Valtuutetut, älkää säästäkö viisaudessa

Jos vaaleilla voisi vaikuttaa, äänioikeus otettaisiin todennäköisesti pois. Jos äänestämisestä olisi kansalaisille jotakin hyötyä, se tehtäisiin luultavasti maksulliseksi. Ja se, että äänesi ylipäänsä kelpaavat poliitikoille, osoittaa, että he pyrkivät hyötymään pois antamastasi poliittisesta vallasta.

Nyt kun tavalliset pulliaiset ovat jälleen tuhlanneet pikavippinsä vaalikampanjoihin ja puolueiden sekä firmojen maskotit ovat tulleet valituiksi, on oikea aika onnitella uhrimielestä. Uudet valtuutetut saavat käsiinsä suuren määrän shittiä, ja kunnallisella puhtaanapitolaitoksella tulee olemaan paljon työtä vaalilupausten pois kärräämisessä.

Kuntien suurin huoli on vaalienkin jälkeen talous. Kaikki on kiinni rahasta. Raha taas riippuu taloudellisista vaihtosuhteista ja vaihtosuhteet poliittisesta vallasta. Helsingin kaupungin poliittiset voimasuhteet ovat perinteisesti olleet sellaiset, että valtuusto tulee helpostikin ajaneeksi vain hyvätuloisten ja varakkaiden asemaa. Vihreät ovat usein myötäilleet kokoomusta, eikä perinteistä oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelua ole ollut.

Mielenkiintoista on nähdä, mihin perussuomalaisten kasvanut ryhmä asettuu; talouskysymyksissä luultavasti vasemmiston linjoille mutta arvo- ja elämäntapakysymyksissä oletettavasti kristillisten ja muiden konservatiivien riveihin. Olisikin hyvä, että jokavuotinen Gay Pride kiellettäisiin venäläiseen tapaan, niin rauhallisen kulkueen tilalle saataisiin taas se oikea ihmisoikeusmielenosoitus.

Olen edelleen sitä mieltä, että Suomesta puuttuu kansallisliberaali puolue. Sen tulisi olla arvo- ja sosiaaliliberaali ja ajaa juuri sitä kansallista etua, jonka vasemmisto on unohtanut Internationaalia hoilatessaan ja oikeisto puolestaan haudannut eurotaloutta laastaroidessaan.

Arvatkaa, äänestinkö. Siis ketään? Ehdokkaana en tietenkään ollut. No hyvä on: äänestin suomalainen. Puoluekantaansa en sano, mutta sukupuolineutraalisti hän on nainen. Yleensäkin katson, että poliittisen vallan Suomessa pitää kuulua syntyperäisille suomalaisille, vaikka ja koska Helsingin Sanomat on euforisessa tilassa neljän valtuustoon valitun maahanmuuttajan puolesta. Onko mitään tärkeämpää?

Ilmaiset vinkkini kunnallispoliitikoille julkaisin jo aiemmin. Ne on tarkoitettu erityisesti kaikille niille, jotka eivät niitä tarvitse: 

– Caterpillarit käyntiin Pääkaupunkiseudun Asutusohjelman toteuttamiseksi.

– Guggenheimit rahoitettakoon helmikanojen ja kukkahattujen kukkaroista muttei julkisista varoista.

– Kynnysmaksut pois peruspalveluilta, jotta niistä ei tule erikoispalveluita.

– Röntgenkuvien analyysejä älköön ostettako intialaisilta yksityislääkäreiltä, kun suomalaiset virkalääkärit läpivalaisevat potilaansa yhdellä silmäyksellä ja vilkaisevat kuvatkin halvemmalla.

– Tuulimyllyjä perustettakoon kernaasti Helsingin avarille meriulapoille hiilivoimaloiden sauhuja hälventämään, mutta 2020-hanke hylättäköön, jottei kuntalaisten pää osuisi kattoon veroäyrin ollessa 20.

– Ennen maahanmuuttajien lisähaalintaa olisi integroiva ja assimiloitava ne toistakymmentä prosenttia peruskoulunsa päättävää suomalaisnuorta, jotka nykyään jäävät tai jättäytyvät vaille jatko-opiskelupaikkaa.

– Kaupunki on pidettävä viihtyisänä muutoinkin kuin periaatteella ”joko viihdyt tai itket ja viihdyt”.

Vielä kerran: Onnittelut uusille valtuuston ja lautakuntien jäsenille. Toivottavasti saatte ainakin jokusen ilmaismatkan, hotelliviikonlopun, lohipäivälliset tai muuta kurmeeta kukin. Ja ATK-retardeille tiedoksi, että se luontaisetuna saamanne tietokone lähtee käymään virtanapista. Sitä ei saa esimerkiksi syödä.

Pelolla politikoimisesta

Olen seurannut toisella korvallani kahta yhteismitatonta vaalikampanjointia. Yhdysvaltain presidentinvaalit ovat meidän näkökulmastamme kenties yhtä vähäpätöiset kuin Suomen kunnallisvaalit ovat amerikkalaisten näkökulmasta.

Yhteistä molemmille on ollut pelolla politikointi. Se on ollut sangen ymmärrettävää, sillä monet uhkakuvat ovat todellisia ja maa järisee. Kaikkialla on jo pitkään ennustettu Yhdysvaltain ja Euroopan elintason ja valta-aseman romahtamista, joka johtuu taloudellisesta velkaantumisesta.

Ei siis ihme, että poliitikkojen puheet ovat täynnä pelkoja, uhkia ja niiden torjuntaa. Samalla kun tätä ja tuotakin asiaa turvataan, ei anneta periksi ajatukselle, että tulevaisuudessa jokin voisi olla paremmin. ”On torjuttava”, ”on turvattava”, ja milloin mikäkin asia. Köyhtyvästä Amerikasta pitäisi tehdä great again. Suomessa uhataan viedä kaikilta kaikki. Tämän ahdingon keskellä työpaikat koetetaan sitten säilyttää, leikkauksilta halutaan välttyä ja jopa puolustuslaitoksesta yritetään säästää jotakin vihollisen tuhottavaksi.

Ihmiset Suomessa ja muissa länsimaissa elävät suurten uhkien keskellä. Lähellä on aika, jolloin kansakuntia nähdään taas kaduilla: osa asunnottomuuden, osa mielenosoitusten vuoksi. Pöty loppuu pöydästä ja EU-idealistien puheista.

Leikkauksista, lopettamisista, heikennyksistä, hintojen noususta, palveluiden huonontamisesta, ulkoistamisesta, yksityistämisestä, ehtojen tiukentamisesta, lisävaatimuksista, jonojen kasvamisesta, vaatimustason jyrkentymisestä, irtisanomisista, yt-neuvotteluista ja päälle kaatuvien seinien painajaisista huolimatta oletteko huomanneet, että joidenkin ihmisten asema on tässä maassa koko ajan vain parantunut? Kaduillamme esimerkiksi liikkuu hienompia autoja kuin koskaan ennen, ja sensaatiolehdissä raportoidaan hyväosaisten rakennuttamista palatseista. Minusta tuntuu, että uhkakuvien levitessä joku rikastuu, ja uhkakuvien levittäminen onkin politiikkaa, jolla tuo tuloerojen kasvu ja toisten ihmisten köyhtyminen oikeutetaan.

Korkein Jumala on EU, sillä se vaatii uhreja: ”Taloudelle on uhrattava, tai muuten...”

Uhkailun arkiretoriikkaan kuuluu kolme pistettä, koska juuri se vaikuttaa uhkaavimmalta. Eniten ihmiset pelkäävät asioita, joista he eivät tiedä mitään: eivät tunne tulevaisuutta, joka tulee. Politiikka on pelolla hallitsemista, ja pelolla hallitseminen tapahtuu tietämättömyyden savuverhon turvin.

Totuus on, että monien kansalaisten eläessä kurjuudessa joku toinen rikastuu pohjattomasti. Olisi ehkä hyvä miettiä, kuka, ja äänestää vaaleissa sillä perusteella.

Entinen opettajani Tampereen yliopistossa, Antti Eskola, kirjoitti aikoinaan kirjan nimeltä Uhka, toivo ja vastarinta. Tuolloin muodikkaana pidettyyn dialektiseen tapaan siinä ajateltiin, että uhkakuvat voivat herättää vastareaktioinaan myös toivoa ja että toivo voi ohjata erilaisiin vastarinnan muotoihin.

Nykyisin ihmisiltä puuttuu toivoa ja rohkeutta vastustaa sitä, minkä näkee vääräksi. Kaikille masentuneille ja deprivaatiosta kärsiville sanonkin: käykää äänestämässä. Se antaa suunnattoman vaikutusvallan tunteen, ainakin hetkeksi!

Politiikan pyhät lehmät

Kunnallisvaalien alla on taas saatu kuulla, että lapsiperheitä pitää tukea. Muilla ihmisillä ei pidetä väliä, vaikka muut kuin lapsiperheet muodostavat Helsingin kotitalouksista noin puolet. Ehdokkaat ja puolueet olettavat, että lapsiperheiden tukeminen on naula, joka vetää, eikä vaihtoehtoa ole esitetty. Lapsiperhe on politiikan pyhä lehmä.

Tämä näkyy myös hallinnossa. Koettakaapa saada kaupungilta tai miltä tahansa julkisyhteisöltä esimerkiksi vuokra-asunto (tai jotakin tarveharkintaista tukea) ilman, että teillä on lapsia. Ei onnistu. Toimistoista vastataan kirkkain silmin, että etusijalla ovat lapsiperheet.

Koska lapsiperheiksi luetaan myös yksinhuoltajat (jotka useimmiten ovat naisia), tämä politiikka johtaa miesten syrjintään. Ja sitten ihmetellään, miksi syrjäytynein ja heikko-osaisin kaikista on yksinäinen keski-ikäinen mies. Väitän, että poliitikot ja byrokraatit tekevät tämän tahallaan.

Sen sijaan lapsiperheet ovat suojassa. Niiden elämä on puskuroitu poliittisella varjelulla ja Audien turvatyynyillä. Lapsettomat pakotetaan maksamaan myös suhteellisesti enemmän veroja kuin lapselliset, jopa niin, että tämä loukkaa perustuslaillista yhdenvertaisuutta.

Lapsettomat ihmiset – sekä yksinäiset että pariskunnat – ehdollistetaan tuntemaan syyllisyyttä toisten ihmisten kurjuudesta, ikään kuin olisi lapsettomien syytä, että joillakin muilla on lapsia. Vanha toive, ettei saa nauraa toisten vahingolle, toteutuu kuin itsestään, sillä monet ihmiset itkevät saavillisen saunavettä asian vuoksi.

Tavallaan tuntisin vähän ylpeyttäkin voidessani olla avuksi lapsiperheille, mutta siihen ei ohjaa lapsiperheiden jatkuva hyysääminen, palvominen eikä etuoikeuttaminen. Yhteiskunnan tulisi kannustaa parempaan perhesuunnitteluun, sillä vastuun lapsista pitää kuulua ensisijaisesti heidän vanhemmilleen niin Suomessa kuin kehitysmaissakin.

Tiedän kyllä, että moni asia on kiinni rahasta, mutta perhepolitiikkaa hoidetaan nyt liiaksi taloudellisin arvoin ja perustein, ja ollaan huolissaan lähinnä vanhempien asemasta. Keskeinen kysymys on, hyötyvätkö lapsiperheiden tukemisesta lapset itse, vai meneekö lapsiperheille suunnattu tuki vain aikuisten holtittomaan ja tuhlailevaan elämään.

Lapsiperheillä ratsastamisesta on tullut myös maahanmuuttopolitiikan keppihevonen. Usein sana ”lapsiperhe” tarkoittaakin samaa kuin ”maahanmuuttajaperhe”, aivan samaan tapaan kuin sanaa ”nuorisomellakka” on käytetty ”maahanmuuttajamellakan” kiertoilmauksena. Lapsiperhe on entistä useammin nimenomaan maahanmuuttajaperhe, sillä suomalaisilla ihmisillä ei ole lasten hankintaan enää varaa.

Jos suomalainen pariskunta jää työttömäksi, sille ei myönnetä sosiaalitoimistoista mitään, mikäli tuen hakijoilla on vähänkin varallisuutta. Sen sijaan maahanmuuttajaperheet ovat (varsinkin turvapaikanhakijoina ja pakolaisina) yleensä täysin vailla varallisuutta, ja siksi sosiaaliviranomaiset joutuvat myöntämään heille kaiken. Tätä kautta sosiaalilainsäädäntömme tukee suhteellisesti paremmin maahanmuuttajia kuin kantaväestöön kuuluvia.

