Mannerheim ihmisten edessä

Seta palkitsi vapautuspäivillään Jenni Vartiaisen tämän laulusta ”Ihmisten edessä” ja jakoi niin sanotun kunniarotan Raimo Ilaskivelle ja Gustav Hägglundille, jotka olivat paheksuneet Mannerheimia homoksi kuvannutta animaatiofilmiä. ”Ihmisten edessä” onkin kaunis biisi, mutta sen ilosanoman soisi toteutuvan myös todellisuudessa. Arkitodellisuudessa on harvinaista, että homoja tai lesboja kävelee käsi kädessä yhtään missään.

Luulen myös, että ”Ihmisten edessä” ei olisi mennyt läpi levy-yhtiöissä eikä radiokanavilla, jos siinä olisi puhuttu miesten välisestä rakkaudesta. Kappale soineekin radioissa vain siksi, että laulaja on nainen. Siten sen voi mieltää kertovan lähinnä naisten rakkaussuhteesta (jonka myös homoihin vihamielisesti suhtautuvat heteromiehet voivat hyväksyä ja kokea jopa kiihottavana). Niinpä katson, että todellinen vapautuminen ei ole vielä edes puolitiessään. Ja Hägglundin ja Ilaskiven Mannerheim-mielipiteistä olen lausunut käsitykseni jo aiemmassa blogissani, joten oikeaan osoitteeseen menivät rotat ja myrkyt.

Vaikka Hägglund ja Ilaskivi epäilemättä toimivatkin vyörytyksen primus motoreina, Seta unohti kritiikkinsä piiristä sensuurin operatiivisen suorittajan eli Yleisradion pääjohtajan Mikael Jungnerin (sd.), joka omalla aktiivisella päätöksellään siirsi kiistellyn Mannerheim-fiktion pois itsenäisyyspäiväksi aiotulta esityspaikalta. Kuinka Setalle voi tapahtua tällainen puolueellinen erehdys?

Jos kunniamainintoja on tapana antaa nimenomaan heteroille, minun mielestäni kunniarotan olisi voinut myöntää niille feministeille, jotka ovat saaneet aikaan sen, ettei miehillä ole enää juuri mitään oikeuksia sen enempää viranomaismenettelyissä kuin ihmisten edessäkään. Esimerkiksi tässä eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisussa selostetaan, miten eräs Helsingin yliopiston miespuolinen sosiaalipolitiikan professori oli mennyt virka-asemaansa, sähköpostiaan ja titteliään käyttäen nuhtelemaan erästä kaupungin sosiaalityöntekijää (nainen) siitä, että tämä oli ollut puolueellinen tehdessään huoltajuutta koskevia ratkaisuja eronneen naisen hyväksi ja tämän entistä miestä vastaan. Nähdäkseni professori oli tehnyt rohkeasti ja aivan oikein, mutta eduskunnan oikeusasiamies antoi hänelle siitä huolimatta huomautuksen.

Naisten vallankäyttö onkin merkittävä osa viranomaistoiminnan yleistä olemusta. Milloin olette nähneet naisten viimeksi kärsivän viranomaisten kohtelusta? He pikemminkin näyttävät nauttivan byrokratiasta, kun taas miehiä kohdellaan viranomaiskäytännöissä usein huonosti. Niinpä olisin itse mielelläni antanut asiallisen tiedon omenan jyväskyläläiselle miestutkijalle, Henry Laasaselle, joka kirjassaan Naisten seksuaalinen valta (Multikustannus, 2008) osoitti, että naiset tukevat toisiaan erilaisissa hyväsisarverkostoissa, toimivat toistensa eduksi viranomaismenettelyissä ja siirtävät haltuunsa varallisuutta ja tuloja perheissä.

Aikana, jolloin Judith Butleria jumalanaan palvova feministinen liike katsoo, että sukupuolikin on vain ”neuvottelua, politiikkaa ja siteeraamista”, on hyvä palauttaa mieleen J. F. Kennedyn virkaanastujaispuheessaan esittämä lause: ”Meidän ei pidä pelätä neuvotteluja mutta ei myöskään neuvotella pelosta.” Tämä siis kommenttina niille feministeille, jotka moittivat jatkuvasti miehiä mutta itse suhtautuvat kaikkiin miesten esittämiin rakkauden- ja huomionosoituksiin lähinnä seuraavankaltaisin repliikein, joista täyttyvät niin internetin chat-huoneet kuin työpaikatkin: ”En anna!”, ”En eti mitään!”, ”Varo, jos yritätkin miellyttää!” ja niin edelleen.

