Missä ongelma?

Ihmisen olemassaoloa tarkastelevassa eksistenssifilosofiassa on usein pohdittu, millä eri tavoilla ihminen voi olla läsnä toisille ihmisille. Kokemuksesta tiedämme, että läsnäolo toisten ihmisten seurassa voi olla esimerkiksi innokasta, välinpitämätöntä tai poissaolevaa. Jean-Paul Sartre kehitteli erityisesti poissaolon teemaa.

Poissaololla voidaan tarkoittaa vertauskuvallisen poissaolon lisäksi myös todellista poissaoloa. Sarten mukaan poissaolon ilmiöllä itsellään voi olla oma läsnäolonsa. Silloin tuntuu, kuin ihmisen poissaolo sinänsä olisi paikalla. Esimerkiksi joku ihminen saattaa olla väkevästi läsnä juuri sitä kautta, että hän on aineellisesti poissa. Ihmiset tunnistavat tällöin hänen poissaolonsa ja muodostavat tajunnassaan mielikuvan, joka vaikuttaa konkreettistakin läsnäoloa vahvemmin.

Kyse ei ole vain tuntemuksesta. Sartren ajatus perustui Immanuel Kantin kategoriaoppiin, eli teoriaan ihmisen tajunnan rakenteesta. Hänen mukaansa ihmisen tietoisuudessa on pysyvä ominaisuus, jonka vuoksi tunnistamme, että jotakin puuttuu: negaatio. Se on yksi tajuntamme apriorisista eli kokemusta edeltävistä havaitsemisen periaatteista. Koska kaikki havainnot syntyvät tajunnassa, myös poissaolo ilmenee sille yhtä vahvasti kuin aineellinen olemassaolokin.

Euroopassa luotu tietoteoriaan perustuva filosofia on kenties maailman syvällisintä ja yhteiskuntamme kehitykseen eniten vaikuttanutta filosofiaa. Suomalaiset valitsevat pian omat edustajansa Euroopan parlamenttiin, jonka tehtävänä on toteuttaa beethovenilaisen harmonian haaveita. En kuitenkaan havise niistä tässä yhteydessä enempää, sillä olen esittänyt tarkemmat analyysini jo kirjoissani.


EU-asiantuntijat pillipiipareina

Poissaolon teema aineellistuu nyt Suomen europarlamenttivaaleissa, kun eräs ehdokassuosikki ei ole mukana. Tarkemmin sanottuna häntä ei päästetty ehdokkaaksi. Vanhaa sanontaa mukaillen vain ”yksi on joukosta poissa”. On nähdäkseni poliittinen virhe karkottaa maahanmuuttokriitikot parlamentaarisen järjestelmän piiristä. Ja on tietysti tarpeetonta sanoa poispyyhityn nimeä, koska kaikki tietävät muutenkin, kenestä puhun. Juuri tässä poissaolon vahvuus näkyy, vaikka itse asiaa ”ei ääneen lausuta”. Vaietut puheenaiheet ja ihmiset voivat kuitenkin olla paikalla myös torjuttuina: kuin tuttu hahmo piilokuvassa.

Olen pohtinut, ketä äänestäisin tulevissa vaaleissa. Tottelisinko Helsingin Sanomien kirjoittajan määräystä, jonka mukaan ”europarlamenttiin olisi valittava ehdokkaista kyvykkäimmät”.

Tämänhän me tiedämme. Ei siellä ilman akateemista tutkintoa ja kielitaitoa pärjää. Ja muutakin osaamista kaivataan. Mutta tärkeintä olisi kansalaisten luottamus ja kyky välittää ihmisten tahto EU:n toimielimiin. Toisaalta edustajan pitäisi vastavuoroisesti selittää oman maan kansalaisille, mitä unionissa on tekeillä. Poliittisen vallan käyttöön ei kuitenkaan riitä pelkkä ukkosenjohdatin eikä palovaroitin, vaan tarvittaisiin salama.

Pitäisikö minun äänestää Helsingin Sanomien ohjeiden mukaisesti asiantuntijaa? Pitäisikö hyväksyä käsitys, että politiikanteko on taitavaa lobbausta ja verkostoitumista, joka on yksi henkisen korruptoituneisuuden muoto? – Mielestäni ei. Se, että parlamenttiin valittaisiin ”kyvykkäimmät”, tarkoittaisi että parlamentti koostuisi ennen pitkää EU-virkamiehistä. Tällöin ei keskusteltaisi poliittisista periaatteista, vaan kaikki muuttuisi pelkäksi käytännön näpertelyksi ja byrokraattien puuhasteluksi. Euroopan unionin päämääriä ei voitaisi tällöin kyseenalaistaa.

