4. syyskuuta 2021

Miksi kirjoitin teoksen ”Totuus kiihottaa”? – Esitelmä ”Sananvapaus ja media” -seminaarissa

Teokseni Totuus kiihottaa tekijänkappaleita on jäljellä vielä muutama. Kysellä voi sähköpostisoitteesta jukka@hankamaki.fi.

Tämä kirjoitus on esitelmäni Tampereen pääkirjastossa Metsossa järjestetyssä ”Sananvapaus ja media” -seminaarissa 3.9.2021.

Kiitän tapahtuman järjestäjää, tietokirjailija ja maisteri Tapio Holopaista, Tampereen kaupunginkirjastoa ja paikalle saapunutta yleisöä.

Esitelmäosuuteni on kuultavissa täältä:

 

Ohessa esitelmän teksti:


MIKSI KIRJOITIN TEOKSEN TOTUUS KIIHOTTAA?

Kiitän tilaisuuden järjestäjää, tietokirjailija ja kustantaja Tapio Holopaista sekä Tampereen kaupunginkirjastoa mahdollisuudesta esitelmöidä tässä tilassa ja tilaisuudessa.

Aion tässä alustuksessani – jonka jälkeen pääsemme toivoakseni myös keskustelemaan asiasta – kertoa, miksi kirjoitin raivokkaiden hyökkäysten kohteeksi ajetun tutkimukseni Totuus kiihottaa, jonka alaotsikkona oli Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä.

Tavallaan vastaus sisältyy jo kirjani nimeen. Eihän se voi olla kiihottamatta, kun sanoo jotain poliittisesta korrektiudesta poikkeavaa tai epäsovinnaiseksi koettua. Ei, vaikka (tai koska) tekee sen tieteellisin ja filosofisin menetelmin – ja vaikka kirjani ymmärtäminen ei olisi edellyttänyt muuta kuin ripauksellisen nykykeskustelulle vieraaksi käynyttä kärsivällisyyttä.

Lähden liikkeelle teokseni motiiveista, eli sananvapauden tilan kurjistumisesta. Siirryn sitten kirjani vastaanottoon mediassa ja kuvaan tapahtumien kulkua. Tulen lopuksi kirjani sisältöön ja käsittelen sitä, mitä kirjassani oikeastaan – median luomista mielikuvista ja vääristelyistä poiketen – sanoin. Voimme sitten Tapio Holopaisen johdattelemina keskustella mieleen tulevista kysymyksistä yksityiskohtaisemmin.

Lähtökohtanani oli joka tapauksessa sananvapauden tilan huonontuminen. Tiedän kyllä, että sananvapauden esteet eivät ole olleet Suomessa niinkään muodollisia rajoituksia kuin epäsuoria sosiaalisia rajoitteita, jotka ovat ohjanneet ihmisiä itsesensuuriin. On vedottu mainetekijöihin ja muihin ideologisiin näkökohtiin ja vaarannettu kunniallisten kansalaisten työpaikat, jos sanoo jotain jonkun poliittisiin mielipiteisiin sopimatonta.

https://drive.google.com/file/d/1NPb--DdaSFxKU--L0L_r5TMwojMk3qtL/view
Paina tästä, odota latautumista ja tallenna.

Mutta viime aikoina myös muodollinen – pakottamiseen ja vallankäyttöön perustuva – ajattelun ja sanomisen rajoittaminen on alkanut suorastaan tuhota filosofian ja tieteen toimintaedellytyksiä sekä mediassa että yliopistolaitoksessa. On muistettava, että ajatteleminen on prosessi, joka tapahtuu suurelta osin julkisesti ja vuorovaikutuksessa, ja jos tämä kanssakäyminen ei ole vapaata, ei ole vapaata ajatteluakaan.

Oikeus ajatella ja sanoa asioita on kaiken tieteellisen ja poliittisen toiminnan elintärkeä edellytys, jota ilman ei ole sen enempää totuuden tavoittelua kuin vapaata yhteiskuntaakaan. Sananvapauteen sisältyy paitsi oikeus ilmaista ajatuksiaan kaikkien kanavien kautta, myös oikeus ottaa viestejä vastaan esteettömästi. Sananvapaus on oikeutta sanoa nimenomaan kiistanalaisiksi koettuja asioita, sillä ongelmattomien asioiden lausumiseksi olisi sananvapauden laillinen suoja tarpeeton.

Sananvapaus on jouduttu säätämään ennakkosensuurin kieltäväksi, koska vähäinenkin rajoittaminen johtaisi kriteerien ongelmaan ja sitä kautta siihen, että sananvapautta ei ole. Kriteerien ongelmalla tarkoitan kysymystä, millä perusteilla ja kenen eduksi tai haitaksi sanomisia suitsitaan. Vain valta voisi tällöin ratkaista, missä rajat kulkevat, ja siten sananvapaus valtapolitisoituisi. Jotta näin ei kävisi, on sananvapauden oltava ehdotonta ja rajoituksetonta. Muutoin se kumoutuisi täysin.

Myös jälkikäteiskontrolli, eli syyttäminen ja tuomitseminen, kiertyy käytännössä ennakkosensuuriksi, koska se säikäyttää ihmiset ja ohjaa itsesensuuriin ja niin sanottuun hiljaisuuden spiraaliin, jossa ihmiset tulevat aina vain varovaisemmiksi ja alkavat rajoittaa itseään jopa enemmän kuin viranomaiset toivovat. Lainsäädäntö seuraa perääntyjien perässä ja normalisoi vallitsevaa käytäntöä, ja näin silmukka kiristyy.

Siten syntyy ”uusi epänormaali”. Itsekontrollihan on pahin tarkkailun muoto jo foucaultlaisenkin filosofian näkökulmasta, sillä silloin normit menevät ihon alle, mikä halvaannuttaa ajattelutoimintaa.

Sananvapaus ei siis ole mikään ilmastointilaitteen tapainen mukavuusvaruste vaan oikeus, josta muiden oikeuksien toteutuminen riippuu. Siksi sananvapauden rajoittaminen on poliittinen rikos ja ihmisoikeusrikos, jolla torpedoidaan myös aidon ja todellisen filosofian toimintaedellytyksiä. 

Sananvapauden tehtävä on Magna Cartasta asti ollut suojata kansalaisia esivaltaa vastaan – ei yksilöitä heidän keskinäisissä kiistoissaan toisiaan vastaan, niin kuin asia ymmärretään nykyisissä kunnianloukkausten kansanhuveissa, kun erityisherkät ja ammattimaiset mielensä pahoittajat kiusaavat toisiaan vuoroin uhriutumalla ja maalittamalla.

Vähäistäkään kyseenalaistamista – ihan vaikkapa tasa-arvon tai yhdenvertaisuuden käsitteiden filosofiseksi analysoimiseksi – ei ymmärretä, vaan se tuomitaan ”rasismina”, ”fasismina” tai jonakin muuna sähköiskujen tapaisia tuomioita herättävänä kauheutena.

Otan esimerkiksi vaikkapa tuon tasa-arvon käsitteen, sillä nykyisin puhutaan paljon arvoista ja linnoittaudutaan arvojen taakse, vaikka oikeasti kyseessä ovat ihmisten henkilökohtaiset arvostukset. – Eivät siis arvot, vaan arvostukset, joilla tarkoitetaan merkityksiä, joita ihmiset antavat yleisille arvoille, kuten hyvyydelle, totuudelle ja kauneudelle.

Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, ja arvon käsite sinänsä on hierarkkinen. Filosofinen etiikka itse asiassa vaatii, että osataan erottaa hyvät arvot huonommista. Näin ollen tasa-arvon vaatiminen on täysin kompleksista ja ristiriitaista. Mutta menepä ja sano tämä jollekin politiikasta innostuneelle henkilölle verkkokeskustelussa, niin saat vastaasi vesikauhuiset vaahdot, vaikka kyse on filosofisen kriittisyyden velvoittamasta johtopäätöksestä.

 

Sananvapauden korventaminen

Sananvapauden tila on käynyt Suomessa ja Euroopan unionissa päivä päivältä huonommaksi. Nyky-Suomessa on ollut kaksi sananvapauden kannalta vaikeaa aikaa. Ensimmäinen oli Jussi Halla-ahoa vastaan suunnatun poliittisen oikeudenkäynnin aika, joka käynnisti laajan perussuomalaisia ja kansallismielisiä ihmisiä vastaan kohdistetun ajojahdin, ikään kuin ihmiset eivät saisi vapaasti sanoa, että he eivät tykkää talouttamme rapauttavasta haitallisesta maahanmuutosta eivätkä halua vieraita kansakuntia liioin Suomeen.

Toinen vaikea aika käynnistyi 2015 pakolaistulvan myötä, kun maahamme saapui suuri määrä turvapaikanhakijoita tavalla, joka juridisesti arvioiden oli selvästi laitonta maahanmuuttoa. He eivät vain paenneet väkivaltaa vaan toivat sitä tänne ja veivät sekä vievät edelleen suuren osan sosiaaliresursseistamme ja verovaroistamme, joita vihervasemmistolainen hallitus ammentaa heille suomalaisten nettoveronmaksajien kukkaroista.

Tämän tuloksena useat viestimet sulkivat juttujensa kommenttipalstat yleisömielipiteiltä estääkseen kansalaisten esittämää arvostelua tavoittamasta toisia kansalaisia ja hillitäkseen mielipiteiden leviämistä. Yleishavaintoni oli jo pitkään ollut, että valtavirtamedia – kärjessään Yleisradion, Sanomien ja Alma Median viestimet – olivat järjestelmällisesti pyrkineet puolustelemaan ja oikeuttamaan sosiaalietuusperäistä maahanmuuttoa ja monikulttuuri-ideologiaa, jolla jokaisesta maasta pyritään erikseen tekemään monikulttuurinen, vaikka maailma sinänsä on monikulttuurinen koostuessaan monesta erilaisesta kulttuurista.

Tosiasiassa kyseinen tarkoitusperä oli johtanut vain sovittamattomaan eripuraan kansalaisten kesken, siihen, että sukset menivät ristiin ja syntyi aitoja ristiriitoja, joita jouduttiin sitten ratkomaan, sovittelemaan ja tasoittelemaan yhdenmukaisuuden ja pakotetun yksimielisyyden vaatimuksilla. 

Monikulttuuri-ideologia on ideologia juuri sen ristiriitaominaisuuden vuoksi: se johtaa oman ihanteensa vastakohtaan, eli yksiaineksiseen monokulttuuriin, kun erilaisuudesta joudutaan hiomaan särmät pois yhteensovittamisen merkiksi. Ja tämä kaikki tapahtuu tietenkin pakottamalla. Pakottajina ovat olleet sekä maahanmuuttoa suosinut ongelmien aiheuttaja, eli hallitusvalta, että sitä tukeva valtavirtamedia, joka ”yhteiskuntavastuunsa” naiivisti tiedostaen on mennyt kyseisen globaalin maailmankyläpainajaisen takuumieheksi.

Medialla on siis ollut aivan ratkaiseva rooli sananvapauden kaventajana ja sitä kautta kriittisen ajattelun tukahduttajana Suomessa ja Euroopan unionissa. Siksi päätin kohdistaa yhteiskuntafilosofisen arvosteluni nimenomaan mediaan. Ei ole politiikkaa ilman mediaa, sillä lähes kaikki politiikka tapahtuu mediassa. Toimittajat pyrkivät vaikuttamaan median kautta yleiseen mielipiteeseen ja myös poliitikkojen mielipiteisiin, joita toimittajat ohjailevat tiedustelemalla kannanottoja lähinnä omilta suosikeiltaan ja palkitsemalla heidät poliitikoille elintärkeällä julkisuudella.

Poliitikot puolestaan tietävät tämän, ja siksi he pyrkivät myötäilemään toimittajilla olevia mielipiteitä myönteistä julkisuutta saadakseen. Poliittista valtaa on siis siirtynyt poliitikoilta medialle ja toimittajille. Tätä sosiaalisen korruption tapaista vaihtoa on sanottu viestintätutkimuksissa politiikan medioitumiseksi. Tämä professori Jesper Strömbäckin luonnostelema teoria oli tutkimukseni eräs teoreettinen lähtökohta, jolle löysin ja osoitin tutkimuksessani myös laajan havainnollisen näytön.

Valtavirtamedia on itse kaventanut omia ja muiden toimintaedellytyksiä suodattamalla ja kertomatta jättämällä sekä kaunistelemalla asioita ja pienentelemällä tai suurentelemalla niitä toimituspoliittisten tarkoitusperiensä mukaan. Myös erilaiset ”vastuullisen journalismin” sertifikaatit pyrkivät vakuuttelemaan, että sen ulkopuolella oleva vapaa kansalaisjournalismi muka on valetta tai ainakin kyseenalaista. Näin valtavirtamedia on pyrkinyt omistamaan totuuden ja pidättämään todellisuudesta kertomisen omaan hallintaansa, vaikka se toisesta suupielestään väittää olevansa liberaali ja moniarvoinen.

Myös median itsesäätelyelimenä esiintyvä Julkisen sanan neuvosto on käytännössä median itsesuojeluelin, sillä se ei arvostele mediaa vaan niitä ihmisiä, jotka arvostelevat mediaa. Pyrkimällä pidättämään todellisuudesta kertomisen ja luotettavuuden vain omaan hallintaansa valtavirtamedia toimii kuin pseudoautonomian aikainen sortokausihallinto, jonka aikana toimittajana toimiminen oli luvanvaraista – tai se on kuin Neuvostoliiton aina valpas puoluekoneisto, joka aina muisti tarkistaa faktat ja tarvittaessa muunsi ne mieleiseensä muotoon.

Laaja huutaminen faktojen eli tosiasioiden perään on siksikin epäjohdonmukaista, että useat toimittajat julistavat mielellään olevansa asioiden monitulkintaisuutta kannattavia postmodernisteja ja hermeneuttisen ajattelun perillisiä. Silti he vannovat positivistisesti faktojen nimeen, vaikka poliittisissa arvottamis- ja normittamiskysymyksissä harvoin on mitään yksinkertaisia faktoja, vaan lähinnä tulkintoja ja mielipiteitä.

Faktoista myös tehdään johtopäätöksiä estottomasti. Esimerkiksi Afganistanin päivänpolttavasta kriisistä valtamedia on tehnyt suuria otsikoita, joissa kerrotaan, että ”tämä tiedetään Kabulin tilanteesta”, ja näitä tosiasioita käytetään sitten automaattisesti ja suoraan verukkeena maahanmuuton oikeuttamiselle. Siellä menee huonosti, mikä siis ilman muuta, kyseenalaistamattomasti ja suoraan oikeuttaa pakolaistulvan vastaanottamisen Suomeen? – Ei se asia niin ole, muualla paitsi vihreiden ministerien Pekka Haaviston ja Maria Ohisalon sekä hallitusta suosivien vihervasemmistolaisten toimittajien tajunnassa.

 

Taustalla EU 

Mediaa leimaavat siis perinpohjaiset ideologiset presuppositiot eli ennakkokäsitykset siitä, mitä saa, pitää ja ei saa sanoa. Tämä on ollut tuhoisaa koko länsimaiselle ajattelulle ja filosofialle. Sananvapauden kurjistumisen pahimpia merkkejä on selvä ja häikäilemätön sensuuri, jolla Euroopan unioni muutama vuosi sitten painosti Internet-jättiläiset – kuten Facebookin, Googlen, Twitterin ja Microsoftin – poistamaan sivuiltaan sopimattomina pidettyjä kansalaismielipiteitä miljoonasakkojen uhalla.

Kyse oli nimenomaan maahanmuuttokriittisten mielipiteiden sensuroinnista, joka tapahtui ilman oikeudellista tutkintaa. Esimerkiksi Facebook perusti Saksan Esseniin puolen hehtaarin kokoisen deletointikeskuksen, jossa nettinörtit palkattuina poistelevat yksityisten kansalaisten toisilleen osoittamia viestejä ja tekevät tämän anonyymisti kuin Orwellin romaanissa.

Se oli häikäilemätön läimäytys kansanvaltaa, kansalaisten suvereniteettia ja ihmisten henkisiä vapauksia sekä ihmisarvoa vastaan. Ikään kuin kansalaiset eivät saisi omassa maassaan vapaasti ilmaista näkemyksiään siitä, että he eivät halua maahansa laitonta siirtolaisuutta eivätkä myöskään pidä väestöään uhkaavista muutoksista ja verovarojen valuttamisesta vierasperäisille vaan haluavat varojensa ja poliittisen vallan pysyvän edelleenkin kantaväestöjen omassa hallinnassa: hegeliläis-snellmanilaisen poliittisen vallan perillisyyden mukaisesti.

Tässä suhteessa Euroopan unioni on kansallisvaltioita ripittämällä puuttunut itsenäisten valtioiden sisäisiin asioihin ja loukannut vakavasti sekä kansallista suvereniteettia että kansalaisten ihmisoikeuksia. EU:sta onkin tullut Neuvostoliiton kaltainen konglomeraatti, joka on euroalueellaan tuhonnut myös jäsenvaltioidensa julkisen talouden velkaannuttamalla valtioita ja sitomalla valtiot maksamaan toistensa menoja, kehitysyhteistyöhön liitettyjä velvoitteita sekä ilmastomaksuja, jotka nekin koituvat kehitysmaiden eduksi, kun niissä ei ole juuri minkäänlaisia ympäristönormeja.

Sananvapauden rajoittaminen ei ole mikään irrallinen asia vaan osa monikulttuuri-ideologista ja globaalia yleispolitiikkaa. Sananvapauden ja yhteiskuntakritiikin syövyttämisessä on siis ollut kyse pyrkimyksestä murentaa ja nujertaa kansallisen edun suojelu. Tällainen politikointi on ollut erittäin epäviisasta ja tuhoisaa Suomelle.

Asiaa pahentaa EU:n aikomus kirjata ”vihapuhe” tulevaan digilainsäädäntöön, jolla yritetään pidentää nykyistä ”EU-rikosten” luetteloa. Asiaa ajaa muiden muassa Kokoomuksen europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen, jonka mukaan ”vihapuhe” voisi olla myös ”seksuaalissävytteistä kommentointia” ja ”asiantuntijuuden vähättelyä”. Siihen, mitä ne puolestaan ovat, ei kyseinen älyn jättiläinen vastaa.

