Entä jos epäonnistuminen onnistuu?

Tänään, kolmantenatoista päivänä lokakuuta, vietetään kansallista epäonnistumisen päivää. Sitä varten perustetulla internet-sivustolla muutamat yritysjohtajat ja liikkeenjohdon konsultit selittävät, että heidän tarkoituksenaan on rohkaista suomalaisia epäonnistumaan, ”jotta he uskaltaisivat ottaa riskejä”.

Epäonnistumisen teema olisi muutoin hieno, mutta sen perustelut ja tarkoitushakuisuus kerrotaan peittelemättä. Kyseessä on siis tyylillinen floppi. Se antaa tahattoman lapsellisen malliesimerkin epäonnistumisesta omien tarkoitusperien salaamisessa. Tendenssimäinen propaganda harvoin onnistuu.

Psykologisesti on ehkä viisasta ajatella, että ihmisellä on oikeus epäonnistua. Onnistumisen vaatimukset ovat usein pakottavia. Epäonnistumisen päivän perustaneet eivät kuitenkaan ajattele asiaa terapeuttiselta kannalta. Heidän ajattelunsa takaa pilkottaa infantiili konstruktiivisuus. Sen mukaan aina pitää edistää, kehittää ja tavoitella hyötynäkökohtia. Aitoa epäonnistumisen oikeutta ei ole.

Onnistumisen käsite sinänsä on metafyysinen, aivan kuten epäonnistumisenkin. Onnistuminen edellyttää absoluutin, ihannoidun ja tavoitellun tilan, johon nähden onnistutaan tai epäonnistutaan. Epäonnistumisen käsite puolestaan on mahdollinen vain johonkin välteltyyn asiantilaan nähden. Se implikoi näkemyksen, että on jotakin, mitä ei toivota ja on syytä karttaa. Sekä onnistumisen että epäonnistumisen käsitteen kautta asioita ja ilmiöitä leimataan suotaviksi tai epäsuotaviksi. Tämä arvottaminen puolestaan on syvästi ideologista.

Asioiden leimaaminen hyviksi tai pahoiksi, tavoiteltaviksi tai ei-toivotuiksi, voi olla jopa eettisesti vaarallista. Ajatelkaa, kuinka suopeaa ja imartelevaa olisi sanoa esimerkiksi vammaisen lapsen saaneille vanhemmille, että olen pahoillani epäonnistumisestanne, mutta kyllä varmaan joskus vielä onnistutte, kun vain kovasti yritätte. Onnistumisen ideologia voi olla julma.

Nähdäkseni kyseisenlaiset markkinointi- ja bisnesideologiat ovat etääntyneet kauaksi psykologisen tiedonmuodostuksen eettisistä ihanteista. Eräs tieteenala on siinä valjastettu kaupalliseen käyttöön.

Onnistumisen ja epäonnistumisen käsitteet ovat myös kompleksisia. Jos epäonnistumiseen rohkaistaan tavoitteena vahingosta viisastuminen ja entistä parempi onnistuminen, ihmisen ajatellaan silloin onnistuvan epäonnistuessaan. Se taas olisi onnistuminen eikä epäonnistuminen, ja siten epäonnistumisen takaa pilkottaa onnistumisen raskas taakka.

Onnistuminen sitoo: se määrittelee ihmisen niiden päämäärien kautta, joiden saavuttamisessa hän on onnistunut. Esimerkiksi olympiavoittaja myöntää onnistumalla alistaneensa koko elämänsä voiton tavoitteluun ja olleensa riippuvainen tuon voiton saavuttamisesta muiden kilpailijoiden ja lajin asettamilla ehdoilla. Hän on siis kunnianhimonsa vanki onnistumista tavoitellessaan. Voitto leimaa hänet voittajaksi, aivan niin kuin tappio leimaisi häviäjäksi.

Voittaja myöntää voittoa tavoittelemalla pelänneensä häviötä, ja siksi hän tunnustaa heikkoutta: riippuvaisuutta muiden hyväksynnästä. Ei ole ihme, miksi monet huippu-urheilijat ajautuvat myöhemmin elämässään rappiolle, kun heidän elämänsä on noin pientä, surkastunutta ja ehdollistettua toisten ihmisten mielipiteille. Kun päämäärien tavoittelu katoaa, elämältä häviää merkitys, ja ihminen putoaa mustaan aukkoon.

Joskus väitetään, että on parempi tavoitella itse itselle asettamiaan päämääriä kuin ympäristön asettamia päämääriä. Käytännössä myös itselle asetettujen päämäärien valitsemiseen liittyy paljon ympäristön vaikutusta, ja molemmissa tapauksissa ihminen joka tapauksessa antautuu pyrkimään ja tavoittelemaan tiettyjä ihanteita, mikä puolestaan merkitsee alistumista eksistentiaalisen olemishuolen ja sen taustalla asuvan kuolemanpelon valtaan. Epätoivoinen rimpuilu tavoitteiden saavuttamiseksi on usein vain halua kirjoittaa nimensä historiaan ja välttää kaiken katoamisesta seuraava ahdistus.

Onnistumisen käsitteen kantasana on ”onni”. Tämä vihjaa, että onnistumiseen tai epäonnistumiseen vaikuttavat niin sanotut onnenkantamoiset ja siten siis muutkin tekijät kuin ihmisen omat kyvyt ja tahto. Usein näin juuri on, ja siksi ketään ei voida syyttää eikä kiittää onnistumisistaan tai epäonnistumisistaan. Suksi voi katketa kohtalokkaalla hetkellä, tai ihmiset voivat kerta kaikkiaan lopettaa esimerkiksi matkapuhelimeen puhumisen pelkän satunnaisen muoti-ilmiön vuoksi, mikä puolestaan vie operaattorit konkurssiin. Tämä ei merkitse, että olisi olemassa väistämätön kohtalo, mutta toistuvat epäonnistumiset voidaan selittää tuloksiksi omien virheiden toistamisesta ja seurauksiksi ihmisten perusasenteista.

Liikkeenjohdon konsultit näyttävät luottavan liikaa ihmisten kykyyn oppia virheistään. Esimerkiksi ihmisten poliittinen muisti on tutkimusten mukaan noin kolmen kuukauden mittainen. Luonto on säätänyt muistin suhteellisen lyhyeksi, sillä muuten ihmiset eivät pääsisi yli myöskään epäonnistumisistaan. Mutta samalla katoavat usein myös opetukset. Kun niin sanottuja virheitä ei pysähdytä analysoimaan, ei ole ihme, miksi ihmiskunta ei opi virheistään vaan jatkaa niiden toistamista entistä suuremmassa mittakaavassa.

Entä kumpi loppujen lopuksi perii voiton, onnistuminen vai epäonnistuminen? Saneleeko jompi kumpi totuuden elämän olemuksesta? Filosofi Emmanuel Lévinasin mielestä kaikki filosofia epäonnistuu; niin myös useimmat ihmiset pyrkimyksissään. Täydellisyyden tavoittelu on tuhoon tuomittua ja turhaa. Johtopäätös on helppo uskoa metafyysisenä päätelmänä maailman tilasta. Saatu näyttö puoltaa ajatusta, että maailma on epätäydellinen ja monessa suhteessa pilalle turmeltunut paikka, joten myöskään ihmisten ei tarvitse hävetä epäonnistuneisuuttaan.

Pikemminkin epätäydellisyydessä, epäonnistumisissa, virheissä ja vajavaisuudessa voisi nähdä sellaista kauneutta, joka paljastaa ihmisten inhimillisyyden. Sen sijaan liikkeenjohdon pakonomaiset päämäärät eivät tätä salli; ei myöskään yliopistolliseen tiedonmuodostukseen liitetty idealismi, täydellisen totuuden ja tiedon tavoittelu, joka on perimmältään uskonnollista alkuperää. Sen mukaan tieteen haluttaisiin olevan jumalallisen epäilyksetöntä, kuin kirkasta ja puhdasta lasia.

Vitsikästä on, että liikkeenjohdon konsultit ohjaavat nyt ihmisiä epäonnistumaan ja sitä kautta onnistumaan. Tällöin kyseessä ei ole aito epäonnistuminen. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä nämä pomot ja päällysmiehet ajattelisivat sellaisesta karpaasista, joka sanoisi ja todistaisi epäonnistuneensa työtehtävissään lopullisesti, korjaamattomasti ja peruuttamattomasti, ja vieläpä tahallaan: täsmälleen epäonnistumiseen ohjaavan läksyn mukaisesti! Eipä taidettaisi asiasta ilman potkuja selvitä.

Tässä nähdään, kuinka ristiriitaista yritysvalmentajien ja liikkeenjohdon konsulttien asennoituminen on. Epäonnistumisessa onnistunut puolestaan voi iloita onnistuneensa edes jossain.

Itseeni onnistumiset tai epäonnistumiset eivät tee yleensä mitään vaikutusta. Epäonnistuneille voin nauraa ja onnistuneiden puolesta olla iloinen!

Ovatko feministit kykenemättömiä empatiaan?

Uuden Suomen ja Yleisradion palkattu kolumnisti Akuliina Saarikoski läimäytti jokin aika sitten miessukupuolta kirjoituksessaan ”Miehet ovat kyvyttömiä sympatiaan”. Kuinka mukavaa onkaan kiistää maskuliininen potentiaali väittämällä miesten olevan ”kykenemättömiä” johonkin! Tämä akuliininen nälväisy tuo ehkä lohdutusta tiettyyn naisten tuntemaan kateuteen.

En muuten usko väitteen sisältöä. Jos kirjautuu jollekin heteroiden suosimalle seuranhakupalstalle naisnimimerkillä, saa heti kymmeniä yhteydenottoja miehiltä. Jos saman tekee miesnimimerkillä, ruutu pysyy kontakteista tyhjänä. Heteromiehet siis ilmaisevat sympatiaansa naisia kohtaan hyvinkin aktiivisesti ja monin erilaisin soidinpuhein, jotka eivät ole yleensä edes seksistisiä vaan varovaisia ja huomioon ottavia. Ja homomiesten keskinäinen kommunikaatio puolestaan on niin hunajaista ja sympatioita täynnä, että usein myös sivullisten korvat alkavat valua laavaa.

Olen aina ihmetellyt, miksi naiset eivät ole aktiivisia heteroiden pariutumismarkkinoilla. Monet naiset kirjoittavat profiileihinsa ”en anna”, ”en eti mitään” tai ”varo, jos yritätkin miellyttää” ikään kuin muistutukseksi, että he vastaavat kaikenlaisiin ystävällisyydenosoituksiin aggressioilla. Ovatko naiset aseksuaalisia?

Tämä vaikutelma johtuu ehkä seksuaalisten markkinoiden epätasapainosta. Naiset pidättävät seksuaalista tyydytystä miehiltä, ja siksi heteroiden suhteissa vallitsee jatkuva ”miesten haku”. Todennäköisesti naiset kärsivät seksuaalisuuden vaarallistamisesta, siitä, että seksuaalisuuden ilmaisut on arvotettu yhteiskunnassamme kielteisesti. Siksi naiset eivät uskalla ilmaista intohimojaan avoimesti ja kärsivät seksin puutteesta aivan kuten heteromiehetkin, joille he jättävät aloitteen teon taakan.

Koska miesten seksuaalisiin aloitteisiin ei pidetä korrektina vastata intohimoisesti, molemmat jäävät ilman. Miehet valitsevat sitten väärän taktiikan ja luulevat naisten haluavan lounaita, lahjoja ja kahvitteluseuraa, vaikka tosiasiassa he haluavat orgasmin. Lopulta tämän tragedian ulkopuolelta tulee musta mies, joka antaa sen heille. Mutta asiaa voitaisiin lähestyä myös toisin.

On täysin perätöntä väittää, etteivät miehet olisi kykeneviä sympatiaan valkoisten heteromiesten ollessa tätä nykyä täysin kontallaan naisten seksuaalisen ylivallan edessä. Panu Horsmalahti oli nähdäkseni oikeassa vaatiessaan yhteiskuntaa seksuaalisesti avoimemmaksi. Naisille ja tytöille pitäisi opettaa, että seksi on hyväksyttyä, toivottua ja kaiken kaikkiaan myönteinen asia.

Naisia tulisi rohkaista olemaan seksuaalisia ja näyttämään omat sympatiansa paremmin. Ahdasmielisyys ja seksuaalisuuden rikollistaminen eivät tätä päämäärää edistä. Onkin ihmeellistä, että feministit, jotka 1960-luvulla vaativat muun muassa pornon vapauttamista, toimivat nykyään kukkahattutäteinä, jotka haluaisivat ajaa vapaan seksin takaisin kaappeihin.

Sympatia muuten on (kreikan sanoista sym pathos) ’kanssa tuntemista’, siis eräänlaista myötätuntoa. Se on kykyä vastata toisen tunteisiin. Empatia puolestaan on (kreikan sanoista em pathos) ’sisällistä tuntemista’ eli kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Sympatiaa pidetään yleensä spontaanina ja reaktiomaisena, kun taas empatia voi perustua tunneperäisen reagoimisen lisäksi myös tiedostettuun toimintaan.

Asiaa voidaan havainnollistaa esimerkin avulla. Kun kissa saa kiinni hiiren, se kiduttaa saaliinsa kuoliaaksi. Hiiren ollessa jo selvästi autuaammilla jyrsimismailla kissa kynsii hiirtä vielä tämän jälkeenkin. Feministit toimivat miehiä kohtaan samoin.

Mitä eroa kissalla ja feministillä sitten on? Kissaa sanotaan moraalittomaksi, ja näin asia myös on, sillä kissalla ei ole moraalia. Kissaa ei kuitenkaan sanota pahaksi, ja tämä johtuu juuri kissan moraalittomuudesta. Kissalla ei katsota olevan moraalista tietoisuutta, vaan sitä pidetään impulssiensa varassa toimivana olentona. Kun ei ole tietoinen, ei voi olla moraalia, ja kun ei ole moraalia, ei voi olla paha. Pahuus edellyttäisi, että on tietoinen teoistaan.

Feministejä sen sijaan voidaan pitää tietoisina. Usein he pitävät myös itse itseään tietoisina korostaessaan tiedostavuuttaan. Feministi pystyisi siis periaatteessa myös tietoiseen empatiaan eli asettumaan saaliinsa tai uhrinsa asemaan. Tähän taas kissa ei pysty.

Jos verrataan kissan ja feministin tuottaman kärsimyksen määrää, tulos on seuraava. Kissan kiduttaessa hiirtä vain hiiri kärsii. Koska kissa ei pysty empatiaan, kissa ei itse kärsi lainkaan vaan pelkästään nauttii. Jos taas feministi kykenee empatiaan, feministin täytyy miestä kiduttaessaan myös itse kärsiä moraalisia tuskia. Niinpä naisen ja miehen tapauksessa kokonaiskärsimyksen määrä on suurempi kuin kissan ja hiiren tapauksessa.

