Moraalin messiaat mediassa

Émile Durkheim kirjoitti teoksessaan Sosiologian metodisäännöt (alkut. 1895) seuraavasti:

”Kuvitelkaapa pyhimysten yhteiskuntaa, esimerkillistä ja täydellistä luostaria. Varsinaiset rikokset olisivat siellä tuntemattomia, mutta maallikosta vähäisiltä näyttävät hairahdukset aiheuttaisivat siellä saman skandaalin kuin tavalliset rikkomukset tavallisessa tajunnassa.” (suomennoksen s. 86).

Miten tämä liittyy nykyaikana mihinkään? Tällainen kysymys on mahdollinen, sillä julkinen keskustelu on Suomessa ja kaikkialla muuallakin matalamielistä. Klassikkoteoksia ei avata eikä lueta, vaan niitä tuhotaan kirjastoista. Niinpä myöskään yhteiskuntaa ei ymmärretä ilmiöiden pintaa syvemmältä, vaan tehdään niin kuin Friedrich Nietzsche varoitti teoksessaan Iloinen tiede: ”Mitä teemme? Sitä ei koskaan ymmärretä, vaan aina vain kiitetään tai moititaan” (ajatelma 217). Siis peukutetaan tai punaliputetaan.

Sanomien mediat tunnetaan läpi koko konsernin ulotuvasta moraaliturbulenssistaan. Etenkin Helsingin Sanomat on toiminut moraalin messiaana, ja lehti on läksyttänyt lukijoitaan feministisen agendan mukaisella seksuaalisuuden vaarallistamisella. Toimittajat ovat meltonneet naisrauhan, ”Me Too” -hankkeen ja ”Suostumus”-aloitteen puolesta, joilla ihmisten tavanomaista seksuaalikäytöstä on koetettu kriminalisoida. He ovat onnistuneetkin ja samalla kuolettaneet suomalaisten seksuaalista aloitteellisuutta tavalla, joka saattaa näkyä jo madaltuneena syntyvyytenäkin.

Rikollisuus kasvaa kriminalisoimalla. Helsingin Sanomat on muun valtamedian ja erityisesti Yleisradion ohella keuhkonnut ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” puolesta ja niin sanotusta ”miestapaisuudesta” syyllistäen. Tuloksena on ollut ajojahteja, joilla on luotu kaikkea muuta kuin tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. On tuotettu eripuraa ja tuhottu uria ja ihmisiä. On synnytetty kaunaisia ja vainoharhaisia väitteitä ”ahdistelusta”, ”häirinnästä”, ”syrjinnästä” ja muusta mielipiteiden varaisesta.

Erään varoittavan esimerkin tarjoaa kirjaani Totuus kiihottaa vastaan suunnattu vyörytys. Helsingin Sanomat laati peite ja -vastauutisia, joilla se vääristeli tieteellisen tutkimukseni sisältöä haudatakseen kritiikin, jota olin esittänyt Helsingin Sanomia kohtaan kirjassani. Minua haukuttiin perättömästi ”häirinnästä”, kun olin kirjottanut toimittajien mielenrauhaa (ilmeisestikin) häiritsevän kriittisen tutkimuksen. Sukupuolinen häirintä tarkoittaa kuitenkin konkreettista perseestä puristelua, eikä lakiehdotusten arvosteleminen täytä edes sanallisen häirinnän tunnusmerkkejä. 

Lehti onnistui yhdessä muun valtamedian kanssa lokaamaan asemani ja maineeni tiedeyhteisössä tavalla, joka saattaa täyttää kunnianloukkauksen rikosoikeudelliset tunnusmerkit. Koetan kuitenkin kestää, sillä Helsingin Sanomien moitteita voi nykyään pitää kiitoksina, jotka voi ottaa kunnianosoituksina vastaan. Tilitän asiaa uusimmassa kirjassani Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokrattien kostosta. Professori Timo Vihavainen arvioi teosta täällä.

Helsingin Sanomat on pyrkinyt tuhoamaan myös monien muiden kansallismielisesti ajattelevien ihmisten työuria. Eräs esimerkki on kansanedustaja Wille Rydmania vastaan osoitettu maineterrori (kirjoitin aiheesta jokin aika sitten blogissani). Perussuomalaiset pelastivat Rydmanin omaan laivaansa, ja olihan siellä tilaa, sillä puolue oli harjannut muiden muassa minut pois. Erona Rydmaniin oli vain se, että minua ei ole koskaan kuulusteltu, epäilty, syytetty eikä tuomittu mistään rikoksesta. Kenties ansioni rikollisilla poluilla ei riittänyt asemani pitämiseen puolueessa.

Mikä tässä sitten on se rikosten rikos? Se on rikoksia keinotekoisesti tehtaileva pöyristely, jolla valtavirtamedia luo kohuja ja kiristää hirttosilmukkaa vapaamielisen yhteiskunnan ympärillä. Ideologiset rikokset, kuten ajatusrikokset yleensäkin, ovat mahdollisia vain moraalisen pastöroinnin yhteiskunnassa, jossa ankaralla ja väsymättömällä uuvutuksella ihmisten tajuntaan juurrutetaan käsitykset siitä, mitä saa, ei saa ja mitä pitää tehdä, aivan kuten tuossa Émile Durkhemin kuvailemassa ”täydellisessä luostarissa”.

Ikävää sanoa, mutta feministisen valtavirtamedian harjoittaman ilmatilanvalvonnan vuoksi joudumme nyt elämään tuollaisessa ”pyhimysten valtakunnassa”. Mitä tahansa sovinnaisuudesta poikkeavaa käyttäytymistä on alettu pitää suurena rikoksena ja tuomita ”häirintänä” aina, kun käytös ei ole ollut feministien ja sitä tukevan poliittisen vihervasemmiston näkökulmasta mieluista. 

 

”Epäasiallinen käytös” ei ole rikos

Eräänä pahimmista häirinnän muodoista on alettu pitää huumoria, sillä huumori voisi paljastaa tekopyhyyden, saattaa hurskaat naurettaviksi ja auttaa laukaisemaan konflikteja. Kyky sietää huumoria osoittaisi luottamusta. Mutta nyky-yhteiskunnassa ei sulateta edes vitsejä, vaan myös vitsien takaa apeat ja koleat feministit aavistelevat syrjintää ja ahdistelua omassa vainoharhaisuudessaan. Siihen liittyen eräs Hollywood-näyttelijä totesi jokin aika sitten, että ”political correctness has killed comedy”.

Nykyään komediaa ei tosin enää tarvita, sillä valtavirtamedia parodioi itse itsensä. Psykoanalyytikot puolestaan viihdyttävät toisiaan sananparrella, jonka mukaan rikolliset tekevät kaikkensa paljastaakseen itsensä.

Helsingin Sanomien kaksinaismoralismi puhkesi kukkaansa viime syksynä, kun lehden päätoimittaja Kaius Niemi jäi kiinni rattijuopumuksesta. Muutama vuosi sitten hän oli poseerannut Journalisti-lehdessä ”sananvastuun” nimissä. Missä oli päätoimittajan henkilökohtainen vastuu silloin kun hän lähti ajamaan autoa selvästi päihtyneenä ja vartijat ottivat hänet kiinni säästäen ehkä ihmishenkiä?

Toinen moraalin pintakuorta raapaiseva tapaus sattui aivan hiljattain, kun Sanoma-yhtiöihin kuuluvan Aamulehden päätoimittajaa Jussi Tuulensuuta alettiin epäillä toimittajaopiskelijoiden vuosijuhlissa esitetystä ”häirinnästä”. Tällä kerralla kyse ei ollut lakiesitysten kritisoimisesta eikä akateemisesta arvostelusta, kuten minun tapauksessani, vaan juuri tuosta sukupuolisesta häirinnästä, josta on viime aikoina syytelty myös Olympiakomitean toimihenkilöitä ja muita urheilupiirejä.

En ota tässä yhteydessä kantaa kenenkään puolesta enkä ketään vastaan. Sen sijaan kiinnitän huomiota tapaan, jonka mukaisesti toimittajien ja muiden moraalipastorien tietoisuus kimaltaa kuin timantti pyllyssä. Feministit heittivät Jussi Tuulensuun nyssen alle merkiksi omasta hyveellisyydestään miesparan katuessa käkenä. Miehen työura tuhottiin feminismin korkokengällä polkien, täsmällisenä perusteluna ”epäasiallinen käytös”.

On olemassa rikoksia, jotka ovat objektiivisia sillä perusteella, että niistä voi olla joillekin merkittävää haittaa. Ja on ”rikoksia”, jotka ovat rikoksia vain sitä kautta, että ne on määritelty ”rikoksiksi”, aivan niin kuin tuossa Durkheimin kuvailemassa ”täydellisessä luostarissa”.

Nykyisessä yhteiskunnassa me joudumme siis elämään juuri tuollaisessa ”pyhimysten yhteiskunnassa”, jossa rikosten rikosluonne tulee näkyväksi vain siten, että sovinnaisnormien noudattamisesta on tehty pakollista. Kenties hyvinvoinnin malja on noussut kukkuralle ja valahtanut yli, ja sen vuoksi yhteiskunnassamme kitistään ja vikistään kaiken maailman pikkuasioista, kuten ”häirinnästä”.

Ihana häirintä

Durkheim jatkaa klassikkoteoksessaan Sosiologian metodisäännöt näin:

”Rikos on siis välttämätön. Se on sidoksissa koko sosiaalisen elämän perusolosuhteisiin, ja juuri sen tähden se on hyödyllinen, sillä ne olosuhteet joihin se liittyy, ovat itse moraalin ja lain kehitykselle välttämättömiä.” (suomennoksen s. 87)

”Rikoskin” on siis hyödyllinen. Aivan niin kuin normaaliuden ja laillisuuden määritteleminen luo ”rikoksen”, niin myös ”rikos” paljastaa puolestaan sen, mitä pidetään ”normaalina” tai ”laillisena”.

Normien ja lakien perusta on usein täysin mielivaltainen.

”Rikollisuuden” relatiivisuus tulee näkyviin erityisesti ajatusrikosten ja ”epäasialliseen käytökseen” liittyvien erimielisyyksien tapauksissa. 

Durkheimin näkemys on, että rikos voisi auttaa yhteiskuntaa kehittymään kyseenalaistamalla normeja. 

Yhteiskunnan kehittyneisyyttä on ollut esimerkiksi sananvapauden laajeneminen – ei sen kuristuminen, kuten nykyään tavataan ajatella.

Yhteiskunnan kehitystä on edustanut myös seksuaalinormien vapautuminen – ei kriminalosoinnin ankaroituminen, kuten nykyään ajatellaan vihervasemmistossa, konservatiivisessa oikeistossa ja feministien keskuudessa.

”Rikos” auttaa siis yhteiskuntaa kehittymään, ja erityisen anteliasta sen hyödyllisyys on ideologisten rikosten kohdalla, joita ovat esimerkiksi ”uskonrauhan rikkominen” ja ”kansanryhmää vastaan kiihottaminen”.

Filosofian näkökulmasta uskonrauhaa pitäisi rikkoa oikein kunnolla, sillä siten voidaan paljastaa totuus tavasta, jolla uskonnot käyttävät valtaa ja tekevät ihmisistä omia uhrejaan.

Rikollisuuden harjoittaminen on samalla tavalla avuliasta kuin etnometodolgi Harold Garfinkelin värväämien tutkimusapulaisten tapa kerätä valintamyymäläostoksensa kanssa-asiakkaiden ostoskärryistä hyllyjen sijaan. Sitä seuranneen moraalisen paheksunnan kautta paljastui, missä vaiheessa kauppa-asiointia asiakkaat katsoivat tavaroiden siirtyneen omistukseensa, ja näin tuotettiin uutta tietoa.

Normien ja sopivuussääntöjen koettelu on siis mitä toivottavinta toimintaa.

Ikävää poliittisen korrektiuden toistelussa ja lakien takomisessa puolestaan on jatkuva normiruuvien kiristely, jonka tuloksena ihmiset alkavat muokata käyttäytymistään kirjoitettujen lakien muotoon. Tällaisia lain kiristyksiä perustellaan lopulta sanomalla, että niihin vain kirjataan vallitseviksi tulleita yhteiskuntakäytäntöjä. Esimerkiksi sananvapauden kahlinnan kautta syntyy sitten ilmiö, josta mediatutkija Elisabeth Noelle-Neumann käytti nimitystä ”hiljaisuuden spiraali” (die Schweigespirale).

Se jatkuu, kunnes kiristyspultti katkeaa tai painekattilan kansi pamahtaa auki. Näyttöä asiasta antaa tapa, jolla suomalainen yhteiskunta on nyt jakautunut kahtia pahimmin sitten kansalaissodan. Kahtiajako ulottuu väestörakenteesta lähtien läpi koko yhteiskunnan ja heijastuu viestinnän eri tasoille. Naisten ja miesten jatkuva kähinä on sen yksi ilmaus.