Tosiasiassa sananvapaus on oikeusvaltion sokkelia, ja sitä rajoittamalla yritetään tukahduttaa kriittinen keskustelu, ääneen ajatteleminen, politiikanteko ja julkinen järjenkäyttö. Pyrkimys ”viedä aloite nopeasti eteenpäin” paljastaa, että kyseessä on samanlainen kova kiire, jolla kansanvaltaa yleensäkin varastellaan Euroopan unionissa. Sitä hulluutta vastaan on taisteltava, vaikka vastassa olisi 120 kilogrammaa poliittista pätevyyttä feministin muodossa.

 

Miksi päädyin arvostelemaan mediaa? 

Koska lähes kaikki politiikka on kielellistä ja tapahtuu mediassa, aloin pitää ongelmana nimenomaan median harjoittamaa suodatusta, valikointia, sensurointia ja valtamedian suoranaista valehtelua monista päivänvaloa kestämättömistä ongelmista, joita maahanmuuttoon liittyy. Olin esittänyt arvostelua sekä omassa tieteen, politiikan ja median tutkimusblogissani että sen Uudessa Suomessa toimivassa rinnakkaisblogissani, kunnes sain lisänäyttöä sensuurista Uuden Suomen alettua poistella, siis käytännössä sensuroida, kirjoituksiani, jotka eivät sopineet toimituksen käsityksiin.

Enkä ollut ainoa, jota Uusi Suomi sensuroi, vaan lehti ulotti gulaginsa myös eturivin poliitikkoihin, kuten presidenttiehdokkaanakin olleeseen Laura Huhtasaareen ja dosentti Arto Luukkaseen, jotta ihmiset eivät saisi tietää, millaisia vaihtoehtoja meillä olisi tarjota politiikassa. Mieleen tulivat John F. Kennedyn puheesta 26.2.1962 tunnetut sanat: ”Kansakunta, joka pelkää antaa kansalaistensa punnita totuutta avoimilla markkinoilla, pelkää kansalaisiaan.”

Syynä sensuuriin pidän sitä, että kirjoitukseni olivat kerrassaan vastaansanomattomia, ja kirjoittajakin oli akateemisesti pätevöitynyt. Näin lehti antoi valheellisen kuvan siitä, millaisia ajatuksia tieteilijöillä ja poliitikoilla on ja millaisia mielipiteitä todellisuudessa esiintyy.

Päätin lopulta julkaista pitkän ajan kuluessa keräämäni aineiston ja tieteelliset johtopäätökseni yhtenäisenä tutkimuksena, jonka nimeksi valitsin juuri tuon Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä. Sensuuria oli nimittäin vaatinut nimenomaan poliittiseen vihervasemmistoon kuuluvien kellokkaiden kaaderi, joka toimii lähinnä sosiaalisessa mediassa, josta valtamedian toverit suurentavat vasemmistolaisten poliitikkojen viestit sivuilleen ”totuutena” välitettäviksi.

Olen esittänyt kirjassani tarkoin dokumentoidun todistusaineiston siitä, kuinka puolueellista valtamedian politikointi on ollut ja millainen vihervasemmistolainen kallistuma vaivaa sekä mediaa että akateemista mediatutkimusta ja yliopistojen yhteiskuntatieteellistä ja humanistista koulutusalaa. Joten ei ihme, että vihervasemmiston partisaaneille mediassa ja etäispäätteille yliopistoissa tuli hätä käteen. 

 

Miten kritiikki otettiin vastaan?

En mene tässä yhteydessä pitemmälle kirjani sisältöön, sillä jokainen voi ladata kirjani verkosta ja lukea sen sieltä (odota latautumista hetki ja tallenna). Sen sijaan puutun tässä siihen, kuinka raivokkaan kostokampanjan valtavirtamedia aloitti kirjaani vastaan.

Tapahtumien kulku noudatteli vihervasemmistolaisen propagandan yleistä leviämisen tapaa. Kirjaani tarttuivat ensin Twitterissä toimineet vihervasemmiston pioneerit, jotka eivät voineet löytää kirjastani mitään todellista moitittavaa. Niinpä he päättivät lavastaa ”Me too”- ja ”Suostumus”-hanketta kohtaan esittämäni tieteellisen kritiikin ”naisvastaisuudeksi”.

Media nielaisi syötin ja suurensi väitteen sivuilleen muka-totuutena kysymättä minulta itseltäni mitään. Koska kirjani koostui suurimmaksi osaksi valtamedian arvostelusta, jossa tietenkin myös vihervasemmistoon nojaavan feminismin kritiikillä oli osansa, vauhkoontuneet toimittajat alkoivat painostaa perussuomalaista puoluetta väitteellä, että kirjani on naisvihamielinen.

Oikeasti he sanoivat, että Hankamäki on nujerrettava, koska hän on homo eikä silti noudata vihervasemmiston identiteettipoliittista läksytystä kuulua vihervasemmistoon. Kyseessä oli siis toimittajien harjoittama pahanilkinen kosto, jolla he yrittivät peittää kirjani todellisen sisällön, koska he eivät olleet esittämiini arvioihin tietenkään tyytyväisiä.

Mediasta asia levisi opetus- ja kulttuuriministerien korviin. Viransijainen tiede- ja kulttuuriministeri, entinen hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen keskustapuolueesta koki, että hänen täytyy tehdä jotakin, sillä olihan kyseessä poliittista korrektiutta pahoin järkyttävä asia, jossa feministien pyhyys ja kaiken arvostelun ulkopuolelle asettuminen oli kyseenalaistettu. Siksi hän aloitti oloissamme ennennäkemättömän vyörytyksen vaatien kirjani julkaisijalta perittäväksi sen valtionavustuksia koko Suomen Perustan toiminta-ajalta, yhteensä lähes miljoona euroa!

Näin siis maassa, jossa kaksinkertainen tohtori oli julkaissut tieteellisin menetelmin kirjoitetun ja oloissamme harvinaisen perustellun tutkimuksen, jossa on 420 sivua ja yli 800 viitettä ja joka on myös teoreettiselta viitekehykseltään täysin perusteltu. Vastakritiikki puolestaan oli perustunut vain Twitterissä esitettyihin irrallisiin mielipiteisiin ja vailla mitään tieteellistä asiantuntemusta olevien henkilöiden arvioihin.

 

Perussuomalaisten painostaminen

Perussuomalainen puolue tietenkin hätääntyi tutkimusyksikkönsä rahoituksesta ja katsoi välttämättömäksi keskeyttää kirjani jakelun. Syynä ei ollut puolueen oma sensuurinhalu vaan se, että vihervasemmiston hallussa oleva opetus- ja kulttuuriministeriö oli aloittanut kirjaani vastaan röyhkeän ja pöyristyttävän kiristyksen ja painostuksen, jonka tehtävänä oli tuhota kirjani, työskentelyedellytykseni ja myös kaikki muu Suomen Perustassa tehtävä tutkimus lopettamalla sen toimintaedellytykset kokonaan.

Totuushan asiassa on, että ei ole ministerin eikä median asia päättää siitä, mitä me tieteilijät ja tutkijat katsomme parhaaksi ajatella ja sanoa. Ministeriön pyrkimys puuttua tutkimusjulkaisun sisältöön vaarantaa koko tieteellisen ja tutkimustoiminnan vapauden ja saattaa sen poliitikkojen kaulapantaan.

Moitteet siitä, että valtion varoilla tuotetaan toisia puolueita miellyttämättömiä tutkimustuloksia, sisältää ajatuksen, että valtiorahoittaja voisi päättää tutkimusten sisällöistä ja ostaa tutkijoilta vain tiettyjä näkemyksiä. Nimenomaan niin asian ei pidä olla. Tällaista tieteen ja tutkimustoiminnan korvennusta ei voida missään tapauksessa hyväksyä.

Sen sijaan ministerille itselleen pitäisi olla häpeäksi, että hän kansanedustajan mandaatilla pyrkii kurittamaan toisia kansalaisia. Voidaan kysyä, millä ylemmyydellä tai paremmuudella. Tuollainen pöyhkeä ja tuulesta turvoksissa oleva ideologinen öyhötys on itse vastoin kaikkia tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ihanteita, joita viransijainen ministeri Kosonen, hänen edeltäjänsä ja seuraajansa Anneli Saarikko ja Li Andersson Vasemmistoliitosta väittivät edustavansa.

Huomautukseni siitä, että valtamedia oli mennyt tarkoitushakuisesti ja epäkriittisesti puolustamaan esimerkiksi ”Me too”- ja ”Suostumus2018”-hankkeita, ei ole mitään sukupuolista häirintää, josta kirjaani haukuttiin median kostoissa. Kyseessä oli perusteltu pyrkimykseni oikaista valtamedian feminististä kallistumaa, josta olin esittänyt selvän näytön diskurssianalysoimalla parikymmentä Helsingin Sanomien ja Yleisradion aihetta käsittelevää juttua. Ne olivat selvästi puolueellisia feministien ja naissukupuolen hyväksi.


Viranomaiset kiihottuivat filosofiasta

Ministeriö lähetti asian arvioitavaksi tasa-arvovaltuutetun toimistoon, ikään kuin tieteen ja filosofian pätevyys pitäisi ratkaista sossuviranomaisessa. Tasa-arvolautakunta totesi lopulta puheenjohtajansa professori Tuomas Ojasen allekirjoituksella varustettuna 14.8.2020, että sananvapausnäkökohtien vuoksi tasa-arvolautakunta ei ota kantaa yksittäisten julkaisujen sisältöön. Se olikin oikein, sillä myöskään lain valossa viranomaisen ei pidä niin tehdä.

Sosiaalidemokraatteja suosiva yliopistonlehtori Liisa Nieminen puolestaan kirjoitti 23.7.2020: ”Tehtävänantoon viitaten totean, että Jukka Hankamäen kirjoittama ja Suomen Perusta ‑säätiön kustantama teos Totuus kiihottaa ei edistä yhdenvertaisuutta tai tasa-arvoa. Tuollaista vaatimusta ei kirjan kirjoittajalle tosin voidakaan laista suoraan johtaa.”

Mutta Nieminen katsoi kirjani syyllistyvän tasa-arvolain kieltämään häirintään, jota tosin ei ole missään sanktioitu. Tuolla tavalla ajatellessaan Liisa-parka ei tullut filosofian ihmemaassa seikkaillessaan ajatelleeksi, kuinka vahingolliseen tutkimustoiminnan häirintään ja tieteellisen vapauden ja sananvapauden loukkaukseen tuo tieteen jumalatar itse syyllistyi laittautumalla näennäiseen ratkaisijan rooliin asiassa, joka ei hänelle itselleen eikä tieteenalalleen mitenkään kuulu. Lisäksi hän ei esittänyt yhtäkään argumenttia tai asiakohtaa, jossa hänen väitteensä kokemastaan häirinnästä toteutuisi. 

Kyseessä oli siis kirjaani vastaan suunnattu poliittinen panettelu, jonka tehtävänä oli tukahduttaa vastaansanomaton mediakritiikkini, kun oli huomattu, että itse asioitani vastaan ei voitu väittää. Ministeriö veti siis vesiperän yrittäessään puristella painostusta byrokraateilta ja koettaessaan marssittaa kuorma-autolavallisen tasa-arvoviranomaisia filosofia vastaan.

Ministeriö päätti kuitenkin periä Suomen Perustan vuotuisesta toiminta-avustuksesta jonkun mielestä pienen summan ja omasta mielestäni suuren summan, eli kymmenentuhatta euroa rahaa, toisin sanoen kirjani tuotantokustannuksiin käytetyn summan. Mikäpä olisikaan tehokkaampaa kuin ottaa rahat pois, sillä viehän sekin ihmiseltä leivän, kun henkeä ei voida riistää ja päänsä saa nykyaikana pitää?

Omiin toimintaresursseihini täsmällisesti kohdistettu isku oli poliittisen vihervasemmiston nulikkamainen kosto, jonka tavoitteena oli muiluttaa tuplatohtoria ja niin sanotusti viedä tuhkatkin pesästä sekä tuhota mahdollisuuteni jatkaa tutkimustoimintaani Suomen Perustassa. Tämä kaikki tilanteessa, jossa vasemmistolaisille tendenssitutkijoille ja aktiivipoliitikoille, kuten Vasemmistoliiton Veronika Honkasalolle ja Vihreiden Oula Silvennoiselle, on myönnetty Suomen Akatemiasta ja yliopistolaitoksesta satojen tuhansien eurojen avustuksia oman poliittisen propagandansa levittämiseen.

Sellaiseen myöskään Perussuomalainen puolue ei voinut suostua. Niinpä puolue piti asiaa periaatteellisena ja päätti riitauttaa asian hallinto-oikeudessa. Itse en ole asiassa osapuolena, vaan kiistaa käydään puolueen tutkimusyksikön ja ministeriön välillä Suomen Perustan määrärahoista.

 

Peiteuutisointi ja vaikeneminen

Huomionarvoista on sekin, että valtavirtamediasta ei otettu yhteyttä kirjan kirjoittajaan eli minuun, vaan media laittoi Perussuomalaisten puoluejohdon TV-ruutuun vastaamaan teoksesta, jota se ei ollut kirjoittanut, ei edes lukenut.

Olin luonnollisesti ja tieteen parhaiden perinteiden mukaisesti voinut kirjoittaa teokseni täydellisen tieteellisen vapauden mukaisesti joutumatta ohjatuksi mistään puoluetaholta päin. Silti media työnsi mikrofonin puoluejohdolle ja pyrki sulkemaan sen minulta, jotta en olisi voinut selittää yleisöille, mistä kirjassani oikeasti on kyse, mistä siinä todella puhutaan, ja kuinka median puolueellisuus kirjassani osoitetaan.

Vaikuttaa, että media menetteli näin vain siksi, että siten toimittajat arvelivat voivansa käyttää sossumediassa nostettua kohua vipuna puolueen kannatuksen heikentämiseen. Eli ensin luotiin väärä kuva kirjastani, ja sitten laitettiin puoluejohto kirjaani lukemattomana siitä vastaamaan.

Mitään vastattavaa ei olisi oikeastaan ollut vaan kehumista. Asia lienee, kuten emeritusprofessori Timo Vihavainen kirjoitti verkkokolumnissaan ”Anti-intellektualismin ydin” pian kirjani julkaisun ja sensuroinnin jälkeen 12.6.2020:

”Erittäin huolestuttava merkki ovat Jukka Hankamäen kirjaa vastaan kohdistetut hyökkäykset. Kun filosofia syytetään ajatusrikoksesta, ollaan jo sen tason moukkamaisuuden edessä, että se vallan mykistää.”

Hän myös jatkoi kirja-arviossaan ”Filosofin vaikeudet – Liian hyvä juttu?” 13.6.2020:

”Mitä Hankamäkeen tulee, uskon, että hänen kirjallaan on suuri tulevaisuus. Se on vaikuttava analyysi nykyisestä mediajulkisuudesta ja perustuu suurelle määrälle faktoja. Se tarina on kaikessa alastomuudessaan niin karu, että tavallaan ymmärtää sen hyvin voimakkaan hylkimisreaktion, jonka se on aiheuttanut.”

Tämä on toistaiseksi ainoa professoriarvio työstäni. Venäjän historian tuntijana Vihavainen varmasti tietää, mitä sensuuri, valheellisuus ja yhteiskunnalliset faktat aina varmistava media merkitsevät. ”Faktantarkistuksesta” on tullut härski kiertoilmaus poliittisen korrektiuden ja puolueideologisuuden vaatimiselle.


Tieteen, median ja informaatioalan ideologisuus

On muistettava, että median sinänsä ei pidä kuulua tieteen maailmaan millään tavalla – ellei ajatella pelkästään tieteestä tiedottamista tai tieteellistä julkaisutoimintaa itseään, joka sekin oli kirjassani Totuus kiihottaa perustellun kritiikin kohteena (luvussa 17). Sen sijaan tieteen pitäisi kuulua mediaan. Tavoitteeni oli palauttaa ajatuskuri paitsi mediaan ja viestintätutkimukseen, myös akateemiseen julkaisutoimintaan.

Tiedeyhteisössä nykyisin vaadittava vertaisarviointi ja julkaisutoiminnan relevanssin rajoittaminen vain opetusministeriön ja Tieteellisten seurojen valtuuskunnan TSV:n Julkaisufoorumihankkeessaan määrittelemiin lehtiin ja kustantamoihin on vartiointiliikkeiden filosofiaa.

Käytänkin siitä nimitystä vertaisvartiointi. Se on samanlaista kuin kokoomuslaiset pakotettaisiin lähettämään ohjelmansa kommunistien hyväksyttäviksi tai kääntäen. Näin voisi syntyä ihailtavia kompromisseja, mutta kukaan ei voisi edustaa itseään ja ajatuksiaan rehellisesti. Tämä olisi vastoin nietzscheläistä ihmisyyden julistusta, jonka mukaan jokaisella on oikeus ja elämän itsensä antama velvollisuus puhua omalla äänellään toiseuden vastaväitteistä ja painostuksesta piittaamatta.

En sano, ettei dialogissakin viisautta olisi, kun olen kirjoittanut siitä kokonaisen kirjan nimeltään Dialoginen filosofia. Mutta tosiasiassa vertaisarvioijat eivät ole missään dialogisessa vertaisasemassa, vaan salusiinien ja rullakardiinien takana lymyillessään he ovat anonyymissä valta-asemassa, josta he voivat läimäyttää vaikka kuinka kovaa, yksipuolisesti ja puolueellisesti.

Vertaisvartiointi ei ole dialogista filosofiaa vaan viestinnän totalitaristinen irvikuva. Lisäksi asiat vaaditaan sanomaan kansainvälisessä yhteydessä englanniksi siksi, että näin voidaan vetää matto alta kotimaiselta julkaisutoiminnalta ja estää kansallinen politiikkakritiikki sekä lopettaa suomen kielen asema tieteen kielenä. Myös julkaisupäätöksiä tekevällä tiedemedialla on siis kaulin kädessään.

Yritin sittemmin kirjoittaa asiasta ja kirjani vastaanotosta viestintätieteelliseen Media ja viestintä ‑lehteen, mutta lehti kieltäytyi visusti julkaisemasta kirjoitustani, vaikka muutoin se julkaisee ilomielin erilaisia katsauksia ja muitakin kirjoituksia kuin niin sanottuja alkuperäistutkimuksia, jopa kirja-arvioiksi naamioituja vasemmistolaisten kustantamojen, kuten Vastapainon, mainoksia. Esimerkin näette vaikkapa täältä (kirjoitus kertoo nurin päin käännettynä, mikä mediaa vaivaa).

