Niin sanottu politiikan kriisi

Olen käsitellyt vuoden alkajaisiksi muutamia ajankohtaisen politiikanteon arkipäiväisiä ongelmia, joista useimmat johtuvat kansanvallan kaventamisesta. Viime aikoina veistä on pidetty varsinkin sananvapauden kurkulla. Mikä siis politiikassa mättää? Onko vika puolueissa, poliittisessa järjestelmässä, kansassa vai poliitikoissa?

Politiikan tutkimuksen näkökulmasta kiintoisaa on, että vaikka Suomessa istuukin oikeistohallitus, se on luomassa maahamme vasemmistolaista valvontayhteiskuntaa. Siten poliittinen oikeisto on hylkäämässä liberaalit aatteelliset lähtökohtansa.

Toisaalta vasemmisto-oppositio on pohtinut omassa piirissään, miksi vasemmiston kannatus laskee ja miksi se ei saa mitään aikaan. Lyhyt vastaukseni on, että sosialismin opit eivät toimi globalisoituneessa maailmassa, jossa työvoiman hinnalla ei voida ketään kiristää. Ay-liike on siis menettänyt aseet käsistään. Ja ilman niitä Sdp ja Vasemmistoliitto jäävät pelkiksi ideologisiksi puolueiksi, joilla on valtaa ja painostuskeinoja jopa vähemmän kuin ekopuolue vihreillä.

Vasemmiston on turha pähkäillä omien kriisiensä keskellä sitä, miksi ei ole vasemmistolaista vaihtoehtoa. Sen kannattaisi pohtia, miksi ei ole ylipäänsä mitään vaihtoehtoa. Vasemmiston ei kannattaisi ruikuttaa siitä, kuinka vasemmiston mahdollisesti kannattaisi ”uudistua”, vaan kysyä pitäisi, miten politiikanteon ylipäänsä täytyisi muuttua.

Vaikka ja koska olen itse lähinnä kansallismielinen liberaali (eli liberaali, joka kannattaa yksilönvapauksia, mutta ei kansallisen edun hinnalla), pidän myös vasemmiston pyrkimyksiä sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen tärkeinä. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ihanteet eivät tosin ole vasemmiston keksimiä, vaan ne ovat aina kuuluneet kaikkeen sellaiseen politiikantekoon, joka tunnustaa yhteisvastuun merkityksen. Yhteisvastuu kuuluu elimellisesti muun muassa kansallismieliseen ajatteluun, joka tunnustaa kansallisen edun, kun taas sosialistinen ja kommunistinen politiikka johtivat käytännössä yksilönvastuun kiistämiseen ja sitä kautta myös yhteisvastuun kiertelyyn.

Omat näkemykseni poliittisen toiminnan tulevaisuudesta ovatkin aika erilaisia kuin vasemmistolaisilla, enkä näe poliittisella vasemmistolla paljoakaan toivoa, paitsi sellaisena hätävarana, joka aina jää jäljelle, kun huomataan, että talous ei kestä rajoittamatonta vapautta. Kansanjoukot ryntäävät silloin veneen yhdeltä laidalta toiselle laivan kallistuttua liikaa. Tuossa tapauksessa ihmisten reaktioissa on kuitenkin kyse pelkästä protestista, ja puoluetoiminnan tulevaisuudenmahdollisuudet näen perimmältään toisenlaisina.

Ranskan suuressa vallankumouksessa luotu oikeisto-vasemmisto-asetelma on menettänyt nykypäivänä merkityksensä. Siihen aikaan puhemiehestä oikealla istuivat kuningasvallan kannattajat ja vasemmalla uudistusmieliset tasavaltalaiset. Säätyajan yhteiskunnissa oikeistoa edustivat aatelisto, papisto ja porvaristo, keskustaa talonpojat ja vasemmistoa työläiset. Sittemmin oikeiston paikan perivät konservatiivit ja porvarit, ja vasemmistoa alkoivat edustaa sosialistit ja kommunistit, jotka pakottivat liberaalit siirtymään keskemmälle. Nykyään oikealla istuvat rikkaat individualistit ja vasemmalla köyhät kollektivistit. Ongelmana on, mistä löytäisivät kotinsa köyhät individualistit (eli yksilöllisyyden kannattajat), joita suurin osa ihmisistä on. Enää ei ole hattuja eikä myssyjäkään. Mikä on siis poliittisen toiminnan kokonaiskuva?

Yksi (1) mahdollisuus on populismiin ajautuminen. Ihmiset nimittäin uskovat yleensä

a) parhaaseen esiintyjään,
b) helpolta näyttäviin ratkaisuihin, kuten suuriin lupauksiin, sekä
c) silloin kun muutkin uskovat.

Kokoomus on vastannut tähän markkinatilanteeseen profiloitumalla oikeistolais-individualistiseksi työväenpuolueeksi. Kokoomuksessa on huomattu, että on samantekevää, mitä asiaa politiikassa ajetaan, koska markkinat ja talouselämä tekevät kaikki ratkaisut kuitenkin, ja puolueille keskeistä on vain kannattajien keruu. Niitä taas saa, kun uskottelee olevansa oikean ryhmän asialla, eivätkä ratkaisut haraa talouselämän etuja vastaan.

Koska kaikki päätösvalta on talouselämällä, vasemmistopuolueetkaan eivät vaadi enää vallankumousta ja tuotantovälineiden yhteisomistusta tai edes työn ja palkkion välisen kausaalisuhteen palauttamista voimaan. Sen sijaan Sdp ja Vasemmistoliitto ovat markkinatalousmekanismien sosiaaliturvatoimistoja. Kokoomus ja keskusta puolestaan ovat kapitalismin kuluttajansuojayhdistyksiä. Tässä järjestelmässä poliitikoiksi valitaan lavalaulajia, urheilijoita ja missejä.

Politiikan tutkijat ovat ehkä oikeassa väittäessään, että niin sanotut utopiat eli suuret päämäärät ovat kadonneet. Ainakaan niihin ei usko kukaan. Politiikalla ei uskota voitavan vaikuttaa, eikä sitä pidetä tarpeellisena. Eduard Bernsteinin, Mauno Koiviston ja Francis Fukuyaman visio on siis toteutunut. Koska päämäärää ei ole, mitään ei voida suunnitella, ja tärkeää on vain liike.

Tästä taas on seurannut, että ihmisten elämän ajatellaan koostuvan reagoimisesta niin sanottuihin faktoihin eli talouden ja tuotannon ehtoihin. Emme siis voisi katsoa eteenpäin ja määrätietoisesti suunnitellen laskelmoida tekojamme, vaan tehtäväksemme jää vain toimia ja katsoa, minkälainen suunnitelma mistäkin teosta valmiiksi tuli. Silti uskon, että monet toivovat voivansa ohjailla sekä omaa elämäänsä että yhteiskuntaa määrätietoisesti ja suunnitelmallisesti.

Todellisuudessa myös päämäärä on olemassa, mutta se on niin lähellä ja suuri, ettei sitä huomata. Lisäksi se on ylhäältä annettu eikä ihmisten valitsema. Se koostuu tietenkin Euroopan unionin kapitalistisesta, monikultturistisesta ja globalisaatioon tähtäävästä strategiasta. Vastatendenssiksi sen rinnalle on nyt kasvamassa kansallismielinen poliittinen ohjelma, jossa klassiset kansallisfilosofiset opit on otettu uudelleen käyttöön. Väitteeni on, että globalisaation ja kapitalismin vastainen yhteiskuntakritiikki voidaan parhaiten esittää nimenomaan kansallismielisen ajattelun kautta. Tämä on siis se toinen (2) ja mielestäni myönteisin vaihtoehto.

Kolmas (3) vaihtoehto on, että kansalaisten aggressiivisuus ja turhautuminen purkautuvat konkretiaan ja pikku-uudistuksiin. Tupusta, Hupusta ja Lupusta ei ole tosin edes niiden läpiviemiseen, vaan foorumeiksi syntyy uusia poliittisia ryhmittymiä (tai sitten vanhat kaapataan parempaan haltuun).

Esimerkkeinä tästä kehityslinjasta ovat erilaiset pienpuolueet, kuten kansalaisten sähköisiä oikeuksia edustavat ryhmät. Vanhat puolueet kun eivät ole pystyneet puolustamaan niitä vaan ovat murentaneet pala palalta ihmisten sananvapautta. Joko nykyisten puolueiden pitää uudistua ja henkilöt pitää panna vaihtoon, tai ennen pitkää käy niin, että Suomen suurimmat puolueet ovat

ihmisten sähköisiä oikeuksia kieli keskellä suuta ajava

Suomen Tietoyhteiskuntapuolue r.p.,

vapaata seksuaalisuutta kannattava

Suomen Seksualisuusdemokraattinen Puolue r.p.

ja kansallista etua edustava

Suomen Kansallismielinen Puolue. r.p.