Tämä osaltaan selittää maahanmuuttajien suuret lapsiperheet ja vierasperäisen väestön yliotteen väestönkasvusta. Ideologisesti sitä tukevat sekä islamin lisääntymispoliittiset normit että Suomen sosiaalilainsäädäntö.

Kyseinen politiikka on johtanut siihen, että lapsiperheiden tukeminen on entistä useammin argumentti, jolla tosiasiallisesti tuetaan maahanmuuttajia eikä suomalaisia. Kantaväestöön kuuluvat lapsiperheet kun ovat useasti juuri ja juuri tukikynnyksen yläpuolella, eikä yhteiskunnan apu yllä heille asti. Tämä merkitsee, että kun kuulette sanaparin ”lapsiperheiden tukeminen”, se entistä useammin tarkoittaa samaa kuin ”maahanmuuton tukeminen”. Lapsiperheiden tukemisesta on tullut entistä useammin maahanmuuton piilotukea.

Asialla on myös globaali puolensa. Ihmislajin liiallinen runsastuminen, toisin sanoen väestöräjähdys, uhkaa viedä koko ihmiskunnan perikatoon. Lisääntymisestä juontavat juurensa lähes kaikki maailman suuret ongelmat: nälänhätä, ekokatastrofi, tilanahtaus, rajariidat, sodat ja kaikkien asioiden riittämättömyys. Puhtaasti ekologiselta kannalta katsoen lisääntymisen kieltäminen olisi moraalisesti oikeudenmukainen teko. Enintään yhden lapsen politiikka sopisi kaikkialle, ei vain Kiinaan. Lopuille haittavero.

Joskus kuulee argumentin, että lapsia tarvitaan sekä veronmaksajiksi että vaihtamaan vanhusten vaippoja. Suurten ikäluokkien väestöpullistumaa ei tule kuitenkaan pyrkiä korjaamaan väestöpoliittisella patistelulla. Pitää hyväksyä väestön väheneminen ja antaa ajan hoitaa elatussuhteen tilapäiset vinoutumat. Länsimailla on muutenkin edessään elintason lasku.

Politiikan toinen pyhä lehmä ovat eläkeläiset ja ikäihmiset. Myös eläkeläisille kiskotaan jatkuvasti lisää etuja ja oikeuksia. Suuret ikäluokat ovat kuitenkin nauttineet 1960-luvulta asti hyvästä työllisyystilanteesta, ja myös julkista hallintoa ylipaisutettiin heidän työllistämisekseen. He ovat keränneet suuret eläkkeet ja hankkineet varallisuutta. Sen sijaan oma sukupolveni valmistui oppilaitoksista keskelle 1990-luvun lamaa. Sen jälkeen enää noin puolella työssä olevasta työvoimasta on ollut vakituinen työpaikka. Eläkekertymä on jäänyt surkeaksi pätkätöiden vuoksi, ja asuntovarallisuus on usein hankkimatta. Silti meidän sukupolvemme yritetään pakottaa maksamaan suurten ikäluokkien eläkkeet.

Tiedän toki, ettei tämä koske kaikkia ikäihmisiä, sillä on paljon huonotuloisia ja vähävaraisiakin eläkeläisiä. Mutta keskimäärin suurten ikäluokkien asiat ovat eläkkeellä paremmin kuin yhdenkään jälkeen tulevan.

Ihmettelen myös jatkuvaa vetistelyä ja kurjistelua. Minulla on 88-vuotias täti, joka on omaishoitanut urheasti 97-vuotiasta miestään. Siksi oudoksun sitä penäämisen ja tinkimisen ilmapiiriä, jossa poliittiset keskustelut käydään. Eivätkö ihmiset itse pysty mihinkään tai osaa yhtään mitään? Omasta puolestani toivon, että kuolen ajoissa, sillä en haluaisi kärsiä pitkään enkä pidä köyhästä elämästä. Mutta jos pitkä elämä uhkaa minua, haluan huolehtia asioistani mahdollisimman kauan itse ja suorastaan kiellän puuttumasta asioihini ilman pyyntöä mitenkään. Niin olen menetellyt filosofiassa muutoinkin.

Yksi mahdollisuus olisi purkaa eläkekassoissa oleva varallisuus ja syöttää se suurille ikäluokille, sikäli kuin he ovat sen tuottaneet. Tästä eteenpäin kaikille tulisi taata vain perustoimeentuloon riittävä tasaeläke. Jos haluaa enemmän, tulisi ohjata yksityisen eläkevakuutuksen ottamiseen. Takuueläke on periaatteellinen avaus siihen suuntaan, mutta se vain täydentää työ- ja kansaneläkettä ja paikkaa tulovajetta. Teoksessa Työttömän kuolema esittelemäni dynaaminen perustulomalli takaisi minimitoimeentulon myös eläkeläisille ilman, että ikäihmisiä kyykytetään asumistuessa ja toimeentulotuessa.

Tämänvuotisesta vaalipropagandasta päätellen politiikka ei ole kovin sankarillista eikä uhrautuvaa. Kaikki vain tinkivät. Yhdet tinkivät ylöspäin ja toiset alaspäin. Kukaan ei haluaisi tehdä itse mitään. Tinkimisen ja turvaamisen defensiivinen ilmapiiri johtunee siitä, että kansantaloutemme on konkurssissa. Ihme, jos tulevaisuudessa kukoistaa muukin kuin ruumisarkkuteollisuus. Hyvää halloweenia kaikille.

Syttyykö Eurooppaan sota?

Nobel-komitea antaa rauhanpalkinnon yleensä sinne, missä vallitsee sodan tai väkivallan uhka taikka vaivoin aikaansaatu horjuva rauhantila. Kun palkinto myönnettiin nyt Euroopan unionille, tämä ohjaa ajattelemaan, että EU:n talousvaikeudet ovat jo niin pitkällä, että sota uhkaa Eurooppaa.

Samalla kun palkinto lätätään pääministerien käteen, heitä ripitetään rauhan ja sovittelun vaatimuksilla. Noblesse oblige. Myös Jyrki Katainen lähtenee palkintoa noutamaan, jos taloushuoliltaan ehtii.

Väkivaltaan voi johtaa myös väkivallan uhalla ylläpidetty rauha. Sen vuoksi Euroopan taloutta ei pidä pelastaa hinnalla millä hyvänsä. Olisi uskomaton juttu, jos eripurasta kärsinyt Euroopan unioni onnistuttaisiin pitämään koossa vielä vuosikymmentä pitempään.

Rahaunionille tullee loppu jo sitä ennen, eikä kriisi pysyne raha- ja pankkijärjestelmän sisällä vaan leviää reaalitalouteen myös Suomessa. Liittovaltio, joka riistäisi valtioiden itsemääräämisoikeutta ja loisi yhteisen verotuksen, on vielä perusteettomampi utopia. Näillä rauhan välineillä luodaan vain epäoikeudenmukaisuutta ja aggressioita.

Suomessa on vetistelty sen johdosta, ettei puolueeton – nykyisin liittoutumaton – maamme saanut paikkaa YK:n turvallisuusneuvostosta. Päätös oli naurettava epäluottamuslause ulkopolitiikkamme uskottavuudelle ja kansainväliselle arvostuksellemme. Sinänsä ratkaisu oli Suomelle hyväksi: ei tarvitse äänestää kaikessa tyhjää tai niin kuin Venäjä.

Niin sanotuista länsimaista valituksi tuli kääpiövaltio Luxemburg, jonka pankkilainsäädännön taakse lukittiin myös EU:n organisaation ulkopuolelle rakennettu osakeyhtiö nimeltä Euroopan varkausmekanismi EVM. Bumerangi Suomelle tuli lisäksi idästä, sillä Suomen sijasta turvallisuusneuvoston pöytään astuu Australia, jonka valtionpää on edelleen kuningatar Elisabeth II. Australia on ison Antin ja Rannanjärven kaveri. Puolueettomuutta, sitoutumattomuutta, totuutta ynnä muuta höttöä ei tarvita oikeastaan missään, kun raha ja valta ratkaisevat.

Lapsikortti idänsuhteissa

Suomen tasavallan presidentin vaihduttua Venäjä on tökkinyt länsinaapuriaan kepillä ja heitellyt tontillemme erilaisia koepalloja. Myös viime viikkoina käyty lapsikiista oli ulkopoliittinen koe. Venäjä on Krimin sodasta asti pitänyt ulkopolitiikkansa opinkappaleena sitä, että maa puolustaa kansalaisiaan myös rajojensa ulkopuolella, esimerkiksi Suomessa. Krimin sotahan syttyi Venäjän alettua penätä ortodoksien oikeuksia Osmanien valtakunnassa.

Suomea koskeva lapsikiista on tuulesta temmattu. Mitä pahaa on siinä, että Suomen viranomaiset kantavat vastuuta ja ottavat huostaan myös venäläislapsia, jotka kärsivät oloistaan perheissä? Kyse on hyvinvointivaltion huolenpidosta maassa olevia ihmisiä kohtaan.

Lapsikortti sopii näköjään poliittiseksi verukkeeksi niin idänsuhteissa kuin kunnallisvaaleissakin, jotka ovat ne tunnetut ”päivähoito- ja lapsiperhevaalit” muiden ihmisten ollessa puolueille pelkkää ilmaa.

Mutta jatkuva lapsiargumenttien käyttö on myös eräänlaista lasten hyväksikäyttöä. Ei kaikista asioista pidä päättää vain sillä perusteella, mikä on hyväksi lapsille tai lapsiperheille, eikä huoltajuuden pidä olla sellainen pyhä lehmä, jolla oikeutetaan mitä vain, esimerkiksi kaikkien muiden ihmisten yli kävelemistä. Ei pitäisi hankkia lapsia, jos ei pysty niistä huolehtimaan, ja vastuu lapsista kuuluukin pääasiassa heidän vanhemmilleen. Tässä mielessä venäläislasten huostaanotot ovat olleet Suomen viranomaisilta uhraus ja eräänlainen palvelumuoto venäläisperheitä kohtaan. Siitä kannattaisi pikemminkin kiittää kuin moittia.


Desantin mielipiteet

En ymmärrä surullisen kuuluisaa dosentti Johan Bäckmania, joka on kääntänyt kotimaalleen selkänsä ja huhkii Suomen ja Venäjän välisten suhteiden haudankaivajana. Helsingin Sanomat julkaisi hänestä lyttäysarvion, ja sosiologin koulutuksen saaneen dosentin kompleksisuus on paljastunut myös keltaisen lehdistön kaivettua luurankoja hänen kaapeistaan. Lehtien mukaan Bäckman on käynyt omaa huoltajuuskiistaa venäläisnaisen kanssa vuosia. Kuinka se onkin niin, että ääriajattelun ja muun yltiöpäisyyden takaa löytyy melkein aina mätä koira?

HS tilittää, miten Bäckman on heikentänyt Suomi-kuvaa systemaattisesti Venäjällä toimiessaan. Myös ulkoministeriössä ollaan asiasta tietoisia Ulkopolitiikka-lehden raporttien mukaan.

On vaikea sanoa, mikä ajaa dosenttia Suomi-kuvan tietoiseen vääristelyyn. Onko kyseessä katkeruus, kun ei ole myönnetty akateemista virkaa? Myöskään minulla ei ole vakituista virkaa, mutta siitä seurannut vapaa-aika ei ole suinkaan ohjannut minua älylliseen velttouteen vaan kriittisyyden kasvuun.

Sen sijaan Bäckmanin esittelemät tilastotiedotkin ovat Helsingin Sanomien mukaan tekaistuja, eikä ole ihme, miksi Helsingin yliopisto sanoutui irti hänen mielipiteistään. Pelkästä symbolisuudestaan ja tehottomuudestaan huolimatta tämä oli itse asiassa varsin jyrkkä kannanotto, sillä akateemisen käytännön mukaan tieteenharjoittajilla tulee olla oikeus edustaa näkemyksiään yliopistoyhteisössä vapaasti.

Myös itse olen vapaan tieteen ja tutkimuksen kannattaja. Väärätkin käsitykset pitää kernaasti sanoa niiden kumoamiseksi. Julistaminen ja propaganda ovat sitten toinen juttu.

Tapaus antaa ehkä laajemminkin näyttöä siitä, millaisia henkilöitä yliopistot valitsevat dosenteiksi. Tiedän paljon postmodernisteja, feministejä, *erään tietyn poliittisen ideologian edustajia* sekä kaksiarvoisen sukupuolieron kiistäviä queer-teoreetikoita, jotka on nimitetty dosenteiksi, vaikka heidänkään käsityksensä eivät kestä kriittistä tarkastelua.