Ei vara venettä kaada...

... jos on varaa veneeseen. Mutta joskus vene voi kaataa varallisuuden. Kimi ja Tarja kilpailevat nyt muskeliveneillään, kun tasavallan presidenttiä kuljettamaan rakennettu Kultaranta VIII otettiin käyttöön. Yhdeksäntoistametrinen jahti on vain kymmenisen jalkaa lyhyempi kuin Räikkösen 72-jalkainen paatti, mutta se maksoi 1,9 miljoonan euron loppusummallaan ainoastaan runsaan puolet formulatähteä kyyditsevän venhon hinnasta. – Hyvä kauppa?

Kun maassa oli lamaa ja kurjuutta 1970-luvulla, Kekkonen teki symbolisen eleen ja vaihtoi Cadillacinsa Saabiin. Se antoi kansakunnalle viestin, että poliittinen johtaja tietää, missä mennään. Nytkin Eurooppa elää Yhdysvalloista leviävän laman kynnyksellä, ja ajan kysymys on, milloin 1990-luvun alkupuolen romahdus toistuu. Myös parikymmentä vuotta sitten Suomen kansa ja poliittinen sekä taloudellinen johto elivät yli varojensa roiskien rahaa muun muassa luksusveneisiin, joissa pääoma ei tuottanut lisäarvoa.

Moralisointia voidaan tietenkin pitää tylsänä, ja onhan valtiovieraiden kyydityksissä oltava jokin taso. Tätä osoittaa esimerkiksi ruotsalaisen museoaluksen äskettäinen vierailu Helsingissä. Mutta maassamme on myös ihmisiä, jotka asuvat pysyvästi veneiden alla. Todellisen poliittisen suuruuden ja kansansuosion voi saavuttaa vain vaatimattomuudella, ja siksi suosittelen sitä kaikille.

Nyt kun Finnjetkin menee rautanauloiksi, kukaan tuskin kaipaa 1970-lukua takaisin. Mutta selvää on, että Suomi ei pärjää myöskään muskeliveneiden sarjassa, sillä suurvaltojen johtajat voivat aina tuoda paikalle lentotukialuksensa. Elegantimpaa voisikin olla valtiovieraiden kuljettaminen jollain puuveneellä, johon liittyy romantiikkaa, ja siihen Suomen kaltaisella maalla on aina varaa.

Sarkastista on, että samalla, kun Helsingissä kärsitään asuntopulasta, kaupungissa on puutetta myös purjeveneiden ja luksusjahtien satamapaikoista. Katajanokan laiturissa nuo suomalaisten raharikkaiden suurveneet vievät sadoin metrein tilaa, eivätkä niitä tunnu edes käyttävän muut kuin kannella liikkuvat puunaajat. Liian suuret veneet ovat Suomen vesillä epäkäytännöllisiä, ja se on nähty useasti. On tietysti vaikea sanoa, millä paatilla presidenttiä ja presidentti-instituution arvovieraita pitäisi kuskata, kun Suomen merivoimatkin ovat lähinnä nimelliset. Joka tapauksessa Yhdysvallat on luopunut presidentin veneestä kokonaan, ja sen viimeiseksi käyttäjäksi jäi Jimmy Carter.

Julkisten rahojen roiskiminen kalliisiin edustusmenoihin ei ole niin harmitonta kuin näyttää. Jokainen turhuuteen laitettu lantti on väistämättä pois jostakin tärkeämmästä: sinulta ja minulta sekä ryysyrantaisen valtiomme velkojilta. Lisäksi edustusmenoihin tuhlaaminen on aina rituaalimaista ja toistaa primitiivisille kulttuureille tyypillistä fetisismiä. Omaisuuden tuhoaminen vallan ja vaikutuksen osoittamiseksi on samanlaista kuin alkukantaisten kansanheimojen taipumus neurooseihin, jotka niiden epäonnistuessa täytyy aloittaa aina uudestaan. Länsimaisissa korkeakulttuureissa puhutaan ”edustusmenoista”, kun taas pakanallisista kulteista puhuttaessa vastaavia asioita kutsutaan yksinkertaisesti tabu-uhreiksi.

