Lasten ristiretki ja ilmastopolitiikan kobravaikutus

Millaisen ilmastoargumentin sinä haluat ostaa? Julistusmaisen, ihanteellisen ja ehdottoman vai realistisen, suhteellisuudentajuisen ja elämän tosiasiat hyväksyvän? Tästä oikeasti on kyse, kun väitetään, että edessä ovat ilmastovaalit.

Seurasin Tiedekulmassa alkuviikosta järjestettyä ilmastopoliittista ”Hope for Globe” -tilaisuutta. Ilmastopolitiikasta puhuminen on kautta linjan samanlaista kuin teinien ilmastolakkoilu eduskuntatalon portailla.

Kun asia siirretään ilmastotieteellisestä diskurssista poliittiseen, olisi kysyttävä, mikä on mahdollista ja mitä mikäkin maksaa. Monetkaan nuoret ihmiset eivät ymmärrä tai hyväksy asioiden suhteellisuutta. Siksi heitä on helppo viilata linssiin, jopa käyttää hyväksi poliittisen manipulaation kohteina tai välineinä.


Kobravaikutus ilmastopolitiikassa

Otetaanpa havainnollistava esimerkki. Kobravaikutuksella tarkoitetaan tilannetta, jossa pyrkimykset korjata jotain ongelmaa johtavatkin ongelman pahenemiseen. Kansanomaisesti sanoen ”sammutetaan tulipaloa bensiinillä” tai ”euron suutari tekee kolmen euron vahingon”. Havainnollisella tavalla kobravaikutus toteutuu ilmastonsuojelussa.

Saksalainen taloustieteen professori Horst Siebert julkaisi aihetta käsittelevän kirjan Der Kobra-Effekt – Wie man Irrwege der Wirtschaftspolitik vermeidet vuonna 2001. Nimi juontaa juurensa kolonialismin ajan Intiasta. Britannian hallitus oli huolissaan lukuisista maassa saaduista käärmeenpuremista ja alkoi sen vuoksi maksaa tapporahaa jokaisesta hengiltä saatetusta kobrasta. Alun perin käärmeitä listittiinkin lukuisia. Mutta kobrien ehtyessä myös rahantulo oli vaarassa katketa. Siksi muutamat paikalliset alkoivat kasvattaa käärmeitä tapettaviksi.

Kun hallitus sai kuulla tästä, se lopetti tapporahan maksamisen, jolloin intialaiset päästivät arvottomiksi käyneet kobransa vapaiksi. Siten niiden määrä jälleen lisääntyi ja ylittikin lähtötason. Lopulta kobranpuremiin menehtyi entistä suurempi määrä ihmisiä.

Hieman samanlainen tilanne vallitsee ilmastonsuojelussa. Jos me täällä Suomessa hyväksymme kaikki ilmastodirektiivit, noudatamme ilmastosopimuksia orjallisesti ja sidomme itsemme entistä tiukemmin päästökauppaan, teollisuuden ja energiantuotannon filtteröintiin sekä maksamaan kehitysmaille ilmastopoliittisia aneita, me samalla kuoletamme taloutemme ja teollisuutemme kilpailukyvyn. Tulos on, että mahdollisuutemme tehdä hyvää ilmastopolitiikkaa jatkossa heikkenee.

Lyhyesti sanoen: vihreällä fundamentalismilla tuhotaan ympäristötehokas ja ympäristöystävällinen tuotanto. Eikä silloin auta edes elinkeinoelämän hunajainen moraaliposeeraus, jonka mukaan myös teollisuus on ilmastonsuojelun puolella, sillä tämän se tekee vain julkisuuskuvaansa kirkastaakseen ja välttyäkseen vihreiden vihalta.


