Hyvästä lehtimiestavasta

Kuten monet jo tietävätkin, olen pitänyt matalaa profiilia julkisuuden kanssa. En ole tyrkyttänyt itseäni tiedotusvälineisiin, vaikka syytäkin olisi ollut: ihan vain asioiden kertomiseksi. Ja niitä olisi riittänyt. Ehkä juuri tämän tietäen myöskään median edustajat eivät ole imaisseet minua pyörteisiinsä. Sillä minulla on vain kiistanalaista kerrottavaa.

Toisinaan kyllä ihmettelen, kuinka paljon muutamat tiedotusvälineet ovat nähneet vaivaa minun pitämisekseni poissa sivuiltaan ja kanaviltaan. Suuret mediat ovat tämän alan mestareita, ja ne myös peittävät asenteensa taitavasti. Sen sijaan pienempien medioiden vallankäyttö on kömpelömpää.


Sensuroinnin vastaisuutta sensuroidaan

Eräs tuttu freelance-toimittaja vuosien takaa otti jokin aika sitten yhteyttä ja sanoi haluavansa tehdä minusta ja uusimmista kirjoistani jutun Tampereen ylioppilaslehti Aviisiin. Hän haastattelikin minua ja kertoi, että lehti on varannut juttua varten koko aukeaman verran tilaa.

Kun juttu lopulta valmistui ja toimittaja lähetti sen lehteen, päätoimittaja Seppo Honkanen ilmoitti kieltäytyvänsä julkaisemasta juttua. Lohdutin mielensä pahoittanutta toimittajaa kertomalla, ettei pannaan asettaminen johdu suinkaan hänestä vaan minusta: olen tällä hetkellä täydellisessä mielipide- ja julkaisusaarrossa, josta on näköjään annettu koko valtakunnan läpi menevä yleisohje.

Toisen mielenkiintoisen esimerkin tarjoaa niin ikään akateemisessa yhteisössä sattunut täsmälleen samanlainen tapaus. Täysin edellisestä riippumatta eräs turkulainen toimittaja otti yhteyttä ja sanoi haluavansa tehdä minusta ja kirjastani Sensuurin Suomi jutun Turun ylioppilaslehteen.

Suostuinkin jutun tekoon ja haastatteluun, joka sujui erinomaisessa yhteisymmärryksessä. Kirjoittaja myös ilmoitti eräässä vaiheessa, että jutun julkaiseminen lehdessä on ”varmistunut”. Kunnes seurasi – niin, arvaatte varmasti mitä. Kun lehti tuli 8.5.2009 painosta, juttu olikin kadonnut sen sivuilta, eikä sitä ollut myöskään verkkojulkaisussa.

Toimittaja sanoi pahoittelevansa asiaa, kunnes saisi siihen selityksen päätoimitukselta. Myöhemmän viestin mukaan päätoimittaja Jani Sipilä oli sensuroinut kirjoituksen, mikä ei ole ihme, sillä Sipilä itse kehuu lehteään eräänlaiseksi ”pikku-Voimaksi” lehden pääkirjoituksessa, ja muuan lukija kiittää lehden sitoutumisesta vihervasemmistoon. Lehden harjoittama nymfopossumaisen narsistinen ja onanistis-masturbatiivinen peukun imeminen on nyt ilmeisesti puolueettoman tiedonvälityksen mallikuva.

Kun eräs toimittaja sanoi haluavansa tehdä minusta ja kirjoistani jutun Image-nimiseen kuvalehteen, toimituspäällikön vastaus hänelle oli seuraava: ”Hankamäki on näitä filosofiaan taipuneita, jolla on pikku-provokatiivisia käsityksiä asiasta kuin asiasta. On kieltämättä hauskaa, että keskuudessamme on sellaisia henkilöitä, mutta... ei.”

”Ei”-sanaan päättyvä parahdus kesken hyvin alkaneen vittuilun kertonee, kuinka juuri toimituspäällikön oma estoisuus kieltää häntä näkemästä, että maailmassa on muitakin asioita kuin niitä pikkupopulistisia kissanristiäisiä, joille kuvalehdet uhraavat sivutilaa. Eräänlaisesta kaavoittuneisuudesta kertoo myös maininta ”filosofiaan taipuneesta”, ikään kuin julkaisupolitiikan pitäisi noudattaa jotakin raiteen suoraa käsityskantaa eikä ihmistä voisi edes kuvailla taipumatta typerään ylenkatseellisuuteen.

Voisikin ehkä sanoa, että Image-lehden toimituspäällikkö puolestaan on ”noita vihervasemmistolaiseen valheiden levittämiseen taipuneita, joilla on ideologisia ja pissismäisiä näkemyksiä asiasta kuin asiasta. On kieltämättä hauskaa, että keskuudessamme on sellaisia henkilöitä, jotka pyrkivät antamaan maassamme vallitsevasta mielipideilmastosta vääristelevän kuvan, mutta... ei.”

