31. joulukuuta 2009

Paskapuheesta


Miksei puhuta laittomasta maahanmuutosta? Miksei puhuta lapsipornosta? Miksei puhuta ihmiskilpien käyttämisestä? Miksei puhuta pedofiliasta? Miksei puhuta ihmiskaupasta? Miksei puhuta prostituutiosta? Miksei puhuta huumeista? Miksei puhuta raiskauksista? – Eikö puhuta?

Oikeastaan koko media täyttyy näistä aiheista. Väitteeni on, että kyseisistä toooosi kipeistä aiheista puhutaan ihan vain siksi, että lehdistöllä olisi jotain riipaisevaa kirjoitettavaa. Olennaista asioissa on ajatusmaailma. Niin: se ajatusmaailma.

Suurimmalla osalla ihmisistä (> 99 %) ei ole todennäköisesti mitään kiinnostusta kyseisiin aiheisiin. Ja äärimmäisen pienellä osalla on tekemistä noiden ongelmien kanssa. Silti ne tuntuvat hallitsevan lehdistön maailmankuvaa ja median arkipäivää. Tosiasiassa niillä lienee merkitystä vain joidenkin sairaiden iltapäivälehtitoimittajien tai tervehenkisten uskonkiihkoilijoiden tajunnassa. Olennaista on ajatusmaailma. Niin: se ajatusmaailma.

Miksi niitä sitten pidetään esillä, paitsi huomion kerjäämiseksi? No tietysti siksi, että aina kun arkipäivän päälle kirjoitetaan jotain todella riipaisevaa, saadaan ihmisten elämässä jotakin oikeasti merkitsevät ongelmat lakaistuiksi maton alle.

Kun puhutaan laittoman maahanmuuton ongelmista, voidaan peittää se, miten paljon ongelmia laillinen maahanmuutto tuottaa. Kun jahdataan lapsipornoa, voidaan salata se, että jokainen normaali ihminen katsoo nuoren ja kauniin ihmisen alastonkuvaa, jos ketään ei ole todistamassa tästä kauheasta rikoksesta. Kun voivotellaan ihmiskilpien käyttöä Palestiinassa, voidaan kätkeä se, miten Suomen henkivakuutusyhtiöt riistävät vuokralaisiaan ja ampuvat siten luoteja köyhien ihmisten selkään.

Kun länkytellään ihmiskaupan kauheudesta, voidaan haudata tosiasia, että nykyisenä sensuurin aikana jokainen rehti työläinen pakotetaan työnantajansa mielipidevankeuteen ja myymään itsensä palkanmaksajalleen hermoverkkoja, neuroneita ja synapseja myöten. Kun kauhistellaan pedofilian pahuutta, voidaan peittää se, että jokainen lastenhuoneessa leikkivä pikku Deimian on perimmältään seksuaalinen eikä ennen pitkää vanhempiensa pidäteltävissä. Kun valitellaan prostituution vääryyttä, yritetään piilottaa se, miten naiset pihtaavat seksiä heteromiehiltään ja sitten myyvät seksuaalisia palveluksiaan miehille rahasta. Ja feministien hallitsema yhteiskunta syyllistää normeillaan seksin miespuoliset ostajat mutta ei naispuolisia itsensä myyjiä.

Kun jauhetaan huumekaupan kauheudesta, voidaan peittää se, miten riippuvaisia ihmiset yleensäkin ovat – eivät vain irtautumisen elämyksiä tarjoavista nautintoaineistaan – vaan kaikesta. Kun hirvitellään raiskauksien julmuutta, ei huomata, miten kukaan haluaisi, voisi tai edes pystyisi lähestymään jotain kiljuvaa tai potkivaa ihmistä, mikäli tämä panee kynsin ja hampain vastaan. Vai olisiko myönnettävä, että ”uhreilla” itselläänkin on jotain syytä raiskaustilanteiden syntymiseen?


Miksi ahdistus on mediatodellisuuden olemus?

