Loppu työperäiselle maahanmuutolle ja hallitusten sekä medioiden valehtelulle

Työministeri Arto Satonen (kok.) matkusteli eduskunnan talviloman aikaan Filippineillä ja Vietnamissa tarkoituksenaan houkutella sieltä työvoimaa hoiva-alaa helpottamaan.

On kyseenalaista, miten ministeri voisi omalla matkustusinnollaan edistää työvoiman valumista Suomeen. Eikö tuo tehtävä kuuluisi enemmänkin rekrytoinnin ammattilaisten toimeenpantavaksi?

Matkan perustelut kyseenalaisti myös työoikeuden emeritusprofessori.

Joka tapauksessa jo matkan tarkoitusperä on vääristynyt. Väite erityisesti hoiva-alaa varjostavasta työvoimapulasta on veruke, joka kummittelee maahanmuuttopolitiikassa ja mediassa sitkeästi.

Yleisradio, Helsingin Sanomat ja maan hallitukset ovat väristä riippumatta itkeneet monet saunavedet, jotta Suomeen saataisiin ulkomaalaisia lähihoitajia, varhaiskasvattajia ja koodaajia ATK-alan lapiotöihin.

Tosiasiassa näillä aloilla ei ole minkäänlaista työvoimapulaa. Vaikutelma sote-alan hätätilasta johtuu joko avoimien työtehtävien määrästä tai virkojen puutteesta tai siitä, että sopimuksiin ei päästä kurjien työolojen ja -ehtojen vuoksi.

Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan Suomessa on yli 6000 työtöntä lähihoitajaa, ja yhteensä noin 17 000 työtöntä, kun mukaan lasketaan myös lastenhoitajat ja kotipalvelijat. Sosiaalityöntekijöitä on työttöminä noin 15 000, opettajia noin 6000 ja lääkäreitä ja sairaanhoitajiakin noin 2000 (tilastoja täällä). Tekoäly on viemässä työt multitalenteilta ”koodareilta” ja muilta asiantuntijoita.

Satosen tavoitetta edistämään hurahti myös perussuomalainen sote-ministeri Kaisa Juuso, joka hallitusaitiossa sanoi Suomen tarvitsevan hoiva-alalle tuontityövoimaa – Arto Satosen nyökytellessä päätään kosher-populistisesti.

Yleisradio suurensi lipsautuksen uutisraporttiinsa 6.2.2025. Muutaman päivän kuluttua 12.2.2025 MTV3:n uutiset haastatteli sote-leikkausten vuoksi työttömäksi joutunutta suomalaista lähihoitajaa, joka sanoi näin:

”Hoitajapulasta ei voi puhua, kun työttömiä hoitajia on niin paljon ja kun hallitus tuo ulkomailta hoitajia ja kouluttaa niitä, niin hehän vievät meidän kotimaisten hoitajien paikat.”

Siinä tuli lausutuksi merkittävä maahanmuuttopoliittinen totuus. MTV3:n uutistoimitus kirjoitti hoitajien työttömyydestä harvinaisen vilpittömästi myös täällä. Samanlainen tilanne on monella muulla alalla, kun kokonaistyöttömyys on kasvanut vuoden sisään kymmenillä tuhansilla, ja Suomessa on Tilastokeskuksen mukaan noin 240 000 työtöntä, eli tuplasti avoimiin työpaikkoihin verrattuna.

Paikkaansa pitää vanha totuus: Suomessa ei ole pulaa osaajien määrästä eikä laadusta vaan ainoastaan halvasta työvoimasta. Sen haalimista Kokoomus ja EK edistävät yhdessä vasemmistopuolueiden ja vihreiden kanssa suomalaisten työläisten ja valkokaulusköyhälistön tappioksi.

Ilmeisesti Suomen työllisyystilanne ei ole Kokoomuksen ja vihervasemmiston mielestä koskaan niin huono, että se pakottaisi hillitsemään maahanmuuttoa, jota nämä puolueet edistävät, vaikka maailma räjähtäisi.

 

Työvoimapolitiikka kiirelliseen saattohoitoon

Halpatyöntekijöiden käyttämisestä koituvat säästöt kiertyvät suomalaisten veronmaksajien työttömyysmenoiksi, mikä kallistaa kokonaiskulut kansalaisten tappioksi. Ulkomailta rahtaaminen muistuttaa orjakauppaa.

1) Ulkomaisen työvoiman tarveharkinta pitäisi palauttaa myös niin sanotuille asiantuntija-aloille, ja työpaikkoihin pitäisi palkata ensisijaisesti Suomen kansalaisia sekä kotimaasta että ulkomailta.

2) Takaisinottovelvoitetta pitäisi laajentaa koskemaan vakituisista tehtävistä irtisanottujen lisäksi myös määräaikaisia henkilöitä, mikäli tehtäviä vapautuu.

3) Julkisiin virkoihin ja julkisoikeudellisiin yhteisöihin, kuten yliopistoihin, on lain mukaan valittava pätevimmät henkilöt, minkä pitäisi merkitä, että kansalliskieltemme suomen tai ruotsin moitteeton taito nostetaan keskeiseksi valintaperusteeksi, josta ei voida poiketa.

Hoiva-alalla tämä on välttämätöntä potilasturvallisuuden ja toiminnan tehokkuuden vuoksi. Yliopistoissa kotimaisten kielten käyttäminen on tärkeää, jotta kansalliskielemme eivät näivettyisi tieteen, julkaisemisen ja opetuksen kielinä.

Asioiden sanominen selvällä suomen kielellä niin yliopistoissa kuin korkeakouluissakin on ehto sille, että julkisessa sanassa voidaan esittää perusteltua poliittista arvostelua, jonka internatsistinen, ylikansallinen ja monikulttuuri-ideologinen kulttuuriglobalismi ja kansainvälisiin arvioihin alistaminen koettavat nyt kaikin keinoin estää.

Suomessa tulisi totuttaa ihmisiä siihen, että jokaista asiaa varten ei ole saatavissa hoitajaa kantamaan nektaria ja ambrosiaa divaaneille taikka harjoittamaan tuota paljon puhuttua patjoille ruokintaa. Ihmisiä pitäisi siedättää huolehtimaan itsestään ja terveydestään paremmin.

 

Media mukana myrkytystyössä

Maahanmuuttokritiikin läpipääsy on valtavirran uutismedioissa harvinaista, ja yleensä sen taustalla pitää olla jokin syy, joka ei liity tärkeimpään asiaan, eli pyrkimykseen omistaa Suomi suomalaisille, vaan tueksi tarvitaan jokin sosiaalipoliittinen katastrofi, kuten laaja työttömyys. Ulkomaista työvoimaa haalitaan ja houkutellaan Suomeen etupäässä tilastofakta väestönvaihdon edistämiseksi, ja siinä työssä EK:ssa majaansa pitävällä Mediapoolilla on keskenen rooli.

Mediapooliin kuuluvat lähes kaikki Suomen mediat, ja sitä rahoittaa Huoltovarmuuskeskus veronmaksajien rahoilla. Aivan samaan tapaan myös Yhdysvaltain runsaita ”voittoa tavoittelemattomia kansalaisjärjestöjä” on rahoitettu veronmaksajien valtiollisilla varoilla, kunnes Donald Trump päätti tehdä kyseisestä deep staten mukaisesta varjohallinnosta ja demokratiailveilystä lopun.

Suomen Mediapooli pitää itseään valtiovallan ja valtamedian työkaluna kriisioloihin. Se pyrkii pitämään huolen siitä, että valtavirran viestimissä ei pääsisi läpi mitään maahanmuuton arvostelua tai muuta sellaista informaatiota, joka kyseenalaistaa työperäisen maahanmuuton.

Mediapooli seuraa myös somekeskusteluja ja yksityisiä blogeja ja on pyrkinyt vaikuttamaan niihin lähestymällä kirjoittajia tarkoituksenaan voidella verkkoinfluenssereita puolelleen yhteistyökumppaninsa PING Helsingin kautta. Mediapooli ei poolin oman näkemyksen mukaan puutu sisältöihin, mutta silti sillä on ”sisältöryhmä”, jonka tehtävänä on seurata sisältöjä ja torjua kaikkea sellaista, mikä poolissa nähdään ”disinformaationa”.

Tämä on samanlaista kuin vasemmistonuorissa toimineen Johanna Vehkoon Yleisradiossa suorittama faktantarkistus, joka tuo mieleen Pravdan tavan tarkistaa tosiasiat ennen julkaisemista.

Mediapoolin puolustama sananvapaus tarkoittaa sen oman näkemyksen mukaan ”laissa määriteltyjä vapauksia ja vastuita”. Mediapooli ei siis puolusta pelkkää sananvapautta, vaan ”laissa määriteltyjä vapauksia ja vastuita”. Ja vastuuseenhan liittyy aina epäsuora väittämä jostakin syyllisyydestä, eli pooli myös syyllistää ihmisiä heidän näkemyksistään.

Myös minulla on tapana tarkistaa faktat.

Mediapoolin ”puolueettomuudesta” antaa kuvaa se, että Mediapoolin valmiuspäällikkö Tero Koskinen on Vihreän liiton kuntavaaliehdokas Helsingissä. Hän on tehtävistään vapaalla harjoittamassa vaalikampanjaa ja jatkaakseen työtään maahanmuuton ja vihersosialismin edistämiseksi sekä energian hinnan nostamiseksi Helsingin kaupungissa.

Ehdotan, että Mediapooli vaihtaisi nimekseen Mediamafia.

Mitä hyvää Donald Trumpin toinen virkakausi voi tarjota?

Yhdysvaltain hallituksen muodostaminen ei poikkea paljoa Euroopan unionin komission valintaprosessista, jonka mallina lienee ollut amerikkalainen esikuvansa.

EU-komission puheenjohtajaksi valtioiden neuvonpidolla valittu pääkomissaari nimittäin kutsuu itse tehtäviinsä muut komission jäsenet.

Vaaleihin tottuneista tämä saattaa vaikuttaa epädemokraattiselta, ja tosiasia on, että EU:n komissaarit ja Yhdysvaltain ministerit ovat vaalien ulkopuolelta valittuja henkilöitä eivätkä kansalaisten tehtäviinsä valitsemia.

Yhdysvalloissa Donald Trump on nyt hallitus. Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on itsevaltainen, koska valtion päämies käyttää tuossa maassa toimeenpanovaltaa pitkälti yksin. Tämän merkiksi Trump kirjoitteli ensimmäisenä virkapäivänään merkittävän kasan niin sanottuja presidentinasetuksia.

Lainmuutoksille hän tarvitsee tosin parlamentin tuen, mutta oikeusjärjestelmän pysyvyys- ja luotettavuusominaisuuksien kannalta on joka tapauksessa ongelmallista, että lakeja voidaan säätää ja kumota kuin räiskäleitä pannussa.

No, paljon hyvääkin Trump varmasti saa aikaan. Koska valtavirran uutismediat pitävät huolen hänen haukkumisestaan, luettelen tässä, mitä hyvää Trump voi saada aikaan.

1) Ilolla tervehdittävä on hänen päätöksensä palauttaa laittomia maahanmuuttajia. Tuumasta toimeen ryhtyminen antaa hyvän esikuvan myös Suomelle, muille pohjoismaille ja jatkuvista terrori-iskuista kärsivälle Saksalle, joissa pitäisi tarttua toimeen heti.

2) Trump osoitti syyttävän sormensa sinne minne se kuuluu, eli Ukrainan sodan aloittaneeseen Vladimir Putiniin. Trump esitti ultimaatumin, jonka sisältönä oli, että Putin menettää paljon ja jopa ”tuhoaa Venäjän”, jos hän jatkaa nykyistä rataa. Niinpä taskussa voi olla diili tai tarjous, josta ei kannata tai voi kieltäytyä.

3) Aikeella liittää Panaman kanava ja Grönlanti osaksi Yhdysvaltoja Trump peilaa Venäjää, joka on valloittanut lähialueitaan. Peilailu on ollut osa Kremlin metodologiaa Venäjän käytettyä tu quo que -argumenttia Yhdysvaltoja vastaan. Vaikka molemmat rikkovat kansainvälistä järjestystä, saattaa Trumpin osoittama asenne tökätä Venäjän vallanpitäjiä tuntuvalla tavalla. Väitän myös, että Grönlannin asema olisi parempi ja asukkaiden olo turvatumpi osana Yhdysvaltoja, jolla sitä paitsi on ollut jo pitkään maassa sotilastukikohta.

4) Suomalaisten olisi syytä ilahtua Trumpin aikeesta tilata liittovaltiolle 40 jäänmurtajaa, sillä Suomi on rakentanut noin 60 prosenttia maailman jäänmurtajista. Siitä vain kaupallisia jäitä murtamaan!

5) Vaade Nato-maiden puolustusmäärärahojen nostamisesta 5 prosenttiin bruttokansantuotteesta on utopistinen ja summittainen, mutta se signaloi, että Naton eurooppalaisten maiden tulisi täyttää edes 2 prosentin tavoite. Se olisi meille suomalaisille eduksi, sillä tuo tavoite on täällä jo täytetty, ja muiden tulisi rientää perässä. Edellekin sopisi muiden maiden mennä, sillä Suomi on Naton etuvartio ja turvallisuuden tuottaja, ja siksi muiden maiden subventio Suomelle olisi suotavaa.

6) Aikomus virallistaa Bitcoin voi tehdä siitä arvokkaan turvasataman ja vapaan taloudellisen vaihdon välineen sekä taata kryptovaluuttaan sijoittaneiden aseman. Maailma tarvitsee valtioista riippumattoman valuutan ja maksuvälineen, johon ei liity regulaatioriskiä, ja kurssiriski pienenee.