Tarjosin tekijänkappaleitani hankittaviksi muutamille suurimmille kirjastoille, mutta vain pari kirjastoa hankki teoksen. Vedottiin erilaisiin verukkeisiin, kuten siihen, että kirjaahan saa jo digitaalisena Internetistä ja että kirjasto hankkii teoksia vain sopimustoimittajien kautta. Antavatko kirjastot siis sopimustoimittajiensa päättää tarjonnallaan siitä, mitä ne voivat kokoelmiinsa hankkia?

Eräs kirjasto Uudellamaalla puolestaan poisti kokoelmistaan tarjoukseni jälkeen kaikki aiemmin hankkimansa kuusi kirjaani, joukossa myös filosofian väitöskirjani, joka on toistaiseksi ainoa suomalainen väitöskirja, joka on julkaistu myös pokkarina. Syynä poistamisiin tuskin oli mikään vanhentuneisuus, koska kaikki painokset olivat tältä vuosituhannelta, mutta kaikki menivät rouhimoon. Tämä vaikutti kirjastosensuurilta, jota käsittelin teokseni luvussa 15.2.

Kirjani Totuus kiihottaa painos jää ilmeisesti ikuisesti jakelematta ja päätynee silppuriin tai julkaisijansa komeroihin, joissa puolue hautoo sitä kuin hanhiemo. Yleisö puolestaan voi miettiä, toteutuuko tässä nyt sananvapauteen liittyvä tiedonsaantioikeus, vai olisiko kyseessä lukevaan yleisöön suunnattu ylenkatse.

 

Median ja byrokraattien kosto 

Entä mitä merkitystä tällä kaikella loppujen lopuksi on? Oliko median reaktio minulle jonkinlainen yllätys? Enkö tiennyt, että totuus pitää jättää toimittajien ja valtiontalous ministerien huoleksi? Voin sanoa, ettei ollut yllätys.

Tutkimukseni vastaanotto oli teokseni kriittisyyden vuoksi odotettavissa, mutta hyökkäyksen rajuus oli yllätys ja aihepiiri arvoitus. Median reaktio oli siis arvattavissa, eikä se poikennut toimittajien tavasta tehdä juttuja, joissa talvi vuodesta toiseen yllättää autoilijat.

Suunniteltu tuo kohu ei ollut, eikä myöskään teokseni reseptio ollut itseni ”käsikirjoittama”. Valtavirtamedia tuli ilmeisen tahattomasti todistaneeksi kaikki väitteeni sen puolueellisuudesta oikeiksi omilla reaktioillaan, ja haukut tulivat tahoilta, joilta otan ne kiitoksina vastaan.

Uhkaus valtion yleisrahoituksen takaisinperinnästä tutkimustyönantajaltani vain siksi, että tulokset eivät tyydyttäneet eri puoluetta olevaa ministeriä, oli ennennäkemättömän röyhkeä aggressio tutkimustoiminnan vapautta ja siten koko tutkijakuntaa kohtaan.

Mikään ei voinut kuitenkaan voittaa sitä banaaliutta, jonka mukaisesti toimittajat yrittivät kirjaani lukematta tyhjentää esittämäni media- ja yhteiskuntakritiikin muutamaan kevyellä kynän käänteellä huitaisemaansa heittoon joistakin vaikutelmanvaraisista yksityiskohdista. Tämä kaikki alle kahdessa päivässä, kun kirjaani olin kirjoittanut suurella vaivalla monta vuotta.

Kritiikistäni kiusaantuneet toimittajat koettivat kääntää huomion pois heidän omassa toiminnassaan osoittamistani virheistä, väärinkäytöksistä ja läpikotaisesta puolueellisuudesta, ja sen vuoksi he yrittivät sotkea filosofisen analyysini omalla populistisella hölinällään seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta. Se oli todellinen anti-intellektualismin riemuvoitto, joka tosin kääntyi toimittajia itseään vastaan.

Ristiriitaista oli sekin, että tieteellisin lähestymistavoin ja motiivein kirjoittamani mediatutkimuksen merkityksestä pyrittiin päättämään arvostelemissani medioissa, jolloin toimittajilla oli ”oma lehmä ja ojassa” ja ”pukit toimivat kaalimaan vartijoina”.

Tämä pitää yhtä sen kanssa, että nykyisin viestien vastaanottajat ja lukijat yrittävät päättää siitä, mitä lähettäjät ja kirjoittajat tarkoittavat. Viestien lakatessa miellyttämästä vastaanottajia he alkavat uhkailla julkaisijoita oman tyytymättömyytensä merkiksi ja pitävät viranomaisten puoleen kääntymistä aivan tavanomaisena tapana toimia. Vastaanottajien suuttumuksen projisointi lähettäjien ominaisuudeksi ja sen mukainen ”vihapuheesta” syyttely eivät ole enää vain pelkkiä epä-älyllisyyden eksponentteja vaan suoranaisen dynamiittityhmyyden ilmauksia.

Opetus- ja kulttuuriministeriön esiin nostamat ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” vaateet puolestaan olivat huikea tiedepoliittisen mielivallan crescendo. Voidaan kysyä, millä perusteella tieteellisesti epäkompetentti ministerin sijainen Hanna Kosonen ja hänen ministeriönsä saattoivat vetää tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslait mediakriittisen tutkimukseni arviointiperusteiksi – ikään kuin filosofian pitäisi olla sovinnaisuusnormien palvontaa ja tutkimuksen arvioinnin lainvalvontakysymys.

Vaatiessaan tieteilijöitä edistämään kyseisiä ”kelluvia merkitsijöitä” (käännös Claude Lévi-Straussin käsitteestä signifiant flottant) ministeriö oli pyrkinyt sokaisemaan tutkijakuntaa pelolla ja kahlitsemaan kaikkia pykäläkoreografian aivottomalla kauhulla.

Niin ajatellessaan toimittajat, poliitikot ja byrokraatit olivat vajonneet kaulaansa myöten jorpakkoon. He olivat osoittaneet oikeaksi myös tutkimusväitteeni, jonka mukaan perussuomalaiselta pohjalta ei voi sanoa mitään ilman, että joutuu hakemaan tieteelliselle vapaudelleen lupaa oikeudenkäynneissä ja viranomaisissa – tälläkin kertaa hyvin sokraattisessa merkityksessä.

Ministeriön ajatusvirheissä oli kyse pelkästä tieteen ulkoisiin normeihin liittyvästä vaikeroinnista, jolla ei ole minkäänlaista relevanssia tieteellisen ajattelun eikä metodologian näkökulmasta. Perimmältään se oli tiedepoliittisesta latistuksen ja matalamielisyyden mankelista ulos puristunutta ideologiaa, jonka sovinnaisuusvaateilla poljettiin ihmisarvoa ja loukattiin ihmisyyteen sisältyvää pyrkimystä vapautua massamedian ja politiikan yhdessä pakkosyöttämästä das Man ‑ihanteesta ja sen löysästä ja vetelästä muhennoksesta.

 

Pavlovin koirat

Olin hakeutunut perussuomalaiseen puolueeseen ajatellen voivani korostaa kansallisvaltion roolia kansakunnan hyvinvoinnin edistäjänä sekä tuoda esille poliittista korrektiutta kyseenalaistavaa filosofiaa riippumatta systeemipuolueita leimaavan korporatismin kahleista. Politiikan yleiset sovinnaisuusihanteet tekivät loogisen ja rationaalisen ajattelun soveltamisesta politiikassa kuitenkin hetkessä mahdotonta.

Median panettelu ja henkinen pahoinpitely saivat aikaan paljon imagotuhoa muutenkin huonosti suojatussa elämässäni; minähän en olen minkään viran köysissä enkä kahleissa. Median syytökset vaikuttivat perättöminäkin pahemmin kuin tuomiot, enkä voinut enää tunnistaa itseäni median maalaamista kuvista; eivät myöskään lähimmäiseni. Olen joutunut toimimaan koko tieteellisen urani ajan vihervasemmiston hallitsemassa vihamielisessä asenneympäristössä.

Median reaktio aiheutti sen, että olen joutunut tieteenharjoittajana kirjoittamaan itseni irti median lavastamasta kertomuksesta. Tämän vuoksi julkaisen lähiaikoina jälleen kokonaisen teoksen, jossa analysoin, kuinka media tuli osoittaneeksi kaikki väitteeni sen puolueellisuudesta entistäkin selvemmin tosiksi. Tässä tutkimukseni jatko-osassa osoitan, kuinka valehtelu ja poliittisesti epäsoveliaina pidettyjen näkemysten tukahduttaminen toimivat vihervasemmistolaisten toimittajien, viranomaisten ja tieteilijöiden selviytymisstrategioina mediassa, yliopistoissa ja tiedehallinnossa.

Toimittajat löivät täsmällisesti kuin kaappikello, ja tapaus toi mieleen myös psykologi Ivan Pavlovin kuuluisat koirat, jotka alkoivat kuolata ehdollisen refleksin merkiksi. Yhteiskunnassamme toimii tietty ryhmittymä, joka valmistautuu vastaanottamaan purtavaa heti kuullessaan sanan ”perussuomalaiset”.

”Kokeeksi” kirjani julkaiseminen muodostui tahattomasti kontrollin pettäessä, eikä kyse siten ollut empiirisestä kokeesta. Minun piti alun perin vain julkaista teokseni ja tutkimustulokseni, mutta jouduin toimittajien hampaisiin täysin itsestäni ja tutkimuksestani riippumattomista syistä, kun persuaura loisti kulman takaa.

Tätä kautta paljastunut kausaaliyhteys sinänsä on vahva ja todellinen: perussuomalaisessa kontekstissa sanottu kommunikoidaan mediassa deluusioiden sävyttämänä ja harhakuvien kautta. Mikäli olisin sanonut saman vaikkapa Vasemmistofoorumin piirissä, minua olisi luultavasti kiitetty ”vasemmistolaisen tutkijan tiedostavasta itsekritiikistä”, ja kirjoittaja olisi toimitettu pikavauhtia professorinvirkaan jonkin tiedekunnan räystään alle. Hainkin viime keväänä journalismin työelämäprofessuuria Tampereen yliopistosta, mutta paikalle nimitettiin puolikoulutettu toimittaja Yleisradiosta, ja kirjoitin aiheesta myös blogikirjoituksen.

Kirjani Totuus kiihottaa vastaanotto vahvisti väitteeni mediajulkisuuden, viestinnän ja yhteiskunnan perusrakenteen halkeamisesta kahteen klusteriin tai paradigmaan. Tutkimukseni joutui kärsimään teoksessa kuvailemani kahden viestintäpoolin – monikulttuuri-ideologisen ja kansallismielisen – väliin jäämisestä. Sensuurin kohteeksi jouduttuaan kirjani on elävä esimerkki filosofisen ajattelun pakottamisesta tappiolle poliittisen mielivallan puristuksessa.

Vaikutelma tutkimukseni ”pamflettimaisuudesta” on tosi vain, koska median oma diskurssi on niin likilaskuinen, että kaikki siitä poikkeava ajattelu leimautuu automaattisesti pamfletiksi, siis ”kiistakirjoitukseksi”. Media menetti pelin ottaessaan kritiikkini vastaan taitamattomasti, kun sen olisi kannattanut antautua arvioimaan itseään uudessa valossa ja ottaa peilikuvastaan opikseen.

Koettu konflikti ei siis ollut hyväksi medialle eikä myöskään ministeriön viranomaisille, jotka ovat menettäneet keskeisen toimintaresurssinsa, eli arvovallan. Toimittajien ammattiarvostus ja opintien houkuttelevuus olivat puolestaan huipussaan 1980- ja 1990-luvuilla, jolloin myös filosofia kukoisti julkisuudessa. Filosofia oli toimittajantyön epävirallinen ja kriittinen koulutuslinja, jonka kautta monet älyköt astelivat julkisuuteen. Julkisuus puolestaan oli ja olisi edelleen filosofian keskeinen toimintaehto, mutta normatiivisissa kahleissa se on vääristynyt.

Tendenssijournalismi ja ”arvoihin” sitouttaminen ovat himmentäneet filosofialta ja medialta niiden aiemman hohdon. Filosofian näkökulmasta eivät julkisessa sanassa nykyisin hehkutetut ”arvot” ole arvoja lainkaan vaan ideologisia ja subjektiivisia arvostuksia, mikä selittää myös ”arvojen” kesken vallitsevaa eripuraa.

Filosofia ja viestintä eivät ole enää suosituimpien oppiaineiden joukossa. Tämä ei välttämättä johdu vain työmarkkinoiden kireydestä vaan myös siitä, että molemmat velvoittaisivat kriittisyyteen, jonka haastavuutta nuorison idealismi ei kestä. Yliopistoihin hakeudutaan jälleen 1960- ja 1970-luvuille ominaisesti ”parantamaan maailmaa”, ja tietoa suostutaan ottamaan vastaan vain sikäli kuin se edistää omaa agendaa.

Poliittinen keskustelu taas on vain sarja nuorison identiteettikriisejä, ja valtiontalouden ongelmat ratkaistaan samalla menetelmällä kuin ilmaston kuumeneminen: soittamalla 16-vuotiaalle tytölle ja kysymällä häneltä.

 

Anti-intellektualismin nousu 

Viestintäympäristön myrkyttyminen johtuu nykyisin sananvapautta vastaan suunnatuista poliittisista uhkavaatimuksista – ei suoraan mediasta tai toimittajista itsestään, ja siksi käsittelin kirjassani politiikkaa niin paljon. Pahimpien oireiden joukossa ovat nykyisin ”vihapuheen” (hate speech) ja ”maalittamisen” (doxing) kriminalisointihankkeet sekä automatisoitujen sensuurialgoritmien kehittelyt, joilla on tarkoitus puuttua ihmisten yhteen perusoikeuteen: ilmaisunvapauteen.

Totuuden kaipuuta sinänsä voidaan pitää minuuden, persoonallisuuden tai sielukkuuden ilmaisuna, johon kone ei pysty, sillä algoritmi vain analysoi dataa. Tietoa tosiasioista tulee vasta tietävän subjektin tajunnassa, jossa se saa merkityksen. Raskaalla rahoituksella voideltu vihapuhealgoritmien ja muiden sanaseulojen kehittely on mekanisoitua mielivaltaa ja laittoman ennakkosensuurin systematisointia. Se on jatkuvasti syvenevä ongelma niin sossumediassa kuin sensuuria puolustelevassa Yleisradion tapaisessa valtavirtamediassa.

Vihaaminen puolestaan on psykologisesti arvioiden oppimisprosessi, sillä se kertoo, että ihmisessä on herännyt vastaväitteitä heidän aiempia ajattelutottumuksiaan vastaan, ja siksi he tulevat raivoihinsa. Viha on siis merkki vihaajan omassa tajunnassa olevasta ristiriidasta, ja aggressio on ristiriidasta johtuvan frustraation vastareaktio. Siksi myös sotilaskouluttaja Hartman sanoi alokkaille Stanley Kubrikin elokuvassa Full Metal Jacket, että vihatkaa minua avoimesti, sillä mitä enemmän vihaatte, sitä enemmän opitte.

Argumentoin kirjani Totuus kiihottaa luvussa 8, että vihapuheen käsite on eräs kelluva merkitsijä, joka voi tehdä tuomioiden lukemisen mahdolliseksi lähes mistä tahansa, ja siksi sellaista löysää käsitettä ei pidä mihinkään lakiin laittaa. ”Maalittamista” koskien on taas vaikea ajatella, että kritiikillä ei olisi kohdetta tai että sitä ei saisi sanoa.

On vääristynyttä, että antaudutaan edes keskustelemaan siitä, kuinka ihmisten ilmaisunvapautta pitäisi rajoittaa, kun olennainen kysymys on, millä oikeudella tai ylemmyydellä muutamat tahot ovat ylipäänsä ottaneet asiakseen päättää toisten ihmisten ajatustenvaihdosta. ”Vihapuheen” tuomitsemisen sijasta ihmisten kannattaisi pohtia, miksi ihmiset ovat tulleet vihaisiksi, ja varteenotettava vastaus on maahanmuuton aiheuttama eripura.

EU:n vihapuhesakot ja Internet-jättiläisten kanssa solmimat sopimukset kansalaisten viestien poistelemiseksi ovat jyrkästi eurooppalaisten vapausihanteiden ja kansanvaltaisten arvojen vastaisia, vaikka rajoituksia paradoksaalisesti perustellaan niillä. Tässä ristiriidassa näkyy niin sanotun järjestelmäpolitiikan epäonnistuneisuus ja asettuminen tukemaan omalta kannaltaan hyödyllisiä toimijoita muita kansalaisia vastaan.

Sananvapauden syövyttämisellä ei voine olla muuta tarkoitusta kuin poistaa tietyt ajatukset todellisuudesta, mikä ilmentää drakonista halua hävittää myös näkemysten kannattajat, joiden tajunnassa ajatuksilla on asunto. Ajatushan ei katoa, ellei katoa sitä edustava ihminen.

Euroopan maissa ovat uhattuina olleet viime vuosina nimenomaan kansallisen edun puolustajat. Kuten puheeni alussa totesin, sananvapaus ei ole mikään tuulettimen kaltainen lisävaruste vaan demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi, jolle muut oikeudet perustuvat. Niinpä puolustan sananvapautta popperilaisen falsifikationismin merkityksessä, toisin sanoen koeteltavuuden varmistamiseksi – ja tietysti myös siitä psykodynaamisesta syystä, että kielletyiksi julistetuissa virheissä ja valheissa aletaan helposti nähdä totuuden jyviä.

Sen sijaan valtamediaa on sananvapauden kaventaminen alkanut hermostuttaa vasta, kun rajoittaminen on koskenut sen omaa liikkumatilaa. En tiedä itsenäisen Suomen historiassa ajanjaksoa, jolloin viestintää olisi viety yhtä kuolettaviin kahleisiin kuin nykyisillä toimittajien ja kustantajien ”et sä noin voi sanoo” ‑väitteillä. Jopa kansalaissodan jälkeisinä vuosina kirjallinen kulttuuri oli vapaamielisempi kuin nykyisin, vaikka silloinkin vallitsivat omat blokkinsa tulenkantajineen ja vedenkantajineen.

