmania (kok.) vastaan Helsingin Sanomat käynnisti lokakampanjan, ja hänet mestattiin eduskuntaryhmästä, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään laitonta eikä käsittääkseni edes moraalitonta.

Älköön siis kukaan feministi tulko sanomaan minulle, että naisilta vaaditaan paljon enemmän kuin miehiltä, että miesten edesottamuksia katsotaan muka läpi sormien ja että naisia syrjitään. Asiat ovat todellisuudessa täysin toisin päin.

Jos kuka tahansa miespääministeri esiintyisi kaatokännissä työssään tai vapaa-aikanaan, hänet olisi jo omakin puolue heittänyt bussin alle. Kun kyseessä on ”nuori nainen” (mikä on vastustamaton argumentti myös tieteissä), häntä suojelevat viranomaiset, puolue ja media.

Sama epätasapaino vallitsee suhtautumisessa oikeistolaisiin ja vasemmistolaisiin. Vasemmistolaisen toilailua siedetään enemmän kuin Alexander Stubbin (kok.) shortseja, sillä kauhalla ei voida vaatia, kun on lusikalla annettu.

Kieroimmankin spinnaajan pitäisi SDP:n damage control -osastolla ymmärtää, että Marinin hankkimaa kielteistä karmaa ei voida enää kääntää setien harjoittamaksi ”naisvihaksi”.

Feministit kuitenkin jatkavat poliittisen julkisuuden pyörittämistä kuin roomalaisissa orgioissa.

Hallitus huumehuoneeseen?

Erään kysymyksen julkisuudessa on muodostanut, mihin tarkalleen ottaen viittaa Marinin seurueessa kuultu sana ”jauhojengi”. 

Oireellista on, että media haali muutamia vasemmiston etäispäätteitä selittämään Marinin niin sanotun jengin alatyylisiä ilmaisuja, ikään kuin keskisormikryptografian avaaminen olisi yliopistollinen tieteenala.

Kaikki tietävät, että ”jauholla” viitataan pulverimuotoisiin huumeisiin. Irvokasta on, että taustalla soi Petri Nygårdin laulu ”Selvä päivä”.

Niin sanotulla eliitillä on ollut tapana harjoittaa itsetehostusta ja kirkastaa visioitaan vetämällä kokkelia nokkaan. Demarien suihkuseurapiireissä niin kävi vuonna 2003, kun Jussi Ahteen kokaiinin käyttöä koskeva video tuli julki.

Onko Sanna Marinin biletys nyt mainosta niin sanottujen huumehuoneiden puolesta? Näinkö hallitus haluaa asettua nuorison syrjäytymistä edistävän laittoman toiminnan puolelle?

Jos olisin poliisisetä Keijo Kaarisade, kommentoisin varmasti, että ”huolet pois, sillä nuorisoidoli Sanna Marin näyttää nuorisolle, kuinka ongelmat ratkeavat ottamalla viinaa. Hyvää se päihdetuntemus tekee pääministerillekin.”

Media-alan professoriksi nimitetty Pekka Isotalus jättää Kaarisateen parodiat kauaksi taakseen, sillä Ilta-Sanomien jutussa hän väittää, että kaikki onkin vain Marinin puolueelle eduksi: ”Sdp:n ehkä suurin haaste on juuri saada nuoria äänestäjiä ja kannattajia. Näkisin, että tällä voi olla myönteisiä vaikutuksia. Se voi nuorentaa Sdp:n imagoa.”

Näin viestinnän professori pesee pois demaripoliitikon paskaista mainetta.

Sivumennen sanoen sama media haukkui kirjani Totuus kiihottaa lyttyyn, vaikka se oli kirjoitettu vastaansanomattomin tieteellisin periaattein, ja teoksesta löytyvät kaikki selitykset mediassa, politiikassa ja yliopistomaailmassa meneillään olevaan hulluuteen.

Ehkä ensimmäinen huumehuone pitäisi perustaa valtioneuvoston linnaan, ihan siihen käytävän varrelle matkalle pääministerin virkahuoneesta valtioneuvoston kokoushuoneeseen, jossa tasavallan presidentti vahvistaa lait.

Sillä tavoin päihteiden käyttöä ei tarvitse enää salailla, ja nuoriso saa hyvää esimerkkiä luontevasta suhtautumisesta myös huumeisiin. Vasemmistoliittolainen nuoriso-ongelmain märehtijä Anna Kontula on keksinyt, että on ihan OK, kun pääministeri ”pämppää” (sananvalinta Kontulan).

Hänen mukaansa Marinin juopottelua ei tarvitse puolustella, koska ”kyseessä on pääministerin oma asia”. Harvoin on kommunisti ollut noin voimakkaasti individualismin ja yksilönvapauden puolella.

Vanha vitsi vihreistä kertoo, kuinka vihreät vaihtavat kattolampun: yksi vihreä seisoo pöydällä pitäen lampusta kiinni ja muut polttavat ympärillä pilveä niin kauan, että huone pyörii. Tämä koskee nyt koko hallitusta ja myös SDP:tä.

Erona on, että vihreät valitsivat kannabiksen, Sanna marin.

Ja jos kansalta kysytään, saako pääministeri menetellä noin, vastaus on: ”Saa marin”...

 

Vasemmisto näytti sivistyksensä

Tavallaan Sanna Marinin toiminta ei olisi kommentoimisen arvoista, sillä samanlaistahan hallituksen kaikki muukin toiminta on ollut. 

Psykologisesti arvioiden Sanna Marinin kevytkenkäisyys kertoo hänen todellisuuspaostaan ja pyrkimyksestään hallita vasemmistolaisesta idealismista johtuvia elämänvalheitaan hukuttamalla ne päihteisiin ja rillumareihin (vihervasemmiston pakko-oireista lisää täällä).

Henkilökohtaista huolta Marinilla ei kuitenkaan ole, koska kansainvälinen EU-virka ja edustustehtävä odottavat ihan kulman takana siltä varalta, että kävisi kuten Anneli Jäätteenmäelle, Jyrki Kataiselle ja muille pudokaspoliitikoille.

Seiska-lehden päätoimittaja vaivautui kuitenkin kysymään, miksi perheenäiti kännää ja rymyää ravintoloissa kyläpyöränä sekä kainalodaamina ilman puolisoaan. Minä vastaan ilman puoluesitoumuksia ja kannatuksen kaipuuta: koska iltamiin osallistuminen työväentalolla on sosiaalidemokraattien ikiaikainen tapa.

