Mihin uutta oikeistoa tarvitaan?

Monet muistavat ajan, jolloin Suomen valtavirtapoliitikot olivat Georg C. Ehrnroothia, Veikko Vennamoa ja Tuure Junnilaa lukuun ottamatta Moskovan längissä. Osa heistä oli Kremlin agentteja tai kätyreitä, joista on kirjoitettu monta paljastavaa kirjaa.

Henkilöt vaihtuvat, mutta asiat eivät. Suomen nykyiset ministerit ovat paikka paikoin osoittautuneet samanlaisiksi vieraan vallan myötäilijöiksi kuin sisäministeri Yrjö Leino tai Ahti Karjalainen aikoinaan. Jälkimmäistä Keskustan K-linja yritti kammeta Kekkosen jälkeiseksi presidentiksi, N-liiton sorminukeksi ja idänpolitiikan marionetiksi.

Kokoomusta ei tuolloin huolittu hallitukseen, sillä sitä ei pidetty ”poliittisesti korrektina”. Sen sijaan kommunistien sulauttamista hallitusyhteistyöhön SKDL:n kautta pitävät jotkut vieläkin suurena ansiona.

Nykyisin, kun Kokoomuksesta on tullut hallituksen vakiopuolue, sen toiminta on muuttunut yhtä epäisänmaalliseksi kuin vasemmiston aikoinaan. Kokoomuslaiset sisäministerit ovat muun muassa päästäneet maahamme laumoittain epäperäisiä ja lähtökohdiltaan tuntemattomia tulijoita, jotka ovat tehneet törkeitä rikoksia Suomessa.

Kokoomus ei ole pitkään aikaan ollut Kansallinen Kokoomus, vaan kansallisen edun edistäminen on sahattu puolueesta pois. Jäljelle on jäänyt perussuomalaisia maahanmuuttokriitikoita jäljitteleviä ehdokkaita, jotka kalastelevat ääniä Kokoomuksen puoluejohdon luvalla. Näiden roolipelaajien äänet päätyvät kuitenkin puolueen huvitteluliberaalin agendan hyväksi. Wille Rydman ja Atte Kaleva noudattavat ryhmäkuria ja painavat kiltisti nappia myös maahanmuuttoasioista äänestettäessä.

Kokoomuksen vajoaminen alkoi jo Jyrki Kataisen kaudella, ja pohja saavutettiin Alexander Stubbin ja Petteri Orpon aikana. Kokoomuksesta on tullut samanlainen peluri kuin Keskusta ja vasemmistopuolueet olivat muodostaessaan Moskovalle myötämielisiä kansanrintamahallituksia. Kyyristelyn suunta on nyt vain Bryssel, josta kerrotaan, miksi kansallista itsemääräämisoikeutta puolustavat puolueet on eristettävä hallituksista: näin saadaan liittovaltiosuunnitelma, pankkiunioni, velkaunioni ja finanssiunioni toteutumaan.

Kokoomuksen ministerit ja vaikuttajat olivat keskeisessä asemassa savustettaessa Perussuomalaiset pois hallitusyhteistyöstä kesällä 2017. Kokoomus on myöhemminkin pyrkinyt eristämään puolueemme, ikään kuin olisi Kokoomuksen vallassa päättää, minne mikäkin kuuluu. Kokoomus vetosi ”arvopohjaan”, vaikka juuri kansallinen arvopohjamme olisi vaatinut Perussuomalaisten näkemysten huomioon ottamista. (Minun arvopohjani täällä.)

Maansa myyneet ministerit ovat perimmältään samanlaisia kuin nuo muutamat 1970-lukulaiset sedät, joita vietiin Punaista toria pitkin mustissa autoissa ja jotka olivat valmiita lähes kaikkeen oman henkilökohtaisen etunsa vuoksi siinäkin tapauksessa tai sillä uhalla, että tankit valtaavat Suomen, kuten Tshekkoslovakian vuonna 1968.

Tämä on vastaus myös siihen, mihin tarvitaan uutta oikeistoa, josta Ranskassa käytetään nimitystä ”nouvelle droite”. Uutta oikeistoa tarvitaan, koska entisestä ei ole puolustamaan oikeudenmukaisuutta, kansallista etua eikä isänmaata. Ja koska vallan salonkeihin sopeuduttuaan myös Kokoomuksesta on tullut vasemmiston ja vihreiden kaltainen. Juuri siksi puolue onkin ollut niin kauan hallituksessa.

Kokoomus näyttää tekevän yhteistyötä kenen kanssa tahansa ja millä ehdoilla tahansa, kunhan se pysyy vallassa eikä hallituskumppanin nimi ole Perussuomalaiset. Tämä johtuu siitä, että nykykokoomuksessa tiedetään Perussuomalaisten olevan se ainoa ”vanha kunnon Kansallinen Kokoomus”, jota ei huolita hallitukseen puolueen ulko- ja EU-poliittisen epäsopivuuden vuoksi. Taustalla ovat siis kateus ja kilpailu Suomen etua ajavan puolueen asemasta.