Hiilen käyttöä kohdattava poliittisen ilmaston muutos

Laajalti on levinnyt sanonta, että suomalainen savupiippu on ympäristöteko. Näin on, koska tuotantokoneistomme toimii paremmalla ilmastosuhteella kuin kehitysmaissa. Kuitenkin juuri sinne tuotantomme siirtyy, jos teollisuutemme kuristetaan vihreillä sertifikaatteilla. Samalla tullaan tukeneeksi työehtoja polkevaa tuotannontapaa kehitysmaissa, ja hiilivuodosta kärsii ilmasto myös massakuljetusten kautta.

Monetkaan vihreät ilmastovouhottajat eivät ymmärrä, että Itä-Euroopasta saatava kivihiili kannattaisi polttaa Euroopan ympäristöystävällisimmiksi todetuissa Helsingin hiilivoimaloissa eikä Puolassa tai Saksassa, joiden päästöt ovat pahimmillaan kolminkertaiset. Suomen noin kymmenestä suuresta hiilivoimalasta kaikki ovat yhtä lukuun ottamatta myös kaukolämpöä tuottavia laitoksia, joiden hyötysuhde on lähellä 90 prosenttia.

En kuuna kullan valkeana usko, että Hanasaaren voimalan sulkemisesta johtuvaa kaukolämmön vajetta voitaisiin korvata lämmön talteenotolla merivedestä, kuten eräät vihreät ovat esittäneet. Ovatpa utopistisimmat vetäneet esiin senkin, että sähköä ja lämpöä voitaisiin tuottaa pienoisydinvoimaloissa, joiden lauhdevesi laitettaisiin kiertämään asuntojen lämpöpattereissa. Ehdotus on kuin Valituista Paloista.

Vihreät eivät näytä ymmärtävän myöskään sitä, että Suomi on jo vähentänyt päästöjään lähes kaksinkertaisesti sen, minkä muut EU-maat samassa ajassa keskimäärin. Monetkaan eivät tiedä, että ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen (kesk.) hyväksyi EU:n eniten saastuttavien maiden, Bulgarian, Puolan ja Romanian, päästövelvoitteet Suomen kannettavaksi, sillä muuten ne eivät olisi ratifioineet Pariisin ilmastosopimusta, ja EU olisi jäänyt sopimuksen ulkopuolelle. PTT:n mukaan hallituksen solidaarisuus merkitsee suomalaisille kotitalouksille noin 500 miljoonan ja teollisuudelle 800–1200 miljoonan lisälaskua.


Mitä pitäisi tehdä?

Olemme tehneet jo paljon. Paljon enemmän kuin muut maat, ja silti lisää vaaditaan, vaikka toisesta suupielestä vihreät julistavat, että ilmasto on yhteinen asiamme. Kukaan ei ole silti pystynyt vastaamaan siihen, miksi juuri Suomen pitäisi tehdä lisää ja enemmän kuin toisten. Mikään moraalinen velvoite ei meitä siihen velvoita.

Väite, että Suomen päästöt ovat asukasta kohti suuret, johtaa ajattelua harhaan. Monet antavat sahata itseään silmään kansainvälisillä arviointiperusteilla, joissa päästöjä verrataan suoraan asukasmäärään. Pitäisi ottaa huomioon myös kylmät ilmasto-olomme, jotka oikeuttavat suuremman kulutuksen ja velvoittaisivat vähentämään muuttoliikettä pohjoisiin maihin. Tärkeintä olisi verrata päästöjä tuotettuihin hyödykkeisiin, sillä näin paljastuisi, että länsimaisen tuotantokoneiston ympäristötehokkuus on paljon parempi kuin kehitysmaissa.

Oikeudenmukaisen arvioinnin myötä kävisi ilmi, että meidän ei tulisi maksaa ilmastopoliittisia aneita lainkaan vaan vaatia esimerkiksi Kiinaa laittamaan teollisuutensa ajan tasalle, minkä se voisi tehdä suoraan lihavasta valtionkassastaan.