Korostan, että jokaisella on tietysti oikeus juhlistaa elämää omissa oloissaan ja omalla tavallaan.

Mutta pääministeri edustaa koko ajan Suomea, ja me suomalaiset olemme hänen työnantajiaan.

Eiköhän siis tarjota Marinille vielä yksi kierros hallitusvallassa ja sitten lasku!

On se hienoa, että meillä on tuollainen pääministeri siltä varalta, että jotain ikävää sattuisi.  

---

Päivitys kello 18:00: [Siirretty omaksi kirjoituksekseen tänne].

Aiheesta aiemmin:

Vihervasemmiston pakko-oireista

Demarinoviisit ikärasisteina – Politiikan infantilisoituminen uhkaa rationaalisia arvosisältöjä

Porvareillakin on intohimoja – Femakko-Hesari vei jälleen naisäänestäjiä kuin Piru Einaria

Anastasia Vorosilova kirjoittaa Venäjältä

Vaikka tämä blogini onkin kuulemma sensuroitu Venäjällä, muuan Anastasia Vorosilova on onnistunut pääsemään kirjoitusteni äärelle.

Hän lähetti minulle sähköpostia, jossa hän toivoo, että julkaisisin hänen kirjeensä laajalti luetussa blogissani ja että se tätä kautta saisi poliittista julkisuutta.

Hyvä on, toteutan hänen toiveensa. Tässä se on: Anastasia Vorosilovan kirje Suomen päättäjille.

 

ANASTASIA VOROSILOVAN HÄTÄHUUTO

Hyvä Suomen Kansa, kirjoitan teille laajalta Venäjänmaalta. Vaikka meillä onkin tonttia huolenamme enemmän kuin muilla ja hallitsemme peräti kahdeksasosaa maapallon kuivasta pinta-alasta, meillä on halu jakaa hyvinvointia muiden maiden kanssa. 

Siksi käymme isänmaallista sotaa myös Ukrainassa, josta koetamme ajaa nationalistit ja imperialistit viimeinkin pois.

Varsinainen asiani koskee turistiviisumeja. Käynnistämämme sotilaallinen erikoisoperaatio on pitkittyessään tavattoman rasittava, ja siksi toivomme, että sotilaamme pääsisivät lomamatkoille kauniiseen maahanne.

Saksassa asia on ymmärretty – ehkä juuri siksi, että siellä osataan jo arvostaa nationalismin kritiikkiä. 

Niinpä ehdotan, että paukkunahkatakkinen pääministerittarinne Sanna Marina (meillä naisen sukunimeen lisätään aina A) ei narisisi Olof Scholzia vastaan vaan kuuntelisi tärkeintä kauppakumppaniaan, kuten kaikissa muissakin asioissa. Muutenhan koko EU:n yhtenäisyys on vaarassa, ja sitähän emme tietenkään toivo.

Ystävyyden, yhteistyön ja avunannon merkeissä on kohteliasta, että Saksa kannattaa turistiviisumien myöntämistä meille venäläisille, vaikka (tai koska) maamme uhkaa Saksaa ja muuta Eurooppaa kaasutoimitusten keskeytyksillä.

Asiat eivät varmaan olisi myöskään täällä entisessä Neuvostoliitossa kovin paljoa nykyistä paremmin, mikäli gospodin Hitler olisi voittanut taannoisen sodan ja ajanut meidät neuvostoliittolaiset Uralin taakse.

Kunnon johtajaa toivoen minäkin äänestin aikoinani Putinia ja nostin hänet valtaan. Kansamme kannattaa laajasti Putinia tukevaa Yhtenäinen Venäjä -puoluetta, jolla on 49,8 %:n ääniosuudella peräti 324 paikkaa 450-paikkaisessa parlamentissamme, mikä puolestaan osoittaa, että demokratia todellakin toimii. Sergei johtaa silovikkeja ja Dimitri (leikkisästi Dima) sivilikkejä.

Olemme täysin vapaasti äänestäneet nykypolitiikan puolesta ja kannamme asiasta vastuuta aina ulkomaita myöten, joissa oleskellessamme isänmaamme puolustaa meitä myös sotilaallisesti (siitähän 1800-luvulla käyty Krimin sota aikoinaan alkoi).

Vastavuoroisesti suuri osa kansastamme kannattaa nykyistä sotaa, jolla kitkemme väkivaltaa ja torjumme imperialismia, joten miksi ette päästäisi meitä maahanne?

Lisäksi olemme Venäjän lain mukaan velvollisia avustamaan Venäjän viranomaisia ja luovuttamaan tietoja salaiselle poliisille. Kaksoiskansalaisinanne ovat Venäjän miesoletetut asevelvollisia myös täällä Venäjällä, jossa jo Neuvostoliiton aikana ymmärrettiin miehitysten lisäksi myös sukupuolisen neutraloinnin ja oikean pronominisoinnin tärkeys.

Meillä on – Ugandan tapaan – täysi sanomisen vapaus, vaikka emme voikaan taata vapautta sanomisen jälkeen. Toisaalta sitä ei juuri tarvita, sillä toisinajattelijoita on vain muutama, ja hekin tulevat toisiin ajatuksiin, kun saavat borssikeittoonsa suolaa. Kirjailijoita, filosofeja ja toimittajia on tapettu vain kohtuullinen määrä.

Foucault’n mukaan yhteiskunnan inhimillisyys näkyy siinä, miten se kohtelee vankejaan. Venäjän täytyy olla maailman humaaneimpia valtioita, sillä täällä kaikki ovat vankeina, ja silti elintaso ei ole aivan huono.

Älkää siis ihmetelkö haluamme matkustella. 70 prosenttia venäläisistä ei ole koskaan poistunut Venäjältä, ja osa kosmonautteinakin yrittäneistä palasi takaisin Laika-koirana.

Siihen aikaan oma valtiojohtomme ei antanut meidän matkustaa, ja nyt te ette päästä meitä matkalle! Meillä on vartija sekä sisällä että ulkona, ja kavaltaja toisissamme ja itsessämme.

Neuvostoliiton romahdettua saimme uskonnonvapauden, eli vapauden valita, mitä pidämme valheena.