Ymmärtääkseen nyky-yhteiskunnassa vallitsevaa taantumuksellisuutta ei tarvitse palata lukemaan 1800-luvun vapaamielisiä klassikkofilosofeja eikä edistyksellisiä 1960-luvun sosiologeja. Paluun takaisin viktoriaaniseen aikaan ja 1950-luvulle tyypilliseen konservatismiin voi lukea suoraan yhteiskuntakäytännöistä, joiden vaatijoina ovat olleet aiemmat liberaalit feministit.

Juuri he ovat luoneet yhteiskuntaan pelon ilmapiiriin. Sellainen tila, jossa ei voi vapaasti julkaista ja keskustella, ei ole turvallinen vaan vaarallinen yhteiskunnallisten totuuksien tavoittelulle. Tilanteen kompleksisuutta avaa Ismo Alanko Hassisen koneelle kirjoittamassaan laulussa ”Pelko”, jossa hän sanoi, että ”rikos jo itse on rangaistus synneistä koko maan”.

”Rikoksista” ei siis sopisi syyttää niistä epäiltyjä eikä rikosten tekijöitä, sillä syyt voivat piillä yhteiskunnallisissa taustaehdoissa ja epäonnistuneessa politiikassa, kuten syyllisyyden lietsonnassa, miesten syrjinnässä ja normien kiristyksissä.

Pelle Miljoona puolestaan kirjoitti laulussaan ”Katsoin ajan peiliin” yleisestä teennäisyyden ilmapiiristä ja ”tekopyhästä valo-olennosta”, joka kevyesti leijui ilmassa. Minulle tulivat mieleen mediassa esiintyvät hyveellisyyden lumihiutaleet.

Liberaalit ja suvaitsevaiset ovat pudonneet omaan kuiluunsa ymmärtämättä, että myöskään suvaitsevuuden vaatimukset eivät suinkaan tee yhteiskuntaa vapaammaksi, vaan niiden kautta ihmisten tajuntaan paukutetaan, mitä kaikkea meidän pitäisi pelätä, kunnioittaa, palvoa ja sietää.

Tästä niin sanotusta liberaalin dilemmasta seuraa sitten huikeita kohuja ja mekkaloita, kun moraalin sädekehä päänsä päällä kulkevien hyvyyden abbedissojen kulmahampaat työntyvät esiin. Etsimättä mieleen tulee erään vallankumousfilosofin ajatus, että pahin ajateltavissa oleva valtiomuoto on rumien naisten johtama vähemmistöjen diktatuuri.

 

Kirjallisuus

Durkheim, Émile, Sosiologian metodisäännöt (suom. Seppo Randell, alkut. Les règles de la méthode sociologique, 1895, Helsinki: Tammi, 1982

Garfinkel, Harold, Studies in Ethnometodology. Orig. 1967. Cambridge, Massachusetts: Polity Press, 1984.

Nietzsche, Friedrich, Iloinen tiede (”La gaya scienza”). Suom. J. A. Hollo ym., alkut. Die fröhliche Wissenschaft (”La gaya scienza”) 1882. Helsinki: Otava, 1989.

Nietzschen filosofiasta oppineesti

Friedrich Nietzsche (1844–1900) on yksi maailman luetuimmista ja tutkituimmista ajattelijoista ja samalla myös eräs väärin ymmärretyimmistä. Pääosa hänen tuotannostaan on suomennettu melko onnistuneesti, esimerkiksi teokset Näin puhui Zarathustra, Hyvän ja pahan tuolla puolen, Moraalin alkuperästä, Epäjumalten hämärä, Antikristus, Ecce homo ja Iloinen tiede – La gaya scienza (suomentajina muiden muassa J. A. Hollo ja Aarni Kouta); kielen muuttuminen tosin näkyy vanhimmissa käännöksissä.

Professori emeritus Tarmo Kunnas on tehnyt Nietzschen suomalaisille ystäville palveluksen kirjoittamalla hänen filosofiastaan ja elämästään teoksen Nietzsche ajattelijana – Aamuruskosta epäjumalten hämärään (Basam Books 2022), joka perustuu ajattelijan syvälliseen tuntemiseen. Teoksen luettavuutta ei ole kuitenkaan uhrattu eksegetiikalle, vaan teos edustaa elävää akateemista proosaa, jota soisi tutkijankammioista tulevan enemmänkin.

Kirja alkaa ehkä hieman tavanomaiseen tapaan Nietzschen kuuluisasta ”hermoromahduksesta” Torinon kadulta. Kummastusta herättänyt henkinen luhistuminen muodostaa kuitenkin luontevan lähtökohdan ajattelijan elämän auki kerimiselle.

Liian usein Nietzsche-kirjallisuudessa on keskitytty joko hänen elämänsä psykologiseen tulkitsemiseen tai hänen filosofiansa käsitteiden selittämiseen. Kunnaksen teoksessa ei sorruta kumpaankaan, vaan filosofia soljuu elämäntapahtumien ja kohtaamisten väleistä juuri niin kuin kerronnalliseen tyylilajiin kuuluu.

Nietzsche tunnetaan mietelmällisestä sanankäytöstään ja sanonnoistaan, kuten ”tahto valtaan”, ”yli-ihminen” ja ”ikuinen paluu”. Häntä on syytetty myös naisvihasta, kuten Platonia, Schopenhaueria ja useaa muutakin merkittävää ajattelijaa. Ilmeisesti jokainen suorasanainen ja iskevä filosofi saa osakseen saman moitteen, jos sanankäyttö ei ole tarpeeksi sievistelevää.

Muutamat arvoitukselliset ilmaisut ja sattuvat sanonnat ovat antaneet sekä Nietzschen ajattelun kriitikoille että ystäville mahdollisuuden laajentaa tietyistä käsitteistä ja ajatelmista kokonaisia manifesteja omiin tarpeisiinsa.

Kaikki tietävät, että Nietzschen kuoleman jälkeiseen suosioon oli filosofian ulkoisia syitä. Itse asiassa melkein kaikkien filosofien suosioon (tuohon filosofiaa pahiten uhkaavaan asiaan) on ollut aina poliittisia syitä.

Viisaat kirjat vaativat viisaat lukijat

Kunnaksen teoksessa ei antauduta Nietzsche-kirjallisuutta vaivaavaan syyttelyyn eikä moitiskeluun natsismista – ei myöskään hänen poliittisen jälkivaikutuksensa turhauttavaan ja kliseemäiseen pois selittelyyn.

Sen sijaan teoksessa selvitetään hyvin kirkkaasti ja selkeästi, mitä Nietzschen näkemys esimerkiksi moraalista ja sen pinnallisuudesta sekä tekopyhyydestä pitää sisällään. Yli-ihmisyys ei ollut auktoriteettien, elitismin eikä aristokratian oikeuttamista, vaikka Nietzscheä itseään voidaan helposti pitää ylenkatseellisena hänen elämänsä loppupuolta leimanneen egomanian vuoksi. Sen sijaan yli-ihmisyys tarkoittaa ihmisyyden ihannetta äärimmillään.

Se liittyy ”ikuisen paluun” ajatukseen sikäli, että Nietzschen näkemyksen mukaan kristinuskon väistymistä ja kristillisen Jumalan kuolemaa seuranneessa nihilismin tilassa ihmiset toistavat loputtomasti menneisyyttään. Näin syntyy vaatimus siteiden katkaisemiseksi kulttuuriin, joka rajoittaa ihmisen tulemista omaksi itsekseen. Yli-ihminen täyttää jumalten jättämän aukon asettamalla arvonsa itsenäisesti.

Tämä voi osua huvittavalla tavalla mediassa nykyisin mellastavaan nyrkkien puimiseen. Siellähän jokainen katsoo olevansa eräänlainen yli-ihminen ja maailman kiertoliikkeestä päättävä totuuden kuningatar vaahdotessaan omien arvojensa puolesta ja mekastaessaan, etteivät toisten arvot vastaa juuri hänen oman kuppikuntansa arvopohjaa! Nietzschen näkökulmasta tuollainen linnoittautuminen on todellisen moraalisen ajattelun vastaista. Se jos mikä edustaa orjamoraalia, joka tekee herrastakin tyhmän.

Kuinka honteloksi osoittautuukaan Nietzschen valossa nykyinen vastuulla syyllistäminen, kun kaikkialla julistetaan yhtä aikaa vapautta ja liberalismia mutta toisaalta myös vastuullista sanankäyttöä ja vastuullista hampurilaisateriaa! Yksilönvapaudesta on tällöin tehty pappien salajuoni, jolla ihmiset voidaan saattaa vastuuseen ja syytettyjen penkille: potemaan huonoa omaatuntoa sinänsä välttämättömistä teoistaan ja haluistaan, kuten seksuaalisuudesta tai ruokailusta.

Sen sijaan korkeatasoinen ihminen on sellainen, joka ei tarvitse tuekseen ”varmoja perusteita”, ideologioita, puolueita, uskontoja eikä arvoja, vaan hän luo itse omat arvonsa ja norminsa. 

Nationalismi, vapaus ja vitalismi

Monet psykologiset tulkitsijat, kuten Erich Fromm, ovat nähneet tässä modernin ihmisen syntymisessä perimmältään samanlaisia vapauden haasteita, jotka kajastelivat Nietzschen kirjoituksista.

Se, että Nietzschen filosofiaa käytettiin myöhemmin autoritaarisen politiikan oikeuttamiseen, perustuu moraalisesti vapaan subjektin syntyyn liittyvään haasteeseen. Vapautunut ihmiskunta on itselleen vaarallinen lipsahtaessaan huomaamattaan uusiin henkisiin kahleisiin. Moderni eurooppalainen ihminen ei ollut valmis kohtaamaan omaa vapauttaan vielä 1900-luvullakaan.

Tämä kulttuuripsykologinen näkökulma on sellainen, jota Kunnas ei liioin käsittele vaan pitäytyy esimerkiksi Nietzschen ja Martin Heideggerin suhteen analysoimisessa. Tämä onkin tärkeää, sillä myös Heidegger totesi toisen maailmansodan jälkeen Nietzschen ”suuren politiikan” käsitteeseen liittyen, ettei ihmiskunta ollut vielä valmis tällaisen aatteen ”suuruuteen ja totuuteen”.

Heidegger on ilmeisesti toinen merkittävä ajattelija, joka Nietzschen rinnalla kilpailee kunniasta tulla väärinymmärretyksi pelkästään saksalaiseen nationalismiin liittyvien rinnastusten vuoksi. Kunnas kirjoitti Heideggerista ansiokkaasti jo teoksessaan Fasismin lumous (Atena 2013), kun taas monet muut, esimerkiksi Georg Steiner, ovat leimanneet Heideggerin yksiselitteisesti natsifilosofiksi (kirjoitin aiheesta täällä). 

On muistettava, että nationalismi sinänsä ei ole mitenkään tuomittava ajatussuunta, kun siihen ei liity rasismia, militarismia tai imperialismia. Esimerkiksi israelilainen filosofi Yoram Hazony kirjoittaa kansallismielisyydestä lämpimästi teoksessaan The Virtue of Nationalism (2018).

Saksalaisten nationalistien käsiin Nietzschen filosofia päätyi hänen sisarensa Elisabethin kautta aikana, jolloin filosofi oli jo lopettanut lähetyksen. Hänen siskonsa oli kyllä antisemitisti ja kansallissosialisti; tosin filosofilla itsellään ei ollut sisarestaan korkeaa kuvaa, minkä hän on todennut eräässä usein siteeratussa ja pitkään piilotellussa katkelmassaan.

Nietzscheä on pidetty kyynisenä ja ”kauimmaisen rakkaudesta” viehättyneenä ajattelijana, joka kannusti ihmisiä viihtymään vuorilla. Tosiasiassa jokainen, joka vaivautuu lähilukemaan hänen tekstejään, voi vaikuttua hänen ylistyksestään elämälle.

Nietzsche eli naturalismin esiinnousun ja kukoistuksen (muiden muassa Darwinin ja Lamarckin) jälkivaikutuksessa. Järkeisuskoista luonnontiedettä enemmän häntä kiehtoi kuitenkin naturalismiin liittyvä vulgaari bios, joka viittaa elämän ihmeellisyyteen ja vitaalisuuteen.

Nietzsche ja seksuaalisuus

Kunnaksen teoksessa kiinnitetään alusta alkaen huomiota tapaan, jolla Nietzschen ajattelu kumpusi hänen seksuaalisuudestaan. Erityisen ansiokkaita tässä suhteessa ovat sivujen 31–39 pohdinnat Nietzschen mahdollisesta homoseksuaalisuudesta, joista Kunnas kirjoittaa lähteistetysti. Viittasin itse jo teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008) sekä Nietzschen että Hitlerin mahdolliseen homoseksuaalisuuteen (josta muiden muassa historioitsija Lothar Machtan kirjoitti kokonaisen teoksen Hitlers Geheimnis vuonna 2001). Pidin Nietzschen ja Hitlerin erinäisiä omintakeisuuksia merkkeinä heidän sublimoidusta homoseksuaalisuudestaan.