Sen sijaan nykyisin diskurssit ovat linnoittautuneet toinen toisiaan täysin ymmärtämättömiksi, vaikka taustalla ei vallitse sodan kaltaista konfliktia – ellei sitten tuota käynnissä olevaa informaatio- ja kulttuurisotaa pidetä juuri sellaisena. Yksi esittämäni selitys ehdottomuuden kasvuun on reagoimisen helppous. Netissä peukuttaminen on ehdollistanut ihmiset joko/tai-tyyppisiin hylkäämisiin tai hyväksymisiin, tykkäämisiin ja ei-tykkäämisiin; tosin täysin ilman kierkegaardilaista syvämietteisyyttä ja pelkän pateettisuuden turvin.

 

Häiriöitä systeemissä 

Teloituksen ilmapiiri ulottui lopulta myös oman mediatutkimukseni reseptioon. Olennaista on, että yksikään kirjaani moittineista median, hallinnon ja politiikan edustajista ei itse kuulu tieteen maailmaan millään tavalla. Sen sijaan minä kuulun, olen sieltä tullut ja sitä edustan.

”Huono kirja” ja ”noin ei pidä sanoa”, väittivät monet, mutta kukaan ei pystynyt osoittamaan, että sanomani ei olisi totta tai ei pitäisi paikkaansa. – Ja ainoastaan tämä on filosofian kannalta ratkaisevaa.

Jos Freud ja Nietzsche eläisivät nykyään, he joutuisivat opettamaan periaatteensa ihmisille uudestaan, sillä niin latteaksi, matalamieliseksi, älyllistä rohkeutta sietämättömäksi ja soveliaisuutta vaativaksi julkinen keskustelu on mennyt tai tehty. Julkisen keskustelun taso on mediassa ja myös yliopistoissa nykyisin erittäin alhainen.

Nyt kun perussuomalainen puolue joutuu riitelemään Suomen Perustan valtionrahoituksesta hallinto-oikeudessa, on foorumi asian käsittelylle edelleen väärä. Tutkimustoiminnan ja lainsäädännön normit ja ihanteet ovat erilaiset ja usein täysin vastakohtaiset. Siksi byrokraattien ja juristien ei pitäisi pyrkiä päättämään tutkimusten relevanssista, eikä normeista voida johdella tosiasioita. Lait puolestaan ovat luolaihmisten luuloja. Välillä ovat voimassa diktaattorien lait ja toisin ajoin erään toisen diktatuurin, eli kansanedustajien enemmistön, säätämät lait.

”Häiriöiden” tuottamista systeemeihin on puolestaan pidetty filosofian ihanteena, ja siksi on vain hyvä, jos koetaan, että filosofia häiritsee. Etiikka on nimenomaan totuttujen ajatuskulkujen kyseenalaistamista ja kaavoittuneisuuden katkaisemista eikä mitään sementtiin valettujen hallintomääritelmien toistamista tasa-arvosta.

Filosofien ja tieteilijöiden tehtävä on valvoa poliitikkojen ja byrokraattien toimintaa eikä päinvastoin. Sen sijaan opetus- ja kulttuuriministeriö koettaa kääntää tämän kansalaisyhteiskunnan kontrollifunktion nurin pyrkimällä ohjaamaan tutkimustoimintaa ja julkaisujen ajatussisältöjä taloudellisella kiristyksellä, joka on jo nyt voinut vaikuttaa kielteisesti koko tutkijakunnan halukkuuteen tehdä kriittistä tutkimusta. – ”Ei edistä tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta”: siis rahat pois taannehtivasti. Se on todellista häirintää, jos mikä.

Voidaan kysyä, miksi tutkimusta tehtäisiin tai teetettäisiin, mikäli rahoittaja tai tilaaja itse päättäisi tuloksista ja niiden julkaisemisesta. Agendojen ja tendenssien pois sulkemista on pidetty tieteen menetelmäopillisena perustana Edmund Husserlin puhtoisista viisauksista asti.

EU-vetoinen anti-intellektualismi ja konformismi ovat johtaneet siihen, että erimielisiä pidetään nykyisin toisinajattelijoina, jotka pyritään likvidoimaan tieteestä ja mediajulkisuudesta. Toisinajattelijoita puolestaan on vain totalitarismeissa, kuten Pohjois-Koreassa, jossa ei todellakaan ole poliittisia vastakkainasetteluja.

Tapaus osoittaa, että filosofia on nyt kohdeltu Suomessa huonommin kuin toimittajia Venäjällä. Ministeriötä kiitän ”putkassa kukaan ei kuule huutoasi” -periaatteen toteuttamisesta, sillä siten totuus pysyy varmasti lukkojen takana, todennäköisesti ikuisesti.

Yleisö puolestaan voi pohtia, kumpi on pahempaa: sanoa totuus median puolueellisuudesta vai ministerin harjoittama tutkimustoiminnan kiristäminen, taloudellinen painostaminen ja uhkaileminen.

---

Koko tilaisuus jälkikeskusteluineen on kuunneltavissa Tapio Holopaisen YouTubesta. Linkki Holopaisen blogiin löytyy täältä.


 

 

Aiheesta aiemmin

 12 hulluutta kirjani Totuus kiihottaa arvioinnissa

”Vihapuheesta” taas järjestönootti – Kirjani Totuus kiihottaa jakelua jatkettava

Totuus kiihotti ammatikseen viisaita

Kirjaholokausti

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikemmin saatavin

Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Sensuuri on murha ja minä olen uhri

Selvitytän kirjani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa

Mitä on tieteen medioituminen?

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

Skandaali: hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

Totuus kiihottaa Mitä sanon mediatutkimuksessani?

21. elokuuta 2021

Pakolaisten halituspolitiikka lopetettava

Taas on halituksessa iso ongelma. Suomen ei pidä lähettää sotilaita Afganistaniin turvaamaan muiden kuin Suomen kansalaisten evakuointeja. Afganistanissa vapaaehtoisesti Suomesta lomailevien afgaanipakolaisten pitäisi tulla omin voimin sieltä pois tai jäädä sinne, minne ovat omasta halustaan ja viranomaissuositusten vastaisesti matkustaneet.

On väärin, että hallitus laajensi evakuoitavien määrää aiotusta 130:stä peräti 170:een tuomalla Suomeen lähetystössä työskennelleitä afganistanilaisia, ja Timo Soini tukee. Mitä hänelle on tapahtunut? Kun omia kansalaisiammekin on oleskellut lähetystössä toista sataa, on Suomella ollut Kabulissa ylisuuri edustusto. Olisikin tarkemmin pohdittava, keitä nämä evakuoitavat suomalaiset oikeastaan ovat.

Suomen ei pidä myöskään kaksinkertaistaa pakolaiskiintiötään, kuten Maria Ohisalo (vihr.) vaatii. Sen sijaan evakkoministeri Ohikki pitäisi lähettää yhdessä Pekka Haaviston (vihr.) kanssa maanpuolustuskurssille opiskelemaan, mitä Suomen kansallinen etu ja sen turvaaminen tarkoittavat.

Afganistanin maastapakohan syntyi siksi, että Taleban otti alueella vallan ja paikallinen hallitus joutui ahtaalle. Myös Suomen miljardipanostus Afganistanin rauhanturvaamiseen valui hiekkaan. On kerrassaan hullua (myös afgaanien oman edun kannalta), että Islamilainen valtio Afganistanin alueella (Taleban) saa levitä hallituksen sotilaiden laskiessa aseensa ja nostaessa kätensä sekä juostessa kauhuissaan pakoon.

Ottamalla vastaan sotilaskarkureita ja heidän pettämiään kansalaisia tulevat Suomen ihmisoikeustalebanit auttaneiksi Afganistanissa toimivaa Talebania ja helpottaneeksi äärijärjestön laajentumista.

Afgaanien pitäisi käydä oma sotansa keskenään tai sopia paikan päällä; onhan Afganistan edelleen perustuslain mukaan islamilainen tasavalta, jonka lait eivät voisi olla ristiriidassa islamin lakien kanssa. Kiista on siis islamin sisäinen, siitä johtuva ja siten muslimien välinen. Islam puolestaan kieltää muslimeja nostamasta asetta toisiaan vastaan.

Suomen hallituksen pitää turvata vain Suomen kansalaisten vetämistä pois alueelta mutta ei lähettää linja-autoja myöskään Liettuaan noukkimaan Valko-Venäjältä virtaavia lähtijöitä – eikä mihinkään muuallekaan sosiaalietuusperäisten elintasopakolaisten tuomiseksi taloudellisen romahduksen partaalla olevaan maahamme. Suomessa on omiakin ryysyläisiä, työttömiä ja asunnottomia aivan liikaa jo omasta takaa, ja julkinen talous kärvistelee henkihieverissä koronan takia ja sitä ilman.

Totuus on, että Valko-Venäjä käyttää muuttoliikettä Liettuan ja koko Euroopan painostamiseen. Totuus on, että EU on maksanut Turkin itsevaltaiselle johtajalle Recep Tayyip Erdoğanille miljardeja, jotta tämä ei päästäisi Syyriasta ja Irakista lähteneitä turvapaikanhakijoita Turkista EU:n alueelle. Ja totuus on, että EU-maiden taipuessa ottamaan vastaan afgaanipakolaisia EU tulee luoneeksi Lebensweltiä Talebanille.

Puomit alas. On kai niissä saranat, kuten Pekka Haavisto itsekin joskus sanoi. YK:n ihmisoikeusjulistukseen ja EU:n peruskirjaan liitetty oikeus hakea turvapaikkaa ei velvoita turvapaikkaa automaattisesti myöntämään, mutta useat kehitysmaat ja niiden kansalaiset ovat käyttäneet EU-maiden suopeutta hyväkseen joko ajaakseen omiaan pakosalle tai päästäkseen itse paremman elintason piiriin. He ovat nauraneet ristiriidalle, joka vallitsee EU-maiden harjoittaman moraaliposeerauksen ja oman etumme välillä. Ihmisoikeussopimuksista kiinni pitäminen on johtanut länsimaissa silkkaan valheellisuuteen.

Kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi on selkeästi sanonut, että YK:n suojeluvastuu on tekopyhä periaate ja että pakolaisten oikeudet eivät aja kansallisen turvallisuuden edelle. Vaikka kyse olikin eri maista, yleisperiaate on sama: kansainvälisen oikeuden perustattomuuden ongelma merkitsee, että valtiot ovat suvereeneja toimijoita, joiden tehtävä on turvata omien kansalaistensa edut.

Talebanista johtuva sota on aiheuttanut ääri-islamia pakenevan maahanmuuttoilmiön rinnalle myös toisen sodan: vihervasemmiston taistelun niitä kansallismielisiä länsimaalaisia vastaan, jotka eivät ole halunneet ongelmia tänne. Pakolaisuus Lähi-idästä on johtanut myös länsimaiden sisäiseen pakolaisuuteen, kun kantaväestöt pakenevat siirtolaisten kansoittamista kaupunginosista.


Afganistan-optio Suomen ulkopolitiikan instrumenttina

Suomi on tuhlannut Afganistanin tuloksettomaan sotaan ja rauhanturvaamiseen MTV3:n mukaan yhteensä noin miljardi euroa ja Ilta-Sanomien laskujen mukaan noin 30 miljoonaa vuodessa. Tänä vuonna avokätistä apua on lisätty 3 miljoonalla.

Käymällä historiansa pisintä sotaa Afganistanissa Suomi on laittanut totisesti tärkeät asiat ensisialle.

Afganistan on ollut Suomen ulkopoliittisten sympatioiden sydämessä siitä asti, kun Neuvostoliitto vyörytti panssarivaununsa rajan yli maahan vuonna 1979. Kehitysavulla, rauhanturvatoiminnalla ja rauhaan pakottamiseen osallistumalla Suomi on koettanut ostaa itselleen turvallisuutta. On ajateltu Nato-yhteistoiminnan luovan lunnaita siltä varalta, että Suomen käy rajanaapurinsa kanssa samoin kuin Afganistanin kävi N-liiton kanssa neljä vuosikymmentä sitten.

Toistaiseksi Suomelle ei ole ollut tästä ulkopolitiikan instrumentiksi muodostuneesta Afganistan-optiosta mitään hyötyä, ellei nyt ajatella sotilaskokemuksen ja tiedustelutiedon karttumista. Afganistanin miehityksestä tuli Neuvostoliitolle sen oma Vietnam, ja sen tulisi riittää opetukseksi Venäjälle. Katsonkin, että Suomen ulkoinen turvallisuus nojaa muihin asioihin kuin aktiivisuuteen Afganistanissa. Sitä paitsi Nato-yhteistyö ei velvoita pakolaisten vastaanottamiseen, vaan turvatoimiin paikan päällä.

Onko tarkoitus, että Suomen omaa turvallisuutta varmisteltaessa ja kansainvälisiin tehtäviin sotkeuduttaessa laitetaan maamme veronmaksajat muiden sotien maksumiehiksi? Se ei säästä meitä sodan kärsimyksiltä vaan vie meidät niiden osapuoleksi.

Suomessa olevien pakolaisten laukka rajojen yli Lähi-idän sotatoimialueille ja takaisin on ollut jatkuvaa, vaikka laki kieltää opintomatkat terroristien koulutusleireille. Suomen viranomaiset ovat katselleet asiaa kallella kypärin, mutta hallitus on kätilöinyt Isis-vaimoja avuliaasti takaisin Suomeen, jossa heidät on päästetty (koronakaranteenia lukuun ottamatta) vapaasti kansalaisyhteiskuntaan.


Kabulia infosodan rattaisiin

Yleisradio osoitti jälleen kykynsä informaatiosotaan käyttämällä tilannetietoisuutta maahanmuuton verukkeena. Toimittajien Jesse Mäntysalon ja Annika Martikaisen kirjoittaman woke-jutun ajatuskulku näyttää olevan: ’Tämä tilanteesta tiedetään, siis pakolaisia täytyy vastaanottaa, tai muuten...’ ”Tietoa pyritään käyttämään maahanmuuton oikeutuksena ja vastaanoton velvoitteena, vaikka asiaa koskevista tiedoista itsestään ei seuraa mitään johtopäätöksiä.

Mitä kyseinen journalismi on muuta kuin ultimatum, jonka mukaan Suomeen tullaan väkisin maata myöten, jos emme taivu lentokenttien kautta laskeutuvaan liikenteeseen?

Tosiasiassa turvapaikkahakemukset pitäisi ratkaista ensimmäisissä turvallisissa maissa, joihin rajanylityksin saavutaan, eikä ryhtyä Dublin II -säädöksen vastaiseen ”taakanjakoon” tai ”pakotettuun solidaarisuuteen”, jonka kiertoilmaus on myös ”Euroopan siirtolaisjärjestely”. Parasta olisi, jos push back saataisiin toteutumaan ulkorajoilla, vaikka piikkilanka onkin kallista.

Yleisradion Minna Panzar puolestaan iloitsee jutussaan, että Afganistan sijaitsee satumaisten rikkauksien päällä, ja siksi köyhän Suomen pitää uhrata koulutusresurssejaan afgaanien ilmaiseen opettamiseen täällä.

Sitten Yle murehtii Henna Korkalan ja Johanna Laakkosen kirjoittamassa jutussa, että esiintyy vihapuhetta, kun pieni porukka julkaisee 150 000 vihaista viestiä kuukaudessa. Yle myös kiittää Miika Koskelan kirjoittamassa jutussa rahvaan vastarintaan kohdistetuista tuomioista vasemmistojuristin taputtaessa käsiään.

Kansalaisten laajaa maahanmuuttovastustusta ei pidä pyrkiä murtamaan akateemisen punaporvariston poliittisilla mielipiteillä, joiden myötä myös professoreista on tullut vihervasemmiston poliittisia sihteereitä. Typerykset toimittajat ja pölvästit poliitikot eivät näköjään ymmärrä, ettei pidä tehdä kansalaisten tahdon vastaista maahanmuuttopolitiikkaa. Sillä siitähän se kenkä puristaa.

Se, että kansalaiset ilmaisevat maahanmuuttovastaiset mielipiteensä, ei ole mikään ongelma vaan itsesuojelua, maanpuolustusta ja isänmaallisuutta. Ongelma on, että mielipiteet yritetään tukahduttaa valtiovallan puoluepoliittisesti ohjatuilla pakkotoimilla.

Tavoitteeni on täsmälleen sama kuin Riikka Purran (ps.) täällä esittämä: ”Uusi puheenjohtaja Riikka Purra on linjannut, että puolueen tavoite on nolla turvapaikanhakijaa. Kiintiön resetointi olisi todellakin tarpeen, sillä suuri osa Afganistanista noudettavista on sinne lomailemaan lähteneitä ja Suomesta turvapaikan saaneita afganistanilaisia.

Lopuksi special tip sisäministeriölle ja maahanmuuttovirastolle.

Sitten kun sieltä Lähi-idästä alkaa taas koronakriisin tauotessa tämä nyt jo lähtökuopissaan oleva ja hyvin suunniteltu maahanmuuttorumba, niin koettakaa lukea edes niiden sotilaskarkureiden ikä oikein: ei 14 vaan arabialaisittain oikealta vasemmalle 41.

Totuushan on, että vuonna 2015 valtaosa turvapaikanhakijoista eivät olleet mitään alaikäisiä vaan sotilaskarkureita, niin upseereita kuin rivisotilaita, mutta Maahanmuuttovirasto paljasti asian vasta jälkikäteen 2019. Joukossa voi aina olla myös Talebanista inspiroituneita.

Nyt asia tiedetään jo etukäteen, joten ennakkoluuloisuuden ei pitäisi haitata ennakkotietojen pohjalta tehtäviä johtopäätöksiä. Sotilaskarkuruus ei riitä YK:n pakolaisjärjestön UNCHR:n mukaan perusteeksi turvapaikan saamiselle.

---

Päivitys 31.8.2021: Afganistanista lennätettiin Suomeen lopulta 413 henkilöä, joten budjetti repeili tässäkin, eikä raamissa pysytty. Maria Ohisalo kätilöi turvapaikan 298 afganistanilaiselle, ja maahantulo jatkuu perheenyhdistämisprosesseilla, joita tullaan tehostamaan. Hinta mitataan miljoonissa, joita Ohisalo itse ei maksa.

Ohisalo ja Haavisto vedättivät eduskuntaa härskisti valehtelemalla tulijoiden määrästä. Evakuointilistan ulkopuolelta tuotiin suuri määrä väkeä, ja media teki kaikkensa pitääkseen huomion poissa pääongelmasta.