Tosiasiassa kukaan täällä ei välitä totuudesta eikä valheesta mitään, koska ero on vain pragmaattinen. Venäläisen pragmatismin mukaan sana pravda merkitsee kyllä totuutta, mutta se ei ole väärän eikä valheen vastakohta vaan eräänlainen taktinen valhe, joka koostuu viiteryhmämme omasta edusta ja muistuttaa taqiyyaa.

Sen sijaan valheen vastakohta on istina, joka diplomatian kielelle käännettynä olisi la vérité tai vrai.

Yhteiskuntamme ei kehity, koska valheella ja totuudella ei pidetä väliä, ja ihminen tuomitaan joka tapauksessa, kun vain poliittinen valta sitä haluaa. Siksi jokaisen kannattaa lannistua ja ilmiantaa itsensä. Tämän kaksoisajattelun vuoksi yhteiskuntamme alkaa olla sananvapauden suhteen samanlainen kuin Euroopan unioni, ja vain talousjärjestelmä on erilainen, niin kuin Neuvostoliitossakin.

Se puolestaan oli liitto, joka neuvoi. Ilmaiset neuvomme edelleenlähetti Toimittajaliitto, International Organization of Journalists ja Suomen Yleisradion ”Näin Neuvostoliitossa” -ohjelma. Nyt samaa lähetystyötä tehdään monikulttuuri-ideologian nimellä, ja ongelma on, että kukaan ei tunne tuonkaan tiedon janoa.

Sain juuri äsken ilokseni lukea luotettavasta suomalaisesta lähteestä, että talouspakotteista huolimatta me venäläiset olemme onnistuneet ostamaan Suomesta jälleen yli 200 kiinteistöä. Kiitän tästä mahdollisuudesta, joka osoittaa, että inhimillisyys voittaa Teilläkin sodan raakuuden.

Myös minä haluaisin turistiviisumin lisäksi kesämökin Suomesta, mielellään turvalliselta paikalta jonkin sotilaskohteen läheltä, ellei suorastaan konsulaattimme vierestä demilitarisoidulta Ahvenanmaalta, mikäli siellä vielä tilaa on.

Siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että Ukraina sattuisi onnistumaan väkivaltaisessa hyökkäyksessään Venäjälle, haluaisin anoa turvapaikkaa Suomesta. Pelkään pahoin, että viisumitta saapuvia länsirajamme ylittäjiä on odotettavissa Suomeen myös Syyriaan suuntaamamme erikoisoperaation vuoksi.

Tunnuksettomat rauhanturvaajamme, jotka ovat haavoittuneet turismia harjoittaessaan jo Krimillä, tarvitsevat kipeästi hoitoa Suomesta. Kerrassaan pöyristyttävä ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden loukkaus on, mikäli maanne suvaitsee rikastuttaa itseään ottamalla turvapaikanhakijoina vastaan vain ukrainalaisia mutta ei meitä, vaikka meillä menee vielä huonommin.

Jos suostutte osoittamaan meitä kohtaan nyt tarvitsemaamme solidaarisuutta, lupaamme unohtaa vuonna 1939 Karjalaan tekemänne fasistisen hyökkäyksen ja painaa sen villaisella.

Mikäli taas ette suostu vaatimuksiimme, emme enää vuokraa teille Saimaan kanavaa, jonka varastimme teiltä kostoksi häikäilemättömyydestänne.

Nyt kaakkoistuulten vallitessa olisi myös sangen ikävää, jos väsyneet ydinvoimalatyöntekijämme epäonnistuisivat ydinreaktioiden hallinnassa vain siksi, ettei heillä ole ollut lomaviisumia, mikä puolestaan ylittäisi vaikutuksiltaan sen, että joku vain laittaa poloniumia kahviin.

Se tunnustettakoon, että ikävin tilanne on kuitenkin Ukrainassa, jossa jatkuva nationalistinen ja maahanmuuttokriittinen vihapuhe on johtanut vihatekoihin. Siksi mottoni on:

Kukaan ei ilmeisesti johda oikeudenmukaisuutta. Kaikenlaisia ”anti-autoritaarisia rintamia” ilmestynee siis aina ”demokratiaa” edustamaan.

Ystävällisin terveisin,

ANASTASIA VOROSILOVA

Hän ei miellyttänyt kriitikoita

Vesa-Matti Loirin menehdyttyä viime viikolla lehdet julkaisivat monisivuisia erikoisliitteitä, ja kynnelle kykenevät mediat koettivat mehustaa tapahtumasta kaiken irti.

Näin siitä huolimatta, että Loirin esittämät hahmot Uuno Turhapurosta Tyyne Syväskökkö-Lipastiin ja Jean-Pierre Kuselaan eivät noudattaneet sukupuolipoliittista korrektiutta.

Speden kirjoittamat roolit ja repliikit olivat kriitikoiden hampaissa, ja ovat olleet tähän asti. Nykyisin niitä olisi mahdotonta tuoda televisioon tai elokuviin feministien esittämien soveliaisuusvaatimusten vuoksi.

Esimerkiksi Uuno Turhapuro menettää muistinsa -elokuvasta tuttu Uunon sukupuolenvaihdos tuomittaisiin todennäköisesti transsukupuolisuuden pilkkana!

Sellaisessa yhteiskunnassa, jossa ei saa vapaasti satiirisoida, ironisoida ja pelleillä, ei ole sananvapautta eikä pian muutakaan vapautta. Sellainen yhteiskunta muodostuu tosikkomaiseksi ja totalitaariseksi.

Suuria persoonia tulee niistä, jotka uskaltavat rikkoa sovinnaisuutta vaativan pintakuoren. Vaikka tähän kaikkeen ei todellisuudessa vaadita edes kovin paljoa, hinta on usein kova, ja se pakotetaan maksamaan henkilökohtaisilla menetyksillä.

Vesa-Matti Loirin Turhapuro-tulkinnat ja muut komediahahmot valaisevat suomalaista mies- ja naiskuvaa paremmin kuin sukupuolen tutkijoina esiintyvien sepustukset.

Turhapuro-elokuvat sovittivat yhteiskunnallisia konflikteja, koska niissä Uunon aitous aina voitti teennäisyyden ja valheen.