Tieteen näkökulmasta tällaiset tulkinnat eivät ole ehdottoman oikeiksi eivätkä vääriksi todistuvia, joten niitä ei voida varmentaa eikä kumota. Niiden tueksi voidaan esittää parhaimmillaan vain se, että ”kyllä homo aina toisen homon tuntee”. Mutta tunteeko hetero?

Kunnas pitää Nietzschen Wagner-suhteen rikkoutumisen eräänä syynä Wagnerin nälväisyä homoseksuaalisuudesta, joka oli tuohon aikaan rikos ja saattoi säikäyttää filosofin.

Nietzsche saattoi siis olla jossakin määrin homo tai gay, kuten hänen kirjojensa nimivihjeet voivat houkutella ajattelemaan. Vaikka kyseisiä käsitteitä ei hänen elinaikaan tunnettukaan niiden nykyisessä merkityksessä, voidaan Nietzschen näkemyksiä jumalten tuhosta ja maailmojen mullistuksista pitää jonkinlaisina seksuaalisen vallankumouksen haaveina. Tulkintaa tukee myös Nietzschen kolmiodraama kompleksisessa rakkaussuhteessaan, jossa oli biseksuaalisia ja polyamorisia aineksia.

Seksuaalisuuden alleviivaamisen lisäksi toinen merkittävä ansio Kunnaksen teoksessa on edellä mainitsemani Heidegger-vaikutuksen analysointi. Kunnas tuntee molemmat ajattelijat erinomaisesti ja tapasi aiempaa tutkimustyötään varten jopa Heideggerin pojan Jörg Heideggerin. 

 

Nietzschen tutkimisesta

Teosta olisi voinut täydentää Michel Foucault’n Nietzsche-vaikutteiden huomioimisella. Foucault’han piti itseään ensisijaisesti nietzscheläisenä ajattelijana eikä postmodernistina, joista hän lausui kerran, ettei modernismi (nykyaikaisuuden ja tämänhetkisyyden korostaminen) voi koskaan olla ”post”.

Kulttuurihistorioitsijana kannuksensa hankkinut Foucault omaksui käsitteen ’die Genealogie’ Friedrich Nietzscheltä yhdistäen sen tutkimuksiinsa siitä, kuinka valta on vaikuttanut moniin historiattomilta näyttäviin asioihin, kuten subjektin, sielun tai minän rakentumiseen. (Ks. esimerkiksi Michel Foucault’n esseetä ”Nietzsche, généalogie, histoire” [1971]), jonka suomennos on julkaistu kokoelmassa Foucault/Nietzsche [1998]). Käsittelin aihetta jo teoksessani Minän rakentuminen ihmistieteissä (1994) ja Minä (1995).

Kunnaksen Nietzsche-kirja kuuluu niihin harvinaisiin teoksiin, joista minulla ei ole huomautettavaa. Ellei sitten aleta epäillä sitä, kuinka nietzscheläistä tutkimuksellinen asennoituminen ylipäänsä on filosofiaan tai filosofiassa. Nietzschen mielestä oppineet kun turhan usein istuvat viileinä varjossa, eivätkä viihdy siellä, missä aurinko portaita paahtaa.

Kirjakaupassa silmiini osui hetki sitten Esa Saarisen filosofianhistorian uudistettu laitos vuodelta 2022. Uutta oli esipuhe. Tarkistin heti, oliko Nietzscheä käsittelevän luvun virhe, jonka mukaan Nietzsche sai hermoromahduksen ”Turinin kadulla” (vuoden 1985 painoksen s. 356) korjattu muotoon ”Torinon kadulla”. – Olihan se. Kirjoittaja lienee alun perin lukenut englanninkielistä historiateosta ja laittanut kyseisen kaupungin englanninkielisessä kirjoitusasussa omaan teokseensa.

Kohtalokasta on, että tuo sama Turinin kaupunki kummittelee Nietzschen näyttämönä myös Svante Nordinin Filosofian historian suomennoksessa vuodelta 1999 (s. 380). On tosin vaikea sanoa, johtuuko tuo virhe kääntäjän työstä vai mistä, sillä myös Nordinin teoksen alkukielellä (ruotsiksi) Torino kirjoitetaan ”Turin”.

Olen tottahan toki tehnyt lapsuksia (en kuitenkaan lapsia) myös itse. Edellä mainitut tapaukset vain osoittavat, että aika korjaa virheet tai tekevät ne mitättömiksi. Minä myös rakastan virheitä, sillä juuri ne osoittavat ihmisten inhimillisyyttä, joka on liiallista aina, kun filosofeilta erehdytään odottamaan Jumalan viisautta.

Niinpä en tahdo takertua yksityiskohtiin. Mutta aina en ole voinut välttyä vaikutelmalta, että filosofian historioiden turinat Nietzschestä ovat jääneet sutaisuiksi.

Siksi myös perusteellisia yksittäiselle ajattelijalle omistettuja monografiateoksia tarvitaan, ja siitä Kunnaksen teos antaa erinomaisen esimerkin.

Aiheista aiemmin

Sivistyneistö fasistien sylikoirana?

Heidegger oli hyvä mies  

Kuka on aikamme Kauko Kare?

Suomen Perustan pitkäaikainen toiminnanjohtaja ja Perussuomalaisten lyhytaikainen puoluesihteeri Simo Grönroos onnistui väittelemään tohtoriksi historiatieteen alaan kuuluvalla väitöskirjalla, joka keskittyy käsittelemään ”toisinajattelijana” pidettyä Kekkos-kriitikkoa, Kauko Karetta.

Väitöksen viipyminen ei ole ihme, sillä lähes 500-sivuinen teos on perusteellinen ja käy läpi Kareen elämää luoden ajankuvaa Suomen politiikasta 1950-luvulta 1990-luvulle asti.

Teoksessa yritetään historiatieteellisen ja elämäkerrallisen tarkastelutavan ohella myös syvempää psykologista tulkitsemista. Se lienee työn ohjaajana toimineen ja ”psykohistorioitsijana” tunnetun Juha Siltalan vaikutusta.

Grönroos voi onnitella itseään, sillä hän sai Vesa Vareksesta suopean vastaväittäjän ja Markku Jokisipilästä ymmärtäväisen esitarkastajan, joka ei ole ollut perussuomalaisia kohtaan kaikkein armottomimpia.

Tunnettua on, että perussuomalaistaustaisten tutkijoiden on vaikea saada opinnäytteitään tarkastetuiksi ja hyväksytyiksi yliopistoyhteisössä, jossa toimii suuri määrä perussuomalaisten periaatteellisia vastustajia, ja niin sanottu tiedeyhteisö on perussuomalaisia kohtaan valtaosin ennakkoluuloinen ja vihamielinen. Syyttä, suotta ja syyllistäen.

Karetta käsittelevän väitöskirjan alussa luetellaan useita psykologista lähestymistapaa edustaneita teoreetikoita Theodor Adornosta Martti Siiralaan, mutta ote jää jokseenkin irralliseksi ja esitteleväksi, eikä kaikkien johdannossa (s. 19–21) esille nostettujen teoreetikoiden lähestymistapoja käsitellä sen syvemmin. 

Olennaisin Kareen persoonallisuudesta lienee sanottu Grönroosin esityksen sivulla 202, jossa Kareen motivaatiorakennetta selitetään Adornon autoritaarisen persoonallisuuden käsitteen kautta näin:

Kareen oman autonomian säilyttämisen tarve oli taas päinvastainen kuin voimasta turvaa hakevilla autoritaarisilla ihmisillä. Kare ei myöskään näyttäydy sosiaalisesti dominoivana johtajana, joka olisi tavoitellut valtaa muihin. Kareesta ei siis ollut poliittiseksi johtajaksi, mutta ei hänen luonteensa taipunut alamaisen asemaankaan, ja hän tavoittelikin muihin kohdistuvan vallan tai voimasta turvan hakemisen sijaan itselleen riippumattomuutta. Kare ei siis ajautunut johtamaan omaa lehteään ja kustantamoaan, koska olisi halunnut käyttää valtaa muihin, vaan se oli keino turvata Kareen oma toimintavapaus ja autonomia.

Epävapaushan se on filosofian vihollinen, ja riippumattomuudestaan joutuu maksamaan korkean hinnan. Sen tiedän toki itsekin.

Grönroosin teos on kyllä kiinnostavaa luettavaa ja melko sujuvasti kirjoitettu. Sen ansio on tukahdutetun ja eristetyn ajattelijan ja kirjoittajan tunnetuksi tekemisessä myös meidän ajallemme.

Tämä on suomettuneisuuden historian uudelleenkirjoittamista. Kekkosen ja Kareen dikotomiassa jännittävää on, että niitä, joita aikanaan katsottiin ylöspäin, on myöhemmin katsottu alaspäin. Ja niitä, joita ennen katsottiin alaspäin, on leukojen asennon muututtua katsottu ylöspäin.

Ajatusleikkinä voitaisiin kysyä, kuka on meidän aikamme Kauko Kare, mikäli sellainen olisi tarpeen nimetä.

Kare sanoi itseään ”puolueettomaksi oppositiomieheksi”. Muut luonnehtivat häntä melko yksinkertaistavaan sävyyn vaikeaksi luonteeksi, jonka kanssa oli hankalaa tulla toimeen.

Paljonkaan ei ole vaivauduttu pohtimaan, entäpä jos kyse olikin samanlaisesta ristiriidasta sovinnaisen yhteiskunnan kanssa, josta muiden muassa Sokrates kärsi omana aikanaan. Se, että Karetta on pidetty vain poikkeuksellisena systeemihäiriönä aikalaistensa joukossa, kertoo että Suomesta puuttuu intellektuellien perinne.

Älylliseen kriittisyyteen ei oikein osata asennoitua sen enempää politiikassa kuin mediassakaan, ja tilanne on vain pahentunut Kareen ajoista, kun kaikenlaiset järjen lumihiutaleet ovat vallanneet sekä sosiaalisen median että varsinaiset tiedotus- ja toitotusvälineet omalla moraalipaatoksellaan.

On ilmeisen vaikeaa jälkeenpäin tunnustaa, että ehkä Kare olikin poliittisesti ja tiedepoliittisesti syrjitty. Tätä määrettä Grönrooskaan ei Kareen henkilöön yhdistä. Se voi olla merkki siitä, että elämme edelleen vaarallisen konformismin maassa.

Omasta mielestäni on ongelmallista, jos valtakunnassa katsotaan olevan toisinajattelijoita, sillä se kertoo, että jotain tiettyä ajattelutapaa pidetään ehdottoman oikeana, johon nähden muun täytyy olla jotain ulkopuolista. 

Merkittävä puute Grönroosin väitöskirjassa on, että psykologisoivasta otteestaan huolimatta kirjoittaja ei mainitse kertaakaan psykoanalyysia eikä Freudin tulkintaa Oidipuksesta, vaikka Kareen tarina velvoittaisi ainakin sivuamaan mahdollisuutta, että hänen suhteensa Kekkoseen ilmensi isiongelmaa.

Minulta kului monta viikkoa Grönroosin väitöskirjan lukemiseen. Käytin sen, koska minulla on tapana kunnioittaa ihmisiä perehtymällä heidän näkemyksiinsä huolellisesti.

Sen sijaan toimittajat, Perussuomalaisten puoluejohto, opetusministeriö ja koko Suomen poliittinen vallasväki lukivat Suomen Perustan julkaiseman 420-sivuisen kirjani Totuus kiihottaa (2020) kahdessa päivässä, sensuroivat sen ja antoivat potkut kirjoittajalle, ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi. (Aiheesta reseptiotutkimuksessani Pavlovin koirat, 2022.)

Huvittavaa tuossa tapauksessa on, että Kareen kohtaloa puntaroiva väittelijä on saman ajatuspajan johtaja, joka oli sekä hyväksymässä teostani että polttamassa sitä roviolla. 

Nykyisin ei tunnusteta olevan ketään vallan tihentymänä toimivaa pistettä, joka vastaisi Kekkosta.

Nykyään ”Kekkosta” onkin koko yhteiskunta: poliittinen korrektius, EU-normit, sananvapauden kiristely ja kuristelu, internatsismi, tieteen ohjailu taloudellisella painostuksella, ilmastohumppa ja tietenkin myös feminismi. Neuvostoliittokin on astunut kuvaan uudella nimellä.

Nyky-yhteiskunnan piilokekkosmaisuutta ei huomata, koska se on niin suurta, epäpersonoitua, universaalia ja lähellä.

Mutta kuka on Kauko Kare? 

 

Arvioitu teos:

Simo Grönroos, Kauko Kare – Suomettumisen kriitikko: Nootti-lehden ja Alea-kirja-kustantamon perustajan toiminta Kekkosen ajan toisinajattelijana. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta 48, 2023.

Ministeriero enteilee hallitukselle kuumeista loppukautta

Perussuomalaisen elinkeinoministerin Vilhelm Junnilan ahdistelu ja hänen pakottamisensa eroamaan ei erityisemmin harmita minua, sillä puolue petti äänestäjien valtaosan tekemällä porvarien kanssa kelvottoman hallitusohjelman. Kirjoitin aiheesta täällä.