Koska feministi jatkaa miehen kiduttamista omista kärsimyksistään huolimatta, on pääteltävä, että naisen kokema nautinto on suurempaa kuin hänen kokemansa henkiset tuskat. Niinpä voidaan sanoa, että tuntiessaan empatiaa feministi on aidosti paha, sillä hän kokee nautintoa miehen kärsimyksistä ja vieläpä oman hyvinvointinsa hinnalla.

Jos taas feministiä pidetään alun perin empatiaan kykenemättömänä (aivan kuten kissaa), miestä kiduttava nainen ei ole paha. Sen sijaan tässä tapauksessa hän on ainoastaan moraaliton, sillä häneltä puuttuu empatiakyky kokonaan.

Koska feministit harjoittavat miehiä kohtaan nalkutusta, panettelua, ivaamista ja henkistä väkivaltaa koko ajan, on pääteltävä, että nämä naiset ovat joko empatiaan kykenemättömiä tai tietoisesti pahoja.

Korostettakoon, että johtopäätökseni eivät koske tietenkään kaikkia naisia eivätkä todennäköisesti edes suurinta osaa heistä vaan ainoastaan niitä telaketju- ja muita feministejä, jotka pitävät miessukupuolta pahimpana vihollisenaan.

Kaksinaamaista peliä

Nobelin tämänvuotinen rauhanpalkinto meni varmastikin oikeaan osoitteeseen päätyessään vankilassa kököttävälle kiinalaiselle toisinajattelijalle. Liu Xiaobo istuu 11 vuoden vankeustuomiota ”valtion vastaiseen toimintaan yllyttämisestä”. Hän on ollut piikki Kiinan valtaapitävien lihassa vuodesta 1989 asti, jolloin hän liittyi opiskelijamielenosoittajien syömälakkoon. Tämä tapahtui vain vähää ennen kuin armeija murskasi demokratialiikkeen protestin Tiananmenin aukiolla Pekingissä (asiasta muun muassa tässä).

Samalla kun Nobel-komitean päätöstä kehutaan länsimaissa, monetkaan kiittelijät tuskin huomaavat, kuinka epäsuopeasti Euroopan unionin maat kohtelevat omia toisinajattelijoitaan ja varsinkin maahanmuuton arvostelijoita. Kaksinaamaista peliä.

Euroopan maissa maahanmuutosta puhutaan siten, että kriitikot pakotetaan kysymään sanankäyttöön lupaa. Eräissä toisissa maissa rajojen yli kulkeminen on niin kiellettyä, että jokaista, joka ei kritisoi maahanmuuttoa, kurmotetaan oikeudella. Ja näin on varsinkin maissa, joista pakolaiset ja turvapaikanhakijat tulevat.

Niin sanottu toisin ajattelu edustaa usein kansan enemmistön mielipidettä. Tämä saattaa myös aikaa myöten romahduttaa toisinajattelijan karisman. Esimerkiksi Aleksandr Solženitsyniä arvostettiin ”toisinajattelijana”, kunnes kävi ilmi, että samoin ajattelevia olikin yli sata miljoonaa.


Alexander Stubb: Suomen Obama

Kun Yleisradio mainosti viime lauantaista ”Ykkösaamu”-lähetystään, se selitti, että kansalaisilla on tilaisuus esittää haastateltavaksi saapuvalle ulkoministeri Alexander Stubbille kysymyksiä. Lisäksi nettisivuilla selvitettiin, että EU:n kautta ministeriksi päätynyt Stubb on pyrkimässä ensimmäistä kertaa eduskuntaan ja että tv-lähetys on osa prosessia, jossa ministerin kontaktia kansalaisiin punnitaan. Selosteen mukaan ”hänen on opiskeltava myös kotimaan politiikan kiemurat”.

Opinhalu on tietysti ihailtavaa, mutta tässä ilmaismainonnassa näkyy Yleisradion kokoomuslaistuminen. Lähetysaikaa ei tuhlata niihin poliitikkoihin, joilla on jo kontakti kansalaisiin ja jotka ovat kahlanneet läpi myös kotimaan politiikan oppimäärän.

Olen kyllä Stubbin kanssa samaa mieltä siitä, että erään työryhmän viime viikolla esittämä katukerjuun kieltäminen olisi väärin. Siinä menisi elinkeino jo monelta sellaiselta suomalaiseltakin, joka on päätynyt varattomaksi globalisaation tuloksena.

Sen enempää köyhyyttä kuin kerjuutakaan ei voida poistaa kieltelemällä, vaan puuttumalla köyhyyden syihin. Mutta maahanmuuttajien liigat voitaisiin kyllä vapauttaa tehtävistään poistamalla romanien ja muiden itäeurooppalaisten organisoidut kerjuukoneistot katukuvasta.

Ihme muuten, että puolueet eivät hätäile vaalirahojen vilpillisen kerjuun kieltämiseksi. Voi olla, että mainosrahoja koskeva kerjuukielto parantaisi poliittista osallistumista tuodessaan äänten kalastelijat selvemmin kaduille kerjäämään.

Myöskään maahanmuuton ei pidä olla sellainen itsestään selvä ja rajoittamaton oikeus, kuin Stubb näkee vedotessaan ”ihmisten vapaaseen liikkuvuuteen”. Kokoomuksen piilo-rkp:läinen Alexander Stubb onkin eräänlainen ”Suomen Obama”, jonka puheissa ylevät julistukset ja todellisuus ovat harmonisessa ristiriidassa keskenään.

M-15 on oikeassa

Euroopan finanssikriisin edetessä tuli selväksi, että lopulta joku keksii seteli- ja bittirahoituksen. Kun valtiot eivät pysty lainaamaan rahaa pankeista, ne voisivat tehdä sitä itse. Ajatus on välkky, sillä rahan luominen on itse asiassa valtion tehtävä, joka vain on puolivahingossa lipsahtanut yksityisille pankeille.

Keskustan kansanedustaja Markku Uusipaavalniemi ehdotti Talousdemokratia ry:lle 20.9.2010 antamassaan haastattelussa, että Euroopan keskuspankki taikoisi hihastaan 1 000 miljardia euroa, jolla ratkaistaisiin valtioiden rahakriisi. Vertailukohtana hän mainitsi, että nykyään yksityiset pankit tekevät rahaa itse kirjoittamalla asiakkailleen luottoja, vaikka pankeissa ei olisi vastaavaa määrää talletuksia.

Rahanteko-oikeus on tosiasiassa ollut jo pitkään yksityisillä pankeilla. Ongelmana on lumerahan tehtailun lisäksi se, että yksityiset pankit luotottavat asiakkaitaan suuremmalla rahamäärällä kuin asiakkaat pystyvät maksamaan takaisin. Myös oman käsitykseni mukaan esimerkiksi asuntojen hintakupla on syntynyt juuri näin, kun rahaa on tehty tyhjästä ja sitä on jaeltu löysästi.

Vastaavasti valtiot voisivat hoitaa oman rahakriisinsä tekemällä lisää rahaa.

Jos peruslähtökohta eli rahan loihtiminen tyhjästä on kuitenkin viallinen, niin miksi valtiot sitten voisivat tehdä niin yksityisten pankkien sijasta? Ensinnäkin (1) valtioilla olisi siihen poliittinen oikeus ja velvollisuus toisin kuin yksityisillä pankeilla. Ja toiseksi (2) valtiot eivät peri lisärahasta korkoa, kuten yksityiset pankit, joten lainaa ei tarvitsisi rahoittaa lisälainalla, niin kuin yksityisten rahoitusmarkkinoiden kierteessä helposti käy. Kolmanneksi (3) sijoituspäätöksiä tekisivät poliitikot eivätkä pankkiirit, jotka nyt vaikuttavat myös siihen, mihin kohteisiin lainarahat käytetään. Tämä vaihtoehto olisi siis kansanvaltaisempi.

Uusipaavalniemen ja talousdemokraattien ehdottamalla tavalla ei kuitenkaan tehdä, vaan ihmisiä pelotellaan jättiläisinflaatiolla. Todellisuudessa valtioiden harjoittama tilapäinen bitti- tai setelirahoitus ei tekisi Euroopasta uutta Zimbabwea. Myös oman käsitykseni mukaan euron kurssi luonnollisesti laskisi mutta ei suinkaan romahtaisi kilpaileviin valuuttoihin verrattuna. Vastalahjana euroalueen kilpailukyky paranisi. Työllisyys ja tuotanto säilyisivät ennallaan, ja kokonaistilanne pysyisi hallinnassa johtaen vain monetaristisen talouspolitiikan väistymiseen ja esimerkiksi dollarin ja euron välisen kurssin tasapainottumiseen.

Uuden Suomen Puheenvuorossa kirjoittanut Pasi J. Matilainen erehtyy väittäessään, että jos valtiot lisäisivät rahan määrää markkinoilla, se automaattisesti johtaisi inflaatiokierteeseen. Libero-taloustieteestä innostunut it-ammattilainen ei ole ymmärtänyt, että rahan kätilönä toimivat nyt yksityiset pankit. Valinta sen välillä, luodaanko rahaa pankeissa vai valtioiden taholla, on valinta, jossa määritetään, vaurastuvatko yhteiskunnassamme kapitalistit vai keski- ja työväenluokka. Erona on lähinnä seuraava: kun inflaatioriskin aiheuttava raha luodaan yksityisissä pankeissa, tilanteesta hyötyvät koronkiskojat, jotka tekaisevat toiminnalleen välineen tyhjästä.


Fiatilla vai Mersulla?

Miksi sitten tyhjästä luotua fiat-rahaa pidetään nykyisin kaiken pahan alkuna ja juurena? Fiat-rahallahan tarkoitetaan rahaa, jonka arvo perustuu ainoastaan hallinnon luomiin säännöksiin tai lakeihin, eikä mihinkään konkreettiseen asiaan, ja sen vastakohtana voidaan pitää esimerkiksi rahaa, joka perustuu kultakantaan.

Asiassa on luonnollisesti puolensa. Ne liittyvät keinotteluun ja spekulaatiotalouteen. On totta kai viisaampaa ajatella, että myös kaikki lisäarvo pitää ensin tuottaa. Talousjärjestelmän täytyy perustua tuottamiseen eikä alihinnoitteluun, niukkuuden keinotekoiseen lopettamiseen tai holtittomaan jakamiseen.

Mutta: rahaa luodaan kuitenkin tyhjästä esimerkiksi osake- ja optiokeinottelussa, joissa vaihdetaan odotusarvoja ilman, että arvonlisä näkyy todellisena omaisuutena tai kassavirtana. Tätä libertaarit eivät paheksu lainkaan, vaikka he vastustavatkin fiat-rahaa, jolla tasapainotettaisiin valtiontalouksien tilannetta. Koska rahan pitäisi olla valtion kontrolloima artefakti, valtioilla olisi tähän myös mahdollisuus ja kansanvaltainen oikeutus toisin kuin yksityisillä pankeilla.

Äärilibertaarien anarkokapitalistinen argumentaatio näyttää johtavan yhteen tiettyyn peruslähtökohtaan, joka onkin heidän ideologiansa keskeinen opinkappale: myös rahan tulisi olla yksityistä. Tämä puolestaan kumoaisi rahan aseman yleispätevänä vaihdon välineenä valtioissa ja siten koko rahajärjestelmän.

Siinä, toimivatko rahan liikkeelle laskijoina valtiot vai yksityiset pankit, ratkaistaan peruslinja: pidetäänkö pystyssä uuskapitalistista monetaristista järjestelmää vai sallitaanko taloudellista aktiivisuutta edistävä lievä inflaatio?

Uusipaavalniemen ja talousdemokraattien kannanotoista lähtenyt kinastelu (ks. esim. Pasi J. Matilaisen kolumnin jäljessä tulevia kommentteja) johtuu paljolti siitä, että heidän vastakriitikkonsa tulkitsevat tilannetta mustavalkoisesti ja pitävät lopputuloksena hyperinflaatiota. Uusipaavalniemen arvostelijat pitävät setelirahoittajaa noidan oppipoikana, joka saa henget liikkeelle mutta ei kykene hallitsemaan niitä.

Käytännössä rahan luonti tapahtuu nyt paljon hallitsemattomammin pankkien tiskeillä kuin se tapahtuisi keskuspankkien ohjauksessa. Kyse on siitä, kuka kontrolloi ketä: ovatko pankit valtioiden poliittisessa talutusnuorassa vai valtiot yksityisten pankkien kaulapannassa? Poliittinen kontrolli on kansanvaltaista; sen sijaan pankkien toimintaa ohjaa pelkkä ahneus, joka on tietysti rationaalista mutta usein vailla yhteisvastuuta ja moraalia.

Tämä puolestaan näkyy lopputuloksessa. Myös asuntojen hintakuplaan ja yliluototukseen on sisältynyt suunnaton piiloinflaatio. Rahan arvon alenemista ei ole vain päästetty näkymään tilastoissa, kun lainojen kuukausierät on pidetty näennäisesti kohtuullisina ja lainalaskut on siirretty maksettaviksi tulevaisuuteen venyvinä luottoina.

Voi olla, että Uusipaavalniemen esiintulossa näkyy alkusointuja vaaleja edeltävästä hypetyksestä, mutta omasta mielestäni ei ole mitään pahaa siinä, että poliitikko tulee mieluummin Fiatilla kuin rahamiesten maskotilla, Mersulla. Fiat lux! Tulkoon siis valkeus myös talouspoliittiseen keskusteluun.


Mikä estää?

Setelirahoituksen kaltaista piristysruisketta valtioiden taloudelle ei suostuta antamaan siksi, että se ei ole pääomanomistajien ja suurtallettajien etujen mukaista. Ratkaisusta hyötyisivät etupäässä velalliset. Uusipaavalniemen väläyttämä vaihtoehto ratkaisisi kuitenkin kriisin poliittisesti ja kansanvaltaisesti, sillä se hyödyttäisi Euroopan kansalaisten enemmistöä.

Sen sijaan nyt ongelmaa yritetään ratkoa kapitalistisesti pitämällä euron kurssia korkealla ja velkaannuttamalla valtioita yksityisille luotonantajille. Tässä tilanteessa rikkaat rikastuvat entisestään.

Kyseinen politiikka on samanlaista kuin Suomen valtion pääomatuloveroprosentin pitäminen alhaisena. Seuraus on, että valtio jää vaille verotuloja ja joutuu kuittaamaan menovajeen velanotolla. Rikkaiden rikastuminen maksatetaan siis valtionvelalla, joka siirretään niiden tulevien sukupolvien riesaksi, jotka eivät vielä voi äänestää. Kansantaloutemme kokonaisvelkaantumista tehostavat eläkepommi, huoltosuhteen huononeminen ja maahanmuutto.