Poliittinen korrektius, puupääjurisit, tasa-arvodirektiivit ja silkkipyllykriitikot muodostavat nykyisin hirveän esteen (ja samalla tietenkin myös motiivin) kaikelle luovuudelle.

Platon kirjoitti, että ihminen ei voi olla uskottavasti yhtä aikaa koomikko ja traagikko. Loirin persoonassa esiintyvä koomikon ja traagikon yhtäaikaisuus olikin seuraus komedianteon takana olevasta vakavuudesta.

Vakavuus ilmeni sitten myös hänen kaikissa muissa tekemisissään. Hän oli puolet Eino Leinosta.

Myöskään minä en harrasta mitään, vaan olen tosissani kaikessa mihin ryhdyn. Voisin kirjoittaa tekstin seuraavaan Turhapuro-elokuvaan. Sen nimeksi tulisi tähän aikaan sopivasti: Uuno Turhapuro tasa-arvovaltuutettuna. Sitä seuraisi jatko-osa: Uuno Turhapuro yhdenvertaisuusvaltuutettuna. Ja jatko-osan jatko-osa: Uuno Turhapuro valtakunnansyyttäjänä.

Vesa-Matti Loiri ei ollut esiintyvä taiteilija. Hän ei ollut myöskään näyttelijä. Se olisi vähättelyä. Shamaani hän oli.

--- 

Päivitys 19.8.2022: Kulttuuri- ja tiedeministeri Petri Honkonen (kesk.) ehdotti Loirille valtiollisia hautajaisia, kun taas valtioneuvoston kanslian alivaltiosihteeri Timo Lankinen ilmoitti, että valtiollisten hautajaisten kriteerit eivät täyty, ja asia jäi auki.

Byrokraattien tahdittomuuden vuoksi sanon tämän nyt aivan selvästi: MINÄ EN HALUA ”valtiollisia hautajaisia”! Pienen pieni myönnytys ja apuraha opetusministeriön taholta riittäisi näin vielä eläessäni, ja ettei tieteellisen tutkimukseni valtiontukea perittäisi kustantajaltani pois.

Taas uutta näyttöä: feminismistä tulossa lysenkolaisuuden nykymuoto

Ilta-Sanomat julkaisi 10.8.2022 jutun ”Turun yliopistossa harvinainen tilanne: Opiskelijan gradu hylättiin”. Paperilehdessä kirjoitus oli otsikoitu niin, että feminismiä käsitellyt työ hylättiin ”objektiivisuuden puutteen” takia, jolloin lukijat saattoivat harhautua ajattelemaan, että hylätty tutkielma sinänsä oli feministinen.

Todellisuudessa asia oli päinvastoin.

Iltapäivälehden jutusta ei selvästi käynyt ilmi, että hylätyssä gradussa esitettiin feminismin arvostelua ja hylkäys johtui nimenomaan siitä – ei sitoutumisesta edustamaan feminististä tiedepolitikointia. Oikeampi otsikko jutulle olisikin ollut ”Feminismikriittinen tutkielma hylättiin: Opiskelijan oikeusturva vaarassa”. 

Ilta-Sanomien uutisointi saattoi olla tahallaan harhaanjohtavaa.

Tapaus sattui Turun yliopiston Itä-Aasian tutkimuksen oppiaineessa viime keväänä, ja gradu oli otsikoitu sanoin Breaking the silence: Current discussion on sexual violence in Japan and in the West in connection with intersectional feminism.

Kirjoittaja halusi siis murtaa hiljaisuuden, johon feminismin kriitikot on pakotettu yliopistoissa. 

Opiskelijan kritisoimalla intersektionaalisella feminismillä tarkoitetaan suuntausta, jonka mukaan sukupuolikysymystä tarkastellaan luokkasorron ja vallan näkökulmasta. Oletuksena on, että syrjityiksi väitettyjen näkemys on aina parempi ja oikeutetumpi. Kritisoin kyseistä ajattelutapaa teokseni Totuus kiihottaa luvussa 12 (sivulta 266 alkaen) sekä luvussa 17 (sivulta 370 alkaen), joissa arvostelin feministien yritystä tehdä tasa-arvopolitiikasta tieteiden menetelmän.

Suuri osa Ilta-Sanomien lukijoista ajautui harhaan päätyessään olettamaan, että Turun yliopistossa pahoinpidelty gradu oli kirjoitettu feministien suosimasta intersektionaalisesta tai queer-teoreettisesta näkökulmasta.

Väärinkäsitykset näkyvät selvästi aiheen verkkokommenteissa täällä ja täällä. Gradun kirjoittaja yhdistettiin virheellisesti kaikkeen siihen hölmöilyyn, jota intersektionaaliset feministit ovat saaneet aikaan sukupuolen tutkimuksen oppiaineessa (kirjoitin aiheesta muun muassa täällä).

Tosiasiassa gradussa esitettiin intersektionaalisen tiedepolitiikan kritiikkiä ja tukeuduttiin muun muassa filosofi Peter Boghossianin osoittamiin kieroutumiin feministisessä julkaisupolitiikassa.

Gradun ohjaaja Turun yliopistossa oli uhannut opiskelijaa tutkielman hylkäämisellä, mikäli tekijä ei suostu poistamaan esittämäänsä 45-sivuista feminismin kritiikkiä gradustaan. Lopulta ohjaaja laittoi uhkauksensa täytäntöön. Ilta-Sanomissa ei kerrottu opiskelijaa painostaneen yliopisto-opettajan nimeä eikä uhatun opiskelijan henkilöllisyyttä.

Tapaus tuli julki, kun Helsingin yliopiston dosentti Ari Helo kirjoitti asiasta humanistisen Agricola-verkon blogissa 4.8.2022. Helo kertoo opiskelijan ottaneen häneen yhteyttä toivoen tukea valitukselleen työn hylkäämisestä.

Helon nykyinen tutkimusprojekti käsittelee intersektionaalisen ajattelun paradigmaattisia oletuksia. Hän siis liikkuu samassa viitekehyksessä kuin itsekin olen liikkunut kritisoidessani intersektionaalista feminismiä tieteellisen asenteen laiminlyömisestä, ideologisuudesta ja tutkimusmetodologioiden puutteesta.

Hylätty gradu hyväksyttiin myöhemmin valituksen perusteella, mutta alimmalla mahdollisella arvosanalla. Hyväksymisen perusteeksi tunnustettiin vain opiskelijan oikeusturva – ei tutkielman sisällön perusteltavuus.