Perussuomalaiset on kieltämättä oikeistolainen puolue, mutta se ei ole kansallismielinen puolue, koska Suomen kansan etu pääsi unohtumaan.

Junnilan tapaus on kylläkin puhutteleva – ja sopii varoittavaksi esimerkiksi woke- ja cancel-terroristien häiriköinnistä. 

Hullua siinä on vihervasemmistolaisten käsiterealistinen tapa lavastaa värikkäistä ilmaisuista, kielikuvista ja vitseistä muka-vaarallisia ajatusten kaaria ja kokonaisia ideologioita, joita uhrinsa muka-edustavat. Kaikki tämä tapahtuu valtavirtamedian vyörytyksellä.

Vastaavanlaista nähtiin, kun Perussuomalaisten puoluesihteeriä Arto Luukkasta syyteltiin hänen käytettyään Keskustan vaalitappioon liittyen ranskankielistä sanontaa coup de grâce (armonlaukaus). Myös tuosta tokaisusta verkkovaikuttajat kohisivat pohtien, aikooko puoluesihteeri ampua jonkun!

Vastaavasti Junnilan pitämät kansallismieliset puheet yhdistettiin muitta mutkitta uusnatsien toimintaan, ja pesukarhusolmiosta kaiveltiin viittauksia rasismiin. Homoihin kohdistuvasta kansankiihotuksesta syytelty Päivi Räsänen puolestaan pyrki puhdistamaan pahaa mainettaan moittimalla Junnilan väläyttämiä ”ilmastoabortteja”, ikään kuin väestöräjähdyksen rajoittamiseen kehitysmaissa ei olisi syytä.

Vanhassa vitsissä kysytään, mitä eroa on perussuomalaisilla ja krisuilla. Vastaus: perussuomalaiset suhtautuvat rasistisesti kaikkeen erilaisuuteen, kun taas kristilliset suhtautuvat erilaisesti kaikkeen rasismiin. Päivin kilvenkiillotus oli siis varmasti moralisistista.

Mutta on hyvä muistaa myös, mitä on nationalismi. Nationalismi on kansallismielisyyttä ja kansallisen edun edistämistä. Kansallisen edun edistämisen pitäisi kuulua jokaisen ministerin virkatehtäviin.

Nationalismin vastakohta on internationalismi, eli tuttavallisemmin internatsismi. Se on aatteista synkin, sillä se pyrkii ajamaan kansainvälisiä etuja omien kansalaistemme etujen ohi. Internatsismille on nyt annettu valta Euroopan unionissa, ja Junnilaakin vivutettiin irti elinkeinoministerin tehtävästä vedoten ”kansainväliseen maineeseen”.

Ollessaan kansallismielinen Junnila oli elinkeinoministeriksi jokseenkin sopiva. Erään todistuksen Junnilan puolesta tarjosi eräs mustan väestönosan edustaja, joka kehui Junnilaa Helsingin Sanomissa. Tuossa roolissa Junnilan puolestapuhuja tosin saattoi toimia vain siksi, että hän täytti lehden etnis-poliittisen normatiivin.

Nationalismin hyveestä suosittelen luettavaksi israelilaisen filosofin Yoram Hazonyn teosta The Virtue of Nationalism. Siinä kerrotaan vähemmistönationalismin näkökulmasta, kuinka hyvä aate nationalismi pohjimmiltaan on.

Nationalismia ei pitäisi yhdistää sen enempää imperialismiin kuin Hitlerin museorasistisiin juutalaisvainoihinkaan. Nationalismia moittiva vihervasemmisto tosin tulee yhdistäneeksi omat aatteensa Putinin nykyiseen ”denatsifikaatioon”.

Ilmastoabortit

Entä sitten ilmastoabortit? On tosiasia, että väestön paisuminen kehitysmaissa muodostaa suurimman ekologisen uhan koko maailmalle. Jo yli puolet maapallon kasvihuonepäästöistä tulee kehitysmaista ja yli kolmasosa yksinomaan Kiinasta, joka rakentaa noin 200 uutta hiilivoimalaa, koska Pariisin kelvoton ilmastosopimus sallii sen. Kiina ei vain korvaa hiilivoimaloita uusilla vaan rakentaa hiilivoimaa lisää ja samalla lisää päästöjä.

Suurin päästölähde on asuminen, mikä indikoi, että ihmisiä planeetallamme on kerta kaikkiaan liikaa.

Väestöpainetta ei pidä päästää purkautumaan kehittyneisiin maihin, koska silloin ongelma vain siirtyy toiseen paikkaan. Ratkaisuksi jää väestönkasvun rajoittaminen, johon voidaan päästä ehkäisyllä tai yhden lapsen politiikalla. Siitä voidaan aivan mainiosti käyttää lennokasta ilmaisua ”ilmastoabortti”.

Nähdäkseni se oli vain iskevää kielenkäyttöä, mutta vihervasemmiston töyhtöpäät nostavat nykyään kohun kaikesta, mikä ei noudata kukkahattusanastoa tai viranomaisdiskurssia.

On demokratian vastaista, että ministerillä ei saisi olla poliittisia mielipiteitä ja niitä ei saisi sanoa.

Minua ei huolestuta sekään, että Riikka Purra tai Wille Rydman ovat esittäneet yksityisessä viestinnässään joidenkin toisten kansalaisten mielestä sopimattomia näkemyksiä tai sisäpiirihuumoria, sillä kaikkihan ihmiset esittävät yksityisessä viestinnässään sopimattomia näkemyksiä tai sisäpiirihuumoria.

Sen sijaan minua huolestuttaa hallitusneuvotteluissa läpi juntattu kokoomuslainen hallitusohjelma, joka on suomalaisia ihmisiä kohtaan tyly ja saattaa vaakalaudalle Suomen kansalaisten toimeentulon ja sosiaaliturvan.

 

Sananen puoluepoliitikkojen naurettavuudesta

Julkisessa sanassa syytellään jatkuvasti ”äärioikeistolaisuudesta”, mutta äärivasemmistolaisuudesta ei moitita, vaikka ministereinä on ollut väkivaltaisen kommunistisen diktatuurin puolueperillisiä. 

Vallan vahtikoirana toimimisen sijasta eräs TV-kanava on päättänyt tehdä valtiontaloutemme tuhlaajatytöistä feministisen pyhimystarinan otsikolla ”Viisi valittua”.

Vertailukohdan tarjoaa vasemmistoliittolaisen apulaispormestarin Paavo Arhinmäen äskettäinen vajoaminen rautatiealikulkusillan alle maalaamaan graffitia sinänsä karuun betoniseinään (junaa ei juuri silloin tullut).

Kun siis Arhinmäki tuhosi julkista omaisuutta juhannusaattona tekemällään graffitilla sekä vaaransi siten junaliikenteen sujuvan kulun, Helsingin Sanomat haki hänelle puolustelijan, joka pyrki selittelemään apulaispormestarin töherrykset pois: rangaistuksettomiksi ja läpi sormien katseltaviksi performansseiksi.

Arhinmäen ansioluettelo on pitkä: vandalisointia ja virkavallan vastustamista mellakoissa, futishuligaaniaikoihin liittyviä pahoinpitelyjä, virantoimitus päihtyneenä ja sammuminen olympialaisissa, kansanedustajan fyysinen töniminen, raideliikenteen pysäytys, serbien haukkuminen kansanmurhaajiksi, autojen potkiminen ja niin edelleen (ks. Wikipedian lähteitä).

Itse en moralisoi Arhinmäen taiteellista aktiivisuutta, sillä hänen maalamansa graffiti oli lehtikuvien perusteella kaunis, mutta se oli väärässä paikassa.

Arhinmäen graffititempaus oli todennäköisesti tarkkaan harkittu mediateko. Sen tarkoitus oli varmistaa, että punaporvarilla säilyy anarkistinen maine, kun valtakunnalliseen päivänpolitiikkaan ei muutoin ole asiaa pitkään aikaan. 

Ongelma ei ole siis se, että Vilhelm Junnila harrastaa kaksoisviestintää esittelemällä hervottomia kaksisuuntaisia symboleja.

Kyse on siitä, että Suomen valtavirtamedia syyllistyy kaksinaismoralismiin ja vihervasemmistolaiset toimittajat silittävät suosikkipoliitikkojensa päätä.

Olen itse kokenut Junnilan ja Purran nyt nauttimaa ajojahtia vastaavan elämyksen kirjani Totuus kiihottaa mediakäsittelyssä, jolloin minua, mediatutkimustani ja sen julkaisijaa syyteltiin valtavirtamedian kostoissa perättömillä ja suorastaan rikollisen vääristelevillä naisvihaväitteillä.

Osoitin tutkimukseni jatko-osassa Pavlovin koirat, että juuri sillä tavoin toimittajat todistivat entistäkin paikkaansa pitävämmäksi kaiken, mitä olin heistä sanonut. Asiaa arvioi professori Timo Vihavainen teosta koskevassa kirjoituksessaan ja oli oikeassa.

Junnilan tapaus asettuu tutkimukseni todistusaineistoksi jälkikäteen ja saumattomasti. Myös se osoittaa, kuinka valtavirtamedia ja vihervasemmiston kätyrit pyrkivät tuhrimaan tiettyjen poliitikkojen maineen pelkällä mudanheitolla, kaikkien demokratia-, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusihanteiden vastaisesti. 

Toimittajat kiljuvat hysteerisinä ”maalittamisesta”, mikäli heidän harjoittamaansa maineterroria vastaan puolustaudutaan. Mutta toimittajien itsensä raadellessa toisia ihmisiä kyse onkin heidän etujärjestöjensä mielestä vain ”taustoittamisesta”.

Edellä lausuttu ei tarkoita, että olisin Junnilan tai hänen puolueensa kanssa samaa mieltä kaikista asioista. Tämä ei tarkoita myöskään sitä, että kannattaisin hallituksen ohjelmaa, sillä se on surkea.

Mutta vääristynyttä on, että toimittajien valtavirran mielestä äärivasemmistolaiset saavat ja voivat seurauksetta tehdä kaikkea, mikä muilta ihmisiltä on kielletty ja mistä ei-sosialisteille heiluu häkki.

Junnilan väitetyt natsisitoumukset ovat lillukanvarsia verrattuina siihen, kuinka karmea on kokoomusjohtoisen hallituksen ohjelma, jolla ihmiset uhataan ajaa kodeistaan asumistukia leikaten.

Huomio pitäisi kiinnittää siihen eikä yrittää hallitusta nurin tekosyihin vedoten.

---

Päivitys 5.7.2023: Kovin kauan ei ehtinyt kulua Junnilan ministerierosta, kun perussuomalaisten kansanedustaja Juha Mäenpää eristettiin eräiltä musiikkifestivaaleilta hänen maahanmuuttopoliittisiin mielipiteisiinsä viitaten, ja myös sisäministeri Mari Rantasta (ps.) alettiin ahdistella hänen viittauksistaan väestön vaihtumiseen. Sitten alkoi jälleen jankutus tuosta kovan onnen Wille Rydmanista, joka nostettiin Junnilan paikalle.

Tilastollinen totuus asiassa on, että nykymenolla väestö todellakin vaihtuu. Kyseessä ei ole mikään salaliittoteoria vaan tosiasia (aiheesta täällä).

MTV3 haki perättömien syytöstensä vahvistukseksi jälleen erään pahimmista riidankylväjistä: Jyväskylän yliopistossa toimivan Tuija Saresman, joka kysyi, onko Rantasen tapaan ”vahvasti värittynyt henkilö kykenevä sisäministeriksi” (Rantanen on muuten puoluekannaltaan entinen demari).

Vastaan: Tuija Saresman tavoin vahvasti värittynyt henkilö ei varmasti ole sopiva yliopistotutkijaksi.

Päivitys 20.10.2023: Huomionarvoista on, että valtiovaranministeri Riikka Purra kutsui erityisavustajakseen Perussuomalaisten puoluetoimistolla työskennelleen Mikael Lithin, joka on tuomittu tyttöystävänsä pahoinpitelystä, aivan niin kuin työmies Matti Putkonen on tuomittu raiskauksesta.

Erikoista on, että myös rikoksesta epäilty Rydman kelpuutettiin Perussuomalaisten ehdokkaaksi heti.

Sen sijaan Perussuomalaiset harjasivat minut pois kuntavaaleista 2021 ja kaikesta muustakin poliittisesta toiminnasta vain siksi, että media kohdisti minuun töhrimiskampanjan kostoksi mediatutkimukseni Totuus kiihottaa kirjoittamisesta – ja vaikka minua ei ole koskaan epäilty, kuulusteltu, syytetty eikä tuomittu mistään rikoksesta.

Nuhteeton tutkijataustani ei ilmeisesti riittänyt ehdokkuuden pitämiseen perussuomalaisessa puolueessa, mutta ”kokoomuksen Nixon” ja muut rikosoikeudellisen tutkinnan kohteena olevat tai olleet sekä tuomitut henkilöt kelpasivat heti.

