Muuttuuko Suomen Nato-linja?

Donald Trumpin tultua valituksi Yhdysvaltain presidentiksi on paikallaan pohtia, miten tämä vaikuttaa Suomen turvallisuuspolitiikkaan, jonka keskeinen puheenaihe on hallituksen Nato-linja. Lukaisin syksyn kuluessa kahden keskustavaikuttajan aihetta käsittelevät kirjat. Viime keväänä ilmestyi Matti Vanhasen Ulkopolitiikkaa ja tänä syksynä Alpo Rusin Yhdessä vai erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa (Docendo 2016).

Kumpikin kirjoittaja on ollut pitkään ulkopolitiikan tekijä: Vanhanen pääministerinä ja Rusi Martti Ahtisaaren neuvonantajana sekä suurlähettiläänä. Vanhasta ja Rusia yhdistää keskustalaisuuden lisäksi skandaalinkäryinen tausta, joka ei ole tosin estänyt heitä palaamasta takaisin politiikan areenoille.

Vanhanen muistetaan yksityisyydensuojaansa liittyvästä oikeudenkäynnistä sekä korruptiosyytöksiä tuottaneen Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:n junailemisesta. Rusi taas pystyi nousemaan Supon esille nostamasta ja syyteharkintaan edenneestä vakoiluepäilystä mitä suurinta yhteiskunnallista luottamusta vaativaan virkaan: suurlähettilääksi.

Vanhanen on tätä nykyä eduskuntaryhmänsä puheenjohtaja, Paasikivi-seuran puheenjohtaja ja ulkoasiainvaliokunnan jäsen. Rusi puolestaan kirjoittaa viisaan levosta, eläkkeeltä.

Vanhasen on huhuttu toimivan pääministeri Juha Sipilän neuvonantajana ja ohjaavan monin tavoin politiikkaa, joten voidaan kysyä, löytyykö näistä teoksista joitakin viitteitä siihen, mitä pääministeripuolueessa ajatellaan Natosta.

Vanhasen kirja alkaa poliittisen tilanteen analyysista, joka ulottuu viime vuoden loppuun. Kirjoittaja esittää tarkan ja mielestäni paikkaansa pitävän kuvauksen kaikista niistä huolista, joita turvallisuustilanteeseen liittyy: Krimin valtaus, Ukrainan kriisi, Syyrian sisällissota, pakolaiskriisi ja terrorismin lisääntyminen. Euroopan valtioiden velkakriisi ja EU:n vaikeudet pahentavat tilannetta.

Vaikka ongelmien kuvaus onkin selkeä, teoksessa ei päädytä mihinkään selvään johtopäätökseen siitä, mitä pitäisi tehdä. Nato-jäsenyyteen kirjassa varotaan ottamasta suoraa kantaa. Tietty linjattomuus voi olla yksi syy siihen, miksi teos on omakustanne. Tai sitten se on jäänyt kustannusohjelmien ulkopuolelle joidenkin sisältösyiden, toimituksellisen erimielisyyden tai aikataulun vuoksi.

Linjattomuutta voidaan toki pitää myös Suomen virallisena linjana. Suomen Nato-halukkuudestahan on tullut politiikan väline sinänsä: Venäjän uhotessa Suomi osoittaa lähentyvänsä Natoa diplomatian ja ulkopolitiikan keinoin, kun taas Venäjän pehmentäessä politiikkaansa Suomi pulisee liittoutumattomuuden puolesta. Tämä retoriikka on Venäjä-suhteemme eräs säätely- ja peliväline an sich. Vanhanen näyttää jatkavan tällä linjalla.

Alpo Rusi puolestaan ottaa selvän kannan Suomen Nato-jäsenyyden puolesta. Kirjansa lopussa (s. 184) hän lausuu: ”Olisi parempi, että Suomi näyttäisi tällä kertaa tietä myös Ruotsille, kun on tehtävä ratkaisuja, mutta myös yhdessä voidaan edetä.” Samalla Rusi katsoo (s. 185), että Ruotsi joka tapauksessa päättää asiasta itse: ”Tässä teoksessa päädytään oletukseen, että Ruotsi tekee turvallisuuspoliittisen päätöksensä omista lähtökohdistaan ja omalla ajallaan, kuten aiemminkin.”

Tästä johtuu Rusin mukaan, että Ruotsi liittyy Natoon vuonna 2018, jos porvariallianssi voittaa vaalit. Hänen mielestään Suomen olisi parasta hakea Nato-jäsenyyttä yhdessä Ruotsin kanssa. Toiseksi paras vaihtoehto olisi, jos toimisimme Ruotsia ennen. Sivuun emme voisi jäädä, jos Ruotsi jättää hakemuksen.

Rusi pitää Krimin valtausta erittäin vakavana. Samoin hän pitää itärajamme takaa tullutta pakolaisvyöryä Venäjän järjestämänä hybridisodan muotona. Varsin suorin sanoin hän katsoo, että Venäjä on keskeinen syypää myös Syyrian tilanteeseen, jossa Venäjän asevoimat murhaavat viattomia ihmisiä. Tämä on harvinaisen tiukkaa puhetta.

Rusin kirja ilmestyi lokakuun alussa. Miltä tilanne näyttää nyt, Yhdysvaltain presidentinvaalin jälkeen? Rusin kuvaamassa tilanteessa olisi nähdäkseni kohtalokasta, jos Suomi jäisi Venäjän etupiiriin siksi, että Trump ja Putin paiskaavat kättä Euroopan yli. Olen aina ollut Nato-jäsenyyden kannattaja, ja olen sitä nytkin.

Tässäkin tilanteessa Suomen olisi parempi olla läntisen sotilasliittoutuman jäsen kuin jatkaa kellumistaan ja ajelehtimistaan muiden ratkaisemaan suuntaan. Natossa on muitakin jäseniä kuin Yhdysvallat, eikä Yhdysvallat voi Naton sisälläkään vetäytyä omista puolustusvelvoitteistaan. On hyvä muistaa, että Naton viidettä artiklaa on sovellettu vain kerran, ja silloin avun saaja oli Yhdysvallat itse saadessaan terrorisminvastaisen taistelun tueksi myös muiden Nato-maiden kannatuksen.

Optimistisin arvio kokonaistilanteesta sisältyy ulkoministeri Timo Soinin viime keskiviikkona Ylelle antamaan TV-lausuntoon, jonka mukaan Suomen asema liittoutumattomana maana on hyvä ja liikkumatila suuri, koska olemme Naton rauhankumppani ja koska hän on tavannut kollegansa Sergei Lavrovin virkakaudellaan monta kertaa. Myös tämä on totta. Myönteisten puolien listaan voisi lisätä EU-jäsenyyden antamat turvatakuut.

Mutta valtiolaivamme voi myös kallistua itään päin aivan yhtä huomaamatta kuin sen on väitetty kallistuneen tai lipuvan länteen. Oma mielipiteeni on, että Nato tarjoaa hyvän palovakuutuksen myös jatkossa, ja siksi sitä ei ole edelleenkään varaa olla ottamatta.

Yhdysvaltojen mahdollista linjanviilausta suurempi ongelma Suomen Nato-jäsenyyden tiellä voi olla Turkin ja Kreikan tapaisten maiden vastahakoisuus, sillä jäsenyys edellyttää kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän. Tällöin päädytään helposti käymään kauppaa EU-jäsenyyden ja Nato-jäsenyyden kesken. Tietysti myös minä vaihtaisin mielelläni Suomen EMU-jäsenyyden jäsenyyteen Natossa.

Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydestä Venäjälle aiheutuvaa henkistä tuskaa ei ole syytä pelätä, sillä Naton rajat ovat pyhät, eikä mikään maa ole käynyt hyökkäykseen puolustusliittoon kuuluvia maita vastaan. George W. Bush tarjosi Ukrainalle Nato-jäsenyyttä jopa ilman jäsenehtojen täyttymistä, mutta maa ei mahdollisuuteen tarttunut.

Ilman jäsenyyttä Natossa Baltian maat voisivat olla pulassa. Nyt niiden huolena on vain Yhdysvaltain aktiivisuuden mahdollinen väheneminen. Ilman jäsenyyttä niillä ei olisi takeenaan mitään muuta kuin länsivaltojen hyväntahtoisuus tai suopeus.

Johtopäätöksenäni esitän, että Keskustan piirissä on jokseenkin järkevää ajattelua Nato-jäsenyyttä koskien, kun taas Nato-jäsenyyttä vastaan haranneille sosiaalidemokraattien Tarja Haloselle ja Erkki Tuomiojalle lankeaa raskas taakka, jos Suomea jostakin syystä kohtaisi Ukrainan kurja tie.

Syyttäjät makutuomareina

Apulaisvaltakunnansyyttäjä Raija Toiviainen näyttää vetävän perussuomalaiset poliitikot yksi kerrallaan käräjille. Jokaisen uuden syytteen myötä hänen oma arvostelukykynsä puolittuu, ja syyttäjästä tulee ennen pitkää makutuomari.

Ensin syytteen sai hänen kynästään Terhi Kiemunki, sitten Teuvo Hakkarainen ja nyt Sebastian Tynkkynen. Tynkkyselle on lehtitietojen mukaan toimitettu syyte uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta, eli rikoslain molempien ideologisten lainkohtien rikkomisesta.

Uusi Suomi kirjoittaa: ”Apulaisvaltakunnansyyttäjän mukaan julkiseen keskusteluun osallistuvan poliitikonkaan sananvapauteen kuulu oikeutta vihapuheeseen, joka kohdistuu kaikkiin muslimeihin ja joka on omiaan ’herättämään halveksuntaa ja jopa uskonnolliseen suvaitsemattomuuteen perustuvaa vihaa islaminuskoista ihmisryhmää kohtaan’.”

Omasta mielestäni Tynkkynen on pystynyt kirjoituksissaan ja puheenvuoroissaan monipuoliseen maahanmuuttoasioiden kyseenalaistamiseen. Hän on kyennyt käsittelemään sen tyyppisiä kognitiivisesti moniselitteisiä asioita, joita juristin aivoilla ei näköjään ymmärrä.

Sitä paitsi lainsäädännössä ei tunneta sellaista käsitettä kuin ’vihapuhe’. Toiviainen näyttää toimivan itse myös lainsäätäjänä keksiessään käsitteen. Hän on käyttänyt sitä haastattelujen yhteydessä aiemminkin katsoessaan, että sananvapauden suojelema kuohuttava puhe muuttuu usein vihapuheeksi, jolla hänen mukaansa ei ole sananvapauden suojaa.

Asian voi sanoa myös vice versa. Toiviaisen harjoittamat sensuuritoimet johtavat helposti sananvapauden rikkomuksiin, joilla ei ole sen enempää perustuslain kuin järkiperäisen ajattelunkaan suojaa.

On syyttäjä- ja oikeuslaitoksen omalta kannalta kurjaa, että syyttäjäviranomaisesta on tulossa poliittinen virkamies, joka käyttää poliittista valtaa juristien nuijalla. Jos poliittisia mielipiteitä ja niiden esittämistä koetetaan kitkeä kielloilla ja rangaistuksilla, se ei varmasti toimi myöskään syyttäjän omien tavoitteiden kannalta.

Päinvastoin: kovasanaisuus todennäköisesti vain vahvistuu ja kannatus laajenee. Kaikkia suomalaisia eivät syyttäjätkään voi käräjille vetää, joten siksi koetetaan lynkata muutama varoitukseksi ja siten osoittaa, minkä puolueen edustajia ei saisi äänestää. Näin voidaan luoda Perussuomalaisiin myös selittelyn tarvetta. Siihen miinaan puolue ei toivottavasti astu.

Kiemungin, Hakkaraisen ja Tynkkysen kannanottoja tulee lukea niiden esittämishetkellä vallinneen tilanteen valossa. Pitäisi ymmärtää, mihin ne olivat argumentteja. Esittämällä syytteitä nyt, kun terrori-iskut ja laittomien maahanmuuttajien virta ovat hetkeksi tauonneet, syyttäjä voi peittää nämä taustat näkyvistä.

On kieroa, että Suomen viranomaisvalta ei ole huolissaan esimerkiksi siitä, että terroristi tappoi kymmeniä ihmisiä kuorma-autolla Nizzassa ja toinen joukkomurhasi suuren määrän ihmisiä homoravintolassa Orlandossa. Sen sijaan Toiviainen kantaa huolta siitä, että suomalaiset yrittävät estää terrorin leviämisen maahamme vähentämällä sotatoimi- ja terrorialueilta tulevien maahanmuuttajien virtaa.

Omasta mielestäni Kiemungin, Hakkaraisen ja Tynkkysen puheita ei pidä ryhtyä oikeudessa tuomitsemaan, vaikka niissä onkin retorisesti kovaa ja paikoin myös huumoria tavoittelevaa kieltä. Syyttäjä on ummistanut silmänsä Kiemungin tekstin tyylilajilta ja vaatii, ettei poliittinen avustaja saisi pakinoida. Pitäisikö myös tieteenharjoittajan artikuloida kaikki asiansa tieteellisesti?

Demla-juristit ja muut näennäisliberaalit suvaitsevat sananvapautta vain niin pitkään kuin mielipiteet noudattelevat heidän omiaan. Sen sijaan kaikenlainen arvostelu maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta vastaan tukahdutetaan ankarin rangaistuksin aivan niin kuin poliittisen korrektiuden vastaiset ja epäsovinnaisina pidetyt tutkimustulokset rodusta ja älykkyydestäkin. Lopulta nuo horjumattomat liberalismin puolustajat vainoavat sinänsä koomisten käsi- ja hihamerkkien tekijöitä pitäen mitä tahansa epäilyttävää symbolia ajatusrikoksen tai mikroaggression välineenä.

Tulokset eivät kuitenkaan ole olleet pieniä vaan suuria. Sananvapauden rajoitukset ja vääristä sanoista langetetut rangaistukset ovat olleet maassamme pikemminkin epämuodollisia ja sosiaalisia kuin muodollisia tuomioistuinten langettamia rangaistuksia. Mutta ne ovat olleet uhreilleen hyvin raskaita ja vaikuttavia. Tyypillistä on, että suomalaiset ihmiset ovat joutuneet maksamaan kansallisten etujen puolustamisesta työpaikoillaan. Jo tämä yksilöiden nujertaminen on liian kallis hinta totuuden sanomisesta. 

En tosin pitänyt perusteltuna myöskään Terhi Kiemungin tapaa itse tutkituttaa oma syyttämiskelpoisuutensa viranomaisella. Syyttäjälaitokselle ei tule sovittaa erotuomarin paitaa kiistoissa, jotka ovat pitkälti poliittisia. Itse uskon, että esimerkiksi Jussi Halla-aho ja James Hirvisaari eivät saisi nykyisin syytettä eivätkä tuomiota Keski-Euroopassa, jossa tilanne on muuttunut täysin. Pikemminkin heitä voisi kiittää kaukonäköisyydestä ja ongelmien ennustamisesta, aivan niin kuin Olli Immostakin.

Sekä Jorma Kalske, Mika Illman, Mikko Puumalainen että Raija Toiviainen ovat viitanneet ”vihapuheeseen” tavalla, joka saattaa heidän harkintakykynsä outoon valoon. Kukaan heistä ei näyttänyt ymmärtävän, että maahanmuuton ja islamin kritisoiminen ei ole ollut välttämättä lainkaan tunneperäistä. Kriittisiä kannanottoja ei ole esitetty sen enempää pelon kuin vihankaan vuoksi vaan asiallisista järkisyistä.

Juuri näin varsinkin Tynkkynen on menetellyt. Seksuaalivähemmistöön kuuluvana hänellä itsellään on näkemyksiä ja kokemuksia myös vähemmistöön kuulumisesta yleisesti, enkä näe hänen puheissaan mitään syyttämisen arvoista. Hän on kyllä puuttunut siihen käänteiseen rasismiin, jota yhteiskunnassa esiintyy, ja tämäkin pelkästään älyllisistä motiiveista.

Niin sanotun vihapuheen kieltämisyritykset epäonnistuvat siksikin, että ne pyrkivät patoamaan myös tunteiden esittämisen sinänsä kriminalisoimalla sen. Poliittisessa mielessä tämä toimii yhtä huonosti kuin kaikenlaiset muutkin tukahduttamishankkeet. Sellainen ihminen, joka ei tuntisi vihaa muslimiterroristien harjoittamaa vääryyttä vastaan, olisi kylmä, tunteeton tai jopa sairas. Sekö on Raija Toiviaisen ihanne?

Myös yhteiskunnallisen totuuden tavoittelun kannalta on syytä muistaa, että totuutta yhteiskunnan tilasta ei voida saavuttaa keskusteluympäristössä, jota varjostaa rangaistusten uhka. Sellaisessa yhteiskunnassa jokainen pyrkisi puhumaan vain omaksi edukseen: joko välttelemällä rangaistuksia tai tavoittelemalla parempaa virka-asemaa yhteiskunnan tikapuilla. Tuloksena olisi Neuvostoliitto tai DDR.

Totuutta voidaan tavoitella vain yhteiskunnassa, jossa vallitsee täydellinen sananvapaus ja jota vähäisetkään sananvapauden nipistely- ja näpistely-yritykset eivät vesitä. Juuri siksi sananvapaus onkin säädetty useimpien sivistysmaiden perustuslaeissa ehdottomaksi.

Ennakkosensuuri on kielletty siksi, että jos sananvapaudesta tulisi rajoitettua, esiin nousisi kysymys, missä tuo raja kulkee. Puuttuvien ja yksiselitteisten kriteerien ongelma puolestaan johtaisi sananvapauden alistamiseen valtapolitiikalle, jolloin vain valta voisi määrätä sananvapauden rajat. Tällöin sananvapaus kuihtuisi pois, niin kuin nyt on käymässä. Samasta syystä johtuu, että ’rajoitettu sananvapaus’ on pähkähullu paradoksi ja ristiriitainen käsite.

Sananvapautta ei pitäisi rajoittaa myöskään rikoslaillisesti jälkikäteen, sillä jälkikäteissensuuri ja rangaistavuus kiertyvät käytännössä ennakkosensuuriksi, jos ihmiset pelästyvät ja alkavat sensuroida näkemyksiään itse. Myös tämä tie johtaisi orwellilaiseen yhteiskuntaan, ja siksi totuutta voidaan tavoitella vain vapaiden assosiaatioiden metodilla. Sinänsä tärkeä väitteiden totuusvaatimus puolestaan testataan ja toteutuu juuri siinä keskustelussa, jota pitäisi vapaasti käydä.

Oikeusfilosofisesti katsoen nykyisten tuomioistuinten intohimo suojella kansalaisia on nurinkurista. Ihmisoikeuksien ja perustuslakien esikuvana pidetystä Magna Cartasta lähtien sananvapauden tarkoitus on ollut suojata kansalaisia hallitsijoiden ja viranomaisten mielivallalta.

Nykyisessä Euroopassa hallitsijat ja heitä edustavat viranomaiset ovat asettaneet kansalaiset ja kansalaisryhmät eriarvoiseen asemaan ja ottaneet jonkin ryhmän aseman itselleen sekä langettaneet rangaistuksia toisille hallintoalamaisille tai heitä edustaville ryhmille. Sananvapautta ei nähdä Euroopan unionissa kansalaisten suojautumiskeinona hallintoa vastaan, vaan sen käyttäminen nähdään rikoksena, joka antaa viranomaisille aseen kansalaisten syyttämiseksi ”vihapuheesta” tai jostakin tekaistusta ”rasismista”.

Yhteiskunnassamme pitäisi päästä eroon sellaisesta ajattelusta, jonka mukaan ihmisten mahdollisuuksia sanoa mielipiteensä yritetään rajoittaa niiden ”loukkaavuudella” tai toisten ihmisten kokeman pahastumisen vuoksi.

Syytteistä ei taida kuitenkaan tulla loppua ennen kuin oikeuslaitosta ohjaava EU-johteinen valtarakenne vaihtuu. On huomattava, että esimerkiksi kristinuskoa koskevasta pilkanteosta ei ole nostettu Suomessa syytteitä vuosikymmeniin. Uskonnot ovat suuria vallankäyttäjiä, ja siksi niitä pitää voida myös arvostella ankarasti.

Islamiin ja muslimeihin kohdistettu arvostelu on ollut aiheellista ja perusteltua, eikä sitä pidä pyrkiä lavastamaan miksikään ”kansankiihottamiseksi” tai ”uskonrauhan rikkomiseksi”. Koska jokainen käsite tulee joko viitanneeksi mainitun viittauskohteen osajoukkoon tai osuu tarkoitetun osajoukon lisäksi myös laajempaan kohteeseen, on kaikki kielen käyttäminen väistämättä yleistävää tai epätäsmällistä.

Näin on esimerkiksi lauseessa ”lehmät istuvat puun alla”. Lause on tosi riippumatta siitä, istuuko puun ala kaksi lehmää vai istuvatko siellä kaikki maailman lehmät. Tästä puolestaan johtuu, että islamia ja muslimeja kritisoineita ei voida syyttää yleistyksistä eikä kielen käytön epätäsmällisyyksistä, sillä yleistävyys ja epätäsmällisyys ovat sanankäytön omia ominaisuuksia. Muussa tapauksessa emme voisi puhua mitään, ja siihen syyttäjälaitos ja tuomioita jaelleet juristit kaiketi pyrkivät.

Arvelenkin, että syyttäjälaitoksella on motiivinaan jokin poliittinen tarkoitusperä, jolla se pyrkii suojelemaan niin sanottua valtion sisäistä turvallisuutta. Ilmeisesti kristinusko ei pelota, mutta jokin muu kyllä. – Miksihän? Olisiko tilanne päässyt lipsahtamaan hallinnasta?

Mikäli islamille ja muslimeille aletaan luoda jotakin erityisoikeutta pysytellä viranomaisten suojelemana kaiken arvostelun ulkopuolella, osoitetaan vain, kuinka puolueellista, valheellista, epäloogista ja henkisesti sairasta oikeuslaitoksen toiminnasta on tullut.

Mainittakoon lopuksi, että en minäkään mitään rasismia kannata, mutta eivät sen vastustamista näytä vähemmistöt itse liioin pyytävän. Kyse lienee kantaväestön keskinäisestä kiistasta, jossa myös juristit pyrkivät osallistumaan puolueiden väliseen kamppailuun poliittisesta kannatuksesta. Sensuurista kirjoitin jo vuonna 2009 julkaisemassani teoksessa Sensuurin Suomi.

Mitä on populismi?

Nyt kun tiedotus- ja toitotusvälineet ovat ”yllättyneitä”, ”pettyneitä”, ”järkyttyneitä” ja ”shokissa” Donald Trumpin valinnan vuoksi, toimittajat tivaavat politiikan tutkijoilta, ”miksi populismi lisääntyy maailmalla?”. Tutkija, jolle annetaan televisiossa puheenvuoro (ja jonka nimi on Suomessa yleensä Mika Aaltola, Charly Salonius-Pasternak tai Hanna Smith), antaa sitten kysymykseen jonkin Platonin luolasta tulevan vastauksen. Tarkkuudessaan se on konkurssin partaalla olevien gallup-firmojen luokkaa.

Sitä, mitä populismi oikeastaan on, ei vaivauduta pohtimaan. Käsitettä ei määritellä, jotta sana ”populismi” ei menettäisi merkitystään halventavassa käytössä. Sanasta ”populisti” on tullut yleinen haukkumasana, jolla viitataan lähinnä oikeistolaisina pidettyihin kansallisen edun puolustajiin. Populismin käsitettä käyttämällä vihjataan, että populistit ovat vähän tyhmiä, kun vaivautuvat puolustamaan itseään ja muita oman maansa kansalaisia ylikansalliselta vallankäytöltä. Joukossa on kuitenkin myös paljon vasemmistolaisia, joiden vasemmistolaisuus ei ole tosin näkyvää, sillä he ovat entisiä vasemmistolaisia.

Mutta asiaan. Mitä on populismi? Populismilla tarkoitetaan poliittisessa retoriikassa ensinnäkin (1) argumentaatiota, jonka mukaan mikä tahansa argumentti kelpaa, kunhan se tuo kannatusta. Ilmiö on tällöin määritelty funktionalistisesti: tehtävän kautta.

Toinen (2) populismin kriteeri on, että poliittiset ehdokkaat ovat poppareita. Heillä joko on populaarijulkisuuteen liittyvä tausta tai heidän hankkimansa julkisuus on epäpoliittista, pelkästään pinnallista kuvalehtijulkisuutta vailla ohjelmallista sisältöä ja asiantuntemusta.

Miten tämä sopii esimerkiksi Perussuomalaisiin, joita usein on väitetty populisteiksi? Kannattavatko Perussuomalaiset mitä tahansa, kunhan se tuo kannatusta? – Eivät varmasti. Puolueella on itse asiassa hyvinkin vankkoja perusnäkemyksiä tai arvoja, joista puolue pitää kiinni melko periksi antamattomasti. ”Populismia” puolueesta on pilkahtanut enintään hallituskaudella, jonka kuluessa se on joutunut joustamaan äänestäjille antamistaan lupauksista ja tavoitteista.

Entä onko Perussuomalainen puolue populistinen siksi, että se asettaisi ehdokkaikseen etupäässä popartisteja, lavalaulajia, urheilijoita ja missejä? Tässä suhteessa puolue ei ole ainakaan sen populistisempi kuin muutkaan. Puolueen ehdokkaana on ollut kaksissa viime eduskuntavaaleissa melko vähän poppareita, eikä heitä ole juuri eduskuntaryhmässäkään. Perussuomalaiset on nostanut sinne vahva agenda.

Sen sijaan Keskustan ryhmä on ollut täynnä poppareita, joista esimerkkeinä mainittakoon trubaduuri Mikko Alatalo, hiihtäjä Juha Mieto sekä missi Tanja Karpela. Matti Vanhanen lähetti curling-mitalisti Markku Uusipaavalniemelle kutsun ehdokkaaksi heti olympialaisten jälkeen ja poseerasi (niin ikään ehdokkaaksi haalimansa) rap-muusikko Pikku G:n (oikealta nimeltään Henri Vähäkainu) kanssa näyttääkseen trendikkäältä.

Kokoomuksesta puolestaan muistetaan legendaarinen juoksija Lasse Virén, hiihtäjä Marjo Matikainen-Kallström ja luistelija Sinuhe Wallinheimo – Sdp:stä aituri Arto Bryggare, painija Marko Asell sekä seiväshyppääjä Antti Kalliomäki. He kaikki urheilivat itsensä eduskuntaan, ja kas: he kaikki ovat niin sanottujen vanhojen valtapuolueiden edustajia.

Suomalainen kansanedustaja ei voi tunnetusti urheilla liikaa, mutta urheilijoiden julkisuus ja kannatus ovat puhtaasti populistista alkuperää. Urheilijaa voidaan pitää ulospäin suuntautuvana, reippaana ja mukavana kansalaisena, joka vaikuttaa rehdiltä, mutta ongelma on, mitä tämä merkitsee poliittisen vallankäytön kannalta.

Heidät nostetaan ehdokkaiksi vain, koska heidän tiedetään toimivan äänimagneetteina ja koska he ovat puolueiden johdolle helppoja tapauksia. He tuovat kannatusta, mutta heillä ei useinkaan ole puolueen toimintaa vaikeuttavaa poliittista asiantuntemusta eikä sen mukaista omaa asialistaa. Siksi heistä tulee kuuliaisia napinpainajia. Tämä puolestaan keskittää valtaa puoluejohdolle, mikä on populismin mukaista.

Näin tekevät vanhat valtapuolueet Keskusta, Kokoomus ja Sdp. Niitä ei kuitenkaan moitita mediassa populistisiksi. Tämä johtuu siitä, että populismista ei arvostella näiden (populismiin selvästi liittyvien) toimintamuotojen perusteella, vaan ”populismina” pidetään vain kansallista etua puolustavaa asiasisältöä, mikä on selvästi väärin myös politiikan tutkijoilta.

Populismista moititaan kansallisvaltioita ja kansallista itsemääräämisoikeutta puolustavia poliitikkoja ja ryhmiä, joita syytetään myös fasismista, natsismista, rasismista, vihapuheesta, sovinismista (ranskan kielen sanasta chauvinisme = kiihkoisänmaallisuus) ja ihan kaikesta riippuen, kuka vain törkeimmän herjauksen keksii. Ja media ottaa sen kiitollisena käyttöön.

Olen kuitenkin pannut merkille, että populismista (väärin perustein) syytettyjen puolueiden kautta artikuloituu kansan hiljaisen enemmistön tahto. Ne ovat siis perimmältään demokratian airueita ja lipunkantajia sekä merkki kansanvallan toiminnasta. Niiden tukahduttamisyritykset puolestaan ovat merkkejä totalitarismista ja sananvapauden kahlitsemisesta.

Tässä mielessä populismista syytetyt poliitikot ja ryhmät eivät täytä myöskään populismin kolmatta (3) tunnusmerkkiä, jonka mukaan populismille on tyypillistä auktoriteettikeskeinen johtajuus. Populismista syytetyt tahot ovat itse asiassa toimineet megafoneina, jotka ovat vahvistaneet kansalaisten äänen kuuluviin. Populistisina pidetyt kansanjohtajat eivät ole käyttäneet pakkovaltaa ylhäältä alaspäin vaan päinvastoin: kuunnelleet kansalaisia ja johtaneet alhaalta ylöspäin. Näin ovat tehneet yhtä hyvin Donald Trump, Marine Le Pen, Theresa May, Jörg Haider, Viktor Orbán kuin Pim Fortuyn ja Geert Wilderskin.

Minä sanon tätä demokratiaksi. ”Populismin” oikea nimi onkin demokratia eli kansanvalta. Esimerkiksi Wikipediaan kirjattu populismin määritelmä on yksipuolinen, puolueellinen ja ylenkatseellinen, koska se pitää populismina kansankiihotuksellisin keinoin poliittista valtaa hankkivaa toimintaa, joka pilkkaa vastustajiaan ja vetoaa yksinkertaisiin tunnuksiin.

Tämä määritelmä peittää poliittisen vallan alkuperän. Kansalaisten suosiota on nimittäin mahdotonta saavuttaa ilman, että äänestäjillä on vahva motiivi, johon poliitikoksi pyrkivän ankkuri voi tarttua. Syy populismiksi sanotun ilmiön nousuun ei siis ole kansankiihotus vaan ihmisten oma ja alkuperäinen halu muuttaa poliittista todellisuutta.

Sitä paitsi mikä tahansa poliittisen kannatuksen hankintayritys voidaan lavastaa vastapuolelta ”kansankiihotukseksi”. Olemme nähneet, kuinka hurjaan estämis-, rajoittamis-, torjumis- ja sananvapauden kuohitsemiskampanjaan vanhat valtapuolueet ovat ryhtyneet nujertaakseen eurokriittiset kansanliikkeet. Niiden tueksi on asettunut myös valtamedia oman symbioottisen suhteensa vuoksi. – Eikö tämä ole kansankiihotusta?

Median ja valtavirtapuolueiden symbioosia voidaan puolestaan nimittää elitismiksi. Populismin neljäs (4) tunnuspiirre onkin elitismin vastaisuus. Se kyllä toteutuu populistisiksi sanottujen tahojen toiminnassa, mutta silloinkin on kyse demokratian jalosta ihanteesta. Eliittiä nimittäin vastustetaan yleensä kahdesta syystä: (a) hierarkkinen yhteiskunta ja poliittinen järjestelmä koetaan epäoikeudenmukaisena ja (b) eliitin katsotaan viljelevän ja varjelevan valheita hienostuneen retoriikkansa takana. Elitismin vastaisuuteen liittyy sitten populismin piirre viisi (5): suorapuheisuus.

Nämä kaikki kuitenkin tukevat demokratian ideaa. On ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että kansalaiset haluavat tietää, mitä esimerkiksi EU:n katakombeissa tapahtuu, ja vaikuttaa siihen. Kansalaiset haluavat jakaa myös oman, suoraan yhteiskunnasta tulevan, tietonsa byrokraateille, jotka ovat kenties päässeet etääntymään todellisuudesta. Tieto ei synny teorioissa vaan todellisuudessa.

Elitismi ja vieraantuneisuus näkyvät nykyisin myös akateemisen maailman sisällä, jossa esimerkiksi taloustiede on pitkälle formalisoitunut ja matematisoitunut, ja totuutta pidetään teorioiden sisäisenä. Tutkijat kiistelevät malliensa nyansseista kansainvälisissä kokouksissa mutta eivät pohdi taloudellisten tendenssien tai talousjärjestelmien takana olevia tarkoitusperiä eivätkä filosofioita. Varsinkaan ei osata, haluta eikä piitata yhdistää talouden kysymyksiä poliittisen järjestelmän oikeusperustusta koskeviin kysymyksiin. Tällöin ajauduttaisiin periaatteellisiin ideologisiin kiistoihin, joiden paljastuminen olisi omasta mielestäni vain hyväksi. Kiistoja ja ajattelun vaivaa välttääkseen taloustieteen mittarimadot tyytyvät pelkkään hifistelyyn.

Vanhempi valtiomies Paavo Väyrynen on oikeassa nähdessään populistisiksi sanottujen ilmiöiden takana suoranaisia vallankumouksellisia haaveita. Tätäkin voidaan pitää kansanvaltaisena piirteenä. Neuvoohan myös Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus kansalaisia syrjäyttämään sellaisen hallitusvallan, joka on muuttunut despoottimaiseksi ja kohtelee kansalaisiaan tyrannien lailla. Ongelmana on, että vallankumouksista ei useinkaan selvitä ilman suuria menetyksiä.

Keskeinen populismiin liittyvä kysymys koskee vihdoin yhteiskunnallista totuutta ja poliittisten tavoitteiden totuudenmukaisuutta. Arvostuksenvaraisissa asioissa totuutta ei yleensä voida löytää, ja ”totuuteen” vetoamisen ovat monet filosofit tuominneet populismiksi sinänsä. Jotenkin asiat kuitenkin aina ovat, eli asioiden tilaa kuvaava tosiasia löytyy sokerina pohjalta. Myös kansanryhmien intressit ovat todellisia, vaikka niiden oikeutuksesta ei voida saavuttaa yksimielisyyttä eikä siten todenperäistä väitetietoa eli totuutta.

Omasta mielestäni niin sanottu populistinen liikehdintä on pystynyt ainakin paljastamaan valheita samalla, kun totuus eurojärjestelmän epäonnistumisesta, monikulttuurisuuden ristiriitaisuudesta ja maahanmuuton ongelmallisuudesta on valjennut kaikille.

B-Clintonin paluu ”kyökin kautta” ei onnistunut

Tietyt tahot ovat pettyneitä, kun Bill Clinton ei palaakaan Valkoiseen taloon kyökin kautta, joten pahoittelen, mikäli sotken median agendaa. (Clintonin tullessa valituksi tilanne olisi muistuttanut hieman sitä mahdollisuutta, että Pertti Arajärvi valittaisiin Suomen tasavallan presidentiksi.)

Hillary Clintonia ei äänestetty siksi, että hän on muka niin hyvä, vaan lähinnä Trumpin vastustamiseksi. Vastustamalla jotain asiaa tai henkilöä (kuten Clintonin kannattajat) ei kuitenkaan voita mitään. Trump voitti vaalin, koska puhui niin kuin ajatteli, oli oma rehellinen itsensä ja joutui haastamaan häntä vastaan asettuneen median sekä juonittelevaksi koetun poliittisen eliitin.

Mahtavan virka-aseman sai Donald J. Trump, mutta hänen liikkumatilansa vallan käyttäjänä jää pieneksi, sillä ongelmat ovat suuria. Clinton puolestaan olisi jäänyt pelkäksi demokraattien torjuntavoitoksi ja yhden kauden valtionhoitajapresidentiksi, aivan kuten maapähkinäviljelijä Jimmy Carter aikoinaan. Reaganilaisen isänmaallisuuden nousua ja kansallisen edun puolustamiseen tähtäävän politiikan alkua ei voinut lopulta estää mikään.

Nykyisin vaikuttaa siltä, että republikaani ei voi enää tulla valituksi Yhdysvaltain presidentiksi, sillä maahanmuutto on vinksauttanut väestörakenteen sellaiseksi, että vaalin ratkaisevat aina vierasperäiset demokraattien kannattajat. Tämä on tosin paradoksi, sillä juuri heidän etunsa mukaista olisi vastustaa Trumpin tavoin lisämaahanmuuttoa, josta he myös itse kärsivät työttömyyden vuoksi. Ehkä juuri näin kävikin.

Media ampui itseään nilkkaan

Mikäli tämä vaali olisi ratkaistu Yleisradion ja Helsingin Sanomien toimituksissa, Clinton olisi valittu sadan prosentin kannatuksella. Sen vuoksi minäkin olisin voinut äänestää Trumpia ihan vain kiittääkseni toimittajakuntaa ”puolueettomasta tiedonvälityksestä” ja ”asennemuokkauksen tehokkuudesta” – ja toisaalta myös siksi, että Trumpilla oli asenne kohdallaan ja hänellä on taloutta varten visio. Hänen asemaansa helpottaa olennaisesti se, että republikaanit saivat enemmistön myös edustajainhuoneeseen.

Trump on politiikan Steve Jobs, muutosvoima, joka teki itsestään tuotteen samaan tapaan kuin edeltäjänsä Obama.

Clintonin pakki oli vastauksista tyhjä. Hänen valintansa olisi voinut olla hyväksi Suomen ja koko Euroopan sotilaspoliittiselle turvallisuudelle, mutta ei Yhdysvaltojen taloudelle. Ja se mikä ei ole hyväksi Yhdysvalloille itselleen, ei ole välillisesti hyväksi myöskään Euroopalle.

Clintonin ulkopoliittista paremmuutta suitsutettiin mediassa paljon, mutta hänestä ei olisi ollut haastajaksi Putinille, vaan vastaus olisi jäänyt yhtä löysäksi kuin Obaman tai Angela Merkelin. Myöskään Trumpin väitetystä ”Venäjä-myönteisyydestä” ei ole selvää näyttöä, vaan se jää pelkäksi yhteistyöhalun kuvaukseksi ja sellaisena symboliseksi eleeksi. Suurempaa vastuuta Euroopan Nato-mailta peräsi jo Obama, joten mitään uutta Trumpin väitetyssä vetäytymisessä ei ole.

Suomelle Trumpin valinnalla ei ole välttämättä mitään kielteistä vaikutusta, vaikka media teki kaikkensa pelotellakseen Trumpilla. Suomen suhteet Yhdysvaltoihin ovat hyvät, vaikka (ja koska) emme ole kovin korkealla heidän huomiolistallaan. Jos vaikutuksia on, ne ovat vain välillisiä. Euroopan unionin ja Saksan painoarvo Suomelle tosin kasvaa.

Käsitykseni mukaan Trumpista voi tulla hyväkin presidentti, kunhan kampanjoinnista siirrytään arkipäivän pragmaattisten asioiden hoitoon. Kuten aiemmin kuvasin, presidentti ei ole vain henkilö vaan valtainstituutio, jossa ylilyönnit laitetaan kuriin. Paljon riippuu siitä, keitä ministereitä Trump tuo mukanaan ja millaisia hallintovirkamiehiä hän nimittää. 

Ihminen ja hänen ominaisuutensa

Molemmat ehdokkaat olivat historian jäänteitä, monstereita menneiden vuosien takaa. Trump pyrki soittelemaan trumpetillaan tulevaisuuden säveliä, mutta hänenkin viestinsä jäi loppujen lopuksi vaille ohjelmallista perustaa. Reaganiin Trumpia yhdistää kaiken muun muassa se, että hän on vasta toinen Yhdysvaltain presidentti, joka on kokenut avioeron.

Hillary Clintonia taas oli mahdotonta erottaa puolisostaan ja tämän aikakaudesta. Ajatellessani näin voidaan kysyä, enkö osaa erottaa valittua henkilöä henkilöä ominaisuuksistaan ja yksilöä viitekehyksistään. Eksistenssifilosofinen olemusajattelun kiertäminen (de re -puhetapaa suosien) ei ole kuitenkaan mahdollista Hillary Clintonin tapauksessa, jossa ehdokkaan rooli on palanut pysyvästi kiinni hänen persoonaansa.

Jotkut voivat kysyä, enkö olisi arvostanut Clintonin naiseutta tai hänen raivautumistaan Yhdysvaltain ensimmäiseksi naispresidentiksi. Arvostan toki, mutta tällöin vaadittaisiin taas de dicto -puhetapaa: ihmisen tulkitsemista hänen ominaisuuksiensa tai rooliensa kautta. Mieluummin tulkitsen ihmistä yksilönä ja arvioin soveltuvuutta sukupuolesta riippumatta: ansioiden mukaan. Homoseksuaalinen presidenttipari Valkoisessa talossa on muuten saattanut jo ollakin.

Mistä heidät muistetaan?

Virkakauden alussa on luontevaa pohtia, mistä hallitsijat muistetaan. Kuka esimerkiksi tietää, mitä asioista ajatteli vaikkapa Yhdysvaltain presidenttinä toiminut James A. Garfield? – Kissa Karvinenko? Kuka edes amerikkalaisista itsestään muistaa, milloin hän oli virassa?

No, hän toimi presidenttinä 1800-luvulla samoihin aikoihin, kun filosofi Friedrich Nietzsche oli kiivaimman luomiskautensa huipulla. Nietzsche muistetaan monestakin ajatuksestaan ja koko elämästään, mutta tuon aikaisia presidenttejä tuskin mistään!

Yleensä poliitikot muistetaan heidän skandaaleistaan. Nixon muistetaan Watergatesta ja Kennedy salamurhan uhriksi joutumisestaan. Samasta syystä voitaisiin muistaa myös edellä mainittu Garfield.

Skandaalien tai puheen aiheiksi puolestaan eivät ole koskaan kohonneet timanttiset ajatukset tai poliittiset linjanvedot vaan henkilökohtaiseen elämään liittyvät asiat ja juorut, etenkin seksiskandaalit. Sen enempää Trumpin kuin Clintoninkaan julkisuus, kannatus ja äänten kalastelu eivät perustuneet poliittiseen vaan sosiaaliseen ohjelmaan.

Poliittinen ohjelma sisältäisi asialistan ja yrityksen edes jonkinlaisen poliittisen linjanvedon luomiseksi kirjallisessa muodossa. Sen sijaan sosiaalinen ohjelma hyödyntää vain äänestäjien yhteiskunnallista asemaa ja vetoaa siihen. Se jakaa ihmisiä kannattajiin ja vastustajiin.

Kannatuksen haaliminenhan on vaaleissa toki tärkeintä tuloksen kannalta, eivät niinkään ajatukset. Ajatukset ilman tekoja ovat kuitenkin vaarattomampia kuin pelkkä tekeminen ilman ajattelua.

Miksi Paasikivi pelkäsi tyhmiä ja aktiivisia?

Minulle riittää kernaasti se, että Yhdysvaltain uusi presidentti hoitaa vain juoksevia asioita eikä puutu politiikkaan filosofisten linjanvetojen näkökulmasta, saati tee merkittäviä historiallisia tekoja. Olen tyytyväinen, jos kukaan ei aloita ydinsotaa, ja saan nukkua yöni rauhassa.

Useimpia Yhdysvaltain presidenttejä on pidetty onnistuneina silloin, kun he eivät ole tehneet mitään ratkaisevia uusia aloitteita tai pyrkineet kääntämään maailmanhistorian kulkusuuntaa. Sama pätee myös muihin johtaviin poliitikkoihin. Jos poliitikolla on ollut esittää filosofisluonteinen pääteos, se on usein ollut vaarallinen.

Trump ja Clinton muistetaan todennäköisesti henkilökohtaiseen elämään tunkeutuvasta syyttely- ja kaivelukampanjasta sekä siitä, että he räksyttivät toisilleen, kunnes vähemmän huonoksi osoittautunut voitti.

Miksi puhun näin paljon taustoista ja kampanjoista? Kampanjointi voi vielä hetken jatkua vaalien jälkeen sähköpostien avaamisella ja muuta mitätöntä rihkamaa kaivelemalla. Media puolestaan valittaa Yhdysvaltain jakautuneen kahtia, koska Trump valittiin. Miten Clintonin valinta olisi yhdistänyt kansaa, kun media itse teki kaikkensa kiihottaakseen äänestäjiä Trumpia vastaan?

Nähdäkseni on täysin yhdentekevää, paljonko presidentit, ehdokkaat ja poliitikot valehtelevat yksityisistä asioistaan, sillä ei ole petos suojata yksityiselämäänsä myös valheilla. Sellainen toimittajakunta tai yleisö, joka utelee kovin henkilökohtaisia asioita, pettää itseään luullessaan, että voi saada asiallisia vastauksia asiattomiin kysymyksiin.

Myös Bill Clintonin erottamisyritys perusteena ”valehtelu julkiselle sanalle” oli aikoinaan epäreilu, ja hän olisikin ollut vasta toinen pois potkaistu presidentti Yhdysvaltojen historiassa. Paluu Valkoiseen taloon ei kuitenkaan onnistunut.

---

De dicto -puhetapa = ihminen tunnetaan ominaisuuksiensa perusteella.
De re -puhetapa = ihminen tunnetaan ”hänenä itsenään”.
Ongelma: miten erottaa nämä toisistaan, tai pitäisikö ne ylipäänsä erottaa?

Onneksi Turkki ei ole EU:n jäsen

Turkki on vajonnut viime kesän vallankaappausyrityksen jälkeen yhä syvemmälle totalitarismiin, josta kertovat viime päivien kansanedustajapidätykset. (Kulttuurirelativistisessa valossa nähtynä myöskään oma maamme ei tee tästä suurta poikkeusta, sillä viedäänhän Suomessakin kansanedustajia käräjille heidän poliittisista mielipiteistään.)

Asenteiden kiristyminen ja poliittisten olojen epävakaus eivät ole Turkissa uusia ilmiöitä. Esimerkiksi vuonna 2008 kumottu huntukielto säädettiin voimaan 1979. Nyt huntupakko on jälleen todellisuutta. Viime aikojen uutiset kertovat myös toimittajien ja tutkijoiden pidätyksistä. Vallankaappausyrityksen tuloksena kenraalejakin on viety kuin sikaa korvasta, luonnollisestikin ymmärrettävin syin.

Tässä valossa Turkin EU-jäsenyyttä vastustaneiden eurooppalaisten poliitikkojen kannanotot ovat osoittautuneet viisaiksi. Media ei ole kuitenkaan pitänyt melua siitä, kuinka vääriksi ja tuhoisiksi olisivat puolestaan osoittautuneet Turkin EU-jäsenyyttä kannattaneiden tahojen vaatimukset. Turkki on täysin epäkypsä demokratiaksi ja Euroopan unionin jäseneksi. Länsimainen oikeusvaltio se ei ole. Siksi taustalla edelleen kummittelevat jäsenyysneuvottelut tulisi pistää jäihin.

Ollin oppivuodet eivät opettaneet Rehnille mitään

Suomalaisista poliitikoista Turkin liittymistä EU:hun ajoi vaikutusvaltaisimmin Olli Rehn, joka toimi EU:n laajentumisasioista vastaavana komissaarina 2004–2009. Hänen olisi pitänyt ymmärtää, että hänen toimialaansa olisi kuulunut myös laajentumisen vastustaminen silloin, kun laajenemiseen ei ollut perustetta eikä syytä. Laajentumiskomissaarin tehtävänimikkeestä ei seuraa velvoitetta nimikkeen mukaiseen toimintaan, niin kuin hän näytti ajatelleen.

Kuuliaisuus EU:ssa valinneelle laajentumistendenssille toi Rehnille ruhtinaallisen palkinnon. Hän eteni talous- ja raha-asioista vastaavaksi komissaariksi ja komission varapuheenjohtajaksi. Organisaatio, joka palkitsee kellokkaansa virheistä, on itse virheellinen.

Olli Rehn on keskustan idealistisimpia poliitikkoja. Hän on osoittanut huonoa harkintaa myös ajamalla EU-vetoista hiilikieltoa Suomeen ja lupaamalla valtion varoja Guggenheim-museon rakentamiseen. Näistä kaikista olisi Suomelle suuria kustannuksia.

Onneksi Rehn ei onnistunut Turkin liittämisessä Euroopan unioniin. On vaikea (tavallaan helppo) kuvitella, kuinka sekaisin Euroopan unioni olisi, jos sillä olisi nyt jäsenenään Turkki, joka uhkaa EU:ta pakolaistulvalla, pyrkii käymään poliittista kauppaa maahanmuuttajavirroilla ja kamppailee sisäisten ongelmiensa kanssa, joista osa tosin johtuu juuri pakolaisvirroista.

Kun turkkilaiset valtasivat Konstantinopolin

Jos Turkki olisi Euroopan unionin jäsen, voisi syntyä samanlainen tilanne kuin Konstantinopolin piirityksessä vuonna 1453. Osmanit (eli turkkilaiset) valtasivat silloin Bysantin valtakunnan (eli Itä-Rooman) pääkaupungin, Konstantinopolin, joka oli pitkään ollut Kreikan siirtokunta. He tekivät siitä oman pääkaupunkinsa, Istanbulin.

Turkista ei ole EU:n jäseneksi sen enempää poliittisesti kuin kulttuurisestikaan. Ainoa, mikä on kiinnostanut EU:ta Turkissa, on talous: halvempi työvoima ja markkinat, ehkä Alanyan riemurannat.

Tätä nykyä Turkki keinottelee EU:ta vastaan myös parantamalla suhteitaan Venäjään, jolle kaverit totta kai kelpaavat Krimin miehityksen jälkeen. Sen YK tuomitsi (Venäjää ja Pohjois-Koreaa lukuun ottamatta) selvästi laittomaksi.

Lisäjäsenten haaliminen liitoksistaan natisevaan ja päätöksissään horjahtelevaan EU:hun on myös sinänsä epäviisasta. Jäsenkerhon kasvaessa kasvavat myös eripura ja toimintakyvyttömyys. EMU:un mikään maa ei enää liittyisi, vaikka pääsisikin.

Eksklusiivisuus ei ole vastakkainasettelun tuottamista vaan todellisuudessa vallitsevien kulttuurierojen tunnustamista. Ulos sulkeminen ei luo vastakohtia vaan myöntää todeksi tilanteen, jossa jokin naapurimaa itse diskvalifioi itsensä sulkeutumalla sisään päin ja sulkemalla pois itsensä. Niin Turkki on tehnyt; samoin Venäjä.

Mistä Guggenheimin kenkä puristaa?

Muutamissa arvioissa on antauduttu epäilemään, että syynä Guggenheim-museon vastustamiseen Suomessa olisi säätiön ja taidelaitoksen ”ulkomaalainen nimi”. Näkemys sisältää oletuksen, että kritiikki johtuisi epäluulosta toimijan vierasperäistä taustaa kohtaan. Yhtä hupsua olisi väittää, että Guggenheimin kannatus puolestaan johtuisi pelkästä vieraskoreudesta tai häpeästä sanoa ”kiitos, mutta ei kiitos”.

Kyseisenlaiset selitykset himmentävät sen, mistä kannatuksessa ja vastustuksessa oikeasti on kyse. Epäily antaa tosin aavistuksen siitä, että kiista liittyy kannattajien ja vastustajien sosiaaliseen taustaan. Sitä kuvastaa myös voimasuhteiden jakautuminen oikeisto–vasemmisto-akselilla niin, että porvaristo kannattaa, kun taas vasemmisto ja perussuomalaiset vastustavat. Tällöin olisi pääteltävä, että kiista on vahvasti symboloitunut: sen kautta esitetään syvästi vertauskuvallisia kannanottoja siitä, mikä on tärkeää ja mikä ei, ja kiistalla on puhutteleva sosiaaliluokkastrateginen ilme.

Tosiasiassa kyseiset imaginaariset seikat eivät ratkaise asiaa. Kyse on karkeasti ottaen kahdesta muusta: rakentamispolitiikasta ja rahasta.

Etelärannan tontti ja koko Eteläsataman uudelleen suunnittelu (toisin sanoen Kirjava Satama -kilpailusta alkanut ja nykypisteeseen edennyt kokonaishanke) on kaupungille ja valtiolle valtava ongelma. Pulmana on, mistä saada paikalle tarpeeksi arvokkaan oloisia rakennuksia, kun mitään halpahallejakaan siihen ei sopisi pökätä.

Maamme on pääomaköyhä, eikä mistään tunnu löytyvän resursseja investointeihin. Niinpä poliitikot tarttuvat ehdotukseen, jossa yksityistä rahoitusta on edes jonkin verran tarjolla, jotta kaupunkiamme saataisiin kehitettyä ja rakennettua.

Tällä tavoin rakennettiin aikoinaan myös Kampin kauppakeskus, jonka omistajaksi tuli yksityisen britti-investoijan lisäksi The Royal Bank of Scotland (ja hyvä sijoitus se olikin, kun arvo nousi sata miljoonaa parissa vuodessa). Minun puolestani Guggenheim voidaan mainiosti rakentaa yksityisellä ja tarvittaessa ulkomaalaisella rahoituksella. Operationaalisiin toimintamenoihin valtio ja kunta voisivat osallistua, mutta vain samassa mittakaavassa kuin muidenkin museoiden pyörittämiseen.

Sen sijaan rakentamiskulujen kattamiseen ei valtion tai kunnan tule lähteä mukaan myöskään velkojen takaajana, koska siitä voi koitua lasku, joka on suurempi kuin Suomen kaikkien museoiden yhteenlasketut menot vuodessa. Rahan ratkaisevasta roolista kertoo se, että oikeisto ja vasemmisto ovat löytäneet toisensa juuri tämän talouskuvion ympäriltä. Sekä Wille Rydman että Paavo Arhinmäki ovat kaivelleet esiin papereita, joissa julkisen rahoituksen osuutta on pyritty naamioimaan ”yksityiseksi”.

Jo sitäkin on ihmetelty, miksi valtionyhtiöt ylipäänsä ovat Guggenheimin rahoittamisessa mukana. Selitys on kuitenkin yksinkertainen. Esimerkiksi Finnairilla on matkailualan toimijana asiassa suuret intressinsä, samoin kuin Eteläsatamasta liikennöivillä laivayhtiöilläkin.

Helsinki on Kaukoidän-matkailijoiden reitillä ja yksi liikenteen solmukohta Euroopan ja Aasian välillä. Monet ovat huomanneet, että ruotsinlaivojen nykyisistä matkustajista huomiota herättävän suuri osa on Kaukoidästä saapuneita ja ohitse kulkevia välilaskun tekijöitä, jotka Euroopassa käydessään poikkeavat myös Helsingissä ja Tukholmassa. Tämän merkiksi Katajanokalla on pyörinyt jo muutaman vuoden ajan Finnairin maailmanpyörä. Ei siis ihme, että Finnairissa ollaan kiinnostuneita Guggenheimista, josta toivotaan turistirysää aasialaisille tai Euroopasta Kaukoitään suuntaaville turisteille.

Guggenheimia ei pitäisi tendenssimäisesti kannattaa eikä vastustaa, vaan asia pitäisi nähdä laajemmassa viitekehyksessä. Tontille olisi syytä rakentaa jotakin näyttävää ja monumentaalista, mutta rakentaminen pitäisi rahoittaa samaan tapaan kuin Jätkäsaaren tornihotelli: yksityisellä pääomalla. Tällöin ei ole väliä sillä, tuleeko rahoitus ulkomailta, kun valmista rakennusta itseään ei voida kuitenkaan rohmuta täältä ulkomaille (sillä kurjalla tavalla, jolla työpaikat ja pääomat ovat kaikonneet Suomesta).

Omasta mielestäni olisi hyvä, että Eteläsataman rakentaminen saataisiin näin käyntiin. Sen sijaan aiotun suuruisilla taloudellisilla velvoitteilla kaupunkia tai valtiota kohtaan ei hankkeeseen pidä edelleenkään lähteä.

Aiempi analyysini hankkeen taustoista tässä.

P. S. Mitä tuohon nimiasiaan tulee, ei Guggenheim ole muuta kuin pelkkä nimi, ja museotoimintansa arvo on lähinnä sen brändissä. Voitaisiinko paikalle rakentaa täsmälleen suunnitellun kaltainen pytinki, joka nimi olisi Virtasen taidemuseo?

Villi länsi, Ronald ja Nancy?

Britannia sai jokin aika sitten pääministerikseen ”uuden Margaret Thatcherin”, ja Yhdysvalloissa presidentin virkaa tavoittelee nyt ”uusi Ronald Reagan”, jonka vaaliase ”Let’s make America great again”, on peräisin häneltä. Älkää siis ihmetelkö, kuinka minulle tulivat mieleen Juice Leskisen yllä olevat sanat.

Yhdysvaltoja ja Britanniaa on pidetty myös maailmanpolitiikan Isona Anttina ja Rannanjärvenä. Donald Trumpin ja Theresa Mayn linjaukset ovat syventäneet vaikutelmaa kahdesta valtiosta, jotka toimivat melko omavaltaisesti Euroopan maiden ja jopa Naton jäsenmaiden ohi.

Britannian uusi pääministeri on nähnyt Brexitissä huikeita uusien diilien mahdollisuuksia. Hän aikoo palauttaa Britannian jälleen merkittäväksi maailmanlaajuiseksi voimatekijäksi solmimalla EU-sitoumuksista riippumattomia sopimuksia kaukaisten valtioiden kanssa.

Myös Trumpin puheet ovat hermostuttaneet mannereurooppalaisia. Epäillään, että hänen tullessaan valituksi presidentiksi Yhdysvallat keskittyisi entistä enemmän sisäpoliittisten ongelmien ratkomiseen ja vetäytyisi kansainvälisiltä areenoilta – lukuun ottamatta ehkä Meksikon rajaa, jonne pystytetään muuri.

Eritoten Baltian maat ovat pelänneet jäävänsä oman onnensa nojaan, eikä Suomenkaan turvallisuusasema Venäjän kainalossa parane, mikäli Yhdysvallat vähentää kiinnostustaan Pohjolan oloihin. Maailmanpoliisina toimivaa USA:ta on moitittu tasapainottajan roolistaan Euroopassa aina, mutta maan vetäytyessä Nato-yhteistyöstä jouduttaisiin karvaasti kokemaan, mitä seuraisi, jos tuo poliisi puuttuu.

Suomalaismedia avoimen Trump-vastainen

Yhdysvaltain passivoitumista toivoen Venäjä on säestänyt Trumpia kuin Elviksen basisti. Tosiasiassa kuva Trumpin Venäjä-myönteisyydestä on median lavastama olkiukko. Siitä, että Venäjä on kiitellyt Trumpia ja koettanut sillä tavoin ”ostaa” häneltä kannatusta, ei suinkaan seuraa, että Trump olisi valmis edustamaan Venäjän etuja.

Trump voi tuottaa bugeja kansainväliseen politiikkaan, mutta hän ei ole kuitenkaan niin huono, kuin tiedotus- ja toitotusvälineet ovat koettaneet selittää. Myös Trumpin suomalaisista kannattajista on mediassa koetettu piirtää kvasipsykologisia ja stereotyyppisiä profiileja, jollaiset muodostuvat tekijöidensä irvikuviksi niiden leimaavuuden, epätieteellisyyden ja tarkoitushakuisuuden vuoksi.

Näin vaalien alla onkin hyvä palauttaa mieleen, millaista vaaleja koskeva keskustelu ja uutisointi ovat olleet.

Kun Yhdysvaltojen eräät turvallisuusviranomaiset ilmoittivat pitävänsä Trumpin lausuntoja ”turvallisuusuhkina”, Suomen mediat koettivat kääntää asiasta nousseen kohun yksiselitteisesti Trumpin vahingoksi. Totuus asiassa on kuitenkin se, että Yhdysvaltojen turvallisuusviranomaiset ovat (korkeimpien oikeuksien tuomarien ja muiden tärkeiden virkamiesten tavoin) istuvan presidentin Barack Obaman nimittämiä ja siten demokraatteja: läpikotaisin Clintonin kannattajia ja Trumpin puoluekantaisia vastustajia.

Niinpä heistä olisi ollut mahdotonta kiskoa ulos Trumpille myönteisiä kommentteja edes hohtimilla. Toimittajat jättivät kuitenkin turvallisuusviranomaisten omat taustat penkomatta ja syöttivät heidän kannanottonsa yleisölle sellaisinaan vain siksi, että kyseinen höttö sopi suomalaisen median isäkompleksia ilmentävään ja Trump-vastaiseen agendaan.

Entä miten pitäisi suhtautua Trumpilta median iloksi saatuun pohdintaan: ”Jos meillä on ydinaseita, miksemme saa käyttää niitä?” Lausauhdushan on toki aivan samanlainen kuin tyhmän blondin huomio: ”Hei, meillä on hiustenkuivain, joten miksi emme ottaisi sitä kylpyyn?!”

Jo aiemmin olemme oppineet, että kaikkea, mitä presidenttiehdokas sanoo, ei tarvitse ottaa todesta. Hän jos kuka on asemassa, jossa voi laukoa myös vitsejä. Häntä ei nimittäin uhkaa sensuuri, vaan häntä seuraa ja jäljentää maailman koko lehdistö helikoptereista, periskoopeista ja peep show -huoneiden glory holeista käsin. (Mielipahaksenne joudun ilmoittamaan, että minä en valitettavasti voi päätyä Yhdysvaltain presidenttiehdokkaaksi välttääkseni sensuurin tai saadakseni julkisuutta, sillä en ole syntyperäinen Yhdysvaltain kansalainen.)

Mutta sen tiedän, että jos vitsisi otetaan todesta tai sinua aletaan sensuroida, olet mielipidejohtaja – siis vallan keskiössä. Trump on.

Ydinaseet ovat hyvä vokaalisten artikulaatioharjoitusten aihe, sillä niiden käyttökynnys on erittäin korkea. Käänteisesti lausuttuna tämä tarkoittaa: jotta ydinaseilla olisi minkäänlaista merkitystä, niiden käyttöä tulee pitää uskottavana. Niinpä laukaisusalkun haltijaksi ei kelpaa kukaan järkevältä vaikuttava poliitikko. Vastustajan pitää voida pelätä presidenttiä siksi, että hän vaikuttaa arvaamattomalta.

Juuri siksi presidenttien olkapäällä onkin aina istunut sotaa lietsovia Moskovan tai Washingtonin haukkoja niin idässä kuin lännessäkin. Holtittomalta vaikuttava sutkaus on siis retorinen ase, jolla yritetään pitää ydinaseiden käyttöä mahdollisena, ja sen vuoksi Trumpin kannanottoa voidaan pitää strategisesti perusteltuna, jopa taitavana hämäyksenä, joka lisää pelotteen vaikuttavuutta.

Kehnoa tässä on, että Venäjä on käyttänyt samaa taktiikkaa jo vuosien ajan, eli tilaus jännitteen lisääntymiseen ja kielen kovenemiseen on tullut aseitaan kalistelevalta Putinilta. Median omakuvan kannalta puolestaan kurjaa on, että suomalainen lehdistö ei reagoinut yhtä voimakkaasti Putinin Docventures-ohjelmasarjan propagandadokumentissa käyttämään ydinpeloteviittaukseen eikä myöskään Venäjän suurlähettilään viime keväänä väläyttämään mahdollisuuteen hyökätä ydinaseilla vehreään Tanskaan. – Miksihän?

Lehdistö ei aloittanut suurta Venäjän vastaista kampanjaa myöskään venäläispoliitikon uhkauksesta hyökätä ydinaseilla Norjaan. Sen sijaan media kohisee Trumpin suorapuheisuudesta ja Yhdysvaltain molempien ehdokkaiden taustatahoihin liittyvistä seksiskandaaleista, vaikka niillä ei ole mitään merkitystä kummankaan ehdokkaan kyvylle pärjätä presidenttinä.

Ketkä ratkaisevat vaalin?

Trump ei ole Yhdysvaltain presidentinvaalin loppusuoralla siksi, että hän olisi niin etevä, vaan siksi, että Hillary Clinton on vastustajaksi niin huono. On omituista, ettei yli 300-miljoonaisesta kansakunnasta seuloudu ehdokkaaksi keitään muita kuin TV-viihteestä tuttu liikemies ja entisen presidentin puoliso. He ovat kuin kaksi kreisikomediasta lainattua ”Amerikan presidenttiä” tai Terminaattoria, jotka on pantu kamppailemaan toisiaan vastaan.

Samanlaisia tilanteita on tosin nähty Suomenkin presidentinvaaleissa, esimerkiksi vuonna 1994, kun kansakunnan kaapeista kaiveltiin mahdollisimman epäpoliittisia ehdokkaita suosion alamäkeä tai ylämäkeä laskettelemaan. Ulkoministeriön jostakin virastosta löydettiin lopulta tuo Ahtisaari. Yhdysvaltain demokraateilla olisi ollut heittää peliin Hillary Clintonia parempi ehdokas, Bernie Sanders, ja nykytilanteessa libertaarien Gary Johnsonillakin on mahdollisuus olla ”prosenteilla mukana”.

Clinton on kirinyt Trumpin etumatkan umpeen ja ohittanutkin hänet siksi, että hänellä on puolellaan yksi seikka: hänen naiseutensa. Naiseus onkin naisen paras poliittinen ryhmittymä. Naiset äänestävät Clintonia yli puoluerajojen sen vuoksi, että nainen on nainen. Kaikki demokraattimiehet taas äänestävät Clintonia oman puolueuskollisuutensa vuoksi. Trumpia äänestävät lopulta vain republikaanimiehet. Sukupuoleensa vedoten naisehdokkaat keräävät yli puolet äänistä monissa muissakin yhteyksissä. Tämän vaalin ratkaisee siis feminismi.

Sen sijaan mitään ratkaisuja Yhdysvaltain talous- ja sisäpoliittisiin ongelmiin Clinton ei ole pystynyt vaalitaistelussa esittämään, ei myöskään luomaan tulevaisuudentoivoa. Hänen politiikkansa on defensiivistä ja tuo mieleen Bill Clintonin sanat ”I didn’t do it” sekä suomalaisen puhelinfirman kehotuksen kieltäytyä laskusta: ”Say no to Bill!”.

Mikä sitten on tuonut kaksi kehnoa tai enintään keskinkertaista ehdokasta loppusuoralle?

Sekä Suomen että Yhdysvaltain mediassa on esitetty avoimen tarkoitushakuisia, leimaavia ja puolueellisia toiveita, joiden mukaan ”murskavoitto Clintonille riittäisi osoittamaan, että Yhdysvallat ei tue Trumpin muukalaisvihamielistä ja sisäänpäin käpertyvää viestiä”.

On muistettava, että syy USA:n ongelmiin ei ole Trumpin, vaan syyt ovat globalisaatiossa ja internationalismissa, jotka ovat kommunistisen ja ihmisoikeuksia polkevan Kiinan johdolla vieneet työpaikat yhdysvaltalaisilta sekä siirtäneet ne Kaukoitään (Yhdysvalloista katsoen kaukaiseen länteen). Syy on myös kehitysmaalaisten vyöryssä Pohjois-Amerikkaan ja Eurooppaan. Sen takana puolestaan on kolmannen maailman väestöräjähdys, joka on huonon väestöpolitiikan, taikauskon ja vastuuttoman perhesuunnittelun seuraus. Niinpä on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että länsimaiden kansakunnat reagoivat maahanmuuttoon, joka voi johtaa kulttuurisiin ristiriitoihin, epäoikeudenmukaisuuksiin ja teollisten kulttuuriemme taantumiseen.

Nykyinen maahanmuutto (en tarkoita eurooppalaisten maahanmuuttoa) on keskeinen syy Yhdysvaltain sosiaalipoliittisiin, talouspoliittisiin, kulttuuripoliittisiin, kielipoliittisiin ja turvallisuusongelmiin, ja Trumpin pyrkimykset maahanmuuton vähentämiseksi ovat perusteltuja. Ongelma on, että pelkät sanat eivät siihen riitä.

Miten käy?

Jos Trumpista tulee presidentti, hän ei voi jatkaa suorasanaisuutensa aallonharjalla. Hänen altaan puuttuu kylmän sodan aikaisen vastakkainasettelun kantoaalto. Reaganin aikainen Neuvostoliiton syyttely ei toimi, sillä ongelmien ydin oli tuolloin paikannettavissa pelkkään kommunistiseen järjestelmään. Nykyisessä moninapaisessa maailmassa vihollisia on haukuttaviksi liikaa.

Niinpä on kohotettava kansakunnan omaa profiilia, ja tämä merkitsee vetäytymistä kansainvälisiltä areenoilta. Myös Trump joutuu tinkimään lupauksistaan. Se käy kuitenkin helposti. Jos Trump voittaa vaalin, hänet laitetaan virassa ollessaan kuriin.

Yhdysvaltain presidentti ei ole nimittäin henkilö vaan instituutio. Aivan riippumatta siitä, kuka tulee valituksi presidentin virkaan, hänen viralliset puheensa esiluetaan kymmenien virastojen toimesta katteettomien lupausten, uhkausten tai sitoumusten välttämiseksi, tietovuotojen estämiseksi ja valheellisten faktojen varmistamiseksi. Presidenttiä kapuloidaan ja kuljetetaan lepositeissä Air Force Onella maasta toiseen. Avustaja kertoo satelliittipaikantimesta, missä päin maailmaa kulloinkin ollaan.

Psykologisesti tulkiten hämmästyttävää on ihmislajin yleismaailmallinen taipumus järjestäytyä hierarkkisesti ja auktoriteettikeskeisesti jonkun yhden suuren liiderin johdettavaksi, vaikka hänen rationaliteetistaan tai terveydentilastaan ei olisi mitään varmuutta. Näin on yhtä hyvin Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Australian aboriginaalien keskuudessa kuin työläisten viimeisissä paratiiseissa: Pohjois-Koreassa, Kiinassa ja Kuubassakin.

On jännittävää nähdä, mitä suuntaansa muuttamassa olevat Yhdysvallat ja Britannia, nuo maailmanpolitiikan Iso-Antti ja Rannanjärvi, saavat yhdessä aikaan. Todennäköisesti molemmat onnistuvat kääntämään tilanteen omaksi edukseen, mikä ei välttämättä ole kateudesta vihreiden EU-maiden etu.

Euroopan valtiot kärsivät euroalueen pysyvästä taantumasta, hurjasta velkaantumisesta, kansallisvarallisuuden valumisesta pankeille ja unionimuodostelman solmimista hirttosilmukoista. Tässä tilanteessa Trumpin voitto saattaa edistää kansallisvaltioaatteen paluuta, kun taas Clintonin valinta merkitsisi globalisaatiotrendin jatkoa.

Siitä olen varma, että kun euron suurinflaatio käynnistyy sisäisten devalvaatioiden jatkuessa ja EKP:n maksaessa valtioiden velkoja seteli- ja bittirahoituksella, dollarin ja punnan vahvistuminen puolestaan alkaa imeä sijoituspääomaa Euroopasta ja sinkoaa lopulta USA:n ja Britannian taloudet häikäisevään ja pitkään jatkuvaan nousuun. Maailmassa, jota hallitaan kapitalistien maskoteilla – tiedolla, rahalla ja aseilla – Yhdysvallat ja Britannia sytyttävät sikarinsa aina.

Mikä minua voimauttaa?

Päivän muotisana on ”voimauttaminen”, joka lienee tullut suomen kieleen juppien mukana Englannista. Englannin kielessä sanaa vastaa ”empowerment”.

Britanniasta tulee myös paljon muuta. Tällä viikolla maassamme vieraili suositusta Top Gear -televisio-ohjelmasta tuttu Jeremy Clarkson tiimeineen. Hän oli yhdessä Richard Hammondin ja James Mayn kanssa  Lapissa tekemässä uutta The Grand Tour -ohjelmaa.

Kuten kaikki varmasti tietävätkin, Clarkson potkittiin pois aiemmasta BBC:n tuottamasta sarjasta hänen huumorintajunsa, vitsiensä, sanavalmiutensa ja suorapuheisuutensa vuoksi, jotka muiden muassa Helsingin Sanomat on tuominnut rasismin ja seksismin synniksi.

Miten tämä kaikki liittyy voimauttamiseen? Minun itseni on pakko syyllistyä foucaultlaiseen konfessionismiin ja tehdä tunnustus. Minua voimauttaa Clarksonin yhdessä kaveriensa kanssa luoman Top Gear -sarjan katsominen, vaikkakin uusintoina, joita MTV3 ja Fox lähettävät Suomen televisiossa.

Tiedän toki, että tämä on väärin, niin väärin. On väärin voimaantua mistään miehille ominaisesta ja maskuliiniseksi tyypitellystä asiasta, joka tuomitaan vain ”miestapaiseksi taantumuksellisuudeksi”, ”epä-älyllisyydeksi” ja ”populismiksi”.

Nyky-yhteiskuntamme vainioilla tulviva poliittisen korrektiuden hyökyaalto uhkaa nielaista alleen kaiken, missä länsimainen mies voi vielä osoittaa perinteistä tapaansa ajatella, toteuttaa viettejään ja vaistojaan ja olla sitä kautta humaani, autenttinen ihminen. Niin kuin esimerkiksi kaksipaikkaisten roadsterien ratissa, toisin sanoen niiden teknologisen evoluution huipentumien ohjaimissa, jotka Clarksonin mukaan ovat uhattuina ylikansoituksen aiheuttaman ekokatastrofin vuoksi, aivan kuten koko teollinen kulttuurimmekin.

Tilalle tarjotaan (ja pakotetaan vastaanottamaan) villatakkinuttuisten feministi- ja miesasiamiesten pienimunaista ja muka kaiken selittävää sukupuoletonta, arvoneutraalia, tylsää ja retardia monikulttuurisuuslatistusta, jossa myös kaikenlaiset seksuaaliset aloitteet, symbolit ja tahdonilmaukset poljetaan tasa-arvoviranomaisten korkokengällä lattianrakoon. Kukaan ei esimerkiksi kysynyt, millaisia ongelmia ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia Clarksonin irtisanominen tuotti miehelle itselleen.

Miksi miehellä olisi oikeus ”voimaantua” vain osallistumalla idätyskurssille, huovutuskerhoon, ruoho- ja räsykauppiaiden kierrätystoimintaan, ituhippien kuvataidetapahtumiin tai joihinkin niihin puoliuskonnollisen anekaupan muotoihin, joissa ihmiset taivutellaan ripittäytymään ja tunnustamaan omaa pahuuttaan ekokatastrofin aiheuttajina? Esimerkkitapauksena ”oikeasta ja soveliaasta” voimaantumisen muodosta toimikoon nyt vaikka sosiaalikasvattaja Minna Savolaisen ”voimauttavan valokuvan” kurssit ja hänen tekaisemansa ”perhetyökalu” Maailman ihanin tyttö.

Miksi metsästys, kalastus, autojen viritys, kerosiinin katkuinen lentokoneiden ihastelu tai nyrkkeily eivät saisi voimauttaa? Ainakin minua voimauttaa Top Gearin katselu, sillä Clarksonilta kuulee reippaita englantilaisia vitsejä, ja hänen brittiläinen arroganssinsa yhdistettynä täydelliseen esiintymisajoitukseen on asenne, joka todellakin on kohdallaan. Älköönkä kukaan tulko sanomaan, etten pyöräile tarpeeksi, sillä ajan hiilikuituisella maantiepyörälläni viisituhatta kilometriä vuodessa, vaikka en fillarikommunismia kannatakaan.

Jeremy Clarksonilta ilmestyi tänä vuonna myös kirja, jossa hän toteaa autoilun ahtaalle ajon motiiviksi kehitysmaiden väestöräjähdyksen. Väestön hillitön lisääntyminen kehitysmaissa on se syy, joka tuhoaa Ferrarit ja Lamborghinit maapallolta. Tämä on totta, mutta sen julki lausuminen ei noudattele vihervasemmiston vaatimaa poliittista korrektiutta. Autoilijoita ahdistelemalla tuhotaan myös miehen ja koneen välinen myyttinen yhteys, joka symboloi seksuaalista suorituskykyä.

Vain orwellilaisesti aivopesty ja täysneutraloitu henkilö ei pysty erottamaan rasismia ja seksismiä hyvästä itsetunnosta, jonka turvin yksilö osoittaa arvostelukykyä. Ei ole ihme, että Suomessakin pojat syrjäytyvät koulunkäynnistä, kun heitä kasvatetaan naisenemmistöisen opettajakunnan ehdoilla. Auto- ja sota-aiheiset tietokonepelit ovat sitten se viimeinen nurkkaus, jonne ahdistettuina pojat voivat vielä toteuttaa miehisiä kiinnostuksiaan, mutta silloinkin salaisesti ja holhousyhteiskuntamme ”vaarallisiksi” arvottamina.

Tämä ei tarkoita, etten ymmärtäisi, mistä Top Gearissa on kysymys. Tiedän kyllä, että huippukalliilla superautoilla kaahaaminen ylittää tavallisten televisionkatsojien ostovoiman ja että ”kohtuuhintaisella” (reasonably priced) autolla ajaminen puolestaan nolaa myös yleisöä. Tiedän, että kyse on maskuliinisen symboliikan ja arvouniversumin representoimisesta televisiossa. Mutta miksi näiden miehisten unelmien vertauskuvallisten esitysten tulisi olisi kiellettyjä niin, että ne pitää lopettaa?

Jeremy Clarkson raahautui Top Gearsista lopulta omin voimin, ja Hammond sekä May seurasivat häntä solidaarisuuden osoitukseksi tai siksi, että tiimillä oli kiikarissaan jotain muuta. BBC:n entinen pääjohtaja on myöhemmin tunnustanut karkotuksen virheeksi, johon sillä ei olisi ollut varaa, tosin poliittisesti korrekteilla sanankäänteillä ja ohjelmasta innostuneita katsojia murjoen.

Entisten juontajien tilalle palkattiin heinäsirkkamainen vinkuheinä, amerikkalainen B-luokan TV-tähti ja kaksi värillistä, jotta valkoisia peribrittejä ottaisi aivoon ja monikulttuurisuuden ilosanoma tulisi nuijituksi katsojien päähän. Tule pian televisiosta ulos, uusi The Grand Tour!

Jeremy Clarksonilta ilmestyi tänä vuonna myös kirja, joka koostuu hänen The Sunday Timesiin kirjoittamista kolumneista (Readme.fi 2016).

Kansanvalta ei pyhitä kaikkea

Suoran demokratian sudenkuoppa on, että kansa ei tiedä kaikkea ja voi myös erehtyä karvaasti. Kun EU-jäsenyyttä kannattava David Cameron lupasi äänestyttää brittejä EU-jäsenyydestä, hän tuli ottaneeksi suuren riskin ja pelanneeksi upporikasta ja rutiköyhää. Siksi hänestä tuli kenties maansa taktisesti tyhmin pääministeri, ja samalla myös entinen.

EU:ssa on totta kai valuvikaa, jonka johdosta brittien eropäätös antoi Euroopan unionille selvän viestin. EU puuttuu liiaksi jäsenmaidensa sisäisiin asioihin, ja siksi unionin vaikutusvaltaa on kavennettava. Ikkunat kannattaa kuitenkin vain pestä mutta ei rikkoa.

En kannata Suomen hätäistä eroa EU:sta, vaikka se poistaisikin direktiivisuman ja paragrafipainajaisen sekä päästäisi irti euron ahdingosta kohti taloudellista itsemääräämisoikeutta. Eroaminen myös korjaisi maahanmuutosta johtuvia ongelmia muun muassa Schengenin sopimuksesta irtautumisen myötä.

Omasta mielestäni EU sinänsä on hyvä juttu, mutta ilman yhteisvaluuttaa: turvallisuuden takaajana, sosiaali- ja arvoliberalismin edistäjänä ja pelkäksi EEC:n tapaiseksi talous- ja vapaakauppaliitoksi palautettuna. On muistettava, että liityimme EU:hun lähinnä turvallisuussyistä: Suomi ei halunnut jäädä daamiksi Venäjän kainaloon.

Nyt kun Britannian oikeuslaitos on määrännyt, että maan hallitus ei voi aloittaa eroneuvotteluja EU:sta ilman parlamentin hyväksyntää, britit pääsevät todennäköisesti korjaamaan omasta eropäätöksestään koituneita haittoja. EU-jäsenyyden kannattajilla on enemmistö nykyisessä parlamentissa. Ennen asian esille ottamista siellä voidaan myös järjestää uudet parlamenttivaalit, mikä nollaisi tilanteen.

Keskeinen kysymys on, voidaanko kansanäänestys tulkita jälkikäteen vain neuvoa antavaksi, vai pitääkö se ymmärtää sitovaksi. Jos kansanäänestyksen tulos voidaan jälkikäteen mitätöidä alistamalla ratkaisu parlamentille, tämä vesittää kansanäänestysinstituution. Näin demokratia ja EU loittonevat toisistaan entistäkin kauemmaksi, ja kansanvallan idea sulaa pois.

Keskeinen pohdinnan aihe on, kumpi on tärkeämpää: äänestystuloksen kunnioittaminen ja demokratian vaaliminen itseisarvona, vai järkevimmän ja hyödyllisimmän ratkaisun tavoittelu. Kansanäänestysten järjestäminen kun on melkoista hasardihommaa. Suora demokratia ei takaa edustavaa osallistumista, mutta se mahdollistaa kansan johtamisen harhaan, vahvistaa propagandan vaikutusvaltaa ja hukuttaa vastuun kansan syviin riveihin.