Vallassa oleva hallitus sallii lisäksi osinkotulojen verovapaan nostamisen pörssin ulkopuolisista yhtiöistä aina 90 000 euroon asti eikä tee pääomatuloverosta progressiivista – asia, jota olen vaatinut uudessa veromallissani. Minun ja kauppatieteen maisteri Uusipaavalniemen välinen ero talouspolitiikassa sisältyy lähinnä siihen, että Uusis on hallituspuolueen edustaja, jota minä en ole.

Olen Uusipaavalniemen kanssa samaa mieltä siitä, että valtioiden rahoitusongelman hoitamiseen olisi nykyistä parempi tie. Valtiot ovat, paitsi siirtäneet rahanteko-oikeuden yksityisille pankeille, myös luopuneet verotusoikeudesta mahdollistamalla verokilpailun. Kun sijoittajat ja firmat voivat lähteä maasta, mikäli niitä verotetaan nykyistä enemmän, itsenäistä veropolitiikkaa ei käytännössä enää ole. Tämä on tulos globalisaatiosta ja Euroopan unionin pyrkimyksestä yhteiseen talousalueeseen. Ja dominopalikat alkavat nyt kaatua.


Median ja valtapolitiikan vispilänkauppa

Kiintoisaa Uusipaavalniemen lausunnossa on paitsi hänen ajatustensa sisältö, myös niiden käsittely mediassa. Haastattelu julkaistiin alun perin melko tuntemattoman yhdistyksen kotisivuilla, ja jutun siitä tekivät vain Uutiskynnys-verkkolehti ja Uusi Suomi.

Adressit.com-verkkosivustolle kerättiin kuitenkin nopeasti nimilista, joka vaati Uusipaavalniemen ajatusten ”uutisointia”. On kummallista, että juttua ei pidetä uutisena, ellei siitä ole kerrottu niin sanotussa valtamediassa. Niin sanottu valtamedia toteuttaakin häikäilemätöntä sensuuria ollessaan kertomatta kansan edusmiehen ajatuksista, vaikka ne ovat täysin perusteltuja ja tuovat esille tietoa, josta lausunnon antaja itse toteaa, että kansalaisten olisi syytä tuntea myös nämä taloustieteelliset tosiasiat.

Sitä, että suurin osa kierrossa olevasta rahasta ei ole valtioiden keskuspankkien liikkeelle laskemaa rahaa vaan yksityisten pankkien tiskeillä luotua illuusiorahaa, ei kerrota myöskään koulujen oppikirjoissa. Asiaa peitellään kansojen syviltä riveiltä, jotta mummot eivät lähtisi penäämään talletuksiaan pankeista. Äkillinen talletuspako voisi romahduttaa koko pankkijärjestelmän, eivätkä pankkien omaisuudesta koostuvat vakuudet riittäisi turvaamaan talletusten takaisin saantia, kun omaisuuden arvot laskisivat suuren määrän tullessa nopeasti markkinoille.

Median ylenkatseellisuus johtunee samasta pelosta kuin moni muukin vaientamisen pyrkimys yhteiskunnassamme. Tiettyjä asioita ei uskalleta tuoda julki, koska pelätään seurauksia. Mikäli taloutta reformoitaisiin Uusipaavalniemen ehdottamalla tavalla, monelta pataporvarilta ja patriarkkakapitalistilta voisi palaa parta. Lisäksi kaiken takaa kurkistaa valtamedialle karvas EU-kritiikki. Euroalueen ongelmathan johtuvat suureksi osaksi siitä, että yhteisvaluutta pakottaa suoriutumiskyvyltään erilaiset kansantaloudet samaan muottiin. Eräs tapa ratkaista Kreikan valtiontalouden kriisi olisi ollut curlingistakin tunnettu ”poistoheitto” tai ”tuplapoisto”, jolla olisi tökätty myös konkurssikypsät Espanja ja Portugali pois euron piiristä ja devalvoitu niiden valuutta.

Olen itse jo aiemmin ehdottanut Uusipaavalniemen edustamia ratkaisuja poliittisessa ohjelmassani, muun muassa asuntopolitiikkaa koskien. Samoin olen arvostellut valtion omaisuuden myyntiä ja yksityistämistä, jonka yhteydessä optio-oikeutetut taikoivat taskuihinsa rahaa vuolemalla sitä valtionfirmojen kyljestä. Sen sijaan media pitää kantta kattilan päällä.

Poliittisesta retoriikasta

Politiikan terminologiaa rikastaneet käsitteet ’tuppeen sahaus’ ja ’erikoishöyläys’ ehtivät viime vuoden lopulla ilmestyneeseen poliittisen retoriikan sanakirjaan, jonka kirjoittaja on toimittajana, konsulttina ja presidentti Martti Ahtisaaren avustajana työskennellyt Jussi Lähde. Vaalien lähestyessä hänen kokoamalleen Politiikka–suomi sanakirjalle (Kustannusyhtiö Paasilinna 2009) saattaa tulla jälleen käyttöä.

Lähde on aiemmin julkaissut jääkiekkoaiheisen Juti–suomi sanakirjan, jota myytiin 60 000 kappaletta ja jonka menekki osoittaa kansan suosiman tietokirjallisuuden älyllisyyttä. Siirtymä jääkiekon maailmasta politiikkaan ei ole välttämättä kovin pitkä.

Olen Lähteen kanssa samaa mieltä siitä, että suomalaisen politiikan kieli on melko köyhää. Monipuoluejärjestelmä ei ohjaa verevään sanankäyttöön, kun koskaan ei tiedä, kenen kanssa päätyy samojen vällyjen väliin hallitusneuvottelujen jälkeen. Siltoja ei voida polttaa, kuten kaksipuoluejärjestelmissä, joissa kieli kovenee merkiksi siitä, että eri laitojen puolueet eivät yleensä kulje saman hallituksen ovesta. Sen sijaan moniarvoiseen yhteiskuntaan eivät tunnu mahtuvan vastakkaiset mielipiteet.

Entä miksi kielen pitäisi olla retorisesti värikästä? Mitä lisäarvoa se toisi politiikantekoon? Eikö riitä, että ajatukset ovat perusteltuja ja johdonmukaisia? Antiikin reetorit eli puhetaidon opettajat vastasivat, että asia retorisesti sanottuna on aina vaikuttavampi kuin sama asia sanottuna vähemmän retorisesti. Iskevän sanankäytön vahvin motiivi on kannatuksen hankinta.

Toinen on totuuden puolustaminen. Jos todellisuuden tutkiminen on kielen tutkimista, iskevät ilmaisut valaisevat todellisuutta paremmin. Joissakin tapauksissa ne myös luovat tai himmentävät sitä. Politiikan sanakirja on kiinnostavaa luettavaa, mutta sanakirjamaisena Lähteen teos jää irralliseksi ja esitteleväksi. Analyysia olisi voinut jatkaa pohtimalla, mitä kielen köyhtyminen ja sanankäytön vartiointi kertovat poliittisesta aatteettomuudesta ja ajatusten köyhyydestä.


Poliittisen puhetaidon kurja tila

Nähdäkseni Lähde päästää poliittisen retoriikan viljelyä yrittäneet liian vähällä. Hän kehuu esimerkiksi Mikko Alataloa ja Anni Sinnemäkeä loistaviksi sanankäyttäjiksi. Samoin hän ylistää Paavo Lipposta ja suosittelee valtavirran poliitikkojen, kuten Erkki Tuomiojan, ja Helsingin Sanomien pääideologin, Unto Hämäläisen, blogeja.

Lähteen johtopäätökset ovat mielestäni kiireellä kirjoitettuja ja hätäisyydessään toimittajamaisia. Jotain on täytynyt tempaista esimerkeiksi ”terävästä sanankäytöstä”. Todellisuudessa yhdenkään edellä mainitun kirjoittajan kielenkäyttö ei ole ollut kovin iskevää vaan sovinnaista ja keskustahakuista. Alatalo ja Sinnemäki eivät ole mielestäni onnistuneet kanavoimaan popparin ominaisuuksiaan poliittiseksi asiantuntemukseksi ja sen mukaiseksi retoriikaksi (mikä harvoin onnistuu keneltäkään). Lipponen puolestaan on yhtä kankea kynästään kuin leuoistaan. En diggaa.

Poliittisessa retoriikassa tärkeintä on, että kielikuva on tuore, omaperäinen ja iskevä – ei vähääkään pyöristelty. Sievistelty huumori ei naurata. Mikäli huonolle sutkaukselle nauretaan, se osoittaa vain, että lausuja on vallan keskuksessa ja että häntä pelätään, ei muuta. Sananvalintojen pitäisi olla lahjomattomia: sellaisia, ettei rahasta tule takaisin eikä vaihtovaluuttaa tarvitse pyytää. On tärkeää kohdistaa myös loukkaukset niin, ettei valittamisen varaa jää ilman, että loukattu joutuisi nolaamaan itsensä entistä pahemmin.

Tämän lajin paras ja ainoa mestari Suomessa taitaa edelleenkin olla Timo Soini. Näin on, vaikka ei pitäisi hänen kaikista mielipiteistään. Hän on oivaltanut, että televisiossa ja radiossa ei mene läpi analyysi vaan kiteytys. Tästä on seurannut yhden lauseen automatiikka, jonka tuloksia ovat esimerkiksi ”EU halusi suojella susia, mikä ei ole ihme, sillä onhan EU susi itsekin” ja ”Aina silloin tällöin tulee aika, jolloin hölmöt erotetaan heidän rahoistaan”.

Vaikka kiteytys on usein myös säälimätön yksinkertaistus, Soini joka tapauksessa hyödyntää mediaa tuloksellisesti. Hän tekee kuin oppi-isänsä Veikko Vennamo, joka sanoi, että ”oikeassa pitää olla oikeaan aikaan”. Suurelle ruorimiehelle sopinee ”plokin” pito, sillä plokihan on oikeastaan purjelaivan osa. Soinin retoriset kyvyt eivät ole kuitenkaan nähdäkseni pelkkää verbaaliakrobatiaa. Vaikutelma hänen mielipiteidensä iskevyydestä nousee asiasisällöistä itsestään: hän on ollut EU-kritiikissään usein oikeassa.

Suomalainen poliittinen retoriikka on nykyään pelkkää tuubaa. Erinomaiset sanankäyttäjät tunnistaa siitä, että heidät vedetään oikeuteen. Poliitikkojen dementoituneisuutta pahempi ongelma on, että myös politiikan tutkijoiden ja toimittajien kieli on poliittisen korrektiuden kohmeessa. Jussi Lähde ylistää Aarno ”Loka” Laitista ja Matti Pitkoa heidän ansioistaan. On vaarallista, jos nämä ovat Suomen ainoat tai johtavat kriittisen journalismin edustajat.


Retoriikan luokittelua

Lähde esittelee kirjassaan lähinnä kahdenlaisia poliittisen retoriikan taidonnäytteitä: kiertoilmaisuja, joiden merkitys on hämärä, ja sattuviksi koettuja sanontoja, jotka ovat jääneet ainakin joksikin aikaa kieppumaan yleiseen kielenkäyttöön. Puhuttelevaa on, että eufemismeja on paljon enemmän kuin iskeviä sanontoja.

Jaottelua voisi syventää ja tarkentaa. Poliittisen retoriikan ilmaisuja voitaisiin luokitella esimerkiksi niiden alkuperän, tarkoitusperän tai aiheen mukaan. Tällöin päästäisiin paremmin analysoimaan myös poliittisen retoriikan tilaa.

Vastaavaa analyyttista otetta sovelsi professori Jukka Paastela teoksessaan Valhe ja politiikka (1995), jossa hän käsitteli valehtelun merkitystä politiikassa – aihetta, jota on tutkittu melko vähän ainakin verrattuna siihen, kuinka keskeinen osa politiikantekoa valehtelu on.

Se, miksi politiikan tutkijat ovat laiminlyöneet valheiden tutkimista, johtunee postmodernista käsityksestä, ettei mikään ole varsinaisesti totta. Mikäli objektiivista totuutta ei ole, ei ole valhettakaan. Mutta mahtaako tämä puolestaan olla totta? Filosofisesti katsoen on parempi pyrkiä kohti totuutta kun sallia mielivaltainen liikehdintä pois päin siitä. Totuutta on tärkeää pitää niin tieteen kuin politiikankin päämääränä. Totuuden valaisemisen ja peittelyn väline on puolestaan retoriikka.


Yhtenä tienä poliittisen retoriikan ilmaisujen analysoimiseen voisi toimia seuraava omin toimin kehittelemäni jaottelu.
 

1. Puolueiden omasta itsestään liikkeelle laskemat sanonnat

Tähän ryhmään kuuluvat sekä virallinen vaali-ilmoittelu että puskaradion kautta laulamaan laitettu informaatio. Esimerkiksi sopii vaikkapa kokoomuksen lanseeraama mielikuva itsestään ”Suomen toivona” tai varhaisempi käsitys kokoomuksesta ”kykypuolueena”. Aina tieto ei mene kuitenkaan perille tarkoitetulla tavalla, mistä myös Lähde muistuttaa huomauttaessaan, että vikaa on kampanjoiden suunnittelussa. Vaalimainonnan sijaan käytetään pelkkää vaali-ilmoittelua. Kokoomus on kenties kyennyt kynnelle juuri siksi, että se palkkasi asialle yhden maamme johtavista mainostoimistoista.

Kuitenkin myös mainonnassa haisee mätä koira. Jos mainoksen tarkoitusperät paistavat läpi, ihmiset kääntävät asialle selkänsä. Ja mihinkäpä kampanjointia oikeastaan tarvittaisiin, jos taustalla ei löyhkäisi jokin valhe? Vaalirahoitusskandaalin jälkeisessä todellisuudessa voi olla parempi, ettei mainosta kovin paljoa saati yritä vaikuttaa rahalla vaan antaa kilpailijoiden epäonnistumisten puhua puolestaan.
 

2. Puolueiden toisista puolueista kylvämät sanonnat

Tähän ryhmään kuuluvat molemminpuolinen mudanheitto ja vastapropaganda. Oppositiopuolueiden toimistoista on ollut varsin helppo letkauttaa, että Vanhasella oli kakkonen, jota tuki Kyösti Kakkonen, ja että kokoomus oli Suomen toivo, koska sitä tuki Toivo Sukari. Tunnetuimpia tämän lajin sanontoja on demarien maininta vihreistä ”kokoomuksen puutarhaosastona”.
 

3. Poliitikkojen ja heidän tukiryhmiensä itsestään lanseeraamat sanonnat

Tämän alan klassikon muodostavat vanhat Tankero-vitsit, joita kepu laski liikkeelle presidentiksi pyrkivästä Ahti Karjalaisesta. Puolue yritti selitellä alkoholisoituneen ja sammaltavan Karjalaisen huonoa englannin kielen taitoa parhain päin lavastamalla asiasta ”vitsin”. Ei onnistunut, kuten eivät puolueiden itseironiset pyrkimykset yleensäkään.

