Minä internatsistisessa massakokouksessa

Viime vuoden lopuksi kävelin Senaatintorille uuden vuoden vastaanottoon. Perille saavuttuani huomasin kuitenkin päätyneeni internatsistiseen joukkokokoukseen.

Helsingin piispa Irja Askola piti suggeroivan propagandapuheen, jossa toistui lause ”Tulkoon uusi vuosi, luottamuksen vuosi”. Koska puheessa suitsutettiin kansainvälisyyden puolesta, tarkoitus oli kai viestittää: Tulkoon paljon maahanmuuttajia, älköönkä kukaan esittäkö kritiikkiä, sillä ongelmana on vain suomalaisten oma epäluottamus eikä taloudellisen kantokyvyn riittämättömyys.

Itsepä ovat kirkon edustajat olleet tuota epäluottamusta luomassa, varsinkin suhteessa eräisiin kansallisiin vähemmistöihin, joten heidän sopiikin nyt aloittaa luottamuksen rakentaminen itsestään.

Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen puolestaan vertasi Helsingin kaupungin taloutta koko maamme taloudelliseen tilaan ja iloitsi, että siinä missä Suomen valtiontaloutta uhkaa katastrofi, Helsingille ei ennusteta sentään aivan yhtä synkkää tulevaisuutta. Niinpä: mikä tahansa näyttää valoisalta, kunhan vertailukohdaksi etsitään tarpeeksi huono.

Samalla Pajunen kiitti siitä, että kaupunkimme kaduilla parveilee pilvin pimein venäläisiä ja ylisti kaupunkimme muuttumista uuden Pietarin-junayhteyden myötä entistä ”kansainvälisemmäksi”. Itse en näe Suomen venäläistymisessä mitään hyvää.

Analyysini Helsingin kuralla olevasta taloudesta voitte lukea tästä ja vilkastuvan Pietarin-radan merkityksestä tästä. Että pitääkin filosofin olla aina eri mieltä. Pajunen olisi voinut myöntää ilotulitukseen uhratut 12 000 euroa minulle kansallisfilosofisen selviytymisohjelman laatimiseen (joka kaikesta huolimatta ilmestyy tänä keväänä). Yksi syy siihen, miksi mitään tutkimustukea ei ole myönnetty, onkin ehkä aavistus siitä, että esittämääni arvostelua ja hyviä ideoitani ei voisi tuolla summalla kuitenkaan vaientaa.

Yksi Pajusen ajamista hankkeista on ollut junaradan kaivaminen Itämeren alle, Helsingin ja Tallinnan välille. Siitä hän ei tosin muistanut mainita juuri nyt mitään. Tämän suuruudenhullun hankkeen selvitystyöhön on tuhlattu jo puoli miljoonaa euroa pelkkien suunnittelukustannusten muodossa, vaikka Tallinnan kaupungilla ei ole varaa edes yhteen uuteen raitiolinjaan. Jo pelkät suunnittelurahat menevät Kankkulan kaivoon, sillä kahden pienen kaupungin välille ei koskaan rakenneta maailman pisintä merenalaista tunnelia. Mikäli EU tukee Pietarin ja Berliinin välistä rataa, se ei tee mutkaa Helsingin kautta. Parempi olisi ollut rakentaa lelurautatie kaupungintaloon Le Corbusierin kalusteiden keskelle, jossa Pajunen ja Paavo Voutilainen voisivat käydä leikkimässä.

Lisäksi Pajunen siteerasi (nimestä päätellen) jotakin maahanmuuttajataustaista peruskouluoppilasta, joka lapsille tyypilliseen tapaan kehaisi, mikä ”suomalaisissa on hyvää”. Näen sympatiakyyneleideni läpi pikku pioneerin, joka ojentaa kukkia Johtajalle. Ne lausunnot, joita olen itse kuullut maahanmuuttajilta suomalaisista, ovat yleensä olleet rikin ja tulikiven katkuisia. Mutta lapsethan eivät voi ymmärtää kaikkea.

Tärkeäksi tässä tunteisiin vetoavassa mokutustilaisuudessa yritettiin jälleen kerran lavastaa monikulttuurisuuden, kansainvälisyyden ja Suomen ulkomaalaistamisen välttämättömyys. Tilaisuuden jokainen sana vaikutti viittaavan siihen, että suomalaiset eivät oikein myönny kyseiseen beethovenilaisen harmonian havinaan ja että sen vuoksi tarvitaan jatkuvaa ohjeistusta. Vaarana nähtiin ”epäluottamus” eli järkiperäinen epäily ja kansallisen edun puolustaminen. Hyväksi arvotettiin ”avoimuus ja luottamus” eli naiivi usko kansainvälisten pankkien luotonantokykyyn ja -haluun, kun taloutemme tämän epärealistisen politiikan tuloksena romahtaa.

Puhu siinä sitten suomalaisesta sisusta ja kyvystämme selvitä vaikeiden aikojen yli. Internatsismin eväillä me menetämme paitsi hyvinvointiyhteiskuntamme, myös talvi- ja jatkosodassa saavutetun tuloksen. Onneksi kukaan ei räjäyttänyt väenpaljoudessa naulapommia eikä (puhujia itseään ehkä lukuun ottamatta) pirskottanut kenenkään naamalle pippurisumutetta.

Iloisen poikkeuksen uutta vuotta vastaanottavien puheiden linjasta tarjosi Tarja Halosen uudenvuodenpuhe, jossa tasavallan presidentti muistutti, että meidän suomalaisten pitäisi nähdä oma asemamme maailmassa myös omin silmin eikä aina vain ulkomaalaisten silmin.

Presidentti varoitti tavasta, jolla yhteiskuntaamme ollaan jakamassa kahtia, kun aina vain glorifioidaan joitakin niin sanottuja huipputyyppejä ja tämän huiputuksen tärkeyttä kansainväliselle uskottavuudelle.

Olen presidentin kanssa samaa mieltä siitä, että suomalaisten pitäisi pelastaa oman yhteiskuntamme tasa-arvoisuus ja hyvinvointi, jotka (myös oman käsitykseni mukaan) ovat floppaamassa eurooppalaisen keskiarvon alapuolelle.

Sitä paitsi puheessa ei mainittu kertaakaan sanoja ”monikulttuurisuus” eikä ”maahanmuutto”, joiden pitäisi kai olla presidentinpuheiden samanlaisia vakioita kuin ”liennytys” ja ”ystävällisten suhteiden kehittäminen” olivat Kekkosen aikana.

Vaikuttaa aivan kuin Sdp:lläkin olisi eduskuntavaalit kiikarissa, kunnes vaalien jälkeen palataan taas entiselle linjalle.