Mainittakoon, että gradun tekijä oli nainen, ja hän oli suorittanut jo yhden aiemman maisterintutkinnon Helsingin yliopistossa. Myös hylkäämistä ehdottanut ohjaaja oli nainen, samoin hänen tuekseen hankkimansa ”sukupuolen tutkimuksen asiantuntija” Turun yliopistosta.

Yhtään kunnon vasta-argumenttia työn hylkääjät eivät Helon mukaan olleet esittäneet, vaan palaute oli pelkkää pikkumaista näykkimistä joistakin yksityiskohdista, vaikka ohjaaja oli kirjoitustyön alkaessa kehunut jopa opiskelijan englannin kieltä.

Dosentti Helo ilmoitti pitäneensä gradua vähintään keskitasoisena, jopa hyvänä. Häntä puoltaneista kolmesta muusta asiantuntijasta vain yksi suostui esiintymään omalla nimellään, mikä kuvastaa feministisen raivon herättämää pelkoa yliopistoissa. 

Oikeauskoisuuden vaateillaan feministit ovat luoneet yliopistomaailmaan pelon kulttuurin, jonka vuoksi yliopisto ei ole enää turvallinen tila vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle.

Onpa kyseinen tutkielma sisällöllisesti miten vaatimaton tahansa, tapaus osoittaa jälleen, että intersektionaalisesta feminismistä on tullut tiedepoliittinen uskonto, jonka kritisoijat yritetään mestata yliopistolaitoksessa. 

Sellainen paradigma, joka koettaa kieltää kriitikkonsa, ei ansaitse tieteen nimeä. Sensuroiminen, vaientaminen ja savustaminen kertovat, että kritiikin kohteet eivät kestä alkeellisintakaan arvostelua.

Olen itse esittänyt feminismin kritiikkiä vuodesta 2004, jolloin julkaisin filosofisessa tiedelehdessä Niin & Näin artikkelin ”Tyttöjen kanssa saunan lauteilla – Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan”. Arvostelin tuolloin toistakymmentä feminististä opinnäytettä perinpohjaisesta ideologisuudesta, epäloogisuuksista ja biologisen sukupuolieron kiistämisestä. Artikkeli sisältyy täydennettynä myös kokoelmaani Filosofiset viuhahdukset (2007).

Intersektionaalinen feminismi perustuu marxilaislähtöiseen luokkastrategiseen ideologiaan ja queer-teoria sosiaaliseen konstruktionismiin, jonka mukaan sukupuolta tarkastellaan etupäässä yhteiskunnallisesti rakentuneena asiana.

Sen mukaan sukupuoli voi olla pukeutumista, käyttäytymistä, neuvottelua ja politiikkaa, kun taas geenien, kromosomien ja hormonitoiminnan vaikutusta sukupuoleen vähätellään. Sukupuolieron kaksiarvoisuus pyritään kiistämään, vaikka se on olemassa oleva tosiasia, joka vallitsee sukupuolielinten erilaisuutena ilmiötasolla ja kehollisella tasolla.

Sukupuolieron kaksiarvoisuus perustuu kromosomeihin, hormonitoimintaan ja geeneihin, ja tärkeä sukupuolen tunnusmerkki on myös se, kumpia sukusoluja terve täysi-ikäinen ihminen tuottaa.

Feministit pyrkivät kiistämään sukupuolieron kaksiarvoisuuden teorioissaan, mutta he vetoavat siihen pyrkiessään edistämään naisten etua yhteiskunnassa ja hakiessaan tukea sukupuolen vaihtamisprosesseille. Tällöin naisena tai miehenä oleminen onkin itsestään selvää, vaikka se muutoin on heidän teorioissaan mahdollisimman monimutkaista, sekavaa ja olematonta. Sukupuolen ontologinen olemassaolo todellakin näyttää riippuvan siitä, mitä mieltä feministit sattuvat olemaan.

He tunnustavat kaksiarvoisen sukupuolieron halutessaan kylvää riitoja naisten ja miesten välille mutta kiistävät kaksiarvoisen sukupuolieron tilanteissa, joissa kieltäminen näyttää tehokkaammalta poliittisten tarkoitusperien ajamiseen.

He ratsastavat syrjintäoletuksella ja pyrkivät rakentamaan siitä kilven ikuisesti jatkuville etuoikeuksien pyyteilleen ja miesten syyllistämiselle, joka kohdistuu leimaavasti kaikkiin miehiin.

Filosofian näkökulmasta intersektionaalinen feminismi ja queer-teoria ovat poliittisesti ohjautunutta hölynpölyä, jolle voidaan tunnustaa tieteiden piirissä asema vain kriittisen tutkimuksen kohteena – ei menetelmänä, lähtökohtana eikä lähestymistapana. Juuri tuota kriittistä analyysia opiskelija ilmoitti pyrkineensä soveltamaan arvioidessaan feminismiä gradussaan.

Miksi sitten kyseinen tiedepoliittinen ideologia on päässyt vallalle yliopistolaitoksessa?

Perinteisissä reaalitieteissä se ei ehkä olisi mahdollista. Feministisen ideologian muotoutumisen valtavirraksi on mahdollistanut naistutkijoiden ja heitä myötäilevien muiden sukupuolen tutkijoiden panssaroituminen sukupuolen tutkimuksen bunkkereihin yliopistojen sisälle. 

Suomen Akat. on tukenut heitä avokätisellä ja poliittisesti ohjatulla rahoituksella. Olen kirjoittanut Suomen Akkadementian harjoittamasta korruptiosta muun muassa täällä.

Yliopistoissa harjoitettava naistutkimus, intersektionaalinen feminismi ja queer-teoria ovat lähtökohdiltaan ja johtopäätöksiltään niin valheellisia oppisuuntauksia, että ne ovat verrattavissa marxilais-leniniläisessä neuvostotieteessä mainetta niittäneeseen lysenkolaisuuteen.

Historiankirjoitus tulee osoittamaan tämän selvästi. Saattepa vielä nähdä.

Mursu mediassa

Kotkan edustalle rantautunut Jäämeren elikko mursu toimi hetken aikaa median klikkiotsikoiden tähtenä, jollaisia iltapäivälehdistö kaipaa jatkuvan freak-shownsa täytteeksi.