Ironia on aina vaarallista, koska se jättää tulkinnan avaimet vastaanottajan käsiin. Lisäksi itseironia edellyttää henkistä kypsyyttä, jota poliitikoilla ei ole, eikä itseironiassa saa koskaan olla sovinnainen tai jäädä puolitiehen. Tätä kynnystä poliitikot eivät pysty ylittämään keskiluokan ihanteita tavoitellessaan. Siihen pystyvät lähinnä itseään tai toisia ihmisiä parodioivat taiteilijat.
 

4. Tiedotusvälineiden, kansalaisten tai poliitikkojen kilpailevista poliitikoista keksimät sanonnat

Tämän ryhmän ilmaisut liittyvät poliitikkojen persoonaan. Politiikkahan on hyvin henkilökohtaista, vaikka usein muuta väitetään. Oikeastaan politiikassa ei muuta olekaan kuin persoonallista ainesta ja yksittäistapauksia, jopa niin, että puolueet ovat alkaneet näyttää edustajiltaan, ja edustajat tulevat puolueideologiansa näköisiksi. Juuri siksi politiikassa ei voida käydä ”yleistä keskustelua”. Henkilökohtaisia asioita ja yksittäistapauksia ei pidä yleistää, ja politiikassa kaikki on nykyään persoonallista tai koostuu yksittäistapauksista. Niinpä syvällisin arvofilosofia koostuu ministerien sukkienvaihdosta tai heidän seksiseikkailuistaan.

Kiistellyimpiä persoonia politiikan nykyareenalla on edelleenkin Paavo Väyrynen. Hänen vastoinkäymisensä tiedotusvälineiden kanssa ovat synnyttäneet kokonaan uuden käsitteen, ”väyrystellä”, jolla tarkoitetaan välttelevää, kiertelevää tai epärehelliseltä vaikuttavaa menettelyä. Siihen kuuluvat myös selittelyt ja kiertoilmaisut: omien sanojensa mukaan Väyrynen ei käännä takkiaan eikä pidä hihassaan varakortteja vaan soveltaa ”kaksoisstrategiaa”. Niin hän istuu ministeriaitiossa ketunhäntä kainalossaan tyytyväisenä kuin korvan takaa rapsutettu kissa.

Mitä muuten Väyrynenkään olisi ilman Jukka Puotilan imitaatioita? Mistä Mauno Koivisto tunnettaisiin ilman Kari Suomalaisen pilapiirroksia, joiden kautta ihmiset alkoivat havaita hänen hiuskiehkuransa? Mitä muuten Väyrynenkään olisi ilman Jukka Puotilan imitaatioita? Mistä Mauno Koivisto tunnettaisiin ilman Kari Suomalaisen pilapiirroksia, joiden kautta ihmiset alkoivat havaita hänen hiuskiehkuransa? Juuri siksi myös pilapiirtäjä lopulta sanoi (Mitä, Missä Milloin 1977), että ”aiemmin poliitikot eivät pitäneet siitä, että he joutuivat pilapiirroksiin, mutta myöhemmin he loukkaantuivat, elleivät päässeet niihin”.

Poliitikkojen on kiittäminen julkisuudestaan omia pilkkaajiaan. Muutamat ovat oivaltaneet satiirien arvon ja houkutelleet ivaajansa oman poliittisen leirinsä kannattajiksi. Näin on toteutunut Machiavellin neuvo ”Viisas valtiomies etsii ystävät läheltä ja viholliset kaukaa” ja Kummisedän viisaus ”Pidä ystävät lähellä mutta viholliset vielä lähempänä”.
 

5. Kiertoilmaukset

Kiertoilmausten käyttämiseen liittyy usein totuuden peittelyä tai suoraa valehtelua. ”Kulujen karsiminen”, ”tuottavuuden parantaminen” ja ”toimintojen tehostaminen” ovat virkavaltaisia sanontoja, joista ei selviä, mitä niiden mukaisesti toimittaessa oikeastaan tehdään. Niiden läpi näkeminen ei kuitenkaan vaadi paljoa.

Huomattavasti tiheämmän pöheikön muodostaa ”huoltosuhteen varassa oleva verotusjohdannainen palvelurahoituksen kestävyysvaje”, mutta sekin on elävä osa politiikan kieltä. ”Kokonaisratkaisu” taas on kiertoilmaus ”ota tai jätä”-tilanteelle. Koska kokonaisratkaisu ei salli keskustelua, se ei yleensä ratkaise ongelmien kokonaisuutta. Asian kiteytti eräs ministeri sanoessaan ”Mitään ei ole sovittu ennen kuin kaikki on sovittu”.

Aikana, jonka raamatunsanaa ovat ”kilpailuttaminen” ja ”globalisaatio”, voi useimmissa uhkaavissa vaihtoehtotilanteissa onneksi vastata: ”Jos näistä pitää valita, kiitos ei kumpikaan.”
 

6. Ideologiset sanonnat

Kaikki, mitä politiikassa sanotaan, on luonnollisesti ideologioiden ryvettämää. Ideologisten sanontojen ryhmään kuuluvat puolueiden aatemaailmasta tai ohjelmasta tunnetut fraasit ja terminologia. Ne on kuitenkin melko helppo tunnistaa, kuten tiettyyn poliittiseen teoriaan sisältyvä maininta ”proletariaatin vallankumouksesta”, jolla kuka tahansa punahilkka voi kirvoittaa sopivalta yleisöltä raikuvat aplodit.

Syvimmillään ideologisuus on silloin, kun ideologiaa on vaikea tunnistaa ideologiaksi. Näin käy, kun tavanomaisen kielen käsitteet alkavat saada yksipuolisen tai alkuperäisestä sisällöstään etääntyneen merkityksen. Esimerkiksi puhuttaessa ”hyvinvointivaltiosta” on syytä tarkistaa, onko kyse valtion vai ihmisten hyvinvoinnista. Puhe ”oikeusvaltiosta” puolestaan ei suoraan kerro, tarkoitetaanko valtion vai kansalaisten oikeuksia. Valitettavasti tuomioistuimet tarkastelevat asioita useimmiten julkisen edun ja syytettyjen kannalta eivätkä yksilöiden edun tai uhrien näkökulmasta, mikä kertoo, millainen ystävä valtio ihmiselle on.

Arkikielen sanasta ”miespoliitikko” on tullut hämmästyttävällä tavalla kielteinen ilmaus, kun taas sanaa ”naispoliitikko” pidetään myönteisenä. Yliopistomaailmassa sanalla ”feministi” on vastaava myönteinen arvovaraus, kun taas sanaa ”sovinisti” pidetään kielteisenä, vaikka tosiasiassa sekä feminismi että sovinismi ovat kumpikin aivan yhtä epätieteellisiä asenteita. Hallitus puolestaan on sisällyttänyt ohjelmaansa tavoitteen nimeltä ”sukupuolikysymyksen valtavirtaistaminen” (Matti Vanhasen II hallituksen ohjelma, s. 61). Se merkinnee, että feminismistä ja naisten etuoikeuttamisesta yritetään tehdä koko yhteiskuntaa hallitsevia periaatteita, joilla sivuutetaan sisällöllisiä asiakysymyksiä ja ihmisyksilöiden pätevyyksiä esimerkiksi virantäytöissä.

Ovelimpia ideologisen vallankäytön muotoja on vedota ”yleiseen etuun”. Lähteen mukaan yleinen etu ei ole määriteltävissä, joten sen merkitys riippuu lausujan arvovallasta ja määrittää yleisen edun samaksi kuin lausujan oma etu. Yleisen edun kiistäminen on vaikeaa, koska yleisen edun puuttuminen olisi yleisen edun vastaista.
 

7. Sattuvat sanonnat

Kieli on siitä hieno instrumentti, että se valaisee todellisuutta usein paremmin kuin täsmällisinkään teoria. Retorinen ilmaus ampuu sopivasti yli tai ohi mutta osuu samalla paremmin maaliinsa. Tämä on ”asioiden sanomista niiden oikealla nimellä”. Ja esimerkkejä riittää nimistöstä eli ”siltarumpupoliitikoista” ”kaviaarikommunisteihin” ja vaaleihin liittyvästä retoriikasta ”Humahtikos lunta saappaanvarteen?” aina mainosten sloganeihin ”Yhdessä saamme molemmat!”. Sattuvat sanonnat ovat retoriikkaa puhtaimmillaan.
 

8. Havaintoon perustuvat totuudet

Havaintoihin perustuvat totuudet ovat usein lähtöisin kansan karttuisasta kädestä aivan niin kuin sattuvat sanonnatkin. Ne esitetään yleensä politiikan ulkopuolisesta näkökulmasta, ja niihin liittyy – kuinkas muuten – politiikan arvostelua. Eräs esimerkki on ”ministerikyyti”, jonka kautta välittyy tunne, että virka-autoon asututtuaan kansan palvelija ei ole enää tavoitettavissa. Myös kritiikki törmää usein puskureihin. Kiintoisaa onkin, että kun kansanedustajat saivat avustajat, edustajien kiireet vain lisääntyivät.
 

9. Poliitikkojen suojautumisstrategiat

Tämä retoriikan laji on tekemisissä suoran valehtelun kanssa. Jukka Paastela muistuttaa, että politiikassa syntyy tilanteita, jolloin totuutta ei kerta kaikkiaan voida kertoa. Esimerkiksi diplomatiassa valehtelu on olennainen osa toimintaa. Niinpä se, joka olettaa kuulevansa diplomaatilta totuuden, pettää itseään. Sama on syytä muistaa poliitikkoja lähestyttäessä.

Poliitikon kannalta kaikki menee hyvin niin kauan kuin valhe kestää eikä rikota lakia. Sen jälkeen alkaa yleensä tuhon tie. Seuraa selittelyjä, kuten ”niin minulle on kerrottu”, jonka tehtävänä on vakuutella, että poliitikko ei olekaan itse asioista vastuussa. Tai ”puhun niin totta kuin osaan”, jonka tarkoitus on muistuttaa, että poliitikko haluaa varjella valtiosalaisuuksia, vaikka hän koettaakin salailla omiaan.

Pelastaakseen puolueen maineen kollegat voivat yrittää siivota pöydän ja julistaa asioiden ”perinpohjaisen selvittämisen”. Yleensä se tarkoittaa, että jokin komitea laitetaan puolueen luottohenkilön johdolla hautomaan asiaa vähintään vuodeksi ja ”työrauhaa” vaatien kielletään julkinen kritiikki ja keskustelu.

”Täyden poliittisen vastuun kantaminen” puolestaan merkitsee sitä, että poliitikko ei eroa esimerkiksi vaalirahoitusskandaalin tai muun korruption paljastuessa vaan istuu kaikissa luottamustoimissaan ja tehtävissään vedoten ”lähestyviin vaaleihin”, joissa kansa saisi ratkaista asian. Näin hän toivoo, että henkilökohtaiset väärinkäytökset peittyisivät yleisiin vaaliteemoihin ja kansa unohtaisi yksityiskohdat.

 
10. Tiedotusvälineiden luomat mielikuvat

Puhe mediapelistä ei ole lainkaan perusteetonta. Media sekä luo että tuhoaa julkkiksia, myös poliitikkoja. Logiikka on: ”Me loimme sinut, ja siksi meillä on oikeus ampua sinut alas. Juuri siitä ilosta me kaiken teimme!” Tätä ei vain kannata sanoa tiedotusvälineistä suoraan.

Julkisuutta ei koskaan saa omilla ehdoillaan. Media nostaa esille vain ne asiat, jotka se haluaa poliitikoilta kuulla. Sen, kenet media valitsee jonkin asian ajajaksi, se valitsee myös itse. Jos sanot poliitikkona jotakin muuta kuin media haluaa sinun sanovan, kyseinen osuus leikataan lähetyksestä tai lehtijutusta pois.

Median skandaalinhimoa voi joissakin tapauksissa käyttää myös hyväkseen. ”Huippupoliitikoksi” pääsee Suomessa tekemällä jotain laitonta. Paisutellakseen asiaa iltapäivälehdet kirjoittavat mitättömästäkin poliitikosta seuraavan jutun: ”Huippupoliitikko ajoi ylinopeutta”. Tällä tavoin esimerkiksi tv-juontaja Maria Guzenina-Richardsonista tuli Jussi Lähteen mukaan hetkessä huippupoliitikko.


Harvat ja valitut

Lähde on siteerannut politiikan sanakirjassaan Ilkka Kanervaa, jonka mielestä on harmillista, että niin harva Suomen poliitikoista on todellakin poliitikko. Missit, urheilijat ja lavalaulajat eivät ole parhaiten asioista perillä. Niinpä he eivät ole politiikassa kovin toimintakykyisiä, mitä taas Kanerva itse on osoittanut olevansa monellakin elämänalueella.

Populistien päätyminen poliitikoiksi on nähdäkseni helpotus ammattipoliitikoille, sillä popparit ovat puoluejohdolle ongelmattomia tapauksia. Heillä ei ole poliittista ohjelmaa, mielipiteitä eikä tutkimuksellisia eikä kirjallisia näyttöjä. Niinpä heistä voidaan tehdä kuuliaisia napinpainajia. Politiikan moraali on juuri siksi niin kurjassa tilassa, että asioista jotakin tietäviä ei yleensä valita eduskuntaan.

Populismi on tietenkin myös arvostettavaa kansanomaisuutta, eikä poliittisen järjestelmän itsensä pidä ryhtyä suin päin määrittelemään jotakin yhteiskunnallista toimintaa epäkelvoksi. Valitettavasti viranomaisvalta ja oikeuslaitos ovat viime aikoina pyrkineet tekemään niin. Populismin heikkoudet piilevät kuitenkin siinä, että pelkkiä mielipiteitä ei voida taikoa tosiasioiksi. On olemassa oikeaa ja väärää tietoa, totuuksia ja epätotuuksia.

Seuraavissa vaaleissa monet politiikan ikänestorit joutuvat luullakseni väistymään. Mutta kehnoa on, jos tilalle valitaan henkilöitä, jotka eivät tiedä esimerkiksi valtiontalouden hoidosta ja monien elintärkeiden asioiden tilasta kerrassaan mitään.


Lähteet

Lähde, Jussi, Politiikka-suomi sanakirja – Tuppeensahattuja ja erikoishöylättyjä ilmaisuja politiikan saralta. Helsinki: Kustannusyhtiö Paasilinna, 2009.
Paastela, Jukka, Valhe ja politiikka – Tutkimus hyveestä ja paheesta yhteiskunnallisessa kanssakäymisessä. Helsinki: Gaudeamus, 1995.

Miten Suomi-neidon käsilaukku vietiin?

