Vuoden huippukohtia

Tämä vuosi on ollut neuvoa antava siksi, että moni pitkään kytenyt asia on saanut ratkaisunsa. Suuri osa julkisuudessa ”pahoiksi” tuomituista asioista on kääntynyt ihmisten mielipiteissä hyviksi, joten kaikkein itkuisimpiakin epätoivon syvänteitä voidaan pitää eräänlaisina huippukohtina.

Onnenpyörän pyörähtelystä tulee etsimättä mieleen tuomioistuinten toiminta. Helsingin käräjäoikeus hylkäsi seksuaalisuutensa vuoksi työsyrjityn Johanna Korhosen vaateet ikään kuin todistaakseen, että kun lesbotoimittajan vaatimuksiin ei suostuta, voidaan kielteinen päätös antaa myös toiselle suomalaiselle ja tuomita mediasankari Jussi Halla-aho sakkoon. Siinä kaksi, tosin melko erilaista, tämän vuoden huippukohtaa.

Lainkäyttö on mennyt Suomessa sellaiseksi, että langettava päätös on yleensä syytetylle moraalisesti vapauttava ja vapauttava päätös langettava. Varsinkin Valtakunnansyyttäjänvirasto on antanut näyttöä siitä, miten käräjäoikeuksien tuomarit opetetaan hetkessä kävelemään niin, että he näkevät maailman ylösalaisin.

Minulle Halla-ahon oikeudenkäynnistä tuli mieleen päämajamestari A. F. Airon vetäminen oikeuteen ensin asekätkentäjutusta ja sittemmin myös puolustuspuheensa Liikekannallepano, salaliitto julkaisemisesta. Siinä, missä Halla-aho puolustautui ilman asianajajaa, kenraaliluutnantti Airo puolestaan saapui oikeuteen kahden vartijan saattelemana sekä metsätyöläisen puseroon ja lapikkaisiin pukeutuneena. Siinä, missä tuomari lätkäytti Halla-aholle runsaan kolmensadan euron sakot, Airo puolestaan sai niin ikään symboliset eli nykyrahassa noin 10–15 euron sakot ”lievästä julkisen vallan solvaamisesta”. (Tosin Skp:n Aimo Aaltonen vaati hänelle elinkautista ja koko omaisuuden pidättämistä valtiolle.) Siinä, missä nykyisten Demla-juristien hallitsemat viranomaistahot ovat vaatineet maahanmuuttokritiikkiä roviolle, siinä vaaran vuosien punainen Valpo puolestaan määräsi A. F. Airon kirjan takavarikkoon – pyrkimyksessään kuitenkaan onnistumatta. Huomaatte kai asioita yhdistävän punaisen ja vihreän langan.

Maailma on kuitenkin sellainen, että tuomarien ja virkamiesten sananvapaus tulee ja menee, mutta filosofien ja kirjailijoiden sana pysyy. Nykyistenkin tuomioiden tarkoituksena on tehdä ikuinen tikki tuomittujen takkiin ja estää heidän julkinen toimintansa, mutta käytännössä oikeusviranomaiset ovat merkinneet syytteillään ja tuomioillaan vain itsensä.

Vuoden huippukohtiin kuului myös kansanedustaja ja tohtori Susanne Winterin tuomitseminen sakkoon ”uskonrauhan rikkomisesta” Itävallassa ja hänen valituksensa epääminen ylemmissä oikeusasteissa. Poliittisen korrektiuden vaaliminen on nykyään aivan samanlaista kuin barokkitukkaisten hoviherrojen ja salonkiladyjen tapa vetää oikeuteen kaikki, jotka eivät palvo ”valtion jumalia”. Kohta varmaan Suomessakin oikeuksien päätöksiä sorvaavilla tuomareilla on lampaannahkaperuukki päälaellaan. Pohjoismaisten demokratioiden oikeussaleista moiset pellet yleisö nauraisi pihalle, ja ideologiset syytemääräykset voi työntää sinne, minne valo ei paista. Ei juristien pidä siitä päättää, mitä eurooppalaiset ihmiset saavat ajatella ja sanoa.

Taidankin hakea gramofonin ja laittaa tähän väliin soimaan erään Irwin Goodmanin vinyylin, jolla ääneen lausutaan eräs kehotus valtiovallalle.

Minä muuten kunnioitan ja rukoilen kaikkia jumalia tasapuolisesti: kristinuskon Jumalaa, islamin Allahia, Afrikan heimojumalia, kreikkalaisen antiikin antropomorfisia jumalia sekä Suomen kansan luonnonjumalia. En halua loukata yhtäkään jumalaa, vaan haluan välttää heidän epäsuosioonsa joutumisen. Tulen siis hyvin toimeen jumalten kanssa, ja juuri siksi menestynkin kohtalaisen hyvin, kun taas ihmisten kanssa on paljon vaikeampaa.

Minulle vuoden huippukohtia olivat kirjojeni Sensuurin Suomi ja Suomalaisen nykyfilosofian historia ilmestyminen viime kevättalvella. Ensin mainittu meni ”Suomalainen.com”-nettikirjakaupan tietokirjalistalla ykköseksi ilmestymisviikollaan ohittaen jopa erään Sofi Oksasen nimellä varustetun kirjoituskokoelman, jota rummutettiin mediassa. En kuitenkaan mainitse asiasta omankehun tai voitonriemun vuoksi vaan kiitollisuudesta lukijoitani kohtaan.

Sen sijaan Suomalaisen nykyfilosofian historiasta, joka päätyi kustantajan myyntilistalla kuudenneksi, tiedeyhteisö on odotetusti vaiennut kuin muuri. Vaikeneminen ei ole ehkä ollut kaikkein kekseliäintä politiikkaa, mutta se on kuitenkin tukenut kirjan oman sisällön asiallista välittymistä. Hiljaa olo johtunee myös siitä, että kaikki tuntevat filosofianprofessoreiden ja muiden virassa istujien väärinkäytökset jo ennestään, eikä niissä ei ole mitään uutta. Lisäksi monet ovat varmaan oivaltaneet, että tätä on syytä olla mainostamatta.