Porvarihallituksen ohjelma on suomalaisille susi – Pahimmat virheet asuntopolitiikassa

Miten tässä näin pääsi käymään? 

Hallitus korvautui käänteisellä peilikuvallaan, joka on kansalaisia kohtaan yhtä paha kuin edellinen, mutta toisella tavalla.

Punavihreät tuhlasivat ilmastopolitiikkaan, EU-aneisiin ja maahanmuuttoon, mutta porvaritkaan eivät osaa tai halua laittaa menoja tärkeysjärjestykseen.

Viime hallituskauden tuhlailut maksatetaan nyt kansalaisten asumistuen ja työttömyysetuuksien leikkauksilla, jotka siirretään veronalennuksiksi suurituloisille!

Lisäksi rahaa hukataan ilmastopolitiikkaan ja EU:n tukipaketteihin, kuten ennenkin, sillä Kokoomus ja RKP eivät tingi niistä.

Hallitus ei johda säästötoimia edestä, kuten eivät kansanedustajatkaan, jotka nostivat palkkojaan täksi kaudeksi 7,9 prosenttia!

Hallitusohjelmassa ei pukahdeta sanaakaan virkamiesten ja poliitikkojen palkkojen leikkaamisesta, vaikka säästämisen pitäisi alkaa valtion byrokratiamenojen tuntuvasta ravistelusta.

Perussuomalaisia äänestäneet joutuvat nyt maksamaan kokoomuslaisten veronkevennykset.

 

Hallitusohjelman asuntopolitiikka on suomalaisia kohtaan susi

Napamies Petteri Orpo – orpo petturi vai petturi Orpo? Ei kumpaakaan, sillä munille potkimista oli Kokoomuksen taholta odotettavissa jo vaalikampanjan aikana.

Perussuomalaiset kävelivät Kokoomuksen miinaan ja pettivät itseään ja suuren osan äänestäjistään.

Timo Soini oli oikeassa sanoessaan, että perussuomalaisia puijattiin. – Puijattiin muussakin kuin ministerinsalkujen jaossa. Miten? Siitä oma analyysini tässä.

Ei ole epäilystäkään, ettei valtion menoista pitäisi säästää. Mutta nyt ei säästetty vaan tingittiin ja tuhlattiin väärissä paikoissa: todennäköisesti vain lisättiin valtion menoja ja suomalaisten ihmisen ahdinkoa.

Ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastamisesta puhuttiin paljon ja pitkään, mutta se ei ole hallitusohjelman pahin kohta, jolla työttömyydestä tai pienituloisuudesta kärsiviä suomalaisia kiusataan.

Pahin on asumistuen leikkaus. Kun Helsinki yhdistetään vyöhykkeeseen 2, valehdellaan asumisen hintataso muuksi kuin se on. Omavastuun korottaminen 42 prosentista 50:een tarkoittaa, että asumistuen kuukausimäärästä leikataan pyöreästi 100 euroa kotitalouskohtaisesti.

Tämän verranko valtio säästää? Ei – vaan summa kiertyy suurelta osin toimeentulovajeeksi ja sitä kautta Kelan toimeentulotuen tai kunnan täydentävän toimeentulotuen täytettäväksi! Paitsi niiden osalta, joilla on vähäistäkin varallisuutta eikä siten oikeutta toimeentulotukeen. 

Keitä he sitten ovat? Yleensä suomalaisia työttömäksi joutuneita, kun taas turvapaikanhakijoina oleskeluoikeuden saaneet ovat lähtökohtaisesti varattomia ja sitä kautta oikeutettuja toimeentulotukeen myös siinä tapauksessa, että heidän asumistukensa joutuu leikkuriin.

Tulos: suomalaiselta työttömältä otetaan asumistuen leikkauksilla perustoimeentulosta keskimäärin satanen kädestä, mutta vaikutus ei yllä toimeentulotuen saajiin lainkaan.

Esimerkiksi Helsingissä toimeentulotuen saajista suhteettoman suuri osa on vieraskielisiä, yleensä pakolaisina tai turvapaikanhakijoina tulleita maahanmuuttajia, heidän perheenjäseniään tai jälkeläisiään. He täyttävät ihanteellisesti toimeentulotukilain varattomuus- ja tulottomuusehdot! He siis saavat asuinkuluihinsa valtion rahaa, kuten ennenkin.

Olisi kiinnostavaa tietää, miksi juuri kyseistä jengiä pitäisi hyysätä, ja onko tämä nyt perussuomalaisen puolueen tavoitteiden mukaista.

Yleisen asumistuen varallisuusharkintaa ei pidä ottaa käyttöön

Tähän asti asumistukea on myönnetty myös omistusasunnon hoitovastikkeeseen ja omakotitalon kuluihin, kuten lämmitykseen. Hallitus vetää maton alta ja vie katon päältä ohjelmalla, jonka mukaan asumistukea ei myönnetä omistusasuntoihin jatkossa lainkaan.

Työttömäksi joutunut suomalainen omistusasuja pakotetaan siis myymään asuntonsa ja siirtymään vuokralle asumaan, jolloin asuinkulut kasvavat. Kotinsa myynyt ei puolestaan voi saada asumistukea siksi, että varallisuusharkinnan sisällyttäminen asumistukeen estää asumistuen myöntämisen, ja ihmistä kannustetaan syömään kotinsa. Paitsi tapauksissa, joissa omistusasunto on ollut velkana, ja niitä on paljon.

Hallitus on tekemässä asumistuesta toimeentulotuen kaltaisen loukun, joka ei tosiasiassa edistä kansalaisten toimeentuloa vaan huonontaa sitä sekä kannustaa ihmisiä hankkiutumaan mahdollisimman nopeasti täysin varattomiksi saadakseen tuloa juokseviin menoihinsa.

Mikäli asumistukea ei jatkossa myönnetä omistusasunnon kuluihin, muutos merkitsisi velvoitetta myydä asuntonsa ja siirtyä vuokralle asumaan. Tämä vaarantaisi perusoikeuden kotiin ja loukkaisi omaisuudensuojaa sekä yhdenvertaisuutta.

Varallisuusharkinnan käyttöönotto merkitsee puolestaan, että asumistuen saajan ei kannattaisi hankkia varallisuutta – tai kannattaisi suorastaan köyhtyä saadakseen tuloa elinkustannuksiinsa, tässä tapauksessa asumiseen.

Hallitus on korostanut, että ”kaikkein heikoimmassa asemassa olevien” etuuksiin ei puututa. Heikentämällä toiseksi tai kolmanneksi heikoimmassa asemassa olevien asumistukea hallitus on ohjaamassa heitäkin tuohon kaikkein kurjimpaan asemaan. 

THL:n arvion mukaan noin 100 000 ihmistä putoaa asumistuen ja työttömyysturvan leikkausten vuoksi toimeentulotuelle, jolloin valtion menot eivät vähene lainkaan, mutta kannusteloukut syvenevät. Osa asumistuen menettäneistä ei saa kompensaatiota toimeentulotuesta, vaan heille leikkaukset ovat absoluttisia, ja he ovat yleensä suomalaisia ihmisiä.

Hullunkurista on, että porvarihallitus on ensi töikseen vaarantamassa suomalaisten ihmisten kodit, mikä loukkaa oikeiston perinteisesti korostamaa perustuslaillista omaisuudensuojaa.

Mikäli ihmiset ajetaan omistusasunnoistaan vuokralle asumaan, se todennäköisesti lisää asuinkuluja ja asumistuen tarvetta, sillä vuokralla asuminen on yleensä omistusasumista kalliimpaa.

Kotitalouksia, jotka saavat asumistukea omistusasunnon hoitovastikkeisiin tai kuluihin, on laskettu olevan Suomessa noin 16 860. Joukko on väestöön suhteutettuna pienehkö, mutta asumistuen lopettaminen heiltä olisi kotitalouskohtaisena muutoksena valtava.

Valtiontalouteen saavutettava säästö olisi puolestaan mitättömän pieni verrattuna mullistukseen, jonka totaalinen lopetus aiheuttaisi omistusasujille. Tämä on jälleen näyttö siitä, että asiantuntemus ja seurausharkinta puuttuvat hallitusohjelman sosiaalipoliittisista osioista kokonaan.

Hallituksen aikaansaamat häädöt tarkoittaisivat märän rätin heittämistä ihmisten naamalle ja johtaisivat kammottaviin tilanteisiin.

Ihmiset pakotettaisiin myymään asuntonsa huonossa markkinatilanteessa, jossa kaupattavaksi päätyisi suuri määrä asuntoja. Työttömille se tarkoittaisi käytännössä omaisuutensa menettämistä. Asuntojen hinnat romahtaisivat entisestään.

Kotinsa voisi joutua myymään myös rintamamiestalossa asuva Perussuomalaisten äänestäjä, jolta hallitus veisi nyt sen, mitä ryssä ei onnistunut sodassa ottamaan!

Oikeus kotiin on perusoikeus. Sosiaaliturvalainsäädännön niin sanotusta heikentämiskiellosta johtuu, että saavutettuun tasoon olisi suhtauduttava perusoikeusmyönteisesti, eikä perusetuuksiin saisi tehdä muutoksia pelkästään mielipiteidenvaraisten työllistymisoletusten perusteella.

Asumisen hintatasossa ei ole tapahtumassa asumistuen alentamista vastaavaa muutosta, ja perusetuuteen kohdistuva leikkaus olisi ihmisiä kohtaan drakoninen. Niinpä asumistuen tason alentamista ei voida pitää perusteltuna.

Asumistuen varattomuusehto on keskeinen syy eläkeläisten leipäjonoihin, ja esitän, että hallitus parantaisi eläkeläisten asumisturvaa ja toimeentuloa poistamalla varattomuusehdot ja -rajat eläkeläisten asumistuesta sen lisäksi, että niitä ei ole ollut yleisessä asumistuessa.

 

Vuokra-asunnot ja asumisoikeusasuminen vaarassa

Myös hallituksen tavoite purkaa tai irtisanoa kaupunkien asuntojen vuokrasopimuksia parempituloisiksi muuttuneilta on oikeudeton ja järjen vastainen. Se ei varmasti kannustaisi ketään kaupungin vuokra-asunnossa asuvaa hankkiutumaan paremmin palkattuihin töihin! – Ja sehän oli kuitenkin tarkoitus.

Jälkikäteen tehtävät tarkistukset voimassa oleviin vuokrasopimuksiin ja vuokrasopimusten irtisanomiset sekä purkamiset voivat rikkoa taannehtivan lainsäädännön kieltoa ex post facto ja sopimusten pysyvyys- ja sitovuusvelvoitetta pacta sunt servanda.

Niitä rikottaisiin myös, jos hallitus lopettaa ARA-korkotukirahoituksen asumisoikeusyhtiöiltä. Siitä voisi avautua tie aso-talojen käyttö- ja luovutusrajoitusten poistamiselle, mikä olisi asumisoikeussopimusten ja koko aso-järjestelmän tarkoitusten vastaista.

Asumisoikeustalot eivät kelpaa markkinaehtoisten lainojen vakuuksiksi, sillä ne eivät ole – eikä niiden pidäkään olla – realisoitavissa, joten ARA-rahoituksen lopettaminen asumisoikeusyhteisöiltä tarkoittaisi käytännössä koko asumisoikeusjärjestelmän romuttamista.

Asumisoikeusyhtiöt eivät voine kuitenkaan lopettaa uudisrakentamista, koska asumisoikeustaloja on kaavoitettu uusiin suuriin kaupunginosiin jopa 20 prosenttia asuinrakennuskannasta esimerkiksi Helsingissä. Lopettamalla ARAn takaamat korkotukilainat uusilta asumistukitaloilta hallitus yrittänee tehdä asumisoikeusasumisesta kovan rahan asumista.

Lopulta ASO-talojen omistajayhtiöitä saatetaan taivutella rakentamaan markkinahintaisilla lainoilla ja nostamaan asumisoikeustalojen käyttövastikkeet niin korkeiksi kuin asumisoikeuslain 33 pykälän 3 momentti sallii, eli vuokrien tasolle. Tämä puolestaan tekisi asumisoikeusasumisesta huippukalliin ja asukkaiden näkökulmasta epähoukuttelevan vuokralla asumisen muodon.

Hallitus on tekemässä asumisoikeusasunnoista vuokrarysiä, joissa oikeus asua muuttuu hintahäädöiksi.

Esityksellään ARA-rahoituksen ja -takuiden lopettamiseksi hallitus on luomassa poliittista painetta myös asumisoikeusasuntojen myyntikiellon ja vuokrausehtojen purkamiselle, vaikka perustuslakivaliokunta aivan äskettäin torppasi hankkeen uutta asumisoikeuslakia säädettäessä 2021.