Suomi on pääomaköyhä maa ja sellaisiksi jää. Niinpä maahamme on yritetty houkutella ulkomaisia sijoituksia, jotta voitaisiin hankkia miljoonia maksavia paperikoneita ja rakentaa kauppakeskuksia ja siltoja.

Ulkomaisen pääoman virtaaminen suomalaisiin yrityksiin on kuitenkin yhtä suuri ongelma kuin kotimaisen pääoman karkaaminen ulkomaisiin sijoituskohteisiin. Suomessa ovat vuosisatojen ajan toimineet ulkomaiset teollisuusyrittäjät, kuten norjalainen Hans Gutzeit, joka perusti Kotkan sahan. Hänen alulle panemansa Enso-Gutzeit omisti lopulta niin suuren määrän maita ja mantuja, että J. K. Paasikivi taivutteli vuonna 1918 Suomen valtion ostamaan firman osake-enemmistön pelkästään kansallisen itsemäärämisoikeuden vahvistamiseen liittyvistä syistä.

Niin sanottu Kekkosen perintö puolestaan luotiin 1960-luvulla, kun valtio investoi myrrysmiehen junailun tuloksena suuria summia erityisesti Pohjois-Suomeen. Aina nämä hankkeet eivät olleet liiketaloudellisesti kannattavimpia, ja joskus ne jopa koettelivat kilpailijoiden oikeuksia, mutta aluepoliittisesti ja kansantaloudellisesti ne olivat yleensä edullisia.

Ulkomaisen yritystoiminnan tulokset Suomessa ovat riippuneet teollisuuspatruunoiden hyväntahtoisuudesta ja viime kädessä heidän persoonallisista ominaisuuksistaan. Kasvottoman kapitalismin aikakaudella omistajalla harvoin on persoonaa, ja patruunastakin on usein jäänyt vain luoti, joka sattuu kipeästi jonkun pois saneeratun työläisen nahkaan. Kun omistaja on muualla, Suomessa toimivissa yrityksissä ei voida tehdä työllistäviä ratkaisuja edes siinä tapauksessa, että haluttaisiin. Ongelma on sekin, että Suomessa ei synny kovin paljon uusia yrityksiä menetettyjen tilalle.

Myös suomalaisen pääoman vaellus ulkomaille on päätynyt polkemaan ojien pohjia. Maailmanlaajuisen laman alettua suomalaisten eläkekassojen noin 122 miljardin omaisuudesta katosi suunnilleen 17 miljardia, kun ulkomaisiin rahastoihin tehdyt riski-investoinnit painuivat pakkasen puolelle.

Kokonaan oman lukunsa Suomen taloushistoriassa muodostavat valtionyhtiöiden myynnit. Suomen valtion omaisuuden pois myyntiä on päädytty pitämään yhtä epäonnistuneena kuin Margaret Thatcherin yksityistämispolitiikkaa, jonka tuloksena esimerkiksi Lontoon lentoasemat ovat nyt korkeita maksuja perivän espanjalaisomistajan hallussa. Vastaavanlainen virhe Suomessa oli Digita Oy:n myynti ranskalaisyritykselle. Liikenteen strategisten solmukohtien ajautuminen vieraaseen hallintaan on ollut haitallista sekä valtioiden toimintakyvylle että turvallisuudelle. Toisen esimerkin yksityistämisen epäonnistumisesta tarjoaa terveydenhoitopalvelujen ulkoistaminen, joka on osoittautunut kustannustehottomaksi kunnissa.

Omistajuudesta määräävän uuden lainsäädännön puitteissa valtio on joka tapauksessa luopunut osakkuuksistaan ja päätösvallastaan niissä yrityksissä, joissa sillä ei ole strategista eikä sijoittajanintressiä. Saadut varat on koetettu käyttää valtionvelan maksuun, mutta entistä useammin niillä on jouduttu kuittaamaan myös juoksevia kuluja. Kertatuloilla ei voida kuitenkaan rahoittaa pysyviä menoja.

Valtion tulisikin olla sijoittajana erilainen kuin pelkkiin voittoihin tähtäävän pääomasijoittajan. Valtiolla ei ole koskaan pelkkää sijoittajanintressiä, sillä valtio olemme me kansalaiset. Niinpä valtion rooli sijoittajana on väistämättä toisenlainen kuin pelkkiä tuottoja saalistavan pääomasijoittajan rooli. Tässä mielessä nykyinen valtion omistajuutta säätelevä lainsäädäntö on periaatteiltaan virheellinen. Valtion tulisi olla niin sanottu aktiivinen omistaja, joka voi vaikuttaa myös yritysten strategioihin ja niissä tehtäviin päätöksiin.


Kansallisomaisuuden ryöstö

Yleisradion taloustoimittajana pitkään toiminut Seppo Konttinen julkaisi jokin aika sitten kirjan nimeltä Kansallisomaisuuden ryöstö (WSOY 2009). Hän kuvaa siinä, kuinka Suomen valtion omaisuutta myytiin kiireellä, ja nyt sitä ostetaan (ainakin näennäisesti halvemmalla) takaisin. Trendi on tunnettu myös muualla talouselämässä. Vastaavasti esimerkiksi suomalainen pankkiiriliike FIM myytiin ensin islantilaispankille, mutta islantilaispankkien romahdettua yhtiön toimiva suomalaisjohto on ostanut koko osakekannan takaisin Suomeen halvemmalla hinnalla.

Ei ole siis ihme, että laman myötä avautuneen pörssialen aikana Jyri Häkämiehellekin tuli kiire jakaa valtionyhtiöt strategisesti tärkeisiin ja vähemmän tärkeisiin ja esittää toiveensa sen johdosta, että ainakin strategisesti tärkeät firmat saataisiin pysymään sinivalkoisen pääoman piirissä. Tehtävää varten kaivettiin esiin vanha säästölipas, SKOP:ilta saatujen Tampella-osakkeiden säilytystä varten perustettu roskapankki Solidium, johon hallitus nopeasti keräsi noin viiden miljardin arvosta muun muassa Kemiran, Metson, Outokummun, Rautaruukin, Sammon, Spondan ja Stora Enson osakkeita.

Entä mitä vikaa tällaisessa politiikassa sitten on? Konttisen mukaan rahaa siirretään vuotavalla ämpärillä, jolloin osa katoaa välikäsien taskuihin matkalla. Hänen mukaansa yhtiöitä takaisin ostettaessa monet välittäjät ja optio-oikeutetut ovat päässeet hyötymään varojen siirtelystä ja edistämään henkilökohtaisia intressejään myös virka-asemassa tai hallituksen jäsenenä toimiessaan. Esimerkiksi Kemijärven sellutehtaan lopettamisesta hyötyneenä Konttinen pitää Anaika Groupia, joka lupasi perustaa paikalle puuliimatehtaan ja jonka eräs pääomistaja on Jyri Häkämiehen ystävänä tunnettu Jaakko Kilpeläinen.

Elisan osien ostamisessa takaisin islantilaisilta käytettiin puolestaan lobbarina Varmaa, jonka entinen toimitusjohtaja on kauppa- ja teollisuusministeriön entinen kansliapäällikkö Matti Vuoria. Konttisen mukaan Elisan kokoomuslainen lobbari Velipekka Nummikoski puolestaan toimii valtiovarainministeriön valtiosihteerinä, ja kirjoittaja luetteleekin suuren määrän erilaisia kaksoisrooleista johtuvia jääviysepäilyjä ja talouselämän toimijoiden sekä virkamiesten välisiä riippuvuussuhteita.

Johtajien uhrautumista isänmaan hyväksi? Kenties, mutta myös nappikauppaa omaksi eduksi. Ja ne napit ovat olleet kansainvälisten suuryritysten kokoisia. Erityistä huomiota Konttinen kohdistaa Jukka Härmälän Stora Ensossa tekemien Amerikan-kauppojen epäonnistumiseen ja kruununjalokiven eli Soneran menetykseen. Syy molempiin oli hihojen palaminen kansainvälisessä bisneksessä.

Konttisen kirja on mielestäni viime aikojen parhaita talouspoliittisia kokonaisanalyyseja, ja se kannattaa lukea siinä missä takavuosien anonyymi Sonera-kirjakin. Teoksen heikkoutena on tosin se, ettei kirjoittaja ota markkinataloutta arvostellessaan riittävästi huomioon, kuinka likaista peliä poliittisesti nimitetyt kepulaiset ja vasemmistolaiset luottohenkilöt pelasivat valtionyhtiöissä jo 1960- ja 1970-luvuilla: täsmälleen samanlaista kuin Kremlin mustissa autoissa istuessaan. Tässä mielessä kuva valtiojohtoisuuden kultakaudesta on idealisoitu.


Voiko politiikka olla väärää, jos se kannattaa?

Konttisen argumentit näyttävät johtavan markkinatalouden kritiikkiin, katseleepa niitä sitten mistä suunnasta tahansa. Kirjoittaja nimeääkin pääsyylliseksi uusliberalistisen yksityistämisideologian, jota hänen mukaansa alettiin toteuttaa jo Harri Holkerin hallituskaudella. Globaalin kapitalismin aikakaudella maailmalla on yksityistetty tuhansia valtionyrityksiä, ja melkein aina pilkkahintaan.

Konttinen ei ota mielestäni riittävästi huomioon, että Suomen valtio ostaa nyt osakkeita takaisin halvemmalla kuin ne on myyty. Sen sijaan hän alleviivaa osinkotulojen menetyksiä ja verokertymänä saamatta jääneitä osia. Kaikki kerrannaisvaikutukset huomioon ottaen täsmällisen tilin tekeminen on hyvin vaikeaa, mutta itse tavoite eli omaisuuden takaisin hankkiminen on joka tapauksessa puolustettava.

Myönteistä valtion omaisuuden takaisin ostoissa on ollut halu pitää omaisuutta kotimaisessa määräysvallassa. Tämä ei kuitenkaan saisi riittää, vaan valtion omistajuutta pitäisi kehittää aktiivisen omistajuuden suuntaan, toisin sanoen määräysvaltaa pitäisi käyttää työllisyyden edistämiseen. Lobbareiden ja bulvaanien kannalta myönteistä on ollut tietysti se, että he ovat voineet päästä voittoihin, kun kauppoja on tehty ja rahaa on vaihtunut.

Kuten taloudessa yleensä, myönteiset asiat voidaan nähdä myös kielteisinä: yksityistämispolitiikan seurauksena firmoja vietiin pörssiin, ja yrityksissä alkoivat suuret saneeraukset ihan vain kurssiarvon kohottamiseksi. Tehosteeksi luotiin optiojärjestelmä, jonka tuloksena johtajat puristivat firmoista kaikki mehut nostaakseen osakkeiden kurssin mahdollisimman korkealle siihen ajankohtaan mennessä, jolloin optiot laukeavat.

Kun optiot oli vaihdettu osakkeiksi ja osakkeet rahaksi, kurssiarvo saikin johdon puolesta romahtaa, jolloin myöskään optioiden väitetty sitouttava merkitys ei toteutunut. Maksajiksi joutuivat yritysten entiset osakkaat eli Suomen valtio ja sen kansalaiset; optiot kun vaihdetaan osakkeiksi yleensä uusien osakkeiden annin yhteydessä, jolloin vanhojen osakkaiden suhteellinen osuus yrityksestä pienenee uusien omistajien eduksi. Näin valtion omaisuutta on siirtynyt optioilla voideltujen palkkajohtajien haltuun.

Kärsivänä osapuolena ovat olleet asiakkaat ja työntekijät, joita on hiillostettu ja irtisanottu. Juuri tätä logiikkaa seuraten esimerkiksi Fortumin johto kuritti kuluttajia, nosti sähkön hintaa ja tehosti toimintoja. Kurssin maksimointi toi noin kymmenen miljoonan optiovoitot esimerkiksi Mikael Liliukselle, vaikka hänen lähtönsä jälkeen firmaan jäikin lähinnä savuavat rauniot. Optiojärjestelmästä ei ole ollut etua yrityksille itselleen lainkaan, sillä yhtiöt eivät koskaan hyödy siitä, että niiden omistajat myyvät omistuksiaan.


Valtio olisi vähemmän köyhä, jos firmoja ei olisi myyty

Valtion yrityksillä harjoitettavaa bisneksentekoa pitäisi hillitä jo siksikin, että kauppaa käydään kansalaisten varoilla. Seppo Konttinen pitää vääristymien syinä perimmältään samoja tekijöitä kuin yhdysvaltalainen John Kenneth Galbright vuonna 1955 julkaisemassaan teoksessa The Great Crash. Siinä taloustieteilijä analysoi vuoden 1929 romahduksen taustatekijöitä. Ne olivat: omaisuuden epätasapainoinen jakautuminen, huono pankkirakenne, ulkomaankaupan epätasapaino ja taloudellisen älymystön surkea tila. Nämä tunnetaan myös Suomen 1990-luvun laman syinä.

Kun valtionomistajapolitiikassa on tapahtunut globaalin taloustaantuman aikana täydellinen takinkääntö, voidaan kysyä, eikö olisi ollut viisaampaa pitää alkuperäisestä omistajuudesta kiinni. ”Ei”, vastaavat sijoittajat, sillä moni hyvä kauppa olisi jäänyt tekemättä. ”Kyllä”, vastaavat työntekijät, sillä moni työpaikka olisi tällä tavoin jäänyt lopettamatta, ja kansallisesta itsemääräämisoikeudesta olisi voitu pitää paremmin kiinni.

Perussuomalaisten Timo Soini ihmettelikin taannoin sitä, miksi Kemijärven tehtaan valtiolle ostamiseen ei löytynyt rahaa, vaikka valtio sijoittaa jatkuvasti varoja muihin yrityksiin ja pitää jopa Kreikalle antamaansa 1,5 miljardin euron luottoa hyvänä investointina. Vastaus sijoittajaksi ryhtymistä koskevaan kysymykseen on se, että valtio investoi tiettyihin kohteisiin, koska raha tuottaa niissä enemmän kuin lainaaminen maksaa pankeista.

Tässä valossa Kemijärven tehtaan ostaminen valtiolle olisi ollut erinomaisen hyvä sijoitus, sillä sijoitetun pääoman tuotto (ROI) oli kyseisessä tuotantoyksikössä noin 10 prosenttia, mikä ylitti konsernin keskiarvon. Tehtaan lopettamisesta hyötyivätkin Suomessa vain Vihreä liitto, Stora Enson kilpailijat ja Saksan puunjalostusteollisuus, kun Lapin hakkuut vähenivät ja tuotantoa siirrettiin ympäristöverukkeita käyttäen Keski-Eurooppaan.

Mikäli vaivaudutaan pohtimaan, olisivatko valtion sijoitukset tuottaneet paremmin, jos yrityksiä ei olisi alun perinkään myyty, päädytään hämmästyttävään tulokseen. Palkansaajien taloudellisen tutkimuslaitoksen johtaja Jaakko Kiander julkaisi vuonna 2008 selvityksen, jossa todisteltiin, että mikäli valtio ei olisi myynyt yhtiöitään, valtion varallisuusasema olisi nykyään huomattavasti nykyistä parempi.

