Elokuvapolitiikkaa

Mörköjen noustessa sohvan takaa pimeinä talvi-iltoina on luontevaa syventyä elokuvien katselemiseen. Tulin kesän aikana hankkineeksi alennusmyynneistä kasan DVD-levyjä. En ole kuitenkaan ehtinyt avata niitä pakkauksistaan, sillä aika on kulunut kirjoittamisen ja ulkoilun parissa. Valikoima näyttää joka tapauksessa edelleen yhtä kiinnostavalta kuin kotiin tuodessa.

Joukossa ovat muiden muassa Saksan kolmannen valtakunnan noususta kertova TV-elokuva Hitler – Pahan nousu ja sitä täydentämässä Führerin viimeisistä päivistä kertova Perikato. Mukana ovat ”liittoutuneiden holokaustiin” eli Dresdenin pommituksiin sijoittuva draamaelokuva Dresden ja maailman eniten uhreja vaatineesta merionnettomuudesta, Wilhelm Gustloff -nimisen matkustajalaivan torpedoimisesta, kertova M/S Gustloff.

Samaan pinoon sopii DVD-painos puoliksi sepitteellisestä Baader-Meinhof Komplex -televisioelokuvasta, jolla muuten on sama tekijätiimi kuin Perikadolla. Kyseinen viime vuonna valmistunut elokuva ei tosin ole sama kuin seitsemän vuoden takainen elokuva nimeltä Baader, jota on myös saatavissa DVD:nä, Baader Meinhof -nimisenä. Yhtä kaikki, molempien keskipisteessä on Saksassa 1970-luvulla vaikuttanut äärivasemmistolainen terroristijärjestö.

Eurooppalaisen elokuvan teemoihin liittyvästä kiinnostuksesta päätin ostaa myös Adolf Eichmannin kaappauksesta ja teloituksesta kertovan draamadokumentin, Adolf Eichmann – Kuoleman allekirjoittaja sekä kohua herättäneen elokuvan Aamen – Lopullinen ratkaisu, joka kertoo katolisen kirkon hiljaisesta hyväksynnästä juutalaisten joukkotuholle. Kokonaisuutta täydentää niin ikään televisiosarjaan perustuva Paholaisen arkkitehti – Hitler ja Speer.


Elokuvateollisuuden sietämätön kaksinaismoralismi

Ilman natseja on näköjään mahdotonta tehdä sen enempää menestyvää draamaa kuin Indiana Jonesien tapaisia toimintaelokuviakaan. Vain kommunistit kelpaavat kilpailemaan natsien kanssa, kun on kyse vertailukohdan etsinnästä pahuudelle. (Punatähden taakse piiloutuvaa julmuutta hyödynsivät muiden muassa James Bond -elokuvien tekijät.) Elokuvateollisuuden suhtautuminen poliittiseen pahuuteen on ollut kuitenkin erittäin valikoivaa.

Jo elokuvien kansipapereissa annetaan ymmärtää, mikä tekijöiden omasta mielestä on hyvää ja mikä pahaa. Hitler arvotetaan tietenkin ”pahan” edustajaksi selvällä ja peittelemättömällä tavalla. Samoin kansiteksteissä käytetään sanontoja ”natsirikolliset”, ”natsien julmuudet” ja niin edelleen. Sen sijaan äärivasemmistolaisen Baader–Meinhof-terroristijärjestön pahuus kuitataan vain maininnalla siitä, ”mihin nuoruuden idealismi voi pahimmillaan johtaa”.

Elokuvateollisuuden pahuuspörssissä kommunistit häviävät siis saksalaisille natseille, vaikka kommunistit jatkoivat rikoksiaan pitempään ja heidän syntinsä ovat veriruskeat – varsinkin meitä suomalaisia ja Itä-Euroopan kansoja kohtaan. Olen käsitellyt puolueellisen historiankirjoituksen ongelmaa aiemmin muun muassa tässä. Suurin osa voittajien kirjoittamasta historiasta onkin ollut pelkkää kostoa aina meidän päiviimme asti.


Sotien syyt

Hitleriä on parjattu viimeksi kuluneet seitsemänkymmentä vuotta siitä, että hän ”aloitti sodan”. Todellisuudessa Saksassa vallitsi kommunistisen vallankumouksen uhka aina Münchenin kansannoususta 1918 asti, ja äärivasemmistolaiset murhasivat kommunistista vallankumousta vastustaneita kansallismielisiä raa’asti. Eräs surmatuista oli 22-vuotias Horst Wessel, jonka sanoittamasta liedistä Hitler teki Deutschland über alles -hymniä korvaavan kansallislaulun kokouksiinsa ja paraateihinsa. Samoin Wilhelm Gustloff -laivan nimi juontaa juurensa Sveitsin kansallismielisten johtajasta, jonka eräs opiskelija murhasi vuonna 1936 ja jonka muistoa kunnioittaen Hitler nimesi Kraft durch Freude -ohjelmaan kuuluvan risteilijänsä. Syinä Euroopassa käytyihin sotiin olivat juuri kommunismi ja sosialismi, jotka polkivat ihmisoikeuksia ja riistivät ihmisiltä luonnollisen omistusoikeuden sekä vapauden. Historiankirjoitus, joka ei suostu myöntämään, että eurooppalainen nationalismi nousi kommunismin uhkaa vastaan ja sen vuoksi, tekee suuren virheen.

Myös käsitettä ”natsi” käytetään niin tieteessä kuin populaarikulttuurissakin väärin. Se on lyhenne sanasta ”nationalisti”, mutta sen käyttäminen on harhaanjohtavaa, sillä sitä viljellään hämärästi vihan ja väkivaltaisuuden synonyyminä. Todellisuudessa useimmat nationalistit eivät ole olleet lainkaan väkivaltaisia. Historiallisesti katsoen nationalismi oli saksalaisten vastareaktio kommunismin uhkaan, ja samantapaisten vastavalkeiden sytyttelyssä olivat tietysti suomalaisetkin mukana. Lisäksi saksalainen sotilas ei ollut suinkaan aina nationalisti, vaikka hän olikin univormussa ja vaikka kommunismia ja muita harmillisia ilmiöitä vastaan taisteli lähes koko Saksan kansa.

Ulkopuolisten on kenties vaikea ymmärtää, miksi Hitler sai niin valtavan kannatuksen. Hänet todellakin nähtiin pelastajana ja messiaana siinä epätoivoisessa tilanteessa, johon ensimmäisen maailmansodan häpeärauha oli Saksan kansan ajanut. Lisäksi maa ei ollut etnisesti eikä hallinnollisesti kovin yhtenäinen. Juuri yksiaineksisuus olisi saattanut estää eri kansallisuuksien väkivaltaisen kohtaamisen valtion sisällä. Historia ei anna paljoakaan näyttöä usean eri kansallisuuden tai eri etnistä alkuperää olevien väestöjen päätymisestä yhteisymmärrykseen samalla maaperällä. Hitlerin kolmas valtakunta tarjoaa tästä traagisen esimerkin.

Kiintoisaa on, riittääkö sekään opetukseksi estämään niitä nykypäivän maahanmuuttopolitiikkaan liittyviä virheitä, joiden tuloksena filosofi George Santayanan lause saattaa tulla jälleen ajankohtaiseksi: ”Ne, jotka unohtavat menneisyyden, ovat tuomittuja toistamaan sitä.” Ihmiskunta on ollut lajitovereitaan kohtaan hämmästyttävän raaka, ja sen vuoksi väestöjen sekoittaminen on uskaliasta ja arveluttavaa. On tosin vaikea sanoa, onko rotusorto ihmislajin biologisperäinen taipumus, mutta varmuudella kyseessä on historiallisesti todennettavissa oleva ja eri puolilla maailmaa kohtalaisen samanlaisena toistuva käyttäytymisen ominaispiirre.


Vaihtoehtoinen totuus?

Adolf Hitlerin haukkuminen on meidän aikoihimme asti perustunut yritykseen kääntää toisen maailmansodan syyt yhden ihmisen niskoille. Hitleriä – tuota kaikkien aikojen kirotuinta maahanmuuttajaa – arvostellessaan elokuvateollisuus on palvellut puolueellisen historiankirjoituksen tarkoitusperiä naiivin vilpittömästi: pitäen yhtä ihmistä syypäänä kaikkiin väkivaltaisiin konflikteihin ja sotien historiallisiin ja sosiodynaamisiin taustoihin.

Vasta aivan viime vuosina elokuvantekijät ovat alkaneet luopua poliittisesta korrektiudesta, joka ennen määräsi haukkumaan natseja ja kehumaan Englantia, Yhdysvaltoja ja Neuvostoliittoa sankaruudesta. Yleisö olisi luullakseni ollut valmis saksalaisten syyllisyydestä vapauttamiseen jo vuosikymmeniä.

Sen sijaan uusvasemmistolainen kriitikkokunta ei ole sallinut toisenlaisen totuuden esittämistä, vaan se on rääkynyt kaikilla foorumeilla, miten ohjaaja, käsikirjoittaja tai kirjailija on ”natsi”, jos hän esittää viittauksenkin siihen mahdollisuuteen, että saksalaiset, suomalaiset, italialaiset ja japanilaiset olivat uhreja ja sijaiskärsijöitä, jotka kantoivat kalliin vastuun kommunismin uhkaa torjuttaessa. Tähän liturgiaan on suvaittu tehdä vain yksi poikkeus. Se koskee ensimmäisten atomipommien uhreja, joita on saanut sääliä. Näin on oletettavasti siksi, että vasemmistolainen kriitikkokunta on aina sallinut Yhdysvaltain haukkumisen ja toivonutkin sitä.

Jo kaikkien aikojen suurimpana sotaelokuvana pidetty Das Boot – Sukellusvene U-96 herätti närkästystä siitä, että aluksen kapteeni kuvattiin inhimillisenä ja sodan johtoa kritisoivana: sanottiin, että siinä yritetään nyt puhdistaa saksalaisten mainetta. Mitä olisikaan sanottu, jos hänet olisi kuvattu ”aidosti” sodanhimoisena?

Elokuvantekijät ovat kuitenkin viime aikoina alkaneet esittää varovaisia viittauksia siihen, että liittoutuneiden sotatoimet eivät ehkä olleetkaan ihan eettisiä. Elokuva M/S Gustloff tuo näkyville, kuinka häikäilemättömästi neuvostoliittolainen sukellusvene S-13 upotti neuvostojoukkoja pakenevan ja täynnä saksalaisia siviilejä olevan matkustaja-alus Wilhelm Gustloffin kesken Gotenhafenin kaupungin evakuoinnin, jolloin lähes 10 000 saksalaista sai surmansa. Käytännössä heidät murhattiin vailla mahdollisuutta puolustautua.

Aivan vastaavalla tavoin Dresdenin pommituksista kertova draamaelokuva valaisee, että liittoutuneet murhasivat kevään 1945 aikana jopa 40 000 dresdeniläistä siviiliä ja tuhosivat tieltään kaikki posliinista rakennetun kaupungin kulttuuriaarteet. Sotilaan ja siviilin ihmisarvolla ei ole tietenkään sinänsä mitään eroa, mutta siviili on kuitenkin puolustuskyvytön, mikä tekee heidän tappamisestaan vielä sotilaidenkin murhaamista julmempaa.

Painettuani playtä huomaan, että ikävä kyllä Dresdenin holokaustin käsittely on edelleen poliittisen korrektiuden kahleissa. Elokuvan juoni on rakennettu brittiläisen sotilaslentäjän ja erään saksattaren välisen rakkauskertomuksen ympärille ja kuvaa osapuolten kauhuja kaupungin pommitusten alla balanssoidusti samalla, kun yhteiseksi viholliseksi määritellään se kauhea natsismi. Itseäni olisi kiinnostanut enemmänkin aseveljiemme saksalaisten kyseisessä hornankattilassa kokema Angst, jonka kuvaaminen olisi saattanut nostaa muutoin puolivillaiseksi jäävän elokuvan lähemmäksi Das Bootin legendaarista tasoa.

Objektiivista kuvaa Dresdenin tapahtumista ei anna myöskään maanalaisessa lihavarastossa pommituksia piileskellyt Kurt Vonnegut, joka oli kaupungissa sotavankina ja palasi asioihin mustan huumorin sävyttämässä ja sekavassa romaanissaan Teurastamo 5 vuodelta 1969.

Lähes sietämätöntä angloamerikkalaisen elokuvateollisuuden tuottamissa sodankuvauksissa on se, että liittoutuneet ja erityisesti venäläiset (jotka olivat vähällä syöstä oman maamme perikatoon), esitetään jonkinlaisina pelastavina enkeleinä, jotka luovat toivoa pahasta johtajastaan kärsiville saksalaisille. Kiintoisaa on, että Hitlerin pahuutta ovat valittaneet varsinkin neuvostokommunistit. Eivätkö neuvostoliittolaiset muka olleet tutustuneet Hitlerin aikomuksiin ryhtyessään hänen ystäväkseen ja solmiessaan vuonna 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen, juuri sen, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa Suomi määriteltiin Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvaksi ja sitä kautta tuhottavaksi kommunismilla?


Kansallisvaltioiden ja itsemääräämisoikeuden puuttuminen

Syy sotiin ja väkivaltaan ei ole tietenkään kenenkään yksittäisen sotilaan. Jo Stalin painotti, että sotilaalle on annettava mahdollisuus valita rintamalla odottavan todennäköisen kuoleman ja kotona odottavan varman kuoleman välillä. Syy vallan ja väkivallan kärjistymiseen sodiksi on suvaitsemattomuudessa: siinä, ettei kansakuntien ja ihmisten itsemääräämisoikeutta ole kunnioitettu.

Esimerkiksi Saksan kansalle ei suotu sille kuuluvaa oikeutta päättää itsenäisesti omasta politiikastaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Toinen tärkeä syy sotiin oli 1800-luvun teollistumisesta ja kaupungistumisesta alkanut monikulttuuristuminen, jonka tuloksena kansakunnat vaelsivat ympäri Eurooppaa ja joka herätti ihmisissä eripuraa sekä kansakuntien välistä epäluuloa. Etniset puhdistukset niin 1930-luvun Saksassa kuin vuoden 1989 jälkeisellä Balkanillakin selittynevät juuri monikulttuurisen yhteiskunnan aiheuttamilla ongelmilla ja kaipuulla etnisesti yhtenäisiin kansallisvaltioihin.

Keskitysleirit ovat tunnetusti kaikkeen sodankäyntiin liittyvä ilmiö. Esimerkiksi Bosnian ja Hertsegovinan verisessä sodassa vuosina 1992–1995 käytettiin yleisesti keskitysleirejä. Alun perin keskitysleirit olivat mainettaan parempia; esimerkiksi toisessa maailmansodassa ne olivat ei-saksalaisen väestön ja poliittisten vastustajien majoittamiseen tarkoitettuja paikkoja. Tuhoamisleireiksi ne muutettiin vasta pakon sanelemana, kun saksalaisten sotaonni kääntyi eikä valtakunnassa voitu huolehtia sotavangeista ja liikaväestöstä omien sotilaiden kuolleessa rintamalla vihollisten luoteihin. Se, että keskitysleirit perustettiin alun alkaen työ- ja vankileireiksi, on tärkeää pitää mielessä, sillä vain näin voidaan ymmärtää, miksi leirit myönnettiin alun perin arkipäiväisiksi ja kansalaiset hyväksyivät niiden olemassaolon. Tämä ei tietenkään ole kannanotto niihin hirvittäviin rikoksiin, joita leireillä toteutettiin.