Sen sijaan olisi vaikea kuvitella, että dosentiksi nimitettäisiin esimerkiksi muuan tohtori J. H., vaikka hänen tulkintansa päivänpolttavista poliittisista puheenaiheista ovat olleet täyttä asiaa. Dosentti alkaakin olla se nykyajan akateeminen pelle, joka on ottanut hajamielisen professorin paikan. Tällä menolla dosentuuri ei ole kunniaksi enää kenellekään. Myös Bäckmanin harjoittama reuhaaminen edustaa niin sanottuja tyypillisiä ”dosentin mielipiteitä” kyseenalaisimmillaan.

Helsingin Sanomat muisti Bäckmanin toimintaa arvioidessaan lähes kaikki hänen oudot tempauksensa Suomen Antifasistisen Komitean johtajuudesta Viro-kiistoihin, mutta vaikeni kuuluvasti yhdestä. Lehti ei kirjoittanut mitään siitä, että dosentti puolusti myös sharia-tuomioistuimia ja piti niitä soveltuvina Suomeen. Islamin ja poliittisen korrektiuden suojelu on Helsingin Sanomille tyypillistä. Mutta onko lausuntoautomaattien julkisuudenkipeydellä mitään rajaa?


Hyökkäys paras puolustus?

Näennäisellä lastensuojelulla Venäjä ei tosiasiassa puolusta kansalaisiaan vaan estää Suomen viranomaisten lastensuojelulliset toimet sekä lavastaa Suomen ja Venäjän välille eripuraa. Todellisuudessa Venäjä ei välitä kansalaistensa ihmisoikeuksista mitään. Pahinta näyttöä siitä antaa tapa, jolla Venäjä tukahduttaa mielenosoituksia ja harjoittaa heteropropagandaa kieltämällä homoseksuaalisuutta koskevan tiedonvälityksen ja seksuaalivähemmistöjen pride-kulkueet.

Venäläisten nootit, joilla vaaditaan Suomea ”kunnioittamaan ihmisoikeuksia” ovat yrityksiä peittää Venäjän harjoittama kansanryhmien sorto. Tässä suhteessa itänaapurin logiikka on sama kuin talvisodassa: hyökkäys on paras puolustus. Lapsikiista on vastaus Euroopan unionille, joka on vaatinut Venäjää noudattamaan kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia.

Mielestäni on kehnoa, että ulkoministeri Tuomioja on lepsuillut ja todennut lapsikysymyksen ”yhteistyön” varaiseksi kysymykseksi, josta neuvotellaan ja keskustellaan. Kyllä Suomessa pitää noudattaa Suomen lakia, eikä asioissa ole mitään soviteltavaa sen enempää yksittäistapauksia kuin periaatteitakaan koskien.

Suomen ja Venäjän kiista antaa jälleen kerran näyttöä siitä, että maahanmuutto ja monikulttuurisuus eivät toimi. Olen jo aiemmin huomauttanut monta kertaa siitä, että maassamme oleva suuri venäläisvähemmistö antaa ennen pitkää Venäjälle perusteen käyttää kansalaistensa asemaa Suomen valtiota vastaan. Pitäisikö siis viisumikäytäntö poistaa, kuten Alexander Stubb on vaatinut?

Filosofiassa on se hyvä puoli, että kun on kerran ajatellut tietyt asiat loppuun, ei tarvitse joka päivä muuttaa käsityksiään vaan voi pitää niistä kiinni ja katsella, kuinka maailma osoittaa näkemykseni oikeiksi. Maahanmuuttokritiikki pysyy voimassa, sillä kansanryhmien etujen ja elämäntapojen konflikoitumisesta seuraa lähinnä riitoja ja rasismia sekä kantaväestön aseman huonontumista ja oikeuksien menetyksiä.

Videoblogi: Esa Saarinen luennoi aiheesta ”ehkä on, ehkä ei”

”Ee”-Saarinen luennoi aiheesta ”ehkä on, ehkä ei”, mihin liittyy myös eksistentiaalinen epävarmuusmomentti.

Videoblogi: Jorma Uotinen esittelee kaappinsa sisällön

Jorma Uotinen esittelee kaappinsa sisällön.

Videoblogi: Mahtitsaarin santsibloggaus

Martti Ahtisaari paljastaa suosikkifilosofinsa.

Videoblogi: Touko Jurkka luennoi etnisyydestä ja Euroopan unionista

Jouko Turkka luennoi etnisyydestä ja Euroopan unionista.

Videoblogi: Juppi-Stubbi splittaa euron

Alexander Stubb kertoo, kuinka suomalaiset lastaavat veroeuronsa Euroopan unionin orjalaivoihin. Lopuksi hän diskonttaa valtionvelat ja splittaa euron.

Ilmaisia vinkkejä kunnallispolitiikkaan

Ollessani muuttamassa nuorena miehenä Helsinkiin anoin myös Helsingin kaupungin liikennelaitoksen kantakorttia. Virkailija sanoi tuolloin, että hakijan pitäisi toimittaa ”helsinkiläisyystodistus”. Tiedustellassani, mikä se on, hapan byrokraatti piti toisesta kaupungista muuttavaa ymmärrettävästi tyhmänä ja selitti, että se on ”todistus helsinkiläisyydestänne!”

Tämä ei ollut ihan se, mitä olin pysähtynyt ihmettelemään. Sen sijaan minua kiinnosti helsinkiläisyyden olemus sinänsä: mitä attribuutti ”olla helsinkiläinen” oikeastaan merkitsee? Miten ”helsinkiläisyys” poikkeaa kaikesta muusta olemisesta, ja onko helsinkiläisyys muutakin kuin juppina elämistä? Onko ihmisellä ylipäänsä oikeus asua Helsingissä? Tätä joudun pohtimaan edelleen.


Asuntopolitiikka on avainasia

Helsingissä asuminen on käymässä mahdottomaksi. Siksi olen painottanut asuntopolitiikan parempaa hoitoa. Kurjistuneet kodit ovat kaiken kurjuuden alku ja juuri. Nähdäkseni ei ole mitään tärkeämpää, kuin rakentaa ihmisille enemmän ja parempia asuntoja Helsinkiin. Julkisten palatsien, kauppakeskusten ja taidelaitosten rakentamista olisi vähennettävä ja suunnattava rakentamisen resurssit kotien tuottamiseen ihmisille.

Asunnot ovat nyt karanneet palkansaajien ulottuvilta. Sekä vuokra-, asumisoikeus- että omistusasumisesta on tullut pysyvän orjuuden muotoja. Berliinistä voi ostaa 30 neliön yksiön 50 tuhannella eurolla, kun samanlainen maksaa Helsingissä 150 tuhatta. Myös vuokrien hintataso on Helsingissä kaksin- tai kolminkertainen, eivätkä erot selity rakentamismääräyksillä vaan vääristyneellä markkinatilanteella.

Markkinaehtoinen asuntopolitiikka on paradoksi. Rakentaminen on markkinaehtoisesti tuottoisaa vain, jos vallitsevat korkea kysyntä ja hintataso, eli asuntopula. Lisärakentaminen vähentää asuntopulaa ja laskee sekä hintoja että rakentamisen tuottoisuutta, joten lisärakentaminen heikentää rakentamisen edellytyksiä. Näin ollen asuntopulaa ei voida poistaa markkinataloudessa, vaan tarvitaan julkisen vallan aktiivista otetta. Kaupungin sekä valtion pitäisikin tuottaa pääkaupunkiseudulle asuntoja pienellä pakolla.

Jo Zacharias Topelius kirjoitti 1868, että Helsingin asuntojen hinnat ja vuokrat ovat karanneet käsistä niin, ettei täällä ole kenelläkään mahdollista asua. Tilanne on ollut sama lukuun ottamatta sotien aikaa.

Jos itse olisin asuntoministeri, perustaisin Pääkaupunkiseudun Asutusohjelman, jonka tuloksena alueelle rakennettaisiin niin paljon asuntoja, että ne eivät koskaan loppuisi. Vain asuntotuotannolla myös jatkuva hintojen nousu voidaan saada kuriin ja vääristynyt markkinatilanne tasapainotettua. Julkisen vallan aktiivista peliin puuttumista puoltaa se, että asuminen on perustarve. Lisää asiasta tässä.


Maahanmuuton vähentäminen

Toinen tärkeä näkökohta on muuttoliikkeen hillitseminen. Ihmiset siirtyilevät pääkaupunkiseudulle muun muassa työn perässä, mutta pienituloisimmat Helsingin keskipakoisvoima karkottaa ympäryskuntiin, joissa asumisen hintataso on edullisempi. Tästä puolestaan seuraa jatkuvaa liikennettä, ruuhkia ja alueellista eriarvoistumista. Suomalaisten perustuslaillista oikeutta valita itse asuinpaikkansa ei voida rajoittaa. Mutta maahanmuutto on edelleenkin rajoitettavissa.

Helsingin väkiluku on kohonnut jo yli 600 tuhanteen. Suuri osa pääkaupunkiseudun asuntopulasta selittyy ulkomaalaisten maahanmuutolla, joten Helsingin kaupungin tulisi suhtautua torjuvasti muun muassa pakolaisten vastaanottokeskusten sijoittamiseen Helsinkiin. Näin kaupunki antaisi valtiotaholle signaalin, että jatkuva maahanmuutto ei ole toivottava, hyödyllinen eikä pääkaupunkiseudun tilanahtautta ajatellen enää mahdollinenkaan ilmiö.


Kaupungin rahat peruspalveluihin eikä luksukseen

Kolmas tärkeä huolenaihe on kaupungin talous. Helsingin kaupungilla on velkaa vuoden 2013 lopussa noin 2000 miljoonaa euroa. Jos kaupunki olisi hyväksynyt Guggenheim-museon rakentamisen, se olisi lisännyt velkaa 200 miljoonalla. Pääasiassa kokoomuksen ja vihreiden ajamaan hankkeeseen olisi uponnut 10 prosenttia koko velkakannasta!

Se, mikä toimii Bilbaossa, ei toimi Helsingissä. Bilbao on turistikohde, jonne matkustetaan ensisijaisesti aurinkolomalle, ja samalla käydään myös ilmastoidussa museossa viilentymässä. Sen sijaan Helsingiltä puuttuu tällainen primäärinen matkustamisen syy, joka toimisi turismin perusteena, eikä kukaan varmasti tule Helsinkiin vain käydäkseen museossa. Kulttuurikanojen eliittihankkeet haudattakoon, ja turvattakoon kaupungin varoilla peruspalvelut.

Veroäyrin korotuksen vuoksi kaupungin talous on ollut kuluneen vuoden ajan ylijäämäinen, mutta taloutta ei voida pitkän päälle hoitaa pelkillä äyrikorotuksilla. Veloista ei päästä eroon lopulta muutoin kuin omaisuutta myymällä, mikä puolestaan johtaa köyhtymiskierteeseen. Yksi keino olisi myydä energialaitos ja toinen muuttaa kaupungin vuokra-asunnot markkinavuokraisiksi, mahdollisesti sijoitusrahastoiksi. Kumpaakaan en toivo.

Helsingin Energian myynti johtaisi tuloutusten vähenemiseen kaupungille, ja Stadin asuntojen muuttaminen markkinavuokraisiksi lisäisi asukkaiden ahdinkoa entisestään. Ennen pitkää joku tämän kuitenkin nostaa asialistalle, jos vihreiden leväperäinen taloudenhoito jatkuu.


Huonoa energiapolitiikkaa

Pahimpia ongelmia taloudelle aiheuttaa 2020-hanke. Kokoomus ja vihreät ovat asettuneet voimallisesti sen taakse ja vaativat, että vuoteen 2020 mennessä 20 prosenttia Helsingin energiasta on tuotettava uusiutuvilla polttoaineilla. Tämä merkitsee käytössä olevien hiilivoimaloiden muuttamista turpeella käyviksi.

Kyseisessä muutostyössä ei ole mitään järkeä. Helsingissä toimivat tutkitusti Euroopan ympäristöystävällisimmät hiilivoimalat. Turpeesta tulisi yhtä paljon hiilidioksidia kuin hiilestäkin, ja lisäksi ilmaan pölyäisi pienhiukkasia. Kolmensadan turverekan vuorokausiliikenne aiheuttaisi ympäristöhaittoja, kun taas kivihiiltä saadaan laivoilla siististi Puolasta.

Vihreiden ajama energiapolitiikka on itsemurhahanke, ja se tuhoaisi kaupungin vaikean talouden lopullisesti. Niinpä kyseisestä hullutuksesta on luovuttava ja tuotettava turvevoimaa siellä, missä polttoainettakin on saatavilla, esimerkiksi Pohjanmaalla. Parempaa energiapolitiikkaa tässä.