Vuonna 2007 valtiolla oli velkaa 57 miljardia euroa, ja yhtiöissä olevien omistusten arvo oli 27 miljardia. Valtiolla oli siis tuolloin nettovelkaa 30 miljardia euroa. Jos valtio olisi pitänyt omaisuudestaan kiinni, sillä olisi ollut velkaa 72 miljardia euroa, mutta yhtiöissä olevan varallisuuden arvo olisi ollut 60 miljardia euroa, jolloin nettovelkaa olisi ollut vain 12 miljardia euroa!

Lisäksi valtion yritykset ovat tuottaneet koko taloudellisen nousukauden ajan erinomaisen hyvin, ja osinkovoitot ovat olleet suuria. Nyt tuotot ovat virranneet yksityisten omistajien hyväksi. Tätä korostaessaan Seppo Konttinen on tosin vetänyt kirjassaan kurvit suoriksi. Valtionyhtiöthän ovat takoneet suuria voittoja nimenomaan siksi, että niitä on saneerattu rajusti, ja tästä puolestaan on ollut kiittäminen yksityistämistä.

Jaakko Kianderin laskelmien mukaan valtion olisi joka tapauksessa kannattanut omistaa firmansa, vaikka loppusummasta vähennettäisiin valtion velkojen hoitomenot. Myös pelkällä taloudellisella pelisilmällä katsoen valtion ei olisi siis kannattanut myydä yhtiöissä olevaa varallisuuttaan. Tällainen lopputulos on tosin jokaisen talouspoliittisen asiantuntijan arvattavissa. Kaikkihan tietävät, että pitkäjänteinen osakesijoittaminen tuo melkein aina korkeamman tuoton kuin markkinakorkoinen laina vie, mikäli sijoittaja vain selviytyy lainojensa hoitovelvoitteista.

Olen myös itse puhunut valtion velkaantumisen hillitsemisen ja takaisinmaksun puolesta, mutta tällöin tavoitteenani on ollut ensisijaisesti työttömyydestä johtuvien syömävelkojen eikä sijoituksessa olevien velkapääomien supistaminen. Mikäli kotimaisiin yrityksiin sijoittamisen etuja painotetaan vielä työllisyysvaikutuksilla, valtion investointitoiminnan edullisuus näyttää entistäkin valoisammalta.

Kianderin laskelmaa vastaan on esitetty, ettei siinä ole otettu huomioon taloudellisten tekijöiden ulkopuolisia seikkoja, kuten ”omistuspohjan laajenemisen” tuomia ”hallinto- ja kannustinmekanismeja”. – Niinpä niin. Suomeksi sanottuna ne tarkoittavatkin juuri noita keinottelijoiden itselleen sluibailemia taloudellisia etuja ja hyötyjä.


Lähde:

Konttinen, Seppo, Kansallisomaisuuden ryöstö. Helsinki: WSOY, 2009.

Miehet alipalkattuina

Pamfletti on jälleen suosittu tietokirjallisuuden muoto. Esimerkiksi WSOY perusti jokin aika sitten Barrikadi-sarjan pamflettimaista julkaisemista varten, ja Akateeminen Kirjakauppa on avannut nettisivuilleen erityisen pamflettien luokan.

Pamfleteilla tarkoitetaan yleisesti haukkuma- ja kiistakirjoituksia. Niiden esiinnousu johtunee yhteiskunnallisen keskustelun kuumenemisesta. Syitä siihen on monia. Vastakkain ovat entistä useammin kansalaisten ja julkisen vallan napit. Vielä 1970-luvulla pamfletteja kirjoittivat niin sanotut edistykselliset. Nyt kun kyseinen pullamössösukupolvi on viroissa, pamfletteja kirjoittavat heidän arvostelijansa.

Aiheet vaihtelevat maahanmuutosta feminismiin ja talouspolitiikkaan sekä poliittisten vallankäyttäjien rötöksiin. Myös minun työpöydälleni on viimeksi kuluneen vuoden aikana kertynyt useita pamflettimaisia pienoistutkimuksia ja tutkielmia.

Kaikki pamfletit eivät ole sillä tavoin hyökkääviä, kärjistettyjä tai suorastaan vääristeleviä kuin esimerkiksi Barrikadi-sarjan avannut Leena Hietasen Viron kylmä sota (2008) tai Johan Bäckmanin Viro-kirjoitukset. Mukaan mahtuu paljon asiallista tietoa sisältävää kirjallisuutta, kuten Seppo Konttisen Kansallisomaisuuden ryöstö (2009), Esko Riepulan ja Petri Koikkalaisen Näin valta ostetaan (2009) ja Timo Vihavaisen esseemäinen Länsimaiden tuho (2009). Pamflettimaisia aineksia sisälsi myös Henry Laasasen erinomainen Naisten seksuaalinen valta (2008).

Pamflettimuodon suosio yliopistomaailmassa on merkki tieteellisen keskustelun puuttumisesta. Kun kukaan ei suostu kuuntelemaan toistaan ja kaikki puhuvat yhteen ääneen, ihmiset koettavat saada asiansa esille kärjistämällä. Toinen syy pamflettimaisen esittämisen lisääntymiseen on varmastikin se, että poliittista korrektiutta vaativassa mediassa kaikki sovinnaisesta poikkeava alkaa kuin automaattisesti näyttää ”pamfletilta”.


Kuinka väite naisten alipalkkauksesta kumotaan?

Totuus tulee harvoin kovissa kansissa. Paljon useammin sitä jaetaan tiskin alta. Uutta, yllättävintä ja ansiokkainta tietoa eivät tuo esille välttämättä ne kirjat, jotka hyväksytään kustantajien ohjelmiin.

Nostankin esiin erään teoksen, joka mielestäni ansaitsisi saamaansa paremman aseman julkisessa keskustelussa. Teos sisältää vahvan argumentin ja uskottavat perustelut, joilla on mielestäni myös tutkimuksellista arvoa. Silti teosta ei ole julkaistu minkään kustantamon kautta, vaan tekijä on painattanut kirjan omakustanteena. Hän onkin väitteistään niin varma, että lupaa 50 000 euron rahapalkkion sille, joka pystyy kääntämään hänen argumenttinsa kumoon.

Työaika- ja ajankäyttötilastoihin perehtynyt emeritustutkija Pauli Sumanen on osoittanut teoksessaan Valhe, emävalhe, ”naisen euro on 80 senttiä” (2009), että niin tieteessä kuin politiikassakin esitetyt väitteet naisten alipalkkauksesta ja miesten paremmista palkoista ovat tuulesta temmattuja. Sumasen mukaan viralliset tilastot on laadittu tarkoitushakuisesti naisia suosiviksi, sillä niissä vertailujen lähtökohtana on pidetty ansiotasoa eikä palkkatasoa.

Ansiotaso tarkoittaa tietyn ajankohdan bruttoansioita. Palkkataso puolestaan tarkoittaa palkan määrää samanlaista yhteisverrannollista työaikayksikköä kohti. Sumanen esittää väitteidensä tueksi seuraavan tilastotiedoilla tuetun päätelmän.

Tilastokeskuksen tulo- ja varallisuustilaston 2006 mukaan naisten ansiotulot valtionverotuksessa ilman pääomatuloja olivat 40 256 miljoonaa euroa ja miesten 51 935 miljoonaa euroa. Näin ollen naiset näyttäisivät saaneen ansiotuloja 77,5 prosenttia siitä, mitä miehet saivat. Vertailu jätetäänkin useimmiten tähän.

Sumanen jatkaa kuitenkin analyysia. Jos esiin kaivetaan Tilastokeskuksen julkaisu Sukupuolten tasa-arvo – Naiset ja miehet Suomessa 2007, voidaan havaita, että Tilastokeskuksen tekemän työvoimatutkimuksen mukaan miesten ja naisten tekemät työtunnit Suomessa vuonna 2006 olivat: naiset 1772,7 miljoonaa tuntia ja miehet 2282,4 miljoonaa tuntia.

Naiset tekivät siis 77,7 prosenttia siitä tuntimäärästä, jonka miehet tekivät. Kun ansiotulot jaetaan työtuntien määrällä, saadaan keskituntipalkka, joka naisilla oli 22,71 euroa ja miehillä 22,75 tuntia. Kun miesten tekemään työhön lisätään miehiltä vaadittu lähes ilmainen maanpuolustustyö, miesten keskituntiansioksi saadaan 22,21 euroa, joka on 50 senttiä vähemmän kuin naisilla!

Paremmin palkatuiksi osoittautuvat siis naiset, ja niinpä väite, että naisten eurosta puuttuisi jotakin, voidaan ymmärtää pelkäksi feministiseksi propagandaksi, mutta taloudellista tosiasiapohjaa sillä ei ole.


Miten miehiä palkkasyrjitään?

Väitteet naisten heikommasta palkkauksesta ovat osa feministien lietsomaa sukupuolten sotaa. Edellä esitetyn laskeman vahvistukseksi voin omasta puolestani huomauttaa, että siinä ei ole otettu riittävästi huomioon työn laatua vaan ainoastaan palkkauksen ja tuntien määrä. Analyysia voidaan siis edelleen syventää.

Mikäli huomioon otetaan myös työn laatu eli se, millaista työtä naiset ja miehet tekevät tuon likipitäen saman keskimääräisen tuntipalkkansa vastineeksi, saadaan tulos, joka on miehille raskaasti tappiollinen. Keskituntiansiot ovat sekä naisilla että miehillä lähes samat, vaikka miehet tekevät laadullisesti keskimäärin vaativampaa työtä kuin naiset.

Väittäähän naisliike itsekin, että miehet toimivat korkeampitasoisissa tehtävissä kuin naiset. Ja silti miesten ja naisten keskimääräisiksi tuntipalkoiksi asettuu kaikki alat huomioon ottaen lähes sama. Tämä on mahdollista vain, jos miehet saavat työn vaativuus huomioon ottaen keskimäärin huonompaa palkkaa kuin naiset.

Naisliikettä suosivassa tutkimuksessa työn vaativuustasosta pyritäänkin vaikenemaan, jotta miesten alipalkkaus ei paljastuisi. Virheellistä tutkimusta on tehty esimerkiksi niin, että on verrattu lentokapteenien (joista suurin osa on miehiä) ja lentoemäntien (joista suurin osa on naisia) palkkausta.

Kun lentokapteeneilla on parempi palkka kuin lentoemännillä, on päätelty, että miehet saavat parempaa palkkaa kuin naiset, että tasa-arvo ei toteudu ja että naisten ja miesten erilainen keskiarvopalkka on väärin. Luotettavan tutkimustuloksen saamiseksi olisi pitänyt vertailla naisten ja miesten palkkoja samojen ammattien sisällä, jossa ne ovat samat. Toimiessaan lentokapteenina nainen saa kokemus ja erilaiset lisät huomioon ottaen samaa palkkaa kuin mieskin. Samoin naiset ja miehet saavat esimerkiksi toimittajan työstä täsmälleen samaa palkkaa Yleisradiossa.

Naisten ja miesten keskiarvopalkkojen vertailu ammatista riippumatta onkin harhaanjohtavaa ja tyypillistä iltapäivälehtijournalismille, jolla feministit kiihottavat toisia naisia tarttumaan aseisiin miehiä vastaan. Se, että naiset voivat saada esimerkiksi lentoyhtiöissä kaikki ammatit huomioon ottaen miehiä keskimäärin alempaa palkkaa, ei johdu ihmisten sukupuolesta vaan siitä, että eri ammateissa todellakin maksetaan erilaista palkkaa. Se taas perustuu muun muassa työvoiman saatavuuteen, vaadittavaan koulutukseen ja työtehtävien tuottavuuteen, ei sukupuoleen.

Eri tavoin palkattuihin ammatteihin ihmiset taas hakeutuvat oman vapaan valintansa ja heidän ominaisuuksiinsa perustuvan puolueettoman karsinnan mukaan. Poikkeuksena tästä tasa-arvon periaatteesta ovat tietysti naisia suosivat kiintiöt aloilla, joilla naiset ovat vähemmistönä, ja vastaavien vähemmistökiintiöiden puuttuminen miehiltä (esimerkiksi opettajankoulutuksessa, jossa sukupuolella olisi tärkeä merkitys).

Erään kysymyksen muodostaa, onko syytä tyytyä vertailemaan naisten ja miesten palkkoja ainoastaan näinkään, kiinnittäen huomiota vain työtuloihin, vai olisiko syytä ottaa huomioon myös tulonsiirrot, joita miehiltä virtaa naisille perheissä ja kotitalouksissa. Huusholleissa miehet ovat valtaosin nettomaksajia.

Väite naisten palkkasyrjinnästä on paradoksi myös siksi, että jos naisilla on hiemankin alempi palkka, se tekee naisista työnantajien kannalta houkuttelevampia ja antaa naisille etua työpaikkojen täytössä. Koska työnantajat eivät voi lakien vuoksi palkkasyrjiä naisia, on pääteltävä, että myymällä työvoimaansa omasta aloitteestaan miehiä edullisemmin naiset tulevat syrjineiksi miehiä.

Kun naiset tätä kautta työllistyvät miehiä paremmin, sukupuolisidonnaiset erot kokonaisansiotasossa poistuvat, ja pitkällä aikavälillä naiset paljastuvat miehiä parempituloisiksi. Ei olekaan ihme, miksi suurin yksittäinen syrjäytyneiden ryhmä Suomessa on yksinäiset miehet.


Ongelmana sensuuri

Suuri osa kustantamoissa sensuroiduista kirjoista sisältää arvokasta tietoa, jota eri syistä pyritään piilottelemaan. Olen myös itse julkaissut suuren osan kirjoistani viime aikoina saksalaisen Books on Demand GmbH:n kautta, koska kyseinen liberaaleja periaatteita noudattava kustantamo ei harjoita sensuuria vaan tarjoaa sananvapautta kunnioittavan julkaisukanavan kaikille sen ansaitseville.

Myöskään pamflettien runsautta ei tarvitse ihmetellä tieteiden piirissä, sillä niin sanottu akateeminen vertaisarviointijärjestelmä on osoittautunut pelkäksi puolueelliseksi peliksi, jota hallitsevat feministien, vihervasemmistolaisten ja monikultturistien ideologiat.

Syksyn kirjamessujen keskellä onkin syytä varoittaa suurta yleisöä kulkemasta kustantajien markkinointipillin mukaan. Sen sijaan kannattaa katsella myös sitä, mitä löytyy myyntipöydillä tuputetun aineksen ulkopuolelta.

Lähde: Sumanen, Pauli, Valhe, emävalhe, ”naisen euro on 80 senttiä”. Omakustanne, 2009.