Wannseen konferenssista kertova Aamen – Lopullinen ratkaisu tuo joka tapauksessa näkyville, että Saksassa asiasta järjestettiin sentään konferenssi. Sen sijaan Neuvostoliitossa ihmisten joukkotuhosta ei järjestetty mitään kokousta, vaan siitä päätettiin suoraan Stalinin käskyllä.

Tosin myös katolisen kirkon rooliin keskittyvä Aamen-elokuva on tekopyhä. Kirkkoa arvostellessaan se jättää huomiotta, että saksalaisten viholliseksi ilmoittautunut Neuvostoliitto oli katolisen kirkon ideologinen vastustaja, joka poltti tieltään Herran huoneet, ellei onnistunut muuttamaan niitä propagandaelokuviensa esitysnäyttämöiksi. Tässä mielessä paavien halu suudella natseja oli ymmärrettävää. Kuitenkin vielä tätäkin nykyä liittoutuneiden propagandaelokuvat pyörivät televisioissa ja DVD-soittimissa.

Adolf Eichmann – Kuoleman allekirjoittaja ei ollut tarjouksessa, mutta ostin sen silti. Filosofi Martin Heideggerin assistenttina toiminut juutalainen Hannah Arendt kirjoitti Eichmannista aikoinaan kiihkottoman historiateoksen (Eichmann in Jerusalem, 1963). Myös tämä elokuva on dokumentaristinen ja pyrkii objektiivisuuteen. Objektiivisuuden takana pesii kuitenkin eräänlainen välinpitämättömyys ja hiljainen hyväksyntä Eichmannin tuomitsemista kohtaan. Moni vastaaviin rikoksiin syyllistynyt kommunistirikollinen on päästetty kuin koira veräjästä.

Nappaamalla holokaustin toimeenpanosta syytetyn Eichmannin Etelä-Amerikasta, kuljettamalla hänet Israeliin tuomittavaksi ja teloittamalla hänet vuonna 1962 israelilaiset osoittivat samaa vihaa saksalaisia kohtaan kuin arjalaisina itseään pitäneet natsit osoittivat maassaan asuvia juutalaisia kohtaan. Vaikka kosto olikin tavallaan oikeutettu, moraaliselta asemaltaan ihminen, joka toimii näin, ei ole edeltäjiään parempi.


Humaanin näkökulman etsintää

Saksalaiset elokuvantekijät ovat vasta viime vuosina uskaltautuneet etsimään inhimillisiä kipupisteitä sotien ajan kärsimyksistä. Sama näkyy Suomessa. Näyttöä antaa vaikkapa Åke Lindmanin Tali-Ihantala 1944, joka ei täyty pelkästä jermuilusta ja sodan historiallisen juonen seuraamisesta. Myös Renny Harlinin Mannerheim-nimikkohanke perustunee inhimillisen näkökulman etsintään.

Marsalkka Mannerheim häikäisi kyvyillään sikäli, että ”maailman viimeisenä ratsastavana kenraalina” tunnetun sotilaan onnistui olla samanaikaisesti voitokas sotapäällikkö ja poliitikko. Julius Caesar puolestaan hämmästytti laaja-alaisuudellaan: olemalla sekä sotapäällikkö, hallitsija että historioitsija. Varsinkin viimeksi mainitussa tehtävässä onnistuminen on osoittautunut monille sotilaille ja poliitikoille ylivoimaiseksi, mutta Caesarin tiedetään kirjoittaneen muun muassa Gallian sodasta kertovan Commentarii de bello Gallico -teoksen, joka ei ole huonoimpia. Sen sijaan Hitler oli sotapäällikön ja poliitikon rooliensa lisäksi ainoastaan taiteilija, mikä ei ole aivan harvinaista myöskään poliittisille johtajille, mutta kylläkin hieman helpompaa kuin objektiivisena historiankirjurina toimiminen.

Saksalaisessa elokuvassa Perikato tekijäryhmä käsittelee Hitleriä ja hänen lähipiiriään melko lempeästi ja ymmärtäväisesti. Kuvausta on ilo katsoa, sillä siinä saksalaisunivormuun pukeutuneet todellakin puhuvat saksaa eivätkä naurettavalla ja epähistoriallisella tavalla englantia, kuten Hollywood-draamoissa. Berliinin-bunkkerissaan viimeisiä päiviään viettävästä Hitleristä piirretään kuvaa jopa humoristisena, inhimillisenä ja sympaattisena ihmisenä – mutta samanaikaisesti myös piittaamattomana ja kovana kyynikkona.

Hänen persoonansa ristiriitaisuus kuvataan alleviivatusti Eva Braunin repliikissä, jonka mukaan hän ei viidentoista vuoden aikana päässyt näkemään Hitlerin sisimpään ja että Hitler jäi hänellekin arvoitukseksi. Mainittakoon, että teoksessani Enkelirakkaus (2008) tulkitsin tätä persoonallisuuden piirrettä Hitlerin peitellystä homoseksuaalisuudesta johtuvaksi. On mahdollista, että tulevaisuus kirjoittaakin Hitleristä kokonaan toisenlaista kuvaa kuin pelkkään tuomitsevaan eetokseen perustuva historiankirjoitus. Saattaa olla, että Hitleristä antaudutaan argumentoimaan lopulta samaan sävyyn kuin antiikin sotapäälliköistä.

Samalla kun laitan vielä DVD-soittimeni levylautaselle elokuvan Hitler – Pahuuden nousu, joudun kysymään, kenellä olisi rohkeutta tehdä ironinen elokuva ”Hitler: Etiikan esitaistelija” tai ”Hitler: Hyvyyden perikuva”!


Latteuksia ja kiintoisaa draamaa

Elokuvateollisuuden tapaa käsitellä natsismia ja Hitleriä on rasittanut joko pinnallisuus tai tylsämielisyydellään häiritsevä moralismi. Natseja ja Hitleriä on käytetty toimintaleffojen pahiksina, tai sitten yleisöä on aliarvioitu tuomitsevalla paatoksella. Esimerkin ensin mainitusta tarjoaa Oscarillakin palkittu elokuva Väärentäjä, joka kertoo vankileirille joutuneesta mutta natsien kanssa sopimuksen tehneestä rahanväärentäjästä, jonka tehtäväksi tuli romahduttaa Britannian talous väärennetyillä punnan seteleillä. Väärentäjä-elokuva sisältää metaviestin, että natsismissa itsessään oli jotakin epäaitoa.

Toinen samantyyppinen on Tom Cruisen tähdittämä Operaatio Valkyrie, joka kertoo Hitlerin salamurhaamiseen pyrkineestä hankkeesta. Elokuvan moraalinen asetelma on yhtä yksinkertainen kuin jalkapallopelin: ”pahan” edustaja asetetaan taaskin stereotyyppisesti esille, ja filmikela ensimmäisestä viimeiseen ruutuun täytetään toiminnalla. Myöskään kesän aikana elokuvateattereihin ilmestynyt Quentin Tarantinon Kunniattomat paskiaiset ei jätä mitään arvailujen varaan vaan alleviivaa sanomaansa tavalla, joka vie katsojalta mahdollisuuden itse ymmärtää ja oivaltaa mitään.

Edellisistä poikkeava ja kiintoisa tämän syksyn elokuvauutuus on saksalaisten omaa elokuvatuotantoa edustava Berlin 36. Valitettavasti se ei ole nähtävissä Suomen elokuvateattereissa. Tositapahtumiin perustuvan elokuvan näyttämönä ovat Berliinin vuoden 1936 olympialaiset.

Saksan naisten korkeushyppyjoukkue ei saanut propagandaministeriön mielestä aikaan riittäviä tuloksia vaan oli putoamassa mitaleilta, jos jotakin ei tehtäisi. Saksan mitalivalttina pidetty Gretel Bergmann puolestaan oli juutalainen eikä toisi maalle poliittisen johdon kaipaamaa kunniaa, joten urheilupomot päättivät rekrytoida joukkueeseen Hermann Ratjen -nimisen mieshyppääjän, jolle vaihdettiin naisen etunimi ”Dora” Vuonna 1914 syntyneen ja edelleenkin Yhdysvalloissa elävän Gretel Bergmannin henkilöllisyys on säilytetty elokuvassa, mutta Ratjenin nimi on jostain syystä käännetty muotoon ”Marie Ketteler”. Yhtä kaikki, Bergmann pudotettiin joukkueesta, ja Ratjen ylsi kilpailussa neljänneksi. Vuonna 1938 hän voitti kultaa naisten korkeushypyn euroopanmestaruuskilpailuissa mutta paljastui samantien naiseksi.

Väärentäjän tavoin tämänkin elokuvan piiloviestinä on syytös, että natsismissa oli jotakin epäaitoa. (Poliittisessa propagandassa yleensäkin on kyse kulissien pystyttämisestä.) Se, onko kansallismielisyys sinänsä keinotekoista, vai nouseeko kansallisen edun valvonta ihmisten sisäisistä tai sosiaalisista välttämättömyyksistä, onkin jo kokonaan toinen kysymys, johon vastaan, että kansallismielisyys kuuluu ihmisyyden olemukseen.

Joka tapauksessa Berlin 36 liikkuu taitavasti politiikan, urheilun ja henkilökohtaisten suhteiden sekä sukupuolisuuden maailmassa. Vaikka juutalaistyttö korvattiinkin saksalaispojalla, kukaan ei voine väittää, että ratkaisu olisi ilmentänyt ainakaan sukupuolista rasismia. Miehen lähettäminen kilpailuun naisen sijasta johtui vain siitä, että parempaa arjalaista naiskilpailijaa ei ollut tarjolla. Se oli siis hätäratkaisu. Mutta antisemitismiä se ilmaisi, totta kai. Asiaa paheksuttaessa on syytä muistaa, että saksalaisen totalitarismin perinnettä jatkanut DDR pyrki tekemään naisurheilijoistaan hormonien avulla aidosti miehiä. Miksi siis sosialistisen järjestelmän toteuttamia ihmiskokeita ei moralisoi äänekkäästi kukaan?

Berlin 36 -elokuvan kautta välittyy myös tosiasia, että urheilun maailma jos mikä paljastaa sukupuolieron vaikuttavuuden, vaikka monissa muissa yhteyksissä kaksiarvoista sukupuolieroa onkin pyritty vähättelemään. Esimerkiksi postmodernistit ja queer-teoreetikot ovat jatkuvasti toistelleet, että sukupuoliero on vain ”sosiaalinen konstruktio” eikä biologisella sukupuolierolla ole muka merkitystä. Itse katson kyseisten tahojen vieraantuneen omasta kehollisuudestaan pohtiessaan asioita housut jalassa tieteellisissä seminaareissaan. Urheilun kautta avautuva toiminnallisten suoritteiden maailma osoittaa, että sukupuolierolla on merkitystä. Kukaan queer-teoreetikkokaan tuskin voi väittää tämän elokuvan nähtyään, ettei kaksiarvoinen sukupuoliero olisi tärkeä kehollinen tosiasia.

Paholaisen arkkitehti – Hitler & Speer puolestaan sisältää vihjauksia Hitlerin oletettuun homoseksuaalisuuteen, josta historiallisia todisteita esitti saksalainen historianprofessori Lothar Machtan vuonna 2001 julkaisemassaan teoksessa Hitlers Geheimnis – Das Doppelleben eines Diktators (”Hitlerin salaisuus – Diktaattorin kaksoiselämä”). Ongelmallista tässä elokuvassa ja Machtanin teoksessa on, että molemmissa oletusta Hitlerin homoudesta pyritään käyttämään jonkinlaisena moralistisena vasta-argumenttina Hitleriä kohtaan. Homoseksuaalisuus siis arvotetaan kielteisesti, ja näkemystä Hitlerin homoseksuaalisuudesta käytetään eräänlaiseen huuteluun.

Machtankaan ei yltänyt pohtimaan sitä, mitä merkitsee, jos koko saksalainen 1930-luvun mieskulttuuri ja maskuliinisuuden palvonta nähtäisiin vääristyneenä homoerotiikan muotona, kuten olen itse tehnyt kirjassani Enkelirakkaus (2008, s. 390–411). Tällainen tulkinta paljastaisi ja auttaisi ymmärtämään, kuinka natsismiin liitetty antiikki-ihanteiden palvonta oli eräänlaista sublimoitua homoseksuaalisuutta. Tärkeää on huomata, ettei homoseksuaalisuudella ja natsismilla ole mitään asiallista yhteyttä, vaan Hitlerin hankkeissa oli kyse vääristyneestä homoseksuaalisuuden toteuttamisesta, jossa homoseksuaalisuuden torjuminen kanavoitui aggressioksi.


Saksalaiset: elokuvahistorian sylkykuppi

Kesän aikana kokoon haalimani pino DVD-levyjä yhdessä tämän vuoden uutuuselokuvien kanssa on antanut vakuuttavan näytön siitä, miten angloamerikkalainen elokuvaindustriaalinen kompleksi on onnistunut herjaamaan ja solvaamaan saksalaisia enemmän kuin ensimmäisen maailmansodan päätteeksi solmittu häpeärauha. Saksalaisia on syyllistetty voittajien kirjoittamalla historialla, valtion koko menneisyys on leimattu synkäksi, eikä saksalaisia ole autettu vapautumaan menneisyyden painolastista, vaan elokuvatuotannosta on tehty samanlainen aivopesun, alistamisen ja kaavoittuneiden käsitysten likasanko kuin sinänsä puolueellisesta historiankirjoituksestakin.

Hitlerin kunniaksi – pro et contra -todistelussa tämäkin sallittaneen – voidaan sanoa, että Hitler oli meidän puolellamme. Ilman Saksan antamaa ase- ja elintarvikeapua Åke Lindmanin Tali-Ihantala 1944:stä olisi tullut viiden minuutin mittainen, ja niin sanottu Kannaksen kujanjuoksu olisi edennyt nopeasti kuin palava bensavana. Maamme olisi todennäköisesti valloitettu ja sovjetisoitu, ja suuri osa kansasta olisi toimitettu Baltian maiden asukkaiden tapaan Siperian kuolemankyliin. Meitä ja Suomea nykymuodossa ei olisi olemassa.

Aina kun kuvataan Saksan kansan kärsimyksiä, niistä syytetään yksipuolisesti Hitleriä. Todellisuudessa häpeä Saksan valtion tuhoamisesta ja kansan nujertamisesta kuuluu liittoutuneille. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto jatkoivat totalitarismien rakentamista ja uhkaavat edelleenkin ihmiskuntaa paljon pahemmalla joukkotuholla kuin Hitler koskaan.

Ikävänä esimerkkinä voi mainita, että puna-armeija teki saksalaisten keskitysleiri Sachsenhausenista vuosiksi 1945–1950 oman ”Erikoisleirinsä”, jonne koottiin vangittujen natsien, erityisesti natsipuolueen jäsenien, lisäksi myös maanpettureina pidettyjä puna-armeijan sotilaita. Natsien aikana Sachsenhausenissa pidetyt venäläiset sotavangit joutuivat silloin samaan paikkaan omiensa vangitsemina, ja kommunistiseen uudelleenkoulutusohjelmaan alistetuista 60 000 ihmisestä 12 000 kuoli kammottavien vankilaolosuhteiden vuoksi. Myöskään Neuvostoliiton omat vankileirit eivät olleet hienostohotelleja.

