Donald Trumpin tultua valituksi Yhdysvaltain presidentiksi on paikallaan pohtia, miten tämä vaikuttaa Suomen turvallisuuspolitiikkaan, jonka keskeinen puheenaihe on hallituksen Nato-linja. Lukaisin syksyn kuluessa kahden keskustavaikuttajan aihetta käsittelevät kirjat. Viime keväänä ilmestyi Matti Vanhasen Ulkopolitiikkaa ja tänä syksynä Alpo Rusin Yhdessä vai erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa (Docendo 2016).
Kumpikin kirjoittaja on ollut pitkään ulkopolitiikan tekijä: Vanhanen pääministerinä ja Rusi Martti Ahtisaaren neuvonantajana sekä suurlähettiläänä. Vanhasta ja Rusia yhdistää keskustalaisuuden lisäksi skandaalinkäryinen tausta, joka ei ole tosin estänyt heitä palaamasta takaisin politiikan areenoille.
Vanhanen muistetaan yksityisyydensuojaansa liittyvästä oikeudenkäynnistä sekä korruptiosyytöksiä tuottaneen Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:n junailemisesta. Rusi taas pystyi nousemaan Supon esille nostamasta ja syyteharkintaan edenneestä vakoiluepäilystä mitä suurinta yhteiskunnallista luottamusta vaativaan virkaan: suurlähettilääksi.
Vanhanen on tätä nykyä eduskuntaryhmänsä puheenjohtaja, Paasikivi-seuran puheenjohtaja ja ulkoasiainvaliokunnan jäsen. Rusi puolestaan kirjoittaa viisaan levosta, eläkkeeltä.
Vanhasen on huhuttu toimivan pääministeri Juha Sipilän neuvonantajana ja ohjaavan monin tavoin politiikkaa, joten voidaan kysyä, löytyykö näistä teoksista joitakin viitteitä siihen, mitä pääministeripuolueessa ajatellaan Natosta.
Vanhasen kirja alkaa poliittisen tilanteen analyysista, joka ulottuu viime vuoden loppuun. Kirjoittaja esittää tarkan ja mielestäni paikkaansa pitävän kuvauksen kaikista niistä huolista, joita turvallisuustilanteeseen liittyy: Krimin valtaus, Ukrainan kriisi, Syyrian sisällissota, pakolaiskriisi ja terrorismin lisääntyminen. Euroopan valtioiden velkakriisi ja EU:n vaikeudet pahentavat tilannetta.
Vaikka ongelmien kuvaus onkin selkeä, teoksessa ei päädytä mihinkään selvään johtopäätökseen siitä, mitä pitäisi tehdä. Nato-jäsenyyteen kirjassa varotaan ottamasta suoraa kantaa. Tietty linjattomuus voi olla yksi syy siihen, miksi teos on omakustanne. Tai sitten se on jäänyt kustannusohjelmien ulkopuolelle joidenkin sisältösyiden, toimituksellisen erimielisyyden tai aikataulun vuoksi.
Linjattomuutta voidaan toki pitää myös Suomen virallisena linjana. Suomen Nato-halukkuudestahan on tullut politiikan väline sinänsä: Venäjän uhotessa Suomi osoittaa lähentyvänsä Natoa diplomatian ja ulkopolitiikan keinoin, kun taas Venäjän pehmentäessä politiikkaansa Suomi pulisee liittoutumattomuuden puolesta. Tämä retoriikka on Venäjä-suhteemme eräs säätely- ja peliväline an sich. Vanhanen näyttää jatkavan tällä linjalla.
Alpo Rusi puolestaan ottaa selvän kannan Suomen Nato-jäsenyyden puolesta. Kirjansa lopussa (s. 184) hän lausuu: ”Olisi parempi, että Suomi näyttäisi tällä kertaa tietä myös Ruotsille, kun on tehtävä ratkaisuja, mutta myös yhdessä voidaan edetä.” Samalla Rusi katsoo (s. 185), että Ruotsi joka tapauksessa päättää asiasta itse: ”Tässä teoksessa päädytään oletukseen, että Ruotsi tekee turvallisuuspoliittisen päätöksensä omista lähtökohdistaan ja omalla ajallaan, kuten aiemminkin.”