7) Ihmisen matka Mars-planeetalle ei toteutune, koska se jäisi yksisuuntaiseksi johtuen planeetan painovoimakentästä, jonka vuoksi sieltä ei voi pompata pois, kuten Kuusta. Mutta jo pelkkä kunnianhimo osoittaa edistyksellisyyttä ja luottamusta tekniikkaan, jota myös aikamme Edisonin Elon Muskin läsnäolo kulisseissa tehostaa. Teknomiljardööreillä on aina ollut amerikkalaisessa politiikassa vahva progressiivinen merkitys.

8) Irtisanoutuminen Pariisin ympäristösopimuksesta on eduksi koko maailmalle, sillä sopimus on etenkin länsimaita maita kohtaan epäreilu antaessaan Kiinalle oikeuden jatkaa ja lisätä päästöjään vuoteen 2030 asti.

9) Parhaita Trumpin kannattamia asioita on woke-vouhotuksen lopettaminen ja sananvapauden palauttaminen sosiaaliseen mediaan.

10) Liittovaltion byrokratian vähentäminen ja virkamiesten irtisanomiset ovat hyväksi, sillä aiemminkaan USA:n jähmeä virkakoneisto ei ole toteuttanut vaaleilla valitun presidentin tahtoa johtuen erimielisten viranhaltijoiden kasautumisesta virastoihin.

Kognitiivista dissonanssia on valtavirran mediaa seuraaville demarieläkeläisille aiheuttanut se, että Trump on nimittänyt epäpoliittisesti valitun Elon Muskin johtamaan hallinnon tehokkuuden virastoa (Doge), jonka tarkoitus on tutkia epäpoliittisesti valittujen virkamiesten rahaliikennettä.

Todellisuudessa kyseisillä toimilla yritetään riisua sitä valtaa, joka ei ole peräisin kansalaisilta. Aiemmin tuota valtaa ovat käyttäneet Yhdysvaltain demokraattivirkamiehet, joilla on ollut pääsy yksityisyydensuojan alaisiin tietohin, joten ei ole mitenkään epädemokraattista, että samoja asioita käsittelevät nyt republikaanivirkamiehet.

Trumpin halu työntää valtaa alaspäin osavaltioille ja toisaalta hänen yrityksensä vetää valtaa ylöspäin Valkoiseen taloon palvelevat kansanvaltaa.

Vastaavalla tavalla tavalla pitäisi menetellä myös EU:ssa, joka on puuttunut jäsenvaltioidensa sisäpolitiikkaan, kiskonut jäsenmaksuja ja tukipaketteja sekä ohittanut asetuksillaan ja direktiiveillään jopa perustuslaillisen omaisuudensuojan ja itsemääräämisoikeuden ja sitä kautta luonut byrokraattisen velka- ja tulonsiirtounionin.

11) Voidaan ehkä väittää, että intersukupuoliset ja muunsukupuoliset eivät lakkaa olemasta, vaikka Trump ei niitä tunnustakaan, mutta toisaalta voidaan vastata, että ne eivät myöskään ala olla olemassa omina kategorioinaan siksi, että sanamaagisesti väitetään niin.

Kaksiarvoinen sukupuoliero on todettu tärkeäksi myös transsukupuolisten piirissä, jossa halu vaihtaa tai korjata sukupuolta nimenomaisesti osoittaa, kuinka tärkeäksi naisten ja miesten välinen kaksiarvoinen sukupuoliero koetaan. Ei voisi olla myöskään heteroita eikä homoja, jos ei olisi olemassa selviä sukupuolia, eli naisia tai miehiä, joihin seksuaalinen kiinnostus voi kohdistua.

Ihmisen sukupuoli riippuu geeneistä, kromosomeista ja hormoneista ja siitä, kumpia sukusoluja aikuinen ihminen tuottaa. Lisäksi sukupuoli voidaan todeta fenotyyppisesti kehollisista sukupuolielimistä. Tässä mielessä sukupuoliero ei ole oletusten varainen sosiaalinen konstruktio vaan kaksiarvoinen biologinen ja kehollinen fakta, ja poikkeukset siitä ovat patologioita, kuten Klinefelterin oireyhtymä.

Sen tapaisten poikkeusten ei pitäisi aiheuttaa kaksiarvoisen sukupuolieron kumoamista tai kyseenalaistamista. Trumpin määräyksen motiivi ei ole kolhia kenenkään identiteettiä vaan estää miehiä kilpailemasta naisten sarjoissa, toisin sanoen pyrkimys suojella naisurheilua keinottelulta.

---

Päivitys 15.2.2025: Vasemmistolaisessa mediassa on valiteltu, että Helsingin yliopisto on saanut Trumpin hallinnolta kehotuksen välttää tiettyjä poliittisesti painottuneita (”bias”) sanoja, kuten ”ilmastonmuutos” ja ”inklusiivisuus”, Yhdysvaltain rahoittamissa tutkimuksissa. Tämä onkin aivan oikein, sillä siten vältetään tutkimusten politisoitumista.

Monet yliopistojen ulkopuoliset rahoittajat, kuten Koneen Säätiö ja Suomen Akatemia, ovat puolestaan vaatineet tendenssimäisten ja agendamaisten linjausten, kuten naisten tasa-arvon, kehitysyhteistyön ja maahanmuuton suosimisen, mukanaoloa tutkimuksissa niiden rahoittamisen ehtoina.

Yksityisillä ja muilla yliopistojen ulkopuolisilla rahoittajilla, kuten säätiöillä, on tietenkin oikeus määritellä tukemansa aiheet ja kohteet. Tätä mahdollisuutta ne ovat käyttäneet etupäässä poliittisen vihervasemmiston hyväksi.

Samoin on tehnyt Suomen opetus- ja kulttuuriministeriö, joka on vaatinut tutkimusten politisoimista tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tarkoitusperillä menetelmäopillisen vapauden vastaisesti. On hyvä, että Yhdysvalloista pannaan stoppi punavihreällä rehulla ruokkimiselle myös yliopistoissa.

 

Aiheesta aiemmin

Tieteen ongelma ei ole vain ulkoinen vaikuttaminen vaan sisäinen politisoituminen

Donald Trumpin kiinteistökehityksestä

Maailmalla on suhtauduttu tyrmistyneesti Donald Trumpin ajatukseen, että Gazan kurja kaistale, jolla on sodittu viimeksi kuluneet puolitoista vuotta, tulisi Yhdysvaltain hallintaan, ja USA loisi aurinkoiselle rannalle auvoisen lomaparatiisin.

Professorit Hannu Juusola ja Pami Aalto tyrmäsivät aikeen kansainvälisen oikeuden vastaiseksi A-studiossa 5.2.2025. Heidän mukaansa lähialueen maat, kuten Egypti ja Syyria, ovat haluttomia ottamaan vastaan Gazassa asuvia palestiinalaisia.

MTV3:n uutisten 5.2.2025 asiantuntija Risto E. J. Penttilä puolestaan näki Trumpin aloitteessa taktikointia. Hänen mukaansa Trump koettaa hämmentää herättääkseen levottomuutta ja taivutellakseen keskenään sotivat maat hieromaan rauhaa keskenään.

Ympäri maailman onkin taivasteltu, voiko Yhdysvaltain presidentti olla tosissaan, ja mitä mahdollisia neuvotteluja hän käy Putinin kanssa Ukrainan sodan lopettamiseksi tai Ukrainan yli.

Oma näkökulmani on toisenlainen kuin professorien legalistinen kanta. Se, mikä on lain vaatimaa tai suojaamaa, on vain harvoin realistista ja toteuttamiskelpoista.

Totuushan on, että Gazan alue on pommitettu Israelin toimesta kuumaisemaksi, eikä sinne voi (eikä myöskään kannata) jäädä asumaan. Palestiinalaisvaltion pohjaksi ei asuinkelvottomasta alueesta ole.

Eniten asiassa hämmentääkin oletus, jonka mukaan palestiinalaiset haluaisivat jäädä romuna oleville sijoilleen. Toiseksi, Lähi-idän muslimivaltaisten valtioiden olisi jo korkea aika ottaa vastaan pakolaisia, joiden puolesta kyseisten maiden muhamettilaiset hallitukset ovat keuhkonneet vuosikymmenten ajan ja tukeneet siten pyrkimyksiä työntää Israelin juutalaiset mereen.

Trumpin ehdotus hämmentää todellisuudentajuisuudellaan ja kyvyllään mukautua tapahtuneisiin tosiasioihin. Ehdotus on lisäksi hyväntahtoinen. Yhdysvaltain pysyvä läsnäolo toisi vakautta alueelle, joten eipä ihme, että se on otettu vastaan myönteisesti Israelissa.

Myös Trumpin halu liittää Grönlanti, Kanada ja Panaman kanava Yhdysvaltoihin on täysin ymmärrettävä, vaikka siinä puhuukin 5-vuotiaan ihmettely sen vuoksi, miksi Grönlanti kuuluu Tanskalle, kun se on niin pieni ja kaukana.

Tosiasiassahan Tanska ei pystyisi edes teoriassa puolustamaan Grönlantia aseellisesti yksin, ja Tanskalle Grönlannista on pelkkiä kuluja. Lisäksi ”vihreässä maassa” asuvien oma halukkuus Tanskan vasallivaltiona toimimiseen ei ole mitenkään yksiselitteistä. Grönlannin asukkaat voivat kääntyä Yhdysvaltain kannalle, kun heille selitetään kaikki siitä koituvat edut verrattuna Tanskan raihnaiseen siirtomaaherruuteen.

Entä sitten Kanada, joka vaivoin pysyy koossa ja jonka päämies on Ison-Britannian kuningas? Kanada on yksi maailman turhimmista valtioista, vähän niin kuin Belgia. Sekin olisi yhdessä Hollannin kanssa voimakkaampi, vähän niin kuin Suomi ja Ruotsi toisiinsa liitettyinä.

Ja Panamahan on nyt tosiasiassa kiinalaisen merenkulun ja holding-yhtiöiden talutusnuorassa, joten kanavan palauttaminen Yhdysvalloille ei olisi sen vähempää perusteltua kuin Saimaan kanavan palauttaminen Suomelle, tai ainakin Venäjän harjoittaman vuokrakiskonnan lopettaminen kanavan Suomelta varastetuista osista.

On syytä muistaa, että Panaman kanavan rakensi loppuun ranskalaisten huonon aloituksen jälkeen Yhdysvallat, joka luovutti sen Panaman valtiolle viime vuosituhannen vaihteessa kukistettuaan Panamaa hallinneen sotilasjuntan. Nykyisin kanavan läpikulusta kannetaan satojen tuhansien dollarien käyttömaksuja suurilta aluksislta, mikä on yhtä törkeää kuin tapa, jolla Venäjä on vuokrannut Suomelta sodassa ryöstämäänsä Saimaan kanavaa suomalaisille kalliiseen hintaan (aiheesta täällä).

Trumpin aktiivisuus myös Ukrainan sodan lopettamiseksi on sekin paljon parempi asia kuin passiivisuus, sillä kyseinen sota on jatkunut jo vuosia. On realismia pakottaa Venäjä lopettamaan aloittamansa hyökkäyssota.

Trumpin tapa peilailla Venäjän valloitussotaa on etevä poliittisen näyttämön toimi, vaikka kyseessä ei olisikaan pelkkä performanssi eikä provokaatio.

Ainoa merkittävä huolenaihe Donald Trumpin avauksissa on luopuminen paljon puhutusta sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa kunnioitetaan valtioiden itsenäisyyttä, alueellista koskemattomuutta ja suvereniteettia, eli itsemääräämisoikeutta.

Mutta luovuutta siihenkin liittyy. Ulkopoliittisia ikkunoita on parempi pestä kiinteistökehittäjän kuin tuhoajan näkökulmasta.

Mistä muuten tietäisin Trumpin olevan ”epärealistinen”, jos niin ei valiteltaisi valtavirtamedioiden ja toimittajien jutuissa?

Turvallisuuden turboahdistus: defensiivisyys taannuttaa

Suomi on kaatanut 3,1 miljardia euroa veronmaksajien varoja Ukrainan sodankäyntiin vuoden 2022 jälkeen, ja lisää näyttää virtaavan 27. apupaketin muodossa, vaikka valtiovarainministeriön kassakone huutaa Hoosiannaa.

Pelkkä Suomen Puolustusvoimien raketinheitinten päivittäminen maksaa 450 miljoonaa euroa, mikä on enemmän kuin kansalaisten asumistukien leikkaamisella tavoiteltava säästö, joiden vuoksi suomalaiset menettävät nyt kotejaan (aiheesta täällä).

Puolustuspoliittisten investointien listaa olisi helppo jatkaa, sillä aseiden hankintaan kasataan kahmalokaupalla julkisia varoja. Kokonaisten aselajien, kuten hävittäjähankintojen ja Merivoimien laivueiden, uusimisesta koituvien laskujen itkemisestä saisi monet saunavedet.

Työväenpuolue Kokoomuksen Verkkouutiset puolestaan iloitsee, että Suomeen rakennetaan 200 miljoonaa euroa maksava uusi räjähdetehdas, joka työllistää kymmeniä ihmisiä!

Vaikka räjähteet ja aseet ovatkin tätä nykyä kysyttyjä vientituotteita, olennaista ei ole, paljonko työpaikkoja niiden valmistamisessa syntyy, vaan se, että kyseinen työ ei pitkän päälle tuota mitään sellaisia arvoja, jotka edistäisivät tai parantaisivat elämän laatua.

Turvallisuustyö on pelkästään säilyttävää ja defensiivistä. Kyseessä on kitkakulu, johon kaadetut varat menevät käytännössä hukkaan.