Läntisten miehitysvyöhykkeiden puolella tapahtunut Saksan talousihme puolestaan todistaa Saksan kansan hämmästyttävästä noususta, Hitlerin viimeisten toiveiden mukaisesti. Siinä, missä moni muu kansakunta olisi jäänyt nujerrettuna raunioiden keskelle, Saksan kansakunta kohosi kuin feeniks-lintu tuhkasta. Myös DDR:stä tuli sosialismin näyteikkuna juuri siksi, että kaikkien sosialismilla raskautettujen kansakuntien joukosta teollinen ja taloudellinen kehitys onnistui parhaiten juuri saksalaisten keskuudessa. On vaikea väittää, ettei Saksojen talousihmeellä olisi mitään tekemistä Saksan kansan myötäsyntyisten ominaispiirteiden ja biologisten ominaisuuksien kanssa. Tässä mielessä käsitys, ettei rodullisilla ominaisuuksilla ole mitään tekemistä kansakuntien menestyksen kanssa, on toisen maailmansodan jälkeistä poliittisen korrektiuden aikaa leimannut suurin vale.


Punainen parodia

Elokuvapinoni pohjalta löytyy vielä yksi sotaleffa, joka tosin sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan. Punainen paroni kertoo saksalaisten lentäjä-ässäksi kohotetusta Manfred von Richthofenista. Historiallisen ajanhengen hyvin tavoittava elokuva kertoo, että huippumodernin teknisen aselajin edustajia kohdeltiin sodan keskellä kuin puolijumalia, ja he myös kunnioittivat toistensa ammattitaitoa rintamalinjojen yli kuin entisaikojen ritarit. Kuolemattomien jumalien palvontaan Saksassa on edelleen halua, sillä elokuvan koko rahoitus, 18 miljoonaa dollaria, saatiin lahjoituksina yksinomaan Baden-Württembergin alueella eläviltä saksalaisilta.

Elokuvassa on tosin kohtia, joiden tuloksena Punaisesta paronista on vähällä vääntyä punainen parodia. Elokuvaan on muun muassa tekaistu poliittisen korrektiuden ilmentymänä ”juutalainen lentäjä”, jotta ensimmäisen maailmansodan saksalaisässälle kunniaa tekevästä elokuvasta ei vahingossakaan välittyisi vaikutelmaa, että elokuvassa palvottaisiin saksalaista nationalismia.

Tarkoitushakuisuus saa taaskin yliampuvat ja koomiset mittasuhteet, kun taivaalla lentää kaksitasoja, joiden kylkeen on maalattu Saksan ristin rinnalle juutalainen Daavidin tähti, ja elokuvan lopussa selitetään (suorastaan raivostuttavan alleviivatusti), että ”saksalaislentäjien joukossa taisteli kunniakkaasti myös juutalaisia, joita edustamaan elokuvassa on valittu kuvitteellinen lentäjähahmo”. Paitsi että kyseinen lavastus on jo sen omankin tunnustuksen mukaan epähistoriallinen, se on poliittisen korrektiuden tavoittelussaan ja neuvolamaisuudessaan myös juutalaisia nolaava. Kysehän piti olla ensimmäisen maailmansodan eikä toisen maailmansodan kuvauksesta!

Miten ilmastosota voitetaan?

Ensi viikolla maailman ilmakehää kuumentaa Kööpenhaminan ilmastokokous. Osallistujamaiden edustajat valmistautuvat parhaillaan joukkojensiirtoihin ryhmittyäkseen asemiin taistelukentälle. Hiilidioksidia kertyy runsaasti, sillä paikalle saapuu divisioonan verran maahanlaskujoukkoja, jotka pyyhältävät perille ilmojen halki. Kokoukseen kertyy noin 15 000 byrokraatin parvi yhteensä yli 200 maasta.

Nykyisin, kun ihminen ei sodi vain toinen toistaan vastaan kansakuntien välisissä sodissa vaan myös itseään vastaan lajina, maailmansodatkin joudutaan käymään koko ihmiskuntaa koskevista uhista. Maailmansodissahan globalisaation olemus varsinaisesti keksittiin. Erona on, että nyt globaalia sodankäyntiä sovelletaan rauhanomaisissa neuvotteluissa.

Yhteisesti tunnustetun uhan vallitessa on ollut helppo päästä sopuun strategiasta. Kokouksen yhteisenä tavoitteena on rajoittaa ilmakehän lämpeneminen korkeintaan kahteen asteeseen. Jokaisella maalla on kuitenkin omat neuvottelutavoitteensa, jotka liittyvät siihen, millä ehdoilla ja keinoilla kasvihuonepäästöjä voidaan vähentää. Lisäksi ilmakehän kuumenemisesta ja sen syistä ei olla tieteellisesti yksimielisiä. Kasvihuonepäästöjen vähentäminen on kenties viisasta ”varmuuden vuoksi”, mutta perin kiinalaiselta näyttää asian poliittinen puoli.


Ilmastosodan lähtökohdat

Toivon, että kokous onnistuu eli sopuun ei päästä (tai jouduta), sillä tarjolla on vain huonoja sopimuksia järjettömin ehdoin. Katsotaanpa ensin neuvottelujen lähtökuoppiin ja raivataan sitten esiin se, mikä kokouksen perusajatuksessa on pielessä.

Euroopan unionin arvion mukaan maailman kasvihuonepäästöjä pitäisi leikata 25–40 prosenttia, jotta yli kahden asteen lämpötilannousu voitaisiin välttää. EU itse on sitoutunut vähentämään päästöjään 20 prosenttia vuoden 1990 tasosta mutta luvannut edetä 30 prosenttiin, mikäli muut neuvotteluissa mukana olevat maat suostuvat riittävän tiukkoihin vähennyksiin. Toistaiseksi Euroopan unioni taistelee ilmastonmuutoksen pyörremyrskyjä vastaan lähes yksin, vaikka se tuottaakin vain 14 prosenttia maailman kasvihuonekaasuista.

Suurimmaksi hiilidioksidin tuottajaksi kohonnutta Kiinaa ei lasketa neuvotteluissa teollisuusmaaksi vaan kehitysmaaksi. Tämä sopii kiinalaisille hyvin, sillä kehitysmaiden päästörajoitusvelvoitteet määritellään selvästi väljemmiksi kuin teollisuusmaiden. Kiina, Intia ja muut kehitysmaat ovat kirkkain silmin lausuneet, että niille talouskasvu on ensisijainen tavoite.

Maailman toiseksi suurin saastuttaja Yhdysvallat ei puolestaan ratifioinut lainkaan aiempaa ilmastosopimusta, Kioton pöytäkirjaa. Barack Obaman hallinto on suhtautunut ilmastoneuvotteluihin edeltäjäänsä suopeammin, mutta kokouksen esivalmisteluissa Yhdysvallat ei ole kuitenkaan sitoutunut merkittäviin päästövähennyksiin.

Euroopan unionin arvion mukaan maailmassa tarvittaisiin päästöjen vähentämiseen vuosittain varsin kohtuulliselta näyttävä summa, noin 175 miljardia euroa. Maailmanpankin entisen pääekonomistin Nicholas Sternin vuonna 2006 Britannian hallitukselle laatimassa raportissa arvioidaan, että jos ilmastonmuutosta ei hillitä, se aiheuttaa pysyvän 5–20 prosentin laskun maailman bruttokansantuotteeseen. Sternin mukaan vähennystoimet olisivat taloudellisesti kannattavia, sillä niihin riittäisi prosentti maailman bruttokansantuotteesta vuodessa. Olen käsitellyt Sternin raporttia aiemmin tässä. Toisaalta tavoitteiden riittävyydestä ja rahoituksesta ei ole päästy sopuun, ja Sternin raporttia on syytä pitää ylioptimistisena, eikä se ole luotettavuudeltaan parempi kuin samanniminen saksankielinen viikkolehti.

Entä miltä tilanne näyttää Suomen kannalta? Suomen pääneuvottelija Sirkka Haunia ympäristöministeriöstä kirjoittaa, että ”kunnianhimoinen” sopimus Kööpenhaminassa olisi Suomen teollisuuden etu. Virkamies näkee edut ”luonnon suojelemisessa” ja korkean teknologian viennissä sekä siinä kilpailullisessa seikassa, että muita kiristetään ehkä vieläkin pahemmin.

Todellisuudessa päästörajoitukset eivät tuo kylmälle ja pimeälle maalle muuta kuin pelkkiä rasitteita. Jos tuotannolliset olot täällä entisestäänkin vaikeutuvat, alkaa tapahtua niin sanottua hiilivuotoa, eli teollisuuden investoinnit siirtyvät maihin, joiden ilmastopolitiikka on eurooppalaista löyhempää.


Selkeitä ratkaisuja vaikeisiin kysymyksiin

Mikä sitten Kööpenhaminan sopimusluonnoksessa on pielessä, ja mitä asian korjaamiseksi pitäisi tehdä? Kokouksen päämäärissä on kaksi olennaista vikaa.

Ensinnäkin (1) se on poliittisesti epäoikeudenmukainen. Kiina vaatii sopimukseen sitoutumisesta 300 miljardin euron vuosimaksua ja Intia sekä Afrikka toisen mokoman. Tämä merkitsee, että kehittyneet maat yritetään pakottaa siirtämään satoja miljardeja euroja verovaroja kehitysmaissa toimiville, suuria voittoja tuottaville valtiollisille yrityksille tai ylikansallisille firmoille niin sanottuna ilmastomaksuna.

Samanaikaisesti näissä maissa toimivat yritykset tekevät tuhansien miljardien voitot vuositasolla, ja Kiina on yksi maailman harvoista maista, jonka talous globaalin laman keskellä kasvaa. Lisäksi maan valuuttavarannot ovat niin suuret, että se voisi suoraan valtion kassasta maksaa toimet, joilla ilmastotavoitteet toteutetaan. Kiinassa myös lisätään koko ajan hiileen perustuvaa sähköntuotantoa ydinvoiman ohella.

Toinen (2) ongelma on, että kokouksessa keskitytään punnitsemaan lähinnä eri maiden tuottamia hiilidioksidin kokonaismääriä, joiden pohjalta käydään päästökauppaa. Tämä on täysin järjetön ja jopa tuhoisa lähtökohta.

Hiilidioksidin tuotantoa pitäisi arvioida siltä pohjalta, kuinka tehokkaasti hiilidioksidia tuottamalla on onnistuttu valmistamaan hyödykkeitä, eli kuinka hyödyllistä tai jopa välttämätöntä se on. Esimerkin tästä antaa nykyinen autojen hiilidioksidipäästöjen laskentajärjestelmä. Autoille on säädetty veroja siltä pohjalta, miten paljon ne tuottavat hiilidioksidia ajettua kilometriä kohti. Samaan tapaan myös teollisuuden ja kotitalouksien hiilidioksidipäästöjä pitäisi tarkastella siltä pohjalta, miten paljon kasvihuonekaasuja esimerkiksi terästonnin tai paperitonnin valmistus saa tuottaa tai miten paljon hiilidioksidia saa syntyä asuntoneliöiden lämpimänä pitämisestä tietyssä säätilassa.

Kokouksen lähtökohtana käytettävä hiili-intensiteetti, jolla tarkoitetaan päästöjen suhdetta bruttokansantuotteeseen, ei riitä ympäristötehokkuuden arvioimiseen, sillä se ei kerro riittävästi esimerkiksi maatalouden päästöistä, jotka ovat luontoperäisiä eivätkä ihmisen aiheuttamia. Niiden osuus on kuitenkin huomattava. Esimerkiksi Ilta-Sanomat paljastaa pieruhuumoria muistuttavassa jutussaan, että ”[k]arjaeläinten ’päästämä ilma’ muodostaa monessa maassa yllättävän suuren osan kasvihuonepäästöistä. Australiassa tämä luku on määritelty 14 prosentiksi ja Uudessa-Seelannissa jopa 50 prosentiksi päästöistä.”

Kokonaispäästöjen ja maakohtaisten päästökattojen asettamisesta pitäisi siirtyä tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään, joka mittaisi päästöjen määrää jokaista tuotettua yksikköä kohti. Tämä

1) antaisi kuvan saastumisen syistä,

2) auttaisi arvioimaan saastumisen oikeutusta,

3) ohjaisi kehittämään paremmalla hyötysuhteella toimivaa tekniikkaa ja

4) estäisi hiilivuodon eli heikolla ilmastosuhteella toimivan tuotannon pakoa huonosta päästöpolitiikasta hyötyviin maihin.

Tällainen järjestelmä ottaisi huomioon kehittyneiden maiden kyvyn tuottaa hyödykkeitä hyvällä ilmastosuhteella. Se, joka ei yltäisi riittäviin tehokkuusarvoihin, pitäisi velvoittaa maksamaan sakkoa yhteiseen kassaan, josta sitten rahoitettaisiin kansainvälisiä ilmastotavoitteita, esimerkiksi paremman tekniikan kehittämistä.

Nykyjärjestelmässä asiaa arvioidaan etupäässä siltä pohjalta, mitkä ovat kunkin maan kokonaispäästöt aivan riippumatta siitä, mitä niitä aiheuttava teollisuus tuottaa vai tuottaako mitään. Tämä on absurdia, koska se johtaa käyttämään paljon saastuttavaa tekniikkaa siellä, missä päästöoikeuksia on runsaasti tarjolla, kuten Kiinassa ja muissa kehitysmaissa.

Kööpenhaminan ilmastokokouksessa olisi tärkeää pelastaa hyvällä ilmastosuhteella toimivan suomalaisen teollisuuden edut. Samaten tärkeää on, että tekninen kehitys taattaisiin luomalla kannuste vähäpäästöisille tuotannon tavoille.

Vihreiden ilmastoneuvottelijoiden auto käy nyt tyhjäkäyntiä, sillä he edistävät kehitysmaiden etuja luoden niille helpotuksia, jotka koituvat koko planeetan tappioksi ja hidastavat hyvällä ilmastosuhteella toimivan tekniikan käyttöönottoa. Sen sijaan kestävän kehityksen takaisi markkinataloudelliseen tehokkuusajatteluun sisältyvä pyrkimys parempaan hyötysuhteeseen sekä siihen liittyvä tekninen evoluutio.

Kööpenhaminan ilmastokokouksessa on anekaupan kaiku.

Minareeteista ja minoriteeteista

Islamia, jonka kannattajien uskonnollista vakaumusta ja aikeiden totisuutta minulla ei ole syytä epäillä, kehutaan usein kulttuuriaarteistaan: esimerkiksi runoudesta ja arkkitehtuurin helmistä. Silti ongelmallista on, että kyseinen kulttuuriornamentiikka on yleensä uhrattu vain uskonnolle, ja arkkitehtuurin aarteet on sijoitettu moskeijoiden seiniin eikä tavallisen kansan asumuksiin.

Sveitsiläiset puolestaan päättivät viime viikonloppuna kansanäänestyksessä, että maa kieltää moskeijoiden minareetit niistä leviävien äänekkäiden rukouskutsujen vuoksi. Noin 7,6 miljoonan asukkaan vuoristovaltiossa oleskeleva 400 000 muslimin vähemmistö koostuu suureksi osaksi Bosnian ja Hertsegovinan sodan pakolaisista. Balkanin pakolaistulva on koetellut niin Sveitsiä kuin Itävaltaakin, ja molemmissa maissa laaja maahanmuutto on johtanut sekä ääriasenteiden kasvuun että terveeseen maahanmuuttokritiikkiin, eikä näitä kahta ole aina voitu erottaa toisistaan.