Mursu oli paitsi yksinäisyydessään ja eksyneisyydessään inhimillinen, myös olemukseltaan sillä tavoin kummallinen, että se sopi hyvin kansantarinoissa esiintyvien outojen otusten kaaderiin: symboloimaan alitajuntaisia tuntemuksia.

Mursun käsitettä voidaan pitää myös ”koirapillinä” eli helposti tunnistettavana kiertoilmauksena, jonka paikalla ennen käytettiin nimityksiä ”siiderivalas” tai ”Vantaan kokoinen nainen”, mutta niistä emme voi puhua tässä.

Mursu on nyt matkalla vitriiniin, joten on analyysin aika.

Ukraina ja Uniper ovat pitäneet huolen siitä, että uutisia olisi riittänyt mätäkuuksi myös ilman mursua. 

Haminaan ja Kotkaan rantautunut mursu otti kuitenkin mediatilansa urhoollisesti.

Tai oikeastaan toisinpäin: media otti haltuunsa satunnaisen luonnontapahtuman (eläimen kuoleman), ja harvinaiseen merenelävään projisoitiin humaaneja ominaisuuksia. Asian ympärille kirjoitettiin elävää tarinaa – postmodernin ja jälkistrukturalistisen teorian kielellä sanottuna: ”narratiivia” tai ”kudelmaa”.

Puhuttiin mursun ”kohtalosta”. Mursua käsiteltiin kuin persoonaa. Puuttui vain, että outouteen perehtyneet queer-teoreetikot olisivat pohtineet, olisiko mursusta käytettävä pronominia ”se” vai ”hän”.

Mursu siis täytti media-avaruutta, kuten vuosien takainen Ruokolahden leijona. Erona oli, että leijonaa kukaan ei nähnyt. Sen sijaan mursu vahvasti on, tai oli.

Eksistentiaalinen mursu ja julkisuuden ahdistus

Olennon olemassaolosta kukaan ei olisi tiennyt mitään ilman mediaa. Mursun eksistenssistä (die Existenz) tuli siis vahvasti mediailmiö, hieman samanlainen kuin Greta Thunbergista. Ei hänestäkään kukaan olisi tiennyt mitään ilman valtavirtamedian hyväksikäyttöä, jolla teinitytöstä tehtiin toimittajien ilmastopoliittisten asenteiden näyttöpaneeli.

Sen sijaan mursu on ainakin minun tietojeni mukaan tietoisuutta vailla oleva olento: tajunnallinen mutta subjektiton luontokappale, jonka olemassaolo on pelkästään vulgaaria läsnäoloa (das Dasein) ja viettien ja vaistojen varaisuutta.

Mursu nousi tai nostettiin jäsentymättömän informaation sekamelskasta julkisesti esitetylle viestinnälliselle tasolle, jolloin asian käsittelyssä tapahtui hyppäys, ja syntyi mediailmiö: eräänlainen metamursu.

Tarina alkoi elää omaa elämäänsä olennon kurjasta kuolemasta huolimatta tai sen vuoksi. Aiheesta olisi voitu kirjoittaa myös raportoivan ja journalistisen tason ylittävällä metatason metatasolla, filosofisesti.

Vaikka hädänalaisen ajautuminen rantaan näyttäytyikin enemmän avunpyynnöltä kuin urhealta kamppailulta ahdistusta (die Angst) ja elämän rajallisuutta vastaan, se muistutti myös mursun murtautumisesta mediatodellisuuden banaliteetista vaativaan ja pyyteelliseen julkisuuteen, jossa Heideggerin kritisoiman medianäkyvyyden (die Publizität) ja julkisesti avoimen habermasilaisen toiminnan (die Öffentlichkeit) käsitteet kamppailevat keskenään.

Niinpä Sein und Zeitin eettisestä negaatiosta huolimatta vastaan ui moraalin mahdollisuus, joka vertautuu esimerkiksi Välimerestä ongittavien pakolaisten asemaan. Tyrmistyttävää median raportoinneissa onkin ollut tähän analogiaan sisältyvien mahdollisuuksien laiminlyöminen: jättäminen lähes täydellisesti käyttämättä.

Mahdollisuus ilmastonmuutosta ja pakolaisuutta koskevan huolen (die Sorge) sekä mursun kohtalon välisen paralleelisuuden artikuloimiseen on nimittäin koko ajan ollut olemassa.

Mursun viipyvä ja olemisen huolesta väsähtänyt läsnäolo sisältää poliittisten ulottuvuuksiensa ohella myös vahvan kannusteen ihmisen sisäisten ja yleisinhimillisten kokemusten uudelleen jäsentämiseen mursun kautta.

Olisiko ihmisen mahdollista edetä oman tietoisuutensa pilaaman kulttuurirasituksen kuormituksesta dialektisesti ”takaisin” oman naturalistisen olemassaolonsa alkulähteille, rousseaulaisesti ”takaisin luontoon”, jota valistusihanteille ominainen järkiperäistetty laskelmointi (das rechnende Denken) ei ole turmellut?

Kysymys on paitsi suuri, myös niin henkilökohtainen, että siihen vastaaminen edellyttää jokaisen yksilön omakohtaista antautumista ajattelemaan asiaa persoonallisena itsereflektiona, jonka vuorovaikutuksellisena vastapoolina on tuttu mutta turvallinen ja samalla vierautta sekä toiseutta vilpittömän uskollisesti henkivä mursu.

Vasta meditatiivinen lähestymistapa mursuun erottaa aihepiirin puhtaasti diskursiivisesta tai performatiivisesta mediailmiöstä ja tekee mahdolliseksi fundamentaaliontologisen asioiden ajattelun, jonka kautta ihmissubjekti voi kohdata omat luonnolliset alkuehtonsa olemisen mysteerin alkulähteillä.

Tätä kautta ”julkkismursuun” liittyvän pinnallisuuden ja olemistematiikan vaatiman syvällisyyden välille piirtyy silloittamaton välimatka.

Mursun semiotiikkaa ja feministinen mursu

Asialla on olemassaoloa koskevien universaaliprobleemien ohella myös pelkästään semioottiset, toisin sanoen ilmiöiden tajunnallisia merkityksiä, koskevat ulottuvuutensa, joihin on tullut (lähinnä ranskalaisen jälkistrukturalismin piirissä) tavaksi yhdistää myös psykoanalyyttisia vaikutteita.