Ilmastotukien saajat Kiina ja Intia ovat nyt ympäristöpolitiikan vapaamatkustajia ja vaativat ”vastuunkantoa” teollisuusmailta. Lisäksi ne houkuttelevat teollisuustuotantoa länsimaista korostamalla, ettei tuotantoa rajoiteta samoilla tiukoilla normeilla kuin läntisissä teollisuusmaissa. Ilmastopoliittisten synninpäästörahastojen keruu on poliittista itsepetosta, ja parempiin tuloksiin päästäisiin pitämällä teollisuus länsimaissa, jolloin vältyttäisiin myös työntekijöiden oikeuksien polkemiselta.

Sen sijaan viherveroilla ja -maksuilla tuhotaan länsimaiden talouden ja teollisuuden lisäksi myös ympäristöä. Kompostoinnin ja kierrätyksen onnistumiseksi tarvitaan lisää biohajoavia ympäristösertifikaatteja ja -direktiivejä.

1) Päästökaupasta pitää siirtyä tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään, joka mittaa ympäristötehokkuutta, ohjaa ympäristöystävällisen tekniikan kehittämiseen eikä aiheuta hiilivuotoa (saastuttavan tuotannon siirtymistä kehitysmaihin).

2) On lopetettava sitoutuminen sellaisiin ympäristösopimuksiin, jotka perustuvat valtion kokonaispäästöihin tai päästöihin asukasta kohti mutta jotka eivät ota huomioon päästöjen suhdetta tuotettuja hyödykkeitä kohti eivätkä siten mittaa päästöjen määrää suhteessa saavutettuihin hyötyihin. Samoin on lopetettava sitoutuminen sellaisiin ympäristösopimuksiin, jotka eivät huomioi maamme energiaintensiivistä teollisuutta ja energiaa vaativia asuinoloja.

3) On torjuttava pohjoisiin maihin suuntautuvaa muuttoliikettä, sillä pohjoisessa asuminen on runsaspäästöistä verrattuna hiilinielujen vähyyteen.

4) On otettava käyttöön tulleja, joilla estetään järjettömiä kuljetuksia, kuten kaakelilaattojen, tiiliskivien ja muiden ”Made in China” -leimalla varustettujen rakennustarvikkeiden tuontia Suomeen.


Mistä vihreässä fundamentalismissa on kysymys?

Vihreässä fundamentalismissa on kyse tiedon puutteesta ja kyvyttömyydestä arvioida sen merkitystä ja asemaa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Kyse on kirkassilmäisestä ihanteellisuudesta ja katteettomasta optimismista.

Vihreät eivät esimerkiksi huomaa (tai jättävät tahallaan huomiotta), että Suomen metsät kasvavat tällä hetkellä enemmän kuin niitä hakataan, mikä tarkoittaa, että puuta myös mädäntyy metsiin. Vihreiden mielestä puuta pitäisi käyttää, mutta sitä ei saisi kaataa.

Aktiivisesti unohdetaan, että globaalin ekokatastrofin syy on väestöräjähdys, joka juontaa juurensa takapajuisesta kulttuurista, valistumattomuudesta sekä uskonnollisista ja poliittisista oloista. Ne eivät tule kuntoon rahallisella kehitysavulla vaan poliittisella muutoksella: saamalla siirtomaaimperialismista ja kolonialismista moitittu länsimainen oikeusjärjestelmä, demokratia ja vapaa markkinatalous toimimaan myös kehitysmaissa. Mutta juuri niitä tiedostavaiset aktivistit vastustavat, jopa kehitysmaalaisten puolesta, kysymättä heiltä, ja tuomitsemalla länsimaiden kulttuurivaikutuksen ”jälkikolonialismiksi” tai ”etnonationalismiksi”.

Koska vihreillä ei näytä olevan muita kuin ehdottomia ihanteita, he eivät tee myönnytyksiä eivätkä antaudu relativismiin. Ja sitten vastaus siihen, mistä lasten ristiretkessä on kyse. Vastaus sisältyy kysymykseen.

Nuoruus on otollista maaperää kaikenlaiselle idealismille, jolle ei ole katetta. Sen takaa loistaa fundamentalismi, joka on viatonta silloin kun sen pohjana on pelkkä lapsellisuus. Sen sijaan vihreiden pyrkimys käyttää hyväkseen nuorten ilmastoahdistusta on härskiä manipulaatiota.