Sveitsissä maahanmuuttokriittinen ja ”äärioikeistolaiseksi” sanottu SVP (Schweizerische Volkspartei) on suurin puolue 29 prosentin vaalikannatuksella, joten se peittää ison siivun keskustankin jakkaroista paikallisessa parlamentissa. Itsenäinen Sveitsi on selvästikin kansanvaltaisempi maa kuin Euroopan unionin jäsenvaltiot, sillä niissä kansalaisten mielipide olisi tukahdutettu talouspakotteilla tai tuomitsemalla ihmisten poliittinen käyttäytyminen ”laittomaksi”.

Keski-Euroopan sydämessä sijaitseva ja puolueettomuuttaan kansallisaarteena varjeleva vuoristovaltio on edelleen niitä harvoja maita, joissa on voimassa antiikin Ateenasta tuttu suoran demokratian periaate. Kansa voi itse ehdottamallaan äänestyksellä kumota liittoparlamentin säätämiä lakeja ja tehdä lisäyksiä perustuslakiin. Juuri tällaisia kansalaisten omaan aloitteeseen perustuvia äänestyksiä on vaadittu myös Suomeen, mikä on ollut ainakin sikäli toivotonta, että Suomessa hallitus uhkaa takavarikoida nyt voimassa olevan ”vääränkin” demokratian.

Mutta minareetteihin: Helsingin Sanomat valisti jutussaan, että Anne Holmlundin mielestä minareettien rakentaminen on pelkkä ”kaupunkisuunnittelukysymys”. Samaten Astrid Thors ehti Brysselin-vierailullaan toivoa, että perustuslakiuudistusta pohtiva työryhmä ottaisi huomioon ”Sveitsin kansanäänestysjärjestelmään liittyvät ongelmat”. Lisäksi hän tietää, että kansanäänestyksellä ei pitäisi ”puuttua perustuslaillisiin oikeuksiin” ja että ”Sveitsissä ei äänestetty rakennuksista vaan kaikesta muusta”.

Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa, että Holmlundin mielestä arkkitehtuuri ei ole muka ideologinen asia ja että Touho-Thors haluaa kansalta vallan pois, jotta suomalaiset eivät saisi päättää kulmakuntiensa asioista. Keneltähän muuten perustuslakien legitimaatio on lähtöisin, ellei kansalta itseltään? Siksi olisi paikallaan, että lainsäädäntöä kehitettäisiin nimenomaan lisäämällä kansanäänestyksiä.

Totuus on, että islamissa arkkitehtuuri on maailmankuvan manifestaatio: muslimien todellisuus jäsentyy erittäin voimakkaasti tilallisten suhteiden mukaan ja niiden ympärille. Tavallaan se on myös kaunista; minunkin mielestäni minareetit ovat komeita. Mutta moskeijoiden, minareettien ja niistä kailotettavien rukouskutsujen kautta ilmaistaan lisäksi valtaa ja toteutetaan tilallista hallintaa. Asia ei ole siis poliittisesti ongelmaton.

Kyse on samantyyppisestä tunkeilevuudesta kuin katuja kiertelevän kotijäätelöauton megafoninsoitossa, tosin paljon laajemmassa ja tiettyyn paikkaan institutionalisoituneessa mittakaavassa. Myös Lontoossa britit ovat kyllästyneet moskeijoiden monta kertaa päivässä kaikuviin rukouskutsuihin, joille kristillisten kirkkojen kerran viikossa läikyvät kellot häviävät mennen tullen. Tässä mielessä sveitsiläisten asenteen voi hyvin ymmärtää.

On syytä muistaa, että uskonnonvapaus kattaa myös oikeuden olla kuulumatta uskonnollisiin yhdyskuntiin, eikä islamin arkkitehtonista ekspansiota voida perustella ihmisoikeudellisin eikä perusoikeudellisin argumentein. Ketään kun ei pitäisi pakottaa ottamaan vastaan minkään uskonnon asennemuokkausta. Eli kunnioitan jokaisen oikeutta harjoittaa uskontoaan omalla tontillaan, mutta jos muu yhteiskunta halutaan pakottaa uskonnollisten tähystystornien henkiseen valvontaan, kyse ei ole enää molemminpuolisesta kohteliaisuudesta vaan yksipuolisten vaatimusten esittämisestä. Niille, jotka rukouskutsuillaan tai muulla toiminnallaan häiritsevät suomalaisten ihmisten uskonrauhaa, kotirauhaa tai vapautta uskonnoista, vastaan: Allah ei asu täällä.

Lissabonin Lissun lässyt

Eilen tuli kuluneeksi 70 vuotta talvisodan alkamisesta. Sanomalehtien näköispainoksista voi lukea, millaisia epävarmuuden tuntemuksia sodan alkamiseen liittyi. Monet maailman maat tuomitsivat Neuvostoliiton Suomelle esittämät uhkaukset ja diplomaattisuhteiden katkaisun, kärjessä Yhdysvallat. Mutta apua ei luvattu mistään.

Pitkän prosessin tuloksena ratifioitu Lissabonin sopimus astuu puolestaan voimaan tänään. Parasta (tai vähiten huonointa) siinä on sopimuksen turvatakuulauseke, joka kuuluu seuraavasti: ”Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan 51 artiklan määräysten mukaisesti.”

Tämä on tarkoituksella hiottu samaan muotoon kuin Naton artikla 5. Se puolestaan sitoo Naton jäsenmaat yhteistyöhön ja keskinäiseen avunantoon tilanteessa, jossa yhteen tai useampaan jäsenmaahan kohdistuu hyökkäys. Tätä kautta näyttäisimme olevan Naton kaltaisen turvallisuusrakenteen syrjässä kiinni, sillä puhelinlankojen päässä on lopultakin palokunta, jolle voi tarpeen tullen soittaa.

Koska EU:lla ei ole omia sotavoimia, saattaa olla, että apuun tulisi enintään Ruotsi, joka on julistanut siirtävänsä puolustusvoimiensa painopisteen ulkomaille. Koska Ruotsikin on ajanut alas armeijaansa, sen sotilaallinen mahti on kutistunut. Julistamalla antavansa apua kriiseissä EU:n sisällä sekä Pohjoismaissa ruotsalaiset ehkä odottavat tulevansa itse autetuiksi. Eli ystävällistä naapuriapua meille on tarjolla Lissabonin sopimuksen johdosta aivan niin kuin ennenkin.

Ja onhan tähän maahan koetettu tehdä vierailuja ja tervehdyskäyntejä myös aiemmin, mutta joka kerran siinä on tullut tehtyä kaksi käyntiä samalla kerralla: ensimmäinen ja viimeinen. Turvatakuita tai ei – tämän maan turvallisuuden perusta on edelleenkin oma vahvasti aseistettu armeija.

Itämeren kaasuputki on neuvotteluase

Venäläis-saksalainen Nord Stream on rakentanut Itämeren kaasuputkea mielikuvituksessaan koko tämän vuoden. Viipurista Greifswaldiin aiottu kaksoisputki olisi valmistuessaan 1 198 kilometrin pituinen, sen hinnaksi on arvioitu 7,4 miljardia euroa, ja ensimmäisen putken pitäisi valmistua jo 2011. Näyttöä rakennustöiden käynnistymisestä on antanut meren pohjassa makaavien miinojen raivaus, jota on tehty ”Suomen talousvyöhykkeellä mutta ei aluevesillä”.

Mikä on hankkeen todellinen merkitys? Uhkaako putki ihmisiä tai ympäristöä, suojeleeko se joitakin, ja onko se edes toteuttamiskelpoinen vai pelkkä neuvotteluvaltiksi luotu imaginaarinen ase?

Hallituksen virallinen kanta asiaan tiedetään, sillä se on geopoliittisten opetusten perua. Suomen ulkoasiainministeri ja puolustusministeri ovat vannoneet, että hankkeella on merkitystä pelkästään ympäristön ja talouden – ei esimerkiksi ulko- tai turvallisuuspolitiikan kannalta; putki kun on suunniteltu kulkevaksi ”kansainvälisillä merialueilla”. Sen sijaan kaikki ulko- ja turvallisuuspolitiikasta perillä olevat tietävät, että tämä on pelkkää liirumlaarumia.

Millä tahansa energiajohdolla tai muulla kansakuntien toimeentuloon liittyvällä infrastruktuurilla on ulko- ja turvallisuuspoliittista merkitystä. Myös Viro on ilmaissut huolensa kaasuputken paikasta, ja vastaavaa huolta esiintyy suomalaisten keskuudessa. Esimerkiksi asianajaja Kari Silvennoisen edustama liikemiesryhmä on ilmoittanut, että se haluaisi vaihtaa putken linjalle merenpohjaan tekemänsä kaivosvaltauksen Karjalan palautukseen. – Siinäpä vasta huolta. Lisäksi Viro on esittänyt, että Suomi ja Viro voisivat yhteisellä sopimuksella laajentaa aluevesivyöhykkeitään ja vetää Gibraltarin kiinni. Niinpä en hämmästyisi, vaikka Venäjä jonakin päivänä kiinnostuisi omien merinäköalojensa laajentamisesta ahtaaksi käyvällä Itämerellä ja pyrkisi vuokraamaan muutamia saaria vaikkapa Ahvenanmaalta.

Kaasuputkesta olen sitä mieltä, että sen oikea paikka on maan päällä. Jo meren pohjassa olevien miinojen räjäyttely on osoittautunut ongelmalliseksi ja vaaralliseksi. Venäjän naapurimaiden Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan kannattaisi pyrkiä sopimukseen maidensa läpi kulkevasta kaasujohdosta alentamalla kauttakulusta perimiään maksuja. Myös ympäristöperusteet riittävät meriputkihankkeen kumoamiseen. Ne ovat tätä nykyä yhtä tärkeitä kuin sotilaspoliittisetkin syyt ja voivat helposti kärjistyä sellaisiksi.

Toista tuhatta kilometriä pitkän kaasujohdon rakentaminen 100–300 metrin syvyyteen Itämeren pohjaan on järjetön hanke. Kenties se ei ole teknisesti toteuttamiskelpoinen eikä taloudellisesti kannattavakaan, mutta Venäjä ja Saksa käyttävät suunnitelmaa neuvotteluvaluuttana vakuuttaakseen, että niillä on hihassaan vaihtoehto Baltian maiden varalle.

Niinpä Suomen viranomaiset (hankkeen toteuttamiskelvottomuuden arvaten) näyttävät asialle vihreää valoa vahvistaakseen meriputken uskottavuutta ja saadakseen muut maat hyväksymään maan päälle rakennettavan energiansiirtolinjan. Mereen suunniteltu kaasuputki on siis propagandasta valmistettu paperitiikeri, juuri sellainen, jonka Vladimir Putin rengasti vuosi sitten maskotikseen mutta joka nyt on kadonnut.

Krimin sota ja Ahvenanmaan separatismikriisi

”Ja se Oolannin sota oli kauhia, kun kolmella sadalla laivalla seilas engelsmanni Suomemme rannoilla.”

Kansanlaulu Oolannin sodasta herättää kysymyksen, mitä tekemistä brittiläisellä laivastolla oli Ahvenanmaan vesillä, tai tuhoamassa tervavarastoja Oulun, Raahen ja Tornion tasolla. Oolannin sodan taistelut olivat osa vuosina 1853–1856 käytyä Krimin sotaa, joten monet nykyihmiset saattavat ihmetellä, miksi sitä käytiin niinkin etäällä konfliktin päänäyttämöstä kuin pohjoisella Itämerellä.

Krimin sota oli siirtomaakauden suurimpia eurooppalaisia sotia. Se sai alkusysäyksensä Venäjän ortodoksien ja Osmanien valtakunnan (eli lähinnä turkkilaisten) kiistasta, kun Venäjä oli päätynyt vaatimaan, että islaminuskoa tunnustavien osmanien pitäisi tunnustaa Venäjän keisari kaikkien Osmanien valtakunnassa asuvien kristittyjen suojelijaksi. Ortodokseja puolustaakseen Nikolai I ryhtyi painostamaan osmaneja pyrkien siten vaikuttamaan tilanteeseen ortodoksien hyväksi. Kyse oli siis poliittis-uskonnollisesta riidasta, jossa Venäjä pyrki turvaamaan tietyn vähemmistön edut toisessa maassa.

Saatuaan varmuuden Ison-Britannian ja Ranskan tuesta osmanit julistivat Venäjälle sodan loppuvuodesta 1853. Brittejä motivoi sodankäyntiin Venäjän laajenemishalu ja sen varsinkin merialueilla osoittama vaikutusvallan kasvu – ranskalaisia taas Napoleon III:n pyrkimys palauttaa maalleen Napoleon Bonaparten menettämä arvovalta. Niinpä myös Venäjälle kuulunut Suomi joutui Ison-Britannian ja Ranskan sotatoimien kohteeksi.

Krimin sodan päättyessä vuoden 1856 Pariisin rauhansopimukseen sodasta oli vaikea hahmottaa selvää voittajaa. Tulokset jäivät symbolisiksi, eikä rauhanteko vakauttanut Krimin eikä Balkanin aluetta poliittisesti.

Sodan pisimpään kestäneitä seurauksia on Ahvenanmaan demilitarisoiminen. Englantilais-ranskalainen laivasto oli onnistunut moukaroimaan tykeillään lähes käyttökelvottomiksi Ahvenanmaalla sijainneen Bomarsundin linnoituksen ja Kastelholman linnan. Varmistaakseen, ettei linnoituksia rakennettaisi uudestaan, britit ja ranskalaiset tarjosivat Ahvenanmaata ensin Ruotsille Venäjän laajentumispyrkimysten torjumiseksi, mutta lopulta päädyttiin demilitarisoimiseen, ratkaisuun, joka on pitänyt meidän päiviimme asti. Poikkeuksena on vain toisen maailmansodan aika, jolloin operaatio Kilpapurjehdus toi paikalle Suomen Armeijan joukot turvaamaan maakuntaa venäläismiehityksen varalta.


Sodan seuraukset

Mitä merkitystä Oolannin sodalla, Krimin sodalla ja sen tuloksilla on? Vaikka voitot ja tappiot jäivät laimeiksi, sota sysäsi liikkeelle suuria uudistuksia hävinneellä Venäjällä, joka muun muassa vapautti pian 55 miljoonaa maaorjaa. Aleksanteri II:n aloittama nykyaikaistamisen ja teollistamisen kausi heijastui myös Suomeen merkittävinä uudistuksina. Mutta tärkeitä ovat lisäksi sodan poliittiset opetukset.

Krimin sota osoittaa, mikä vaikutus uskonkiistoilla on poliittiseen todellisuuteen. Monet sodat ovat alkaneet kristinuskon ja islamin puskurivyöhykkeeltä Balkanilta, josta ne ovat levinneet laajemmalle Eurooppaan. Venäjä ja Turkki olivat olleet vastatusten jo suuressa Pohjan sodassa 1700-1721 ja lukuisissa sodissa sen jälkeen. Seuraava Venäjän ja Osmanien valtakunnan välinen sota käytiin runsaat 20 vuotta Krimin sodan jälkeen 1877–1878.