Median fokus oli koko ajan auttamisessa, uhissa sekä operaation vaaroissa, ja näkökulma pidettiin pakolaisten puolella, mutta kertaakaan valtamedia ei puhunut maahanmuuton ongelmallisuudesta, kuljettelun hinnasta, turvapaikan myöntämisen loppulaskusta eikä haitoista suomalaiselle sosiaaliturvalle ja asuntopolitiikalle. Tulijat vain sijoitetaan kuntiin, jotka pakotetaan ottamaan heidät vastaan.

Yle piti evakuoinnin varjolla tapahtunutta maahanmuuttoa onnistumisena, vaikka kyse oli epäonnistumisesta koko Afganistan-politiikassa. Muiden muassa Uusi Suomi ja Talouselämä kirjoittivat, että 102 evakuoitua lensi Suomeen tänä aamuna – oleskelulupa heti 4 vuodeksi. – Mihin nämä suomalaisettarvitsevat oleskelulupia, Maria Ohisalo?

Mihin Suomen Puolustusvoimat tarvitsee myöskään entistä tehokkaampia aseita, kun kalustoa käytetään rajan ylityksiin ja rajat vuotavat siksi, että maalla on mätä johto?

Puolustusvoimien sotilaat nöyryytettiin vuonna 2015 kantamaan laittomien maahantulijoiden matkalaukkuja Tornion rajalta vastaanottokeskuksiin, ja nyt heidät komennettiin hakemaan laittomia afgaanisiirtolaisia turvapaikanhakijoiksi Suomeen.

Taleban puolestaan ajoitti hyökkäyksensä niin, että se osui Yhdysvaltain 11.9.2001 tehdyn terrori-iskun aattoon. Tarkoitus oli juhlistaa iskun 20-vuotispäivää ja estää terrorismin vastaisen taistelun voitonjuhlat.

12. elokuuta 2021

Suomessa jokainen on puheenjohtaja – Ja mitä Halla-ahon kirjekuoressa piilee?

Kun Jussi Halla-aho valittiin puoluedemokratian parhaita perinteitä noudattaen Perussuomalaisten puheenjohtajaksi 2017, se aiheutti muissa puolueissa paniikin, ja hallituskumppanit repivät Perussuomalaisten eduskuntaryhmän kahtia.

Kun Jussi Halla-aho ilmoitti luopuvansa vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestaan Perussuomalaisten puheenjohtajuudesta, sekään ei käynyt medialle eikä kilpaileville puolueille ilman suunnatonta kipuilua. Väistyvää puheenjohtajaa syytettiin muun muassa kantin pettämisestä”.

Käsittääkseni neljä vuotta on hyvä aika puolueen puheenjohtajana sekä puolueen luotsaamiseen että omien taitojen osoittamiseen. Erikoista onkin, että puolueen pyrkiessä vaihtamaan puheenjohtajaa normaalisti valtamedian toimittajakunta lavastaa sen mitä epänormaalimmaksi ilmiöksi.

Mutta ymmärtäähän tuon. Suomessa on totuttu siihen, että puolueiden puheenjohtajat vaihtuvat skandaalien tuloksena. Ensin on skandaali, ja sitten puheenjohtajaa vaihdetaan. Sen sijaan Perussuomalaisissa vaihdetaan ensin puheenjohtajaa, ja se on median mielestä skandaali. Muistellaanpa.

Kun Kokoomuksen Jyrki Katainen oli menettänyt luottamuksensa muun muassa Himas-skandaalin vuoksi, hänet siirrettiin syrjään, ja tilalle nostettiin Alexander Stubb, joka kesti hetken, kuten kuvajaiset aina. Puheenjohtajan vaihdos aiheutti tuolloin myös pääministerin vaihdoksen.

Kun Kepun Matti Vanhanen oli menettänyt luottamuksensa lautakasajupakassa ja henkilökohtaisten vastoinkäymistensä tuloksena, hänenkin tähtensä alkoi laskea, ja viivytystaktiikkaa soveltaen hän luovutti puheenjohtajuuden Mari Kiviniemelle, jonka pokka kesti niin ikään vain hetken. Vanhanen meni niin kuin tulikin: sattuman satona, huono-onnisen Anneli Jäätteenmäen jälkeen.

Sosiaalidemokraateissa on ensin vaihdettu pääministeriä (Antti Rinne Sanna Mariniin), ja puolueen puheenjohtajan vaihdos seurasi aivan pian. Ministerien kiertolinko on käynyt kuumana demarijohtoisessa hallituksessa koko ajan. Ilmeisesti jokaisen kynnelle kykenevän täytyy saada oma viisitoistaminuuttisensa ministeriauton takapenkillä.

Tämä on median mielestä normaalia ja puoluedemokratiaan kuuluvaa, kun taas oma-aloitteinen valta-asemasta luopuminen hätkähdyttää!

En tiedä, mutta luulen, että Halla-aho väistyy puheenjohtajan paikalta lähinnä yhdestä syystä. Hän on intellektuelli.

Älyllisillä tyypeillä on usein vaikeaa moukkien keskuudessa. Tilanne on samanlainen kuin yläkoulun pihalla murkkuikäisten poikien ryhmässä, jossa yksi on muita päätään pitempi.

Muiden puolueiden raivokas hyökkäily Halla-ahoa vastaan sisältää myös oidipaalisia aineksia. Akateemiset kannuksensa osoittanut on aina lähtökohtaisesti muita vahvempi. Mainehaitoiksisanotut syytteet, tuomiot ja lynkkaukset ovat olleet mainehaittoja politisoituneelle oikeuslaitokselle ja toimittajille itselleen. Ehkä heidät itsensä siirretään jonakin päivänä historian roskatynnyriin.

Halla-ahoa on koetettu eristää poliittisesta toiminnasta samasta syystä kuin minuakin. Kun lausuu jotain vastaansanomatonta, se on medialle ja muille puolueille kova pala.

Puheenjohtajalle oli varmaan raskasta antautua moittimaan mediatutkimustani julkisesti, vaikka itse pääosin samalla tavalla ajattelikin. Muiden puolueiden miellyttäminen on kyllä vaikeaa ja omasta mielestäni myös tarpeetonta, sillä ilman Perussuomalaisia Suomeen ei saada vastuullista talouspolitiikkaa tekevää oikeistohallitusta millään.

Puheenjohtajan paikalta väistyminen on tosin taktisesti oikea ratkaisu silloin kun sillä puolustetaan puoluetta ja sen yleistavoitteita. Jos joku kokee olevansa puolueelle rasite, on oikein astua syrjään, mikäli siten voidaan edistää puolueen päämääriä koskien esimerkiksi julkisen talouden hoitoa ja maahanmuuttoasioita, kansallista etua kaikkiaan.

 

Mitä tilalle?

Perussuomalainen puolue voi nyt lähestyä mediaa valitsemalla puheenjohtajaksi Riikka Purran, jonka puolesta vihervasemmistolainen lehdistö on tehnyt pitkään työtä. Esimerkiksi Apu-lehti julkaisi Purrasta sympatisoivan henkilöjutun tämän vuoden alkupuolella.

Toimittajien tavoitteena lienee pehmentää Perussuomalaista puoluetta nostamalla puheenjohtajaksi jonkun naisen. Samaahan yritti jo 2012 Suomen Kuvalehti, joka laati silloisesta puoluesihteeristä Pirkko Ruohonen-Lerneristä imartelevan ja kaksimielisesti kutkuttelevan henkilökuvan kivasta persusta”. Voi tosin olla, että julkinen mielikuva naisten pehmeydestä ei mene ihan nappiin.

Minulle on samantekevää, kuka puhetta johtaa, koska sanon joka tapauksessa sitä, minkä hyväksi katson. Se on filosofian idea. Mutta olisihan Perussuomalaisten naispuheenjohtaja rankka paikka vaikkapa Kokoomukselle, jossa ei ole nähty naispuheenjohtajaa vielä koskaan.

Sillä onhan nykyään itseisarvoista, että kaiken asian johtajana on nainen, vaikka muutoin sukupuolierottelu onkin yhtä torjuttua kuin esimerkiksi rotuerottelu tai vaikkapa hyvän ja huonon erottelu maahanmuuttopolitiikassa – tai älykkyystason erottelu missä tahansa.

”Naiseuteen” tukeutuminen ja feministinen sukupuolella ratsastaminen ovat tosin huonompia mahdollisia argumentteja jokaisessa asiassa. Sellainen ajattelutapa on yhtä kelvotonta kuin mediatutkimukseni pyörtäminen sillä perusteella, että se ei ollut feministien toiveiden mukainen.

Saatan tulla auttaneeksi Purran puheenjohtajaksi, sillä toimittajien mediatutkimustani vastaan esittämät perättömät syytökset ”naisvihastaherättivät Perussuomalaisissa voimakkaita defensioita, ja nyt puolue haluaa todistella, että kyllä naiset kelpaavat. Huomattiin, että naisiakin on olemassa! Mutta median filosofiaviha jäi voimaan.

Oletan, että puolue saa nyt naisoletetun puheenjohtajan. Purrasta tulee kyllä varmaan kelpo puolueliideri. Ensimmäinen varapuheenjohtajahan hän on ollut jo pitkään, ja puheenjohtajaksi on matkaa enää kullin luikaus. Valinta ei voi kuitenkaan olla vaikuttamatta puolueen kannattajarakenteeseen, jossa valtaosa on miehiä. Mutta kuinka kauan?

Yksi syy Halla-ahon luovuttamiseen voi olla, että uudelleenvalinta ei olisikaan ollut enää itsestäänselvää. Puolueeseen on muodostunut erilaisten potkimisten (Turtiainen, Perussuomalaiset Nuoret jne) tuloksena sisäinen oppositio, jonka mielestä puolueen ei pitäisi mielistellä muita puolueita hallituspaikan toivossa. Politiikkaa pitäisi tehdä ensisijaisesti itselle eikä muiden puolueiden kannattajille.

Jyrkemmän siiven kannatus ei riitä puoluetta repimään, mutta kympin kysymys on, riittääkö naispuheenjohtajan oma kannatus pitämään äijäpuolueena tunnetun puolueen kurissa ja koossa. Halla-ahon oikeana kätenä tunnetun Purran valinta puheenjohtajaksi näyttää gallupien mukaan selvältä, mutta vaihtelut voivat olla nopeita puolueessa, jossa kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa – ja kenelle tahansa voidaan myös tehdä kuinka tahansa. Puolueen johtotehtäviin on yhteensä 25 pyrkijää.

Toivottavasti ei Riikka minua pahalla muista, vaikka antoikin kyynisen kommentin  mediatutkimuksestani Twitterissä, tosin Yleisradion Katri Makkosen harhauttamana, ja Suomen Kuvalehti suurensi irrallisen lauselman sivuilleen. Mitään ”naisvihaa” kirjassani ei ollut, mutta kritiikkiä Me Too -hankkeesta, Suostumus-hankkeesta ja translain uudistuksesta kyllä. Mikäli perussuomalaiset jotakin tapauksesta oppivat, niin sen, että filosofiaani koskeva tieto tulee vain ja ainoastaan minulta itseltäni – ei keneltäkään muulta eikä mistään mediasta.

Sakari Puisto puolestaan näyttää kelpaavan Helsingin Sanomille Purraa paremmin, sillä lehti pitää häntä EU-myönteisenä ja julkaisi hänestä sen vuoksi ison henkilöjutun. Kuka tahansa näyttää kelpaavan medialle, kunhan sukunimi ei ala H:lla.

Helsingin Sanomat suosinee Puistoa siksi, että hän ripittäytyi toimittajan kysymykseen suomalaisen perimän suojelusta sanomalla [t]uollaiseen keskusteluun en lähde edes mukaan.

Tosiasiassa etnografinen argumentti on aivan keskeinen, jos puolustetaan kansallista etua, kansallisvaltiota ja kansankunnan itsemääräämisoikeutta, sillä kansakunnan käsite nojaa kansaan. Tämä on käsitteellis-looginen ja hegeliläis-snellmanilainen totuus, ja muu on valetta. Ei voi olla kansallismielinen saati edustaa kansaa, jos ei tunnusta kansaa, jota edustaa. Kansojen olemassaolo on etnis-ontologinen tosiasia, kun taas kansalaisuus on pelkkä hallinnollinen määre, ja kansojen suojelu on eettisesti yhtä itseisarvoista kuin eläinlajienkin suojelu. Se, että tämä ei käy vihervasemmiston puolueohjelmiin, ei ole meidän filosofien vaan vihervasemmistolaisen ideologian oma vika.

Minulla lienee asiaan puolueeton näköalapaikka, sillä en tarkastele väestön uusintamista enkä myöskään sukupuolipolitiikkaa ideologisesti sisältäpäin vaan mahdollisimman objektiivisesti ja tieteellisesti ulkoa. Purra on sentään lausunut väestöjen vaihdoksesta tutkimustietoon nojaten omat vastalauseensa, joten pisteet siitä hänelle. Poliittisen vallan perillisyyden pitää kuulua tässä maassa suomalaisille itselleen eikä muille.

Minäpä kerron tähän väliin pari puujalkavitsiä.

Yleisradion toimittajat yrittivät jauhottaa, Riikka Purra.

Helsingin Sanomien toimittajat menivät metsään, Sakari Puistoon.

Puoluetoimisto rakensi molemmille poliittista uraa jo pitkään pitämällä heitä keskeisissä tehtävissä poliittisina suunnittelijoina ja onnistuikin siinä. Enemmän vaikutusta on ollut kuitenkin medialla, joka haluaa vaikuttaa siihen, keneltä toimittajat saavat jatkossa puoluekannanottoja kuulla.

Itse haluaisin nähdä ehdokkaana myös juristikansanedustaja Ville Tavion, sillä hän istuu eduskunnassa jo toista kautta ja on siten poliittisesti ansioitunein sekä ryhmän työskentelystä parhaiten perillä.

Sarkastisesti arvioiden tilanne näyttää nyt siltä, että ”Anttia” ollaan vaihtamassa ”Sannaan”, ja Einstein seuraa asiaa sivusta.


Sananen puolueen linjasta

Demari äänestää demaria, koska hän on demari, ja kokoomuslainen kokoomuslaista siksi, että tämä on kokkari. Mutta Perussuomalaisia ei kannateta sen vuoksi, että ehdokkaat ovat perussuomalaisia, vaan siksi, että puolue on vastustanut päättäväisesti julkisen talouden tuhoa ja väestömme kokonaisrakenteen vaihtoa, siis kannattanut Suomen pitämistä Suomena ja hyvinvointivaltiona.

Jos puolue linjansa menettää, se menettää myös kannatuksensa. Siksi Perussuomalaisten ei pidä lähestyä muita puolueita, vaan muiden puolueiden pitäisi tehdä myönnytyksiä Perussuomalaisten tavoitteille päästäkseen Perussuomalaisten kanssa samaan hallitukseen.

Perussuomalaisten pitkään jatkunut hype on vaarassa sulaa pyöristelyn ja sievistelyn myötä pois, eikä kannatus silloin ylitä 20 prosenttia. Myös kuntavaalien tulos antaa siitä jo viitteitä, vaikka valtuutettujen määrä kasvoikin.

Ajatus puheen johtamisesta sinänsä on banaali, sillä se sisältää näkemyksen, että vain puheenjohtajisto voi käyttää puolueen ääntä ja lausua puolueen näkemyksiä, ja muiden suut tukitaan. Juuri tämä tekee puoluetoiminnasta ahdasta ja tunkkaista, ja sama pätee kaikkiin puolueisiin.

Perussuomalaisissa seinät ovat olleet leveämmällä ja katto korkeammalla, ja juuri siksi Perussuomalaisia on syytelty siitä, että puolueessa on esitetty joidenkin mielestä sopimattomia mielipiteitä. Umpioon pakottaminen kuolettaa, ja sen vuoksi tukahduttaminen ei alkuunkaan sovi Perussuomalaisten kaltaiselle poliittiselle liikkeelle.

Perussuomalaiset eivät ole lietsoneet poliittisia vastakkainasetteluja vaan nostaneet pintaan ne vastakkainasettelut, jotka luonnostaan vallitsevat eturistiriitoina. Vastakkainasettelujen toteaminen puolestaan ei ole huono vaan hyvä asia. Demokratia on ylipäänsä mahdollista vain näkemysten vapaan ja julkisen kilpailuttamisen kautta. Pohjois-Koreassa ei ole poliittisia vastakkainasetteluja.


Mitä kirjekuoressa piilee?

Ja sitten vastaus kysymykseen, mitä Halla-ahon kymmeneksi vuodeksi sinetöimässä kirjekuoressa piilee. Valistunut arvaus: sieltä löytynee kirkkovene. Sen minä olisin sujauttanut kuoreen, mikäli olisin Halla-aho.

Se ikään kuin selittäisi kaiken. Siinä olisi analyytikoille analysoitavaa.

Kymmenen vuoden kuluttua Halla-ajon puheenjohtajaperintö on niin moneen kertaan märehdittyä, ettei edes historiallisen totuuden paljastuminen kirkasta kuin sen, että Perussuomalaisten vastainen poliittinen diskurssi oli pelkkää kansallismielisyyden lyttäystä ja kansallisen edun ylenkatsomista.

Niiden puolustaminen puolestaan ajettiin vihervasemmistolaisessa mediassa nurkkaan. Halla-aho on ollut puheenjohtajana siksi, että hän muotoili aatteen ja asetti sen kärkeen. Isänmaalliset puolestaan mustamaalattiin natsismin ja museorasismin paheilla. Toimittajat eivät ymmärtäneet Wagneria, ja siksi he syöttivät myös minut yleisölle naisvihaajaksi lavastettuna, sillä olin poliittisille valheille ja sovinnaisuuden palvonnalle vaarallinen. En ollut sisäistänyt, että totuus pitää jättää median päätettäväksi ja valtiontalous ministerien huoleksi!

Tässä EU-johteisessa internatsismissa olemme vaarassa menettää aivan kaiken pohjavesistä ja malmimineraaleista aina kieleen ja kulttuuriin asti, kun verovaroilla ylläpidettyihin yliopistoihinkin valitaan ja palkataan 40 prosenttia ulkomaalaisia, jotta aliedustetutryhmät etenisivät uralla. ”Aliedustusta voi olla vain, jos katsotaan, että ulkomaalaisille ilman muuta kuuluvat kaikki edut ja oikeudet Suomessa.