Media pitää puheenaiheitaan yllä piirtääkseen merkkejä harmaaseen todellisuuteen: luodakseen siihen merkityksiä. Kyseiset keskustelunaiheet ovat eräänlaisia rajapyykkejä, kilometripylväitä ja poronkusemia. Ne ovat juuri sitä, mitä saksalainen filosofi Martin Heidegger nimitti lörpöttelyksi (das Gerede) eli suomeksi sanottuna paskapuheeksi. Paskapuhe syntyy ahdistuksesta ja siitä, että ihmisten arkipäivää vaivaa pitkästyminen (die Langeweile). Pitkästyneisyyden aiheuttaja taas on tavallisuuden ideaali eli normaalina ”Kenenä Tahansa” (das Man) olemisen ihanne.

Tämä ei tosin merkitse, että tavallisessa perusjampan elämässä olisi jotakin vikaa – esimerkiksi siinä, että on hampparinväärää jääkaapissa tai räsymatot lattiassa. Sen sijaan tavallisuuden ihanne on ihmisten henkistä tilaa ajatellen vaarallinen. Se toimii pakotienä älyllisesti haastavan elämän välttelyyn. Siihen on helppo hukuttautua, jolloin ihminen estyy elämästä rohkeaa elämää. Pelko persauksissa Kuka Tahansa kiertää helposti elämänmahdollisuutensa.

Kenen Tahansa ihanne on median ja poliitikkojen keino hallita ihmisiä. Tavallisuuden ideaali, siitä seuraava pitkästyminen ja pitkästyneisyyden hautaaminen pseudo-ongelmia märehtivään lörpöttelyyn tuottavat ihmisille ahdistusta (die Angst). Ja ahdistuksensa ihminen voi haudata entistäkin vahvemmalla liittoutumisella maailman kauheutta taivastelevien kuoroon. Kun huutaa kurkku suorana, mitä kaikkia ongelmia vallitsee tuolla, ei ymmärrä itse istuvansa omilla pöksyillään tuleen täällä.

Pahiten keskustelukulttuuria on vaivannut se tympeä tapa, jolla ”intellektuelleina” esiintyneet toimittajat ja yliopistoväki ovat linnoittautuneet kukin omien ryhmäkohtaisten intressiensä taakse. Niin sanottuina ”asiantuntijoina” esiintyneiden mielipiteet ovat olleet arvattavissa heidän poliittisista ja sosiaalisista sitoumuksistaan ja jopa ulkonäöstään ilman, että kenenkään on tarvinnut avata suutaan.

Ja kun he ovat sen tehneet, tulos on ollut sietämätön. – Esimerkkejä. Pienporvari taloustieteen professori antaa tyypillisesti lausunnon, jossa hän ”pelkää vuokrien hinnanlaskua”, mikäli hän itse on sijoitusasuntojen omistaja. Lääketeollisuuden osakkeita käsiinsä haaliva lääkäri määrää omistamansa yhtiön troppeja ja valittaa lääkehoidon vähentämisestä. Homo tai lesbo on pakosti aina vihervasemmistolainen ja vihaa isänmaataan, kuten olette huomanneet. Maahanmuuttaja taas vastustaa ”rasismia” ja vaatii ”tasa-arvoa” eikä yhtään kysy, mitä nekin ovat. Perheenäiti kauhistelee pedofiliaa. Feministi parjaa miehiä väkivaltaisiksi ja vaatii syytteitä kunnianloukkauksista. Ja niin edelleen. Kukaan heistä ei edes yritä tarkastella asioita sosiaalisista sitoumuksistaan ja ryhmäkohtaisista eduistaan, oman laumansa tarkoitusperistä ja tavoitteista, riippumatta.

Tämä mielipiteiden klusteroituminen ja banaali läpinäkyvyys ei ole ollut vain tyylillinen heikkous, vaan sen kautta on vaikeutettu vaativaa filosofista tehtävää: totuuden etsintää ja sen varovaista lähestymistä. Totuus puolestaan on arka olento, joka karkaa nopeasti ulottuvilta.

Toisaalta myös reipas usko tieteen puolueettomuuteen on ollut pöljää. Eräs huonon maun ja valheen toteutumisyhteys on juuri tiede. Tieteen ihanteena pidetään, että tieteenharjoittajilla ei saisi olla omia mielipiteitä eikä käsityksiä – vaikka niitä väistämättä on. Tieteenharjoittaja joko esittää kaiken ulkopuolelle asettuvaa ynnykkää, joka tasapainoilee eri käsitysten välillä, tai sitten tieteenharjoittajat kokoavat (omista piireistään ja omien kriteeriensä mukaisesti) jengin, joka ”kollektiivisesti” päänsä yhteen lyöden varjelee tuota puolueettomuutta esimerkiksi jossakin yhdistyksessä, yhteisessä projektissaan tai toimittamassaan kirjassa.

Kaikki he ovat typeriä keskikertaisuuden ja keskivertomaun tuottajia ja toimivat huonoa tyyliä osoittaen sekä valheellisesti. Fenomenologisen epookin mukainen intressien pois sulkeminen tai niiden avoin kertominenkaan eivät riitä vaan merkitsevät pelkkää ripittäytymistä ilman synninpäästöä. Yleisen ja henkilökohtaisen totuuden välillä käytävä kissanhännänveto jatkuu olemisemme perusteisiin sisältyvän paradoksin vuoksi: jos ulos ei tule ihmisen omaa totuutta, ei ulos taida tulla mitään totuutta.


Johdatusta miellyttävään filosofiaan

Olen tässä blogissani puuttunut pseudojournalismin tuottamiin arkipäivän olkiukkoihin monta kertaa. Väitän, että edellä mainitut ongelmat – rasismi, sovinismi, liika seksi, väkivalta et cetera – ja niihin liittyvä moralismin paljous ovat suureksi osaksi julkisen vallan ja median itsensä luomia. Ne ovat pulmia, joita ihmiset eivät kokisi eivätkä tunnistaisi ongelmiksi ilman julkisen sanan synnyttämää ahdistuksen ilmapiiriä. Niinpä olen tehnyt hartiavoimin töitä vieritelläkseni kumoon kaikkia niitä kiviä, joita ideologisesti latautunut media asettelee filosofisen ymmärtämisen tielle.

Näin olen menetellyt välttääkseni sitä sokeutta ja arkipäivän tylsämielisyyttä, johon julkinen sana yhdessä poliitikkojen ja viranomaisvallan kanssa ihmisiä ohjaa. Toivon, että lukijani saisivat tätä kautta otteen kyseisten pseudopuheenaiheiden takana majailevista todellisista ongelmista, niistä, joihin arkipäivän paskapuhe koko ajan epäsuorasti viittaa. Tärkeimmässä roolissa ovat tällöin kansanvallan varkaudet. Esimerkiksi maahanmuuton muodostuminen ongelmaksi ja siihen liittyvä sananvapauden kaventaminen kielivät perimmältään siitä, että kansa ei saa päättää, vaan viranomaiset pyrkivät päättämään suomalaisten ihmisten puolesta. Ja tarkoitusperiensä edistämiseksi poliitikot ja viranomaiset huutavat ”kaikki yhteiskunnan tahot” mukaan esimerkiksi ”rasismiksi” leimatun järjenkäytön torjuntaan.

Jotkut voivat ihmetellä, miksi olen lähes kaikesta eri mieltä kuin median, viranomaisten ja poliitikkokunnan valtavirta. Toivottavasti tämä vuoden viimeinen kirjoitus kelpaa selitykseksi. Miten kukaan vähänkin filosofinen ihminen voisi alistua ajelehtimaan siinä sovinnaisten mielipiteiden töhryisessä Jeniseissä, jossa niin tiedotusvälineet kuin puolueiden pallinaamaministeritkin ihmisten arkipäivää käsittelevät? Sillä arkipäivä on hyvä, suurimmaksi osaksi onnellinen ja rikas. Mutta omasta elämästään ja muiden ihmisten todellisuudesta vieraantunut poliitikkokunta ymmärtää sitä yhtä etevästi kuin susi Punahilkkaa, joka kysyy isoäidin nähdessään, ”miksi sinulla on niin terävät hampaat?”