Maahanmuutto Japanissa

Japanilla on miellyttävä omaleimainen kulttuurinsa, jossa harmonian ja tasapainon periaatteet ulottuvat käytännön elämästä henkisen mielenrauhan tavoitteluun. Yksi syy japanilaisten kehuttuun kohteliaisuuteen voi puolestaan olla se, että ahtaasti asutussa maassa väestönpaljous ohjaa välttämään konflikteja. Suomea vain vähän suuremmalla alueella asuu 127 miljoonaa ihmistä.

Japanin ulkopolitiikan merkittävä piirre on, että maa suhtautuu avoimen penseästi ulkomaalaisten maahanmuuttoon. Tämä on ymmärrettävää korkean väestöntiheyden vuoksi, eikä ystävällisyyden ja maahanmuuton rajoittamisen välillä nähdäkään mitään ristiriitaa: turismia ja kansainvälistä kanssakäymistä pidetään eri asioina kuin pysyvää maahanmuuttoa, kiinteistöjen omistusta ja kansalaisuuden myöntämistä. Ja eroahan näillä asioilla tietysti onkin.

Tämän politiikan tuloksena Japanin väestö on varsin yksiaineksinen: 98,5 prosenttia väestöstä on japanilaisia. Maahan muuttaneita vähemmistöjä ovat korealaiset (0,5 prosenttia väestöstä), kiinalaiset (0,4 prosenttia) ja Japaniin palanneet brasilianjapanilaiset. Maassa asuu myös parisataatuhatta Filippiineiltä tullutta ja muutama kymmenentuhatta Perusta muuttanutta.

Väestön yksiaineksisuutta ei pidetä jäänteenä nationalismin aikakaudelta, sillä Japani on pyrkinyt hillitsemään väestönkasvua ja torjunut maahanmuuttoa pelkästään määrällisin eikä rodullisin perustein. Väestön geneettisen yksiaineksisuuden ei myöskään pelätä johtavan degeneraatioon, sillä japanilaisia pidetään yhtenä maailman älykkäimmistä kansakunnista, ja PISA-tutkimuksen mukaan japanilaislasten koulumenestys on suomalaisten tavoin huippuluokkaa. Voi olla, että tässä suhteessa geneettisellä kumulaatiolla on ollut myös myönteinen vaikutus. Lisäksi japanilaisilla on yksi maailman korkeimmista elinajanodotteista, noin 82 vuotta.

Japanin väkiluvun on ennustettu putoavan sataan miljoonaan vuoteen 2050 mennessä ja 67 miljoonaan vuoteen 2100 mennessä. Huvittavaa onkin, että tämän toivotun vähenemisen käynnistyttyä muutamat yliopistotutkijat ja sosialistit ovat ehdottaneet huoltosuhteessa näkemänsä ongelman ratkaisuksi maahanmuuttoa. Kyseinen vaihtoehto ei ole tosin saanut kannatusta, sillä Japaniin muuttaneiden ulkomaalaisten sopeutumisessa on jo nyt havaittu suuria ongelmia.

Japanilaisten suosima konservatiivisuus sisältyy harmonian ja tasapainon kulttuuriin. Sen yksi piirre on elinikäisen työpaikan periaate: suuryritykset palkkaavat työntekijät koko työuran mittaiseen työsuhteeseen. Tämä voi säästää sekä työntekijää että työnantajaa turhalta stressiltä ja auttaa ylläpitämään yhteishengen kulttuuria. Juuri sen varaan rakennettiin Japanin talousihme 1960- ja 1970-luvuilla. Vastaava kansallisen edun tunnustaminen ja yhteen hiileen puhaltaminen ovat välttämättömiä kaikkialla, missä luodaan menestyviä kansantalouksia. Aasian maissa tämä näköjään osataan, kuten tiedämme myös Intian ja Kiinan talousnoususta.

Muutoin japanilaiset pitävät länsimaista elämäntapaa, tekniikkaa, teollisuutta ja tapoja pelkkinä pintailmiöinä. Niiden alla elää Japanin oma kulttuuri. Paikoin kulttuurit ovat ajautuneet myös ristiriitoihin. Länsimaista elämäntapaa käsitellään Japanissa pelkkänä välineenä tai kuorena, joka on milloin tahansa riisuttavissa pois. Kyseessä on jäljittelyn tulos. Se on ollut helppo opiskella ulkopuolelta katsellen, ja tarpeen tullen siitä on myös helppo luopua.

Japanin tunnetuimpia maahanmuuttajavaikuttajia on muuten suomalaissyntyinen Marutei Tsurunen (alun perin Martti Turunen), joka on Japanin parlamentin ylähuoneen ensimmäinen länsimaalaissyntyinen jäsen. Vuonna 1940 syntynyt Tsurunen lähti 1960-luvulla Japaniin ja sai Japanin kansalaisuuden vuonna 1979 vaihdettuaan virallisen nimensä japaninkieliseen muotoon, kuten kansalaisuuden saaminen edellyttää.

Tiukoissa kansalaisuusehdoissa näkyy japanilaisten itsearvostus ja oman kulttuurin kunnioitus. Hyvästä itsetunnosta kasvaa aito kulttuurien moneus, ja juuri tämäntapaisilla ehdoilla ja rajoituksilla pidetään yllä todellista kulttuurien erilaisuutta: aitoa monikulttuurisuutta.

Maahanmuutto Amerikassa

Amerikkaa sanotaan maahanmuuttoon perustuvaksi maanosaksi ja Yhdysvaltoja monikulttuuriseksi valtioksi. Mutta pitääkö kumpikaan luonnehdinta paikkaansa?

Espanjalainen löytöretkeilijä Hernán Cortés poltti tunnetusti laivansa Amerikan mantereelle saapuessaan motivoidakseen uudisasukkaita ja sotilaita. He tulivat siis jäädäkseen, joten kyse oli pikemminkin valloitusretkestä kuin rauhanomaisesta maahanmuutosta. Tämä onkin maahanmuuttohankkeiden yleinen piirre: ne muodostuvat aina tavalla tai toisella valloitusretkiksi, jotka vaarantavat milloin intiaanien tai aboriginaalien, milloin taas Euroopan kansakuntien maat.

Yhdysvallat on oikeastaan hyvin yksiaineksinen kulttuuri, minkä merkiksi puhutaan ”amerikkalaisesta elämäntavasta”. Myös sopu on saatu Amerikassa aikaan verenvuodatuksen kautta. Yhdysvaltojen kulttuurin monitaustaisuutta ei voida pitää rauhan ja harmonian esikuvana, eikä se siten sovi myöskään ”aidon monikulttuurisuuden” mainostamiseen. Monta kulttuuria yhdellä alueella on johtanut epäluottamukseen ja sotiin sekä tietyn kulttuurin selviytymiseen voitolle. Rotulevottomuudet kytevät pinnan alla myös nykyisessä Yhdysvaltojen liittovaltiossa.

Ilmiölle voidaan löytää tieteellinen selitys. Harvardin yliopiston professori Robert Putnam on todennut erilaisuutta ja luottamusta tarkastelevassa teoksessaan Bowling Alone – The Collapse and Revival of American Culture (2000), että mitä voimakkaampi etninen diversiteetti yhteisössä vallitsee, sitä vähemmän yhteisön jäsenet luottavat toisiinsa. Diversoituneissa eli erilaistuneissa yhteisöissä ihmiset eivät Putnamin mukaan ainoastaan tunne epäluottamusta niitä kohtaan, jotka näyttävät erilaisilta, vaan ihmiset eivät luota myöskään niihin, jotka näyttävät samanlaisilta.

Etnisen monikulttuurisuuden vaikutukset ovat siis kielteisempiä kuin on ajateltu. Putnam on käyttänyt Yhdysvaltain suurissa monikulttuurisissa kaupungeissa yleistynyttä ”yksin keilailua” esimerkkinä sosiaalisen luottamuksen heikentymisestä ja nähnyt, että luottamuksen menetys on sitä suurempaa, mitä enemmän eri rotujen (race) edustajia yhteisössä asuu.

Muun muassa tämä osoittaa vääräksi Gordon W. Allportin teoksessaan The Nature of Prejudice (1954) esittämän sosiaalipsykologisen oletuksen, niin sanotun kontaktihypoteesin, jonka mukaan läheisissä tekemisissä oleminen vähentää vastustusta ja ennakkoluuloja. Putnamin mukaan suurissa monikulttuurissa yhteisöissä kasvavat lähinnä rikollisuus ja television katseluun käytetty aika, mikä kertoo ihmisten käpertymisestä oman turvallisuutensa varmisteluun. Se taas johtaa vapauden kokemuksen kaventumiseen yksilöiden elämässä. Ulkopolitiikassa yhtenäisyyden kokemusta varjeleva kansakunta projisoi sisäisen hajanaisuuden pelkojaan haluunsa hallita kaikkea muuta maailmaa. Tuloksena on ollut väkivaltaisen kulttuurin maine.

Monikulttuurisuus ja kansainvälisyys eivät siis näyttäisi olevan ainakaan sellaisia itseisarvoja, jollaisina niitä palvotaan poliittisessa retoriikassa ja yliopistojen hallinnossa. Saattaa olla, että kulttuurien ristiriidat etenevät jonakin päivänä Yhdysvalloissa niin pitkälle, että liittovaltio hajoaa takaisin osavaltioiksi. Kanadassa enemmistöltään (62 %) ranskankielisen Québecin itsenäistymispyrkimykset ovat olleet jo pitkään arkinen puheenaihe, ja vuonna 1995 järjestetty kansanäänestys hylkäsikin eron Kanadasta enää vain pienellä marginaalilla äänestyksen tuloksen ollessa 50,6 % ”ei”; 49,4 % ”kyllä”.

Työttömyydestä ja lamasta kärsineet yhdysvaltalaiset suhtautuvat nykyisin maahanmuuttoon torjuvasti, mikä näkyy ankarina maassaolomuodollisuuksina viisumi- ja työlupakäytäntöineen.

Suomalaisten on ollut perinteisesti helppo ymmärtää Amerikan värillistä väestöä, sillä suomalaiset ovat voineet saada oikeutta omalla kielellään vain paria vuotta kauemmin kuin on siitä, kun orjuus poistettiin Yhdysvalloista. Suomalaiset on pakotettu elämään kahden imperialismia harjoittaneen kansakunnan alaisuudessa, eikä siirtomaapolitiikan velkoja ole kertynyt meille lainkaan.

Se, että muutamat suomalaiset näyttävät suhtautuvan melko kritiikittömästi ja avokätisesti esimerkiksi Afrikasta saapuviin siirtolaisiin, saattaakin johtua tietystä samastumisen kokemuksesta. He kokevat olevansa itse jotenkin alistettuja, tai he kuvittelevat voivansa maahanmuuttoa puolustelemalla tuntea olevansa muiden yläpuolella: tärkeitä ratkaisijan roolissa toimivia hyväntekijöitä. Tämä ei silti käsittääkseni velvoita sen tapaiseen avustustoimintaan tai jopa etuoikeuttamiseen, joka on ollut viime aikoina tyypillistä esimerkiksi Yhdysvalloille ja muille länsimaille.

Yhdysvalloissa värillisille myönnetään edelleenkin etusija julkisen sektorin asuntojonoissa hyvityksenä orjuuden ajan oloista. Tällainen keinulautaefektiin perustuva oikeus on kuitenkin eräänlaista kostoa, sillä nykyihmiset eivät ole kausaalisesti vastuussa edeltäneiden sukupolvien teoista. Niinpä ei ole oikein maksattaa vuosisatojen takaisia vääryyksiä nykyihmisillä. Mitäpä, jos Helsingin kaupungin asuntojonoissakin etusija annettaisiin aina suomenkielisille ruotsin kieltä puhuvien ohi?

Tietenkin myös suomalaisia on osallistunut siirtomaa-ajan valloitusretkille, mutta silloinkin suomalaiset ovat olleet yleensä pelkän käskyläisen asemassa. Tosin muutamia poikkeuksia on, ja ne ovat valtaosin myönteisiä. Esimerkiksi Yhdysvaltain historian tunnetuimpia suomalaisperäisiä vaikuttajia on pennsylvanialainen itsenäisyysjulistuksen allekirjoittaja, John Morton (1724–1777), jonka isoisoisä oli syntyjään suomalainen.

John Mortonin kerrotaan ratkaisseen Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta koskevan äänestyksen. Juuri pidetyssä äänestyksessä kongressin jäsenten äänet olivat jakautuneet tasan, kun Morton saapui myöhästyneenä kokoukseen. Mortonin kuitenkin sallittiin vielä äänestää. Hän äänesti itsenäisyyden puolesta, ja niinpä ratkaisevan äänen antaja tiedettiin varmasti. Yhdysvaltalaisten on siis kiittäminen itsenäisyydestään ja tämän valistusfilosofisen julistuksen hyväksymisestä vapaamielistä ja suomalaisperäistä henkeä!

Homoseksuaalisuus ja maahanmuutto

Otsikkoni pitäisi oikeastaan kuulua muodossa: ”Homoseksuaalisuus vai maahanmuutto”. Nämä asiat on nimittäin kytketty niin mielivaltaisesti yhteen julkisessa retoriikassa, että erottava analyysi on paikallaan.

Tuoreen homonormilehti NHL:n 2/2010 sivulle 20 on päässyt henkilöjuttu, jossa haastatellaan intersukupuoliseksi esittäytyvää valokuvataiteilija Del La Grace Volcanoa ja kerrotaan, kuinka haastateltava ”suuttui” kuultuaan, että ”Helsingin Priden avasi tänä vuonna kaupunginjohtaja Jussi Pajunen, jonka henkilökohtainen poliittinen agenda on romanien hävittäminen Helsingistä”.

Omasta mielestäni Jussi Pajunen on toiminut aivan oikein avatessaan kesätapahtuman. Myös ne vähäiset varaukset, joilla kaupunginjohtaja on jarrutellut maahanmuuttoa, ovat tulleet oikeaan aikaan ja paikkaan. Sitä paitsi kyse ei ole ollut mistään romanialaisten hävittämisestä vaan täysin perustellusta toiminnasta ja huolesta sekä suomalaisten että ulkomaalaisten puolesta.

Entä keneltä kyseinen väärä informaatio oli lähtöisin, toisin sanoen kuka on kyseisen lehtijutun laatija? No pitihän se arvata: Uuden Suomen palkattuna kolumnistinakin toimiva Akuliina Saarikoski! Oliko häneltä nyt kovin eleganttia esittää haisevia vastalauseitaan Jussi Pajusen muutenkin kainoa ja vienoa hyväntahdonelettä kohtaan, kun konservatiivi kehtasi käydä esittämässä tervehdyksensä vapautuspäiville?