Maahanmuuton ja EU:sta satelevan komentelun tuloksena olemme osallisina hallitsemattomassa kokeessa, jossa panoksena ovat kansallinen itsemääräämisoikeutemme, poliittisen vallan perillisyytemme ja valtiollinen suvereniteettimme. Sellainen pakotus pitäisi paiskata hornan tuuttiin.

Ja ei en aio asettua ehdolle puheenjohtajaksi enkä mihinkään muuhunkaan tehtävään. En voisi. Siitä on jo puolueen piiriyhdistys tehnyt periaatepäätöksen. Onhan se kyllä kurjaa, ettei politiikassa voi toimia.

7. elokuuta 2021

Suomen hävittäjävalinta on jo tehty

Tämä kirjoitus on lentokone- ja mainoslahjavertailu Kaivopuiston ilmailunäytöksestä.

Jos puolueet voisivat yksin päättää, millä hävittäjäkoneella Suomen rajoja puolustetaan ja partioidaan seuraavat 30–50 vuotta, päätös olisi seuraava:

Kokoomus kannattaisi ruotsalaisen SAAB Gripenin hankintaa, sillä Ruotsi on voidellut kauppaa parhailla teollisen ja taloudellisen yhteistyön lupauksilla. Kokoomusta tukisi tietenkin RKP.

SAAB Gripen E:n koeajaneille jaettiin näyttelyn toiseksi parhaat lippalakit.

Taantumuksellisena ja konservatiivisena puolueena Keskusta kannattaisi Boeing F/A-18 Hornetien korvaamista Super Horneteilla. Tämä sopii kepulaiseen retoriikkaan, sillä olihan Tunturi Super Sportkin paljon parempi mopedi kuin pelkkä Tunturi Sport! Sana ”Super” on oikein muodikas ja tekee vanhasta kuin uutta.

Super Hornetien sijasta Suomi saattaa ostaa Boeingilta T-X -harjoituskoneita (kuvassa), sillä firma jakoi parhaat jenkkilippikset ja lisäksi t-paitoja.

EU-myönteisimpänä SDP ostaisi yhteiseurooppalaisen Eurofighter Typhoonin. Puolue lisäisi ratkaisuunsa rauhantahtoisen vastuuvapauslausekkeen, jonka mukaan eurohävittäjää ei oikeastaan enää tarvita, sillä Euroopan unioni on jo hävittänyt euromaiden talouden, itsemäärämisoikeuden ja vapauden. Niinpä koneella puolustettaisiin vain Sosialistista Internationaalia, johon SDP edelleen kuuluu. Kone sinänsä pysyy koossa yksimielisesti kuin Euroopan unioni.

Eurofighter Typhoon oli maalattu Suomen väreihin, mutta valmistajalla ei ollut mainoslippiksiä lainkaan.

Pasifistipuolue Vasemmistoliitto ostaisi koneet mieluiten vanhalta viholliselta, Neuvostoliitosta. Koska venäläiskoneita ei ole nyt listalla, Vasemmistoliitto ostaisi ranskalaisen Dassault Rafalen, joka on ratkaisuista omintakeisin. Ilmojen Citroënilla sota hävittäisiin varmasti. Protestikone Rafale syntyi alun perin Ranskan irtautuessa yhteiseurooppalaisesta hävittäjähankkeesta, joten sillä on vasemmistolaiseen diskurssiin sopiva riitainen historia.

Laivastoversionakin lentävä Rafale voi toimia myös Suomen maaperän tapaiselta lentotukialukselta, ja lippikset olivat kolmanneksi parhaat.

Vasemmistoliiton tueksi menisi taistolais-destruktiivinen tuhopuolue Vihreät, joka jo sinänsä on pelottava ase kulkiessaan rintamalla vihollista kohti. Puolue kannattaisi ranskalaishävittäjää, koska Ranska on vapauden, tasa-arvon ja veljeyden mallimaa! Ranskalaiselta Arevalta on saatu myös hienosti toimiva ydinvoimala. Rafalen tueksi menisivät krisut, sillä koneen nimi muistuttaa taivaallisesta sotaväestä. Yhteistä Suomella ja Ranskalla on jatkuva Nato-kenkkuilu ja -pullikointi.

Konevertailun todennäköinen voittaja F-35 on kiltin näköinen mutta vihollisille julmin. Tosin lippikset olivat vertailun lätsämäisimmät. Toisaalta valmistaja jakoi arvokkaimpina mainoslahjoina puhelimiin tarkoitettuja ja elektroniseen vakouluun sopivia varavirtalähteitä.

Perussuomalaiset ostaisi Lockheed Martin F-35 -koneita siitä yksinkertaisesta syystä, että se on tehtäviinsä ja tarkoituksiinsa paras.

Näin siis puolueissa. Ja sitten asiaan.

 

Tarjolla on todellisuudessa vain yksi vaihtoehto

HX-hankkeena tunnetun hankintaprosessin neljästä askelmasta kolme ensimmäistä ovat onneksi pelkkiä läpäisyvaiheita. Kaikki ehdokkaat ovat jo täyttäneet taloudelliset (hinta), turvallisuus- ja puolustuspoliittiset sekä huoltovarmuuteen ja kotimaisen teollisuuden osallistumiseen liittyvät kriteerit. Ratkaisijan rooliin ovat näin ollen jääneet suorituskykyyn liittyvät tekniset ja sotilaalliset seikat, kuten pitääkin.

Tässä suhteessa yhdysvaltalainen häivehävittäjä F-35 on ylivertainen ja olennaisesti muita parempi. Muut ovat 1970-luvulla tai aiemmin aloitetun kehitystyön päätepisteitä, eikä niiden tuotanto jatku pitkään. 

Objektiivisesti ottaen Suomelle on siis tarjolla vain yksi hävittäjäkone, jonka kehittely ja ajantasaistus on taattu koneiden koko elinkaaren ajan jopa 2070-luvulle asti.

F-35 on myös tarjolla olevista ainoa, jonka voi sanoa tuotantotahdin puolesta olevan sarjatuotannossa. Koneita on valmistettu jo lähes 700, ja ainakin hinta putoaa vauhdilla: ensimmäiseen tuotantoerään verrattuna hinta on laskenut 70 prosentilla. F-35-koneita on Euroopan mailla nykyisten tilausten perusteella noin 400, ja kokonaisvalmistusmääräksi ennustetaan yli 3000.

Kaikki hyvismaat lentävät Lockheedilla 2070-luvulle asti.

Myös kilpailijat ovat käytännössä luovuttaneet, vaikka muodollisesti mukana ovatkin. Tosiasiassa yhteiseurooppalainen Airbus ja ranskalainen Dassault kehittelevät jo kuudennen sukupolven häivekonetta kulissien takana, ja Rafalea ostavat vain Intian ja Kreikan tapaiset kehitysmaat tai maat, joille USA ei myy aseita. Iso-Britannia puolestaan suunnittelee yhdessä Italian ja Ruotsin kanssa tutkassa näkymätöntä Tempest-konetta.

Britannian kautta Suomelle tarjottava Eurofighter täyttää vain kilpailuttamiseen liittyvän muotoseikan. Ruotsi tarjoaa Gripeniään vetääkseen Suomen epätoivoiseen kansalliseen hävittäjäprojektiinsa, joka on tullut pienelle maalle kalliiksi. Ruotsin alleviivaamat taloudellisen, teollisen ja puolustuspoliittisen yhteistyön tarjoukset ovat toki houkuttelevia, mutta samalla ne merkitsisivät Suomen sitoutumista lopuillaan olevan projektin kustannuksiin.


Kauppaa on hierottu jo pitkään, ja se on osa puolustuspoliittista liittolaisuutta

Todellisuudessa Suomi on jo kaupallisesti sitoutunut aivan muualle. Suomi solmi marraskuussa 2020 sopimuksen norjalaisen Kongsberg Aviation Maintenance Servicen kanssa F-35-hävittäjien moottorien huoltotoiminnasta. Valtiollinen Patria on nyt yrityksessä vähemmistöomistajana 49,9 prosentin osuudella.

Kongsberg ja Patria ostivat joulukuussa 2018 Norjan ilmavoimien moottoreita huoltavan yrityksen, joka puolestaan omisti belgialaisen F-35-koneiden moottoreita huoltamaan aiotun firman. Sekä Norja että Belgia ovat F-35-koneiden käyttäjämaita.

Muun muassa näillä poliittisilla kaupoilla on pohjustettu tietä siihen, että teollisen yhteistyön kriteerit täyttyvät F-35-koneita hankittaessa ja että koneiden huoltovarmuus toimii.

Suomi on aiemmin hankkinut Yhdysvalloista nykyisiin Hornet-koneisiin aseita, jotka eivät ongelmitta sovi muihin kuin yhdysvaltalaiskoneisiin, joten tämäkin seikka vaikuttaa hankinnan ilmansuuntaan.

Ystävällismieliset kosijat ajattelevat myös veronmaksajien etua.

F-35-koneen valmistaja on lisäksi ilmoittanut, että Lockheedin tarjous ”takaa Suomen alueellisen koskemattomuuden tuleville vuosille.”

Tämä tarkoittaa, että asehankintasopimus on käytännössä sotilaspoliittinen liittolaissopimus. Se merkitsee Suomen ja Yhdysvaltain kahdenvälistä sopimusta, joka toimii Naton rauhankumppanuuden rinnalla vaihtoehtona Suomen Nato-jäsenyydelle, joka ei näytä etenevän.

Tällainen sopimus on Suomelle arvokkaampi kuin Ruotsin tarjoama sotilaspoliittinen integraatio. Ruotsi lähetti jo vuonna 2015 valtiollisen rautatieyhtiönsä kautta Tornion rajalle suuren määrän laittomia maahantulijoita, joita laivayhtiöt eivät ottaneet kyytiinsä tietäen syyllistyvänsä laittoman maahantulon avustamiseen. Ruotsi on siis jo järjestänyt maahamme rikkautta ihan pyytämättämme, joten jatkossa meidän ei tule suostua tämäntapaiseen anteliaisuuteen, vaan voimme kieltäytyä kursailematta. Rajanaapureistamme myös Ruotsi saattaa olla turvallisuusuhka.

Ruotsin panostusta oman koneen kehittelyyn ei ole silti syytä ylenkatsoa. Nähdäkseni SAABin kokonaisjärjestelmä on tarjolla olevista vaihtoehdoista toiseksi paras, sillä siihen sisältyvät yksinkertaisen tehokas maajärjestelmä, kaksi tutkavalvontakonetta, kyky erinomaiseen elektroniseen häirintään sekä häivekoneiden paljastamiseen kykenevä monitutkamalli, joka on kommunikaation mestariteos.

Itse kone on kuitenkin vanhentunut, ja konetyypin etuna pidetty avioniikan ja asejärjestelmien erottaminen johtuu lähinnä siitä. Vanhaan lavitsaan ei saanut uutta elektroniikkaa, ja siksi ne oli parasta eristää toisistaan.

Rakastan länsikoneiden jylinää Suomen taivaalla, sillä Venäjä on osoittanut jatkuvaa laajenemisen halua. Kuvassa Patrouille de France.

Myös Eurofighter on suoritusarvoiltaan erinomainen, mutta lisäksi kone loistaa tutkassa. Suomella on yksi Euroopan vahvimmista kenttätykistöistä, mutta ongelmana on koko ajan ollut tulen kantavuus, toisin kuin esimerkiksi Venäjän Iskander-ohjuksilla, joilla voidaan iskeä koko Suomen alueelle. Tästä syystä Suomi tarvitsee hyökkäyskoneena pidetyn häivehävittäjän, joka ulottaa puolustuksellisten vastaiskujen mahdollisuuden myös potentiaalisen vihollisen alueelle ja ilmatilaan.

Jos siis Puolustusvoimien asiantuntijaraati tarjoaa ministeriön kautta eduskunnalle jotakin muuta kuin F-35:ttä, on syytä epäillä virhettä, informaatiovaikuttamista tai lahjontaa.

 

Kaupanteon huono hetki: taloudellinen ahdinko ja paradigman vaihdos

HX-hankkeessa tähdätään miehisen suorituskyvyn korvaamiseen, ja siksi koneiden määrä ei ole ainoa päätökseen vaikuttava tekijä, vaikka Ilmavoimat onkin mitoittanut toimintansa 64 koneen varaan. Jokainen valmistaja tarjoaa nyt normiksi muodostunutta 64 konetta, joka on historiallinen jäänne Pariisin rauhansopimuksen ajalta. Myös hintakatto on pitänyt, kun kaikki ovat edelleen mukana loppuvuodesta tapahtuvaa eduskuntapäätöstä varten.

Kaivopuiston ilmailunäytös kaikkine mainostempauksineen osoittaa, millaisiin ponnistuksiin valmistajat ovat ryhtyneet markkinoidakseen valtiontaloudellisesti jättiläismäisen hankkeen kansalaisille.

Päätöksen ajankohta osuu huonoon hetkeen, sillä vaihtoehtoja on käytännössä vain yksi. Kymmenen vuoden lisäodotus saatettaisiin palkita ainakin kahdella uudella viidennen sukupolven vaihtoehdolla, ja paradigman voisi kannattaa antaa vaihtua.

Taistelu tuottaa vapautta, tasa-arvoa ja veljeyttä.

Hankintapäätöksellä ei olisi välttämättä mikään kiire. Nykyiset Hornet-koneet ovat edelleen ajanmukaisia ja tehokkaita mahdollisia vastustajia vastaan. Koronakriisi on lisäksi syventänyt valtiontalouden tilaa niin, että päätöksen lykkääminen olisi viisasta.

Hankintapäätöstä ollaan tekemässä noin viideksi vuosikymmeneksi eteenpäin, ja siksi hankittavan tekniikan tulisi antaa kehittyä. Viivyttelyn kello käy suomalaisten eduksi myös hinnan pudotessa ajan myötä.

Uusilta koneilta vaaditaan pitkää elinkaarta, joten vanhenevaan tekniikkaan investoiminen voisi tulla joka tapauksessa kalliiksi. Vertailun vuoksi Suomi osti 1970-luvulla tuolloin huippunykyaikaisia Hawk-harjoituskoneita, joista ensimmäiset toimitettiin 1980. Kone on edelleen noin 40 vuoden jälkeen ajantasainen, ja laivuetta on täydennetty Sveitsistä edullisesti saaduilla käytetyillä koneilla. 

Hankinta-aika on vaikea, kuten konfliktien hallinnassa aina (kuvassa Hawkin kilpailijat).

Toisaalta HX-hankinnan viivyttäminen saattaisi olla epäviisasta, sillä hankinnan lopputulos olisi todennäköisesti kymmenenkin vuoden päästä F-35 muiden poistuttua markkinoilta ja uusien haastajien ollessa vasta puolivalmiita. Myös nykyisen kaluston ylläpito kallistuu vuosi vuodelta.

On parempi, että on yksi erinomainen vaihtoehto kuin ei vaihtoehtoa ollenkaan. Tilanne on joka tapauksessa paljon parempi nyt kuin neuvostoaikana, jolloin mahdollisia hankintamaita oli kolme: puolueettomuutta larppaava Ruotsi, kehitysmaita tukeva Ranska ja vakiovalintana liitto, joka neuvoi, Neuvostoliitto, jonka kanssa Suomella oli vastoin tahtoamme pakotettu ystävyyssopimus.

 

Turvallisuuspolitiikan vanhanaikaisuus ja väärä fokus

Älyllinen kysymys on, mitä Euroopassa ja muissa länsimaissa täytyy niin kauheasti pelätä, että hävittäjiä tarvitaan tuhansien koneiden kaaderi. Sotateollinen kompleksi toimii ilmeisesti hyvin, vaikka kaikki muu onkin vialla, kun aselajien ylläpito nielaisee valtavan osan valtioiden budjeteista.

Todelliset uhat tulevat joka tapauksessa aivan muualta kuin Euroopan maiden ja Pohjois-Amerikan keskinäisistä suhteista.

On selvää, että Suomelle ei riitä pelkkä ilmatorjunta, sillä ilmapuolustuksen pitää pystyä toimimaan myös vihollisen ilmatilassa. Pelkän ilmatorjunnan ja ohjuspuolustuksen varaan jättäytyminen tarkoittaisi, että vihollinen puolestaan toimii Suomen ilmatilassa.

Finis Finlandiaeta toivovia yliopistososialisteja puolustuspoliittinen hankinta tietenkin kismittää.

Pohjoiset maat eivät tosiasiassa muodosta toisilleen suuria uhkia. Todellisia uhkia ovat islamilaisen irrationalismin leviäminen, hallitsemattomat väestöjen liikehdinnät, väestöräjähdys ylipäänsä ja sen aiheuttama luonnon tuhoutuminen. Aikana, jolloin flunssavirus laittoi maailman polvilleen, on syytä huolestua myös joukkotuhoaseista, joihin eivät tepsi perinteiset aseet.

Joskus maailma todennäköisesti näkee päivän, jolloin jokin identiteettipoliittinen (luokkastrateginen) ryhmittymä räjäyttää jossakin väestökeskittymässä kahden megatonnin ydinlatauksen tuhoten kaiken noin kahdenkymmenen kilometrin säteeltä ja rikkoen ikkunat vielä kolmenkymmenen kilometrin päässäkin. Näin ydinaseiden käyttö ”laajenee huomattavasti nykyisestä”.

Tai jokin Pohjois-Korean tai Pakistanin tapainen terroristivaltio lähettää uraani- tai plutoniumpomminsa maata kiertävälle radalle kilpailemaan auringon kanssa ja tuottaen siten elektromagneettisen pulssin, joka sulattaa kaiken piiritekniikan horisontin laajuiselta alalta.

Näin tuhotuvat myös ydinvoimaloiden ohjausjärjestelmät, mikä puolestaan johtaa maanosan laajuisiin ydinkatastrofeihin, kun taas hävittäjäkoneet pysyvät maassa.

Tällaisten seikkojen vuoksi turvallisuuden takaaminen tulee aina vain kalliimmaksi. Syinä siihen ovat eripuraa aiheuttava monikulttuuri-ideologia ja hallitsemattomaksi käyvä maahanmuutto ja sen aiheuttama sekasorto. Hampaisiin asti aseistautuminen on turhaa, jos rajakontrolli ei rauhan aikana pidä poliitikkojen tyhmyyden vuoksi.


