Tietyt tahot ovat pettyneitä, kun Bill Clinton ei palaakaan Valkoiseen taloon kyökin kautta, joten pahoittelen, mikäli sotken median agendaa. (Clintonin tullessa valituksi tilanne olisi muistuttanut hieman sitä mahdollisuutta, että Pertti Arajärvi valittaisiin Suomen tasavallan presidentiksi.)
Hillary Clintonia ei äänestetty siksi, että hän on muka niin hyvä, vaan lähinnä Trumpin vastustamiseksi. Vastustamalla jotain asiaa tai henkilöä (kuten Clintonin kannattajat) ei kuitenkaan voita mitään. Trump voitti vaalin, koska puhui niin kuin ajatteli, oli oma rehellinen itsensä ja joutui haastamaan häntä vastaan asettuneen median sekä juonittelevaksi koetun poliittisen eliitin.
Mahtavan virka-aseman sai Donald J. Trump, mutta hänen liikkumatilansa
vallan käyttäjänä jää pieneksi, sillä ongelmat ovat suuria. Clinton puolestaan olisi jäänyt pelkäksi demokraattien torjuntavoitoksi ja yhden kauden valtionhoitajapresidentiksi, aivan kuten maapähkinäviljelijä Jimmy Carter aikoinaan. Reaganilaisen isänmaallisuuden nousua ja kansallisen edun puolustamiseen tähtäävän politiikan alkua ei voinut lopulta estää mikään.
Nykyisin vaikuttaa siltä, että republikaani ei voi enää tulla valituksi Yhdysvaltain presidentiksi, sillä maahanmuutto on vinksauttanut väestörakenteen sellaiseksi, että vaalin ratkaisevat aina vierasperäiset demokraattien kannattajat. Tämä on tosin paradoksi, sillä juuri heidän etunsa mukaista olisi vastustaa Trumpin tavoin lisämaahanmuuttoa, josta he myös itse kärsivät työttömyyden vuoksi. Ehkä juuri näin kävikin.
Media ampui itseään nilkkaan
Mikäli tämä vaali olisi ratkaistu Yleisradion ja Helsingin Sanomien toimituksissa, Clinton olisi valittu sadan prosentin kannatuksella. Sen vuoksi minäkin olisin voinut äänestää Trumpia ihan vain kiittääkseni toimittajakuntaa ”puolueettomasta tiedonvälityksestä” ja ”asennemuokkauksen tehokkuudesta” – ja toisaalta myös siksi, että Trumpilla oli asenne kohdallaan ja hänellä on taloutta varten visio. Hänen asemaansa helpottaa olennaisesti se, että republikaanit saivat enemmistön myös edustajainhuoneeseen.
Trump on politiikan Steve Jobs, muutosvoima, joka teki itsestään tuotteen samaan tapaan kuin edeltäjänsä Obama.
Clintonin pakki oli vastauksista tyhjä. Hänen valintansa olisi voinut olla hyväksi Suomen ja koko Euroopan sotilaspoliittiselle turvallisuudelle, mutta ei Yhdysvaltojen taloudelle. Ja se mikä ei ole hyväksi Yhdysvalloille itselleen, ei ole välillisesti hyväksi myöskään Euroopalle.
Clintonin ulkopoliittista paremmuutta suitsutettiin mediassa paljon, mutta hänestä ei olisi ollut haastajaksi Putinille, vaan vastaus olisi jäänyt yhtä löysäksi kuin Obaman tai Angela Merkelin. Myöskään Trumpin väitetystä ”Venäjä-myönteisyydestä” ei ole selvää näyttöä, vaan se jää pelkäksi yhteistyöhalun kuvaukseksi ja sellaisena symboliseksi eleeksi. Suurempaa vastuuta Euroopan Nato-mailta peräsi jo Obama, joten mitään uutta Trumpin väitetyssä vetäytymisessä ei ole.
Suomelle Trumpin valinnalla ei ole välttämättä mitään kielteistä vaikutusta, vaikka media teki kaikkensa pelotellakseen Trumpilla. Suomen suhteet Yhdysvaltoihin ovat hyvät, vaikka (ja koska) emme ole kovin korkealla heidän huomiolistallaan. Jos vaikutuksia on, ne ovat vain välillisiä. Euroopan unionin ja Saksan painoarvo Suomelle tosin kasvaa.
Käsitykseni mukaan Trumpista voi tulla hyväkin presidentti, kunhan
kampanjoinnista siirrytään arkipäivän pragmaattisten asioiden hoitoon.
Kuten aiemmin kuvasin,
presidentti ei ole vain henkilö vaan valtainstituutio, jossa ylilyönnit laitetaan kuriin. Paljon riippuu siitä, keitä ministereitä Trump tuo
mukanaan ja millaisia hallintovirkamiehiä hän nimittää.
Ihminen ja hänen ominaisuutensa
Molemmat ehdokkaat olivat historian jäänteitä, monstereita menneiden vuosien takaa. Trump pyrki soittelemaan trumpetillaan tulevaisuuden säveliä, mutta hänenkin viestinsä jäi loppujen lopuksi vaille ohjelmallista perustaa. Reaganiin Trumpia yhdistää kaiken muun muassa se, että hän on vasta toinen Yhdysvaltain presidentti, joka on kokenut avioeron.
Hillary Clintonia taas oli mahdotonta erottaa puolisostaan ja tämän aikakaudesta. Ajatellessani näin voidaan kysyä, enkö osaa erottaa valittua henkilöä henkilöä ominaisuuksistaan ja yksilöä viitekehyksistään. Eksistenssifilosofinen olemusajattelun kiertäminen (de re -puhetapaa suosien) ei ole kuitenkaan mahdollista Hillary Clintonin tapauksessa, jossa ehdokkaan rooli on palanut pysyvästi kiinni hänen persoonaansa.