Uhkia, epätoivoa ja valitusta. – Uutisten on koostuttava niistä. Jos parkumisen aiheita ei ole, niitä keksitään, koska muuten ahdistus ei pysy yllä, tavallisuutta ei voida ylistää, Kenen Tahansa ihanteen valhekulissit eivät pysy pystyssä, eikä tutun turvallinen pitkästyneisyyden tunne pysty pönkittämään ihmisten omat elämänmahdollisuudet torjuvaa henkisen laiskuuden tilaa. Ja sen ylläpitämiseksi tarvitaan lörpöttelyä.

Ihminen, joka lyö rikki tämän lasilinnan, on tietysti median ja politiikan kannalta vaarallinen. Hän ei tyydy patenttiratkaisuihin, kuten tasa-arvon tai jonkin muun mahdollisen epäarvon penäämiseen, vaan kysyy, mitä se oikeastaan on. Häntä sanotaan usein rasistiksi, sovinistiksi tai rikolliseksi, mutta usein myös nimitys intellektuelliksi tai filosofiksi voisivat sopia hyvin.

Kun muutamat rohkeat sanankäyttäjät uskalsivat vuosien 2007 ja 2008 keskusteluissa vastustaa ongelmalliseksi osoittautunutta maahanmuuttopolitiikkaa, lehdistö kuvaili heidän suhtautuvan ”nuivasti” maahanmuuttoon. Lehdiltä puuttui halua myöntää, että kansalaisten enemmistö vastusti laajaa maahanmuuttoa. Sanasta ”nuiva” tuli sittemmin verkkokeskustelujen humoristinen yleisnimitys kaikille niille, jotka eivät syystä tai toisesta suostuneet mussuttamaan median ja viranomaisvallan tuputtamaa poliittisesti korrektia pakkopullaa vaan pitivät asioissa päänsä. Kun muutamat lehdet viime syksynä joutuivat suureksi pettymyksekseen kertomaan, että kansalaisten valtaenemmistö suhtautuu edelleenkin torjuvasti muun muassa maahanmuuttoon, ne kiersivät kiertoilmaus ”nuivan” uusilla kiertoilmauksilla, joiden mukaan kansalaiset suhtautuvat maahanmuuttoon ”nihkeästi” tai ”penseästi”.

Suurimmassa osassa tapauksista ihmisten nihkeys ja penseys eivät ole olleet muuta kuin harkintakykyä, analyyttisyyttä ja vastuullisuutta: halua välttää lapsellisen yltiöoptimismin tuottamat vahingot ja ne todelliset harmit, joita idealistien maailmanparannushankkeista aina seuraa. Sillä lehdistön lörpöttely johtaa usein taikurimaiseen toiveajatteluun, jonka mukaisesti asiat kirjoitetaan kynällä kuntoon, aivan niin kuin suuret ongelmat puolestaan lakaistaan maton alle ja pienet nostetaan aasin kokoisilla otsikoilla etusivujen täytteeksi.

En toivota teille vuoden päättyessä hyvää uutta vuotta, sillä nykymenon jatkuessa se olisi uskaliasta. Pitää olla tyytyväinen vanhaan. Ja varokaamme suhtautumasta pinnallisesti ajallisuuteen, sillä juuri elämän ainutkertaisuuden poliittinen pintajournalismi yrittää peittää siirtäessään huomion ihmisille läheisistä puheenaiheista massamedian maata kiertävälle radalle ja uskotellakseen sitä kautta, että ihmiset eivät muka itse luo sitä todellisuutta, jossa me elämme.

Jos filosofeilla jotakin tehtävää on, sen täytyy koostua poliittisen arkiretoriikan vastustamisesta, median latelemien latteuksien räjäyttämisestä ja todellisuuspakoa edistävien uhkakuvien auki repimisestä. Juuri sitä minä nyt teen, ja tällainen minä olen.

Nihkeä. Penseä. Ynseä.