Samasta syystä en kannata myöskään Suomen Nato-ratkaisun alistamista kansanäänestykseen. Laki ei sitä vaadi, eikä se olisi poliittisen realismin kannalta mahdollistakaan (aiheesta lisää tässä). Joka tapauksessa britit saavat nyt paluun mahdollisuuden, vaikka Brexit-valo palaakin. Pyörtämismahdollisuutta ja harkitsemisen paikkaa puoltaisi se, että äänestystulos oli vain täpärä ja sikäli sattumanvarainen.

Toivoin ja toivon edelleen, että britit olisivat pysyneet EU:ssa, sillä heidän riesanaan ei ole euroakaan. Eroaikeesta on kertynyt haittaa myös Suomelle, sillä Britannia on ollut pohjoismaille hyvä kumppani. Jos taas Britannian parlamentti pysyy kansanäänestyksen mukaisessa päätöksessä, Britannia pääsee tavoittelemaan merkittäviä pitkän tähtäimen hyötyjä, joiden tulokset ovat tosin vasta useiden vuosien tai vuosikymmenien päässä.

Tämän puntaroinnin mukaisesti Euroopassa joko jatketaan, ylläpidetään ja arvostellaan raihnaiseksi käynyttä globalisaatiokulttuuria tai palataan takaisin kansallisvaltioajattelun suuntaan. Oireellista on, jos asioista pitää päättää juristien antamilla kansliatuomioilla.

Guggenheimin salaisuudet

Solomon R. Guggenheimin nimeä kantava taidemuseosuunnitelma on jälleen nostettu kulttuurikanojen kalmistosta Etelärannan tontille kummittelemaan. Harmiton tämä haamu ei ole, sillä helsinkiläisille on luvassa jopa 80 miljoonan lasku, mikäli museo rakennetaan.

Ylen uutiset kertoi tänään, että Helsingin kaupunki ja Guggenheim Helsingin Tukisäätiö ovat valmistelleet salassa uuden esityksen taidemuseon perustamiseksi Helsinkiin. Pohjana on säätiön vuonna 2013 julkaisema ehdotus, jossa kaupunki, valtio tai toinen niistä maksaisi noin puolet 120–140 miljoonan kokonaishinnasta. Nyt säätiö on saanut kasaan 66 miljoonaa yksityistä rahoitusta, jonka se toivoo jouduttavan läpimenoa.

Hanke etenee kaupunginhallituksen kokoukseen hihat palaen. Sitä käsitellään jo ensi maanantaina 7.11., ja lopullisen päätöksen tekee valtuusto 30.11. Edellisen kerran hanke kaatui 2012, ja soisin sen kaatuvan esitetyn rahoitusmuodon vuoksi nytkin.

Miten kaupunkia ja valtiota koukutetaan?

Kaupunkia ja valtiota säätiö koetti koukuttaa viime vuonna järjestetyllä arkkitehtuurikilpailulla, jonka voitti ranskalainen ehdotus. Kilpailu järjestettiin, koska säätiössä tiedetään, että suomalaisessa rakentamispolitiikassa suunnitellaan ensin ja päätetään vasta sitten. Näin tehdään, jotta syntyisi vaikutelma, että asiasta on jo päätetty, eikä hankkeesta voida enää perääntyä. Kilpailun voittanut Moreau Kusunoki Architect sai palkinnoksi 100 000 euroa. Viisi muuta finalistia sai kukin 55 000 euroa. Rahaa on siis palanut jo.

Minä en vastusta taidetta enkä sen tukemista tai toimintaedellytyksiä. (Kuinka helppoa onkaan lavastaa taidemuseon vastustajat ”taantumuksellisiksi”?) Mikäli valtiolla tai kaupungilla on 80 miljoonaa taiteen tukemiseen, suosittelen sen suuntaamista suomalaisille taiteilijoille, jolloin se päätyy kotimaisen taiteen hyväksi. Tämä olisi oikeaa taiteen tukemista.

Sen sijaan vastustan julkisen rahoituksen käyttöä kosmopoliittisen toimijan omistamaan ja hallinnoimaan rakennusprojektiin, joka on sitä paitsi korkean riskin hanke perustaessaan tulonsa pelkästään museon kävijäennusteeseen. Laskua pidentävät parikymmenen miljoonan pintaan nouseva lisenssimaksu, rakentamisen aikana tapahtuva hinnannousu ja valtion osuudeksi määritelty 1,3 miljoonan vuotuinen tuki.

Kannatan lämpimästi Guggenheim-museon rakentamista Eteläsatamaan, jos se voidaan toteuttaa pelkästään yksityisellä rahoituksella, aivan kuten Jätkäsaareen noussut Clarion-tornihotelli. Mutta myöskään Clarionin tapauksessa kaikki ei ole aivan selvää.

Asia, josta media ei jostakin syystä paljoa puhu, on että Vantaan Aviapolikseen noussut Clarion rakennettiin suomalaisten eläkeläisten rahoilla, sillä kiinteistön omistaa Keva, ja vain sen käyttäjänä toimii hotelliyritys. Eläkeyhtiö Keva on toki muodollisesti yksityinen taho, mutta se nojaa varainhankintansa veron kaltaiseen eläkemaksuun.

Rakentamispoliittisesti ja asuntopoliittisesti katsoen tämänkaltaisella rahoituksella pitäisi rakentaa ihmisille koteja eikä tuhlata varoja huorien ja liikemiesten majapaikkoina toimiviin hotelleihin. En ainakaan minä halua Helsingistä mitään Las Vegasia (aihe kuuluu tähän, koska myös Las Vegasissa on ollut Guggenheim, samoin köyhässä Meksikossa, josta tehdään jatkuvia sosiaaliluokkaretkiä Yhdysvaltoihin).

On mahdollista, että myös Guggenheimin Helsinki-hankkeeseen on piilotettu julkisen talouden rasitteeksi koituvia kuluja ja riskejä. Rakentamista kannattava elinkeinoministeri Olli Rehn ilmoitti budjettiriihessä ajavansa 40 miljoonan ”vivuttavaa” osarahoitusta museolle. Hän ei kuitenkaan täsmennä, mitä hän tarkoittaa ”vivuttamisella”, mutta ainakin velkavipurahastoissa piilee suuria riskejä. Tämä on samanlaista unelmahöttöä Olli Rehniltä kuin eilinen hiilen käytön kieltolakiesityskin.

Riskejä piilee myös rahoitusmallissa, jossa valtio tai kaupunki toimivat takaajina. Kuinka helppoa onkaan hakea rakennusliike konkurssiin kesken rakentamisen ja kääntää lasku takaajien piikkiin?! Kesken oleva hanke pitää joka tapauksessa saattaa valmiiksi, joten myös jatkossa kulut kaatuisivat kaupungille tai valtiolle.

En halua Guggenheimista uutta porkkanajunaa, jonka kulut ovat nousseet noin 30 prosenttia suunnitellusta. Raiteiden loppupäässä oleva lopullinen hintalappu ei näy vielä moneen vuoteen. Yhteistä Guggenheimille ja länsimetrolle on lisäksi se, mistä niihin saataisiin maksavia asiakkaita. Ihmisten joukkokäyttäytyminen kun on usein ennustamatonta ja arvaamatonta pilettihintojen lähdettyä lentoon.

Museohankkeen junttaaminen on myös poliittisesti arveluttavaa. Haamu iski tällä kertaa takaapäin, sillä asiasta järjestettiin yllättävä tiedotustilaisuus, jossa kaikki oli junailtu salassa valmiiksi. Valmisteilla olevat asiakirjat eivät yleensä ole julkisia, paitsi asianosaisia koskien, mikä herättää kysymyksen, eivätkö maksajiksi aiotut kansalaiset olekaan asianosaisia.

Miksi Guggenheim kampeaa itseään Helsinkiin?

Miksi sitten Guggenheim-säätiö haluaa museon nimenomaan Helsinkiin? Kerron teille salaisuuden. Säätiö haluaisi museon oikeastaan Pietariin, koska se pyrkii kilpailemaan Eremitaašissa kävijöistä. Säätiö näkee modernin taiteen museon ja Eremitaašin yhtenä matkailullisena kokonaisuutena ja katsoo niiden täydentävän toisiaan.

Venäjän huonon ja epävakaan poliittisen tilanteen vuoksi se ei kuitenkaan investoi entiseen Leningradiin, vaan haluaisi museonsa tänne. Helsingin Guggenheim nähdään siis osana kesäistä matkailukokonaisuutta, jossa helmikanat lillutelevat loistoristeilijöissä Itämeren pääkaupunkeja kiertäen. Tällä strategialla Guggenheim vieraili hetken myös Vilnassa, tosin huonolla menestyksellä.

Näyttö Euroopan-toiminnan kannattavuudesta on ollut poikkeuksetta negatiivista. Säätiön kokonaistalous on laskenut pulkkamäkeä jo pitkään. Berliinin Guggenheim suljettiin 2012 viisitoista vuotta jatkuneiden talousvaikeuksien jälkeen. Museossa vieraili toki 2 miljoonaa kävijää vuodessa, mutta 40 miljoonan vuosituristin Berliinissä, jonka metropolialueella asuu noin 5 miljoonaa ihmistä, se on vähän. Venetsian Guggenheimissa on käynyt vain vaatimattomat 400 000 kävijää vuodessa, mikä on surkea tulos renessanssin tyyssijana pidetyssä kaupungissa, jossa vierailee keskimäärin 60 000 turistia päivässä!

Helsingistä ei saa koskaan tehtyä New Yorkin kaltaista turistirysää, eikä Helsingistä tee myöskään Abu Dhabin kaltaista pääomamagneettia se, vaikka rantojamme rikastutettaisiin kymmenellä Guggenheimilla. Sekä New Yorkin että Abu Dhabin Guggenheimeissa pääsymaksut ovat varsin tylyjä.

Niinpä säätiö pitää esillä vain Bilbaon sivukonttorinsa menestystä, joka selittyy Espanjan valtion Baskimaalle osoittamilla valtavilla tuilla ja sillä, että Bilbao on rantalomakaupunki, jossa turistit suuntaavat kulkunsa ilmastoituun museoon viilentymään. Lisäksi Bilbaossa ei ole nähtäväksi juuri mitään muuta.

Mutta kuka tulisi Helsinkiin vain mennäkseen käymään Guggenheimissa? Täällä Guggenheimia ei voida yhdistää matkailukokonaisuuteen, ellei nyt ajatella noita Pietarin-turisteja. Helsingin museota koskevalta 550 000 vuosikävijän arviolta katoaa pohja.

Helsingin kauppakamaria ja Stockmannia edustavan Björn Teirin näkemys, että museon myönteinen talousvaikutus Helsingille olisi noin 41 miljoonaa euroa vuodessa ja työllistävä kokonaisvaikutus 500 henkilötyövuotta, ovat täysin epäuskottavia. Arviot perustuvat The Boston Consulting Groupin Solomon R. Guggenheim -säätiölle tekemiin laskelmiin, joista puuttuu tärkein, eli todistelu.

Sama pätee imagovaikutusten muuntamiseen kassakoneen kilinäksi. Guggenheimin on kaavailtu ”nostavan kaupunkimme kansainvälistä profiilia”, edustavan ”investointia tulevaisuuteen” sekä ”houkuttelevan ulkomaisia sijoittajia”. Rahojaan rakastavat sijoittajarealistit voi nähdäkseni tehokkaimmin karkottaa laittamalla johtava puppulausegeneraattori Pekka Himanen kävelemään heitä kohti, ja tämä meillä jo on.

Näen Guggenheim-hankkeelle käyttöä lähinnä poliittisena sähköjäniksenä, joka nostetaan pöydälle huomiota keräämään aina, kun on tarpeen peitellä jotakin samanaikaista suurempaa mullistusta, kuten yliopistoleikkauksia tai tuen vähentämistä kulttuurielämältä. Guggenheim toimii siis kuin pesusieni, joka imee ja vaimentaa kansalaisten katkeruuden ja jolla voidaan pyyhkiä pöytä.

Guggenheim-säätiö puolestaan voi kokea vetotekijänä suomalaisten poliitikkojen anteliaisuuden ja taintumisen heti, kun lausutaan taikasana ”kansainvälisyys”.

Juha Sipilä ja Timo Soini ovat oikeassa torpattuaan valtion rahoituksen hankkeelta. Myös minä kannatan rakentamista, mutta vain, jos se voidaan toteuttaa ilman valtion tai kunnan rahoitusta. Tässä tapauksessa kaupungin on luovutettava Guggenheimille kohtuullista korvausta vastaan Etelärannasta tontti määräajaksi.

Hirtetäänkö Suomen talous hiilikieltoon?

Istuva hallitus tekee apilanvihreän elinkeinoministerinsä Olli Rehnin johdolla vihreämpää politiikkaa kuin vihreät itse. Helsingin Sanomat iloitsee tänään, että ”[h]allitus suunnittelee kieltävänsä kivihiilen käytön energiantuotannossa vuoden 2030 jälkeen”. On vaikea sanoa, onko kyseessä joudutus vai lykkäys, kun aikaraja häämöttää noinkin kaukana tulevaisuudessa: yli kymmenvuotisen aikahorisontin takana, jonne poliittinen vastuu ei yleensä kanna. Mutta hanketta voidaan pitää merkkinä myös asiantuntemuksen ”vihreydestä”.

Erityisen kaltoin kyseinen päätös kohtelisi Helsinkiä, sillä Helsingin Energia tuottaa energiastaan kolmanneksen kivihiilellä. Helsingin kaupungilla on myös oma itsemurhahanke, 2020-suunnitelma, jonka mukaan kaupungin pitäisi tuottaa 20 prosenttia energiastaan uusiutuvilla polttoaineilla vuosikymmenen vaihteeseen mennessä. Kustannukset nousevat, tehokkuus heikkenee ja tuloutukset kaupungille hiipuvat. Mikäli tavoite toteutuu, on myös veroäyri tuolloin vähintään 20.

