Viipyvä vedenpaisumus ja ahdistuksen anekauppa

Ei ole pitkäkään aika, kun Helsingin Sanomat raportoi jutussaan, että merenpinnan nousu voi jäädä ennustettua vähäisemmäksi. Lehti siteerasi tapansa mukaan tieteellistä Nature-lehteä, jonka kirjoittaja, professori Jonathan Bamber, ilmeisesti halusi tyynnytellä odotettavissa olevan vedenpaisumuksen tuottamaa ahdistusta.

Perusteena hänellä oli ”uusi tieto”, jota on saatu jäätiköiden alla olevan maankamaran rakenteesta sekä jäätiköiden todellisesta tilavuudesta. Myös maan painovoima on eri puolilla maapalloa erilainen, joten merenpinta ei ehkä nousisikaan mannerjäätiköiden sulamisen myötä 7–10 metriä vaan kenties vain 3 metriä (joka sekin tosin riittäisi siirtämään parhaiden merinäköalatonttien paikkaa syvemmälle sisämaahan). Jäänmuodostus on viime vuosina myös objektiivisesti ottaen kasvanut, kuten havaitaan tämänhetkisestä National Snow and Ice Data Centerin raportista.

Asiasta saadaan jatkuvasti täysin ristiriitaista tietoa. Esimerkiksi tämänviikkoisen Helsingin Sanomien uutisen mukaan maapallon keskilämpötila nouseekin vuosisadan loppuun mennessä yli 5 astetta, mikä sulattaisi ainakin Grönlannin jäätiköt nopeassa ajassa.

En tietenkään edellytä, että minkään päivälehden pitäisi pyrkiä ristiriidattoman tiedon välittämiseen, sillä sanomalehtien tehtävä ei ole laatia tutkimuksia vaan raportoida tuloksista. Joskus tulokset sinänsä ovat ristiriitaisia. Mutta johtopäätösten tekemisessä lehtien tulisi olla maltillisia. Niiltä voisi toivoa ainakin jonkinlaista lähdekritiikkiä ja analyyttisyyttä. Viimeksi mainittua olen itse harjoittanut tässä. Myös tuolloisen kirjoitukseni lähtökohtana oli eräs Helsingin Sanomien uutinen.

Ehkä Helsingin Sanomissa ei ole vielä löydetty vedenpaisumusta koskevaa toimituspoliittista linjaa. Yhtäältä lehden täytyy suosia esimerkiksi yksityisautoilua, sillä onhan autoteollisuus merkittävä ilmoitustulojen tuoja. Mutta toisaalta lehdessä on päätetty hyysätä vihreitä. Ja mistäpä muusta tämä kertoisi kuin ahdistuksen anekaupasta? Synnintuntoa lietsotaan maailmanlopun uhalla, ja kosmeettista pelastusta tavoitellaan ideologisella sitoutumisella vihreään liikkeeseen.

Naturalistinen ekoajattelu on kuitenkin myös sinänsä ristiriitaista. Luontoliikkeen keskeisin paradoksi on siinä, että jos ihminen on osa luontoa, kuten naturalistit katsovat, silloin myös ihmisen toiminnasta johtuva luonnon tuhoutuminen on vain osa evoluutiota. Se taas pitää hyväksyä, koska naturalistisen perususkomuksen mukaisesti luonnon laki on korkein laki.

Todellista luonnonsuojelua voisikin edustaa sellainen filosofia, joka erottaa ihmisen toiminnan luonnon ilmiöistä omaksi kulttuuri-ilmiökseen. Ekologista politiikkaa voitaisiin siten tehdä esimerkiksi hegeliläisen idealismin kautta, koska siinä ihmisen aktiivinen vaikutusvalta todellisuuteen myönnetään. Sen sijaan linkolalaisessa risuparta- & kumisaapasjalkajournalismissa ei liene kyse muusta kuin ripittäytymisen muodosta.