Mursuhan muodostaa freudilaisen teorian isähahmon, eräänlaisen toteemieläimen, jonka ilmaantumisen ja poismenon vuoksi koettiin tunteiden ambivalenssia, toisin sanoen ”iloittiin ja surtiin” (katso vaikka tänne).

Mursu muodosti siis rituaalisen objektin, johon voitiin projisoida paternalistiseen kantaisään kohdistuvia pelkoja ja luottamusta, ja lopulta sekä helpotusta että surua poismenon – sanokaamme avoimesti: kulttuurisesti kätketyn kuoleman – johdosta.

Eläin oli mahdollista tematisoida juuri tuollaisena yksinäisenä olentona, jonka muukalaisuutta vieraaseen ympäristöön joutuminen korosti.

Mursu saattoi sitä kautta auttaa laukaisemaan Norbert Eliasin teoksessaan Kuolevien yksinäisyys toteamaa haavoittuvuutta ja arpia, joita modernilla ihmisellä on liittyen sekä omaan kuolevaisuuteensa että kuoleman sosiaaliseen kätkemiseen yhteiskunnassa. 

Näiden, joidenkin mielestä ehkä morbideilta vaikuttavien havaintojen ohella mursu muodosti toki myös itsenäisen ja riippumattoman – Claude Lévi-Straussin sanoja lainaten – ”kelluvan merkitsijän” (signifiant flottant), joka on tulkinnoille avoin ja tyhjentymätön, eräänlainen vaatehenkari, johon kuka tahansa (myös Heideggerin kuvailema das Man) voi ripustaa mitä tahansa, täsmälleen hallintodiskurssista tunnettujen ja aseista riisuvien tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitteiden tapaan.

Juuri tämä ominaisuus voi saada mursun herättämään ahdistusta, vaikka toisaalta vastassa onkin aina lämmin ja läsnä oleva mursu, joka katastrofielokuvista tuttujen dinosaurusten tavoin tuottaa helposti mielikuvan katsojan omista vanhemmista.

Jälleen astumme freudilaisen dualismin maailmaan, ja myös median yleisöjä koettelee tunteiden ambivalenssi.

Assosiaatio ei ole kaukaa haettu, sillä mediassa spekuloitiin paljon paternalistisen ja miestapaista laiskuutta representoivan mursuhahmon väkivaltaisella lopettamisella poliisiviranomaisen toimesta. Tämä toi etsimättä mieleen Freudin Toteemista ja tabusta tutun poikalauman liittoutumisen tyrannimaista isähahmoa vastaan ja siihen liittyvät konspiraatioanalogiat, myös alkuyhteiskunnan järjestymisen eksogamian normeineen.

Oliko mursu toimittajille ja yleisöille vain ”alitajuinen Trump”, joka saatiin hallintaan balanssoivalla viestinnällä: esittämällä Capitol-kukkulan levottomuuksille vastakohtainen, levollinen ja lähes miellyttävä mediahahmo, mursu, jonka ”pahaksi” arvioitu löyhkäkin tematisoitiin lopulta sympatiaa ja anteeksiantoa herättävällä tavalla?

Tämän historiallisesti rasitteellisen psykoanalyyttisen tulkinnan murtaa jälleen kerran freudilaisen kerronnan aukkokohdista esiin tunkeutuva tosiasia, nimittäin se, ettei mursu ollut sukupuoleltaan mies vaan nainen!

Naarauden radikaali ja – tekisi mieleni sanoa äidillistä maametaforaa käyttäen – seisminen järkyttävyys ei voi sopia sen enempää perinteiseen näkemykseen paternaatin yksinvallasta kuin kuudennen aallon feminismille tyypilliseen näkemykseen sukupuolettomuudesta, sukupuolen moninaisuudesta ja muunsukupuolisuudesta. Sillä mursu haastaa ne kaikki.

Mursu kertomustaloudessa

Viestinnällisen uutistyhjiön täyttämisestä hätääntynyt uutismedia antautui kuitenkin peittämään mursun hahmoon sisältyvät psykologiset merkitykset omalla kiireellään ja huolellaan ilmiön mahdollisimman ripeästä raportoimisesta.

Tosiasiassa radikaalifeministisen analyysin syvyys voisi jättää kauaksi taakseen iltapäivälehtijournalismiin liittyvän joukkotiedotuksen tason, jolla asiaa käsiteltiin pelkkänä immanenttina tapahtumasarjana.

Sensaatiolehdet ja valtavirtamedia takertuivat yksityiskohtiin ja toistivat kertomusta, jonka mukaan mursu särki mattotelineen erään omakotiasukkaan pihamaalla asukkaan itsensä väistyessä mediahuomiota ”Rammsteinin konserttiin”.

Tämä on epä-älyllinen näkökohta.

Todellisuudessa asiaan liittyvä molemminpuolinen anarkismi kuvastaa neuvottomaksi jättävällä tavalla samaa kuin romaanikirjailijoiden teoksissaan soveltama roolijako, jossa pelkällä nimistön valinnalla pystytään valaisemaan henkilöiden persoonaa.

Etsimättä mieleen tulevat tiedotusopin entisen professorin Pertti Hemánuksen erääseen dekkariinsa naputtelema reipas fiktiivinen henkilö Rebekka Ramstedt ja Esa Sariolan teokseensa Luota minuun laittama rouva Cecilia Lyons, jonka puheäänessä oli kuvauksen mukaan jonkinlainen (ilmeisesti merileijonan tai hylkeen ääntelyä muistuttava) takaperoinen hälyääni.

Omassa varastoivaa persoonallisuustyyppiä ilmentävässä kaavoittuneisuudessaan viimeksi mainittu muodosti kiertotalouden esiteoreettisen presentaation vaatiessaan laittamaan kaiken muun kiertoon, paitsi omat asiapaperinsa.

Kuinka huojentavaa kaiken tämän jälkeen onkaan todeta byrokraattisen yhteiskunnan kritiikin kiteytyvän nyt mursun valtavirtajournalistisessa esittämisessä ja sen Kela-vastaisessa laakereillaan lepäämisessä?

Ammatikseen viisaiden pinnallisuus

Journalismia jää kuitenkin rasittamaan lähinnä ammattifilosofeina esiintyvien pinnallisuus.

Muiden muassa Helsingin Sanomat otti mursun ruhosta kaiken irti myöntääkseen positiivista julkisuutta ”eläinfilosofiksi” luonnehtimalleen filosofian dosentille Elisa Aaltolalle – tarkoin tieteen medioitumisilmiön mukaisesti.

Näyttönä siitä on toimittaja Anu-Elina Ervastin lukijoita opettamaan pyrkivä ja asennemuokkausta sekä mielipiteiden manipulaatiota sisältävä juttu ”Miksi ihastuimme Haminan mursuun, mutta syömme possupihviä surutta. Eläinfilosofi kertoo, mitä mursun kohtalosta [sic!] voi oppia”.

Kiteytetymmin olisi voinut kysyä, miksi ihmiset (myös feministit) ihastuivat Haminan mursuun, mutta solvaavat sohvalla makoilevia kalapuikkoviiksekkäitä...

Mediatutkimuksessani Totuus kiihottaa väitin, että media hyödyntää tieteilijöitä valikoivasti ja käyttää lausuntoautomaatteina sellaisia yliopistotoimijoita, joilta toimittajat tietävät saavansa agendansa ja mielensä mukaisia vastauksia. Suosikkejaan media palkitsee akateemisella uralla tärkeäksi muodostuneella myönteisellä julkisuudella.

Elisa Aaltolan näkemysten esille nostamisessa matalamielistä oli mursua koskevien merkitysten latistaminen tosikkomaisiksi kysymykseksi ”eläinten oikeuksista”. Siten Helsingin Sanomat pyrki myöntämään tunnustusta oman ideologiansa mukaiselle naturalistiselle paradigmalle yliopistotoiminnassa.

Mursun keräämistä sympatioista etsittiin pisteitä lihan syönnin vastustamiselle ja veganismille, johon liittyy ristiriitaisesti myös ihmisen oman naturalistisen petoluonteen torjuntaa ja kieltämistä.

”Realistiseksi” ja ”naturalistiseksi” tarkoitettu väite ”eläinten oikeuksista” jää joka tapauksessa pelkäksi vertauskuvaksi, sillä eläin ei ole oikeussubjekti. Eläimellä ei ole tietoista subjektiviteettiä eikä vapaata tahtoa, eivätkä eläimet tee valintoja, joista ne olisivat vastuussa. Eläimet lähinnä reagoivat mutta eivät tee sartrelaisen tai kierkegaardilaisen vapauskonseption mukaisia valintoja.

Eläimet eivät siis ole oikeustoimikelpoisia, joten analyyttiselle systeemifilosofialle tyypillinen kvasiliberaali puhe ”eläinten oikeuksista” on harhaanjohtavaa.

Filosofia puolestaan on mahdollista vain tietoisessa kontekstissa, joten myös Helsingin Sanomien otsikossa käytetty luonnehdinta ”eläinfilosofi” muodostaa huvittavan käsitteellisen yhteenliittymän.

Myös Yleisradion viestintä jatkoi materialistista paradigmaa julkaisemalla jutun ”Haminaan rantautunutta mursua seurattiin tiiviisti – Tutkija kertoo, miksi yksinäinen otus varasti koko kansan huomion”.

”Eläinkäsityksiin ja sosiaalitieteisiin perehtyneen” yliopistotutkija Salla Tuomivaaran selitykset eivät vaikuttaneet erityisen eleganteilta perustuessaan väittämään, että yksittäiset tapaukset kiinnostavat enemmän kuin lajien kuolemat ja että eläin oli täällä päin harvinainen.

Sitä paitsi jutun otsikossa oli ajatusvirhe. Ei mursu mitään huomiota varastanut, vaan media itse vei huomion sekä mursuun että eläimen ympärillä häärääviin ihmisiin. ”Julkkismursu” onkin asiakohta, jossa kuvaan astuu todellisuuden mediariippuvuus.

Mursun metafysiikka

Jacques Derridan mukaan ihmiset pyrkivät jatkamaan elämäänsä kirjoituskoneen riveillä. Kaikki tosin tietävät, että kirjoittaminen on hidasta, ja siinä toimessa kello alkaa kiitää. Vaikutelma elämän pitenemisestä johtuukin kenties siitä, että kirjoittamiseen liittyvä tylsyys pidentää elämisen kokemista, vaikka kirjoittamaan antautuminen sinänsä lyhentää elämistä itseään.

Mursun tragedia teki joka tapauksessa mahdolliseksi kokea myös kollektiivisia tunteita. Juoneton tarina kiehtoi arvoituksellisuudellaan, ja kehkeytyvä kertomus noudatteli juutalais-kristillistä tarinaperinnettä.

Mursu saapui kuin varkain. Hän ei tullut suoraan hyväosaisten keskuuteen Helsinkiin vaan syrjässä elävien pihamaille, työttömyydestä kärsivään Kymeeseen.

Näin kertomus täytti metafyysisen struktuurin vaateet vähäosaisen voittokulusta ja kohtalon kääntymisestä uhriutumisen kautta poliittiseksi menestykseksi.

Mursu toi kaikille valon: eskatologinen astraaliolento, mursu.

Stenaksi nimetylle mursulle järjestettiin lopulta muistotilaisuus viime viikonloppuna Kotkan meripäivillä, Juha ”Watt” Vainion poika sävelsi mursulle muistokappaleen ”Mattoteline mainittu”, ja asian makaaberiutta moralisoitiin sosiaalisessa mediassa.

Ylen nekrologissa tilitettiin mursun matkaa teknokratisoituun viitekehykseen: eläinpatologian laitokselle ja kerrottiin, kuinka ”rakastettu eläin” tulee näytteille Helsinkiin. Myös STT:n tiedotteessa kuvattiin ruumiin matkaa kohti viimeistä leposijaa Luonnonhistorialliseen keskusmuseoon Etu-Töölöön.

Siellä konservoitu mursu saa loppusijoituspaikkansa Eduskuntatalon kupeessa, vallan ja viisauden vieressä ja kansanedustuslaitoksen arvovaltaisessa katveessa.

Ainoa mitä oikeastaan tapahtui, oli että eksynyt ja tietoisuutta vailla oleva villieläin ajatutui rantaan ja kuoli.

Tämä nyt median uutisnälästä, luonnon palvonnasta ja klikkijournalistiikan tarpeesta tällä kerralla.