Faktanurkka

– Suomi ei ole ostamassa vain lentokoneita vaan monitoimihävittäjiä, jotka voivat toimia esimerkiksi tiedustelun tähystys- ja tulenjohtopisteinä kenttätykistölle tai korveteille uudessa verkostomuotoisessa johtamisjärjestelmässä. Monitoimihävittäjien tarkoitus on osittain korvata sotilasliittoihin kuulumattomalta Suomelta puuttuvia viestintä- ja vakoilusatelliitteja.

– Suomi ei halua puolivalmiin tuotteen koekäyttäjäksi vaan täysin valmiin paketin.

– Uusilla koneilla ei korvata vain entisten määrää vaan niiden suorituskyky, joten määrä voisi periaatteessa olla 64:ää suurempikin, tai pienempi.

– Arvioitavina eivät ole pelkästään esimerkiksi tulivoima tai nopeus vaan myös uudet ominaisuudet, kuten kyky elektroniseen sodankäyntiin ja tutkassa näkymättömyys – perinteisten huoltovarmuuden, tukitoimintojen ja asejärjestelmien nopean ajantasaistettavuuden lisäksi.

– Eri osatekijöiden painotussuhteet arvioinnissa ovat sotilassalaisuuksia. Koska kaikkiin tarjouksiin liittyy sekä etuja että haittoja, ratkaisu jää riippumaan nimenomaan niiden keskinäisistä suhteista, mistä puolestaan seuraa, että valinnan oikeellisuus ja tarkoituksenmukaisuus voidaan tietää vain Puolustusvoimissa.

– Hankintaa ei tehdä tänä vuonna tarjolla olevista malleista vaan vuonna 2025 markkinoille tulevista, joten asiassa joudutaan katsomaan myös kristallipalloon.

– Muiden maiden valinnat vaikuttavat tuotantolinjojen auki oloon ja ylläpidon saatavuuteen sekä sitä kautta Suomen valintaan.

– 10 miljardin euron kokonaishankintasummasta osa on varattu tuleville vuosille ja aseistukseen. Hankittaessa 64 konetta tulisi yhden koneen hankintahinnaksi muutoin 156 miljoonaa, mutta tosiasiassa pelkkien koneiden nykyinen yksikköhinta on noin puolet tästä. Kokonaiskäyttökustannukset eivät saa ylittää nykyistä 250 miljoonaa vuodessa.

– Absoluuttista hinta-arviota on mahdotonta ja tarpeetonta esittää, vaikka media ja poliitikot kiinnittävät huomiota lähinnä siihen. Myöskään asunto- ja autokaupoissa hintalappuun ei laiteta lämmitys- tai polttoainekuluja koko elinkaaren ajalta. Historia osoittaa, että elinkaarikustannukset poikkeavat joka tapauksessa ennustetusta, eikä vertailussa pitäisi niinkään tuijottaa nykyiseen hintaan kuin miettiä suhdelukua: millaista vastinetta käytetyllä rahalla saadaan ainakin seuraavien kolmen vuosikymmenen ajan?

– Puolustusvoimat tekee yhden hankintaesityksen Suomelle parhaiten soveltuvasta vaihtoehdosta puolustusministeriölle, joka arvioi asian puolustus- ja turvallisuuspoliittiset vaikutukset. Puolustusministeri esittelee asian tämän jälkeen valtioneuvostolle, jonka on tarkoitus antaa asia eduskunnan päätettäväksi. Lopullisen ratkaisun tekee eduskunta, joka päättää myös ratkaisun ajankohdasta ja voi valita esitetystä poikkeavankin vaihtoehdon tai siirtää päätöksentekoa. Tämä merkitsee, että asia voi viime vaiheessa puoluepolitisoitua, ja sen käsittelyssä mitataan vihervasemmistolaisen hallituksen ja Puolustusvoimien keskinäinen kannatus.

– Suomi saa joka tapauksessa arvokasta tietoa myös niistä koneista, joita se ei hanki. 

– Tämän kirjoittajalla ei ole pääsyä tarjouksiin eikä puolustushallinnon tietoihin vaan pelkkään julkisesti saatavilla olevaan dataan. Alla oleva järjestys on oma arvaukseni kandidaattien paremmuudesta, ja vuoden lopulla nähdään, kuinka pahasti olen ollut väärässä.


Puoltavia ja epäsuosittavia seikkoja

 

1. Lockheed Martin F-35A Lightning II

+ Heikko tutkassa havaittavuus (häiveominaisuudet).

+ 360 asteen tilannekuva lentäjälle.

+ Kehittyneet elektronisen häirinnän kyvyt.

+ Nykyisiä Horneteja suurempi asekuorma.

+ Todennäköinen päivitettävyys 2070-luvulle ja yli 3000 koneen tilauskanta.

+ Luotettava ja sarjatuotantoon edennyt toimittaja, joka vastaa myös koulutuksesta ja kyvystä itsenäiseen ja omavaraiseen käyttöön.

+ Mahdollisuus hankkia täydet 64 kappaletta viidennen sukupolven häivekoneita tavallisten kokonaishinnalla.

+ Tarjouskilpailujen testivoittaja ja hankintapäätös valtaosassa maita (muiden muassa Norja, Tanska, Belgia, Italia, Japani ja Sveitsi, joka perui Gripen E:n hankinnan kansanäänestyksessä).

– Hitain.

– Riittävät mutta eivät erinomaiset lento-ominaisuudet.

– Lentotunnin nykyinen hinta noin 25 000 euroa (Gripenillä 7000 euroa).

– Häiveominaisuuksien mahdollinen murtaminen tulevaisuudessa.

– Avioniikan ja aseohjausjärjestelmän punominen yhteen noin 10 miljoonaa riviä pitkään koodiin ja järjestelmän käynnistysvaikeudet sekä mahdollinen haavoittuvuus.

– Operatiivisten kykyjen valmistuminen vasta viime aikoina ja käyttökokemusten ohuus.

– Räätälöity suurvalta-armeijalle, joka nojaa asemansa hopealuoti- ja tiikerinloikkailmiöön, eli tekniseen ylivertaisuuteen, toisin kuin Suomi.

– Valmistus ja ylläpito on keskitetty muualle kuin Suomeen (pääasiassa Yhdysvaltoihin, Italiaan ja Japaniin).

– Epävarmuus, onko kaikkien aikojen kallein hävittäjäkonstruktio sittenkin taktinen erehdys ja päivänvaloa sietämätön luolien lepakko.


2. SAAB 39 E Gripen ja GlobalEye-valvontakone

+ Edulliset käyttökulut.

+ Asejärjestelmien helppo ajantasaistaminen avioniikan erillisyyden vuoksi.

+ Räätälöity pohjoismaisiin oloihin ja pohjoismaiselle armeijalle.

+ Kyky paljastaa häivekoneita kahden tai useamman koneen tietovaihdon kautta.

+ Kyky elektroniseen sodankäyntiin rungon ulkopuolisilla ja helposti päivitettävillä säiliöillä.

+ Runsaat teollisen ja jopa sotilaallisen yhteistyön tarjoukset.

+ Soveltuu varusmiesarmeijan osittain ylläpidettäväksi.

+/– Valmistaja valmistelee jo osallistumista häivekoneen kehittelyyn Britannian kanssa, mikä toisaalta voi avata myös Suomelle teollisia, tosin korkean riskin, mahdollisuuksia.

– Gripenin tuotanto päättyy, jos tilauksia ei tule.

– Tutkavalvontakoneet ovat vihollisen ensisijaisia maaleja ja helposti neutraloitavissa.

– Riippuvuus pienestä toimittajasta ja toimittajamaasta.

– Ei tarjoa merkittäviä parannuksia eikä tutkassa näkymättömyyttä.

– Yleisominaisuuksiltaan keskinkertainen.


3. BAE Systems Eurofighter Typhoon

+ Nopein, eli ehtii vaikka Kuopiosta Suomenlahdelle rajoja partioimaan.

+ Erinomaiset taitolento-ominaisuudet, nousukyky ja liikehdintä.

+/– Valmistajamaista Espanja tilasi 20 kappaletta. Myös Saksa tilasi 90 kappaletta suosien paikallista teollisuutta ja pitäen tuotantolinjat auki, mutta ilmavoimien esikuntapäällikkö olisi halunnut F-35:n ja erotettiin...

–/+ Valmistaja Airbus ja ranskalainen Dassault suunnittelevat jo kuudennen sukupolven hävittäjää, josta tosin on tulossa huomattavasti raskaampi. Tällöin Typhoon pysyy tuotannossa tai ainakin vahvuudessa.

– Eurooppalainen eripura voi haitata monikansallisen hankkeen jatkumista tulevaisuudessa, ja huoltovarmuus voi kaatua Euroopan maiden keskinäisiin konflikteihin.


4. Boeing F/A-18 Super Hornet ja EA-18G Growler

+ 25 vuoden kokemus toimittajasta.

+ Yhteensopivat maajärjestelmät.

+ 64 koneesta 14 ovat elektroniseen sodankäyntiin karkaistuja Growler-malleja.

+ Nykyisiä Horneteja terästetympi toimintakyky.

– Elektronisen sodankäynnin ominaisuudet on eriytetty vain tiettyihin malleihin.

– Nykyisiä Horneteja heikompi liikehdintäkyky ja kaarto-ominaisuudet.

– 1960-luvulla aloitetun kehitystyön lopputulos.

– Todennäköinen poistuminen tuotannosta F-35:n syrjäyttäessä koneen Yhdysvaltain armeijassa.


5. Dassault Aviation Rafale

+ Yksinkertainen ja minimiperiaatetta noudatteleva toteutus.

+ Kenttäkokemuksin toimivaksi todettu.

– Täysin omaperäinen toteutus.

– Riippuvuus pienehköstä suurvaltatoimittajasta.


Aiheesta aiemmin:

Hävittäjähankinnat ja ilmaismainonnan immelmannit

Häivähdys hävittäjähankinnoista

1. elokuuta 2021

Uusi poliittinen tuomioistuin – ”Oikeusvaltiokeskus” voi vaarantaa kansalaisten perusoikeudet

Hallituksessa riittää halua yhteisen hyvän jakamiseen omien kansalaistemme velaksi ja taloudelliseksi tappioksi. Tämä ilmenee Helsingin yliopiston ja ulkoministeriön vähin äänin perustamasta Oikeusvaltiokeskuksesta.

Keskus on keitetty kokoon kesällä, ja sen tavoitteeksi sanotaan ulkoministeriön alaan kuuluvan kehitysyhteistyön vahvistaminen. Varat otetaan kehitysyhteistyövaroista.

Keskus toimii Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan yhteydessä, mutta sen johtajaksi nimitettiin vailla tieteellisiä näyttöjä oleva vihreiden entinen kansanedustaja Tuija Brax. Tämä viittaa siihen, että keskuksesta on tulossa uusi ”poliittinen tuomioistuin” jo muutonkin pitkälle politisoituneen oikeuslaitoksen kylkeen.

Koska rahat veistetään ulkoministeriön jo hyväksytystä budjetista, Oikeusvaltiokeskuksen perustaminen on saattanut lipsahtaa eduskuntakäsittelyn ohi. Myös Oikeusvaltiokeskuksen rooli on ongelmallinen, sillä sen tarkoitus on puuttua muiden maiden sisäpolitiikkaan ja oikeusoloihin. Siten astutaan helposti kansallisen suvereniteetin alueelle toisten maiden itsemääräämisoikeutta rikkoen.


Mihin oikeusvaltiokeskusta tarvitaan? 

Olen toki ollut itsekin pitkään sitä mieltä, että parasta, mitä Suomesta voitaisiin kehitysmaihin viedä, olisivat oikeus- ja hyvinvointivaltion periaatteet, toisin sanoen poliittinen järjestelmämme, johon ainakin muodollisesti kuuluvat sananvapaus, uskonnonvapaus ja vapaa markkinatalous. Mikäli nämä saataisiin toteutumaan myös islamistisissa maissa, ratkeaisi moni taloudellinen, poliittinen ja ihmisoikeusongelma.

Euroja jakelemalla emme voi näkyvästi ja tehokkaasti vaikuttaa, eivätkä ihmisoikeudet ole mitään erillisoikeuksia, joita voitaisiin edistää irrallaan koko poliittisesta järjestelmästä. Euro- ja dollaridiplomatia ovat kerrassaan vääriä menetelmiä maailman parantamiseen, ja sen vuoksi taloudellinen kehitysapu pitäisi kokonaan lopettaa. Peruskysymyksenä säilyy joka tapauksessa se, miksi suomalaisten pitäisi niin kovasti muiden maiden asioihin vaikuttaa.

Jos asiaa ajatellaan ympäristönsuojelun kannalta, kehitysavun ehdoksi pitäisi asettaa, että kehitysmaat sitoutuvat rationaaliseen moraalifilosofiaan ja laativat suunnitelman väestönkasvunsa kääntämiseksi laskuun sekä pysyvät siinä useiden sukupolvien ajan. Kehitysmaiden väestöräjähdyshän on syynä lähes kaikkiin suurin ongelmiin, kuten aliravitsemukseen, ympäristön tuhoutumiseen ja sotiin.

Kaikkein tärkeintä olisi kuitenkin valvoa oikeusvaltion toteutumista täällä Suomessa ja Euroopan unionissa, toisin sanoen laittaa ensinnä oma tontti kuntoon. Vieraiden kansankuntien ihmisoikeuksilla ja toimeentulo-ongelmilla pamputetaan nykyisin lähinnä omia kansalaisiamme heidän perusoikeuksiaan, kuten sananvapautta, vastaan rikkoen. Juuri siksi ihmisoikeudet ansaitsivat huomiota Suomessa.

Totesin jo kirjassani Totuus kiihottaa (s. 185), että Suomi on saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta poikkeuksellisen paljon huomautuksia erityisesti sananvapauden ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin loukkauksista. Vaakalaudalla ovat olleet erityisesti perussuomalaisten ihmis- ja perusoikeudet (s. 186).

Kirjoitin teokseni Totuus kiihottaa luvussa 8 ”Diskurssin oikeustieteellistyminen ja ihmisoikeuskultti” myös ihmisoikeusfundamentalismista, josta ovat puhuneet oikeustieteilijät Aulis Aarnio ja Markku Helin. Ministeriöistä poliittisesti ohjatuissa ja rahoitetuissa hankkeissa on vaarana, että ”oikeusvaltiolle” sekä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitteille annetaan operationaalinen asema pohtimatta, mitä nämä itse asiat filosofisesti katsoen ovat ja merkitsevät

Ulkoministeriössä munittu ja haudottu Oikeusvaltiokeskus edustaa universaalisosialismin metafyysistä vastinetta: ihmisoikeusfundamentalismia. Vasemmistoretorisesti ajatellaan, että jokin keskus voisi korjata maailman vääryydet, vaikka tosiasiassa se tarjoaa hillotolpan poliittisesti palkituille ihmisoikeusahmateille samalla, kun diktaattorit popsivat aamupaloikseen pikkulapsia pakastimesta.

Kansainvälisten valtiosopimusten ja EU:n velvoittamilla doktriineilla on ohitettu kansallisia perustuslakeja tavalla, joka on tehnyt ihmisoikeusfundamentalismista puhumisen tärkeäksi. Ihmisoikeusfundamentalismia on arvostellut muiden muassa Aulis Aarnio kirjassaan Oikeutta etsimässä – Erään matkan kuvaus (2014).

Ongelman totesi jopa Mikko Puumalainen väitöskirjassaan EU:n etusijaperiaatteesta Suomen valtiosäännössä vuodelta 2018. Hänen kannanottonsa oli merkittävä, sillä Puumalainen on aiemmin ottanut vähemmistövaltuutettuna kantaa muun muassa Euroopan ihmisoikeussopimusta myötäillen ja kotimaisia perusoikeuksiamme, kuten sananvapautta, polkien.

Politiikassa ja lain soveltamisessa on ohitettu kansallisia etuja ja intressejä tavalla, joka on johtanut politiikan moraalikatoon ja legitimaatiokriisiin. Se näkyy tutkimuksessani osoittamallani tavalla: halkeamisena lähinnä kahteen viestinnälliseen klusteriin, eli kansallismieliseen ja monikulttuuri-ideologiseen. Kiistely totuudesta juontaa juurensa kansalaisyhteiskunnassa ja väestössä tapahtuneesta repeämästä, jonka syiksi osoitin EU:n liittovaltio- ja keskittämispolitiikan sekä sosiaalietuuksia tavoittelevan maahanmuuton. EU:n harjoittama komentodemokratia ei ole mitään demokratiaa, ja se uhkaa kansallista vapautta.

 

Oikeusvaltioperiaatteet ovat vaarassa Suomessa 

Vaarassa ovat olleet ja ovat edelleen nimenomaan kantaväestöjen ja kansalaistemme tasa-arvoinen ja yhdenvertainen kohtelu. Siksi Oikeusvaltiokeskuksen kannattaisi keskittää toimintansa mielenkiinto oikeusvaltion toteutumiseen Suomessa. Syitä tähän on useita. Uhattuina ovat olleet muiden muassa

1) sananvapaus, kun EU on puuttunut Euroopan kansallisvaltioiden sisäpolitiikkaan ja kansalaisten keskinäiseen viestintään vihapuhesakoilla sekä velvoittamalla Internet-jättiläisiä poistelemaan kansalaisten viestejä ilman oikeudellista tutkintaa,

2) verovarojen oikeudenmukainen käyttö EU-maiden kesken, kun yhdet maat on pantu maksamaan toisten maiden menoja,

3) ilmastopolitiikan tehokkuus ja oikeutus, kun esimerkiksi paljon saastuttavalle Kiinalle annettiin Pariisin ilmastosopimuksessa lupa jatkaa päästöjään vuoteen 2030 asti, ja

4) EU:n keskeiset rakenteet, kun Dublin II -asetusta ei ole noudatettu, Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksen velvoitteet valtioiden velkasuhteen hillitsemisestä on laiminlyöty ja ”no bail out” ‑säädöksen yli on kävelty keskuspankkirahoituksella.

Tällaiset virheet ja laiminlyönnit ovat vaarantaneet oikeusvaltioperiaatteen Euroopan maissa tavalla, jonka vuoksi EU-maiden pitäisi ensin löytää malka omasta silmästään ennen kuin ne ryhtyvät ripittämään muita.

Myöskään vuonna 2012 Suomeen perustettu valtiollinen Ihmisoikeuskeskus ei ole millään tavoin puuttunut sananvapauden ja tutkimustoiminnan vapauden kaventamiseen maassamme, mutta se on jaksanut länkyttää ammattitoimittajien ja valtavirtamedian puolesta, jotta nämä saisivat mustamaalata vaihtoehtomediaa ja jatkaa räksytystään kriittisiä tieteenharjoittajia vastaan.

Tämä ei ole ihme, sillä Ihmisoikeuskeskus on täytetty vihervasemmistoon kallellaan olevilla viranomaishenkilöillä, joiden tehtävä on puolustaa globaalia monikulttuuri-ideologiaa ja maahanmuuttovirtoja. Siten se vastaa valtiollisia tasa-arvo- ja muita valtuutettuja, joita kihisee ja sihisee maa mustanaan.

Yhdenkään viranomaiselimen henkilökuntaa ja jäseniä ei ole valittu avoimilla menettelyillä eikä perusteilla. Varoittavimpana muistona on vailla laissa vaadittua kelpoisuutta olevan Eva Biaudet’n (ruots.) nimittäminen vähemmistövaltuutetuksi valtioneuvoston erivapaudella kolmenkymmenen oikeasti pätevän ohi. Hänet virkaan nostaneena oikeusministerinä toimi Tuija Brax, joka nyt palkittiin poliittisella viralla.

Poliittinen virkanimitys, jolla ohitetaan pätevämpiä, on jo sinänsä räikeä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusrikos, joka vaarantaa oikeusvaltioperiaatteen.

Ristiriitaista Oikeusvaltiokeskuksessa on myös sen moraaliposeeraava ja ongelmia projisoiva olemus. Vihervasemmistolainen hallitus pyrkii kovistelemaan muita maita korjaamaan oikeusolojaan, mutta tosiasiassa vihervasemmisto on ollut sulaa vahaa maailman ongelmien edessä. Erityisesti taloustuhopuolue Vihreät on avannut sydämensä ja kukkaronsa turvapaikanhakijoille, jotka eivät ole vain paenneet väkivaltaa vaan tuoneet väkivallan, ihmisoikeusongelmat, tasa-arvon rikkomukset ja raiskaukset tänne.

Jos (ja todennäköisesti kun) Oikeusvaltiokeskus ei valvo oikeusvaltion toteutumista Suomessa, se sivuuttaa maassamme tehdyt ihmisoikeusrikokset, joita toimeenpannaan viranomaiskohtelussa ja joista Suomi on saanut useita huomautuksia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta.

Ja jos Oikeusvaltiokeskus valvoo oikeusvaltion toteutumista Suomessa, se tekee sen joka tapauksessa puolueellisesti: poliittisen vihervasemmiston hyväksi ja kuristaen sananvapauden silmukkaa entistä kireämmälle ”ihmisoikeuksien puolustamiseksi”. Oikeusvaltiokeskus todennäköisesti vain syventää sitä syöveriä, jossa poliittisista oikeudenkäynneistä kärsivä Suomi jo on.


Kelluvat merkitsijät ja ajattelun tyhjäkäynti

Olen tietenkin myös periaatteellisessa mielessä eri linjoilla tavasta, jolla huomio ja huolten aiheet ovat siirretyt kotimaisista asioista kansainvälisiin yhteyksiin. Kirjassani Totuus kiihottaa osoitin, että vika piilee yleisessä internationalismissa.

Nykyisessä asenneilmapiirissä ihmisoikeuspuheesta, jonka mukaan ”perussuomalaisten kanssa ei tehdä kompromisseja”, on tullut eräänlaista ”ässäkortin lyömistä pöytään”. Sellaisen vallankumouspuheen kautta ”oikeudenmukaisuuteen”, ”tasa-arvoon” ja ”yhdenvertaisuuteen” viittaamisesta on tehty eräänlainen retoriikan ylittämätön raja, johon vedotaan kuin uskonnolliseen ilmoitukseen.

Siinä, missä tasa-arvon ihanne luo kuvitteellisen ja ansaintaperustaista oikeudenmukaisuutta vastustavan moraalisen tyhjiön, ihmisoikeuskultti puolestaan täyttää valtakuntien laarit sosialististen elovainioiden viljalla. Ja aivan niin kuin monikulttuurisuus tekee merestä laajan mutta matalan ja syvyys menetetään omasta kulttuurista, niin myös tasa-arvolla tykittämisestä on tullut käänteistä syrjintää, jolla vierasperäisiä etuoikeutetaan oman kansamme ohi.

”Tasa-arvolla”, ”yhdenvertaisuudella” ja muilla kyseenalaistamattomiksi julistetuilla ihanteilla korventaminen on mennyt liian pitkälle. Samalla on unohdettu kuuluisan psykoanalyytikon ja filosofin Erich Frommin varoitukset siitä, millä tavalla itseään vapaana ja hyveellisenä pitävä ihminen on vaarallinen (teoksessa Escape from Freedom, 1941). Juuri idealisteista tulee pahimpia kaikista, sillä he eivät tunnista itsessään piilevää pahuutta.

Anekdoottisesti voidaan muistuttaa, että Ranskan vallankumous sulki terrorin vuosina 1793–1794 vankilaan noin 300 000 ja surmasi 50 000 henkeä. Silti vapauden, tasa-arvoisuuden ja veljeyden universalistiset ”oikeusvaltioperiaatteet” eivät jaksa järkyttää nykyisiä hyveiden perään haikailevia haaveilijoita.

 

Oikeusvaltiokeskus on orwellilaisuuden hedelmä 

Aito kansallismielisyys puolestaan ei ole imperialismia, vaan imperialismia edustavat nykyisin monikulttuuri-ideologia, kansainvälinen kapitalismi ja globalisaatio. Niiden vääryydet ovat johtamassa yhtä aikaa isännättömän pääoman ja yhteismaan tragediaan, kun kansallinen varallisuus on riistetty kansakunnilta pois.

Yhteisistä resursseista, kuten ilmakehästä, puolestaan pyritään huolehtimaan vaatimalla lisää investointeja jo muutenkin ilmastotehokkaissa länsimaissa, joissa ne tulevat kalliiksi. Samalla ajetaan teollisuus paljon päästäviin kehitysmaihin, joissa parannustoimet olisivat halvempia ja siten tehokkaampia. Niitä ei kuitenkaan suostuta tekemään, vaan tuetaan kehitysmaiden ilmastopoliittista vapaamatkustusta. Tämä ei ole oikeusvaltioperiaatteiden mukaista eikä taatusti oikeudenmukaista.

Sen sijaan suomalainen kansallismielisyys on humaani ja todellista tasa-arvoa ja oikeusvaltiota edistävä liike, joka yhteisvastuullisesti puolustaa kansallista etua, hyvinvointivaltiota, ympäristöä ja ihmisoikeuksia. Tämän teemme perustaen toimintamme valtion ja kansakunnan luonnonoikeudelliseen itsejärjestymiseen, kansalliseen suvereniteettiin ja hegeliläis-snellmanlaisen valtiofilosofiaan.

Vihreän ulkoministerin Pekka Haaviston, sosiaalidemokraattisen ulkomaankauppaministerin Mikko Skinnarin ja Helsingin yliopiston rehtorin Sari Lindblomin yhdessä kokoon hymistelemä Oikeusvaltiokeskus pahimmillaan vaarantaa suomalaisen oikeusvaltion, kun oikeusvaltioperiaatteiden verukkeilla aletaan polkea kansalaisten perusoikeuksia, kuten oikeutta vapaaseen sanankäyttöön ja poliittisten mielipiteiden ilmaisemiseen. 

Sellainen Oikeusvaltiokeskus rikkoo kansallista suvereniteettia ulkomailla reuhatessaan ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” puolesta. Ja se rikkoo kansallista suvereniteettia Suomessa pakottamalla kansalaisiamme noudattamaan kansainvälisten sopimusten muualta kotoisin olevia periaatteita omassa maassamme. Perimmältään Oikeusvaltiokeskus on siis universaalisosialismin mätä hedelmä.

Oikeusvaltiokeskuksen johtajanimityksen yhteyshenkilönä toimi vihervasemmistoa tukevista sananvapauden rajoituspyrkimyksistään tunnettu professori Kimmo Nuotio, joka markkinoi virkaa Twitterissään löytääkseen myös tieteellisesti epäpäteviä hakijoita, sillä tehtävä oli läänitetty vihervasemmistoa varten.

Oikeusvaltiokeskus liimataan nyt Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan kylkeen, ja sen toimintaa vahtimaan laitetaan ”strategisen ohjauksen tueksi ohjausryhmä” eli eräänlainen valvontakomissio, johon ”kutsutaan jäseniä muiden korkeakoulujen, valtionhallinnon ja kansalaisyhteiskunnan edustajista”. Siis ”kutsutaan”, toisin sanoen valikoidaan poliittisilla perusteilla.

 

Tuija Braxin oma yksityinen tuomioistuin

Sellaisista byrokraattisin ja poliittisin motiivein johdetuista oikeudenjako-orgaaneista, joissa ministeriöt pyrkivät käyttämään tiedettä politiikanteon välineenä, on huonoja kokemuksia. Pahimmillaan ne rikkovat Montesquieun vallanjako-opin, murtavat oikeuslaitoksen riippumattomuuden ja sekoittavat poliittisen vallan tuomiovaltaan.

Pikemminkin Suomi tarvitsisi perustuslakituomioistuimen, jotta sen tehtäviä ei tarvitsisi hoitaa monista intressiristiriidoista kärsivässä eduskunnan perustuslakivaliokunnassa.

Koska suuri osa suomalaisista valtiosääntöjuristeista on poliittisen vasemmiston etäispäätteitä, on tosin vaara, että myös perustuslakituomioistuimesta tulisi poliittinen tuomioistuin tai oikeuskanslerinviraston tapainen kumileimasin, jolla oikeutetaan istuvien hallitusten punavihreää politiikkaa.

Oikeusvaltiokeskuksen perustaminen on osa tieteen ja oikeuslaitoksen vihervasemmistolaista politisoitumista. Tuija Braxin yksityisellä Oikeusvaltiokeskuksella hallitus pyrkinee tekemään Suomesta koko maailman oikeusaputoimiston ilman, että siitä olisi suomalaisille veronmaksajille mitään hyötyä. Päinvastoin: kyseinen poliittinen toimielin saattaa vaarantaa suomalaisten ihmisten oikeusturvan jakamalla oikeutta poliittisesti.

Tuija Braxin nimittäminen Oikeusvaltiokeskuksen johtajaksi antaa näyttöä tavasta, jolla vihervasemmisto röyhkeästi perustaa ja valloittaa itselleen julkisia virkoja ja nimittää niihin poliittisia kellokkaitaan. Tieteen liepeillä esiintyessään vihervasemmiston etäispäätteet pyrkivät käyttämään poliittista valtaa asiantuntijavallan tai tuomiovallan kaavussa. Näin Neuvostoliitossa.

31. heinäkuuta 2021

Miten voittaa rokotevastaisuus?

Laumasuojan tavoittelu on hyvä esimerkki raja-arvomatematiikkaan, kun pitää havainnollistaa jonkin asian ääretöntä lähestymistä. Nyt se tosin jo rajattomasti etääntyy, kun kehitysmaista sataa virusmuunnoksia, joita riittää kuin kreikkalaisia aakkosia. Viimeisin taitaa olla delta-versio.

Ja rokotevastaisuus uhkaa. Kun yhä useammilla on piikki hihassa, sitä selvemmin joukosta erottuvat ne, jotka eivät koronarokotetta halua. He ilmeisesti tykkäävät koronakriisistä.

Koronakriisistä voi kieltämättä nauttia samaan tapaan kuin panttivangit voivat rakastua kaappaajiinsa. Korona voi siis aiheuttaa joillekin Tukholma-syndrooman. Paluu normaaliin elämään pelottaa, aivan niin kuin sisäministeriä pelottaa valkoisten miesten alati vaarallisempi väkivaltaisuus.

Tietyssä suhteessa koronakriisi on ollut onnenpotku Suomelle. Voidaan kysyä, mitä vihreä sisäministeri Ohisalo ja vihreä ulkoministeri Haavisto olisivatkaan saaneet aikaan maahanmuuttopolitiikassa, jos turvapaikanhakijoiden vyöry rajojen yli olisi voinut jatkua.

On kolme keinoa ohjailla ihmisiä, ja ne ovat pakottaminen, uhkaileminen ja kiristäminen (sisältäen suostuttelun, taivuttelun ja maanittelun). Neljäs on palkitseminen, mutta sekin nojaa eräänlaiseen ehdollistamiseen.

Laadin hyvää hyvyyttäni hallitukselle keinoja, joilla rokotevastaisuus voidaan voittaa:

 

1) Laitetaan rokotteelle hinta, jolloin se vaikuttaa arvokkaalta:

a) sitten sanotaan, että rokotetta jaetaan ilmaiseksi 100 000 ensimmäiselle,

b) laitetaan loput rokotteet alennusmyyntiin, jolloin alkaa ale-hamstraus, ja

c) jaetaan rokotteita muoviämpärin kera, jolloin ihmiset alkavat jonottaa rokotuspisteisiin.

Varjopuolena alennusmyynnissä on, että jotkut saattavat keräillä rokotteita käsivarren täydeltä, jolloin käsi on lapaa myöten laastareilla.

2) Julistetaan rokotteen saanti kielletyksi, ja sanotaan, että TE ETTE SAA rokotetta, jolloin ihmiset päättelevät siinä olevan jotain hyvää ja tavoittelevat sitä kuin alkoholia, huumeita ja tupakkaa. Kielletyn hedelmän houkutus!

3) Säädetään verolaki, jolla rokotteen saanti tehdään verolliseksi siirtymäajan kuluttua. Koska kaikki haluavat välttää veroja, ihmiset kiirehtivät rokotepisteisiin ennen määräajan umpeutumista.

4) Säädetään verolaki, jolla rokotteesta kieltäytyminen tehdään verolliseksi siirtymäajan kuluttua. Koska kaikki haluavat välttää veroja, ihmiset kiirehtivät tällöinkin rokotepisteisiin ennen määräajan umpeutumista. Hallitukselta uusien verolakien sorvaus käynee käden käänteessä.

5) Kerrotaan, että rokotuspisteet muunnetaan huumehuoneiksi sitä mukaa kun kaikki saadaan rokotettua, ja näin narkomaanitkin hakevat suonistaan tilaa koronapiikille rokotteen saamiseksi mahdollisimman nopsasti.

6) Sanotaan, että rokottaminen edistää maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta, kun rajat voidaan avata. Koska kaikki tietenkin haluavat maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta, myös rokotepisteiden ovi käy.

7) Sanotaan, että rokottaminen edistää vastuullista journalismia, kun ihmiset voivat puhua mediassa omalla naamallaan ilman maskia. Koska kaikki haluavat vastuullista journalismia, tykitys voi jatkua.

8) Sanotaan, että rokottaminen edistää valtion rahatilanteen muutoksen torjuntaa. Koska kaikki haluavat edistää valtion rahatilanteen muutoksen torjuntaa, ihmiset ottavat piikin.

9) Sanotaan, että rokottaminen edistää tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, kun kaikki ovat samalla viivalla. Argumentti on kerrassaan vastaansanomaton.

10) Sanotaan, että Sanna Marinkin on rokotettu virusta vastaan. Koska Sanna Marin on nuorisoidoli, joka ilmestyy kuvaruudulle niin kuin Big Brother kaukovarjostimeen Orwellin romaanissa, myös nuoriso ottaa rokotteen aivan yhtä yleisesti kuin nuoret neidot tulevat Sannan näköisinä parturikampaajilta.

11) Arvotaan rokotteen ottajien kesken miljoona euroa, ja näin peliriippuvaiset ja pelikansa saadaan rokotuspisteisiin.

12) Pidetään rokotetta palkintona, ja arvotaan sen saajaksi koko kansa.

13) Annetaan rokotteen ottamisesta diplomi, jonka voi laittaa seinälle, ja kutsutaan sen haltijoita diplomirokotetuiksi.

14) Luvataan rokotteen ottamisesta yhden euron tiedepalkinto, joka nimetään Silvennoinen-Honkasalo-palkinnoksi. Nimikkopalkittujen nauttimalla rahamäärällä voidaan houkutella rokotepisteiin X XXX XXX henkilöä (määrä salattu järkytyksen ja vihapuheen ehkäisemiseksi).

15) Poistetaan rokotepisteiden läheisyydestä pysäköintipaikat tai korotetaan niiden hintoja ja sanotaan, että paikalle pääsee vain raideliikenteellä tai Alepa-fillarilla. Näin rokotevastaiset vihreät ja muu luomukansa voivat saapua paikalle.

16) Kerrotaan, että rokotetta ottamattomat myydään Maria Ohisalon orjiksi: lapioimaan käytöstä poistettujen turvesoiden ojia umpeen (Ohisalon idea television puheenjohtajatentissä). Muussa tapauksessa TE-toimiston työvoimaneuvoja tulee ja puree pahemmin kuin suosääski tai pursupaarma.

17) Sanotaan, että jos Pekka Haaviston tukiryhmään ilmestyy Facebookissa yli miljoona vihreää rokotteen ottajaa, ryhmä hakee Haavistolle kunniatohtoriuden Helsingin yliopistosta. Tosin se hakee sen muutenkin, kiitokseksi sähköverkkojen myynnistä ulkomaille.

18) Sanotaan, että rokote auttaa vaihtoehtoista journalismia vastaan käytävässä taistelussa, joka voitetaan vasta, kun koko kansa on rokotettu. Rangaistukseksi tieteen puolueellisuudesta nimitetään hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen suojatyöpaikkaan media-alan työelämäprofessoriksi.

19) Sanotaan, että rokotekampanjan vieminen nopeasti päätökseen helpottaa jälleen kolmen nanometrin prosessorien saatavuutta.

20) Sanotaan, että jos kansa ottaa rokotteen, Suomen Perustalle annetaan jälleen valtionapua ja Hankamäen mediatutkimus vapautetaan historiallisesti merkittävästä sensuurista.

Samoja metodeja voidaan käyttää myös Suomen Akatemian ja opetusministeriön määrärahojen jakamiseen. Laumasuojan käsite on myös sikäli valaiseva, että se tarjoaa tyhmyydelle suojavärin, kun kaikki ovat samaa mieltä.