Lapset ja nuoret sopivat ilmastopolitiikan välikappaleiksi kieltämättä hyvin. Nuori ihminen on myös yliopistoon tullessaan tabula rasa. Hän ymmärtää asiat siten kuin niiden sanotaan olevan, teesien, ihanteiden ja utopioiden sekä julistusten kautta, ei sellaisina kuin ne ovat, koska nuori ei yleensä tiedä millaisia ne ovat elämänkokemuksen puuttuessa. Siksi he uskovat kaiken, mitä vihervasemmistolaiset yliopistotoimijat ja muut Kansojen Isät saarnaavat heille.

Lopulta käy niin, että valittuaan nuoruudessaan vihervasemmistolaiset ihanteet tai tultuaan manipuloiduiksi niillä, nuoret säilyttävät aikuisiksi vartuttuaan asenteensa, sillä he kokevat vaikeaksi tunnustaa erehtyneensä. Näin selittyy myös klusteroituminen: kyse on aatteessa tapahtuvasta marinoimisesta, joka hyödyntää vahvistusharhaa.

Ihmiset pyrkivät tutkitusti vahvistamaan heillä olevia käsityksiä. Jos olet valinnut partakoneesi Braunin ja Philishaven välillä, pyrit todennäköisesti etsimään tukea valinnallesi ihan vain todistellaksesi olleesi oikeassa. Kun ihmisestä tulee braunisti, on ajattelemisesta siirrytty identiteettiin.

Tällöin ei ole enää kyse siitä, mitä ihminen ajattelee, vaan siitä, mitä hän on. Lopulta asiasta tulee arvovaltakysymys. Ihmisestä on tullut vihervasemmistolainen, jolle aate on tärkeämpää kuin ajattelu. Näin selittyy laaja vetoaminen ”arvoihin”. Kyseessä on oikeasti ideologia, asenne tai aate, jota vahvistetaan identiteettipolitiikalla.

Identiteettipolitiikan kautta vihervasemmistolainen aate on ujutettu vähin äänin ja salakavalasti nuorison ihon alle, ja siitä on tehty osa heidän minuuttaan. Kyse on samasta asiasta, kuin jos lämmität hitaasti vettä, ei kattilassa oleva sammakko tajua hypätä kattilasta pois. Mutta jos heität sen suoraan kuumaan veteen, se hyppää heti pois kattilasta.

Ilmastoargumentti on tosiasiassa vain aasinsilta, jonka kautta nuoria ohjataan vihervasemmistolaisen aatteen piiriin, uskomaan, että kaikesta pitää päättää kollektiivisesti ja yleismaailmallisesti. Ajattelutapa sekä ilmastonsuojelussa että kommunismissa on sama.

Samaan aikaan itse perusargumentti, kuinka monta prosenttia kaikesta ilmastonvaihtelusta on juuri ihmisen aiheuttamaa ja paljonko johtuu luonnosta, jää sivuun. Sivuun jää myös se, paljonko Suomi on jo tehnyt ja mikä on asemamme siinä yhteisessä kokonaisuudessa, jota etenkin muiden maiden pitäisi suojella.

Vaaleissa kansa on ostoksilla. Kyse on siitä, millaisen ilmastoargumentin haluat ostaa, kuinka kalliiksi se tulee ja paljonko sinulla on varaa tuhlata pelkkään hyväntekeväisyyteen.

Minä en ikinä maksaisi nettotappiollisen tuulivoiman valtiollisesta tuesta, ilmastosopimusten velvoitteista, kehitysavusta enkä muusta julkiselle taloudelle tappiollisesta tai yleishaitallisesta hyödykkeestä yhtään mitään.

---

Ympäristö- ja energiapoliittisista näkemyksistäni tarkemmin vaalikirjani luvussa 12.
Vihreiden vaaliohjelmaa analysoin ja arvostelin täällä.