Asumisoikeusjärjestelmän alasajo on nähdäkseni perussuomalaisten etujen vastaista politiikkaa. ASO-järjestelmä luotiin pysyvien asuntojen rakentamiseksi taloudelliselle keskiluokalle, jonka tulot ja varallisuus eivät riitä omistusasuntoon mutta jonka sosiaalinen asema ei ole toisaalta niin huono, että ovi avautuisi valtion korkotukemiin ja takaamiin kuntien vuokra-asuntoihin.

Hallitusohjelman kirjaukset ovat tyypillisiä näyttöjä kokoomuslaisesta asuntopolitiikasta. Sen mukaan edistetään vain omistusasumista ja markkinaehtoista sekä vapaarahoitteista vuokrakiskontaa. Tosiasiassa myös niiden ihmisten täytyisi voida asua, joilla ei ole satojatuhansia euroja laitettavaksi seiniin.

Sosiaalista asuntotuotantoa tulisi lisätä ja tukea, jotta Kokoomukselle tärkeiden pienipalkkaisten ja osa-aikaisten työllisten olisi mahdollista jatkaa asumista pääkaupunkiseudulla palvelemassa porvarien pyyteitä.

Asumistuen heikennyksillä ja valtion korkotukien ja takauksien leikkauksilla hallitus lisää kansalaisten epävarmuutta, aiheuttaa huolta kodin menetyksistä ja loukkaa ihmisten perusoikeutta asuntoon ja kotiin.

On kieroa, että Perussuomalainen puolue, joka on esiintynyt Suomen kansalaisten perusoikeuksien puolustajana, meni takaamaan kokoomuslaista asuntopolitiikkaa, jolla loukataan suomalaisten ihmisten kodinturvaa. Sen sijaan leikkaukset eivät yllä pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden asuinoloihin ja toimeentuloon lainkaan, koska toimeentulotuki!

Miksi yleisen asumistuen leikkaaminen on seinähullua?

Suomalaisten ihmisten työttömyysetuudet, asumistuki ja toimeentulotuki pitäisi yhdistää kansalaisen perustuloksi, joka takaisi minimitoimeentulon esimerkiksi työttömyyden tapauksessa. Asiasta onkin ylimalkainen maininta hallitusohjelmassa: Perussuomalaisten sosiaalipoliittiseen ohjelmaan 2019 (s. 10) sisältyvä yleistuki, jota on pohtinut myös sosiaaliturvakomitea välimietinnössään.

Mutta hallituksen ohjelma on tämän tavoitteen kanssa ristiriidassa.

Se on ristiriidassa myös asuntomarkkinoilla vallitsevan tilanteen kanssa. Suomalaisten asuinkulut ovat nousseet jyrkästi, eikä ole Kelan ja VATTin tutkimusten valossa oletettavaa, että asumistuen leikkaaminen alentaisi asumismenoja.

Asumisen tukia ei ole koskaan korotettu etupainotteisesti, eli asumistuella ei ole ruokittu vuokrien, vastikkeiden eikä energian hinnan nousua. Päinvastoin: vuokria, vastikkeita ja energian hintaa on nostettu ensin, ja asumistukea on jouduttu korottamaan perässä, noin kahden vuoden viiveellä.

Hallitus yrittää nyt purkaa ongelmaa väärästä päästä. Oletuksena on, että vuokrat, vastikkeet ja muut kulut automaattisesti laskevat markkinamekanistisista syistä, jos asumisen tukia leikataan. Tosiasiassa vuokraajayhtiöt pitävät asuntoja jopa tyhjinä ihan vain taatakseen, että vuokrien hinnat eivät laske.

Todistamaton oletus on, että ihmisille löytyy työpaikkoja ja työtuloja, jos kodit ja asuminen saatetaan uhanalaisiksi.

Sellaisesta ei ole mitään näyttöä, ja todennäköisesti leikkaukset vain pahentavat asukkaiden taloudellista ahdinkoa, ja vaje siirtyy ihmisten ruokapöytiin.

Koska hallitusohjelman premissit ovat todistamattomia ja kausaaliketjut virheellisiä, myös niiden pohjalle rakennetut johtopäätökset ovat nurinkurisia.

On kerrassaan väärin, että poliittiset luottamushenkilöt vailla mitään tosiasiallista pätevyyttä ja asiantuntemusta päästetään tekemään toisten ihmisten perustoimeentuloa koskevia päätöksiä pelkästään omien oletustensa ja käsitystensä pohjalta, tuntematta sosiaaliturvalainsäädännön mekanismeja. Juuri siinä on demokratian eräs heikkous.

Myös monet netti-influensserit ovat kiljuneet kitapurjeet lepattaen, että asumistuen leikkaaminen ”kannustaa” ihmisiä töihin.

Totuus on, että työttömyysturvan ja asumistuen heikennykset eivät luo Suomeen yhtään työpaikkoja, joihin työttömät suomalaiset voisivat noin vain mennä.

Työttömyyttä esiintyy lähinnä hoitoalalla, varhaiskasvatuksen piirissä ja ATK-alan lapiotyössä eli koodaamisessa, eikä Suomessa tarvita sen enempää määrällistä työvoimareserviä kuin ”asiantuntijoitakaan” ulkomailta.

Asumistuen leikkaukset eivät varmasti ratkaise työvoiman kysynnän ja koulutusten välistä kohtaanto-ongelmaa, sillä leikkaaminen ei tee työttömistä entistä sopivampia tarjolla oleviin hommiin.

Käsitys, että jokainen on sovelias jokaiseen mahdolliseen työhön, pyrkii kumoamaan yhteiskunnallisen työnjaon periaatteen, joka on järkiperäisen toiminnan ehto.

Asumistuen leikkaukset runtelevat myös omistusasujia

Entä sitten, jos vuokrat lähtisivätkin leikkausten myötä laskukiitoon? Vaikutukset asuntomarkkinoihin olisivat dramaattiset. Asuntosijoittajat vetäytyisivät, ja vuokra-asuntoja poistuisi markkinoilta, mikä johtaisi jälleen vuokrien nousuun.

Mikäli vuokra-asuntosijoittaminen osoittautuisi vähemmän tuottoisaksi, omistusasuntojen hinnat laskisivat, mikä runtelisi omistusasujia ja asuntovelallisia, joiden investointien arvot putoaisivat. Myös lainojen vakuusarvot alenisivat, mikä kauhistuttaisi pankkeja. Pakkorealisoinneissa syntyisi luottotappioita.

Asumistuki ei ole pitkään aikaan ollut vuokralaisten tukemista, sillä asumistuet on imuroitu vuokralaisten pankkitileiltä valokaapeleita pitkin vuokranantajien tileille. 

Kokoomuksessa, Perussuomalaisissa ja niiden apupuolueissa ei ole ymmärretty, mikä rooli asumistuella on suomalaisessa asunto- ja rakentamispolitiikassa. Se on ollut epäsuoraa tukea rakennusliikkeille ja asuntosijoittajille, joiden kautta kasvukeskuksiin on pystytty tuottamaan suuri määrä uusia asuntoja.

Asumisen tukemisessa ei ole ollut mitään vikaa, kun sillä on voitu turvata ihmisten kodit ja laaja uudisrakentaminen. Noin 2,2 miljardin vuosikulu tästä hyvästä on valtionbudjetissa kohtuullinen. Se on ollut investoimista kiinteään omaisuuteen – ei syömävelan tekoa.

Perussuomalaiset ampuvat itseään ja kannattajiaan jalkaan huonontamalla äänestäjiensä asumistukea ja viemällä sen omistusasujilta kokonaan. Myös Kokoomus runtelee itseään ja kannattajiaan alentamalla asumistukea toiveenaan, että vuokrat laskisivat. Eikö kukaan sääli vuokrakiskureita, joiden rakkaat vuokrarahat jäävät saamatta, mikäli Kokoomuksen toive alemmista vuokrista toteutuu?

Korkojen nousun vuoksi jäässä olevat asuntomarkkinat eivät nyt kaipaisi minkäänlaisia asumistuen leikkauksia. Eivät myöskään siksi, että kansalaisten asuinkulut ovat katossa energian hinnan nousun, EU:n ilmastovaateiden ja vihreän ympäristöpolitiikan vuoksi.

Kokoomuslaisella politiikalla pienituloisia ihmisiä ei saada taatusti pysymään pääkaupunkiseudulla, vaikka juuri täällä töitä olisi tarjolla. Päinvastoin: sentrifuugi-ilmiön mukaisesti Helsinki ja Espoo ovat jo pitkään ajaneet pienipalkkaiset Vantaalle ja kehyskuntiin kurjistumaan, mikä on lisännyt segregaatiota ja ympäristökuntien vaikeuksia.

Ongelmien kasautuminen, syveneminen ja kurjistuminen ovat tyypillisiä porvarillisen talouspolitiikan tuloksia, ja ne on nähty aiemmin monessa muussa maassa, kuten Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa.

Perussuomalaiset hävisivät seuraavat vaalit jo hallitusneuvotteluissa

Oikeus asuntoon ja kotiin on perusoikeus, josta on säädetty perustuslain 19 §:n 4 momentissa. Mikäli valtiovalta tekee asumisen sosiaaliturvaan muutoksia, jotka ovat ristiriidassa todellisen asuntomarkkinatilanteen kanssa, voi kyseessä olla perusoikeuksien rikkomus.

Ihmisten perusturvaa ei saisi jättää myöskään työllistymistä koskevien oletusten ja toiveiden varaan, kuten Kokoomus, Perussuomalaiset, RKP ja krisut nyt tekevät.

Asiaa sietäisi tutkia perustuslakivaliokunnassa ja paremmissakin pilttuissa. Eritoten asumistuen leikkaus vaarantaa ihmisten kodit ja kuuluu minimiturvaan, johon ei vaalikampanjoissa esitetty muutoksia.

Toimeentulotuki ei viimesijaisena tukena kompensoi asumistuen leikkauksia niille kansalaisille, joilla on helposti rahaksi muutettavaa varallisuutta tai yli tuhat euroa pankkitilillä.

Toimeentulotuen saajien pankkitilit puolestaan on läpivalaistu siitä asti, kun kokoomuslainen Maija Perho sai ministeriaikoinaan läpi kansalaisten yhdenvertaisuutta, tietosuojaa ja mahdollisesti myös muita perusoikeuksia rikkovan vaateensa lasisista ihmisistä. Lainmuutos tehtiin kiilusilmäisessä kiimassa.

Persut ovat menneet kokoomuslaisen nylkemispolitiikan takaajaksi, ja on käymässä aivan kuten ennustin kirjassani Pavlovin koirat (2022, s. 291): Kokoomuksen neuvottelijat pystyivät laittamaan Purran jengin povitaskuunsa, sillä Perussuomalaisista puuttuu sekä työmarkkinapoliittista että sosiaalipoliittista osaamista.

Kokoomus vei perussuomalaisia Säätytalon neuvotteluissa kuin mätää kukkoa.

Monet verkkokeskustelijat ovat metelöineet asumistuen leikkausten puolesta luullen, ettei tuilla ole nykyisin mitään kattoa. Myöskään Petteri Orpo ei kannanotoistaan päätellen ymmärrä sosiaaliturvajärjestelmämme rakennetta lainkaan.

Ongelmana ei ole minkään yksittäisen tuen taso, vaan yhdessä tuessa tapahtuvan muutoksen siirtyminen toiseen tukimuotoon. Jos taas saantiehtoja ”uudistetaan”, syntyy muutosten tuloksena yleensä huononnuksia ja suuri määrä väliinputoajia, kuten asumistuen leikkausten kautta käy.

Mitä Perussuomalaiset on saanut hallitusneuvotteluissa vastalahjaksi siitä, että puolue on suostunut muun muassa asumistukijärjestelmän rapauttamiseen ja asumisoikeusasuntojen ARA-tukien alasajoon?

Vastaus: eivät yhtään mitään. Perussuomalaiset väänsivät pitkään maahanmuutosta, mutta tulos oli mitättömän laiha: pakolaiskiintiön alentaminen 500 tulijaan vuodessa ja vähäpätöisiä tiukennuksia ulkomaalaislakiin.

Ongelma ei ole tähänkään asti ollut YK:n pakolaiskiintiön suuruus (noin 1000 tulijaa vuodessa) vaan turvapaikanhakijoina ja muina laittomina maahantunkeutujina saapuvien paljous.

Petteri Orpo oli sisäministerinä päästämässä Suomeen vuonna 2015 yli 30 000 turvapaikanhakijaa, joista suuri osa osoittautui sotilaskarkureiksi. Migri paljasti asian vasta vuonna 2019, sillä Petteri Orpo oli väittänyt, että tulijoiden motiivien epäileminen olisi rasismia. Tosiasiassa se olisi ollut rationalismia, niin kuin syiden analysoiminen yleensäkin. Sotilaskarkuruus ei ole YK:n pakolaisjärjestön mukaan turvapaikan myöntämisen laillinen peruste.

Hallitusneuvotteluissa Perussuomalaiset hurahtivat Orpon kuningastien takaajaksi, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Perussuomalaiset myöntyivät Kokoomuksen esittämiin työttömyysturvan ja asumistuen huononnuksiin vain estääkseen kourallista ulkomaalaisia tulemasta maahamme. 

