Miksi aloite euroalueesta eroamiseksi torpataan?

On demokratian kannalta ikävää, että Paavo Väyrysen junailema aloite kansanäänestyksen järjestämisestä euroalueeseen kuulumisesta torpattiin eduskunnan perustuslakivaliokunnassa.

Olen toki myös itse sitä mieltä, että Suomen nykyisen edun mukaista ei olisi kuulua euroalueeseen, ja olen esittänyt perusteluni aiemmin julkaisemissani kirjoituksissa.

Paras tilanne olisi sellainen, jossa euroaluetta ei olisi lainkaan luotu, ja olisi pitäydytty Väyrysen takaisin kaipaamaan maailmaan, jossa eurooppalainen taloudellinen yhteistyö olisi rajattu lähinnä vapaakauppaan. Olisimme voineet integroitua paremmin vain osaksi pohjoismaita.

Myös Sixten Korkman toteaa teoksessaan Euro – Valuutta vailla valtiota (2013), että yhteismarkkinoiden toimivuus ei välttämättä edellytä yhteistä valuuttaa, yhteisiä valuuttakursseja eikä yhteistä rahapolitiikkaa. Muodostavathan Yhdysvallat, Kanada ja Meksikokin yhteisen talous- ja markkina-alueen, jossa jokaisella maalla on oma valuuttansa.

Miksi sitten Suomen eduskunta suhtautuu nyt niin kielteisesti eurosta irtautumiseen? Myös minä voisin kannattaa eroa ideatasolla. Oikeassa pitäisi kuitenkin olla oikeaan aikaan, ja se aika oli liittymisestä päätettäessä.

Kaikki tietävät, että valtiot ja valtioliitot vihaavat valuttansa kyseenalaistamista. Aikana, jolloin rahan arvoa ei ole kiinnitetty kultaan tai taattu millään Bretton Woods -järjestelmän tapaisella kytköksellä, se riippuu vain valtioiden harjoittaman politiikan uskottavuudesta. Valtion harjoittaman politiikan uskottavuus taas riippuu sen valuutan arvosta ja voimasta. Jos euro luhistuisi, menisi myös Euroopan unioni kasaan kuin korttitalo, sillä EU:n vaikutusvalta on yhtä kuin sen valuutan uskottavuus.

Tässä mielessä voin pitkin hampain ymmärtää myös perustuslakivaliokuntaa, joka tyrmäsi euroa koskevan kansanäänestyksen. Valiokunta hylkäsi esityksen vedoten siihen, että ”kansainvälisten velvoitteiden ja niiden irtisanomisen hyväksyminen ovat kansalaisaloiteoikeuden ulkopuolella” ja että hanke edellyttäisi ”parempaa valmistelua”.

Jos näin olisi, eurosta ei voisi irtautua edes kansan enemmistön niin halutessa. Tämä taas olisi demokratiassa mahdoton ajatuskulku. Väyrysen mielestä päätös rajaa perusteettomasti kansalaisten aloiteoikeutta, eikä valiokunta olisi voinut vedota myöskään puutteelliseen valmisteluun, sillä kaikki aloitteet otetaan käsittelyyn keskeneräisinä tai luonnosmaisina.

Torppaamisen todennäköisempi, uskottavampi ja ainoa varsinainen syy onkin käsittääkseni se, että eroaminen eurosta voisi vaarantaa maamme taloudelliset ja ulkopoliittiset suhteet ja puhkaista Euroopan unionin valtavan talouskuplan, jossa kulutusta pidetään yllä vain pumppaamalla järjestelmään lisää EKP:n ja yksityisten liikepankkien takomaa lelurahaa.

Avoimia kysymyksiä on toki paljon. Ovatko aloitteen kannattajat ottaneet huomioon niitä vakavia seurauksia, joihin eurosta irtautuminen ja oman valuutan käyttöönotto johtaisivat, kun oma valuutta päästettäisiin kellumaan? Vaihtaisitko sinä, hyvä kansalainen, rahasi markoiksi, jos varasi sitä kautta devalvoituisivat voimakkaasti ja arvosta palaisi suuri osa pois. Entä jos kävisi päinvastoin? Mitä tapahtuisi Suomen euromääräisille valtionveloille, ja mitä tämä kaikki vaikuttaisi Suomen ja euroalueen maksutaseeseen (vaihtotase + pääomatase)?

Paha sanoa, mutta Suomi on niin pieni kansantalous, että eurosta lähtö kannattaa vain, mikäli euroalue repeää kokonaan ja se yhteispäätöksellä puretaan. Suomi ei voi irtautua eurosta yksin kärsimättä huomattavia vahinkoja. Tämä on poliittista realismia.

Ehkä kiperintä asiassa onkin seuraava intentionaalinen ristiriitaisuus. Ne, jotka toivovat euron säilyvän, eivät voi rehellisesti uskoa siihen. Ne taas, jotka eivät toivo euron säilymistä, alkavat heti vilpillisesti uskoa euroon, kunhan heille kerrotaan irtautumisen seuraukset.

Nyt kun eurosta johtuva valtiontalouksien finanssikriisi on saatu taukoamaan, olisi ajattelematonta horjuttaa piripintaan lastattua laivaa eroamisratkaisulla. Sekä EU että euro kaipaavat voimakasta kehittämistä ja kurinalaisuutta, eivät täyttä tuhoa.

Yleensäkin olen asiakohtaisista kansanäänestyksistä samaa mieltä kuin Winston Churchill. Häneltä tunnetaan lause: ”Paras argumentti demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa.”