Balkanin sotaisa historia on syytä pitää mielessä, kun Turkkia puuhataan Euroopan unioniin. Mikäli uskonkiistat siirtyvät rajakonflikteista EU:n parlamenttiin, se vaikuttaa unioniin hajottavasti eikä rakentavasti. Tämä taas tarjoaa pelimerkkejä muiden muassa Venäjän käsiin. Jos taas Suomi joutuu Euroopan unionin jäsenenä esimerkiksi Venäjän ja sen eteläisten rajanaapureiden välisiin konflikteihin, tämä saattaa tuoda maamme rajoille vaikka minkä maiden sotalaivoja. Myös maahanmuuton myötä kertyvät kansalliset vähemmistöt ovat juuri sellaisia ”Osmanien valtakunnan ortodoksien” tapaisia ryhmiä, joiden eduista kiisteleminen voi johtaa valtioiden välisiin sotiin.


Ahvenanmaan demilitarisointi: maakunta tarjottimella

Krimin sodasta on hyötynyt eniten Ahvenanmaan demilitarisointi ja sitä perua oleva itsehallinto: siis ruotsinlaivojen verovapaa kauppa. Ahvenanmaan hallinnasta käydään tosin nykyäänkin piirileikkiä. Eräällä tavalla sitä ilmentävät puheet Ahvenanmaan mahdollisesta itsenäisyydestä. Ahvenanmaalaiset ovat aika ajoin rimpuilleet napanuoraansa poikki, aivan kuten myös Rkp:n pietarsaarelainen kansanedustaja Anna-Maja Henriksson, joka meni uhkailemaan Ahvenanmaan irtautumisella, jos ruotsin kielen asema Suomessa ei parannu.

Todellisuudessa kenkä puristi Lissabonin sopimukseen liittymisestä, jota maakunta ei lopultakaan pystynyt välttämään. Lilliputtipuolueen protestin voi kuitata harmittomaksi symboliikaksi, ja Ahvenanmaa on vahvistettu pysyväksi osaksi Suomea vuonna 1922 annetulla Kansainliiton päätöksellä, johon myös nykyinen demilitarisointi muodollisesti perustuu. Separatismin väläyttämisessä on kuitenkin aina kansainvälisen kriisin mahdollisuus, jos joku naapurivaltio kiinnostuu konfliktin avaamista tilaisuuksista.

Toisella tavoin itsehallinnon labiili luonne tulee näkyviin Ahvenanmaan demilitarisoidussa asemassa, joka muodollisesti perustuu edellä mainittuun Kansainliiton päätökseen. Ahvenanmaa on vyöhyke, jolle Suomi ei saa rakentaa kiinteitä puolustuslaitteita, sotilaslentokenttiä tai muita sotilaallisiin tarkoituksiin suunniteltuja varusteita, ja sopimusta täydentää Suomen ja Neuvostoliiton välille 1940 solmittu sopimus (SopS 24/1940).

Se puolestaan antaa Venäjälle Neuvostoliiton seuraajavaltiona oikeuden pitää Maarianhaminassa konsulaattia, jonka tehtävänä on tavanomaisen konsulipalvelutoiminnan lisäksi valvoa alueen demilitarisointia. Mahdolliset sen havaitsemat sopimusrikkomukset toimitetaan Ahvenanmaan lääninhallitukselle, minkä jälkeen asian tutkii suomalais-venäläinen tutkimuskomissio. Tämä on nähdäkseni sellainen jäänne Neuvostoliiton ajoilta, joka olisi syytä kumota, ja itsenäiseen Suomeen kuuluvan alueen – onpa se miten itsehallinnollinen tai demilitarisoitu tahansa – pitäminen ”valvontakomission” tossun alla tulisi lopettaa.

Toisaalta kumpikaan voimassa oleva sopimus ei estä sitä, että ahvenanmaalaiset ottaisivat itse vastuuta alueensa puolustamisesta ja rakentaisivat sinne tukikohtia. Tällä ehdotuksella en tosin tähtää Ahvenanmaan itsenäistymiseen vaan kiinteämpään liittämiseen osaksi Suomen valtiota. Valitettavasti muutoksen suunta on nyt päinvastainen, ja varuskuntien sulkemisten myötä myös manner-Suomi alkaa muistuttaa demilitarisoitua Ahvenanmaata.

Ahvenanmaan demilitarisointiin vedoten Venäjä pitää maakuntaa pihdeissään. Muutoin alueella olisi varmasti suomalaisia varuskuntia tai Puolustusvoimien muuta toimintaa. Se, että näin ei ole, osoittaa että itäinen naapurimme tuntee jatkuvaa kiinnostusta myös läntistä saaristoamme kohtaan. Suomen turvallisuusaseman parantamiseksi Ahvenanmaa tulisikin liittää kiinteämmin osaksi manner-Suomea myös sotilaallisesti. Marginaalisena pidetystä maakunnasta kohiseminen voidaan kokea deluusion merkkinä, mutta kokemukset talvi- ja jatkosodasta osoittavat, että Suomelle oli elintärkeää pitää Ahvenanmaa hallussaan, jotta Suomeen ei voitu hyökätä länsisaaristoa ponnahduslautana käyttäen.

Komissaarinsalkut koplattiin jälleen

Kaleva-lehden uutinen EU:n komissaarinsalkkujen jaosta iloitsee, että keskustan Olli Rehn nimitettiin tärkeänä pidettyyn talouskomissaarin virkaan. Salkkua sanotaan painavaksi, minkä jokainen lama-aikana varmasti ymmärtää. Suomelle nimitys oli lohdutus siitä, että ketään suomalaista ei kelpuutettu liittopresidentiksi eikä EU:n ulkoministeriksi. Rehnille virka oli palkinto siitä, että hän jo laajentumiskomissaarina edisti kuuliaisesti Turkin liittämistä Euroopan unioniin, vaikka se ei ole EU:n eikä Suomen etujen mukaista.

Suomalaiset olivat huippuvirkojen nimitysruletissa täysin ulalla siitä, mikä maamme arvo ja asema Euroopan unionissa on. Väärästä omastakuvasta kertoi se, että suomalaiset kuvittelivat voivansa työntää Paavo Lipposen tai Alexander Stubbin johonkin unionin johtotehtävään. Myös taktiikka oli väärä. Kun liittopresidentiksi tai ulkoministeriksi tarjottiin montaa henkilöä, suomalaisille vastattiin, ettei Suomella ole ketään selkeää ehdokasta.

EU:n salkkukauppa ei ole vain lapsellista vaan myös poliittisesti vääristynyttä. Kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta vaihdetaan muutamien pääbyrokraattien asemiin etäisessä organisaatiossa. Liittopresidentin ja ulkoministerin salkuista käytävä kädenvääntö on juuri sellaista peliä, jossa suomalaisten yhteiset, suuria kansanjoukkoja koskevat edut vaihdetaan jonkun suomalaisen sattumavirkamiehen henkilökohtaiseen asemaan byrokraattisessa laitoksessa. Eli kunhan joku Lipposen tapainen energialobbari saisi EU-salkun, ollaan valmiit panemaan muiden suomalaisten demokraattiset oikeudet ja itsenäisyys myyntiin, aivan kuten ”integraatiota tihentävässä” sananvapauden kahlitsemisessa on käynyt ja yhteisessä maahanmuuttopolitiikassa käy.

Kansalaisia puolestaan hallitaan ja tyynnytellään uhittelemalla, kuinka suurien haasteiden ja tehtävien edessä komissaarit painiskelevat, ja korostamalla ettei niissä kehissä joka poika pärjää. Näin kansalaisilta ostetaan myötätuntoa ja luottamusta, melkeinpä sääliäkin, EU:n byrokraateille. Kiintoisa on myös komissaarien valintaprosessi: ”Barroso kierrättää”, ”Barroso täyttää”, salkkua ”puuhataan” jollekulle ja niin edelleen. – Kahdenkymmenenseitsemän tehtäviinsä koplatun käsissä on koko unionin johto.

Totalitarismit voi tunnistaa siitä, että niissä politiikkaa tehdään sillä perusteella, mikä tukee byrokraattien kiinnittymistä vallankahvaan. Henkilökohtaiset edut asetetaan oman maan etujen edelle. Eivät komissaarit lähde maansa etua edistämään vaan ”EU:n yhteistä etua” ja tietysti poliittista uraansa. Huolestuttavaa on sekin, että oman maan edun ajatellaan huipentuvan vain jonkin yksittäisen virkamiehen asemaan komissiossa. Kaikkien munien laittaminen samaan koriin ei ole kuitenkaan järkevää. Siinä tulee pelanneeksi upporikasta ja rutiköyhää.

Näin Sofi myy

Seitsemänkymmentäluvulla pääsi intellektuellin maineeseen, jos haukkui äänekkäästi omaa maataan. Merkitystä ei ollut, mikä moitteen esittäjän kotimaa oli, sillä isänmaataan parjaavia pidettiin itsestään selvästi älykkäinä.

Sofi Oksanen on asenteellinen konservatiivi, koska hän moitti äskettäin Suomea Tanskan televisiossa toistaen kaikki ne kliseet, jotka Suomesta on esitetty: juopot miehet hakkaavat naisia kesäidyllissä käen kukkuessa koivun ja tähden alla.

Viime keväänä tohtoriksi väitellyt Pasi Malmi vastasikin hänelle, että mielikuva miesten väkivaltaisuudesta johtuu feministien lobbaamista väitteistä, joita on tykitetty esimerkiksi oikeusministeriön Usko, toivo, hakkaus (1997) tapaisissa selvityksissä. Tällaiset viranomaisraportit ovat hallintoretoriikan, poliittisen korrektiuden ja tarkoitushakuisuuden värittämiä, eikä niissä pohdita, mitä esimerkiksi valta ja väkivalta ovat ja millaisissa muodoissa ne ilmenevät. Malmin käsityksen mukaan myös Sofi on lobbauksen uhri.

Sofi, Sofi, Sofi, Sofi! – Eikö mediaan mahdu mitään muuta? Suomen tiedotusvälineet ovat näköjään joutuneet feministi-Sofin uhreiksi. Ja tämän vuoksi suomalainen media kohtelee väkivaltaisesti ja suvaitsemattomasti kaikkia muita paitsi feministejä.

Mitä pahaa muuten on suomalaisessa unelmassa: omakotitalossa järven rannalla, rakkaissa ihmisissä ja veneessä? Sofin Puhdistuksen luettuani kysyn: hänen riivinrautamainen ajatusmaailmansako on nyt sellainen tasapainoisen ja sielukkaan olotilan ihanne, jonka tilittämisestä pitää palkita? Kriitikoiden ihanteet Sofi Oksanen kyllä täyttää sikäli, että mitä kornimpaa asia on (naisten prostituutio Virossa), sitä enemmän kriitikot tarinaa ylistävät. Kyseisen porukan elämä taitaa olla aika köyhää, eikä heillä liene koskaan oikein kivaa.

Olen varma, että naiset nauttivat siitä, kun he omilla henkisillä läimäytyksillään saavat miehet kiemurtelemaan edessään ja puolustelemaan asemaansa niin kuin nyt tämä Malmi. Hänkään ei pysty näkemään koko sirkuksen päälle. Dialogin vääristymisessä on kyse heteroseksuaalisen nais–mies-suhteen tavasta sovittaa sukupuolten erilaisuutta yhteen.

Filosofina en viitsi kommentoida kissanpaskoja enempää. Tässä iässä ei kuule kaikkea heinäsirkkojen siritystäkään. Jatkakoon heteronaiset ja miehet toistensa mukilointia. Ja biseksuaalina esiintyvä Sofi voisi mennä jatkamaan kirjoitusharjoituksiaan.

Riippuvuus on kurja asia. Meidän homomiesten maailmassa Sofin raportoima sukupuolten välinen ongelma on muuten täysin merkityksetön asia - niin myös feminismi.

Finlandiasta Wunderbaumiin

Suomen Kustannusyhdistykseen kuuluva Kirjasäätiö myönsi jälleen Tieto-Finlandia-palkinnon. Valinnan suoritti tällä kertaa Björn Wahlroos, joka piti hänelle tarjotuista parhaana Henrika Tandefeltin teosta Porvoo 1809.

Kirjallisuuden palkitseminen on yhtä älykästä kuin kirjailijoiden rankaiseminenkin. Olen kiittänyt siitä jo aiemmin. Asiaintilan tunkkaisuutta lisää se, että valitsijan roolia rajoitetaan. Paljon ratkeaa jo ”esivaalissa”, jossa raati päättää, minkä teosten joukosta voittaja on lupa valita. Tätä on ehditty kyynelehtiä muutaman joen verran, sillä ulkopuolelle on usein jätetty ansiokkaita teoksia.

Siksi monilla on kiusaus perustaa varjopalkintoja. Koska Sanoma-konserni haluaa omistaa kaiken julkaisupoliittisen vallan Suomessa (saamatta sitä koskaan tarpeeksi), Helsingin Sanomien toimitus osoitti jälleen pömpöösimäisyytensä luettelemalla päätoimittaja Janne Virkkusen kynällä oman listansa palkintoehdokkaiksi. Hesarista on tullut kyllä sellainen telapyörä, joka vierii vääjäämättä kaivoon.


Historiaa, hämähäkinseittejä ja hasardihommia

En ollut tosin itsekään tyytyväinen lautakunnan Nallelle valikoimaan kirjakasaan. Esivalinnan suorittivat Kaarina Hazard, joka on feministi, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen pääjohtaja Pekka Puska, joka on lääkäri, ja toimittaja Max Arhippainen, joka on ekonomisti. Oli siis perusteltua odottaa, että loppusuoralle olisi selviytynyt hyvin myyneitä naisten lääkärikirjoja.

Nyt listalle kertyi kasa kuivakasta historiaa: muuan historiallinen majakkakirja, metsähallituksen historiikkiteos, Porvoon vuoden 1809 juhlamenoista kertova kirja ja huumeiden historiasta Suomessa kertova teos. – Miksi pelkkää historiaa? Aika tylsämielinen tuo lista joka tapauksessa oli, eikä se edusta suomalaisen tietokirjallisuuden terävintä kärkeä. Myös Nalle olisi voinut vetää esiin mustan hevosen ja päättää itse.

Toisaalta Sanomilla ei ollut tarjota mitään parempaa. Esimerkiksi Virkkunen ylisti (tietysti) saman konsernin sisällä julkaistua dramaturgi Timo Harakan lamakirjaa Luoton loppu (WSOY 2009), josta löytyy taloustieteellisiä tosiasioita kuin heiniä neulasuovasta.


Varjosta valoon

Jos lasken omat kirjani pois (kuten aina teen jääviyden välttämiseksi), vuoden paras tietokirja oli mielestäni Jussi Halla-ahon Kirjoituksia uppoavasta Lännestä. Parhaita ovat yleensäkin ne, jotka lyövät säröjä kulttuurielämän kipsiin. Teoksen merkitystä osoittaa, että kirjoittaja joutui julkaisemaan sen omakustanteena. Ja silti kirjan esseiden ympärillä käytiin vuoden vaikuttavin debatti.

Ehdin jo esittää teokselle valtion tiedonjulkistamispalkintoa, mutta nyt ehdotan, että kriittiset ihmiset, joita tässä maassa toivoakseni vielä on, perustaisivat Erkon, Waltarin ja muiden palkintojen rinnalle ummehtuneisuutta tuulettavan palkinnon. Sen ei tarvitsisi olla pelkkä protesti, kuten varjo-Finlandiat ja erilaiset kossupalkinnot ovat.

Huomio, suomalainen mieslukijakunta, oletteko kuulolla?! Samoin hommaforumilaiset! Tätä maata vaivaa kaksi valtaideologiaa, feminismi ja monikulttuurisuuden liehakointi, joten esitän, että alkaisitte jakaa kahta uutta palkintoa. Ensimmäinen voisi olla kulttuurisen kuonan poisräjäyttämispalkinto. Sen aineelliseksi esineeksi sopisi purkillinen jotakin siivouksessa käytettävää kemikaalia, esimerkiksi Kodin Putkimiestä tai Spick & Span -liuosta. Toinen palkinnoista voisi olla keskustelun tuulettamisesta myönnettävä ilmanraikastuspalkinto, jonka pokaalinvastineena voisi toimia esimerkiksi Wunderbaum-tuoksukuusi.

Muurahaisia sukissa

Helsingin Sanomien olotila on muuttunut viime aikoina levottomaksi lehden yrittäessä selitellä maahanmuuttoon liittyviä ongelmia parhain päin. Enää se ei tunnu onnistuvan, kun tosiasiat täytyy tunnustaa. Toimittaja Tommi Niemisen kirjoittamassa jutussa ”Hakunilalaiset kertovat miten maahanmuuttajalähiö syntyy” ongelmat jo kiemurrellen myönnetään.

Niitä ovat jengikahakat, suomalaisiin kohdistuva väkivalta (johon kantaväestö luonnollisesti vastaa ja saa siten ”rikollisen” statuksen), asuntojen arvonlasku, levottomuus, slummiutuminen, rähjäisyyden lisääntyminen ja niin edelleen. Tutkija Heidi Vilkaman mukaan Ruotsista saadut kokemukset osoittavat, että 20 prosentin osuus maahanmuuttajia taloyhtiöissä ja lähiöissä johtaa kantaväestön kiihtyvään poismuuttoon. Ulkomaalaiset tulevat siis valmiiseen pöytään, ja lähiöt kodeikseen rakentaneet suomalaiset joutuvat väistymään, kun elämä ghetoissa muuttuu rauhattomaksi. Kantaväestö ei pakene paikalta oman vaurastumisensa tai muualla houkuttelevien vetotekijöiden vuoksi vaan nimenomaan pois työntävien syiden takia. Evakkoon lähteminen on suomalaisille vastenmielistä, oikeuksia loukkaavaa ja erittäin kallista.

Helsingin Sanomien argumentaatio on yhä poliittisen korrektiuden kahleissa. Toimittaja esittää repliikkinä ”katkeroituneilta suomalaisilta” naaraamiensa kommenttien välissä, että ”maahanmuuttajia tulee taatusti lisää...”. Ja jatkaa:

”Hakunilassa on helppo unohtaa, että ulkomaalaisten maahanmuutto on pääsääntöisesti hyvä asia. Ilman sitä Suomi ummehtuisi. Kansa vanhenisi, ja työikäisten osuus pienenisi. Monet innovaatiot, yritykset ja palvelut eivät koskaan syntyisi.”

Ja juuri, kun oli todettu kaikki se rikkaus, jonka maahanmuutto todellisuudessa tuo. Apua ongelmiin toimittaja hakeekin sitten kansanedustaja ja kommunisti Jaakko Laaksolta, joka puolestaan lausuu näin:

”Pelkään, että Suomi on toistamassa ne virheet, joita Ruotsi on tehnyt.” Siispä: ”rahaa maahanmuuttajien kielikoulutukseen ja työllistämiseen, ja maahanmuuttajien sijoittaminen tasaisemmin pitkin pääkaupunkiseutua.”

Kun apu on suurin, on hätäkin lähellä. Lisärahan vaatiminen ei ole ratkaisu, vaan kulujen kasvuhan on juuri se ongelma. Hajauttaminen ei puolestaan auta, jos tai kun maahanmuuttajat eivät halua olla tekemisissä suomalaisten ja suomalaiset maahanmuuttajien kanssa. Tätä ongelmaa ei voida ratkaista rahalla vaan filosofisesti ja tieteellisesti: tunnustamalla, että monikulttuurisuuden ideologia ei toimi – ei myöskään sen käytännön ilmenemismuoto eli maahanmuutto.

Jälkiviisaus on varminta jälkikäteen, mutta koskaan se ei ole niin oikeutettua kuin etukäteen. Itse vaadinkin maahanmuuttomääriä alas heti.

Missä ongelma, siellä myös syyllinen. Jossain on sen puron pää, josta tämäkin järvi täyttyy. Niinpä Helsingin Sanomat valaisee asiaa otsikoimalla, että ”törkyviestit sulkivat ministerin vieraskirjan”.

Jaa-a. Kukahan ministeri mahtaa olla kyseessä? Kappas vain, mämmikouraministeri Astrid Thors. Syyksi sivujen sulkemiseen ilmoitetaan lyhyesti, että ”vieraskirja suljettu toistaiseksi asiattomien viestien vuoksi”, mutta Thors ei vaivaudu kertomaan törkyviestien laatua. Helsingin Sanomat kuitenkin arvaa, että ”netissä on käyty keskustelua muun muassa Ahvenanmaan mahdollisesta irrottautumisesta Suomesta sekä siitä, pitäisikö Kokkolan alue kytkeä hallinnollisesti Vaasan vai Oulun suuntaan”. Tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä maahanmuutto- ja eurooppaministeriin kohdistetun kritiikin kärkihän on koko ajan ollut nimenomaan suomalaisessa sisä- ja kunnallispolitiikassa...

Realiteettitajua koettelee myös uutinen, jonka mukaan vitivalkoiset ”albiinot elävät kuolemanpelossa Afrikassa”, kun poppamiehet valmistavat valkotukkaisten ja valkoihoisten lasten raajoista ja elimistä taikakaluja (lukekaa itse; tämä oli Lehdessä). Etnis-rodullisten piirteiden perusteella toisistaan poikkeavien ihmisryhmien kyvyttömyys tulla toimeen keskenään näyttää olevan ihmiselle lajityypillinen ja universaali ominaispiirre.

Bonusta ripittäytyville rikollisille

Kokoomuksen varapuheenjohtaja Sampsa Kataja ilmoitti viikonloppuna tukevansa suunnitelmaa, jonka mukaan rikoksen tunnustajille määrättäisiin pienemmät tuomiot. Kun Euroopan ihmisoikeustuomioistuin nikottelee suomalaisten oikeuskäsittelyjen pituudesta, niin kokoomus katsoo, että ongelma voitaisiin ratkaista puristamalla epäillyistä tunnustus, jolloin syyllisyyttä koskeviin käsittelyihin ei kuluisi aikaa.

Tämä johtaisi kuitenkin kaupankäyntiin syyllisyydestä Yhdysvaltain malliin, mikä ei nähdäkseni sovi eurooppalaiseen oikeusfilosofiaan. Tapauksessa, jossa ihminen on syytön, mutta hänet tultaisiin tuomitsemaan joka tapauksessa, hänen kannattaisi tunnustaa syyttömänä, koska siten hän saisi pienennettyä rangaistustaan. Malli ohjaisi siis syylliseksi tekeytymiseen, mikä ei ole oikeudenkäyntien tarkoitus.

Esimerkiksi maahanmuuttokriitikoita ja lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä epäiltyjä pidetään aina automaattisesti syyllisinä, ja heille huudetaan karmivia tuomioita. Niinpä heidät tuomitaan aina, ovatpa he tehneet hyvää tai pahaa. Tämän tietäen heille tulisi houkutus tunnustaa kuulustelujen aikana syyllistyneensä ihan mihin vain, jotta he voisivat alentaa rangaistuksiaan. Lopulta he menisivät itkusta kiittäen tunnustamaan vaikka eivät olisi olleet mailla halmeilla rikosta tehtäessä.

Käytäntöä voisi puolustella säästöillä. Mutta samalla logiikalla myös vankeustuomioita voitaisiin lyhentää vain siksi, että vankeusrangaistus tarjoaa tuomitulle majoituksen, ruoan ja täysihoidon valtion puolesta. Tämän välttämiseen uusi malli varmaan myös tähtää: kun tunnustajat eivät pääsisi enää vankilaan nautiskelemaan vaan saisivat pelkkiä sakkoja, monien elämänolot heikentyisivät kireässä asuntotilanteessa.

Tunnustamista suosiva malli saattaisi jopa ohjata rikollisuuteen, kun rikosta tahallisesti suunnitteleva ja sen joka tapauksessa tekevä pääsisi entistä pienemmällä rangaistuksella. Logiikka olisi, että kannattaa rötöstellä, kun poliisiltakin saa bonusta menemällä tunnustamaan jo kuulusteluissa.

Rehellisyys todellakin palkitaan, kunhan on vilpittömästi rikollinen.

Verkossa vai katiskassa?

Ylen uutiset kertoivat, että hallitus haluaa tärkeät tietoliikenneverkot suomalaiseen omistukseen. Näin oikeistohallitus sosialisoi, mutta syy ei taida olla vain se, mikä kerrotaan, eli kansallisen riippumattomuuden ja turvallisuuden varmistaminen.

Muutenhan hallitus haluaisi suomalaiseen omistukseen myös ulkomaille myydyn Digitan, jolle Ylekin joutuu nykyään pulittamaan pitkän pennin jokaisesta TV-ohjelmina lähettämästään bitistä. Jos kyse olisi ainoastaan ulkoisesta turvallisuudesta, valtion kannattaisi pyrkiä energiayhtiöiden ja muiden strategisesti tärkeiden alojen, kuten puunjalostusteollisuuden, omistajaksi eikä sallia yhteispohjoismaisia sähkömarkkinoitakaan, jotka voivat vaarantaa kotimaisten yritysten aseman.

Kyse lieneekin kontrollinhalusta. Hallitus haluaa käsiinsä internetin valvonnan. Kun verkkopalveluja ei voisi ostaa yksityisiltä tahoilta ilman, että langalla on hallituksen tintti, nettiviestintä voitaisiin alistaa valtion valvonnalle. Siksi ei ole ihme, että hanketta valmistellaan liikenne- ja viestintäministeriössä ”salassa” ja virkamiehet ”ovat vaitonaisia”.

Verkonvalvonnalla rakennetaan ihmisille katiskaa. Karkuteillä olevan omaisuuden palauttaminen Suomeen on sinänsä myönteinen asia, kunhan suositaan yksityisomistusta eikä heikennetä yksityisyydensuojaa. Mutta asiaan saattaa olla myös tietoliikenneyhteyksien nykyisillä haltijoilla sanansa sanottavana.

Silja E:n tarina

Kirjoitin Estonia-turman 15-vuotismuistopäivän kolumnissani siitä, kuinka haavoittuvia suuret autolautat ovat karikkoisilla vesillä, enkä siis ole vieläkään onnistunut sulkemaan silmiäni tulevaisuutta enteileviltä aavistuksiltani.

Kohtalo täyttyy suorastaan taiteellisella tavalla, sillä juuri nyt Silja Europa kiertää kehää Ahvenanmaan saaristossa ohjauslaitteet rikkoutuneina. Parodiahorisonttia koettelee myös se, että tänään sattuu olemaan Siljan päivä.

Sinivalkoiset merten kyntäjät ovat laivoista kauneimpia, ja siksi niiden epäkuntoon meno on aina lohdutonta, ellei sitten ole niin, että 50-vuotisjuhliaan tänä vuonna viettävä varustamo on tarjonnut komentosillalla drinkin...

Paikalliset hylkeet varmaan ihmettelisivät, miksi aluksen täytyy kiertää kehää, mutta kun hylkeet ovat legendan mukaan hukkuneita merimiehiä, ne ymmärtänevät, että taas on mennyt jotakin pieleen. Yksi selitys siihen, miksi laiva ei ankkuroidu paikoilleen odottamaan hinaajaa, saattaa olla se, että alus on kaapattu, kuten syksyllä kadonnut venäläinen rahtilaiva Ruotsin vesillä. Mikäli olisimme Venäjällä, joku Astrid Thorsin tapainen ilmaantuisi varmaan pian ilmoittamaan, että ahvenanmaalaisseparatistien terrori-isku on ehdottomasti poissuljettu mahdollisuus!

Kun Helsingin Sanomat lisäksi arvioi tänään, että Timo Soinin EU-vastaisuus olisi pehmentynyt, Silja Europan nykyinen reitti sopii symboloimaan myös tätä asennemuutosta.

Joka tapauksessa aika fiksu tämä Europa-laiva on, kun Hesarin toimittaja kirjoittaa hänestä seuraavasti: ”Alus onnistui pääsemään itse potkureiden avulla ohjaten hieman väljemmille Sottungan länsipuolella, jonne se jäi väylän tuntumaan kiertämään kehää ja yrittää samalla korjata itse vikaa.”

Saman saksalaistelakan tuote on tämä Europa kuin Estoniakin, vaikka tietysti paljon suurempi, aivan kuten Eurooppa muutenkin.

Lehti kiittää itseään

Helsingin Sanomien jutun mukaan ”HS-raati näkee Hesarissa aatetta”, kun 73 prosenttia vastaajista on vastannut ”kyllä” lehden kysymykseen ”Onko Helsingin Sanomissa yhä tilaa aatteellisuudelle?”.

Tästä lehti johtelee selityksen, että se on siis monipuolinen ja sallii erilaisten kantojen esille pääsyn. Todellisuudessa vastaajien mielipiteet tarkoittavat, että Helsingin Sanomat julistaa omaa aatettaan. Tämän jokainen on voinut huomata lehden truuttaamasta maahanmuuton puolustelusta ja eräiden tahojen ajojahdeista.

Myös haastatelluilta saatuja kannanottoja, joissa lehteä pidetään ”liberaalina”, voidaan pitää absurdeina. Ainoa lehteen mahtunut vapaus on ollut vapautta olla samaa mieltä sen keskiluokkaisten ihanteiden kanssa. Ja vastausten luotettavuus sinänsä on kyseenalainen: kukapa HS-raatiin kelpuutettu haukkuisi lehteä, jonka kultapossukerhoon toimitus on lähettänyt kutsun?

Aika sovinnaista on mielipiteiltään Helsingin Sanomien kokoon keräämä suomalaisen älymystön kärki, ainakin mikäli on uskomista niihin mielipiteisiin, joita HS-raati on laukonut seksuaalisuudesta, naistutkimuksesta, kirjallisuudesta ja melkein mistä tahansa.

Pahiten näitä lapsenvahteja rasittaa vihervasemmiston omasta kompostikasasta huokuva normatiivisuus ja banaali mielikuvituksettomuus. On tärkeää olla tosissaan, ja kun on tosissaan, on tärkeä. Katsokaa vaikka raadin aiempia kannanottoja (lista jutun oikeassa laidassa). Lisää analyysia tässä ja kirjani Sensuurin Suomi (2009) päättävässä luvussa.

Aatteellisuus on muuten kreikaksi ideologiaa. Helsingin Sanomat on siis oman raatinsakin mukaan ideologinen julkaisu.

Toisaalta Helsingin Sanomat ei ole lehti ollenkaan, vaan se on ideologia sinänsä. Se on keskiluokan aatteiden ja elämäntavan paimen. Onpa kyse mistä tahansa arkipäivän ilmiöstä, lehti kiirehtii kuin jokin täti Eulaalia julistamaan siitä omat kantansa ja opettamaan, kuinka asiaan pitää suhtautua. Nyt se määritteli myös itsensä. On se seriöösiä.