Ne valuvat hukkaan sekä siinä tapauksessa, että aseita ei käytetä muuhun kuin pelotteluun, kuin myös siinä, että niitä tarvitaan sodankäyntiin, joka koostuu tuhoamisesta, tappamisesta ja romuttamisesta, pelkästä destruktiosta siis.

Sen vuoksi puolustukseen pitäisi aina investoida minimiperiaatteen mukaan eikä maksimiperiaatteen mukaan, kuten nyt on laita.

Varusteluhuumassa hukataan sisäinen turvallisuus

Länsimaihin levinnyt sotahulluus johtuu vain yhdestä syystä: Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Tuokin sota toimii oikeastaan näyttönä sen puolesta, että lisäinvestoinnit puolustusteollisuuteen ovat tarpeettomia.

Venäjä on tehnyt omista asevoimistaan selvää jälkeä pariksi vuosikymmeneksi eteenpäin eikä varmasti avaa uutta sotaa Suomen suuntaan saatuaan opetusta Ukrainassa.

Siksi hampaisiin asti aseistautuminen on taktisesti tyhmää täällä Suomessa.

Kyseiseen vouhotukseen ovat menneet kritiikittömästi mukaan poliitikkojen lisäksi myös valtavirran mediat ja toimittajat, jotka keekoilevat ”yhteiskuntavastuun” puolesta ja odottavat ilmeisesti kunniamerkkejä isänmaallisesta viestinnästä.

Pullistella, pelotella ja liioitella kannattaa tietenkin jo vastapropagandan tekemiseksi, sillä valhe on tunnetusti hyvä ase – ja tottahan toki myös kustannustehokas, ja siksi myös valemedia on aina niin vaarallinen.

Mutta todellista isänmaallisuutta ei ole täristä pelossa Vanja-sedän vuoksi vaan kyky ymmärtää, että oman kansakuntamme rapauttaminen asehankinnoista johtuvilla sosiaaliturvan ja terveyspalvelujen leikkauksilla heikentää myös sitä paljon kerskuttua maanpuolustustahtoa ja yleensäkin kansakunnan yhtenäisyyttä.

Mitä tehdä kalliilla aseilla, jos kansakunta ei ole valtiovallan kannalla vaan kokee hallituksen pikemminkin kumoamisen kuin säilyttämisen arvoiseksi?

Varusteluhuumassa ajetaan siis vastakkain ulkoinen turvallisuus ja sisäinen turvallisuus, vaikka niiden pitäisi esiintyä yhdessä.

Turvallisuuden turboahtaminen hajottaa koneen, sillä yliviritettyillä moottoreilla on taipumus mennä palasiksi, ja juuri siihen Venäjä pyrkii omalla uhmakkuudellaan, jonka takana ei ole todellista voimaa.

Siksi puheet aina vain suurempien BKT-osuuksien käyttämisestä maanpuolustukseen ovat ylimitoitettuja.

Kyseisiin lukuihin ei kannattaisi tuijotella liikaa, sillä ”prosenttiosuus bruttokansantuotteesta” on näennäisesti yhteismitallistava mutta tosiasiassa vertailukelvoton kriteeri kuvaamaan Nato-maiden puolustuskykyä, joka on jokaisessa maassa erilainen johtuen maastosta, pinta-alasta, väestöstä ja siitä, onko maassa asevelvollisuusarmeija vai palkattu.

Maata ei puolusteta prosenteilla.

 

Rauhaa ei takaa kilpavarustelu vaan Venäjän riisuminen aseista

Kannanottoni ei tarkoita, että olisin maanpuolustusvastainen. Mutta tarkoitan, että Iivanan tultua lyödyksi Ukrainassa ei kannata liioin varautua aseelliseen sotaan rajoillamme.

Ei ryssä tänne hyökkää eikä käännä kanuunoitaankaan. Kyllä NATO-pelote siitä huolen pitää jo yksin.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ollut pelkkä viime hetken yritys vallata takaisin muinaisen Neuvostoliiton alueita ennen kuin Kremlissä vaaralliseksi koettu länsimainen sivistys ulottaa vaikutuksensa Venäjän rajoille.

Ei Venäjä virhettään toista, ja siksi myös varusteluhysteriaan tarvitaan malttia.

Hölmöintä on, että Venäjää koskien puhutaan nyt sellaisen rauhan teosta, joka mahdollistaisi kilpavarustelun. Ei Venäjän kanssa pidä solmia mitään ilman, että siihen liittyy päinvastainen tarkoitus: Venäjän aseistariisuminen, aserajoitukset, varustelukontrolli ja sotakorvauksiin tuomitseminen.

Aserajoituksista on usein sovittu, vaikka kumpikaan osapuoli ei olisi hävinnyt sotaa ja antautunut. Esimerkiksi kylmän sodan päätteeksi sovittiin ydinaseiden rajoittamisesta, ja samoin pitäisi nyt tehdä tavanomaisille aseille.

Television ajankohtaisohjelmissa meuhkataan Euroopan NATO-maiden jälkeenjääneisyydestä puolustusinvestoinneissa. Riippuu, mihin vertaa. Yhdysvaltoihinko? Tosiasiassa Euroopan NATO-maiden asevoimat ylittävät Venäjän toimintakyvyt, ja siksi huoli tuon yhden bysanttilais-kryptisen valtion reuhaamisesta on liioiteltua.

Myöskään Yhdysvaltojen kanssa ei pidä ryhtyä kilpailemaan asehankinnoilla vain miellyttääksemme NATO-liittolaista. Euroopan maat ovat jo hankkineet kahmalokaupalla esimerkiksi kalliita F-35-hävittäjiä Atlantin takaa, ja Amerikan asekauppiaat ovat tehneet Euroopan ostoksilla tiliä.

Suurimman uhan Euroopan maille muodostaa poliitikkojen oma hätäily asevarustelun puolesta. Sellaiset puolustusministerit säihkähtävät omia pieraisujaankin.

Se ei osoita rohkeutta vaan pelkoa, ja pelko on huono lähtökohta mille tahansa suunnittelulle. On huvittavaa havaita ja todistaa, miten EU-maiden kenraalit ja kirkkotädit kiirehtivät juoksujalkaa varoja aseisiin, vaikka Ukrainassa käyty sota ei ole lisännyt Venäjän hyökkäyksen todennäköisyyttä länteen vaan heikentänyt sitä – ja samalla Venäjän iskukykyä.

Poliitikkojen ei pitäisi olla pieniä palohälyttimiä, jotka säikkyvät jokaista rasahdusta ja sätkivät ja reagoivat eteen tulevien tilanteiden kaavoissa. Change blindnessin sijasta pitäisi pystyä näkemään kokonaistilanne.

Venäläisten aseellisista rajanylityksistä on kyllä oltu huolissaan, mutta yksikään Keski- ja Etelä-Euroopan maista ei ole pannut kunnolla hanttiin, kun vieraat kansakunnat ovat tulleet EU-rajojen yli aseettomasti turvapaikkahakemus kädessään. Siinä sitä on todellinen turvallisuushuoli.

 

Mihin Suomessa kannattaisi varautua?

Jokaiselle uudelle sodalle on tyypillistä, että sitä ei aluksi tunnisteta sodaksi. Siksi sodat alkavat usein yllättäen.

Yllätys puolestaan on mahtava etu sodassa kuin sodassa. Niinpä Venäjäkin on soveltanut sodankäynnissä hybriditoiminnan ja informaatiovaikuttamisen menetelmiä.

Juuri niihin kannattaisi varautua, mahdollisesti myös tekoälyn käyttämiseen tietomurroissa ja deep fakeissa. Sen sijaan investoinnit kalliisiin perinteisen sodankäynnin asejärjestelmiin valuvat todennäköisesti kuin kehitysapu Saharan hiekkaan. Aseet ovat hyödyllisiä vain, jos on olemassa vastaava vihollinen, mutta jos vihollinen puuttuu, sota jää käymättä.

Sekin on toki hyvä tulos, mutta siihen voidaan päätyä muillakin keinoilla kuin hampaisiin asti varustautumalla. Virhe on varustautua menneiden aikojen sotiin. Hopealuotivarustelu on huonoa, ja se nähtiin jo 1930-luvulla, kun Suomen lähes koko puolustusbudjetti hukattiin kahteen melko tehottomaan taistelulaivaan, joista toinen päätyi merenpohjaan ja toinen jouduttiin luovuttamaan sotakorvauksena Neuvostoliittoon.

Sitten on kysymys, mitä ajatella Venäjästä lähes ainoana Suomea mahdollisesti uhkaavana maana.

Paasikivi sanoi sotien jälkeen, että ”puheet perivihollisesta olisi kerta kaikkiaan lopetettava”. Tosin perivihollinen ei lakannut olemasta olemassa, kuten hyökkäyksestä Ukrainaan havaitaan.

Kyllä Venäjä aina vaarallisena ja pelottavana pysyy, mutta myöskään vainoharhaisuus molemmin puolin ei elämää edistä.

Myös Donald Trump on arvaamaton katkaistessaan keskinäisriippuvuuteen perustuvat tuotantoketjut ja järkiperäisen globaalin työnjaon tuontitulleilla. Mitäpä muuta Grönlannin kaappaustavoite on kuin Venäjän toimien peilailua tu quo que -periaatteella (”sinä myös”), joka on aina ollut myös Venäjän modus operandi? Idea on: ”Kun te valtasitte lähialueita, me teemme samoin.”

Tämä tarkoittaa luopumista paljon puhutusta sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa kunnioitetaan valtioiden itsenäisyyttä, alueellista koskemattomuutta ja suvereniteettia, eli itsemääräämisoikeutta.

Vain oikeus määrätä itseään (ja samalla muita) näyttää kiinnostavan nyt suurvaltoja ja sellaisiksi pyrkiviä, Kiina mukaan lukien.

Tuloksena myös NATOn liittolaismaat saattavat olla lopulta toistensa tukassa ja kurkussa kiinni, ja poliitikot juoksevat kuin hiiret koloihinsa ja tulittavat sieltä toisiaan.

Ehkä kolmas maailmansota on todellakin jo alkanut, mutta sitä ei vain tunnisteta sodaksi.

Nyt olisi korkea aika edetä toiseen suuntaan ja pitää pää kylmänä Ukrainan sodan ja muiden pienten palojen sammuttamiseksi.

Hyvinvointiyhteiskuntaa ei pitäisi romuttaa kilpavarustelulla ja sisältä päin tapahtuvalla luottamuksen nakertamisella, sillä juuri siihen miinaan Venäjä toivoo länsimaiden kävelevän, kun muita keinoja ei ole.

Tämä tarkoittaa, että NATO-maana Suomen pitäisi saada liittolaisiltaan subventioita puolustuksemme hoitamiseen eikä vaatimuksia aina vain suuremmista panostuksista. Peruste on, että Suomi on NATOn etuvartio ja tähänkin asti turvallisuuden tuottaja eikä kuluttaja Pohjolan alueella.

Maailmanmestari kommentoi naisia humoristisessa podcastissa – Ylen feministit antoivat potkut

Sukupuolten välinen hybridisota on edennyt tilanteeseen, jossa naisten sallitaan potkia miehiä munille ja sanoa mitä tahansa törkeyksiä ja syytöksiä jopa akateemisissa yhteyksissä.

Mutta jos mies antautuu lausahtamaan vähäpätöisimpiäkin kritiikin sanoja naisista viihteellisissä yhteyksissä, feministit osoittavat miehiä kohtaan silmitöntä vihaa ja raivokasta kostoa, joilla he pyrkivät tuhomaan miehen työn, uran, perhesuhteet ja aivan koko elämän.

Tätä on feministien ajama ”tasa-arvo”, toisin sanoen pahasta kallistumasta kärsivää makutuomarointia, ja sellaisen vallan naisille ovat antaneet valtavirtamedia ja naisten asema mediassa.

Kun moninkertainen alppihiihdon maailmancupvoittaja ja maailmanmestari Kalle Palander kommentoi eräitä naisurheilijoita humoristisessa podcastissaan, Ylen naispomot vetivät purut nokkaansa ja katkaisivat Palanderin uran Ylen lähetysten asiantuntijana. Palanderin kulkusten polkemisesta kirjoitti tyytyväisenä muiden muassa Helsingin Sanomat.

On yleisön kannalta vaivaannuttavaa, että kaikenlainen suora ja rehellinen puhe koetetaan karsia pois julkisesta sanasta. On sensuroijien itsensä kannalta noloa, kun he eivät ole kestäneet kritiikkiä.

Lennokkaaseen yksityiseen podcastiin osallistuivat myös pahiksiksi jo aiemmin leimatut Aleksi Valavuori ja Juha Perälä. Aleksi Valavuori muistetaan muun muassa kohusta, jonka hän aiheutti kommenteillaan toimiessaan Espoo Unitedin valmentajana vuonna 2016. Myös hänen työsuhteensa katkaistiin tuolloin, ja kirjoitin aiheesta täällä ja täällä.

Juha Perälä puolestaan muistetaan siitä, että hän yhdessä kirjailija Juha Vuorisen kanssa laittoi ”Mikki Hiiri merihädässä” -laulun soimaan Välimerestä ongittuja pakolaisia koskevan uutisen taustalle Radio Suomi-popissa tuona samana vuonna. Myös heille Ylen ja JSN:n giljotiini vilahti heti, ja kirjoitin kyseisestä herkkyydestä täällä.

Pitkälti samanlaista oli myös muusikko Kari Peitsamon karkottaminen eräiltä festareilta (aiheesta täällä) ja kirjankustantaja Timo Hännikäisen häätäminen Helsingin kirjamessuilta (aiheesta täällä).