Turun siltarumpurata ja Petteri Orpon kuningastie

Älkää tulko sanomaan minulle, että sosiaalietuuksien saajat ”elävät toisten varoilla”. Toisten varoilla elävät niin kuninkaat kuin kauppiaatkin, mutta he elävät niillä leveämmin kuin toiset ihmiset. Talous on nimittäin riippuvuussuhde, jossa valta ratkaisee sen, mikä lantti kenenkin käteen putoaa.

Nyt tuosta vallankäytöstä päättää Petteri Orpo esikuntineen, mutta tulokset ovat onnenpyörän pyörähdyksiä. Työttömyys mahdollistaa sen, että jollakin toisella vielä työpaikka on, joten työttömiä ei sovi moittia globalisaation aiheuttamasta työpaikkojen maastapaosta. Lääkärit ja lakimiehet laskuttavat luksuksensa toisten ihmisten kärsimyksillä ja vastoinkäymisillä, joita ilman hekin olisivat toimettomina.

Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko perussuomalaisista löytyy niitä hyväosaisia ja hyvätuloisia, joita Petteri Orpon lupaamat tuloveron kevennykset miellyttävät. Vai olisiko niin, että itä-helsinkiläiset perusjampat huomaavat tulleensa huijatuiksi?

Hallitusohjelmalla ei hoideta nyt valtiontaloutta lainkaan. Turun radan nopeuttamiseen riittää Petteri Orpolta yli miljardi euroa veroveroja, mutta kansalaisten asumisturvaa pidetään tärkeänä huonontaa 360 miljoonan euron leikkauksella, jolloin myös asuinrakentaminen menee jäihin.

Tavoiteltu 360 miljoonan säästö on valtionbudjetissa pelkkää rikkalapiopolitikointia verrattuna niihin välillisiin haittoihin, joita asumistukijärjestelmän runtelusta syntyy.

Rata pitäisi jättää koskematta ja asumistuen leikkaukset tekemättä. Säästyisi enemmän.

Mitä ajattelevat muualla kuin Turussa asuvat perussuomalaiset, joiden tienpitoon ei riitä valtiolta varoja vain siksi, että Petteri Orpo pääsisi entistä nopeammin vaalipiiriinsä tekemään siltarumpupolitiikkaa?

Kiskojen kiillottaminen on hullua siksikin, että junayhteyksiä ei suinkaan paranna junien nopeuden nostaminen eikä radan lyhentäminen. Olennaista on, paljonko aikaa tuhlautuu lähdön odottamiseen radan molemmissa päissä. 

Ratayhteyden kokeminen toimivaksi on kiinni siitä, paljonko junavuoroja ja lähtöjä sillä liikennöi, eikä junan vauhdista. Suurnopeusjunat jättävät entistä enemmän pysäkkejä väliin, ja sitä kautta yhteydet huononevat eivätkä parane. ”Tunnin rata” on napamies Orpon omahyväinen mukavuushanke, jonka kautta hän pyrkii ostamaan ääniä valtion rahoilla.

Kokoomuksen ja Perussuomalaisten panostus raideliikenteeseen ylittää nyt Vihreiden märimmätkin unelmat. En olisi koskaan voinut kuvitella, että Perussuomalaiset menee hallitukseen, joka ei tingi ilmastotavoitteista!

Nyt asia on kirjattu tämänkin hallituksen ohjelmaan: ylimitoitetuista ilmastotavoitteista ei tingitä.

Perussuomalaiset eivät saaneet hallitusohjelmaan edes ajopolttoaineiden hinnan alentamista, vaikka se oli puolueen vaalilupaus. Eivät tietenkään saaneet, koska hyvätuloisten veronalennukset Kokoomus laskuttaa kulutusveroilla, kuten juuri polttoaineveroilla, samalla kun porvarit ajelevat sähkö-Tesloillaan.

Luonnollista on, että hallitus alkaa selvittää myös perintöveron poistoa juuri nyt, kun olen saanut minulle langetetut perintöveroni maksettua. Sitten pitäisikin alkaa maksaa veroa toiseen kertaan: perityn omaisuuden mahdollisesta luovutusvoitosta, tietysti entistä enemmän.

Miten valtiontaloudesta olisi pitänyt säästää?

1) Lopettamalla tarpeettoman, tuottamattoman ja huippukalliin infrastruktuurin rakentaminen (esim. ”tunnin rata”), jonka aikaansaama ajansäästö on useissa selvityksissä todettu vähäarvoiseksi.

2) Kirjaamalla hallitusohjelmaan, että Suomi ei rahoita jatkossa EU:n tukipaketteja eikä suostu velkojen eikä yhteisvelkojen tekijäksi eikä takaajaksi.

3) Perumalla sote ja romuttamalla sen hallintohimmelit kalliine byrokraatinvirkoineen.

4) Hillitsemällä panostuksia aseisiin, sillä Venäjä on pariksi vuosikymmeneksi lyöty ja Suomi Naton huomassa.

5) Pidättäytymällä tuloveron ja varainsiirtoveron alennuksista.

6) Leikkaamalla valtion virkaihmisten palkoista 10–15 prosenttia pois harkinnanvaraisia lisiä ja bonuksia poistamalla ja lopettamalla suuri määrä turhia byrokraatinvirkoja, joita on kertynyt suojatyöpaikoiksi poliittisille kellokkaille.

7) Lopettamalla tendenssitutkimusten tukeminen yliopistoissa, vähentämällä Suomen Akatemian rahoitus puoleen ja purkamalla Sitra.

8) Jäädyttämällä koulutusmenot, sillä koulujen ongelma ei ole taloudellisten voimavarojen puute, vaan ongelma on laadullinen: väärät opetusmenetelmät (kuten inkluusio), jotka pitäisi korvata hyviksi havaituilla metodeilla.

9) Leikkaamalla Yleisradion kuluista ja YLE-verosta, jolloin verotaakkaa voitaisiin siirtää muille sektoreille ja näin välttää perusturvan huononnuksia.

10) Kieltäytymällä kokonaan vastaanottamasta turvapaikanhakijoita ja kotouttamalla täällä oleskelevat tilapäistä suojelua nauttivat ja palautettaviksi määrätyt lähtömaihinsa halvinta kulkuneuvoa käyttäen.

Pelkästään näillä toimilla olisi voitu kattaa valtionbudjetissa oleva vaje. Sote-himmeli nosti byrokratiamenoja 6,4 miljardilla, ja Kokoomuksen tukemaan EU:n elpymispakettiin humahti 6,6 miljardia, eikä tuossa ole vielä nousseiden korkokulujen osuus!

Aivan pian Bryssel lähestyy suomalaisia jälleen käsi ojossa, kun ”koronarahastoksi” sanotun elpymisrahaston varat Italian, Espanjan, Portugalin ja Kreikan tukemiseen ehtyvät.

Espanja kuittaa ”koronarahastosta” edelleen 163 miljardin tuet, eli kaksinkertaisesti Suomen valtionbudjetin verran rahaa, kun taas Suomi saa vain 1,8 miljardia, vaikka meidät pakotettiin pönkittämään rahastoa 7,2 miljardilla.

Tätä Kokoomus päätti tukea jo oppositiosta, ja tulevaisuudessa se vaatii sitä hallituksessa.

Silloin hallitus kohtaa ensimmäisen kriisinsä, ja Perussuomalaiset ovat hallitusaitiossa anomassa eduskunnalta lisärahoitusta muiden EU-maiden tukemiseen yhdessä Kokoomuksen kanssa. Sitä vihervasemmisto mielellään oppositiosta tukee!

 

Ei ole puoluetta

Eräs henkilö sanoi minulle vuonna 2019, että jos Perussuomalaiset lähtee puolueena altasi, sitten sinulla ei ole puoluetta. Ei olekaan.

En ole minkään puolueen panttivanki vaan teen johtopäätökseni parhaan tietoni mukaan, itse.

Perussuomalaiset on tehnyt suuren virheen luopuessaan aiemmasta EU-vastaisuudestaan ja mennessään Kokoomuksen apupuolueeksi.

Tarjosin asiantuntemustani Perussuomalaisille jo hallitusneuvottelujen aikana, jotta ohjelmasta ei olisi tullut Kokoomuksen läpihuutoa. Vastaus oli sama kuin ennenkin: ei vastausta.

Puolue on ignoroinut ja ghostannut minut täydellisesti, ja suunsa ovat menneet kiinni kuin sammakon pimppi. Ilmeisesti sisäpiirin läpi on käynyt käsky, että kanssani ei saa olla missään tekemisissä.

Ikävä sanoa, mutta sellainen puolue, jossa ei voi toimia, on mitätön.

Hallitusohjelmasta neuvottelivat amatöörit, jotka eivät tiedä sosiaaliturvajärjestelmästämme mitään. Sen merkiksi eräs Perussuomalaisten kansanedustaja ihasteli äskettäin Suomi-areenalla hallitusohjelman tavoitetta, että maahanmuuttajille taataan 1600 euron vähimmäispalkka.

Se varmaan miellyttää mediaa, mutta en tiennyt, että maahanmuuttajien edut ovat Perussuomalaisille noin rakkaita! Niin sanottu takuueläke suomalaiselle ihmiselle itselleen on noin puolet tuosta.

Pohditaanpa lopuksi, mikä tähän on johtanut. 

Paavo Väyrynen arvioi jo vuonna 2015, kun Sipilän hallitusta muodostettiin, että parempi hallitus olisi tullut Perussuomalaisten, Keskustan ja SDP:n yhteishallituksesta.

Se olisi ollut suomalaisten ihmisten asialla eikä olisi toiminut EU:n käsikassarana, kuten Perskeko.

Suomessa tarvittaisiin nimenomaan konsensusta, mutta miksi kansanrintamaa ei saada enää aikaan, vaan kenttä on jakautunut äärioikeistoon ja äärivasemmistoon?

Vastaus: syy on maahanmuuton aiheuttamassa eripurassa.

SDP julisti Sanna Marinin suulla, ettei puolueensa tee hallitusyhteistyötä Perussuomalaisten kanssa – ihan vain periaatteellisista syistä. Syy oli yksi: eriävä maahanmuuttokanta.

Ilman maahanmuuttovyörytystä koko ongelmaa ei olisi, ja Suomessa voitaisiin tehdä konsensushenkistä talous- ja sosiaalipolitiikkaa suomalaisten ihmisten hyväksi.

Nyt näin ei tehdä, sillä maahanmuutto-ongelma on jakanut puolueet ja kansalaiset kahtia, eivätkä vasemmisto ja sen ay-liike suostu yhteistoimintaan Perussuomalaisten kanssa.

Toinen syy löytyy ilmastopolitiikasta. Perinteiset kansan- ja työväenpuolueet SDP ja Vasemmistoliitto hurahtivat vihreiden ilmastohumpan kavaljeereiksi. Millenniaalien saatua vasemmistopuolueissa valtaa nämä puolueet unohtivat Suomen kansalaisten etujen edistämisen ja alkoivat hoilata kansainvälisten ilmastoaneiden puolesta.

Suomen valtiontalous olisi voitu pelastaa pelkästään lopettamalla vieraiden kansantalouksien rahoittaminen jo vuosia sitten.

Edellinen hallitus oli susi ajaessaan hullua maahanmuutto- ja ilmastopolitiikkaa.

Nyt sinimusta hallitus pahoinpitelee suomalaisia ihmisiä sosiaaliturvan leikkauksilla ja kompensoi ongelman alentamalla oluen verotusta juottaakseen persut känniin.

Sivistyspuoluetta näyttelevä Kokoomus vakuutteli, ettei koulutuksesta leikata, vaikka leikataankin. Pahin koulutusleikkaus on tietysti opintotuen leikkaus ja opiskelijoiden asumistuen palauttaminen asumislisäksi.

Eikö opiskelijoilta ottaminen muka ole koulutusleikkaus? Koulutuksen subjektihan on opiskelija, joten Kokoomuksen halu taivutella opiskelijoita takaisin yhteisasumismuotoihin on koulutuksesta leikkaamista. Koulutuslehmä oli Kokoomukselle pyhä, mutta se ei lypsänyt, ja siksi Kokoomus tappaa lehmän.

Opiskelijoilta otetaan, mutta Suomen Akatemian määrärahoista, agendatutkimuksesta ja innovaatiotehtailusta ei tingitä, vaikka pitäisi (aiheesta täällä).

Ei ongelma ole koskaan ollut koulutuksen rahapula vaan väärät opetusmenetelmät ja löperöt tutkimusmetodit sekä koulutuksen ja työmarkkinoiden kohtaamattomuus. Tämä pitäisi ymmärtää ilman koulutustakin.

Tuloveronkevennykset suosivat vain hyvätuloisia

Ketkä sitten hyötyvät? Kokoomuksen kansoittama OAJ, jossa on paljon hyvin palkattuja ja virkoihinsa panssaroituneita kokoomuslaisia opettajattaria. Työtaakka ja työttömyys helpottuvat, kun virkoja perustetaan lisää.