Jotkut voivat kysyä, enkö olisi arvostanut Clintonin naiseutta tai hänen raivautumistaan Yhdysvaltain ensimmäiseksi naispresidentiksi. Arvostan toki, mutta tällöin vaadittaisiin taas de dicto -puhetapaa: ihmisen tulkitsemista hänen ominaisuuksiensa tai rooliensa kautta. Mieluummin tulkitsen ihmistä yksilönä ja arvioin soveltuvuutta sukupuolesta riippumatta: ansioiden mukaan. Homoseksuaalinen presidenttipari Valkoisessa talossa on muuten saattanut jo ollakin.
Mistä heidät muistetaan?
Virkakauden alussa on luontevaa pohtia, mistä hallitsijat muistetaan. Kuka esimerkiksi tietää, mitä asioista ajatteli vaikkapa Yhdysvaltain presidenttinä toiminut James A. Garfield? – Kissa Karvinenko? Kuka edes amerikkalaisista itsestään muistaa, milloin hän oli virassa?
No, hän toimi presidenttinä 1800-luvulla samoihin aikoihin, kun filosofi Friedrich Nietzsche oli kiivaimman luomiskautensa huipulla. Nietzsche muistetaan monestakin ajatuksestaan ja koko elämästään, mutta tuon aikaisia presidenttejä tuskin mistään!
Yleensä poliitikot muistetaan heidän skandaaleistaan. Nixon muistetaan Watergatesta ja Kennedy salamurhan uhriksi joutumisestaan. Samasta syystä voitaisiin muistaa myös edellä mainittu Garfield.
Skandaalien tai puheen aiheiksi puolestaan eivät ole koskaan kohonneet timanttiset ajatukset tai poliittiset linjanvedot vaan henkilökohtaiseen elämään liittyvät asiat ja juorut, etenkin seksiskandaalit. Sen enempää Trumpin kuin Clintoninkaan julkisuus, kannatus ja äänten kalastelu eivät perustuneet poliittiseen vaan sosiaaliseen ohjelmaan.
Poliittinen ohjelma sisältäisi asialistan ja yrityksen edes jonkinlaisen poliittisen linjanvedon luomiseksi kirjallisessa muodossa. Sen sijaan sosiaalinen ohjelma hyödyntää vain äänestäjien yhteiskunnallista asemaa ja vetoaa siihen. Se jakaa ihmisiä kannattajiin ja vastustajiin.
Kannatuksen haaliminenhan on vaaleissa toki tärkeintä tuloksen kannalta, eivät niinkään ajatukset. Ajatukset ilman tekoja ovat kuitenkin vaarattomampia kuin pelkkä tekeminen ilman ajattelua.
Miksi Paasikivi pelkäsi tyhmiä ja aktiivisia?
Minulle riittää kernaasti se, että Yhdysvaltain uusi presidentti hoitaa vain juoksevia asioita eikä puutu politiikkaan filosofisten linjanvetojen näkökulmasta, saati tee merkittäviä historiallisia tekoja. Olen tyytyväinen, jos kukaan ei aloita ydinsotaa, ja saan nukkua yöni rauhassa.
Useimpia Yhdysvaltain presidenttejä on pidetty onnistuneina silloin, kun he eivät ole tehneet mitään ratkaisevia uusia aloitteita tai pyrkineet kääntämään maailmanhistorian kulkusuuntaa. Sama pätee myös muihin johtaviin poliitikkoihin. Jos poliitikolla on ollut esittää filosofisluonteinen pääteos, se on usein ollut vaarallinen.
Trump ja Clinton muistetaan todennäköisesti henkilökohtaiseen elämään tunkeutuvasta syyttely- ja kaivelukampanjasta sekä siitä, että he räksyttivät toisilleen, kunnes vähemmän huonoksi osoittautunut voitti.
Miksi puhun näin paljon taustoista ja kampanjoista? Kampanjointi voi vielä hetken jatkua vaalien jälkeen sähköpostien avaamisella ja muuta mitätöntä
rihkamaa kaivelemalla. Media puolestaan valittaa Yhdysvaltain jakautuneen kahtia, koska
Trump valittiin. Miten Clintonin valinta olisi yhdistänyt kansaa,
kun media itse teki kaikkensa kiihottaakseen äänestäjiä Trumpia vastaan?
Nähdäkseni on täysin yhdentekevää, paljonko presidentit, ehdokkaat ja poliitikot valehtelevat yksityisistä asioistaan, sillä ei ole petos suojata yksityiselämäänsä myös valheilla. Sellainen toimittajakunta tai yleisö, joka utelee kovin henkilökohtaisia
asioita, pettää itseään luullessaan, että voi saada asiallisia
vastauksia asiattomiin kysymyksiin.
Myös Bill Clintonin erottamisyritys
perusteena ”valehtelu julkiselle sanalle” oli aikoinaan epäreilu, ja hän olisikin
ollut vasta toinen pois potkaistu presidentti Yhdysvaltojen historiassa. Paluu Valkoiseen taloon ei kuitenkaan onnistunut.
---
De dicto -puhetapa = ihminen tunnetaan ominaisuuksiensa perusteella.
De re -puhetapa = ihminen tunnetaan ”hänenä itsenään”.
Ongelma: miten erottaa nämä toisistaan, tai pitäisikö ne ylipäänsä erottaa?