Taksin katolla vilkkuu yön ainoa valopilkku

Angstiin tepsii taksi. Vapaus on taksi. Taksi on paon väline, lähtemisen, jättämisen ja uuteen sekä tuntemattomaan astumisen metafyysinen välikappale.

Mutta entäpä, jos taksiakaan ei saa enää haluamassaan muodossa? Uuden Suomen puheenvuoropalstalla keskusteltiin alkuviikosta siitä, onko oikein, että asiakas ei saisi tilata taksia toivoen ”suomalaista kuskia”. Onko oikein, että vähemmistövaltuutettu ripitti taksikeskusta pitäen toiveita ”suomalaisesta kuljettajasta” perustuslain vastaisina?

Kysymykset ponnahtivat esiin muun muassa tämän Helsingin Sanomissa olleen uutisen perusteella, jossa väitettiin, että taksikeskus rikkoo lakia rasistisilla keikkaohjeilla: välittämällä asiakkaan pyynnöt suomalaisesta kuskista eteenpäin kuljettajille.

Toiselta puolen vaa’assa painavat vapaat markkinat, ihmisten oikeus itse valita, mitä ostavat ja keneltä: vapaus tehdä kuluttajavalintoja. Pitäisikö ihmisten ostaa vain valmiiksi valikoituja tuotteita: sitä, mitä tarjotaan, kuten osuustoiminnassa tai sosialismissa?

Entäpä rasistisen taksitilauksen motiivi? Miksi joku haluaa suomalaisen kuskin? Ehkä tilaaja arvostaa paikallistuntemusta, joka suomalaisella on todennäköisesti parempi. Ehkä hän haluaa jutella kotimaisella kielellä, tai ehkä hän ei yksinkertaisesti pidä ulkomaisista janttereista. Miksi tilaajan mielipide ei ylipäänsä saisi näkyä hänen ostopäätöksissään, jos kerran hän on jotakin mieltä?

Sitä paitsi taksikeskuksista tilataan takseja eri tarkoituksiin joka tapauksessa. Halutaan tilatakseja, tunnuksettomia takseja, Mersuja, Kleinbusseja ja niin edelleen. Tässä valossa kuluttajan pitäisi voida valita, keneltä ostaa ja mitä ostaa.

Ja niinhän ihmiset joka tapauksessa tekevät. Nyt tilaajan valikoivuus vain paljastui, kun ostopäätöksen välitti ulkopuolinen taho.

On totta kai myönnettävä, että kuluttajaboikotit voivat viedä myös kohti natsi-Saksan menininkiä, jonka mukaisesti juutalaiskauppojen ikkunoita rikottiin ja markkinoita vandalisoitiin. Asuntoja ei vuokrata homoille eikä työpaikkojakaan anneta enää kenellekään muille kuin työssä käyville kahden lapsen vanhemmille, joiden elämä on läpivalaistu.

Rasismia on monenlaista. Ilmeisesti kuitenkaan (edellä viitatussa jutussa esiintyvä) marokkolaisen arabin kommentti, että osa suomalaisista on ”rasistisia paskiaisia”, ei ole rasismia. Näin se monikulttuurinen maailma toimii.

No, eipä Suomessa paljoa rasismia esiinny, ainakaan päätellen turkkilaispizzerioiden, kebab-liikkeiden ja muiden etnisten ravintoloiden suosiosta. Itse olen joskus kysellyt, mistä saisi suomalaista ruokaa. Liekö sekin rasismia?

Sen verran kotiin päin vedän kyllä, että ostan aina kotimaisia tuotteita, mikäli niitä on tarjolla edes jokseenkin kilpailukykyiseen hintaan. Tämä suomalaisuuden suosiminen taas on utilitaristista työvoima- ja talouspolitiikkaa. Nationalismia ja protektionismiakin ehkä, mutta ei rasismia.

Kansallisia strategioita laativat nykyään entiset kehitysmaat ja Aasian nousevat suurvallat, joihin on vaikea saada kaupaksi kerrassaan mitään. Maailma on kova. Taksin tilaajille pääkaupunkiseudulla sanon, että jos haluaa kunnon taksin, kannattaa soittaa Kovanen.

Tähän loppuun laitan viitteen yhteen aikaisempaan juttuuni, jonka puolivälissä siteeraan erästä parikymppisen nuoren miehen kertomusta taksimatkasta. Kaverille oli sattunut ulkomaalainen kuski.

Ihmiskasvoista politiikkaa?

Kunnallisvaalit olivat unohtua minulta kokonaan, koska kukaan tai mikään ei tiedustellut minua tänä vuonna ehdokkaaksi. Se oli sinänsä helpotus, sillä kuntien talous on sellaisessa jamassa, että valituksi tulleet kadehtivat häviäjiä.

Kunnallispolitiikka olisi myös helpompaa ilman vaaleja. Vaalit vain mutkistavat muutenkin kankeaa asioiden hoitoa. Ja herättävät rasismia ja vihaa.

Politiikalla ei tee oikein mitään kunnallisvaalitasolla, koska valtuustoissa ei päätetä periaatteellisista kysymyksistä vaan hoidetaan käytännön huolia, joita muun muassa valtiotaho lähettää kunnille uusien velvoitteiden muodossa. Paras olisikin hoitaa nimenomaan taloutta (mikä tosin harvoin onnistuu ilman valtasuhteiden ja ideologioiden myöntämistä).

Jotta tärkein ei unohtuisi, muutamat aloittivat kuitenkin mudanheiton. Taisi olla professori J. P. Roos, joka nosti perussuomalaisia pilkkaavan Per-looksin  esille Uuden Suomen Puheenvuoro-foorumilla. Muutamat sanoivat, ettei kukaan halunnut pilkata kasvokokoelmalla ketään, vaan ”he tekivät sen itse”. Per-looksia seurasivat vihreiden naamagalleria Vih-looks sekä kokkareille ja piraateille omistetut sivut.

Seurasin keskustelua huvittuneena. Onhan se myönnettävä, että ensiksi mainittu muistuttaa friikkigalleriaa. Mutta toisaalta siinä on jotain hersyvää ja sympaattista: rehellistä.

Kuka oikeastaan voi sanoa oman naamataulunsa olevan muita parempi niin, että pääsee arvostelemaan toisia? Itse en ainakaan kehtaisi. Myös J. P. Roos katuu, tietysti, koska tulihan haluttu vaikutus jo aikaansaatua.

Jännää muuten, että yksi maailman älykkäimpinä pidetyistä ihmisistä, Albert Einstein, joka auttoi ydinpommin kehittämisessä, muistuttaa eräässä tunnetussa valokuvassa sukulaistamme apinaa. Ihmiskunnan hulluuden huomioon ottaen valokuva pilkkaa säälimättömästi apinoita.

Ulkonäköön liittyvä herjanheitto on itse asiassa aika julmaa. Se on kuin pilkkaisi jotakuta ihmistä vammaisuuden tai rodun takia.

Itse taas inhoan narsismia, jota muiden aliarviointi ja ylenkatseellisuus aina ilmentää. Omahyväisyys rumentaa eniten.

Myös Sokrates oli ruma, rumin ehkä kaikista ateenalaisista. Lisäksi hän oli sikäli fiksu, että tunnusti, ettei tiedä mitään.

Tämä kannanotto ei tosin tarkoita, että minulla olisi mitään henkilökohtaista ketään vastaan, ei sen enempää perussuomalaisia kuin professori Roosiakaan, joka on varmaan viisas ja hieno mies, aivan kuten useimmat perussuomalaisetkin. Molempien kanssa olen osasta asioita samaa mieltä ja osasta eri mieltä.

Näin asiat kuitenkin riidelkööt. Hyviä jatkoja vain Darwin-seuran puheenjohtajalle, jonka näkemykset ovat olleet sikäli mielenkiintoisia, että yhtäältä hän paheksuu rasismia ja identifioituu vasemmistoon, mutta toisaalta hän kehui aikoinaan Tatu Vanhasen ja Richard Lynnin kiisteltyjä älykkyystutkimuksia. Kukapa teistä selvän ottaa!

Lukekaa toki myös Levinasia.

Miksi Suomen yliopistot eivät pärjää koripallossa?

Suomi on hiihtomaana enää keskitasoa. Suomi on keskitasoa myös kestävyysjuoksumaana. Nyt Suomen Akatemian selvitys raportoi, että Suomi on keskitasoa tiedemaanakin!

Mikään arvokas, pyhä ja kallis ei näytä enää olevan voimassa. Ehkä myös suomalaisen koulujärjestelmän erinomaisuutta alleviivaava Pisan kalteva torni pian kaatuu.

Viime viikolla brittiläinen selvitys pudotti Helsingin yliopiston sadan parhaan mainelistalta, minkä tulkittiin tuottavan huolia Suomelle.

Mutta arvatkaa mitä: minä en ole tästä lainkaan huolissani. Ensinnäkään siksi, että omasta mielestäni viisaus ei yleensäkään asu missään keskivertosivistystä arvioivissa ranking-listoissa, joiden laatiminen on pitkälti ideologista puuhaa. Filosofian ja tieteen ydin on yksilö, ei kollektiivi. Ja toiseksi siksi, että tiedän suomalaisen yliopistolaitoksen toimivan myös kokonaisuutena erittäin hyvin.

Harvardit ja Cambridget nousevat listojen kärkeen vain siksi, että ne ostavat miljardiluokan budjeteillaan nobelisteja palkkalistoilleen. Kärki on terävä mutta pohja sangen lappea ja likilaskuinen opiskelijoiden pelatessa koripalloa pihalla.

Suomessa professorin ja opiskelijan välillä ei ole sellaista älyllistä välimatkaa kuin autoritaarisissa lukukausimaksullisissa yliopistoissa. Suomessa opiskelija voi olla opettajaansa terävämpi, ja usein onkin. Heistä myös aikanaan tulee toivoakseni omia opettajiaan parempia.

On syytä muistaa, että Kööpenhaminan ja Helsingin yliopistot olivat ainakin viime vuoteen asti maailman ainoat lukukausimaksuttomat yliopistot, jotka mahtuivat sadan parhaan joukkoon. Suomen yliopistolaitos palvelee hyvin kansakuntamme yleissivistystä, toisin kuin esimerkiksi Yhdysvaltain hierarkkinen ja autoritaarinen yliopistolaitos, josta öljymaiden prinssit ostavat viisautta käteisellä.

Lukukausimaksut voisi kylläkin määrätä ulkomailta Suomeen tuleville opiskelijoille, sillä opiskelijoiden vaihtosuhde on nyt vinksallaan. Maassamme on noin kaksi kertaa niin paljon ulkomaalaisia opiskelijoita kuin Suomesta on ulkomailla. Myös monet eurooppalaiset yliopistot perivät jonkinlaisen lukukausimaksun ulkomaalaisilta, joko perusopinnoista, jatko-opinnoista tai molemmista.

Niitä pitäisi harkita Suomeenkin, sillä nyt ulkomaalaiset käyttävät verraten tasokasta ja valtaosin verovaroilla ylläpidettyä yliopisto- ja korkeakoululaitostamme hyväkseen.

Suomen yliopistot eivät pärjää koripallossa, sillä maassamme on älyllisesti motivoitunut opiskelijakunta, joka valitaan oppilaitoksiin kykyjensä mukaan. Yliopistojemme suurin uhkaaja ei ole jokin brittiaristokraattien ylläpitämä mainelista vaan yliopistojen yksityistäminen. Voitte paheksua röyhkeyttäni, mutta en usko arvostelukykyni pettävän, kun väitän, että liikkeenjohdon strategiat ja päällysmiehet eivät yliopistojen hallituksiin kuulu.

Minusta on perin vääristynyttä, että suuryritysten johtajat ja pataporvarit istuvat, paitsi pörssiyhtiöiden johtokunnissa, nyt myös yliopistojen hallituksissa, aivan kuten Jorma Ollila Helsingin yliopiston hallituksessa, Björn Wahlroos Svenska handelshögskolanin hallituksen puheenjohtajana ja Matti Alahuhta Aalto-yliopiston korkeakoulusäätiön hallituksen puheenjohtajana. Kyllä tieteenharjoittajien pitäisi päättää yliopistojen asioista ihan itse. Muuten vapaata tiedettä ja tutkimusta ei käytännössä ole.

Kostoa odotan.

Tasa-arvon pilkahdus: mieskiintiöiden palautus opettajankoulutukseen

Pojat syrjäytyvät koulutyöstä ja miehet syrjäytyvät opettajantyöstä. Missä vika?

Kun opettajankoulutuksen sukupuolikiintiöt poistettiin Helsingin yliopistosta vuonna 1993, seuraavalla hakukierroksella 85,1 % sisään valituista oli tyttöjä.

Ei ole ihme, että pojat syrjäytyvät koulutieltä, kun opettajakunta on täysin naisistunut ja poikien tekemisiä arvioidaan naisellisin kriteerein. Pojat myös tuomitaan usein ”hitaammin kehittyviksi”, vaikka kyseessä on vain harha, joka johtuu koulumaailman naisistumisesta.

Pojat ilmaisevat älyllisyyttä kapinoimalla, kun taas tytöille tyypillinen nöyryys, kuuliaisuus ja ahkeruus arvotetaan ”nopeammaksi kehitykseksi”. Pojat eivät halua vain oppia, vaan he haluavat myös ymmärtää, mitä heille opetetaan.

On aika palauttaa mieskiintiöt takaisin koulumaailmaan. Hesari kertoi viikonloppuna, että opetusministeriön työryhmä harkitsee mieskiintiöiden palauttamista. Uutinen oli yllättävä, sillä yleensä miesten asemaa on jatkuvasti vain heikennetty työelämässä. Kiinnostavaa onkin, kuinka pahasti asiat ovat lähteneet käsistä, kun täysfemininisoiduissa kouluissa kehdataan nyt huutaa miehiä apuun.

Tasa-arvopolitiikan puolueellisuus näkyy tätä nykyä siinä, että sukupuolikiintiöt on säilytetty miesvaltaisilla aloilla, mutta niitä on lopetettu naisvaltaisilta aloilta. Kasvatusalalla sukupuolten tasainen edustus olisi tärkeää, sillä sukupuoli on myös identifikaation kohde.

On selvää, että OAJ käyttää tilannetta hyväkseen penätäkseen alalle lisää palkkaa. Oletuksena on, että miehet eivät ole hakeutuneet opettajiksi, koska opetusala kärsii palkkakuopasta. Itse en usko tähän teoriaan. Luultavasti miehet ovat vältelleet opettajiksi hakeutumista, koska kokevat alan jo niin naisistuneeksi, että maskuliinisempaa menoa he löytävät jopa keittoloista ja kutomopuolelta.

En tarkoita, että ammatinvalinnan pitäisi noudatella sukupuolijakoja tai -stereotypioita. Mutta käytäntö näyttää olevan tällainen ihan ilman minun toiveitani.

Opettajilla on muuten käsittääkseni aika hyvä palkka, mukava työ ja pitkät kesälomat, joten en luulisi asioiden olevan kiinni vain taloudellisista arvoista.

Musta Marski ei toiminut draamana

Pidin Erkko Lyytisen elokuvaa Suomen Marsalkka alun perin hyvänä ideana, ja tätä mieltä olen edelleen. Nähtyäni sekä elokuvan että filmauksesta kertovan dokumenttisarjan, on muutaman johtopäätöksen aika.

Mustan Marskin idea on hyvä, mutta se on myös nopeasti käytetty. Aiotunlaisena draamana elokuva ei toimi ollenkaan. Tämä johtuu itse tuloksen kömpelyydestä, josta kertovat niin ohjaus kuin näyttelijäntyökin. Sen sijaan aihe olisi voinut toimia tahallisena tai tahattomana komediana. Se ei ollut kuitenkaan tarkoitus, sillä tekijät painottivat alusta asti olevansa tosissaan.

Lyytisen takoessa aikeidensa ”vakavuutta” minun oli pakko nauraa hänen tarkoitusperilleen pitkät naurut. Dokumenttia katsoessani ymmärsin Keniassa koheltamisen motiiviksi vain kreisikomedian laatimisen. Mikäli totisten aikeiden tavoitteena oli tuoda tahatonta komiikkaa elokuvaan, tulos onnistui kuin Plan 9:ssa. Jos taas mustaa Mannerheimia on syytä pitää tahallisen koomisena, se syö elokuvan uskottavuuden lähes yhtä tyhjiin kuin siinäkin tapauksessa, että elokuvaa tulkitaan rakkausdraamana.

Ymmärrän kyllä, että etäännytys voi joissakin tapauksissa myös toimia. Onhan Mannerheimin elämäntarinassa arkkityyppisen ja universaalin kertomuksen ainekset. Sikäli itse elokuvaan voi asennoitua vakavasti. Mutta – mutta, mutta.

Kenialaisten käsiin annetut käsikirjoitus- ja ohjaustyö poimivat Mannerheimin elämästä esiin hänen rakkaussuhteidensa traagisuuden. Minulle pahin pettymys oli se, että elokuva vaikeni täysin Marskin väitetystä homoseksuaalisuudesta. Naissuhteiden haaksirikkoutumista ”selitettiin pois” muun muassa sillä, ettei hänen vaimonsa synnyttänyt sotilaalle poikaa ja myöhemmällä jätetyksi tulemisella. Tekijät tulkitsivat naissuhteissa epäonnistumista seuraukseksi vain uran ja tunne-elämän ristiriidoista, minkä myös kertoja alleviivasi katsojille tarpeettoman korostetusti.

Elokuva olisi ollut parempi ilman Operaatio Mannerheim -dokumenttia, joka seurasi elokuvantekoa kuin hai laivaa. Varsinaisen elokuvan ilmoitetut kulut (20 000 euroa) oli piilotettu noin 150 000 maksaneen dokumentin hintaan, mikä herätti epäilyksen, että tarkoitus oli alun perinkin testata ja seurata, kuinka suurmiesmyytin rikkominen onnistuu – ja että itse elokuva oli haluttu jättää vain sivurooliin.

Dokumentissa Erkko Lyytinen kuitenkin piehtaroi pelonsekaisessa jännityksessä, täyttääkö elokuva hänen suuren unelmansa tehdä lopultakin ensimmäinen ”vakavasti otettava fiktiivinen draamaelokuva Mannerheimista”. – Dokumentista välittyneen hulabaloon valossa tällainen motiivi ei kuitenkaan tunnu uskottavalta.

Tietenkin kaikki kokeilevuus on luovaa ja sellaisena arvostettavaa. Mutta vitseiksi ymmärsin Lyytisen ja hänen tekijäryhmänsä kohtaamat ”suuret ja ylivoimaiset ongelmat”. Jos kerran olosuhteet ja ihmisten työskentelytavat ovat niin kaoottisia, onko pakko lähteä filmaamaan elokuvaa juuri Keniaan? Tämän toiminnan tarkoitusperät olivat pakosti muualla kuin lopputuloksena filmille piirtyneessä kuvassa ja äänessä.

Lyytinen ei myöskään saanut tuotetuksi toiveissaan siintänyttä ensimmäistä henkilökuvaa Mannerheimista. Matti Kassilahan ohjasi jo vuonna 1970 Ilmari Turjan jatkosotanäytelmään perustuvan elokuvan nimeltä Päämaja. Vaikka se ei ollutkaan nimenomaisesti Mannerheim-elokuva Markus Selinin ja Renny Harlinin kaavaileman suurtuotannon tapaan, sen pääosassa oli joka tapauksessa syntymäpäiviään viettävä Mannerheim.

Esittämäni negatiivissävytteiset ja -viritteiset arviot sekä epäilykset eivät toisaalta merkitse, että en arvostaisi ”postmodernia tekotaidetta”. Mutta tekijöiden pitäisi päättää, kuinka tosissaan he ovat, ja ennen kaikkea missä asiassa.

Kun puvustamiseen oli nähty vaivaa edes sen verran, että Marskille oli saatu asianmukainen suojeluskuntatakki, ja kun myös näyttelijä saatiin lopulta pysymään hevosen selässä, olisin voinut odottaa, että ihonvärillekin olisi pantu jotakin painoa. Nyt kasvoja ei ollut edes yritetty valkaista, vaan ilmeisesti ajateltiin, että monikulttuurisessa maailmassa Marskin ulkonäköä koskevat fysiologiset faktat ovat kiistettävissä ja katsojan pitää vain eläytyä näkemään musta valkoisena, niin kuin jäniksen voi nähdä ankkana Wittgensteinin kuuluisassa vaihduntakuviossa. Arvioni ei siis tarkoita, että minulla olisi mitään sen enempää mustaa kuin valkoistakaan väestöä vastaan, mutta aikamoista tiedostavuutta ja eläytymistä tähän elokuvaan syventyminen kyllä vaatii niin tekijöiltä kuin katsojiltakin.

Koomista oli myös tapa, jolla konfliktit ratkottiin Afrikassa. Melkein kaikista ristiriitatilanteista suomalaiset tulivat häviäjinä ulos, kun afrikkalainen tekemisen tapa oli lopulta todettu oikeaksi. Kunhan vain ensin opittiin ymmärtämään siihen sisältyvää neroutta.

Polla säteili myös muutamassa muussa dokumentin kohdassa. Esimerkiksi neljännessä jaksossa Lyytinen ihmetteli Kenian slummeissa vaeltaessaan, miksi ihmiset Suomessa potevat suuria ongelmia, vaikka hökkelikylien asukkaiden ongelmat ovat kokonaan toisella tasolla. – Nii-in. Miksi? Yksi syy on luullakseni se, että myös tämä maa on pullollaan pissiksiä, kuten asuntokeinottelijoita, koronkiskureita, hallintobyrokraatteja sekä muita ihmiskunnan vihollisia, jotka tekevät kaikkien toisen elämästä helvettiä. Siinä olisi Lyytisen pelkäämille savannien teurastajille töitä.

Tämäkään ei siis merkitse, että pitäisin Lyytisen elokuvaa huonona. Kyseisenlaisten tempausten arvo on yleensäkin tavassa, jolla ne herättävät itsestään pois viittaavia ajatuksia.

Mustan Marskin takana asuu luullakseni se ”musta Marksi”, ja kiintoisaa on nähdä, mitä seuraavaksi. Mannerheimko Yhdysvaltain presidenttinä?

Lopuksi Adolf Ehrnrooth kommentoi Mannerheim-elokuvaa.

Heterofasismi kukoistaa

Ukrainan parlamentti hyväksyi viime tiistaina lain, joka kieltää puhumasta homoseksuaalisuudesta myönteisesti. Myös se, että asiaa käsitellään parlamentissa, tuli julki vasta käsittelypäivänä.

Serbia puolestaan kielsi seksuaalivähemmistöjen pride-kulkueen Belgradissa vedoten ”väkivallan pelkoon”. Aiemmin paraatissa oli loukkaantunut ihmisiä, sillä poliisi on joutunut torjumaan paraatia vastustavien mielenosoittajien hyökkäyksiä.

Tuolla tavalla toimittaessa tuskin taaskaan ajatellaan, millaista väkivaltaa on kieltää homojen tapahtumia käyttämällä verukkeena tekosyytä, että poliisi ei pysty suojelemaan (tosiasiassa ei haluakaan suojella) ihmisiä ulkoiselta väkivallalta. Poliittinen hallinto on siis taipunut homoja vastustavien lahkojen tahtoon, joka tällä tavalla toteutuu.

Euroopan takapihoilla harjoitettava seksuaalivähemmistöjen sorto on mitä häikäilemättömintä väkivaltaa. Se loukkaa sananvapautta ja kokoontumisvapautta. Nimittämällä avointa puhetta ja homojen näkymistä yhteiskuntaelämässä ”homopropagandaksi” ihmisten elämä tehdään vaikeaksi. Homoja vastaan kohdistettava painostus on vaikuttavampaa kuin etnisten kansanryhmien sorto, sillä sen kohteena ovat oman maan kansalaiset ja rasismi tapahtuu poliittisen vallan sekä viranomaisvallan tuella. Se ei siis poikkea toisen maailmansodan aikaisista juutalaisvainoista.

Homovihamielisissä Euroopan lähivaltioissa poljetaan ihmisoikeuksia, ja homoseksuaalisuutta vastaan kohdistetaan selvää sortoa, mutta myöskään suomalaiset poliitikot ja Euroopan unioni eivät puutu tähän rasismin lajiin mitenkään.

Homot yritetään ajaa siltojen alle samalla kun herjanheittäjille tarjotaan auliisti tilaa kaikkialla, ja myönteisessä sävyssä esitetty tieteellinenkin tieto leimataan ”homopropagandaksi”.

Sillä tavalla ei vaivauduta kysymään, millaista heteropropagandaa koko heteroseksuaalisen arvomaailman varaan perustuva kulttuuri kokonaisuudessaan edustaa. Homoja on taivuteltu heteroseksuaaliseen käyttäytymiseen kaikkialla: kouluissa, kodeissa, aversioterapioissa ja kristillisten puoskareiden harjoittamissa aivopesuissa, jotka tiede on todennut vahingollisiksi ja vaarallisiksi.

Kukaan ei ole myöskään pystynyt perustelemaan, miksi valtakulttuurina esiintyvä heteroseksuaalisuus olisi parempi tai suositeltavampi käyttäytymismalli. Maailman lähes kaikki suuret ongelmat johtuvat väestöräjähdyksestä, jonka syy on heteroseksuaaliseen käyttäytymiseen perustuva lisääntymisvimma. Siitä johtuvat niin ravitsemusongelmat, saasteongelmat, kasvihuoneilmiö ja energian sekä raaka-aineiden ehtyminen kuin asuntopulakin.

Kuitenkin homoja pyritään rajoittamaan ja ahdistelemaan, ikään kuin heteroiden ongelmat olisivat homojen syytä.

Suomessa puolestaan järjestetään jälleen lapsiperhe- ja päivähoitovaalit. Koko poliittinen arvouniversumi perustuu heteroarvoille, joiden mukaisesti seksuaalisuus alistetaan naturalismille ja pragmatismille, toisin sanoen käytännöllisille lajinsäilytyspyrkimyksille, joita leimaavat jatkuva kaaos ja hätätila. Suurin osa vaalikeskusteluista käydään aiheista, jotka liittyvät heteroseksuaaliseen lisääntymiseen. Niitä ovat esimerkiksi päivähoito-ongelma, lastenhoito-ongelma, asuntojen riittämättömyys ja maahanmuuton ongelma, kun väestöt tulvivat yli rajojen. Ja niin edelleen...

Ei-heteroseksuaalisesti elävät ihmiset näyttävät olevat poliitikoille pelkkää ilmaa.

Kallis kirjasto – Köyhät käyttäjät

Kummatkohan kirjoissa ovat tärkeämpiä, sivut vai kannet?

Tätä pohdin, kun kävin tutustumassa Helsingin yliopiston uuteen pääkirjastoon. Kaisaniemenkadulle avatussa rakennuksessa toimivat sekä kirjaston hallinto, kurssikirjalainaamo, humanistisen, oikeustieteellisen, teologisen ja valtiotieteellisen tiedekunnan kirjastot, laitoskirjastot ja suuri määrä muita aikaisemmin hajallaan ympäri yliopistoaluetta toimineita kokoelmia.

Nyt kaikki on keskitetty uuteen ja hienoon kirjastorakennukseen, johon budjetin mukaan investoitiin peräti 35 miljoonaa euroa rahaa. En tosin tiedä, onko arviossa pysytty vai ylitettiinkö se Musiikkitalon tapaan.

Mutta sen tiedän, että samalla kun opiskelijoita koulutetaan ymmärtämään, kuinka upea heidän uusi kirjastonsa on, rakennuksen aulassa komeilee suurikokoinen kyltti, jossa kehotetaan lahjoittamaan yliopistolle kurssikirja.

Yliopistolla on kuulemma varaa lainata tenttikirja enää vain joka kolmannelle tarvitsijalle.

Mistähän tämä johtuu? Onko mieltä laittaa kymmeniä miljoonia seiniin tilanteessa, jossa laitoksilla ja opiskelijoilla ei ole varaa edes kurssimateriaaleihin?

”Kyllä”, vastaavat SAK ja rakennusteollisuus. ”Ei”, sanovat opiskelijat tai ainakin suurin osa heistä. Ja ”suurimmalla osalla” tarkoitan tällöin köyhiä ja vähävaraisia opiskelijoita.

Rakennustyön alkaessa laskin, että uuden buildingin hinnalla olisi saatu miljoona kappaletta 35 euron hintaisia kirjoja, eli yhteensä 50 hyllykilometriä tieteellistä kirjallisuutta, jonka arvo ylittäisi kirjastojen avokokoelmissa olevan kirjallisuuden nykyarvon!

Kirjasto ei ole siis valtion lahja opiskelijoille, tutkijoille ja tieteelle, vaan se on korvamerkitty tulonsiirto rakennusteollisuudelle ja raksa-Ivaneille.

Myös vanhat kirjastot olivat toimivia. Vaikka niissä olikin ajan patinaa, ne olivat kuitenkin sympaattisia ja viihtyisiä, ja niiden käytävillä saattoi vaikka rakastua.

Sen sijaan uusi kirjasto on hieno mutta hygieeninen. Sisältä se muistuttaa enemmän John F. Kennedyn lentoaseman TWA-terminaalia (jonka piirsi Eero Saarinen), kuin kirjastoa. Ehkä tällä tavalla koulutetaan tulevaisuuden lakimiehiä, valtioviisaita ja muita Brysselin enkeleitä parveilemaan liikenteen solmukohtien odotushuoneissa.

No, lukupaikkoja kirjastossa ainakin riittää, eikä tunnelmaa voi yksinomaan moittia.

Mielenkiintoisimmat kirjat ovat edelleen samassa paikassa kuin ennenkin, eli maanalaisissa pohjakerroksissa, joista voi löytää aina jotain muutakin kuin etsii. Ihmeellistä, miten koskemattomina ne ovatkin säilyneet hirveän rakennustyön yli.

Onnittelen kirjaston henkilökuntaa siitä, että se sai käyttöönsä hienot tilat, joissa magneettiovet loksahtelevat sulkien asiattomat ulkopuolelle. Hissien liukuovet suhahtelevat kuin futuristisessa filmissä, autojen navigaattoreista muistuttava virtuaaliääni ilmoittaa kerroksen, ja hissien sisätilat on valaistu myös sinertävillä lampuilla, jotta narkkarit eivät voisi piikittää itseään matkalla ylös tai alas... Kertokaa te, mistä näitä ideoita tulee.

Ulkoapäin katsoen kirjastorakennuksen julkisivu sulautuu ympäristöön hienosti, mutta kukkona tunkiolla komeileva Kaisaniemen Anttila on varastanut kirjaston sisäänkäynnin omiin tarkoituksiinsa. Minusta on banaalia, että tieteelle tarkoitetun rakennuksen pääkäyttäjät ohjataan ryömimään sisään sivuovesta ja paraatisisäänkäynti on omistettu räikeälle supermarketille.

Moderniudestaan ja funkishenkisyydestään huolimatta uusi kirjasto häviää arkkitehtonisesti vanhalle pääkirjastorakennukselle, joka palvelee edelleen Kansalliskirjastona. En muutenkaan kannata erityisesti keskitettyjä ratkaisuja, sillä kirjastoilla on taipumus silloin tällöin palaa, kuten muinaisessa Alexandriassa. Niinpä kokoelmien hajallaan pitämisessä voisi olla myös oma viisautensa.

Mutta kuorista viis. Minulle kirjoissa ja muussa informaatiossa tärkeintä on sisältö.

Kiintoisaa onkin, viekö näytöiltä luettava elektroninen e-kirja paperikirjan markkinat niin, että kansia ja kirjastoja ei tulevaisuudessa enää tarvita – ainakaan kirjojen säilytyspaikaksi. E-kirjassa olevat totuudet eivät pala tulessakaan, mutta alleviivauksia ja muita selventäviä merkintöjä niihin ei voi tehdä, kuten ihanalta tuoksuviin kurssikirjoihin.

Näkymä neljännestä kerroksesta.

Uusi kirjasto on vahvaa muotokieltä.

Kokoelmat ja lukupaikat on sijoitettu valopihan reunoille.

Paraabelin muotoinen ikkuna tuo valoa, ja Kaisaniemenkadun läheisyydestä huolimatta kirjasto on ihmeen hiljainen.

Seitsemännen kerroksen terassilta avautuu kaupungin paras näköala, joka hintaansa nähden on hyvä.

Opiskelijoilla ei ole varaa kurssikirjoihin, ja myös kirjasto on pakotettu kerjäämään.

Seinän rakenne vaimentaa melua ja kaaret muistuttavat konjunktuureista. Lasinen pyramidi ei ole Louvresta.

Tämä kuva ei ole kirjastosta vaan Stockmannin Argos-hallista.

Tämäkään kuva ei ole kirjastosta vaan kapitalistisesta Kampin kauppakeskuksesta.

EU yllättää nyt ja lähitulevaisuudessa

EU se osaa aina yllättää.

Euroopan keskuspankki antoi jo lähes vuosi sitten näyttöä siitä, kuinka se ostaa yhteensä 200 miljardilla valtioiden velkakirjoja vähentääkseen valtiontalouksien ahdinkoa.

Tämän kuun alussa EKP aloitti valtioiden velkakirjojen systemaattiset ostot jälkimarkkinoilta, toisin sanoen pankeista ja muista rahalaitoksista.

Miksi EKP sitten ostaa valtioiden lainapapereita nimenomaan ”jälkimarkkinoilta” eikä suoraan? Tämä johtuu siitä, että EU:n perussopimus kieltää suorat ostot valtioilta. Siksi asiaa kierretään näin.

Käytännössä on kuitenkin samantekevää, tukeeko EKP jonkin valtion taloutta hankkimalla sen lainapapereita suoraan vai ostaako se nuo velkakirjat pois joltakin valtiota rahoittaneelta taholta vaikka heti seuraavana päivänä. EU rikkoi jälleen omat ehtonsa tyylipuhtaalla ja taidokkaalla tavalla.

Ja valhe vain paisuu.

Perussopimuksessa EKP:tä kiellettiin rahoittamasta valtioita suoraan muun muassa siksi, että keskuspankista ei haluttu inflaatiota lisäävää ja puolueellista setelikonetta, jonka avoimeen piikkiin valtiot voisivat iskeä arvottomat velkapaperinsa ja saada vastineeksi ison kasan rahaa. Toinen syy on se, että valtioiden on haluttu huutavan avuksi ensinnä vakausrahastoa, jotta valtioille voitaisiin asettaa edes jonkinlaisia ehtoja.

EKP on puolustellut valtioiden rahoittajaksi ryhtymistään sillä, että vastaava määrä rahaa imetään pois toiselta taholta. Ostaessaan velkakirjoja pois pankeista EKP on lisännyt rahaa markkinoille noin biljoonan euron verran. Koska pankeilla on vastaavasti tuon verran enemmän rahaa poislainattavaksi, EKP:n pitäisi lainata kyseisille pankeille vastaavaa määrää vähemmän rahaa.

Näin ei käytännössä käy, koska eurooppalaiset pankit eivät ole olleet rahan puutteessa pitkään aikaan, eikä niillä olisi tarvetta lainata lisää rahaa keneltäkään. Raha ei nimittäin käy kaupaksi kovin hyvin, ja eroon pankit haluavat vain huonoista luotoistaan.

Niinpä EKP tuli juuri äsken laskeneeksi liikenteeseen suuren määrän lisärahaa, jolla on inflaatiota kiihdyttävä vaikutus. Tähän liittyen EU:ssa onkin ehdotettu ”inflaatiotavoitteen” nostamista neljään prosenttiin.

Kuluttajan kannalta tilanne on kehno. Esimerkiksi asuntolainojen tekoon liittyy suuria riskejä, sillä korot saattavat inflaation myötä nousta. Asunnot ovat lisäksi kalliita, ja vaikka kiinteä omaisuus yleensä säilyttääkin arvonsa inflaation keskellä, hintoja tuovat alaspäin suhdanteiden heikentyminen ja kysynnän hiipuminen luottolaman myötä. Tämä merkitsee tappiota asunnon ostajille ja velallisille.

Toisaalta piensäästäjien rahat ovat liekeissä inflaation vuoksi, ja kultaan investoiminenkin on nyt myöhäistä, sillä kullan hinta on lähes kymmenkertaistunut vuosituhannen vaihteesta ja hipoo 2000 dollaria unssilta. Asunto kannattaakin ostaa lähinnä Espanjasta tai jostakin muusta oliivimaasta, jossa rahoituskriisi on edennyt reaalitalouteen asti.

Jos minä olisin hyvätuloinen eläkeläinen, tekisin ”Tossavaiset”, myisin mökkini ja ostaisin samoilla rahoilla bungalowin Espanjasta. Enkä tulisi takaisin kuin korkeintaan kansanedustajan tehtävää hoitamaan.

Toisaalta siitäkään ei olisi mitään iloa. Kansanedustajien budjettivalta on jo nyt kutistunut mitättömän pieneksi, ja entistä surkeammaksi se menee.

Espanja ei ole vielä pyytänyt suoraa taloudellista apua konkurssipesän selvittämiseksi vaan pelkästään tukipaketteja ja nimiä omien velkapapereidensa takaajiksi. Vuoden loppua kohti tapahtuu kuitenkin jälleen yllätys, ja Espanja ilmoittautuu virallisesti avun anojien joukkoon poistuen vakausrahaston rahoittajien joukosta. Ja sen jälkeen seuraa Italia.

Tämä on myös kohta, jossa itsenäisten valtioiden oma budjettivalta todetaan kokonaan kuolleeksi. EU:ssa otetaan käyttöön yhteinen verotus, muodostetaan liittovaltio ja valtioiden budjettivalta alistetaan kokonaan Euroopan unionin kontrolloitavaksi.

Suomalaiset veronmaksajat maksavat EKP:n sivukonttoriksi muuttuneen Suomen Pankin kautta muiden maiden velkoja, ja Alexander Stubbin ynnä muiden federalistien utopia matkasta liittovaltion ytimeen toteutuu samalla kun oman maamme sosiaaliturvaa leikataan, koulutusmenoja vähennetään ja Puolustusvoimia puretaan tarmokkaammin kuin sitkeinkään vihollinen.

En siis epäile hetkeäkään, etteikö ”euron kriisiä ole ratkaistu” ja ”velkaongelmaa hoidettu”. Mutta millä tavalla? – Tavalla, jonka tuloksena valtioiden taloudellisesta itsemääräämisoikeudesta ja hyvinvointiyhteiskunnastamme on jäljellä savuavat rauniot.

Lähetystöjen kilpavarustelu

Kylmän sodan vuosina Helsinki tunnettiin yhtenä maailman vakoilupääkaupungeista. James Bond olisi varmasti seikkaillut Helsingissä eikä Istanbulissa, mikäli maisemat ja ilmasto-olot olisivat olleet elokuvantekoa ajatellen otollisemmat.

Varsinkin Neuvostoliitolla oli maassamme ylisuuri lähetystö ja kaupallinen edustusto. Kookas suurlähetystö kuvasti kiusallisella tavalla N-liiton etupyrkimyksiä ja vaikutusvaltaa. Kolmosen ratikassa saattoi 1980-luvulla bongata ryhdikkäitä herrasmiehiä, jotka olivat jättäneet pikkusormensa kynnen leikkaamatta. Se oli neuvostoupseerien tunnusmerkki, josta heidät saattoi tunnistaa myös siviiliasussa.

Tehtaankadulla sijaitseva Venäjän lähetystö on edelleen suuri ja mahtava. Ja entistä valtavammaksi se paisuu. Venäjä aloitti ”lähetystöjen kilpavarustelun” rakennuttamalla tontilleen uusia asuinkerrostaloja. Mäennyppylä tulee ääriään myöten täyteen.

Yhdysvallat puolestaan on vastannut jyräämällä Kaivopuiston lähetystötontillaan olleita rakennuksia kasaan, laittamalla osan buildingeistaan remonttiin ja rakennuttamalla vanhojen tilalle uusia.

Kolmatta maailmansotaa käydään nyt Venäjän ja Yhdysvaltain välillä Helsingissä. Molemmat möyrivät omilla tonteillaan myllertäen maaperää ja rakentaen raivokkaasti uutta. Taktiikka muistuttaa Roope-Sedän ja Junttapurin maharadžan kilpailua siitä, kumpi rakentaa Ankkalinnan perustajalle, Julle Ankanpäälle, mahtavamman patsaan.

Lähetystöt ja niiden ajoneuvot ovat vieraan valtion maaperää. Siten ne ovat pyhiä, eikä niiden tonteille pidä mennä nuuskimaan. Lähetystöt kyllä itse nuuskivat toisiaan ja kiikaroivat myös viattomia ohikulkijoita. Ne ovat vakoilun ja vastavakoilun keskuksia.

Peittäisivät nyt kuitenkin omat valtapyrkimyksensä ja uteliaisuutensa paremmin. Vakoojan keskeinen ohjehan on olla paljastamatta itseään ja tavoitteitaan.

Älkää panetelko Panettaa

Yhdysvaltain puolustusministeri Leon Panetta on matkustanut Kiinaan hiomaan maiden välisiä suhteita.

Sanon, että ”älkää panetelko Panettaa”, sillä Yhdysvallat on pahoin velkaantunut muun muassa kiinalaisille. Kiinalaiset ovat ostaneet Yhdysvaltain teollisuutta, ja eniten velkaa USA on juuri Kiinaan.

Kiina sitä paitsi lepuuttaa oman valuuttansa arvoa vain murto-osassa sen todellisesta arvosta verrattuna dollariin. Näin maa varmistaa alhaisen hintatason, työllisyyden ja tuotteidensa kysynnän.

Kiina tekee täysin nationalistista politiikkaa, samoin kuin monet muutkin Aasian suurvallat ja nousevat maat, esimerkiksi Intia ja Etelä-Korea.

Kiina on maailman ainoa kommunistisesti hallittu markkinatalous. Kiinalaisessa gerontokratiassa sosialismi ja kapitalismi paiskaavat kättä, sillä valtiosta riippumattomia ammattiyhdistyksiä ei edelleenkään sallita. Omille kansalaisilleen Kiina jakaa pikku-uudistuksia. Kommunismi siis toimii kansan kurissa pitämiseksi samalla kun valtio kartuttaa jo nyt ylisuureksi paisunutta kassaansa.

Kiina ajaa kansallista etua esimerkillisen ponnekaasti mutta heikosti päivävaloa sietävin keinoin. Hassunkurista on, että mikäli Suomessa lausahtaa sanankin oman maamme kansallisen edun varjelusta, kaivetaan giljotiinia esiin ja saa natsin merkin otsaansa.

Ainekirjoitus oikea rangaistus röökin poltosta?

Oikeuskanslerinvirastossa osataan puuttua suuriin elämänkysymyksiin. Eräs sellainen tuli eteen, kun apulaisoikeuskansleri antoi ratkaisun asiassa, joka koski kysymystä, saako koulun rehtori rangaista tupakointikieltoa rikkoneita oppilaita kirjoituttamalla heillä kouluaineita tupakoinnin vaaroista.

Apulaisoikeuskanslerin vastaus oli kielteinen: kurinpitomuoto ei ole oikea.

Kokoomuksen Ben Zyskowicz otti aiheeseen kantaa pitämällä oikeuskanslerinviraston ratkaisua ”terveen järjen vastaisena” ja ”ahdasmielisenä”.

Perustelunaan Zyskowicz käytti porsaanreikää, jonka mukaan kyseistä rangaistusmuotoa ei ole erikseen kielletty. Hänen mukaansa tästä seuraa, että sitä voidaan käyttää, aivan samoin kuin opettaja voi puuttua koulukiusaamiseenkin, vaikka puuttumiseen ei ole erikseen velvoitettu.

Mietitäänpä, mitä logiikkaa tässä on.

Myöskään kissaa ei ole kielletty työntämästä mikroaaltouuniin, mutta siitä ei automaattisesti seuraa, että niin saisi tehdä.

Koulukiusaamiseen puuttumista taas puoltavat kasvatustieteelliset ja eettiset syyt.

En voi ymmärtää Zyskowiczin kannanottoa muuna kuin pyrkimyksenä saada huomiota juuri ennen kunnallisvaaleja.

Nähdäkseni ”terveen järjen vastaista” on rangaista yläasteikäistä nuorta kouluaineen kirjoituksella. Se on lisäksi epäpedagogista ja ahdasmielistä, eli asiat ovat tarkalleen vice versa.

On sinänsä hyvä, että tupakontia koetetaan kitkeä pois, sillä siitä on haittaa myös sivullisille, erityisesti hengitystieallergikoille ja astmaatikoille. Mutta huonosta harrastuksesta (kuten tupakoinnista) ei pidä rangaista käyttämällä rangaistuskeinona hyvää harrastusta. Jos kirjoittaminen nähdään rangaistuksena, nuoreen ihmiseen kasvaa vastenmielisyys älyllistä työskentelyä ja itsensä ilmaisemista kohtaan.

Älyllistä työskentelyä toivoisin myös kokoomukselta.

Kokoomuksessa on oltu viime aikoina huolissaan nuorison syrjäytymisestä. Ehkä kyse on jonkinlaisesta puolustuksesta. Nuorison syrjäytyminen heijastelee yhteiskunnan jakautumista tulo- ja varallisuusluokkiin. Nykyaikana köyhyys periytyy, eikä luokkanousua koeta, kuten 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin duunarien kakaroista tuli porvareita kasvattaen myös kokoomuksen kannatusta. Velalla kouluttautumiseen ei ole enää halua eikä varaa, kun opintotuki ei riitä elämiseen kalliissa kaupungeissa.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö tarkoittaa varmaan hyvää ilmaistessaan huolta nuorten syrjäytymisestä. Helsingissäkin toistakymmentä prosenttia nuorista jää tai jättäytyy vaille peruskoulun jälkeistä opiskelupaikkaa.

Ongelmia ei voida kuitenkaan ratkaista kokoomuksen reseptillä: korostamalla lähiympäristön, vanhempien ja omaisten vastuuta. Tällä tavoin kokoomus on pyrkinyt ratkaisemaan myös vanhustenhuollon ongelmat. Vastuuta ikäihmisistä on vieritetty omaisille, mikä johtaa läheisriippuvuuteen. Sitä kautta nuorison ja velkaisten keski-ikäisten ahdinko vain syvenee.

Myös nuorisopolitiikassa vapaaehtoistyön varaan jättäminen on välinpitämätöntä. Hyvinvointia ei voida perustaa pelkkään armeliaisuuteen. Vasemmiston resepti ja nimi samalle asialle on ollut ”solidaarisuus”, joka tosin on yleensä tarkoittanut taloudellista ja palkkasolidaarisuutta.

Tässä asiassa olen enemmän vasemmiston kuin oikeiston linjoilla. On asioita, jotka ratkeavat tulojen oikeudenmukaisemmalla jaolla.

Oikeiston huolessa nuorten syrjäytymisestä on ollut sitä paitsi hieman komenteleva ja ylhäältä päin kohdistuva sävy. On haluttu potkia ”epä-älyllisiä laiskureita” amikseen.

Useimmiten nuorten ja varsinkin poikien koulunvastaisuus on ollut heidän tapansa ilmaista älyllisyyttään ja lahjakkuuttaan. Tätä ei ole ymmärretty, vaan se on tuomittu.

Naisenemmistöisessä opettajakunnassa poikien äänekkyyttä ja kapinamuotoja ei ymmärretä heidän kypsyytensä ja itsenäisyytensä merkiksi, vaan ne tuomitaan ja tukahdutetaan. Tyttöjen nöyrtyminen ja alistuminen puolestaan tulkitaan ”älyllisyydeksi” ja ”varhaisemmaksi kehitykseksi”, ja niistä palkitaan. Näin ei ole ihme, miksi varsinkin pojat syrjäytyvät koulutyöstä eivätkä valikoidu korkeakoulutukseen, joka onkin täysin tyttöistynyt.

Koulu ja kasvatus luovat syrjäytymistä, kun asioita hoidetaan vähällä järjellä.

Mainittakoon, että kävin itse joskus tuota puheena olevaa Sylvään koulun yläastetta Sastamalassa. Muistaakseni jo silloin koulussa oli käytössä kyseinen tupakoinnista rankaisemisen menettely. Asiasta on yli 30 vuotta, joten oikeuskanslerinviraston ratkaisussa menee poikki pitkällinen perinne.

Ei minusta kuitenkaan tämän huonompaa kirjoittajaa tullut! Tosin en koskaan joutunut tupakointirangaistuksen kohteeksi, sillä kilttinä nörttinä jätin Nortin polton raggareiden huoleksi.

Muslimit ja dialogisuus

Julkaisin vuonna 2003 teoksen nimeltä Dialoginen filosofia – Teoria, metodi ja politiikka (Yliopistopaino). Toimitin siitä vielä 2008 ajantasaistetun laitoksen (Books on Demand GmbH). Käsittelin kirjassani erilaisten kulttuurien kohtaamista, ja nykyään teos kuuluu Helsingin yliopiston kurssikirjoihin, eli kiitos ja olkaa hyvä.

Tänään muslimimaailma kuohuu sinänsä mitättömän YouTube-videon vuoksi, jossa jälleen kerran puhuttiin islamista islamistien kannalta sopimattomalla tavalla. Yhdysvaltain Libyan-konsulaattiin tehdyssä kranaatti-iskussa kuolikin joku.

Länsimaiden akateemisessa ja tieteellisessä perinteessä on totuttu suhtautumaan vieraisiin kulttuureihin kunnioittavasti ja pieteetillä. Korostin omassa kirjassanikin sitä, ettei länsimaiden taloudellisen valta-aseman tulisi tukahduttaa muita kulttuureita.

Mutta saman pitäisi päteä myös toisin päin. Dialogisuus on mahdollista vain, jos kaikki keskusteluosapuolet ottavat vastaan ja kestävät myös itseä koskevan arvostelun. Tämän pitää koskea myös muslimeja.

Miksi muslimeilla itsellään olisi yksinoikeus islamia koskevaan tulkitsemiseen? Miksi juuri heidän käsityksensä uskonnosta olisi se ainoa oikea? Dialogisuus ei ole mahdollista, jos joku taho katsoo omistavansa vallan avaimet oikeaan ja kiistattomaan tulkintaan.