Mykistävää johdonmukaisuutta

Matti Vanhanen ei tahdo pysyä aurausmerkkien välissä tien puolelta toiselle hoiperrellessaan. Viimeviikkoisessa Aamulehden jutussa nimeltä ”Vanhanen pelkää Ruotsin kaltaista pakolaisryntäystä Suomeen” hän näet lausuu seuraavasti:

”Ei pitäisi julkisesti sanoa, mutta jos meidät löydetään yhtä laajasti kuin muut Pohjoismaat, hakijoita voi olla jopa 20 000.”

Ovat tainneet tulla seuraukset eteen. Lehti referoi pääministeriä lisäksi seuraavasti: ”Vanhanen ei lämpene maahanmuuttoministeri Astrid Thorsin (r) ehdotukseen kuntien pakottamisesta ottamaan vastaan pakolaisia.”

En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta vielä viime tammikuussa Vanhanen vaati, että ”puheet esimerkiksi hallitsemattomista siirtolaisvirroista on lopetettava”. Ei siis ihme, että tätä tuoreinta kannanottoa ”ei pitäisi julkisesti sanoa”. Kiintoisa on myös muotoilu ”jos meidät löydetään”. Olemmeko nyt piilossa? Kannattaisiko hakeutua Mauserin ja nagaikkan kanssa kellareihin? Pitäisikö suomalaisten itsensä hakea turvapaikkaa?

Vanhasen huoli tulijatulvasta on tietysti sinänsä aiheellinen: ensinnäkin (1) siksi, että seuraaviin vaaleihin ei ole kovin pitkä aika, ja vaalirahoitusskandaali vei kepulta jo kaikkien muiden paitsi huonekaluteollisuuden tuen. Vaalirahoituskohu on huomattu korruptiota tutkivassa Transparency Internationalissakin, jolle tuli kiire korjata puhtoisuuslistaansa ja pudottaa Suomi kärjestä kuudenneksi.

Ja toiseksi (2): hallitus on jo nyt sälyttänyt kunnille säälimättömästi kustannuksia lisäämällä lakisääteisiä tehtäviä ja vähentämällä valtionapuja. Pakolaiskeskusten ajaminen kuntiin tulee kepulaisimmistakin valtuustoista takaisin kuin löyly kuumalta kiukaalta.

Kolmanneksi (3) vertailu Ruotsin tilanteeseen on niin ikään ymmärrettävä. EU-puheenjohtajamaana läntinen naapurimme on ilmeisesti taivutellut Suomen hallitusta ottamaan lisää turvapaikanhakijoita sekä jakamaan Ruotsin itsensä synnyttämää maahanmuutto-ongelmaa ja tulijoiden tulvaa.

Täysin käsittämätön on sen sijaan Vanhasen Aamulehdelle esittämä väite, että ”viisimiljoonaisessa Suomessa pitäisi asua 20 vuoden päästä 7–8 miljoonaa ihmistä, jotta työtä tekevät voisivat elättää vanhukset”. Nimenomaan näin ei ole. Huoltosuhteen ongelmaa ei korjaa väestön määrän lisäys, vaan se, että mahdollisimman suuri osuus väestöstä käy työssä. Laaja maahanmuutto on toistaiseksi vain heikentänyt huoltosuhdetta, sillä maahanmuuttajien keskuudessa työllisyys on kantaväestöä huonompi.

Pelkkä suhteellinen työteliäisyys ei kuitenkaan sekään riitä takaamaan hyvinvointia, vaan ainoastaan se, että työssä tuotetaan arvoja. Koska maassamme ei tuoteta enää juuri mitään materiaalisia eikä henkisiä arvoja vaan lähinnä peritään palvelumaksuja, ei ole mistä jakaa. Niinpä suomalaisilla ei ole – Matti hyvä – muuta vaihtoehtoa, kuin viedä sinut, suuret ikäluokat ja eläkeläiset suoraan keskitysleireille.

Voidaanko ajatuksia lukea?

Lehdet raportoivat jokin aika sitten, että tiede on keksinyt ajatuksia lukevan koneen. Luonnontieteellisen Nature-lehden mukaan kalifornialaisen huippuyliopiston (University of California, Berkeley) tuottama huipputiede on saanut aikaan tietokonemallin, joka kykenee tulkitsemaan koehenkilön katsomat valokuvat 90-prosenttisesti oikein. Toisen koehenkilön kohdalla päästiin yli 70 prosentin tarkkuuteen. Kuvia oli yhteensä 120, ja niitä edelsi 1 750 muun valokuvan sarja, joiden avulla tutkimukseen osallistuneiden kahden koehenkilön aivotoimintaa ensin monitoroitiin. Mitä tämä merkitsee?

Filosofisesti katsoen kokeen merkitys on siinä, että aivojen tuottamia sähkökäyriä ja mahdollisesti myös aivokemiallisia tapahtumia rekisteröimällä oletetaan voitavan päästä ajatusten jäljille. On kuitenkin huomattava, että pelkkä rekisteröiminen ei ole vielä ajatusten lukemista, vaan se edellyttää aina tulkintaa. Niinpä keskeistä on, kuka laatii tulkinnan välineet ja kriteerit ja miten niitä sovelletaan.

Kyseiset tietokonemallit luo tietenkin toinen inhimillinen tajunta, joka tällä tavoin tulkitsee tutkittavaa tajuntaa. Näin ollen kyse ei ole siitä, että tietokone tulkitsisi itsenäisesti mitään tai muodostaisi tajunnan kaltaista linkkiä havaintoja vastaavien aivotilojen ja niiden ”ajatuksina” esitettävien vastineiden välille. Kokeen tuloksista ei siis voida johdella päätelmää, joka puoltaisi näkemystä tekoälyn itsenäisyydestä, tai näkemystä, että tulkintatehtävää suorittava kone olisi itsenäinen tajunta.

Olennainen tältä kannalta on juuri aivotoimintojen ja inhimillisen tajunnan välinen ero, jota professori Lauri Rauhala on painottanut tieteenfilosofiassaan. Valaiseva on esimerkiksi hänen Tieteessä tapahtuu -lehdessä 6/2009 julkaisemansa artikkeli ”Kokemuksen häiriöt ja sairauden käsite”. Rauhala toteaa, että aivotapahtumat eivät ole tajunta, eikä inhimillistä tajuntaa voida redusoida (palauttaa) aivokemialliselle tapahtumatasolle tai johdella siitä. Aivokemia ei esimerkiksi tiedosta eikä tajua omaa olemassaoloaan. Vasta tajunta voi tiedostaa, että on olemassa aivokemiaa. Näin ollen ensisijaista on tajunnan olemassaolo.

Tajunnan olemassaolo on inhimillinen ominaispiirre, joka erottaa ihmisen ajattelun muista luonnon prosesseista. Filosofioissa siitä on käytetty esimerkiksi ydinihmisyyden nimeä (Sven Krohn), ja lähellä sitä on myös Immanuel Kantin ja Edmund Husserlin käyttämä transsendentaalisen egon käsite. Uskonnoissa ja Platonin filosofiassa puhutaan sielusta.

Käytännössä aivotoimintojen ja tajunnan välinen ero tulee esille vaikkapa median laajasti käsittelemien koulusurmien yhteydessä. Viranomaiset ja media ovat vaatineet, että ampujat pitäisi saattaa hoitoon, ja avuksi huudetaan lääkäreitä. Kuitenkin myös lääkärit toteavat filosofien tavoin, että surmaamisimpulssi ei ole sairaus. Väkivaltaan turvautuvat usein täysin terveet ihmiset ja vieläpä harkitusti sekä institutionalisoidusti, kuten armeijassa. Satunnaisen väkivallan takana onkin usein maailmankuvan tajunnallinen häiriö. Väkivaltaan turvautumista ei voida johdella pelkästä aivokemiasta, vaan syyt ovat nimenomaan tajunnan hämärtymisessä ja siihen liittyvässä ihmisen koko maailmasuhteen häiriytymisessä.

Niinpä pelkkä lääketieteellinen aivojen aktivoiminen tai pillereillä puuduttaminen ovat vääriä ratkaisuja ongelmiin. Ongelmat ovat tajunnallisella ja mahdollisesti sosiaalisella, eivät aivokemiallisella, tasolla. Tämä esimerkki valaissee aivoprosessien ja tajunnan välistä olemuseroa riittävästi.

Mitä merkitystä ”koneellisella ajatusten lukemisella” sitten on, mikäli kalifornialaisten tutkijoiden malli saataisiin toimimaan? Keksinnöstä raportoinut Nature-lehti näkee tärkeimmät mahdollisuudet konkreettisissa sovelluksissa: esimerkiksi neuroproteeseja eli kehon keinojäseniä voitaisiin hallita aivoilla.

Mutta avainsaavutukseksi mainitaan, että tutkijat ovat saaneet kehitetyksi mallin minkä tahansa kuvan tulkitsemiseksi. Tämä merkitsisi, että tien päässä häämöttäisi esimerkiksi unien toisintaminen kuvineen sekä ajatusten lukeminen. Aiheesta Suomessa raportoinut It-viikko antaa mielikuvituksensa laukata niin pitkälle, että se näkee ongelmana jo ajatustenlukuun liittyvät yksityisyydensuoja- ja tietoturvakysymyksetkin.

Näissä immanenteissa näkökohdissa ei ole kuitenkaan asian ydin. Keskeistä on, että tiedemiehet eivät kykene edelleenkään uudelleentuottamaan kuvia ihmistajunnasta. Jos aivoprosessien ja tajunnan välinen ero on niin peruuttamaton kuin esimerkiksi Rauhala näkee, se ei ole koskaan mahdollista. Parhaatkin koneet pystyvät tätä nykyä lukemaan eli jäljentämään kuvaruudulle sen tapaisia asioita, kuten ihmisen näkö- ja kuulohavaintoja, eli yksinkertaisia aistimuksia.

Aistihavaintojen aivotoiminnallisista vastineista voidaan siis anturien avulla johdella tietokoneohjelman kautta kuvia, jotka näyttöruudulle päätyneinä osoittavat, mitä havaitsijana toimiva koehenkilö suurin piirtein näkee tai kuulee. Mutta koneet eivät pysty raportoimaan vähääkään abstraktimmista ajatuksista, kuten koehenkilön ajattelemasta oikeudenmukaisuuden käsitteestä tai numerosarjasta.

Miten voitaisiin mallintaa esimerkiksi oikeudenmukaisuutta koskeva ajatus? Tuomarinvaaka tai nuija tuskin sopisivat sen vastineiksi, sillä kyseessä olisivat vain yhteiskunnallisen sopimuksen varaiset symbolit, joilla ei ole paljoakaan tekemistä todellisen oikeudenmukaisuuden kanssa myöskään käytännön elämässä. Joku saattaisi tuottaa oikeudenmukaisuutta ajatellessaan mielikuvan pankkiryöstöstä, toinen kuvan hurmahenkisestä uhrautumisesta sotarintamalla, ja kolmannen ajatuksissa välkkyisivät sosialismin punaiset sukkapuikot. Mikään yksiselitteinen mallinnus tuskin olisi mahdollinen. Myös tämä tukee näkemystä, että aivokemiallinen ja tajunnallinen tapahtumataso ovat itsenäisiä, eivätkä mielipidepoliisit pääse ainakaan toistaiseksi lukemaan ajatuksiamme.

Kalifornialaisten tieteenharjoittajien tuottaman aivotutkimuksen saavutukset voivat parhaimmillaan helpottaa ihmisten elämää jonkinlaisten apuvälineiden muotoon saatettuina. Mutta ne eivät valaise lainkaan sitä, millaisia inhimillinen ajattelu ja sen toteutumisyhteys eli tajunta ovat ominaisluonteiltaan. Sitä voidaan pohtia lähinnä filosofian piirissä.

Tämä voisi johdattaa myös yhteiskunnan viranomaistahoja, poliitikkoja ja muita vaikutusvaltaisia toimijoita oivaltamaan, mistä kenkä terveyden ja sairauden kysymyksissä sekä niin sanotun häiriökäyttäytymisen tapauksissa puristaa. Kyse ei ole useimmiten fysiikasta eikä kemiasta vaan ihmistajunnan vääristymisestä, jonka takana ovat kieroutuneet valtasuhteet, yhteiskunnallista kurjuutta, köyhyyttä ja arvojen himmentymistä. Niihin taas eivät pure psykofarmasia eivätkä muut lääkkeet vaan järkevät filosofiset ja poliittiset ratkaisut.

Tieteen rappio ja filosofian tuho

Suomen Akatemia julkaisi tämän viikon alussa selvityksen nimeltä Suomen tieteen tila ja taso 2009 (pdf-tiivistelmä tässä), jossa kerrotaan, millaista ylistetty suomalainen yliopistotiede nykypäivänä on. Raportti perustuu kansainväliseen arviointiin, ja sen tekoon osallisui nelisensataa tiedeyhteisön jäsentä.

Tutkimuksen tulos on noloa luettavaa narsistisessa hybriksessä piehtaroivalle yliopistotieteelle. Sen mukaan Suomessa on EU-maista eniten tohtoreita väestöön verrattuna, mutta tieteen laatu on Pohjoismaiden huonoin ja huonoimmasta päästä myös koko Euroopan kontekstissa nähtynä.

Tämä ei ollut minulle yllätys. Kirjasin suomalaisen tieteen viat jo verkkokirjaani Contra Academia muutama vuosi sitten, ja nykyisin nuo samat asiasisällöt voi lukea esimerkiksi teoksestani Suomalaisen nykyfilosofian historia (2009).

Yliopistot puolustautuvat kliseemäisin argumentein. Yksi valittaa, että opettajia on liian vähän, ja toinen puolestaan voivottelee, ettei välineisiin ei ole rahaa.

Nämä ovat kuitenkin pelkkiä immanentteja selityksiä, ja ongelma on koko yliopistolaitoksen epä-älyllistymisessä. Se puolestaan on vallitsevan tiedepolitiikan, poliittisen korrektiuden tavoittelun ja akateemisen sensuurin syytä.

Määriin tuijottaminen kiteytyy tohtoreiden liikatuotannossa. Ennen kuin nykyinen spaniel-like-education-tyyppinen tohtoreiden tuottaminen käynnistettiin, lupaa olisi pitänyt kysyä kaikilta niiltä tieteenharjoittajilta, jotka jo olivat tohtoreita, jotta opinnäytteiden arvoa ei olisi devalvoitu, niin kuin sittemmin tehtiin.

Nykyään monet tiedekunnat (esimerkiksi Helsingin yliopiston oikeustieteellinen) eivät kehtaa arvostella väitöskirjoja arvolausein, ettei paljastuisi, kuinka huono taso on. Tohtoreita on tämän vuosituhannen alusta lähtien leivottu aivan liikaa. Suurimmalla osalla väittelijöistä ei vaikuta olevan sen enempää tieteellistä asennetta kuin kykyä kirjoittaa virheettömiä lauseitakaan. Kun lisensiaatintutkinnot käytännössä poistettiin, vuoden 2000 jälkeen väitelleistä tohtoreista tuli tasoltaan lisensiaatteja. Väitöskirjoista puolestaan tehtiin niin sanottuja eurooppalaisia väitöskirjoja, jotka vastaavat entisiä pohjoismaisia lisensiaatintutkielmia.

Tätä nykyä esimerkiksi lääketieteellisissä tiedekunnissa tohtorinkoulutusohjelmiin valitaan kandidaatintutkintoa suorittamattomia - ilman, että opiskelijalla olisi minkäänlaisia näyttöjä tieteellisestä toiminnasta. Väitöskirjoja väännetään aiheista, joihin ei liity mitään tutkimuksellista mielenkiintoa: esimerkiksi nypläyskerhojen sosiaalisista suhteista tai auton moottoriöljyjen vaihtamisprosesseista.

Esimerkiksi itse voin tältä istumalta väitellä tohtoriksi viimeksi mainitusta: ”Jos auton moottoriöljyt vaihdetaan usein mutta ei liian usein vaan sopivasti, voidaan vähentää öljynkulutusta, tuotetaan vähemmän jäteöljyä ja lisätään moottorin kestävyyttä, ja jos koko prosessi suoritetaan oikein, parannetaan – mikä tärkeintä – samalla turvallisuutta ja käyttömukavuutta. Lopulta tästä kaikesta on hyötyä, ja se lisää tehokkuutta.” Kun tuotos koristellaan vielä muutamalla välttämättömällä muotisanalla, kuten ”globalisaatio” ja ”ilmastonmuutos” sekä huonoa suomea edustavalla ilmaisulla ”omaehtoinen”, ”epäkohta” ja ”eittämättä”, luodaan uskottava tieteellisyyden vaikutelma, eikä joukosta puutukaan enää kuin infantiili ”hiilijalanjälki”. Kun kaikki tasalaatuiset, defensiiviset ja sinänsä merkityksettömät aineelliset näkökohdat on otettu huomioon, minulla on kädessäni tusinatohtorin paperit, joissa sanotaan, että olen onnistuneesti väitellyt moottoriöljyjen vaihtamisprosesseista.

Myös akatemian julkaisemaa Suomen tieteen tila ja taso 2009 -selvitystä voidaan arvostella tietystä voiteluaineen kierrätyksestä. Siinä tieteellisyyden kriteerinä on pidetty itsestään selvästi ja kyseenalaistamattomasti muun muassa ”kansainvälisyyttä”, ja laatua on arvioitu määrällisin mittarein, esimerkiksi laskemalla suomalaisten saamaa huomiota tietyissä kansainvälisissä lehdissä. Tällaiset arviointiperusteet ovat absurdeja. Kansainvälisyys ei ole itseisarvo eikä tieteen arvo. Miksi tiede tulisi paremmaksi vain sillä perustella, että tutkimuksen kirjoittaja on matkustellut ulkomailla, pärpättänyt kansainvälisissä seminaareissa ja verkostoinut eli hankkiutunut ideologisiin ja sosiaalisiin kytköksiin?

Kun kotimainen julkaisutoiminta kielletään ja vain englanniksi printattu otetaan huomioon pätevyyden arvioinneissa, tämä vie pohjan filosofian piirissä harjoitettavalta kotimaiselta kulttuurikritiikiltä. Meille tärkeät kysymykset eivät paina kansainvälisissä kehissä tarpeeksi tullakseen huomioiduiksi, mutta se ei suikaan merkitse, ettei kyseisillä asioilla olisi arvoa Suomessa. Mitä pahaa on siinä, että tutkijan suhde kieleen on herkkä, ja hän kirjoittaa vain kotikielellään: päästämättä käsistään sellaisia lesekakkuja kuin kansainväliset reuhaajat, jotka suu vaahdossa huutavat, että englanniksi julkaisemalla pätevöityy ja saa meriittiä?

Minä en ole huolissani suomalaisen tieteen tasosta. Olen raivoissani siitä epä-älyllisyyden aallosta, joka on pyyhkäissyt ylitse koko yliopistomaailman.

Filosofia, tiede ja tutkimus eivät tunnu kytkeytyvän mihinkään, koska älyllisiä majakoita ja suunnannäyttäjiä ei ole. Filosofian laitoksen johtajana toimii joku demaripuolueen ohjelmatoimikunnan jäsen (kuten juuri nyt on laita), ja niin sanotut toisinajattelijat savustetaan virkojen piiristä häikäilemättömästi pois.

Tästä johtuen yliopistoissa ei ole päteviä filosofeja, jotka ymmärtäisivät, missä nykyajan Euroopassa mennään. Puuttuu visio, suunta ja käsitys siitä, mikä on tutkimisen arvoista. Niiden tilalla on monikulttuurisuuden, feminismin ja suvaitsevuuden hokemista. Se on kieltämättä mukavaa, mutta onko tämä, kyyhkyläiseni, sellaista kristallinkirkasta ja älyllisyydellään loistavaa tiedettä, joka paljastaisi poliittisia valheita? – Ei tietenkään. Sen sijaan tiede ja filosofia on kytketty yleiseurooppalaisten poliittisten tendenssien ajamiseen, mikä näkyy Suomen Akatemian omista päätöksistä: tukea saa, jos on kuuliainen ohjelmille, joiden tulokset on etukäteen päätetty.

Muurista ja diktatuurista

Tänään tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta Berliinin muurin murtumisesta. Viime lokakuun 7. päivänä puolestaan täyttyi kuusikymmentä vuotta DDR:n perustamisesta, joten kommunistinen valtiodiktatuuri ehti seistä tolpillaan neljänkymmenen vuoden ajan. Idän ja lännen rautaesirippu halkoi Saksan kansaa vuodesta 1961 vuoteen 1989, yhteensä 28 vuotta.

Nykyisin muurista ovat jäljellä vain suojelukohteina säilytetyt rippeet, ikävät muistot ja Yleisradionkin TV-kanavien ahkerasti esittämät ”ryssän rokumentit”. Siinä, että ykkönen, kakkonen, Teema ja FST tuovat ruutuun noita sosialismin ajasta kertovia dokumenttiohjelmia, on selittelyn maku. Esimerkiksi Teema on suoltanut huomattavan paljon Kuuban reaalisosialismia ikävöiviä nostalgiaohjelmia ja Francon ajan Espanjasta kertovia kauhisteluja. Nyt, kun on aika itkeä Berliinin muurin kaatumista, Ylen toimitukset valaisevat kansaa ymmärtäväisillä ohjelmilla, joissa selitetään, miksi muurin rakentaminen oli DDR:lle niin välttämätöntä: näin ehkäistiin muun muassa maastapakoa ja työvoimapulaa...

Eilen esitetyn Berliinin muuri -dokumentin loppupuolella risupartainen historioitsija muistutti, että muuri oli Itä-Saksalle taloudellinen välttämättömyys, jonka turvin maa saattoi kokeilla yhteiskuntajärjestelmänsä toimivuutta ja jota ilman se olisi romahtanut. Mikä katastrofi vapaalle maailmalle!

Yli kahdensadan (viimeisimpien tietojen mukaan 239) ihmisen murhaamista ja lähes yhtä monen haavoittamista niin sanotulle kuolemankaistaleelle tuskin voidaan oikeuttaa DDR:n johdon pyrkimyksellä sellaiseen yhteiskuntajärjestelmään, joka oli kaikkea muuta kuin demokraattinen: totalitaristinen ja ihmisoikeuksien vastainen. Sosialismia ja kommunismia voidaan pitää historian pahimpina rikoksina ihmiskuntaa kohtaan. Ne kielsivät ihmisyyden olemuksen sen alkujuurista lähtien kieltäessään transsendentaalisen egon sekä ihmisten oikeuden itsemääräämiseen, yksityisomistukseen, yksilöllisyyteen ja vapauteen.

Kun yhteiskuntajärjestelmä oli niin mätä, että sitä pakeni henkensä uhalla 5 000 muurin ylittänyttä, alittanutta tai muutoin pakotoimissaan onnistunutta, ei koko järjestelmän ylläpidossa ollut tietenkään mitään järkeä. Itäsaksalaisia sotilaita pakotettiin ampumaan omia maanmiehiään. Sosialistit muuttivat koko itäisen miehitysvyöhykkeen keskitysleiriksi.

Pakoa yrittäneiltä 75 000:ltä oikeuden eteen raahatulta riistettiin heidän kansalaisluottamuksensa kymmenen kertaa pidemmäksi ajaksi kuin kapitalismin uhreilta viedään heidän luottokelpoisuutensa. Paenneiden sukulaiset toimitettiin epäluotettaviksi leimattuina vankilohin. Erich Honecker allekirjoitti henkilökohtaiset kiitokset ja myönsi mitalin jokaiselle rajavartijalle, jonka onnistui ampua pakoa yrittäneitä rajavyöhykkeellä. Kun eräs pakolainen ampui itsepuolustuksekseen rajavartijan pois loikatessaan, järjestelmä leipoi konepistoolinsa viereen kuolleesta sotilaspoliisista kansallissankarin. Nämä olivat kommunismin kasvot.


Rikosten tunnustajat

Sosialismilla ja kommunismilla ei ole käytännössä paljoa eroa. DDR:n ensimmäinen valtionpäämies Walter Ulbricht oli alun perin sosiaalidemokraatti. Suomessa DDR:n tunnustamiskomiteaan (Das finnische Komitee zur Anerkennung der DDR) kuului paljon sosiaalidemokraatteja, muiden muassa Ilkka-Christian Björklund ja Tarja Halonen, jonka toiminta on ollut viimeisimpien tietojen mukaan luultua aktiivisempaa.

Ajatus uuden yhdistyksen perustamisesta DDR:n tunnustamiseksi kirjattiin Suomi-DDR-seuran kokouksessa 18. lokakuuta 1969 eli aikana, jolloin DDR:n valtiojohto oli jo murhauttanut useita kansalaisia itäisen ja läntisen Saksan rajalle. Kukaan Suomessa ei voinut olla näistä rikoksista tietämätön. Ei ihme, että Suomea pidettiin Itä-Saksassa lännen heikoimpana lenkkinä, jolta DDR:n lähetystö päätyi kerjäämään poliittista tunnustusta. Kun Suomi tähän lopulta suostui joulukuussa 1972 ja diplomaattisuhteet molempiin Saksoihin solmittiin heti seuraavan vuoden alussa, itäsaksalaisten kiinnostus Suomea kohtaan luonnollisesti lakkasi, ja DDR:n tunnustamiskomitea lopetettiin.

Todellisuudessa Itä-Saksan tunnustamiskomitea oli turha jo siksi, että DDR ei ollut ensinkään valtio vaan tuhansia kilometriä piikkilankaa. Kun piikkilanka kerättiin pois, valtiota ei ollut.

Tavallaan DDR:n tunnustamiskomitea on voimissaan yhä. Sen entisiä aktivisteja on suomalaisen yhteiskunnan korkeimmilla johtopaikoilla ja huomattavissa viroissa. Kommunismi, sosialismi ja henkinen ”Berliinin muuri” ovat edelleen kumoamatta Suomen yliopistolaitoksessa, jonka viroissa istuu aktiivisia kommunisteja ja sosialisteja, juuri heidän kaltaisiaan, jotka vuoden 1989 jälkeen potkaistiin kauniissa kaarissa viroistaan irti esimerkiksi Itä-Berliinin Humboldt-yliopistosta.

Jokainen, joka kuului DDR:n tunnustamiskomiteaan Suomessa, antoi kannatuksensa Erich Honeckerin surmanluodeille. Niinpä asian oikeuskäsittelyidenkin pitäisi ulottua Suomeen asti. Honecker tosin onnistui välttelemään oikeutta pitkään. Kun vuoden 1989 kansannousu oli johtanut Honeckerin eroon 18. lokakuuta, hän vietti aikaansa neuvostojoukkojen sairaalassa Berliinin lähellä ennen vetäytymistään Moskovaan. Neuvostoliiton romahdettua Honecker palautettiin 1992 Saksaan, ja hänet tuotiin oikeuteen 1993, mutta heikkoon terveydentilaansa vedoten hän pystyi välttämään hänelle luetut syytteet 192 ihmisen murhauttamisesta Berliinin muurilla. Viimein hän pakeni monillekin saksalaisille johtajille tyypillisellä tavalla Etelä-Amerikkaan, Chileen, jossa hän vietti viimeisen elinvuotensa aidon viidakkonatsin tapaan ja kuoli maksasyöpään 29. toukokuuta 1994.


Vapaus vaara vasureille

Monet Honeckeria kannustaneet suomalaiset tuntuvat olevan vielä vahvasti tässä maailmassa kiinni. Niinpä vähintä, millä yhteiskuntamme voisi hyvittää viattomille itäsaksalaisille aiheutettuja kärsimyksiä, olisi se, että DDR:n tunnustamiskomiteaan kuuluneet johtohahmot sanottaisiin julkisista viroistaan irti. Kaikki.

Hullunkurista on, että samat tyypit, jotka aikoinaan pönkittivät vapaata muuttoliikettä estävää Berliinin muuria, vaativat nyt ihmisten hallitsematonta maahanmuuttoa. Poliittinen vihervasemmisto ei ole koskaan osannut tehdä muita kuin järjettömiä päätöksiä, ja sen vuoksi demokratialla ja kansandemokratialla on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla.

Kommunismi ja sosialismi epäonnistuivat, koska ne olivat keksintöjä. Sen sijaan vapaus ei ole poliittinen keksintö, vaan se on happi, jota ilman ihminen ei voi elää. Liberalismi perustuu ihmisten spontaaniin aloitteellisuuteen.

Sitä kuvaa myös tapa, jolla Berliinin muuri murrettiin. Erich Honeckerin erottua toimestaan uusi hallitus oli päättänyt lievittää ankaria matkustusrajoituksia edes ”hieman” ihmisten tyynnyttelemiseksi. Televisiolähetyksessä ilmoitettiin kuitenkin erehdyksessä, että kaikki rajoitukset olisi poistettu. Kymmenet tuhannet ihmiset ryntäsivät tällöin muurille, eivätkä hämmästyneet rajavartijat tienneet, mitä tehdä hurmioituneille ihmismassoille, jotka vaativat pääsyä muurin toiselle puolelle. Koska vaihtoehtona olisi ollut omien kansalaisten joukkomurha, rajavartijoiden oli annettava periksi ja päästettävä kansanjoukot läpi.

Poliittiset vääryydet kumotaan yleensä lopulta, mutta useimmiten korjaus tapahtuu liian myöhään, toisin sanoen vasta sitten, kun miljoonien ihmisten elämä on pilattu ja sukupolvittain ihmisiä on kaatunut turhan tähden hautaan. Vaikka myös kommunismi ja sosialismi onnistuttiin lopulta nujertamaan, syylliset pääsivät kuin koira veräjästä järjestelmän luontaisedut nautittuaan, aivan niin kuin koko ajan käy yliopistomaailmassakin.

Muurien pystyttäminen sinänsä on mielenkiintoinen poliittinen ilmiö. Niitä nousee kaikkialle, missä ihmisten ikävä toisen luo ei ole suurempi kuin halu tuntea ”kauimmaisenrakkautta” ja pitää lähimmäiset loitolla. Betonista valmistettu konkreettinen muuri on usein jonkin syvemmän ideologisen kuilun manifestaatio. Siinä aineellistuu voimakas poliittinen mielipide-ero, suojelun pyrkimys tai etninen erilaisuus.

Tunnettuja esimerkkejä tarjoavat Kiinan muuri ja Israelin valtion Jerusalemiin rakennuttama kahdeksan metriä korkea turvamuuri. Osa muureista pitää vihollisen loitolla, osa estää omia pakenemasta. Tavallaan on ymmärrettävää, miksi graffiteilla koristeltu installaatio alkoi näyttää joidenkin Länsi-Berliinin puolelta asiaa katselleiden mielestä paikkaansa puoltavalta ja jopa ”kauniilta”.