Kaupungilla, jolla on noin 2 miljardia euroa velkaa, ei pitäisi olla tällaiseen varaa. Vaatimus hiilestä luopumiseksi on vaatimus veroäyrin korottamiseksi, lisävelan ottamiseksi tai peruspalvelujen leikkaamiseksi. Vaihtoehtoja siis on, mutta ne kaikki ovat huonoja tai ainakin huonompia kuin kivihiilen käyttäminen.

Hanke on myös turha, sillä Salmisaaren kivihiilivoimala on todettu Euroopan ympäristöystävällisimmäksi. Suomi on pimeä ja kylmä maa, ja siksi kivihiilestä luopumista ei pidä aloittaa täältä. Voimaloiden muuntaminen kotimaisella turpeella toimiviksi on kallista ja toisi kaupunkiin 200 kuorma-auton vuorokausirumban turvealueilta. Tekninen hyötysuhde heikkenisi. Hiiltä saadaan kätevästi Puolasta laivaten, ja sen varastointi onnistuu maan alla.

Hiililaiva Eira Helsingin Ruoholahdessa elokuussa 2016. Kuva: J. Hankamäki.

Syyt Suomen kansallisten etujen vastaiseen toimintaan löytyvät tietenkin Euroopan unionista, sillä ”[i]lmastopolitiikan suuret linjat sovitaan EU-tasolla.” Ja: ”Jäsenmaat ovat sitoutuneet vähentämään päästöjä 40 prosenttia vuoteen 2030 mennessä”. Lisäksi Hesarin juttu kertoo, että ”[t]änä vuonna uusiutuvien tuotantotukeen on varattu valtion budjetista runsaat 230 miljoonaa euroa”.

Tiedättekö, että alkutuotannossa (kuten energiantuotannon piirissä) mikään subventoitu ei voi kannattaa taloudellisesti, koska voidakseen toimia perustana muulle tuotannolle sen pitäisi pystyä tuottamaan vähintään itsensä? Jos energiantuotantotapa ei tuota itseään ja voittoa päälle, se ei pysty toimimaan pohjana muulle tuotantoelämälle. Tämä on looginen totuus.

Sama pätee myös tuulivoimaan, biopolttoaineiden kiskomiseen pelloista ja ravinnon tuotantoon, minkä luulisi kiinnostavan etenkin Keskustaa. DDR:ssä hevosille syötettiin leipää, koska se oli rehuviljaa halvempaa valtion subventioiden vuoksi. Siksi järjestelmä romahti heti, kun piikkilanka kerättiin ihmisten ympäriltä pois.

Parasta mitä tulee Vantaalta: ekosähkö? Kuva: J. Hankamäki.

En tarkoita, ettei ympäristönsuojelu olisi tärkeää. Vastuuta ympäristönsuojelusta ei vain tule siirtää energiaa paljon tarvitseville pohjoismaille, kuten EU:n johtamassa ja jäsenmaita syyllistävässä politiikassa käy. Ainoastaan 14 prosenttia maailman kasvihuonepäästöistä tulee nykyisin Euroopan unionista. Yli puolet tulee kehitysmaista, joiden joukkoon luetaan myös Kiina.

Kiina on maailman suurin kivihiilen tuottaja ja käyttäjä, ja maa saa 75 % energiastaan hiilestä. Uusia hiilivoimaloita otetaan käyttöön viikoittain.

Kiina on nykyisin yksi maailman pääomalähteistä ja samalla päästölähteistä, ja maa voisi maksaa ympäristön parantamiseen tarvittavat toimet suoraan valtionkassastaan. Silti velkaantuva Suomi muiden EU-maiden mukana maksaa ilmastomaksuja myös Kiinalle osana ideologista ja ympäristöpoliittisesti ristiriitaista ideologiaa. Tähän ideologiaan sisältyy se, että samaan aikaan ydinvoimasta luopuva Saksa suunnittelee korvaavansa ydinvoiman – milläpäs muulla kuin kivihiilellä!

Vuoden 2015 alusta voimaan tulleen rikkidirektiivin arvioitiin tuovan Suomen teollisuudelle 600 miljoonan euron vuosilaskun, mikä vastaa 12 000 työpaikkaa. Öljyn hinnan tilapäisen laskemisen vuoksi hinta jäi ensimmäisenä vuonna 400 miljoonaan, mikä sekin on paljon. Kysymys kuuluukin, pitääkö Suomen talouselämä hirttää ympäristömääräyksiin.

Suurin yksittäinen päästölähde maailmassa ei ole näkyvin, kuten autoilu tai lentomatkustus, vaan huomaamattomin: rakennusten valaistus ja lämmitys. Tämä paljastaa, että keskeinen syy ekologisiin ongelmiin on väestönkasvu kehitysmaissa. Ympäristöliike ei kuitenkaan vastusta sitä aktiivisesti, sillä se pelkää kannatuksensa katoamista, mikäli yksilövapauteen kajoavat lisääntymisrajoitukset koettaisiin kannattajien keskuudessa poliittisesti epäkorrekteina. Olen sanonut tätä häveliäisyyden varjossa tapahtuvaa totuuden salailua ekokatastrofin intimiteetiksi.

Askel oikeudenmukaiseen energiapolitiikkaan otettaisiin, jos kasvihuonepäästöjen oikeutusta ei arvioitaisi asukaskohtaisella hiilijalanjäljellä eikä maan kokonaispäästöilläkään, vaan tuotannonalakohtaisella ominaispäästöjärjestelmällä, toisin sanoen ympäristörasituksella verrattuna tuotantotavan kautta saavutettuihin hyötyihin. Tämä hyötysuhde on teollisuusmaissa paljon parempi kuin asiasta piittaamattomissa kehitysmaissa.

Lisää energiapolitiikasta tässä.

Sensuurin viikate niittää taas

Mikäli luottamus esivallan järkevyyteen alkaa tuntua vaarallisen itsestäänselvältä, on hyvä perehtyä valtakunnansyyttäjänviraston päätöksiin, joilla ahdistellaan sananvapauttaan käyttäviä ihmisiä. Luottamus juristien arvostelukykyyn karisee tällöin hetkessä. On valtakunnansyyttäjänvirastolta jälleen suuri virhe vetää käräjille perussuomalainen kansanedustaja. Päätöksen Teuvo Hakkaraisen syyttämiseksi teki apulaisvaltakunnansyyttäjä Raija Toiviainen.

En pidä Teuvo Hakkaraisen tapaa ilmaista itseään erityisen eleganttina, mutta puolustan hänen oikeuttaan ajatella ja sanoa, minkä kansanedustajan kyvyillään katsoo oikeaksi ja hyväksi. En ole samoilla linjoilla myöskään Terhi Kiemungin kanssa, mutta pidän hänenkin toimintaansa hyväksyttävänä kansanvaltaisessa yhteiskunnassa, jossa yhteiskunnallinen luottamuspääoma mitataan siinä, minkä verran se sietää sarkasmia, ironiaa ja parodiaa sekä yleensäkin huumoria.

En pidä kaikesta, mitä oikeudessa tuomitut Jussi Halla-aho ja James Hirvisaari ovat sanoneet, mutta heidän kamppailunsa maahanmuuttoon liittyvien ongelmien osoittamiseksi ovat olleet oikeutettuja ja poliittiset ansionsa suuria verrattuna niihin pieniin epäkohtiin, joista heitä voidaan arvostella.

Syyttäjien ja tuomiosta riemuitsevien kannattaisi ymmärtää muutama asia.

Yhteiskunnallista totuutta ei voida tavoitella keskusteluilmapiirissä, jota rajoittaa viranomaisvallan langettamien rangaistusten uhka.

Totuutta yhteiskunnan tilasta ja vallitsevasta mielipideympäristöstä voidaan tavoitella vain täysin vapaassa keskusteluilmapiirissä, jossa väitteitä voidaan esittää ja arvioida pidäkkeettömästi ja kansanvaltaisesti.

Myöskään jälkikäteissensuurilla ei ole oikeutusta, sillä se kiertyy perustuslain ja järjen vastaiseksi ennakkosensuuriksi, kun ihmiset pelästyvät ja alkavat itsesensuroida näkemyksiään.

Mikäli siis sananvapautta kahlitaan normatiivisilla sanktioilla, ihmiset eivät enää keskustele esittämällä todellisia ajatuksiaan vaan valheita, joilla he pyrkivät välttelemään sakkoja tai koppituomioita – tai vaihtoehtoisesti tavoittelemaan jotakin hyötyä, kuten parempaa virka-asemaa hallintohierarkioiden tikapuilla. Totuus on tällöin tuomittu katoamaan, kuten DDR:ssä ja Neuvostoliitossa.

Monessa oikeusvaltiossa kansanedustajat nauttivat syytesuojaa juuri siksi, että kansanvaltaan liittyvää sananvapautta ja poliittisia toimintaoikeuksia ei voitaisi rajoittaa poliittisilla oikeudenkäynneillä. Suomen perustuslain pykälässä 30 kansanedustajan syytesuojasta säädetään seuraavasti:

”Kansanedustajaa ei saa asettaa syytteeseen, eikä hänen vapauttaan riistää valtiopäivillä lausumiensa mielipiteiden tai asian käsittelyssä noudattamansa menettelyn johdosta, ellei eduskunta ole siihen suostunut päätöksellä, jota kannattaa vähintään viisi kuudesosaa annetuista äänistä.”

Silti syytteitä nostetaan! Parlamentaarikkojen syyttäminen ”vääristä sanoista” on absurdi ja politiikan vastainen tendenssi, jonka alkusyy on Euroopan unionin osittain aiheuttama maahanmuuttotulva ja seuraus EU:n paimenkirjeillään pohjustama noitavaino, jonka kohteina ovat isänmaataan ja kansallista etua puolustavat ihmiset.

Samasta kertoo myös Geerd Wildersiä vastaan suunnattu ajojahti, joka jatkuu ja jatkuu äskettäin uudestaan alkaneessa poliittisessa oikeudenkäynnissä. Tämä ihmisparka ei voi nukkua kahta yötä peräkkäin samassa paikassa terrori-iskujen pelon vuoksi, vaan häntä kiikutetaan paikasta toiseen, koska uhkaukset...

MV-lehden Ilja Janitskinia puolestaan viedään kuin sikaa korvasta oikeuteen tekijänoikeussyytteitä ja mielensäpahoittamissyytteitä heilutellen, vaikka kaikki tietävät niiden olevan verukkeita maahanmuuttokritiikin vaimentamiseksi. Eihän kukaan haasta Googleakaan oikeuteen, vaikka se tallentaa ja esittää välityspalvelimiensa kautta kaiken Internetissä julkaistun!

Sitä paitsi Teuvo Hakkaraisen väite on totta. Pitää paikkaansa, että ”kaikki muslimit eivät ole terroristeja, mutta kaikki terroristit ovat muslimeja”. Tästä terroritekojen ajantasaisesta tilastosta voitte laskea, että noin 98 prosenttia tänä vuonna tapahtuneista terrori-iskuista on muslimien tekemiä.

Vaikka logiikan kielissä ”kaikki”-kvanttorin käyttö vaatisikin läpikotaista ja täydellistä 100 prosentin edustusta, sanaa ”kaikki” voidaan kuitenkin käyttää pyöristävässä merkityksessä luonnollisissa kielissä, kun jonkin ryhmän edustus hipoo täydellisyyttä, aivan niin kuin se on muslimien tekemien terrori-iskujen tapauksessa. Lähemmäksi totuutta on vaikea päästä.

Myös Hakkaraisen vaatimusta maahan saapuneiden muslimien palauttamiseksi kotikonnuilleen voidaan pitää oikeutettuna, sillä se liittyy maahan laittomasti tulvineiden kehitysmaalaisten valtiollemme aiheuttamaan taakkaan ja kantaväestölle aiheutuviin kuluihin. Kansanedustajien poliittiseen toimintaan sisältyy oikeus ja velvollisuus myös väestöpoliittiseen harkintaan, jossa arvioidaan maahan pyrkivien soveltuvuutta muun muassa heidän uskontonsa mukaan. Hakkaraisen arvio oli kielteinen ja kriittinen, ja hän sanoi sen.

Mikäli Teuvo Hakkarainen tuomitaan kansanryhmää vastaan kiihottamisesta, oikeuden tuomio tuskin toimii hänen näkemystensä vaientamiseksi. Pikemminkin seurauksena on kovaäänistä korostumista. Juristin nuijalla pamputtaminen ei siis toimi myöskään viranomaisvallan omien tarkoitusperien kannalta, sillä se entisestään herättää epäluuloja syyttäjä- ja oikeuslaitosta kohtaan ja jakaa kansakuntaa kahtia.

Räikeän näytön tästä tarjoavat ne toimittajat, jotka ovat vaatineet Timo Soinia ripittämään perussuomalaista kansanedustajaa siksi, että apulaisvaltakunnansyyttäjä on toimittanut hänelle poliittisen syytteen. Soinin kannattaa miettiä tarkkaan, alkaako kumartelemaan tai pyllistelemään mihinkään suuntaan, vai olisiko aika asettua omiensa tueksi.

Keskeinen valtio-opillinen kysymys on, kuka oikeastaan on antanut syyttäjäviranomaisille vallan ja välineet juntata suomaisten ihmisten ja kansallisen edun vastaista politiikkaa viranomaisvallan tuomalla näennäisoikeutuksella. En ole huolissani ”vihapuheeksi” väitettyjen kansalaismielipiteiden esittämisestä. Minä olen huolissani ”vihapuheeksi” lavastettujen näkemysten viranomaisvihasta, joka on paljon turmiollisempaa kuin kansalaisten juureva pyrkimys puolustaa omia oikeuksiaan ja kulttuuriaan.

On syytä muistaa, että tyrannien valta päättyy tuomioihin, mutta marttyyrien valta alkaa niistä.