Ei ole ihme, jos muut ihmiset eivät koske homoihin edes pitkällä kepillä, kun Saarikosken ja Volcanon kaltaiset vihreät Mimosat kulkevat edellämme. Olen varma, että mikäli Pajunen olisi kommunisti, Saarikoski kiittäisi häntä ”tärkeästä tasa-arvotyöstä”. Vai edustaako hän kenties kristillistä liittoa arvostellessaan ”kaupungin tukea gay pride -tapahtumalle”?!


Vasemmisto käyttää homoja ihmiskilpenä

Kuinka monta muuta virhettä Saarikosken juttuun mahtui? Kirjoituksessa siteerattiin haastateltavaa esimerkiksi seuraavasti: ”Hyväksymällä tuollaisen politiikan käännätte selkänne ei-valkoisille queereille ja trans-veljille ja -siskoille, jotka eivät suostu tai pysty normalisoitumaan. Ja mihin tämä johtaa? [...] Siihen, että homoja käytetään oikeistolaisten kapitalistien käsikassarana.”

Kirjoittajan päähän ei ole pälkähtänyt, että homot voivat antaa kannatuksensa oikeistoliberaaleille ihan omilla päätöksillääkin. Mukavaa joka tapauksessa olla suosittu, sillä tähän asti homojen kannatuksesta ovat kilpailleet lähinnä vasemmistopuolueet, jotka ovat tehneet seksuaalivähemmistöistä oman tasa-arvopolitikointinsa mannekiineja.

Vikana Saarikosken argumentaatiossa on muun muassa se, että seksuaalivähemmistöt ja eri kansallisuutta edustavat maahanmuuttajat laitetaan samaan veneeseen. Ihmisen seksuaaliset ominaisuudet ovat kuitenkin täysin eri ominaisuuksia kuin heidän rotunsa tai kansalaisuutensa.

Niinpä on järjetöntä vaatia, että esimerkiksi homojen pitäisi hyväksyä maahanmuutto sillä perusteella, että kuulumme erääseen toiseen (kansalliseen) vähemmistöön syntyperäisinä suomalaisina. Tällaista ajattelutapaa sanotaan kompensoivaksi suvaitsevaisuudeksi. Meiltä vaadittaisiin tällöin kaiken suvaitsemista hintana siitä, että kuulumme yhteen vähemmistöön. Tämä on kuitenkin epäjohdonmukaista ja johtaisi muun muassa siihen, että meidän täytyisi hyväksyä myös islam, vaikka islam ei hyväksykään meitä.

Jos ajatusta jatketaan ja kysytään, mihin tämä todellakin johtaa, tulos on seuraava.

Ensinnäkin (1) maahanmuuton puolustelijat yrittävät käyttää homoja verukkeena omalle poliittiselle agendalleen ja tehdä meistä uhrilampaita, joihin vetoamalla oikeutetaan meille vieraita tarkoitusperiä.

Toiseksi (2) kun maahanmuutto tätä kautta lisääntyy, kasvavat myös kulttuurien konfliktit. Niistä taas homot eivät ole vastuussa. Mutta konfliktien myötä nousee rasismi. Kun rasismi laajenee, siitä kärsivät erityisesti homot, vaikka meillä ei ole mitään syyllisyyttä etnisiin ristiriitoihin. Homoista pyritään lopulta leipomaan syntipukkeja olojen kurjistumiseen kansallisvaltioissa.

Ja kolmanneksi (3) poliittinen vasemmisto käyttää meitä käsikassarana ja ihmiskilpenä, jonka taakse se yrittää piiloutua omaa syyllisyyttään väistellessään. Poliittinen vasemmisto on nimittäin itse suurin syypää rasismin esiinnousuun liiallista maahanmuuttoa edistäessään.

Juuri näistä syistä haluan homomiehenä sanoutua täysin irti kyseisestä vihervasemmiston poliittisesta myyräntyöstä, jossa on sekoitettu kaikki järkiperäisen politiikanteon periaatteet. Seksuaalisuutta ja etnistä taustaa sekä maahanmuuttoa ei pidä kytkeä yhteen sellaisella tavalla kuin tämä surun lapsi Akuliina Saarikoski tekee.

Sekä haastattelija että haastateltava näyttävät olevan yksimielisiä siitä, että seksuaalinen suuntautuminen erottaa ihmisiä mutta kansallisuus tai etninen tausta eivät. He siis näyttävät ajattelevan, että kaikki maailman ihmiset pitäisi nähdä oikeudelliselta asemaltaan samanlaisina. Näin ei voi olla. Esimerkiksi maahanmuutto ei ole subjektiivinen oikeus, johon jokaisella olisi oikeus. Sen sijaan syntyperäiset suomalaiset homoseksuaalit ovat (tai ainakin meidän pitäisi olla) juridisesti täsmälleen samassa asemassa kuin heteroidenkin. Asia onkin siis niin päin, että seksuaalinen suuntautuminen ei ole kysymys, jonka pitäisi halkoa kansaa, mutta erojen tekemiseen kansalaisuuden ja etnisen taustan perusteella on puolestaan vahvat valtio-opilliset perusteet.

On tietenkin selvää, että maailmassa on eri kansallisuutta ja etnistä alkuperää edustavia homoseksuaaleja sekä muita seksuaalivähemmistöihin kuuluvia. Mutta jäsenyys seksuaalivähemmistöissä ei tee heistä esimerkiksi suomalaisia niin, että ihmisen seksuaalisilla ominaisuuksilla voitaisiin jotenkin kumota kansalaisuusominaisuudet ja niihin liittyvät oikeudet sekä velvollisuudet.


Miksi suvaitsemisen pitää olla valikoivaa?

Olen useassa yhteydessä korostanut, että suvaitsemisen pitää olla (ja se myös luonnostaan on) valikoivaa. Emme voi yhtä aikaa kannattaa useaa keskenään ristiriitaista kulttuuria tai arvojärjestelmää. Myös homojen on valittava esimerkiksi länsimaisen liberalismin ja islamin välillä. Ja tämän ehdon meille asettaa islam itse omassa konservatiivisuudessaan ja uppiniskaisuudessaan. Tämä ei tietenkään estä sitä, että homot voisivat jatkossakin vapauttaa ihmisiä heidän uskonnollisista kahleistaan.

Vastoin Saarikosken ja Volcanon käsityksiä kyseisen analyysin tekeminen ei ole osa ”hajota ja hallitse”-politiikkaa vaan väistämätön seuraus siitä, että maailmassa todellakin on kulttuurien välisiä eroja ja ristiriitoja, jotka kärjistyvät usein etukonflikteiksi. Rasismikaan ei nouse tällöin kansankiihottajien taikasanoista vaan taloudellisten ja sosiaalisten intressien joutumisesta törmäyskurssille. Silloin rasismi lähtee lentoon itsestään. Koska minä en missään tapauksessa haluaisi rasismin leviävän, toivon että konfliktit kohdattaisiin edelleenkin hallitusti valtioiden rajoilla eikä niiden sallittaisi siirtyä keskelle kansalaisyhteiskuntia.


Syyllinen: VHM

Mutta löytäähän Akuliina myös syyllisen siihen, miksi ”homopolitiikka on [hänen mielestään] hukkateillä”: ”sitä orkestroivat pääasiassa hyvin toimeentulevat valkoiset homomiehet”.

Hurraa! VHM! Maahanmuuttodiskurssista peräisin oleva ja ’valkoista heteromiestä’ merkitsevä käsite on nyt ulotettu koskemaan myös meitä valkoihoisia homomiehiä!

Näiden feministien mielestä syyllinen kaikkeen näyttää olevan aina vain järkiperäisesti ajatteleva mies. Ei ole enää väliä, onko kyseessä homo vai hetero: tärkeintä on, että syyllisellä on penis ja pallit.

Tämä tavallaan vahvistaa käsitystäni, että feminismi ja maahanmuutto vetävät yhtä köyttä. Heteroseksuaalinen (ja ehkä muukin) naisväki haluaa ihan tahallaan luoda kilpailua erityisesti heteroseksuaalisille pariutumismarkkinoille tuomalla maahan salskeita hädänalaisia ulkomaalaismiehiä ja näyttämällä sillä tavoin keskisormea valkoisille heteromiehille. Jos siinä sivussa siipeensä saavat myös valkoiset homomiehet, sitä suuremman tyydytyksen se tuottaa feministeille.

Ja korostettakoon, että rotukortin veti esiin Akuliina itse. Eli solvatakin saa, kunhan kohde on valkoinen kuin kalkkilaivan kapteeni.

Tämä feministinen kansankiihotus on saanut aikaan sen, että suuri osa homomiehistä on päätynyt aidan samalle puolelle heteroveljiensä kanssa. Tavallaan se on ymmärrettävää, vaikka kansakunnan repiminen feminismin kautta onkin vahinko kaikille suomalaisille.

On joka tapauksessa vääristelevää väittää, että valkoiset homomiehet olisivat muka jotenkin ”hyvin toimeentulevia”, sillä yliopistojen ja Suomen Akatemian määrärahatkin myönnetään lähes yksinomaan naispuolisten feministien täysin tarkoitushakuisiin ja miesvihamielisiin hankkeisiin; samoin suurin osa EU:n ja valtiovallan tasa-arvorahoista ja -viroista.

Myös Uuteen Suomeen kirjoittamisesta Akuliina Saarikoskelle maksetaan palkkaa toisin kuin esimerkiksi minulle, vaikka hänen asennoitumisensa miehiin on ollut pelkästään syyttelevää ja patologisoivaa (katso esimerkiksi kirjoitusta ”Miehet ovat kykenemättömiä sympatiaan”).

Näitä puoliksi oppineiden kirjoituksia ei viitsisi edes kommentoida, vaan mieluiten kehottaisi kirjoittajaa hakeutumaan takaisin koulunpenkille lukemaan logiikan läksynsä loppuun. Yksi lehtikirjoittelun ongelma onkin siinä, että suuri osa lehtiin kirjoittavista a) ei tunne käsittelemäänsä asiaa, b) ei ole ajatellut mitään ja c) ei kykene johdonmukaiseen analyysiin. Saarikosken pois potkaiseminen ei kuitenkaan auttaisi yhtään, sillä hänen paikalleen kammettaisiin kuitenkin joku Kaarina Hazardin tapainen kiintiöfeministi Yleisradion poliittisella päätöksellä. Kiintiön täytteinä he joka tapauksessa ovat kaikkialla missä ovat – eivät pätevyytensä vuoksi.


Queer-liikkeen tappio

Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Saarikosken haastattelema Volcano toteaa jutussa, kuinka huonosti kaksiarvoisen sukupuolieron kiistävä niin sanottu queer-liike lopulta onnistui. Itse iloitsen siitä. Queer-teorian mukaanhan ihmiset eivät ole varsinaisesti kumpaakaan sukupuolta, biologinen sukupuoliero ei ole mukamas tärkeä, sukupuolia on paljon enemmän kuin kaksi, ja sukupuoli perustuu pikemminkin pukeutumiseen, eleisiin ja tyyleihin kuin ruumiilliseen sukupuoleen ja sukupuolielimiin.

Osoitin kyseisen ajattelutavan teoreettisesti ja käytännöllisesti lahoksi jo kirjoituksessani ”Tyttöjen kanssa saunan lauteilla - Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan”, joka julkaistiin filosofisessa Niin & Näin -aikakauslehdessä 4/2004 ja joka herätti ymmärrettävästi myös paljon keskustelua. Kyllä kaksiarvoinen sukupuoliero on täysin selvä biologinen, fyysinen, kehollinen, ruumiillinen ja fenotyyppinen tosiasia. Sen osoittaa myös Volcanon tapaisten interseksuaalien oma halu vaihtaa sukupuolta tai operoida ja leikitellä sukupuolten välisellä rajalla. Vaikka sukupuoli ymmärrettäisiin vertauskuvallisesti ja katsottaisiin, että ”sukupuolia on useita”, nämäkin variaatiot hyödyntäisivät joka tapauksessa naisellisuuden ja miehekkyyden välistä kaksiarvoisuutta ja olisivat siitä riippuvaisia.

Eniten minua kuitenkin riemastuttaa se, mikä Volcanoa harmittaa: ”Suurin osa radikaaleista muuttui materialisteiksi ja kuluttajiksi, ja jos minulta kysytään, he eivät ole enää queer vaan pelkästään homoja tai lesboja”.

Minun mielestäni tämä on ihan hyvää kehitystä. Ihmiset ovat integroituneet yhteiskuntaan. Heillä on vahva identiteetti, ja he tietävät keitä ovat. Myös yhteiskunta on tullut meitä vastaan ja toivottavasti tulee edelleenkin Saarikosken kaltaisista oman pesän likaajista välittämättä. Sen sijaan jo hänen juttunsa otsikko on paljastava. Siinä haastateltu Del La Grace Volcano lausuu: ”En ole homo.” Niin: hän ei todellakaan ole homo vaan jotakin aivan muuta, mikä ehkä selittää hänen näkemyksensä. Johtuisivatko Volcanon kompleksisilta vaikuttavat mielipiteet hänen henkilökohtaisen elämänsä solmuista?

Korjaan vielä lopuksi erään väärinkäsityksen. Myöskään homoseksuaalien vapautusliikkeessä eivät ole pitkään aikaan valtaa käyttäneet homomiehet eivätkä lesbot itse vaan juuri tuo identiteetiltään häilyvä trans- ja queer-kansa. Tämä johtuu ehkä poliittisesti ajettavien asioiden loppumisesta ja homojen mielenkiinnon vähenemisestä yhteiskunnallista osallistumista kohtaan. Mutta harmillista vallanvaihto on ollut ohjatessaan suurta heteroyleisöä luulemaan, että me homot olemme yhtä epäjohdonmukaisia kuin tuo hippijengi itse.

Monesta homosta ja lesbosta tuntuu nykyisin pahalta, kun meidän oma liikkeemme syrjii meitä suomalaisia ihmisiä ja vaatii meitä ajattelemaan vihervasemmiston poliittisten tavoitteiden mukaisesti jopa henkisen väkivallan ja pois karkottamisen uhalla. Onkin vaikea olla kaksinkertaisesti syrjitty: ensinnäkin syrjitty homoseksuaalisuuden perusteella ja toiseksi myös seksuaalivähemmistöliikkeen syrjimä, melkeinpä pakolainen omassa maassaan.

Myös NHL voisi olla ihan kiinnostava lehti, mikäli se ei olisi trans- ja queer-väen sekä poliittisen vihervasemmiston hallussa. Sellaisena se antaa homoista virheellisen tai ainakin kovin yksipuolisen kuvan asioita tuntemattomille.

Toivonkin, että esimerkiksi seuraavissa eduskuntavaaleissa olisi ehdokkaina henkilöitä, jotka osaavat tehdä etnisten maahanmuuttokysymysten ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvien kysymysten välille eron ja edistävät seksuaalivähemmistöjen asioita kaikkien kannalta myönteisessä hengessä 1960-luvun räksytykset taakse jättäen.