Nämä kaikki ovat näyttöjä vihervasemmistolaisten feministien, cancel-aktivistien ja muiden woke-vouhottajien harjoittamasta maineterrorista. Ikään kuin ihmiset eivät voisi tai saisi esittää mielipiteitään vapaasti joutumatta maksamaan näkemyksistään koko elämänsä hinnalla. Ja ilman, että koko maa ajautuu syvään poliittiseen kriisiin.

Sen sijaan feministien, eläinaktivistien ja muiden vihervasemmistolaisten kulttuurituholaisten sallitaan reuhata ympäri yhteiskuntaa ja levittää perättömiä ja yleistäviä syytöksiään, joiden kohteena on yleensä ei-vasemmistolainen suomalainen ja useimmiten melko ansioitunut mies.

Esimerkiksi yliopistoissa saa esittää mielihyvin vaikkapa pornoa, jos se on feministisen agendan mukaista ja miehiä häväistään tai miehet häpäisevät siinä itseään ja koko sukupuoltaan.

Kun vihreiden kaupunginvaltuutettu Fatim Diarra sanoi vuonna 2017, että ainoa syy muuttaa maaseudulle on insesti, niin hänen sallittiin jatkaa politiikassa, ja Ilta-Sanomat seppelöi hänet myöhemmin ”taksikuningattareksi”.

Sen sijaan Spede ja hänen kirjoittamansa sketsit tuomitaan ankarasti äärisovinistisiksi ja vakavasti loukkaaviksi Helsingin Sanomissa!

Palanderin ja Ylen yhteistyön esitetään päättyneen ”yhteisymmärryksessä”, joten Palander ei ilmeisesti jää kaipaamaan puheilleen lapsenvahtia.

Myös muussa mediassa kyseinen konflikti on koetettu siloitella niin, ettei potkuja kuvata potkuiksi vaan ”yhteistyön päättymiseksi”. Hänen pestinsä vain ”päättyy” tai hän ”ei jatka Ylellä”. Kyseisestä sensuroimisesta valtavirtamedialla ei ole mitään itsekriittistä sanottavaa, vaikka kyseessä on selvä sananvapauden ja työoikeuksien loukkaus.

Ylen kannalta kiusallista on, että Yle pyrkii rajoittamaan sananvapautta myös lähetysten ulkopuolella siksi, että puhujan näkemykset eivät ”vastaa sitä arvomaailmaa, mitä me Yle Urheilussa edustamme”, kuten tuottaja Kristiina Kekäläinen asian ilmaisi omassa valtiattaren asemassaan.

Onko siis niin, että kukaan Ylessä joskus esiintyvä ihminen ei saisi esittää näkemyksiään Ylen ulkopuolisessa maailmassa vapaasti, vaan hänen pitää toimiakseen Ylellä pysyä valtiollisen viestintäkonsernin ajatusvankilassa ja noudattaa jotakin tarkemmin määrittelemätöntä Ylen ”arvomaailmaa”, eli siellä työskentelevien toimittajien mielipiteitä ja ideologiaa?

Myöskään minä en siis voi esiintyä Ylellä, jos jokaista ihmistä koskee linja, että ”totta kai seuraamme, miten hän toimii muissa yhteyksissä”. Muutoin joutuisin luovuttamaan ajatukseni hermosoluja ja synapseja myöten Yleisradion paimennettavaksi.

Sensaaatiojournalismi kävi tietenkin heti käsiksi Palanderin yksityiselämään ja alkoi levittää juoruja hänen meneillään olevasta avioeroprosessistaan. Se kuuluu cancel-aktivistien taktiikkaan, jotta tuho olisi täydellistä.

Valtavirtamedioiden likasankojournalismi ja sikamaisuus ylittävät monin verroin kansalaisten yksityisissä podcasteissaan, tubetuksissaan ja someviestinnässään esittämät ylilyönnit.

Uhriksi näyttää joutuvan jokainen, joka ei kumarra median, politiikan ja tieteen kultaista vasikkaa: feminismiä ja naisten ikuisia syytöksiä miesten pahuudesta.

Seksuaalisuuden rikollistaminen ja feminismin myrkky

Ylen jutussa valiteltiin jälleen, että suomalaisten syntyvyys laski vuonna 2024 kolmatta vuotta peräkkäin ja on tilastointihistorian matalin. Jutussa viitattiin Tilastokeskuksen mittaamaan kokonaishedelmällisyyteen.

Asiaa on turha ihmetellä, sillä tulos on feminismin hedelmä, jota Yleisradio itse on tarjoillut.

Miksi sitten ratkaisijan roolissa olisivat nimenomaan naiset? Siksi, että syntyvyyttä ei ole ilman seksiä, ja naisliike on saanut ihmiset kavahtamaan seksuaalista kanssakäymistä.

Feministinen liike ajoi ”Suostumus2018”- ja ”Me too”-hankkeillaan läpi rikoslain uudistuksen, jolla seksuaalisten aloitteiden tekeminen kriminalisoitiin vuonna 2022 käyttäen muun muassa ahdistelun käsitettä.

Ahdistelu on kriminalisoitu rikoslain 6 §:ssä, jossa sillä tarkoitetaan paitsi koskettelua, myös sanallista ja muuta viestintää sekä ”itsemääräämisoikeuden” loukkausta. Häirintä puolestaan on yhdenvertaisuuslain 14 §:ssä kiellettyä syrjintää.

Eräs professori kysyi aikoinaan, suoraanko seksuaaliseen kanssakäymiseen pitäisi edetä, jos sitä ei saa ensin edes ehdottaa, vaan kaikki seksuaalinen aloitteellisuus voidaan tuomita ahdisteluna tai häirintänä.

Eipä taida enää sanakirjasta löytyä ihmisten väliseen kanssakäymiseen viittaavia suomen kielen sanoja, joita ei olisi jo ehditty käyttää seksuaalisuuden rikollistamiseksi. Mikä vielä on kriminalisoimatta? Kontaktin luominen? Vuorovaikutus?

Kun viranomaisvalta antaa signaaleja, joilla vaarallistetaan sukupuolinen kanssakäyminen, sitä kautta vedetään ihmissuhteet huurteeseen, ja virallinen syyttäjä astuu ihmisten makuuhuoneisiin. Vaarallistamisen käsitettä on käyttänyt muiden muassa Sexpon entinen toiminnanjohtaja Tommi Paalanen väitöskirjassaan.

 

Huonoa näyttöä ”Me too” -hankkeen tuloksista ja seksuaalirikoslain uudistamisesta

Helsingin Sanomat julkaisi muutama vuosi sitten jutun, jossa taivasteltiin, miksi nuoret eivät enää hakeudu seksuaaliseen kanssakäymiseen myöskään muualla länsimaissa, kuten Yhdysvalloissa.

Asiaa on turha ihmetellä, sillä valtavirtamediat ovat yhdessä viranomaisten ja poliitikkojen kanssa tehneet kaikkensa saadakseen seksuaaliset aloitteet näyttämään siltä, kuin kyseessä olisi suurikin rikos.

Surkeana esimerkkinä voin mainita tapauksen, jossa 19-vuotias poika tuikkasi treffien päätteeksi pusun täysi-ikäiselle nuorelle neidille, joka omassa ymmärtämättömyydessään vei asian poliisille. Syyttäjä nosti syytteen, jonka perusteella dynamiittityhmä tuomioistuin langetti pojalle tuomion seksuaalisesta ahdistelusta.

Ei ollut oikeutta eikä kohtuutta, kuten ei myöskään lainsäätäjän seksinvastaisessa kiimassa.

Kun poliitikot ja viranomaiset viestittävät, että seksuaalinen kanssakäyminen on pahaa, väärin ja rangaistavaa, ei tarvitse ihmetellä, miksi miehet koteloituvat ja erakoituvat. Sinkkuna pyöriminen lisääntyy, ja asiasta kärsivät nimenomaan heteromiehet, jotka muutoin olisivat aloitteentekijöiden roolissa naisten ja miesten suhteissa.

 

Ahdistelu ja häirintä eivät ole rikoksia ilman niihin liittyvää tahallista tarkoitusta

Olisi muistettava, että rikos voi olla vain tahallinen teko. Vahinko ei ole rikos. Jos esimerkiksi liikenteessä sattuu onnettomuus, asia viedään yleensä suoraan vakuutusyhtiöön, eikä poliisi puutu siihen, mikäli lain vastaisuutta ei ole tapahtunut.

Samaan tapaan myös muissa ihmisten suhteissa rikos voi olla vain sellainen teko, joka tehdään rikollisessa tarkoituksessa.

Näin ollen seksuaalista ahdistelua tai häirintää voi olla vain teko, joka tehdään nimenomaisesti ahdistelu- tai häirintätarkoituksessa, eikä esimerkiksi tarkoituksena osoittaa hellyyttä, luoda kontakia tai etsiä seuraa.

Oikeudelliset prosessit velvoittavat tarkastelemaan tekoja syytetyn näkökulmasta, koska vain siten voidaan saada esille tekojen tarkoitukset. Ne puolestaan ovat tärkeitä syyllisyyden arvioimiseksi.

Tekijän tarkoituksista puolestaan eivät voi päättää asianomistajat, syyttäjät eivätkä niin sanotut uhrit, sillä viestien merkityksistä ja tekojen tarkoituksista päättävät yleensäkin vain ja ainoastaan viestien lähettäjät ja tekojen tekijät.

Tämä on kaiken kanssakäymisen olemus: viestin merkityksestä päättää lähettäjä, ei vastaanottaja, vaikka nykyisessä somejulkisuudessa monet woke- ja cancel-aktivistit yrittävät mustamaalata ja terrorisoida toisten ihmisten asemaa ja mainetta pyrkimällä päättämään siitä, mitä toiset ihmiset tarkoittavat viesteillään ja toiminnallaan.

Koettu seksuaalinen ahdistelu tai häirintä eivät ole rikoksia, mikäli niihin ei liity tekijän toimesta sellaista tarkoitusta.

Lähestymiset, kontaktin luomiset ja ehdottelut eivät siis välttämättä ole rikoksia, vaikka toinen osapuoli voi kokea ne ahdisteluna tai häirintänä.

Keskeinen kysymys on, miten erottaa rikokset ja ei-rikokset toisistaan, ja juuri siihen vastaaminen on tehty nykyisin vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi, koska myös raiskauksen käsitettä on lavennettu rikoslaillisessa merkityksessä.

 

Vuorovaikutuksen yliseksualisoiminen ja kokeilut sekä erehdykset kanssakäymisessä

Huomiota feministien taipumuksessa tavanomaisen käyttäytymisen kriminalisoimiseen herättää kontaktinhaun yliseksualisoiminen. Lähestymiset ja ehdottelut, nähdäänpä ne sitten ahdisteluna tai häirintänä, eivät sinänsä ole seksiä. Kuitenkin ne tuomitaan seksuaalirikoksina.

Tässä näkyy feministien ja lainsäätäjän kiilusilmäinen halu jynssätä pois ihmisten aloitteellisuutta ylipäänsä. Sen vaikutus on lannistava ja tappiollinen koko yhteiskunnalle.

Ensin seksualisoidaan hyvän päivän sanomiset, ja sitten tuo seksualisoitu tavanomainen käytös rikollistetaan laissa.

Psykoanalyyttista teoriaa seuraten voisi ajatella, että tuon kaiken torjunnan ja ehdottomuuden takaa pilkistävät rikollistajien omat seksuaaliset mutta tyydyttymättömiksi jääneet toiveet ja viettiyllykkeet, yleinen ahdasmielisyys tai kateus siitä, että toisilla ihmisillä seksiä vielä on.

Viittasin edellä siihen, että tahaton teko ei ole rikos. Laajenevan kriminalisoinnin kautta on kuitenkin saatettu tuomion nuijan alle paljon tahattomia tekoja tai tekoja, joiden merkitys on ollut tekijän näkökulmasta täysin toisenlainen kuin kohteen.

Rikoslain 3 luvun 6 §:n mukaan tekijä on aiheuttanut tunnusmerkistön mukaisen seurauksen tahallaan, mikäli hän on tarkoittanut aiheuttaa seurauksen taikka pitänyt seurauksen aiheutumista varmana tai varsin todennäköisenä. Seuraus on aiheutettu tahallaan myös, jos tekijä on pitänyt sitä tarkoittamaansa seuraukseen varmasti liittyvänä.

Näin ollen tarkoitustahallisuuden lisäksi määritelmä kattaa varmuustahallisuuden ja todennäköisyystahallisuuden. Suuressa osassa ahdistelu- ja häirintätapauksista on kyse on tahallisuuden harkitsemisesta.

Mikäli teoilla ei ole tarkoitettu ahdistella eikä häiritä, kyse ei ole tarkoitustahallisuudesta. Hyvin harvoin kyse on myöskään varmuustahallisuudesta, jolloin tekijän voitaisiin varmuudella sanoa tienneensä teosta johtuvan tiettyjä seurauksia kausaalisella välttämättömyydellä. Jäljelle jää todennäköisyystahallisuus, jonka mukaan tekijän voidaan olettaa todennäköisesti aiheuttavan lainvastaista haittaa.

Rikoslain soveltaminen on tältä osin mielenkiintoista. Lainkäytössä todennäköisyyden käsite on tilastomatemaattista siten, että seurauksen pitää olla todennäköisempää kuin sen syntymättä jääminen.

Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessä KKO 2013:82 on käsitelty tapausta, jossa muuan henkilö oli kaksi kertaa pyöräyttänyt sattumanvaraisesti revolverin patruunarullaa ja laukaissut aseen kohti toisen henkilön päätä, jolloin tämä kuoli. Revolverissa oli ollut yksi patruuna, ja patruunapesiä oli kuusi, jolloin todennäköisyys sille, että patruuna osuu iskurin kohdalle oli kummallakin kerralla yhden suhde kuuteen. Koska seurauksen (kuolema) syntymättä jääminen oli epätodennäköisempää kuin sen syntyminen, kyse ei ollut korkeimman oikeuden mukaan tahallisesta teosta.

Filosofian näkökulmasta voidaan huomauttaa, että asiaa arvioitaessa jätettiin huomiotta teon merkityskerroin. Teon kokonaisarvo on todennäköisyys kerrottuna merkityksellä. Koska merkitys oli toisen osapuolen näkökulmasta äärettömän suuri, eli koko elämän menettäminen, pienikin todennäköisyys kerrottuna äärettömällä antaa tulokseksi äärettömän menetyksen. Näin ollen voidaan väittää, että tuomioon olisi pitänyt vaikuttaa tekijän tietoisuus tekonsa suuresta merkityksestä, vaikka todennäköisyys jäikin alle viiteenkymmeneen prosenttiin.

Esimerkin kautta voidaan havaita, että oikeuskäytännössä tekojen tahallisuutta on vakavissa väkivaltarikoksissakin katseltu yksinomaan matemaattisesti, ei subjektiivisia merkityksiä arvottaen.

Entä miten on laita ahdistelun ja häirinnän tapauksissa?

Suuri osa niistä esiintyy vailla vahingollista tarkoitusta, ilman kausaalista varmuutta negatiivisista peruskokemuksista ja vain todennäköisyyden puitteissa. Lisäksi teot ovat seurauksiltaan ja merkityksiltään vähäpätöisiä ja jäävät alle de minimis -periaatteen. Sen mukaan vähäpätöisistä teoista ei pitäisi rangaista, sillä rikosoikeudelliset oikeussuojakeinot ovat viimesijaisia ja usein enemmänkin loukkaavat henkilökohtaisia vapauksia kuin puolustavat oikeuksia.

Koska kielteisten seurausten syntyminen on ahdistelun ja häirinnän tapauksissa vain todennäköisyyksien varaista ja koska tekojen merkitykset jäävät de minimis -periaatteen alle, ahdistelun ja häirinnän rangaistavuutta ei voida perustella ihmisoikeuksilla, jotka siirtäisivätkin asian absolutistiseen ja objektiivistiseen viitekehykseen. Sellainen laki tekisi henkilökohtaisesta koskemattomuudesta jumalallisen periaatteen, joka puolestaan tekisi ihmissuhteista mahdottomia.

Huomiota herättää ahdistelusäädökseen sisällytetty itsemäärämisoikeuden käsite, jota ei ole tarkemmin määritelty laissa. Filosofiassa on paljon pohdittu sitä, mikä tuo ”itse” on, ja mihin perustuu yksilön oikeus vain itse päättää asioista. Itsemääräämisoikeus ei ole absoluuttinen, sillä kaikkia ihmissuhteita leimaavat monenlaiset rajoitukset ja ehdot, ja myös ”itset” ovat viime kädessä toistensa peilejä, ainakin symbolisen interaktionismin mukaan.

Asian voi sanoa niin, että jokaisen tulisi sietää entistä enemmän myös epämukavaksi kokemaansa käyttäytymistä hintana oikeudesta omasta puolestaan samaan.

Muussa tapauksessa kavennetaan yhteiskunnallisen vapauden sfääriä tavalla, josta laajenemaan lähtenyt ylisensitiivisyys on nyt antanut huonoja esimerkkejä.

 

Suostumushanke on johtanut todistelutaakan kääntymiseen nurin

Tarkastellaanpa sitten raiskauksen olemusta ja raiskauksen käsitteen laajentamista viimeisimmässä rikoslain kiristyksessä.

Raiskauksella tarkoitetaan ja ymmärretään yleensä väkisin makausta, eli tahdonvastaista seksuaalista kanssakäymistä. Oikeudellisessa ajattelussa on hyväksytty periaate, että säädöstekstien käsitteet on ymmärrettävä ja tulkittava siten kuin niitä myös todellisessa elämässä käytetään, toisin sanoen lakitekstillä tulisi olla lainkäytössä sama merkitys, joka vastaa tavanomaista kielenkäyttöä arkielämässä.

Feministisen suostumushankeen myötä raiskauksen määritelmää laajennettiin niin, että raiskauksena alettiin pitää kaikkea seksuaalista kanssakäymistä, jolle ei ole nimenomaista suostumusta. Aiemmin kiellon puuttuminen merkitsi, että teko ei ollut raiskaus. Nykyisin pelkkä tahdon vastaisuuskaan ei riitä raiskauksen tunnusmerkkien täyttymiseen. Raiskaukseksi on siis määritelty nykylaissa kaikenlainen seksuaalinen kanssakäyminen, jolle ei ole selvää suostumista, eli seksiin vaaditaan suostumus, joka ilmaisee myös toisen osapuolen aktiivisuutta.

Tähän liittyy suuri todistelun ongelma, sillä seksuaaliset kanssakäymiset tapahtuvat yleensä tilanteissa, joissa ei ole esteettömiä tai muitakaan todistajia. Ja ilman todisteita ei pitäisi voida tuomita. Silti tuomitaan.

”Selvän suostumuksen” perääminen on tietenkin jo sinänsä kömpelö tapa lähestyä ketään ihmistä, ja toisaalta myös selvän suostumuksen antaminen voidaan mieltää sellaiseksi tarjoutumiseksi, jolla silläkin voi olla lähinnä karkottava vaikutus toiseen ihmiseen. Vaikuttaa, kuin lainsäätäjät eivät ymmärtäisi ihmisten kohtaamisesta ja seuranhaun käytännöistä mitään. 

”Suostumuksen vastaisena” nähdystä seksuaalisesta kanssakäymisestä on jo ehditty langettaa useita tuomioita, joiden taustalla ei ole ollut pitävää todistelua vaan toisen osapuolen kertomus. Tuloksena on ollut ”sana sanaa vastaan” -oikeudenkäyntejä.

On oletettu, että ”kukaan ei valehtelisi eikä valittaisi seksuaalirikoksista” joko asian häveliäisyyden vuoksi tai ”uhrin” pään päällä kimaltavan sädekehän takia. Näin on päädytty tilanteisiin, joissa asiasta valittaminen tuottaa automaattisesti tuomion, ja tuomion avaimet on lukittu asiasta valittajien käsilaukkuihin.

Oikeudellisissa prosesseissa kohdataan tavan takaa tilanteita, joissa etenkin naisosapuolet ovat pyrkineet lavastamaan heteroseksuaalisessa suhteessa kokemansa seksuaalisen kanssakäymisen jälkikäteen rikokseksi vedoten omaan suostumattomuuteensa.

Motiivina perättömiin ilmiantoihin, rikosilmoituksiin ja syytöksiin ovat voineet olla esimerkiksi tyytymättömyys seksiin, kostonhalu, kiristäminen, pyrkimys aiheuttaa mainehaittaa toiselle, vanhojen kaunojen aktivoituminen tai mielenterveysongelmat.

Näyttöä perättömistä raiskausväitteistä on syntynyt paljon, ja varoittavia esimerkkejä löytyy muun muassa täältä, täältä ja täältä. Kaikissa linkatuissa tapauksissa perättömän syytöksen on esittänyt nainen, joka sittemmin on tuomittu väärästä ilmiannosta tai muusta asiaan liittyvästä lainvastaisesta toiminnasta.

Niinpä tuomioistuinten ei tulisi pitää naisten väitteitä ahdistelusta, häirinnästä tai raiskauksesta suorasukaisesti uskottavina, niin kuin ne tätä nykyä tekevät.

Koska suostumuksen todisteleminen on jälkikäteen vaikeaa ja suostumuksesta etukäteen sopiminen puolestaan tökeröä, on oikeudellisissa prosesseissa päädytty tilanteisiin, joissa todistelutaakka on kääntynyt nurin, ja epäiltyä tai syytettyä pidetään automaattisesti syyllisenä, kunnes toisin todistetaan. Todistelutehtävä on käännetty syytetylle, vaikka todisteiden esittämisen pitäisi olla syyttäjän velvollisuus.

Suostumushankkeeseen perustuvalla rikoslain muutoksella on haavoitettu koko oikeusjärjestystä, kun epäiltyä tai syytettyä ahdistellaan painostuksella, että todistapas syyttömyytesi!

 

Suostumuksen suhteellisuus

Voidaan hetken pohtia myös suostumuksen käsitteen intentionaalista olemusta, ja otetaan muutama esimerkki.

Arkielämässä ja vaikkapa parisuhteessa toinen osapuoli saattaa ehdottaa toiselle, että mennään päiväkävelylle. Toinen vastaa, että ”en mä nyt viitsi”, mutta hetken kuluttua suostuu kuitenkin. He menevät kävelylle, ja on mukavaa, vaikka toinen ei alun perin suostunut.

Suostumus tai kieltäytyminen eivät ole mitenkään yksiselitteisiä vaan perustuvat tulkintoihin, ja kaikki maailman aloitteet perustuvat lohen loimutukseen.

Tai ajatellaanpa, että joku ihminen tarjoaa toiselle täytekakkua. Toinen puolestaan sanoo, että ”ei kiitos” esimerkiksi kursaillakseen kohteliaasti tai välttääkseen lihomista. Hänen oma intentionsa voi olla sisäisesti ristiriitainen: toisaalta hän haluaa kakkua, mutta toisaalta hän ei haluaisi lihoa. Sitten hän muuttaa mielensä, suostuu sanatta, syö vähäsen ja on tyytyväinen, ja näinhän ihmiset normaalisti toimivat.

Koska ihmisten intentioista ei ole juuri koskaan täyttä varmuutta toiselle osapuolelle, eikä kukaan ihminen ole myöskään selvänäkijä, joka voisi täysin luotettavasti ymmärtää toisen aivoituksia, ei lakiin olisi pitänyt kirjata niin hataraa käsitettä kuin suostumuksen käsite on sekä intensioltaan (sisällöltään) että ekstensioltaan (alaltaan).

Suostumus ilmaistaan usein myös ei-kielellisesti ja ei-tiedollisesti esimerkiksi diskossa, jossa ihmiset kohtaavat kehollisesti läheisellä tavalla ja antautuvat kanssakäymiseen. Pitäisikö tämä kaikki kieltää feministien puritaaniliikkeen tyydyttämiseksi?

 

Feminismin myrkky yltää myös miesten suhteisiin

Laki ja oikeus, jotka tuomitsevat vääristä osumista seuranhaussa, ovat epäoikeudenmukaisia ja johtavat drakonisiin tuomioihin.

Tuloksena muutamat häijyt ja pahanilkiset ihmiset voivat käyttää tuomioistuimia oman ilkeytensä välineinä saadakseen tuhottua sellaisten ihmisten elämän, joiden kanssa he ovat jostakin syystä eri mieltä tai riitautuneita.

Useimmiten ”ahdistelusta”, ”häirinnästä” ja ”raiskauksista” ovat valittaneet naiset, koska heteroseksuaalisten suhteiden olemukseen kuuluu, että ”työn” seksissä tekee mies. Siksi epäilyt ja syytökset kohdistetaan yleensä luontaisesti aktiivisempiin osapuoliin: miehiin.

Heteroseksuaalisesta asiayhteydestä kyseinen seksinvastaisuus ja vaarallistaminen on levinnyt myös homoseksuaalien kanssakäymiseen. Tosin homojen kesken on valitteluvainoharhaisuutta hillinnyt se, että homot voivat löytää vaikeammin seuraa oman vähemmistöasemansa vuoksi. Tämä on ohjannut suhteellisuudentajuiseen toimintaan miesten keskinäisissä suhteissa.

Miesparit eivät yleensäkään koe yhtä helposti erimielisyyttä kuin nais-mies-parit, koska miesten kokemusmaailma ja merkitysmaailma vastaavat paremmin toisiaan, jolloin myöskään ”ahdistelusta”, ”häirinnästä” ja ”raiskauksista” valitteleminen ei ole lähtenyt sellaiselle laukalle kuin heterofeministien keskuudessa. Homoille on riittänyt vapautuminen homoseksuaalisuuden kriminalisoimisesta sinänsä, eikä juuri kukaan homomies halua lisää rajoituksia ja normeja kurittamaan omaa elämäänsä.

Mutta täysin vaikutuksetonta seksuaalisuuden kiristyvä rikollistaminen ei ole ollut myöskään homojen ja muiden seksuaalivähemmistöjen piirissä, koska feministit ovat onnistuneet kylvämään omaa myrkkyään kaikkialle.

Vaarallisinta tuo myrkky on ollut nuorten poikien keskuudessa. Ei tarvitse ihmetellä, miksi pojat ja nuoret miehet innostuvat Andrew Taten ja Jordan B. Petersonin tapaisista voimahahmoista, jotka uskaltavat taistella feminismiä vastaan. Valitettavasti valtavirtamedia on alkanut loata heidänkin mainettaan. Myöskään feminismin penetroima tiedeyhteisö ei ole uhrannut ajatustakaan sille, mistä poikien protestit saattavat perimmältään oirehtia (aiheesta täällä).

Aggressiivisuus on frustraation vastareaktio. Kun ihmiset turhautuvat valtavirtamedian kritiikittömästi suoltamaan feministiseen seksuaalisuuskielteisyyteen, he tulevat aggressiivisiksi tai passiivis-aggressiivisiksi.

Aloitteiden tekijät ottavat aina suuren riskin koettaessaan kepillä jäätä, ja torjutuksi tuleminen johtaa epätietoisuuteen ja hämmennykseen sekä lopulta turhautumiseen ja vihamielisyyteen.