Tästä johtuu Rusin mukaan, että Ruotsi liittyy Natoon vuonna 2018, jos porvariallianssi voittaa vaalit. Hänen mielestään Suomen olisi parasta hakea Nato-jäsenyyttä yhdessä Ruotsin kanssa. Toiseksi paras vaihtoehto olisi, jos toimisimme Ruotsia ennen. Sivuun emme voisi jäädä, jos Ruotsi jättää hakemuksen.
Rusi pitää Krimin valtausta erittäin vakavana. Samoin hän pitää itärajamme takaa tullutta pakolaisvyöryä Venäjän järjestämänä hybridisodan muotona. Varsin suorin sanoin hän katsoo, että Venäjä on keskeinen syypää myös Syyrian tilanteeseen, jossa Venäjän asevoimat murhaavat viattomia ihmisiä. Tämä on harvinaisen tiukkaa puhetta.
Rusin kirja ilmestyi lokakuun alussa. Miltä tilanne näyttää nyt, Yhdysvaltain presidentinvaalin jälkeen? Rusin kuvaamassa tilanteessa olisi nähdäkseni kohtalokasta, jos Suomi jäisi Venäjän etupiiriin siksi, että Trump ja Putin paiskaavat kättä Euroopan yli. Olen aina ollut Nato-jäsenyyden kannattaja, ja olen sitä nytkin.
Tässäkin tilanteessa Suomen olisi parempi olla läntisen sotilasliittoutuman jäsen kuin jatkaa kellumistaan ja ajelehtimistaan muiden ratkaisemaan suuntaan. Natossa on muitakin jäseniä kuin Yhdysvallat, eikä Yhdysvallat voi Naton sisälläkään vetäytyä omista puolustusvelvoitteistaan. On hyvä muistaa, että Naton viidettä artiklaa on sovellettu vain kerran, ja silloin avun saaja oli Yhdysvallat itse saadessaan terrorisminvastaisen taistelun tueksi myös muiden Nato-maiden kannatuksen.
Optimistisin arvio kokonaistilanteesta sisältyy ulkoministeri Timo Soinin viime keskiviikkona Ylelle antamaan TV-lausuntoon, jonka mukaan Suomen asema liittoutumattomana maana on hyvä ja liikkumatila suuri, koska olemme Naton rauhankumppani ja koska hän on tavannut kollegansa Sergei Lavrovin virkakaudellaan monta kertaa. Myös tämä on totta. Myönteisten puolien listaan voisi lisätä EU-jäsenyyden antamat turvatakuut.
Mutta valtiolaivamme voi myös kallistua itään päin aivan yhtä huomaamatta kuin sen on väitetty kallistuneen tai lipuvan länteen. Oma mielipiteeni on, että Nato tarjoaa hyvän palovakuutuksen myös jatkossa, ja siksi sitä ei ole edelleenkään varaa olla ottamatta.
Yhdysvaltojen mahdollista linjanviilausta suurempi ongelma Suomen Nato-jäsenyyden tiellä voi olla Turkin ja Kreikan tapaisten maiden vastahakoisuus, sillä jäsenyys edellyttää kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän. Tällöin päädytään helposti käymään kauppaa EU-jäsenyyden ja Nato-jäsenyyden kesken. Tietysti myös minä vaihtaisin mielelläni Suomen EMU-jäsenyyden jäsenyyteen Natossa.
Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydestä Venäjälle aiheutuvaa henkistä tuskaa ei ole syytä pelätä, sillä Naton rajat ovat pyhät, eikä mikään maa ole käynyt hyökkäykseen puolustusliittoon kuuluvia maita vastaan. George W. Bush tarjosi Ukrainalle Nato-jäsenyyttä jopa ilman jäsenehtojen täyttymistä, mutta maa ei mahdollisuuteen tarttunut.
Ilman jäsenyyttä Natossa Baltian maat voisivat olla pulassa. Nyt niiden huolena on vain Yhdysvaltain aktiivisuuden mahdollinen väheneminen. Ilman jäsenyyttä niillä ei olisi takeenaan mitään muuta kuin länsivaltojen hyväntahtoisuus tai suopeus.
Johtopäätöksenäni esitän, että Keskustan piirissä on jokseenkin järkevää ajattelua Nato-jäsenyyttä koskien, kun taas Nato-jäsenyyttä vastaan haranneille sosiaalidemokraattien Tarja Haloselle ja Erkki Tuomiojalle lankeaa raskas taakka, jos Suomea jostakin syystä kohtaisi Ukrainan kurja tie.