Jos virkamiehistä tehdään poliitikkoja, heiltä puuttuu kansalaisten luottamus. Ihmiset äänestävät peloissaan asiantuntijaa luovuttaen poliittisen päätösvaltansa asiantuntijavallaksi naamioidun virkamiesvallan käsiin. Eräs esimerkki virkamiehestä, joka valittiin europarlamentaarikoksi ja viimein myös ministeriksi, on Alexander Stubb. Hänellä on omien sanojensa mukaan ruusunpunainen käsitys Turkin EU-jäsenyydestä, ja hän oli valmis poistamaan viisumikäytännön Suomen ja Venäjän väliltä. Tämä on juuri sellaista idealismia, joka kertoo, kuinka pää pilvissä EU:n virkamiespoliitikot elävät.

Voisinko siis äänestää esimerkiksi kokoomuksen asiantuntijaehdokasta, Ukko Metsolaa, joka työskentelee EU-virkamiehenä ja jonka flaijerin sain käteeni Kolmella sepällä? Metsola on innokas kansainvälisyyden ja rajattoman Euroopan kannattaja, sillä hänen vaimonsakin pyrkii europarlamenttiin Maltalta. Stubb puolestaan on naimisissa britin kanssa, ja siksipä herää epäilys, voivatko nämä edusmiehet työskennellä rehellisesti Suomen hyväksi, vai näkevätkö he EU:n vain naimakauppojen laitumena. Tätä menoa europarlamentista tulee virkamiestyöskentelyn areena, joka on olemassa lähinnä virkamiesten omaa edunkerjuuta varten. Kaikilla heillä on lisäksi ”myönteinen” EU-kuva, johon sisältyy Euroopan unionin kritiikitön laajentaminen sekä pyrkimys liittovaltioon ja yhteiseen perustuslakiin.

Poliittisten tehtävien täyttäminen virkamiehillä lisää byrokraattisuutta. Lehdistön harjoittama mielipiteiden muokkaus taas on keskeinen syy siihen, miksi ihmiset ovat saaneet tarpeekseen myös median manipulaatiosta. Se on samanlaista kuin Euroopan unionin oma keskusjohtoisuus, jossa aloitteetkin tekee komissio ja päätökset tehdään ministerineuvostossa.


Laajenemisesta, perustuslaista ja maahanmuutosta

Kannattaako europarlamenttivaaleissa lainkaan äänestää, kun unionin parlamentilla ei ole muuta kuin puhe- ja mielipidevaltaa. Vastaus kysymykseen on ”kyllä”. Nimenomaan parlamentin kautta voi ilmaista omat asenteensa. Minulla ei ole mitään Euroopan unionia vastaan sinänsä. Tärkeintä olisikin korjata talteen unionin myönteiset puolet ja sanoa ”kiitos, mutta ei kiitos” kielteisille. Äänestäminen on nyt erittäin tärkeää, sillä Euroopan parlamentti päättää muun muassa uusien jäsenien hyväksymisestä. Näissä vaaleissa sinä päätät siis siitä, hyväksytäänkö esimerkiksi Turkki Euroopan unionin jäseneksi vai ei.

Euroopan itälaajeneminen muistuttaa Aleksanteri Suuren valloitusretkeä. Mitä enemmän jäseniä organisaatioihin kertyy, sitä vaikutusvallattomammiksi ne tulevat. Tämä näkyy sekä EU:ssa että Natossa. Tätä nykyä Euroopan unioni on jo täysin eripurainen. Sitä taas on yritetty korjata voimapolitiikalla, toisin sanoen pakottamalla kansalaisia hyväksymään ”Lissabonin sopimukseksi” nimetty yhteinen perustuslaki, jolla käveltäisiin kansallisten perustuslakien yli. Omasta mielestäni Euroopan unionin perustuslaki on huono hanke, jolla koetetaan korjata laajenemisesta johtuvia ongelmia. Siksi se olisi estettävä. Demokratian nimissä asiasta olisi järjestettävä kansanäänestys jokaisessa EU-maassa.

Euroopan unionin laajeneminen puolestaan on tärkeää pysäyttää kasvavan erimielisyyden välttämiseksi. EU-maat ovat jo nyt sitoutuneet niin moneen kansainväliseen sopimukseen, ettei niiden kielteisistä tuloksista ole ehditty nähdä puoliakaan. Esimerkiksi Romania hyväksyttiin unionin jäseneksi, vaikka se ei selvästikään täytä jäsenyysehtoja, jotka koskevat taloutta ja kulttuuria, ja sen vuoksi osa romanialaista kerjää nyt meidän kaduillamme ja kujillamme. Turkin EU-jäsenyys puolestaan on estettävä siksi, että Turkki on uskonnollisesti, etnisesti, kulttuurisesti ja maantieteellisesti Euroopasta erillinen alue.