Jos ärsykkeeseen ei reagoida, ärsyke sammuu pois, eikä torjutuksi tulemisia tarvita kovin monta, minkä jälkeen miehet eivät enää tee aloitteita.

Feministit saavat niin sanotun incel-ilmiön aikaan ihan itse omalla typeryydellään, jonka merkiksi he eivät ymmärrä ihmisten sosio- ja psykodynamiikasta kerrassaan mitään.

 

Feministisen politiikan tuloksia

Feminismi ei luo tasa-arvoa vaan epäluuloa, vainoharhaisuutta ja katkeruutta. Feministien pillin mukaan ovat tanssineet lähinnä ne kuhnurimiehet, jotka olettavat pääsevänsä lipaisemaan seksin hunajaa mehiläiskuningattaria mielistelemällä. Sitä kautta he ovat saattaneet koko heteroseksuaalisen valtakulttuurin naurettavaksi.

Ahdisteluksi, häirinnäksi tai raiskaukseksi koetusta kontaktin hausta on tietenkin hyvin pitkä matka siihen, että osapuolet heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä hankkisivat lapsiakin.

Suomalaisten syntyvyyden romahtaminen nälkävuosien tasolle osoittaa omalta osaltaan sitä, minkä olemme joutuneet lukemaan kaiken vallan ja viisauden äänitorven, Helsingin Sanomien, edellä viitatusta jutusta: nuoret eivät enää harjoita seksiä länsimaissa.

Muitakin syitä heikkoon lisääntymiseen luonnollisesti on, ja vain osa niistä liittyy seksuaalisen kanssakäymisen lavastamiseen ongelmaksi. Yksi syy on, että ihmiset laittavat työuran perheen perustamisen edelle. Toinen se, että parisuhteet hajoavat ennen kuin mitään perhettä ehditään edes suunnitella. Kenties siinäkin kytee feministinen tiedostavaisuus.

Taloudellinen syy suomalaisten heikkoon lisääntymisen on, että Suomen sosiaaliturvajärjestelmä tukee entistä heikommin suomalaisia itseään, ja nykyhallitus vain pahentaa tilannetta ja tekee sen julkilausuttujen tavoitteidensa vastaisesti.

Hallitus leikkasi asumistukea, eli otti perusturvasta, jolloin kaikkien perheiden ja tietenkin myös lapsiperheiden asema huononee. Samanaikaisesti perusturvaleikkaukset kiertyvät toimeentulotuen täytettäviksi, jota tosin voivat saada vain lähes täysin varattomat.

Koska valtaosa maahamme tulleista turvapaikanhakijoista ja pakolaisista on täysin varattomia ja täyttää siten toimeentulotukijärjestelmän varattomuus- ja tulottomuusehdot ihanteellisesti, julkinen valta kattaa täydellisesti pöydän ulkomailta tulleille.

Sen sijaan suomalainen työttömäksi jäänyt ei saa toimeentulotuesta mitään, jos hänellä on vähänkin rahaa tai helposti rahaksi muutettavaa varallisuutta.

Kun varattomuusehtoa laajennettiin koskemaan toimeentulotuen lisäksi myös asumistukea, sillä tavoin kolhittiin pahasti kantaväestön asemaa. Mutta toimeentulotukeen, jonka saajista suhteettoman suuri osa on maahanmuuttajia, on tehty jopa indeksikorotukset!

Kyseessä on kierteinen ilmiö: suomalaisten sosiaaliturvasta leikataan, koska maahanmuutto on räjäyttänyt sosiaaliturvan kulut ja tehnyt sen vierasperäisten eduksi.

Eipä siis kannata paljon ihmetellä, miksi suomalaiset ovat lopettamassa lisääntymisen, ja suurperheitä Suomessa perustavat lähinnä ulkomaalaiset väestöryhmät, jotka tekevät sen myös osittain uskonnollisista syistään.

Esimerkiksi islamin seksuaalinen normisto on syntyvyyteen kannustava ja monin tavoin ristiriidassa naisten itsemääräämisoikeuden kanssa, mutta siihen ongelmaan ei ole puututtu, vaikka lakien ja ihmisoikeuksien vastaisuutta muhamettilaisuuden sisäpuolella esiintyy paljon. Pro et contra -näkökulmasta islamissa on toisaalta myös paljon hyvää, kuten alkoholittomuus, eikä islamilaisissa maissa esiinny juurikaan feminismiä, pidimmepä tästä tosiasiasta tai emme. Osittain siksi muslimikulttuuri on niin vahva.

Sosiaaliturvahakuista maahanmuuttoa ovat edistäneet etenkin vihervasemmisto ja feministit, jotka ovat sitä kautta luoneet maahamme kulttuuriristiriitoja. Lisäksi he ovat olleet huolissaan nimenomaan maahanmuuttajien taloudellisesta hyvinvoinnista Suomessa.

Se ei ole enää tasa-arvon tavoittelua vaan etuoikeuttamista, jonka tukena käytetään tottahan toki myös niin sanottua positiivista erityiskohtelua, kun syrjityiksi väitettyjä alikvalifioituneita nimitetään virkoihin heitä pätevämpien ohitse sinänsä kuvitteellisissa ”tasatilanteissa”.

Suosiminen puolestaan ei ole tasa-arvoa eikä ansaintaperiaatteeseen perustuvaa meritokraattista oikeudenmukaisuutta vaan epäoikeudenmukaisuutta, joka luo vääryyttä.

Näin väestöjenvaihto etenee, ja sitä nykyinenkin hallitus tukee omassa hölmöydessään.

 

Aiheesta aiemmin

Toksiset feministit lietsovat sukupuolten sotaa Ylen rahoilla 

Väestökadon syyt

Feministi lyttäsi ”takarivin koulupojat” ja teki sen naisten hallitsemassa koulumaailmassa

Tuottavuuden lisäys seksuaalisuuden vaarallistamisessa: kriminalisointi onnistunut täydellisesti

Taas uutta näyttöä: feminismistä tulossa lysenkolaisuuden nykymuoto

Miksi ”Suostumus2018”-aloitteeseen ei pidä suostua?

Miksi ”Suostumus2018”-aloitteeseen ei pidä suostua?

Miksi kenenkään ei pidä pukeutua ”Suostumus2018”-aloitteen punaviherburkaan?

25 perustetta, miksi ”Suostumus2018”-aloitteeseen ei pidä suostua?

Tieteen ongelma ei ole vain ulkoinen vaikuttaminen vaan sisäinen politisoituminen

Tulin osallistuneeksi viime keskiviikkona Helsingin yliopistolla järjestettyjen Tieteen päivien avajaisiin. Paikalla puhunut tiede-, kulttuuri- ja urheiluministeri Sari Multala (kok.) ilmoitti, että hän on antanut lakiesityksen, jonka mukaan Suomen Akatemian toiminta (pääasiassa tutkimusten rahoittaminen) ei saa jatkossa olla ristiriidassa kansallisen turvallisuuden, Suomen kansainvälisten velvoitteiden tai Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa.

Tieteen akateemikot reagoivat ja osoittivat ministerille kirjelmän, jonka mukaan

”[m]e allekirjoittaneet kaikki kolmetoista tieteen akateemikkoa olemme huolissamme esityksestä, joka rikkoo yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa harjoitettavan tutkimuksen vapautta. [...] Säännöksen taustalla olevassa hallituksen esityksessä on myös todettu, että tieteen vapauteen kuuluu sen harjoittajan oikeus valita tutkimusaiheensa ja -menetelmänsä. Tieteen suuntautumisen tulee toteutua ensisijaisesti tieteellisen yhteisön itsensä harjoittaman tieteen kritiikin kautta.”

Ihme, että tieteen akateemikoille ei tullut tämä mieleen silloin, kun edeltävän tiede- ja kulttuuriministerin Annika Saarikon (kesk.) sijainen, hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen (kesk.), aloitti vyörytyksen Suomen Perustan julkaisemaa mediatutkimustani Totuus kiihottaa (2020) vastaan, jotta opetusministeriö perisi julkaisijalta takaisin kirjan tuottamiseen käytettyjä määrärahoja. Perusteeksi mainittiin, että tutkimuksessani ei edistetä tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta.

Ministeriö koetti tuolloin saada taakseen tasa-arvolautakunnan ja muutaman valitsemansa oikeustieteilijän. Ministerin suureksi pettymykseksi tasa-arvolautakunnan puheenjohtaja professori Tuomas Ojanen kuitenkin ilmoitti lausunnossaan 14.8.2020, että ”yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta ei katso aiheelliseksi antaa pyydettyä arviota” ja ”[s]ananvapausnäkökohtien ja lainvalvontaroolinsa vuoksi tasa-arvovaltuutettu ei yleensä ota kantaa yksittäisten julkaisujen sisältöön.”

Perussuomalaisten vastaisista mielipiteistään tunnettu yliopistonlehtori Liisa Nieminen puolestaan joutui oikeustieteilijänä hänkin toteamaan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämisestä 23.7.2020, että ”[t]uollaista vaatimusta ei kirjan kirjoittajalle tosin voidakaan laista suoraan johtaa.”

Tasa-arvovaltuutettu Jukka Maarianvaara kirjoitti itsensä hilliten 18.9.2020, että ”[t]asa-arvovaltuutetun toimivaltaan ei näin ollen kuulu arvioida, noudattavatko valtionavustusten saajat niiden myöntämistä koskevissa laeissa tai muissa määräyksissä asetettuja tasa-arvovelvoitteita.”

Nämä epäilemättä hyvin hienot virkamiehet ja -naiset ilmeisesti huomasivat, että ei ole viranomaisten asia päättää siitä, mitä tieteilijät katsovat hyväksi sanoa tutkimuksissaan ja julkaisuissaan.

Tieteen vapaus on turvattu perustuslain 16 §:n 3 momentissa. Professori Pentti Arajärven mukaan

”[t]ieteen vapaus sisältää oikeuden itse määritellä tutkimuksensa aiheet, menetelmät ja julkaisemisen muodot. Tieteen vapaus ei koske vain yliopistoissa harjoitettavaa tiedettä vaan myös muiden oppilaitosten, erilaisten tutkimuslaitosten, tiedeinstituuttien ja itsenäisten tieteen harjoittajien vapautta.”

Näin ollen tieteen ja tutkimustoiminnan vapaus koskee myös ajatuspaja Suomen Perustaa ja minua yksilönä. Lisäksi sen turvana on perustuslaillinen (PL 12 §) sananvapaus, johon ”[...] sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.”

Tämän mukaan kielletty on myös vertaisarviointiin mahdollisesti sisältyvä ennakkosensuuri, ja sananvapaus on laissa turvattu a priori. Niinpä tästä poikkeaviin vaateisiin ei tule sopimusteitsekään taivutella, saati että ahdisteltaisiin rahoituksen takaisinperinnöillä. Se on asia, joka kaikenlaisten uuninpankoilla mietiskelijöidenkin pitäisi ymmärtää.

Kirjaani vastaan suunnattu poliittinen hyökkäys perintätoimineen oli selvästi lain vastainen toimenpide, jolla vahingoitettiin sekä toimintaedellytyksiäni että tieteilijöiden yleistä halukkuutta esittää viranomaisten tai poliitikkojen näkemyksistä poikkeavia yhteiskuntatulkintoja.

Kirjoitin asiasta vastaanottotutkimuksessani Pavlovin koirat: Tieteellinen tuomio median byrokraattien kostosta (2022). Sanoin siinä, että ei ole tutkimuksessa arvostelemieni poliitikkojen, toimittajien eikä byrokraattien asia päättää teokseni merkityksestä oma lehmä ojassa.

Professori Timo Vihavainen totesi kirja-arviossaan, että ”Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein yksittäiseen tutkijaan kohdistuva oikeusmurha.”

Ruumis kuitenkin elää.

Tieteiden politisoitumisesta

Miten tämä liittyy ministeriön äskettäin esittämään tieteen vapauden kaventamiseen? Siten, että myös uudella lakiesityksellään poliitikot ja viranomaisvalta ovat rajoittamassa tieteilijöiden vapautta sanoa sanottavansa hallitusvallasta riippumatta. Viranomaiset pyrkivät nyt siis eräänlaisiksi cancel-aktivisteiksi, joilla on huono maine läpi koko yhteiskunnan.

Kansallisen turvallisuuden edistäminen on tosin vastakkainen tarkoitusperä verrattuna erilaisten silakkaliikkeiden ja varisverkostolaisten harjoittamaan uusvasemmistolaiseen maineterroriin.

Yhtä kaikki, molemmat pyrkivät kiristämään ideologista normiruuvia omalla tavallaan ja vahingoittavat siten rajoittamattoman kriittisyyden periaatetta, joka on falsifioitavuuden periaatteen edellytys. Sen mukaan epäilyttävätkin näkemykset (ja juuri ne) pitää voida ennakkoehdottomasti lausua, jotta niitä voidaan arvostella: vahvistaa tai kumota.

Tieteen tulosten päätyminen hyökkäyssotia käyviin tai niitä tukeviin maihin on tietenkin epätoivottavaa, mutta sen eliminoimisesta jo nykyisetkin käytännöt pitävät huolen.

Tieteen ongelma ei ole kuitenkaan viime aikoina ollut vain ulkoinen vaikuttaminen vaan sisäinen politisoituminen. Ongelma on sama, joka tunnetaan myös Yleisradiosta (aiheesta täällä).

Suomen Akatemiassa se näkyy vuonna 2014 perustetussa strategisen tutkimuksen neuvostossa, joka luotiin tuottamaan valtionhallitusta tukevaa tutkimusta ja joka on hallinnoinut jopa 60 miljoonan euron vuosittaisia määrärahoja. Sen tutkimusohjelmien pääteemat valitsee valtioneuvosto, joka nimittää neuvoston jäsenet.