Näyttöä syntyy joka päivä. Yksi kaikkein omituisimmista oli Kimmo Sasin (kok.) avautuminen: huoli siitä, että ”yhden asian liikkeet kylvävät pelkoa”. Tällaisiksi liikkeiksi hän pyrki leimaamaan Vihreät ja Perussuomalaiset.

On pöllämystyttävää, että Sasi, jolta on kuultu järkeviäkin kannanottoja koskien esimerkiksi ”perusoikeusfundamentalismia” (käsite on Aulis Aarnion), on äänessä moittien Perussuomalaisia joksikin yhden asian puolueeksi.

Vihreisiin kohdistuvana voi kritiikin kyllä ymmärtää, sillä puolue aloitti ympäristöpuolueena, ja ekologinen fundamentalismi ohjaa vihreiden energia- ja talouspoliittisia näkemyksiä jatkuvasti.

Mutta Perussuomalaiset ei ole yhden asian liike. Puolueen vastustama haittamaahanmuutto ei ole mikään irrallinen teema tai asia, vaan maahanmuutolla on vaikutusta kaikkeen politiikkaan: muun muassa talouteen, sosiaalipolitiikkaan, kielipolitiikkaan, koulutuspolitiikkaan ja turvallisuuteen. Väestöpolitiikka on asioiden ytimessä, kun ratkaistaan, millaisessa Suomessa elämme tulevina vuosina.

Sasin huoli Perussuomalaisista kertoo siitä, mikä sanottiin myös Verkkouutisten jutussa (”vakiintuneet puolueet ovat olleet vaikeuksissa viime vuosikymmeninä”). Sasi itse paljastaa saman todetessaan, että keskusta-oikeistolaiset puolueet ”eivät ole onnistuneet kasvattamaan kannatustaan”.

Tätä ei tarvitse ihmetellä, sillä Kokoomus ei ole enää keskusta-oikeistolainen puolue, vaan se on itse muuttunut huvitteluliberaaliksi vihreäksi liikkeeksi muodostaen Vihreiden toimisto-osaston.

Myös Kokoomuksen sisällä kytee. Konservatiiviset äänestäjät ovat pettyneitä Kokoomuksen maahanmuuttopolitiikkaan. Eripura näkyy esimerkiksi Harry Harkimon Nyt-liikkeen tapaisina irtiottoina. Kyseessä on 1990-luvulla egotripin tehneen Nuorsuomalaisen puolueen tapainen juppikapina, jossa reuhaavat muiden muassa Sdp:n laskeva tähti Mikael Jungner, Risto Penttilä ja demaritoimittaja Tuomas Enbuske, joka nimestään huolimatta puskee itsensä joka paikkaan.

Nämä eivät kuitenkaan mahdu Sasia huolestuttavien agendaliikkeiden määritelmään. Tai sitten niistä on syytä olla hipi hiljaa, sillä ne ovat Kokoomukselle liian vaarallisia kertoessaan puolueen hajoamisesta.

Syyksi Nyt-liikkeen erkaantumiseen sanotaan se, että ”pieni eliitti pyörittää maatamme”, mutta tosiasiassa kyseessä on yritys hyödyntää tyytymättömyyttä Kokoomuksen epäisänmaallisuuteen ja kansallisen edun unohtamiseen. Eivätkö Nyt-liikkeen perustajat itse muka kuulu mihinkään eliittiin, vai olisivatko he vain tyytymättömiä siihen, että he kuuluvat liian vähäpätöiseen eliittiin ja haluaisivat vaihtaa avoautonsa suurempaan?

Turhautuneisuudesta kärsivien Kimmo Sasin ja Harry Harkimon kannattaisi äänestää meitä Perussuomalaisia, niin heidän äänensä menisivät perille myös koskien maahanmuutto-ongelmia ja siihen liittyvää perusoikeusfundamentalismia (aiheesta tarkemmin uuden kirjani sivulla 130).

Voidaan myös kysyä, miksi Petteri Orpo ja Kai Mykkänen eivät puolestaan hakeutuisi vasemmistopuolueiden tai vihreiden jäseniksi, sillä hehän tekevät aivan samanlaista politiikkaa kuin vihervasemmisto yleensäkin tekee.

Tolkun demarit ja vanhan koulun kommunistit äänestävätkin jo Perussuomalaisia, joten se, mitä pidettiin 1970-luvulla konservatismina, koetaan nykyään edistyksellisenä. Ja se mikä oli hippivuosina edistyksellistä, on nykyään taantumuksellista.

Mutta Perussuomalaiset on jatkuvasti POP. Selitys: arvopohja pitää.


Kirjallisuus

Aarnio, Aulis, Oikeutta etsimässä – Erään matkan kuvaus (2014).
Hankamäki, Jukka, Kuinka Suomi korjataan – Arvopohja ja kokonaisvaltainen ratkaisu (2019).


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa
Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki