Euroopan raunioilla

Pessimistille pahin pettymys on se, jos ei petykään. Eli jos pessimisti yllättyy myönteisesti, hänen koko maailmankuvansa on vaarassa. Toisaalta tässäkin pettymyksen lajissa piilee epätoivon kipinä, sillä se osoittaa pessimistin elämänasenteen oikeaksi. Koska pessimistillä näin on jälleen toivoa, tämä antaa helposti näytön pessimismin perusteettomuudesta sekä optimismin voitosta. Se taas syventää pessimistin epätoivoa ja niin edelleen. Tätä voidaan sanoa pessimistin noidankehäksi.

Yllätyksen paradoksiksi taas voidaan sanoa seuraavaa. Jos pessimisti haluaa eroon noidankehästään eikä niin muodoin odota mitään yllättävää, hän väistämättä yllättyy, koska vastassa on aina jotain odottamatonta. Jos taas hän koettaa vapautua kehästä keskittymällä odottamaan jotakin tiettyä (samantekevää hyvää tai pahaa), hän yllättyy vielä varmemmin, sillä vain osa vastaan tulevista asioista voi olla etukäteen ennustettavissa. Yllätykset ovat siis omiaan vahvistamaan pessimistin uskoa omaan pessimismiinsä, ja tätä kautta poutaisimmankin pilven longalla on aina synkkä reuna. Filosofisen selityksen siihen, miksi pessimistin asenne osoittautuu yleensä epätoivoisen oikeaksi, antaa se, että todellisuuden vaikea ennustettavuus sinänsä tukee pessimistin pysymistä pessimistisenä.

Minä puolestani yllätyin tänä jouluna huolestuttavan myönteisesti. Sain yllättäen lahjan, jota osasin toivoa – ja joka ei siis ollut yksiselitteisen yllättävä vaan yllätti jopa omalla todennäköisyydellään. Lahja itse on mitä mieluisin. Paketista paljastui Walter Laqueurin kirja Euroopan viimeiset päivät. Ehdin lukeakin sen joulunpyhinä.

Teoksen kirjoittaja on vuonna 1921 syntynyt saksanjuutalainen historioitsija ja politiikan kommentaattori, joka muutti vuonna 1938 Palestiinaan ja on vuodesta 1953 asunut Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Hän on toiminut Georgetownin yliopiston vakituisena professorina 1976-1988 ja vierailevana professorina Harvardissa, Chicagon yliopistossa sekä John Hopkinsin yliopistossa.

Koska en halua viedä lukemisen iloa muilta, valaisen kirjan sisältöä vain sen pääväitteiden osalta. Laqueur tarkastelee, millä tavoin suuri maahanmuutto Aasiasta, Afrikasta ja Lähi-idästä vaikuttaa Eurooppaan, jossa syntyvyys on laskussa. Hän katsoo, että monet tämän kasvavan ihmisryhmän jäsenistä eivät ole halukkaita kotoutumaan osaksi eurooppalaisia yhteiskuntia vaan käyttävät hyväkseen uusien kotimaittensa sosiaalipalveluja.

Laqueurin mielestä Euroopan valtiot ovat joutuneet eksyksiin huonosti suunnitellun maahanmuuttopolitiikan vuoksi. Maahanmuuttajien oma-aloitteinen ghettoistuminen on hänen mukaansa tuottanut yhteiskunnallista ja poliittista jakaantumista ja herättänyt viimein kaunaa sekä muukalaisvihamielisyyttä myös syntyperäisten eurooppalaisten keskuudessa. Siirtolaisnuorten työttömyys ja uskonnollinen tai aatteellinen halveksunta asuinmaataan kohtaan ovat alkuperäisiä syitä väkivaltaan, jota on nähty esimerkiksi Ranskan lähiömellakoissa.

Laqueurin mielestä Euroopan painoarvo maailmanpolitiikassa ja taloudessa heikkenee, mikäli maanosan sisäinen välinpitämättömyys jatkuu. Hänen mielestään Euroopan päättäjien tulisi pitää demokraattisia vapauksia hyväksi käyttävät ja vihaa levittävät saarnaajat hallinnassa. Hän myös katsoo, että maahanmuuttajia pitää kotouttaa tehokkaammin ja että heitä pitäisi kouluttaa tuottavaan työhön.

Kuinka musertavaa näyttöä nämä kannanotot antavatkaan oman pessimismini puolesta! Siten ne ohjaavat optimistiseen iloon oikeassa olemisesta mutta myös suruun maanosamme romahduksesta.

Kritiikin sanana esittäisin, että pääosin Yhdysvalloissa asuvana Laqueur ei kohdista riittävästi kritiikkiä siihen, miten syynä Euroopan maiden heikkenevään tilaan on juuri Euroopan unioni, joka on vähentänyt kansakuntien ja valtioiden itsemääräämisoikeutta. Lisäksi hän ei tässä Euroopan tilaan keskittyvässä teoksessaan myönnä tarpeeksi selvästi, että sama tapahtumakulku on jo toteutunut tai toteutumassa myös Yhdysvalloissa, joka joutuu kaventamaan kansanvaltaa ja yhteiskunnallisia vapauksia ulkoa uhkaavan siirtolaisuuden ja terrorismin vuoksi.

Edelleen, hän ei ota huomioon, että siirtolaisuus ei ole vääjäämätön luonnonlaki, vaan ihmiset voivat halutessaan pysäyttää väestövyöryt. Ja viimeiseksi: ongelmien alkupiste on demografinen vääristymä, joka johtuu ihmismassojen jatkuvasta paisumisesta kolmannessa maailmassa. Kolmannen maailman väestöpommi on lataus, joka on jo räjähtänyt, mutta jonka paineaaltoon ja jyrähdykseen voidaan varautua. Länsimaiset ihmiset voivat myös paneskella maailman uusiksi. Tämä kuitenkin edellyttää, että he ymmärtävät toimia yhteiseksi edukseen eivätkä keskity käräjöimään toisiaan vastaan tai tekemään länsimaissa asumisesta taloudellisissa ja sosiaalipoliittisissa suhteissa tukalaa, kuten nykyisin.