Sama pätee moneen muuhunkin kysymykseen, joita käsittelin kirjassani, esimerkiksi feminismiin, seksuaalivähemmistöhin ja etnisyyteen. Sisältä päin tapahtuva tulkinta on oikeutettu ja tavallaan välttämätönkin, sillä kaikkihan me elämme jonkin kulttuurin sisällä. Mutta kaikkien edun mukaista on myös antautua laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja unohtaa omat ideologiset sitoumukset.

Esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen yhteydessä on nähty, että vapaa dialoginen keskustelu tekee kulttuureille yleensä hyvää eikä kivittämisestä ole mitään hyötyä. Yleensä kivittäjät ja pomminheittäjät ovat niitä, jotka käyttävät ideologista valtaa.

Myös muslimimaailman tulisi pyrkiä ymmärtämään länsimaisen rationalismin perusteita eikä pakottaa muita hyväksymään omaa tulkintaansa elämästä ja islamista. Vain näin aito dialogisuus on mahdollista, eikä myöskään muslimien tarvitse langeta jokaiseen eteen tulevaan trolliin ”provosoituakseen provokaatiosta” tai pelkän ”rituaalisen aggression” (Rom Harré) ilmaisemiseksi.

Eräs ongelma on tietysti se, jos itse kulttuuri ei tunne sanaa ”tulkinta”. On vain ”totuus”.

Miksi ”Puhdistuksesta” puhutaan?

Suomeen sopii vain yksi menestyskirjailija kerrallaan. Tällä hetkellä hänen nimensä on Sofi Oksanen.

Viro-kvartetin kolmas osa Kun kyyhkyset katosivat julkaisiin elokuun lopulla, ja Puhdistus-teoksen elokuvaversio ilmestyi teattereihin viime perjantaina. Puhdistusta onkin ehditty sovittaa jos johonkin muotoon; siivoustarvikkeita teoksen nimellä ei liene vielä ehditty markkinoida.

Myös uusinta teosta on myyty kirjakaupoista rekkalavoittain. Se, että varsinkin Puhdistusta on palkittu ja hehkutettu jokaisella foorumilla, on tietyt syynsä.

Puhdistuksen kautta on puhuttu alitajuisesti naisena olemisesta ja suomalaisten ihmisten sokeasta pisteestä, toisin sanoen siitä, mikä olisi ollut tämän kansakunnan kohtalo, jos rintamalinjat talvi- ja jatkosodassa olisivat pettäneet.

Molemmat puheenaiheet puhuttavat.

Suomalaiset lukevat Oksasen Viro-kirjoista omaa vaihtoehtohistoriaansa.

Väinö Linnan Tuntematon sotilas oli eräänlainen defension muoto, kuvaus siitä, mitä puolustussodissa voitettiin.

Sen sijaan Sofi Oksasen Viro-kirjat antavat näyttöjä siitä, mitä tapahtuu, kun tiedostamaton murtautuu ihmisten tietoisuuteen, kommunismi keskelle kirkasta arkipäivää.

Siinä sitä riittää jynssäämistä ja pois hinkkaamista.

Kirjallisuuden puheenaiheet voisivat olla ajankohtaisempiakin. Nyky-Suomessahan ongelma on, että kapitalismi on tunkeutunut keskelle ihmisten arkielämää.

Otaksunkin, että Viro-kirjojen lukijat siirtävät omassa elämässään kokemiaan uhkia toisen maailmansodan aikaan, jossa niitä on psyykkisesti helpompi käsitellä, sillä ajatusmalli viholliskuvineen on jo luotu. Oksasen teosten hurja suosio voi selittyä myös näin.

Omasta mielestäni hienoimpia sukulaiskansakuntaan liittyviä kuvauksia tarjosi jo Emil Tode (oikealta nimeltään Tõnu Õnnepalu) teoksessaan Piiririik (suom. Enkelten siemen, 1993), jossa kuvataan ”halkopinon takaa” tulleen virolaismiehen elämää Länsi-Euroopassa.

Kirja on upeasti hengittävää, vapautunutta kieltä, joka kuvastaa parin vuosikymmenen takaista aikaa. Mutta tämän teoksen päähenkilöt ovatkin miehiä, joten se ei luonnollisestikaan kiinnostanut feminististä julkista sanaa ja profeministisiä kriitikoita yhtä paljon.

Sofi Oksanen on nuoresta iästään huolimatta saavuttanut lähes kaikki ulottuvilla olevat kirjallisuuspalkinnot, Nobelia lukuun ottamatta. Monen ansioituneen kirjailijan on täytynyt tehdä kokonainen elämäntyö yhdenkin tunnustuksen eteen.

En tarkoita arvostella Oksasta, mutta kirjallisuuskritiikin ja kulttuurielämän yksipuolisuus on ollut silmiinpistävää. Suorasuitsutuksen yhteiskunta- ja psykodynaamisia motiiveja tai mekanismeja ei ole vaivauduttu pohtimaan.

Arvostan toki Oksasen tapaa hankkia haltuunsa Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saariston julkaisuoikeudet ja tuottaa teoksesta uudelleenjulkaisu oman kustantamonsa kautta. Hänellä on siis missio.

Ennen kustantajat hankkivat rahaa tehdäkseen kirjoja – nykyaikana kustantajat tekevät kirjoja hankkiakseen rahaa. Myönteistä menestyskirjailijassa on hänen kustantajia kohtaan osoittamansa omapäisyys. Perinteisesti suurimman osan kirjan voitoista on kahmaissut kustantajien omistama kirjakauppaporras tai kustannusporras, kun taas vähiten on jäänyt kirjailijoille itselleen.

Yhden kirjailijan yksipuolinen jalustalle nosto osoittaa kuitenkin, että kansakunnan kaapin päällä on vielä tilaa.

Nokian liukumäki on muoti-ilmiö – Onneksi

Taisi olla Kari Hotakaisen käsikirjoittama sketsi taannoisessa ”Tummien vesien tulkit”-sarjassa, jossa muuan perusjamppa ihmetteli suuren matkapuhelinfirman romahduksen jälkeen: ”Ei olisi uskonut, että ihmiset niin vain lopettavat sen matkapuhelimeen puhumisen.”

Nokialle on nyt käynyt vähän noin.

Kuluttajat ovat hylkäämässä sen tuotteet. Sijoittajat puolestaan ovat kääntäneet selkänsä firman osakkeelle.

Bisneksen alalla hyvyys ja pahuus, oikeus ja vääryys sekä hyöty ja haitta mitataan sen mukaan, mitä taloudellisia seurauksia ilmiöllä on.

Näin mitataan myös puheiden ja esitysten arvo.

Nokia julkisti viime viikolla uudet huippuluurinsa, ja Applen iPhone 5 tulee ensi viikolla.

Nokia antoi odottaa uusilta kapuloiltaan paljon, suorastaan liikaa. Näin katettiin tie pettymyksille. Osakkeen kurssi vajosi Saiturinpörssin hintatasolle, kun Lumioita tuotiin tupaan.

Nokiassa on tiedostettu, että kuluttajille on loppujen lopuksi samantekevää, mikä käyttöjärjestelmä puhelimissa on, kunhan ne toimivat hyvin ja ovat kaikin puolin edustavia ja mukavia käyttää. Juuri siksi yhtiön sitoutuminen Windowsiin vaikuttaa ristiriitaiselta.

Ihmiset eivät piittaa niinkään teknisistä pikkuparannuksista kuin toimivasta kokonaisuudesta. Tämä selittää Applen menestyksen, joka on ollut ihmeellistä verrattuna siihen, että laite on huippukallis. Kassakoneen kilinä on neroutta, sillä ulkoisesti melko samannäköisissä kuorissa myydään vain paremmalla kontrastilla varustettu kamera ja uusi käyttöjärjestelmäpäivitys.

Kuluttajat arvostavat Applen tietokoneiden, puhelimien ja muiden laitteiden saumatonta yhteensopivuutta, kun taas Windows tuo yhteensopivuutta vasta markkinoille. Monet maksavat mielellään enemmän valmiista kuin odotettavissa olevasta tuotteesta.

Nokian tunnetuin moka puolestaan on kytkeytyminen Windowsiin. Monet pitävät Windowsia pakkopullana tietokoneista saamiensa kokemusten perusteella. Microsoftin tuotteet on koettu pakko-ostoksiksi, sillä Windowsista ja Office-ohjelmistosta on tullut sosiaalisia välttämättömyyksiä, joita tarvitaan sekä kotona että toimistoissa. Siksi monetkaan kuluttajat eivät halua suostua tähän kiskontaan povitaskupuolella. Apple taas on valittu ”vapaaehtoisesti”, sillä tietokoneiden maailmassa se on hallinnut markkinavähemmistöä ja koettu haastajaksi.

Nokian uudet kapulat ovat lisäksi hintaansa nähden lelumaisia. Niiden värilliset kuoret eivät näytä tarpeeksi arvokkailta. Ne eivät ole ”aitoja Appleja”.

Nokioissa oleva Windows 8 koetaan kenties jotenkin kulmikkaaksi symbolien teräväreunaisten ja paljon tilaa vievien neliöiden vuoksi. Entistä suurempien näyttöjen tilaa tuhlaantuu tähän, ja muotoilua kehuukin lähinnä yhtiön designpomona toimiva Marko Ahtisaari.

Uusien luurien langaton latauskaan ei säästä kuin johtimen kytkemisen vaivan, sillä laite on asetettava joka tapauksessa latauslaitteen päälle. Vitsikästä on, että kehuja ulkopuolisilta on saanut lähinnä harmaa värivaihtoehto.

Sen sijaan kuluttajat ovat kiittäneet puhelinta, jonka Nokia jätti julkistamatta Microsoft-kytkentänsä vuoksi. ”Laudassa” oli Nokian oma MeeGo-käyttöjärjestelmä, joka kuoli Windowsin alle, mutta fyysinen qwerty-näppäimistö olisi vastannut käyttäjien toiveita.

Androidille suunnitellut laitteet puolestaan kiipeävät Nokian ja Applen ohi käyttöjärjestelmän avoimen lähdekoodin vuoksi. Esimerkiksi HTC:n ja Huawein edulliset älypuhelimet ovat ihan käyttökelpoisia nekin vaikka eivät maksakaan kuin hieman toista sataa. Myös tietokoneiden maailmassa tulevaisuus lienee avoimen lähdekoodin käyttöjärjestelmien ja ohjelmien.

On monta syytä siihen, miksi Nokian parhaat päivät on nähty. Yhtiö haluaisi niin sanotuksi ”missä”-yhtiöksi, joka valmistaa reaaliaikaista tavoitettavuutta helpottavia laitteita. Ideana on kytkeä entistä tiiviimmin yhteen Googlen, Facebookin, Messengerin, videokeskustelujen ja muun sosiaalisen median palvelut. Näin haluttaneen vastata kysymykseen, ”missä muruseni on”.

Mutta nyt näyttää siltä, että ennen pitkää Nokian pahimmat kilpailijat kysyvät, missä Nokia on matkaviestinmarkkinoilta.

Strategianvaihto on Nokialle varmasti paikallaan, mutta epäilen, onko ”missä”-yhtiöksi hakeutumiseen liittyvä ”palvelumallien” myyminen oikea ratkaisu. Monetkaan kuluttajat eivät halua puhelimeensa kaikkea. Malliston venyminen yksinkertaisista monipuolisiin luureihin on ollut tässä suhteessa myönteinen asia.

Nykyisin ylellisyydeksi koetaan myös yksityisyys, kun taas jatkuva tavoitettavissa oleminen on rasite. Matkapuhelinalalla koettavat nousut ja laskut ovat pitkälti muoti-ilmiöitä. Applen puhelin pitää olla, koska muillakin on. Sen kautta ilmaistaan, että onpa ollut laittaa 700 euroa pelkkään puhelinluuriin.

Muoti-ilmiömäisyyteen liittyy myös se, että Nokian taantuma on käännettävissä. Sanoihan jo Jean Baudrillardkin, että postmodernissa yhteiskunnassa aliarvostetukin merkit voivat tulla uudelleen muotiin. Näin on käynyt esimerkiksi Puman urheilutekstiileille. Pelkkä tasapaksu brändäys ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan joko esteettinen ”vau”-elämys tai suuri tekninen innovaatio, joka tuo selvää lisäarvoa kuluttajille.

Myös Nokian laitteista on varmasti muuhunkin kuin kännykänheittokisan välineeksi. Tämä lisäominaisuus on tosin kaikissa laitteissa, vaikka sitä ei ole huomattu markkinoida.