Myös akatemian toimikuntien rahoituspäätökset ovat seurailleet ja myötäilleet poliittisia agendoja ja tendenssejä, ja akatemia on tukenut epäkriittisesti ja tarkoitushakuisesti muun muassa maahanmuuttomyönteisiä, feministisiä, kehitysmaapoliittisia, monikulttuuri-ideologisia, ilmastonmuutoksesta meuhkaavia ja yleensäkin vihervasemmistolle suopeita hankkeita (aiheesta täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä).

Rahoituspäätökset on tehty ulkomaisten lausuntojen mukaan johdetusti. Siitä ovat kärsineet ne aihealueet, jotka olisivat tärkeitä meillä täällä Suomessa. Esimerkiksi metsäasioita on käsitelty lähes yksinomaan globaalista ympäristönsuojelunäkökulmasta, ja kansantaloudelliset ja omaisuudensuojaan liittyvät näkökohdat on unohdettu kokonaan (kritiikkiä täällä).

Kunpa tieteen akateemikot puuttuisivat myös näihin vääryyksiin, jotta kaikki arvosteleminen ei jäisi vain oman aktiivisuuteni varaan. Mutta eipä taida uskallusta riittää, vaikka selkään taputtelijoita ja puukottajia on kyllä riittänyt. 

Sotaisana aikana kannattaisi taistella tieteen ja julkisen keskustelun suuremman vapauden puolesta eikä sitä vastaan.

Akateemista asiantuntemusta ylenkatsotaan

Huomiota herättää myös tapa, jolla ministerit ja muut kansan edunvalvojat pitävät julkisia virkoja ominaan ja jakelevat niitä puoluepoliittisilla kädenpuristuksillaan toisilleen eräänlaisiksi palkinto- ja eläkeviroiksi tai suojatyöpaikoiksi putoamassa oleville.

Esimerkiksi käy vaikkapa opetus- ja kulttuuriministeriössä olevan kansliapäällikön viran täyttäminen tai vastikään haettavana ollut Kelan pääjohtajan viran täyttö.

Molempien valintaa pidetään mediassa jo puolueiden kesken sovittuina. Esimerkiksi MTV3:n uutisissa tiedotettiin 14.1.2025, että Kelan pääjohtajaksi on työministeri Arto Satosen (kok.) rinnalle hakijoiksi ilmestynyt myös muita ”nimekkäitä” henkilöitä, jollaisiksi mainittiin entinen ministeri Annika Saarikko (kesk.) ja HUSin diagnostiikkajohtaja Lasse Lehtonen (kok.).

”Nimekkyys” on merkillinen kelpoisuuden ja pätevyyden kriteeri, sillä lain mukaan jokaisella suomalaisellahan pitää olla nimi.

Onko se sitten ”tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta”, että kaikki ovat kaikessa samalla viivalla? Juuri tässä kiteytyy kyseisten käsitteiden kompleksisuus, jota olen tarkastellut teoksissani filosofian näkökulmasta.

Tasa-arvon käsite sisältää paradoksin. Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, sillä mitään ei voida tunnustaa toista paremmaksi. Arvojen tunnistamiseksi täytyykin myöntää asioiden ja ilmiöiden eroavuus ja arvojen hierarkkisuus. Muutoin ajaudutaan yksiarvoisuuteen, eli tasa-arvototalitarismiin, joka polkee meritokraattista (ansioihin perustuvaa) oikeudenmukaisuutta. Se lieneekin ministerien toive.

Tosiasiassa tasa-arvon määritteleminen, kyseenalaistaminen ja uudelleen määritteleminen on meidän filosofien nimenomainen ammattitehtävä, eikä siihen pidä sekaantua hallinnollisilla määräyksillä. Tieteilijöille pitäisi maksaa juuri siitä, että harjoitamme tieteellistä kritiikkiä, eikä siitä, että noudattaisimme viranomaisten käskyjä.

Kela on asiantuntijaorganisaatio, ja siksi myös minä tein hakemuksen pääjohtajaksi ja laitoin peliin oman nimeni ja asiantuntemukseni filosofina ja sosiaalipsykologina.

On vaarallista, jos Kelan johtoon nimitetään henkilöitä, joiden asiantuntemus nojaa pelkkiin mielipiteidenvaraisiin toiveisiin ja oletuksiin ihmisten työllistymisestä ja toimeentulosta, kuten Petteri Orpon (kok.) hallitus ja sen ministerit, vieläpä ilman oikeuskanslerin kolmesti peräämää vaikutusten arviointia.

On irvokasta, että Kelan pääjohtajan palkka on yli 20 000 euroa, kun kyseessä on virasto, jonka asiakkaista suuri osa sinnittelee toimeentulon rajalla.

Ei ketään saksien kanssa juoksijaa tämän organisaation johtoon!

Myöskään virantäytöissä korostettu johtamiskokemus ei ole näyttö johtamistaidoista. Onhan Putinillakin paljon johtamiskokemusta, mutta se ei merkitse, että hänen hallintonsa olisi millään tavalla hyvä.

---

Päivitys 13.2.2025: Lähetin Ylen verkkosivuilla kommentin juttuun, jossa jatkettiin Ilkka Niiniluodon ja muiden akateemikoiden esittämää tiedepolitiikan kritiikkiä. Kirjoitin näin:

Akateemikko Niiniluodon esittämä kritiikki voidaan toistaa koskemaan myös lähes kaikkea muuta tiedepoliittista ja hallinnollista ohjailua, jolla puututaan tieteen ja tutkimustoiminnan perustuslailliseen autonomiaan.

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen rajoittelu on vain jäävuoren huippu, ja sitä kuumentaa vaikea maailmanpoliittinen tilanne.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on aiemminkin painostanut tutkijoita ”tiedepoliittisilla linjauksillaan”, joita tottahan toki tekee myös Suomen Akatemia ja eritoten sen strateginen neuvosto, jonka tutkimusohjelmien pääteemat valitsee ja jäsenet nimittää valtioneuvosto!

OKM on lain vastaisesti perinyt takaisin valtionapuja tapauksissa, joissa tutkijat eivät ole istuvan ministerin mielestä totelleet viranomaisten käskyjä. Kukapa voisi unohtaa tiedeministeri Hanna Kososen (kesk.) harjoittamaa taloudellista kiristystä, jonka tuloksena ministeriö peri tutkimustyönantajaltani rahoitusta siksi, että ministerin mielestä en ollut edistänyt tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta kriittisessä mediatutkimuksessani.

Tieteen tehtävä ei ole edistää mitään tieteen ulkoisia tarkoitusperiä – ei ulkopoliittisia eikä sisäpoliittisia – vaan tuottaa tietoa ja tavoitella totuutta ja tehdä tämä kriittisesti. Esimerkiksi tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitteet ovat filosofian näkökulmasta paljon kompleksisempia kuin hallintoretorisessa sanankäytössä voidaan ymmärtää.

Olen siis samaa mieltä kuin Ilkka Niiniluoto, jolle väittelin aikoinani tohtoriksi teoreettisessa filosofiassa.

Tiedepoliittisen ohjailun ongelma on nähdäkseni paljon laajempi kuin vain ulko- ja turvallisuuspoliittinen. Myös tieteestä tiedottaminen on kovin valikoivaa ja agendamaista, ja muun muassa sen vuoksi julkisen keskustelun taso on nyky-Suomessa alhainen.

Yleltä saapui salamannopesti vastaus, jossa kieltäydyttiin julkaisemasta kommenttiani. Siinä sanottiin näin:

Hei, viestiäsi ei julkaistu keskustelussa ”Akateemikko uudesta lakihankkeesta: olisi erikoista, että demokratiassa lakiin kirjattaisiin, mitä tutkimuksen pitää olla”. Viestisi on jätetty julkaisematta, koska viestisi toistaa aiemmin julkaistua sisältöä tai ei liity aiheeseen tai viesti tai nimimerkki on asiaton. Tähän viestiin ei voi vastata.

Kirjoitukseni nimenomaan liittyy asiaan, ja kirjoitin vieläpä omalla nimelläni. Ylen vastaus oli brezhneviläinen ja vahvistaa kaiken sen, mitä olen sanonut Yleisradion kritiikeissäni.

Valtiollinen Yle toimii ministeriötäkin pahempana sensorina ja julkisuuden portinvartijana sekä toteuttaa tiedepoliittista lehdistöreportaasitiedettä omalla valikoivalla ”journalismillaan”.

Yle on leikkauksensa ja ajatuskurin palautuksensa ansainnut. Siinä talossa puoliksi oppineet ja anonyymit ”moderaattorit” pyrkivät ideologisen valvonnan keinoin päättämään, mitä tieteilijät voivat sanoa Ylen foorumeilla.

Verorahoitteinen Yle on yleisöihin kohdistuvassa ylenkatseellisuudessaan ja yleisöpalvelutehtävänsä laiminlyödessään ylivoimaisesti Suomen mädin media.

Tiedepolitiikasta aiemmin

Helsinki–Nepal all night long – Tiedepolitiikalla tehdään kehitysmaapolitiikkaa

Suomen Akatemia Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla

Multicultitaurus, tiedecus, rahatonsiis

Totuus kiihotti Tampereen yliopistossa – Ajatuskuri palautettava tai työn sankariprofessuurit lopetettava

Suomen Akatemian rahahorna puhaltaa kuumaa ilmaa

Tieteiden uusvasemmistolaistuminen horjuttaa luottamusta yliopistoihin

Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli

 

Poliittisista tehtävänimityksistä aiemmin

Sitra: hillotolppa huvitteluliberaalien ja vihervasemmiston varjovaikuttajille

Poliittisesta korrektiudesta on tullut sosiaalista korruptiota – Sitran pöhöttyneisyydestä tehtävä loppu

Toksiset feministit lietsovat sukupuolten sotaa Ylen rahoilla

Tammikuun uutistyhjiössä, kun eduskunta on lomalla ja kansanedustajat paratiiseissaan, Yleisradiolla ei ole aiheita riitojen kylvämiseksi. Niinpä Ylen TV1 päätti näyttää jo viime keväänä ensiesitetyn dokumentin I am Andrew Tate, josta kirjoitetaan Areenan sivuilla seuraavasti:

”Shokeeraava dokumentti toksisen maskuliinisuuden esikuvan, Andrew Taten, noususta ja tuhosta. Vaarallista viestiä levittävä somevaikuttaja on suosittu nuorten miesten keskuudessa. He uskovat miehen myymään elämäntyyliin ja naisia alistavaan asenteeseen.”

Tosiasiassa sukupuolten välisen sodan lietsominen on ollut pääasiassa uustaistolaisten ja äärivasemmistolaisten feministien tekosia.

Miehiä syyllistävää vaikutusta tehostaakseen Yle julkaisi 9.1.2025 myös verkkojutun, jossa paheksuttiin, että ”naisvihamielinen Andrew Tate villitsee poikia yläkouluissa”. Koska poikien juttupalaute olikin toimittajan tarkoitusperiin verrattuna negatiivista, pian jutun loppuun ilmestyi lisäys:

”Muokattu 9.1.2025 kello 14.31: Artikkelin keskustelun sulkeutumista on aikaistettu moderoinnin ruuhkautumisen vuoksi.”

Ylen sensuurilta loppuivat voimavarat poikien vastalauseiden paljouden vuoksi. Mielestäni feminismiä vastustavat pojat ovat nuorisomme parhaita, ja heistä tulee hyviä miehiä, joilla ovat tunne ja järki kohdallaan.

Ei ole lainkaan ihmeellistä, että nuoret miehet ovat turhautuneita naisten omahyväisyyteen ja feministien suosimaan woke- ja cancel-aktivismiin, jolla he syyllistävät, pieksevät ja tietenkin myös torjuvat miehiä sekä heidän rakkaudenaloitteitaan tuossa naisten ja miesten välisessä heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä.

Paineen kasvaessa kattilankansi pamahtaa luonnollisesti auki.

Ilmapiirin ovat myrkyttäneet feministit itse nalkutuksellaan ja henkisellä miesten pahoinpitelyllään sekä jatkuvalla ”tasa-arvon” eli etuoikeuksien ja helpotusten peräämisellään.

Siksi on hyvä, että syntyy myös vastareaktioita, joista yhden tarjoaa tunnetun amerikkalaisen psykologian professorin Jordan B. Petersonin puheet miesten puolesta. Feminismin ja vasemmistolaisuuden kyllästämä Yle haukkui tietenkin myös hänet tässä jutussaan.

Kun antauduin arvostelemaan Yleisradion ja muutamien muiden medioiden feminististä puolueellisuutta kirjassani Totuus kiihottaa vuonna 2020, muuan mediatutkijana esiintyvä Pasi Kivioja moitti tutkimustani perusteettomasti Suomen Kuvalehden kolumnissaan sekä syytti minua naisvihamielisyydestä, vaikka olin vain paljastanut median puolueellisuuden näissä asioissa.

Vertailun vuoksi hänen oma alustansa Suomen Kuvalehti julkaisi vuonna 1979 toimittaja Mauno Saaren jutun, jossa puitiin erästä samoihin aikoihin pidettyä feministien järjestäytymiskokousta.

Arvovaltaisena pidetty Suomen Kuvalehti varusti kantensa tuolloin nymfopossun kuvalla, ja jutussa kirjoitettiin, että ”Feministisiat: pahempia kuin sovinistisiat, ja tyhmempiä”!

Näin siis toimittajat itse ovat ajatelleet, mutta tuosta Pasi Kivioja ei ilmeisesti tiedä mitään, sillä hän oli vasta potkuhousuissaan silloin kun minulla oli jo munakarvat.