Luetteloa toimitusten harjoittamasta sensuurista olisi helppo jatkaa. Juuri se on eräs syy, miksi en mielelläni suostu haastattelupyyntöihin, tulevatpa ne sitten toimitusten tai freelancerien tahoilta, kun päätoimitukset torppaavat jutut kuitenkin. Ja mitäpä julkisuutta enää tarvitsenkaan, sillä maineeni näyttää olevan laajalti tiedossa ja minut tunnetaan hyvin henkilönä?

Todellisuudessa toimitusten kannanotot eivät voi perustua mihinkään muuhun kuin vääristelyihin ja vainoharhaiseen aggressioon. Kyseinen menettely rikkoo hyvää lehtimiestapaa ja aliarvioi lukijoita. On journalistinen virhe sensuroida juttuja vain siksi, että päätoimitus on eri mieltä kirjoittajan tai haastatellun ihmisen kanssa.


Paranoidien pandemia

Paikoin sensuuri on muuttunut vihaksi ja selviksi lain rikkomuksiksi. Siitä kertoo esimerkiksi Gaudeamuksen viimesyksyinen päätös vetää myynnistä kirjani Työttömän kuolema (2005) rippeet kustannussopimuksen ja tekijänoikeuslain vastaisesti – ihan vain siksi, että olin esittänyt tiedepoliittisia näkemyksiä, jotka eivät miellyttäneet yliopiston johtoa. Olen käsitellyt asiaa tässä, tässä, tässä ja tässä. Lisäksi olen tiedottanut yliopiston rehtorille, että yliopistolla on räystäänsä alla rikollinen.

Sillä, kuinka paljon joku kirjoittajana ansioitumaton Johanna Korhonen saa julkisuutta omalla diskriminaatiotapauksellaan, ei sen sijaan ole mitään rajaa. Jos taas joku kustannustoimittajan planttu polttaa verraten ansioituneen tieteenharjoittajan teoksia toimituksen kamiinassa, siihen ei puutu kukaan. Suomen Kustannusyhdistyksen pitäisi nyt irtisanoa Gaudeamuksen pääsensori Tuomas Seppä hallituksensa jäsenyydestä ja lyödä lekalla koko kustantamon päälle. Joka tapauksessa toivon, että lukijat lopettaisivat Gaudeamuksen kirjojen ostamisen, vaikka kuinka tekisi mieli noita feministien ja sosialistien propagandakirjoja. Kulutusboikotti näyttää olevan hyvä keino uppiniskaisten ja päkäpäisten sensuurikustantajien ajamiseksi konkurssiin.

Sen sijaan oikeistolaisina pidettyjä kustantamoja lopetetaan keinotekoisesti, aivan niin kuin esimerkiksi Gummeruksen hallitus päätti tehdä tietokirjakustantamonsa, Ajatus-kirjojen, kanssa. Samalla sodan ajan totuuksien julkaisemista suosinut ja maahanmuuttokritiikkiä viime kevään Tuomio-TV-ohjelmassa esittänyt kustannuspäällikkö Jan Erola irtisanottiin yhtiön palveluksesta. Tämä ei ole ihme, koska myös Gummeruksen hallituksessa istuu vihervasemmistolainen kirjallisuuden professori Mikko Lehtonen, ja koko kustannusala on feministien käsissä.

Kommunistilehtien ja vihervasemmistolaisten kirjankustantamojen raihnainen politikointi on sinusta kenties huvittavaa, mutta asialla on vakavat julkaisemisen etiikkaa rikkovat puolensa. Ja tietysti myös myönteiset puolensa. Kun ei näy televisiossa eikä lehdissä, jää mahdollisuus, että ihmiset lukevat kirjojani ja ymmärtävät jotain myös itse – ilman median vääristelyä ja suodatusta.

Olen käyttänyt kirjojeni tekemiseen niin paljon aikaa ja vaivaa, että en soisi analyysejani ja tulkintojani vesitettävän pintapuolisella esittelyllä. Ja Jussi Halla-ahohan on saanut julkisuutta maanvaivaksi asti, vaikka hänen tarkoituksenaan oli vain kirjata muutamia ajatuksiaan nettiin.

Vitsikästä tämä sensaatioiden ja sensuurin vaihtelu joka tapauksessa on. Erona median julkisesti vihaamiin ihmisiin on se, että minä en ole ansainnut sensuurin tuomaa huomiota. Mutta ollaan hiljaa, niin saadaan kalaa. Todellinen kuuluisuushan on sitä, että ihminen tunnetaan, vaikka hän ei näykään joka päivä julkisuudessa.