Euroopan unionin sisäinen maahanmuutto on merkinnyt työpaikkojen ja työntekijöiden pakkosiirtoja. Ulkoa tuleva maahanmuutto on johtanut halpatyövoiman käyttöön (ollessaan työperäistä) tai sosiaaliturvan kuormittumiseen (ollessaan niin sanotusti humanitaarista). Maahanmuutosta ei ole osoitettu olevan mitään hyötyä Suomen kansalaisille itselleen, ja sen vuoksi varsinkin turvapaikanhakijoina tulevien maahanmuuttoa on vähennettävä, ja kansallisten parlamenttien pitää panna maahanmuutto omin toimin kuriin.

Myöskään Euroopan unionin ulkorajojen valvontaan ei tarvita perustuslakia. Kansallisten parlamenttien oikeutta itse päättää pakolais- ja turvapaikkapolitiikasta tulisi lisätä eikä alistaa asiaa ”EU:n yhtenäiselle käytännölle”, sillä muiden maiden käsitykset eivät vastaa sitä, mitä me täällä Suomessa asioista ajattelemme. Yhtenäinen maahanmuuttopolitiikka rikkoisi pahoin kaikkien valtioiden kansallista itsemääräämisoikeutta suhteessa demografisiin kysymyksiin. Eri valtiot ovat etnografisesti, työvoimapoliittisesti ja kielipoliittisesti erilaisia, eikä maahanmuutosta voida sen vuoksi päättää unionin yhteisillä sopimuksilla. Yhteisen maahanmuuttolainsäädännön vallitessa suomalaisia voitaisiin pakottaa ottamaan vastaan enemmän tulijoita kuin voimme tai haluamme.


Suosin suomalaista

Ukko-ylijumalien asemasta olen päättänyt kääntyä jonkin kotimaisemman masiinan puoleen. En aio tosin kertoa, kenelle annan ääneni tulevissa vaaleissa, sillä tehtäväni ei ole manipuloida omien rivieni kannatusta mihinkään suuntaan. Perussuomalaiset näyttää kuitenkin olevan tällä hetkellä ainoa puolue, jossa pystytään tekemään rakentavaa mutta terveen kriittistä EU-politiikkaa. Suurten puolueiden argumentaatio hautautuu niiden tekemien virheiden peittelyyn, ja ne kannattavat lähes yksimielisesti Euroopan unionin laajentamista. Sen sijaan Perussuomalaiset on varmasti tulevaisuudessakin se ryhmä, jonka kautta voidaan toteuttaa kansallisen edun valvontaa ja vastuullista yhteiskuntapolitiikkaa. Tämän olemme nähneet esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa.

Ongelmana on perussuomalaisten homovastaisuus, jota esiintyy lähinnä iäkkäimpien puoluejäsenten keskuudessa. Lisäksi on mahdollista, että perussuomalaisille annetut äänet menevät kristillisen ehdokkaan hyväksi vaaliliiton sisällä, elleivät kannattajat keskitä ääniään kristillisiä tehokkaammin. Sen sijaan penkki, jolle perussuomalainen EU-parlamentissa istuisi, ei ole huonompi. Itsenäisyyttä ja vapautta tavoitteleva ryhmä edustaa ehkä juuri sitä kansallisdemokraattista puoluekuvaa, joka vastaa myös omaani.

Kenties minun olisi pitänyt itse pyrkiä ehdokkaaksi. Joka tapauksessa perussuomalaisten painetussa vaalijulisteessa näyttää jääneen ikään kuin pari paikkaa tyhjäksi. Laitan tähän loppuun oman listani siitä, mitä kannatan ja vastustan Euroopan unionissa.


Ei:

– Jatkuvalle maahanmuutolle ja maahanmuuton lisäämiselle.
– Nettisensuurille ja sananvapauden näpistelylle.
– Euroopan unionin perustuslaille, joka ohittaisi kansallisen lainsäädännön.
– Kansallisvaltioiden ja kansallisten parlamenttien vaikutusvallan heikennyksille.
– Kansallisen edun sivuuttamisyrityksille.
– Euroopan unionin laajenemiselle ja uusien jäsenmaiden houkuttelulle.
– Yritystemme päätymiselle ulkomaalaisomistukseen.
– Suomalaisen pääoman karkaamiselle ulkomaisiin sijoituskohteisiin.
– Työvoiman orjuuttamiselle ja pakkosiirroille maasta toiseen.
– Suomen virallisten kielten korvaamiselle vierailla.
– Vieraiden kielten käyttövaatimuksille.
– Suomalaisten verovarojen kierrätykselle EU:n omiin propagandaprojekteihin.
– Julkisten varojen tuhlaukselle mitättömiin monikulttuurisuushankkeisiin.
– Kalliille julkisille rakennushankkeille, jotka ovat ihmisten onnesta pois.
– Opiskelupaikkojen ja korkeakouluvirkojen jakamiselle ulkomaalaisille.
– Yli- ja liikakouluttamiselle sekä tittelitaudille, joka muistuttaa Neuvostoliitosta.
– Byrokratiakeskeisyydelle ja poliittisille virkanimityksille.
– EU:ssa koulutettujen poliitikkojen omavaltaisuudelle Suomen ministerinviroissa.
– Ulkomaalaisten nimittämiselle julkisiin virkoihin Suomessa.
– Ulkomaalaisten suosimiselle työhönotossa ja suomalaisten syrjinnälle.
– Maatalouden paragrafipainajaiselle.
– Geenimuunnellulle ruoalle.
– Elintarvikkeiden laadun heikennyksille.
– Omavaraisuuden ja kotimaisen huoltovarmuuden heikennyksille.
– Ydinsähkön ostamiselle ulkomailta ja ydinsaasteiden tuomiselle Suomeen.
– Suomen Puolustusvoimien supistamiselle.
– Rajatarkastusten karsimiselle.
– Suurten EU-maiden vallankäytölle, vaikka esimerkiksi Britannia ei maksa jäsenmaksujaan.
– EU:n poliittisille pakotteille omia jäsenmaitaan (esimerkiksi Itävaltaa) vastaan.
– Korruptiolle, jonka tuloksena Euroopan unionin tilintarkastajat eivät ole hyväksyneet EU:n rahankäyttöä enää neljääntoista vuoteen.


Kyllä:

+ Valtion rajojen korottamiselle ja maahanmuuton vähentämiselle.
+ Täydelliselle sananvapaudelle.
+ Kansalaisvapauksille ja -oikeuksille kansallisvaltioissa.
+ Yhteiselle rahalle ja yhteismarkkina-alueelle.
+ EU:n niin sanotulle kovalle ytimelle, jonka ympärillä talous toimii.
+ Autoverotuksen tason yhdenmukaistamiselle.
+ Euroopan unionin myönteisten puolien turvaamiselle ja kehittämiselle.
+ Laajenemisen pysäyttämiselle.
+ Kansanäänestyksen järjestämiselle unionin perustuslaista kaikissa jäsenmaissa.
+ Keskittymiselle korjaamaan edut nykymuotoisesta EU:sta.
+ Suomalaisten oikeudelle käyttää Suomessa vain virallisia kieliään.
+ Suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin säilyttämiselle ja tukemiselle.
+ Kansallisen edun tunnustamiselle työn ja talouden kysymyksissä.
+ Euroopan unionista johtuvien turvallisuusriskien torjunnalle ja varovaisuudelle.
+ Energian säästämiselle.
+ Liettuan jäsenyysehtona olleelle Ignalinan ydinvoimalan sulkemiselle.
+ Uusien ja turvallisten ydinvoimaloiden rakentamiselle Eurooppaan.
+ Venäjän tekemien ympäristörikkomusten kuriin laittamiselle.
+ Hallinto- ja edustusmenojen vähentämiselle.
+ Kaikenlaisten eurooppalaisten perheiden sekä lasten hyvinvoinnille.
+ Yksilöllisten elämäntapojen hyväksymiselle ja länsimaiselle elämäntavalle.
+ Miesten ja naisten kohtelulle yksilöinä eikä sukupuolirooliensa mukaan.
+ Seksuaalivähemmistöjen hyväksymiselle myös Itä-Euroopassa.
+ Rajakontrollin lisäämiselle.
+ Edustuskulujen verovähennysoikeuksien poistamiselle.
+ Turhien virka- ja huvimatkojen vähentämiselle.
+ Lentomatkustuksen rajoituksille ja henkilökohtaisten hiilidioksidipassien käyttöönotolle.
+ Protektionismille, sillä kilpailijamaatkin harjoittavat sitä ja koska kansallisen edun kiistäminen on joka tapauksessa valheellista.

Tärkeintä olisi nähdä EU organisaationa, jossa kukin maa voi edustaa mahdollisimman hyvin omia etujaan, eikä sellaisena liittomuodostelmana, jossa päätökset tehdään tavoitelleen jotakin kuviteltua yhteistä etua. Muutamissa asioissa, kuten ympäristönsuojelussa, yhteisen edun myöntäminen voi olla paikallaan, mutta ei kaikissa.