Tietty omahyväisyys vaivaa medioita myös nykyisin. Siitä on kirjoittanut ja puhunut kanadalainen psykologian professori Keith Stanovich, jonka ajattelua avaa Osmo Tammisalo tässä Tieteessä tapahtuu -lehden kirjoituksessaan.

Perussuomalaiset ovat olleet oikeassa vaatiessaan oikaisua Yleisradion poliittiseen kallistumaan ja tavoitellessaan Ylen budjetin ja Yle-veron leikkaamista noin puoleen.

Sen sijaan hallitus on leikannut asumistukea, vaikka parempi säästö olisi saatu aikaan ottamalla Ylen pöhöttyneisyydestä ja laittamalla koko Yle runsaine johtajineen ja päälliköineen (vuonna 2016 yhteensä 257 päällikköä) laihdutuskuurille.

Mitään ei ole Ylen puolueellisuuden korjaamiseksi ja ajatuskurin palauttamiseksi tehty, ja säästöt ovat olleet vähäisiä indeksijäädytyksiä. Hallituksen ainoat hyvät päätökset ovatkin vain omalääkärijärjestelmän palauttaminen, itärajan sulkeminen ja se, että paskahanhia saa jatkossa harventaa.

Toimittajien lannanlevitykseen poliitikot eivät ole uskaltaneet puuttua. Kostojen pelossa.

Kansainvälisyyteen kaadetaan liikaa rahaa

Suomen valtiontalouden huono tila johtuu suureksi osaksi siitä, että kansainvälisyyteen on kaadettu liikaa rahaa.

Olemme olleet lähes koko EU-jäsenyytemme ajan järjestelmän nettomaksajia (kolmea vuotta lukuunottamatta). Myös palautetut verovarat EU on korvamerkinnyt tiettyihin tarkoituksiin, kuten ilmastohankkeisiin, vaikka rahat olisi tarvittu tärkeämpään, kuten kansalaistemme sosiaaliturvaan ja terveydenhuoltoon. Suomen jäsenmaksu on suhteellisesti EU:n suurin, ja osuus kasvaa.

Suomen valtiolta on kiskottu miljardeittain varoja yhteisvelkoihin, takauksiin, ympäristöpoliittisiin hankkeisiin ja anekauppaan sekä luontodirektiivien toteuttamiseen. Samanaikaisesti koronarahastoksi sanotun elpymisrahaston rippeillä on tilkitty taloja kuumassa Italiassa ja Espanjassa.

Jäsenyytemme Natossa on hyväksi Suomelle, mutta korotetut velvoitteet uhkaavat raunioittaa kansantaloutemme ennen kuin toiset jäsenmaat ovat saavuttaneet Suomen tasoa omilla puolustuspoliittisilla investoinneillaan.

”Osuus bruttokansantuotteesta” on kelvoton indikaattori mittaamaan sotilaallisen varustautumisen laatua, koska jokaisen jäsenmaan väestörakenne, asukastiheys, maasto, sijainti ja taloudellinen suoriutumiskyky ovat erilaisia. Kyseessä on näennäisesti yhteismitallistava mutta todellisuudessa vertailemiseen kelvoton kriteeri. Silti sitä käytetään huolettomasti sekä mediassa että hallinnossa.

On unohdettu, että Venäjän aloittama sotatalouteen siirtyminen tähtää nimenomaan Euroopan maiden taloudelliseen romahduttamiseen, joten myös varustelukierteeseen ajautumista kannattaisi välttää.

Kansainvälisten sitoumusten puolesta kohkaaminen on maksatettu kansalaistemme hyvinvoinnin kustannuksella, kun hallitus on päättänyt leikata perusturvasta ja peruspalveluista. Tämä kaikki on ollut pois kansalaistemme kokemasta turvallisuudesta.

Kun Venäjän-uhka jonakin päivänä väistyy ja lakkaa puristamasta Euroopan maita yhteen nippusiteen tavoin, harmonian havina EU:ssa todennäköisesti päättyy, ja euron valuviat, julkistalouksien krooninen rahoituskriisi ja valtioiden jättiläismäinen velkaantuminen pullahtavat jälleen esiin.

Suomen valtiontalouden konkurssitila johtuu suureksi osaksi liittymisestä euroalueeseen, itsenäisen rahapolitiikan menetyksestä ja kansainvälisistä sitoumuksista. Ruotsin vienti vetää paremmin siksi, että sillä on oma valuutta, jota se lepuuttaa alhaisella tasolla.

Katsokaas tuosta, mitä sanoin noin kymmenen vuotta sitten eräässä ystävällismielisessä haastattelussa, jossa kysyttiin Suomen taloudellisesta tilasta ja tulevaisuudesta. Kuinka kurjaa onkaan olla aina oikeassa...

Perusvaalipetos

Istuvan hallituksen ohjelma tuotti pettymyksen etenkin Perussuomalaisten äänestäjille, joihin leikkaukset ovat osuneet kipeimmin. Tämän merkiksi perussuomalaisella puolueella on vaikeuksia hankkia ehdokkaita kevään kuntavaaleihin, ja ehkä myös äänestäjiä. Väki virtaa pois puolueesta ilman, että ketään tarvitsee enää potkia.

Säästäminen sinänsä on hyvää politiikkaa, mutta ei pitäisi leikata alapäästä vaan yläpäästä. Perusturvaleikkaukset ovat monille perussuomalaisille perusvaalipetos.

Perussuomalaisten nykyiselle puheenjohtajalle liian pienet tuloerot ovat ongelma, ja siksi valtiovarainministeri haluaa kasvattaa tuloeroja leikkaamalla nimenomaan alapäästä. Perusteluksi esitetään, että ihmiset voisivat ”itse tehdä tilanteelleen jotakin”.

Näkemys sisältää epäsuoran väitteen, että esimerkiksi työttömyydestä, eläkeläisyydestä, vammaisuudesta tai opiskelusta johtuva huonotuloisuus on tahallista, yksilön oman vastuun varaista ja korjattavissa omatoimisuudella. Niin ajatellessaan Perussuomalaisten puheenjohtaja ja valtiovarainministeri Riikka Purra tulee puhuneeksi Kokoomuksen pussiin ja itsensä pussin perälle.

Koska huonotuloisia ja vähävaraisia on enemmän kuin hyväosaisia, koppa tuskin tuolla argumentaatiolla jatkossa ropisee. Se jokin, minkä kansa saattaa keksiä tilannettaan parantaakseen, voi olla hallituksen poistaminen vallasta.

Perussuomalaisten piti olla kansallismielinen SDP ilman maahanmuuttoagendaa, vinkufeminismiä ja vihreää öyhötystä, mutta toisin kävi, ja puolueesta tuli yövartijavaltiota kannattavien minarkistien puuhamaa, jossa laaja julkistalous nähdään kielteisenä, vaikka suuri julkinen sektori on kansallista rikkautta ja toimii puskurina anarkokapitalistista ylivaltaa ja globalisaatiota vastaan.

Kokoomus on kiirehtinyt ihmisten elinoloja huonontavia uudistuksiaan, koska puolueessa pelätään, että Perussuomalaisten kenttäväki tekee käsijarrukäännöksen ja painostaa hallituksen kumoon.

Politiikkaa kapealla kauppiaan järjellä

Petteri Orpon (kok.) hallitus on jatkanut internatsiststa politiikantekoa, joka näkyy esimerkiksi terveyspalvelujen yksityistämisenä. Sitä kautta julkisia varoja valuu yksityisille terveysasemille, jotka ovat suureksi osaksi kansainvälisessä omistuksessa, eivätkä varat jää rikastuttamaan omaa kansantalouttamme vaan vuotavat ulkomaille.

Metsäpolitiikkaamme ohjattiin jo edellisen hallituksen kätilöimänä Brysselistä, jossa ei ymmärretä, että metsä ei ole puisto.

Nykyinen hallitus tuhosi kansallisen asuntopolitiikkamme lopettamalla Ara-rahoituksen aso-uudisrakentamiselta, kahmaisemalla Valtion asuntorahaston varat budjetin tilkkeiksi ja leikkaamalla rajusti asumisen tukia.

Niiden loppusaajia ovat aina olleet rakennusliikkeet, joiden konkursseja hallitus on toimillaan edistänyt, ja myös asuntosijoittajilla on vaikeuksia saada rakkaita vuokrarahojaan. Olisivat lukeneet tämän siellä puoluejohdossa, jossa talouden keskinäisriippuvuuksista ei ole ymmärretty mitään. Perussuomalaisten ex-puheenjohtajan Jussi Halla-ahon olisi kannattanut aikanaan miettiä, miksi hän ei nyt saakaan asuntorahastoihinsa kiertyviä asumistukia.

Marinin hallitus tuhosi valtiontalouden ratkoessaan sisäisiä erimielisyyksiään velkarahalla. Orpon hallitus tuhoaa kansalaisten henkilökohtaisen talouden, vaikka lääkäri ei saisi syyllistyä samaan kuin tauti.

Työttömyys on kasvanut vuoden takaisesta lähes 40 000:lla, vaikka napamies Orpo lupasi kasvattaa työllisyyttä sadallatuhannella.

Selvähän se, ettei leikkauksista seuraa uusia työpaikkoja, joihin toimettomat voisivat noin vain kävellä.

Suomi on tukenut vuoden 2022 jälkeen Ukrainaa 3,1 miljardilla eurolla, mikä ylittää kymmenkertaisesti asumistukileikkauksilla tavoiteltavien säästöjen tason. Suomalaiset omistusasukkaat ovat menettäneet tukensa kokonaan ja joutuvat myymään kotinsa slaavien välisen aseidenkalistelun vuoksi.

Kulttuurin tukia on leikattu, vaikka suomalainen kulttuuri on se arvokkain, jonka vuoksi myös valtion kannattaa olla olemassa. Monikulttuurisuuteen panostetaan edelleen RKP:n ja krisujen kädestä; surkeana esimerkkinä vaikkapa woke-elokuva Parvet, joka sai puoli miljoonaa euroa opetus- ja kulttuuriministeriön alaisen Elokuvasäätiön tuotantotukea mutta vain 88 katsojaa! Suomen Akatemian ja yliopistojen rahoittaminen on ollut poliittisen cancel-aktivismin rahoittamista, joka pitäisi canceloida.

Kulttuurin leikkauksia voidaan puolustaa vain siksi, että suomalaiselta kulttuurilta ei leikata juuri mitään, koska tähänkään asti suomalaisuudesta ammentavalle kulttuurille ei ole myönnetty juuri mitään.

Kokoomuksen tavoittelema työperäinen maahanmuutto on halventanut työvoimakustannuksia mutta nostanut suomalaisten kärsimän työttömyyden hoitomenoja, jolloin kulut julkiselle taloudelle ovat nousseet.

Sosiaaliturvahakuinen maahanmuutto puolestaan on syönyt leivän suomalaisten vähäosaisten pöydästä, kun työttömyysetuuksia ja asumistukia on saksittu maahanmuutosta johtuvien kokonaiskulujen nousun vuoksi.

Ongelmien juurisyille hallitus ei ole tehnyt mitään sellaista, mitä ei olisi tapahtunut ilman hallitusta, ja leikkausten kohdistuminen nimenomaan perussuomalaisten äänestäjiin itseensä on ollut puolueen kannattajille ja jäsenille pettymys.

Eipä ihme, että johtavat ministerit ovat saaneet kansalaisilta huonoja kouluarvosanoja.

Valot vielä palavat, vaikka keula on pinnan alla

Olin kerran (vuonna 2019) Perussuomalaisten ehdokkaana eduskuntavaaleissa tavoitellen talouspolitiikkaa, jolla olisi ajettu kansallista etua kansainvälisyyteen panostamisen sijasta.

Julkaisin tuolloin vaalikirjan ja poliittisen ohjelman. Sen voi edelleen lukea täältä.

Jos hallitus olisi tehnyt siitä poliittisen ohjelmakirjansa, Suomi olisi todennäköisesti parempi.

Hallituksessa on päässyt unohtumaan, että poliitikon työ olisi parantaa etenkin niiden suomalaisten elämää, joilla menee jostakin syystä keskimääräistä huonommin, eikä tehdä siitä entistä vaikeampaa.

Talous toimii omalakisesti, ja politiikan funktio on nimenomaan tasoittaa elintasokuiluja regulaatiolla ja subventioilla.

Sosiaaliturvasta ja terveydenhuollosta ei leikata nyt siksi, että kansalaisilla menee liian hyvin. Niistä leikataan siksi, että hallitustahoilla, byrokraateilla ja heidän kellokkaillaan menisi entistä paremmin.

He sanovat ”pelastavansa Suomea” mutta tekevät sen lähinnä omien eturyhmiensä hyväksi (onhan oma nahka toki se tärkein), ja pieleen menee, että rymisee. 

”Toisten rahoilla” elelevät niin kuninkaat kuin kauppiaatkin, mutta he tekevät sen leveämmin kuin muut ihmiset, ja silloin tällöin tulee aika palauttaa myös valtioneuvoston linna takaisin veronmaksajille.

---

Vuodenvaihteessa presidentit esittelevät taitojaan kouluaineiden kirjoittajina, mutta kuunnellaanpa vielä, mitä sanottavaa Kekkiksellä on asioista (AI-velhon tekemä).

Seuraava on tehty ilman tekoälyä...

Kapealla kauppiaan järjellä tehdään Suomessa nyt aivan kaikkea.

Aiheista aiemmin

Fixit-valo palaa vihreänä

Kuinka Suomi korjataan? Arvopohja ja kokonaisvaltainen ratkaisu