Kaivuri-Markku hyötyy, samoin Kokoomuksen pääkannattajakunta: pullakuskit, parturit ja muut yrittäjät, superrikkaat pelurit ja yli 10 000 euroa kuukaudessa tienaavat, niin sanottu parhaiten ansaitseva desiili.

Kristilliset julistivat laupeudentekonaan, että lapsiperheiden tuet paranevat, ja pieni- ja keskituloisten verotus kevenee.

Millä tavoin pieni- ja keskituloisten lapsiperheiden verotus voi enää keventyä, kun pieni- ja keskituloiset lapsiperheet eivät nykyäänkään ole nettoveronmaksajia vaan yhteiskunnallisten subventioiden saajia?

Tuloveron kevennykset suosivatkin lähinnä kokoomuslaisia hyvätuloisia, ja näin syntyvä valtiontalouden alijäämä kompensoidaan korottamalla kulutusveroja ja lääkkeiden hintoja, jolloin asiasta kärsivät eniten pieni- ja keskituloiset, ehkäpä juuri perussuomalaiset.

Sairastaminen pahenee. Asunnottomuus lisääntyy, ja asuntokurjuus syvenee. Entistä vahvemmat viinit tuodaan ruokakauppoihin, jotta suomalaiset hukuttaisivat murheensa tuliliemeen reservaatti-intiaanien tapaan.

Perussuomalaisille kävi hallitusneuvotteluissa kuin sokraattisessa satiirissa, jossa vaihdettiin vaskea kultaan.

Perussuomalaisessa puolueessa vedetään kurvit suoriksi, kuten Kokoomuksessa. Oletetaan yksiviivaisesti, että työttömyysetuuksien ja asumistuen heikennykset automaattisesti vähentävät työttömyyttä, ja 100 000 uutta työpaikkaa ilmestyy kuin kirkkaalta taivaalta.

Samanlainen kaavamainen ja mekanistinen oletus vaivaa asumistuen leikkauksia. Ne eivät alenna valtion menoja, kun suuri osa kuluista siirtyy toimeentulotukeen. Kyseessä on hölmöläisten viltinlyhennys.

Mustaan aukkoon putoaa muutamia kymmeniä tuhansia suomalaisia, jotka eivät ole oikeutettuja toimeentulotukeen, vaikka asumistuki pienenee tai poistuu kokonaan, kuten omistusasujilta.

Se, että eläkeläisten asumistukeen ei kosketa, ei paranna mitään. Eläkeläisten asumistukihan on jo nyt riippuvaista omaisuudesta. Jatkossa yli 10 000 euron arvoinen omaisuus alentaa kaikkien ihmisten asumistukea, eli ihmiset pakotetaan syömään seinänsä esimerkiksi käänteisillä asuntoluotoilla.

Totuus on, että asumistuen leikkaukset eivät ratkaise työttömien ja työpaikkojen välistä kohtaamattomuutta. Päinvastoin: asumistuen leikkaukset tekevät entistä mahdottomammaksi siirtyä työn perässä asuinpaikkakunnalta suuriin kaupunkeihin.

Suuriin kaupunkeihin hallitus aikoo kasata korkeasti koulutettua työvoimaa ulkomailta, kuten ennenkin, ihan vain siksi, että työvoiman tarveharkinta ei koske erikoiskoulutettuja ja vaikka jokaiseen akateemiseen työpaikkaan on kymmenien hakijoiden mausoleumijono.

On kiintoisaa havaita ja todistaa, kauanko Perussuomalaisten jäsenkentältä kestää huomata matkustavansa vuoristoradalla, jossa on yksi vaunu irti: heidän omansa.

 

Perussuomalainen puolue ei hajoa, mutta kannatuksesta voi lähteä puolet

Orpon hallituksen jeremiadilla on mittaa kuin elokuvan lopputeksteillä. Pituus ei kerro yksituumaisuudesta vaan erimielisyydestä.

Porvarihallitus on toimimassa Perussuomalaisten lupausten vastaisesti ja lisäämässä tavallisten kansalaisten ahdinkoa, kun myös kunnalliset vuokra-asunnot uhataan ottaa pois, mikäli tulot nousevat.

Kun ARA-rakentamista vähennetään ja asumisoikeustalojen ARA-rahoittaminen lopetetaan, nostetaan kokonaiskulut vuokralla asumisen yli, mikä tekee kyseisestä asumismuodosta asukkaiden kannalta kannattamatonta, ja Kokoomus alkaa vaatia aso-talojen ja omistajayhtiöiden myyntiä.

On hallitusohjelmassa jotain hyvääkin, kuten metsänomistajien perustuslaillisten oikeuksien suojelu viherkommunismilta ja se, että hallitus ei edistä maalittamisen sisällyttämistä rikoslakiin. Näin pitää ollakin, mutta pyörää ei olisi tarvinnut keksiä uudestaan. Mitään uutta eí ole omalääkärijärjestelmän palauttamisessa, sillä siitä saatiin hyviä kokemuksia jo 1980- ja 1990-luvuilla.

Kannatan myös vientivetoista palkkamallia, sillä on mahdotonta, että palkkoja korotettaisiin muilla aloilla enemmän kuin avainasemassa olevilla vientialoilla, jotka tuottavat yhteiskuntaamme suurimman osan jaettavaksi kelvollisesta pääomasta.

Lähes kaikissa muissa asioissa on uusi hallitus luomassa Suomeen nelivuotisen helvetinkoneen.

YLEn rahoitukseen hallitus ei uskaltanut koskea indeksijäädytyksiä lukuunottamatta, vaikka perussuomalaiset ja kokoomuslaiset olivat julkisesti luvanneet tuntuvia leikkauksia.

YLEltä olisi voitu vähentää asumistukeen kaavaillun budjettisäästön euromäärä ilman, että kansalaiset olisivat menettäneet mitään. Oli nynnymäistä median mielistelyä, että niin ei tehty.

Tuhlareista koottu vihervasemmistolainen hallitus on nyt korvattu toisella samanlaisella, jonka huonous on vain erilaista. Sekään ei tiedä, mitä tekee tai saa tahattomasti aikaan.

Petteri Orpo pystyi vedättämään Perussuomalaisia hallitusneuvotteluissa jo siinä, kun Kokoomus valvoi kaikkea Säätytalosta tihkuvaa tietoa ja panttasi tekeillä olevan ohjelman julkistamista, jotta kansalaiset eivät voisi puuttua asioihin neuvottelujen ollessa kesken.

Mikäli uusi hallitus ei kaadu EU-tukia koskevaan eripuraan, se voi kaatua Perussuomalaisten äänestäjäkunnan sosiaaliturvan leikkauksiin.

Itsehän lopetin aktiivisen puolueosallistumisen jo 2020, kun puolue meni median ja muiden puolueiden taakse ja alkoi haukkua minua sinänsä moitteettomasta ja rehellisestä tutkimuksestani Totuus kiihottaa. 

Riikka Purra, Wille Rydman, Mari Rantanen ja Vilhelm Junnila ovat sittemmin saaneet osakseen paljon rajumman ja osittain myös aiheellisen ryöpytyksen, mutta he ovat saaneet pitää puolueasemansa.

Demokratian ja politiikan ongelma on, että niissä ei ratkaise järki, vaan mielipiteet ja valta.

Siksi filosofi ei viihdy puoluepolitiikassa. Oppositio on yleensä aina oikeammassa kuin hallitus, sillä oppositioasema on lähempänä tieteellistä asennetta oppositiopolitiikan ollessa kriittistä, aivan kuten tiedekin on kriittistä.

Mikäli hallitus ei ennen seuraavia eduskuntavaaleja kaadu, Perussuomalaisten kannatuksesta todennäköisesti noin puolet valuu takaisin SDP:n ja Keskustan riveihin.

Viimeistään vuoden 2027 vaaleissa SDP tulee saamaan selvän voiton, mikäli puolueessa valtaan nousevat järkimiehet. Ongelma on, että entisen sisäministerin Kari Rajamäen tapaiset järkidemarit on ajettu vasemmistossa nurkkaan setämiehiksi julistettuina, ja vallassa ovat olleet tuhlaajatytöt. Antti Lindtman on harvinainen poikkeus, jolta voi jotain odottaa.

Ei saa juosta saksien kanssa

Mitä ajatella Timo Soinin väitteestä, että perussuomalaisia puijattiin myös ministerinsalkkujen jaossa? 

Pitää paikkaansa.

Perussuomalaiset menettivät helpot ja rahakkaat toimialat (esimerkiksi kolme opetusministeriön virkaa) ja saivat vaikeimmat ministerinvirat, joista ei paljon kannatusta ropise. Joukossa ovat valtiovarainministeri (kipeät leikkaukset!), sosiaali- ja terveysministeri (soten miljardivajeet!), ulkomaankauppaministeri (ulkomaankaupan miljardialijäämä!) ja oikeusministeri (asuntopoliittisten ja työpoliittisten huononnusten ajaminen!).

Vaikeista salkuista työministeriö tyrkättiin Arto Satoselle (kok.) siksi, että hän on Kokoomuksen sisällä valmiiksi epäsuosiossa, joten siinäkin asiassa Kokoomus menetteli omalta kannaltaan neuvokkaasti.

RKP saatiin hallituksen liima-aineeksi kovalla hinnalla: luovuttamalla kielipuolueelle peräti kolme ministerinpaikkaa, kun toinen samankokoinen Disney-puolue KD sai vain yhden.

Pahimman mokan Perussuomalaiset tekivät suostuessaan myöntämään perustuslakivaliokunnan puheenjohtajuuden Kokoomukselle, joka tavoitteli paikkaa intohimoisesti. Kun perustuslakivaliokunta on Kokoomuksen hyppysissä, puolue pystyy estämään sen, että perusturvan leikkauksista tehtäisiin perustuslaillisia oikeudenmukaisuuskysymyksiä. 

Puheenjohtajan linjauksilla asumistuen, työttömyysturvan ja toimeentulotuen leikkauksia voidaan käsitellä kutakin erikseen, vaikka tosiasiassa ne kaikki liittyvät yhteen ja vaikuttavat toisiinsa. Vuonna 2017 perustuslakivaliokunta päätti yhdistää samaa asiaa koskevien hallitusten esitysten käsittelyn, koska ne muodostavat oikeudellisen kokonaisuuden. Se olikin oikein.

Oikeusoppineiden vaateista huolimatta nyt näin ei tehtäne, sillä hallituksella on yhden paikan enemmistö ja puheenjohtajuus perustuslakivaliokunnassa.

Asiassa valottuu perustuslakivaliokunnan järkyttävä kaksoisrooli, joka piilee siinä, että valiokunta ratkaisee hallituksen esitysten perustuslainmukaisuuden, vaikka kokoonpano koostuu hallituspuolueiden edustajista itsestään! Muun muassa siksi Suomeen tarvittaisiin puolueeton perustuslakituomioistuin.

Entä millä tavoin Suomen julkista taloutta pitäisi korjata, jos ei leikkauksilla? Taloushistoria ja todennäköisesti myös tulevaisuus osoittavat, että sisäpoliittisilla toimilla ei ole ollut merkittävää vaikutusta Suomen valtiontalouteen, vaan valtiontalous on korjaantunut vasta maailmantalouden ongelmien ratketessa.

Pankkien tutkimuslaitosten mukaan valtion velkaantuminen ei lähde leikkaustoimilla laskuun. Se ei ole yllätys, sillä hallitushan siirtää kansalaisten perusturvasta säästyneet eurot veronkevennyksiksi suurituloisille!

Leikkaukset runtelevat tavallisten suomalaisten elämää ja terveyttä tavalla, joka todennäköisesti vain nostaa julkisen talouden kuluja.

Kokoomus ei ole totisesti populistinen kansanpuolue vaan elinkeinoelämän, hyvätuloisten ja huomattavaa varallisuutta omistavan luokan käsikassara, ja samaan soppaan ovat lusikkansa pistäneet nyt myös Perussuomalaiset.

---

Päivitys 8.11.2023: Oikeuskanslerin moitteet asumistuen leikkaamisesityksestä ja vaateet perustuslakivaliokunnan lausunnosta täällä. Asumisoikeusasioiden valtakunnallisen neuvottelukunnan moitteet hallituksen asuntotoimille täällä ja täällä. 

Päivitys 20.11.2023: Oikeustieteen emeritusprofessori Kaarlo Tuorin ja kahden muun oikeusoppineen kannanottojen mukaan perusturvan leikkausvaikutuksia olisi arvioitava yhdessä, koska ne koskevat samoja kotitalouksia. Tuorin mukaan valiokunta ei ole yhteisvaikutusarvioinnin sivuuttaessaan täyttänyt tehtäväänsä mutta on toiminut kansainvälisten ihmisoikeussopimusten vastaisesti.

Aiheesta aiemmin:

Kokoomus haluaa räjäyttää suomalaisten kodit

Perussuomalaisten dilemmat