En tiedä, olenko täysin mielikuvitukseton ihminen, mutta itse en ole oikein koskaan osannut orientoitua sen enempää muskeliveneiden kuin -autojenkaan maailmaan, saati niiden havittelijaksi. Sen sijaan lähtiessäni loppuviikosta Juhannuksen viettoon mieleeni tulee jotain aivan muuta, kuten Pave Maijasen ”Lähtisitkö”-laulun säkeet: ”Lähtisitkö silloin kanssani järvelle / sulle sukeltaisin helmen valkean / istuisitko kanssani keskipenkille / vastaisitko hellään suudelmaan.” Hyvää Juhannusta kaikille!

Ireland – Twelve points!

Euroopan unionissa on ollut se mukava puoli, että suurten ratkaisujen tekemiseen on vaadittu kaikkien jäsenmaiden hyväksyntä. Tämä on tarkoittanut, että yksikin maa on pystynyt eri mieltä olemalla kariuttamaan muutokset. Näin on kunnioitettu jäsenmaiden itsemääräämisoikeutta, eikä mitään osapuolta ole haluttu pakottaa mihinkään. Outoa sen sijaan on se, että aina, kun tämä järjestelmä toimii, EU:n korkeat poliitikot paheksuvat sitä.

Kun Ranskan ja Hollannin valistuneet kansat hylkäsivät sopimuksen Euroopan perustuslaista vuonna 2005, EU-myönteiset poliitikot katsoivat, että kansalla oli ”vääriä mielipiteitä”. Tämän uhmakkuuden merkiksi Suomen eduskunta ratifioi sopimuksen, vaikka se olikin jo käytännössä kumoutunut. Kun Irlanti kaatoi tänään niin sanotun Lissabonin sopimuksen (joka oli Euroopan perustuslakisopimus uudestaan käsittelyyn tuotuna), johtavat poliitikot ilmaisivat protestinsa kannustamalla muita maita hyväksymään sopimuksen edes rituaalisesti. Tämä on ristiriitaista unionin yhtenäisyyden kannalta ja herättää kysymyksen, eikö unioni olekaan sellainen yksimielinen muodostelma, jollaisena sitä pidetään. Ja kun se kerran ei sitä ole, niin miksi painostaa ketään yksimielisyyteen?

On selvää, että Suomen EU-myönteinen lehdistö kertoo Irlannin ratkaisusta korostamalla sen kielteisinä pitämiään puolia. Mutta se ei kerro esimerkiksi sitä, että perustuslaki on liittovaltiosopimus, joka saattaa velvoittaa jäsenmaita esimerkiksi sananvapautta kaventavaan ja kontrollia lisäävään yhtenäiseen lainsäädäntöön. Se ei kerro, että huippukokouksia johtava ”pysyvä puheenjohtaja” on eufemismi ”liittopresidentille”, aivan niin kuin ”ulkopolitiikkaa hoitava korkea edustaja” on kiertoilmaus ”liittovaltion ulkoministerille”.

Sen sijaan suurten lehtien linjaa myötäilevät kolumnistit ja kommentaattorit ovat päivitelleet, millä oikeudella pieni Irlannin kansa voi muka torpata ylevän EU-lain, jonka valmisteluun on käytetty tonneittain paperia ja tuhlattu vuosikaupalla aikaa. Voi ymmärryksen yksinkertaisuutta! Oikea kysymys on, miksi 450 miljoonaa Euroopan unionin kansalaista ei saa äänestää tästä asiasta, mukana viisimiljoonainen Suomi.

Mutta ei hätää. Kyllä tämäkin laki vielä uudestaan äänestykseen tuodaan ja äänestytetään Irlantia niin kauan, että kansa väsyy. Menetelmä on sama, jolla muuan viiksekäs valitutti itsensä valtaan vuonna 1933. Tämä on Coltti ohimolla harjoitettavaa demokratiaa.

Itse en kannata liittovaltiota, sillä en halua, että Suomesta tehdään EU:n osavaltio. Haittapuolena olisi ollut myös EU-parlamentaarikkojen lukumäärän vähentäminen, jolloin Suomi olisi menettänyt yhden paikan, eli väestöpohjaansa nähden suhteutettuna enemmän kuin suuret maat. Ja määräenemmistöpäätösten lisääntyminen olisi ollut sekin haitallista, sillä EU:sta olisi entistä helpommin voitu johtaa kansallisvaltioita koskevaa politiikkaa oikeus- ja sisäasioissa.

Tänään olikin varsinainen onnen päivä. Kiitoksia, keltit, kun ette olleet kilttejä! Kilttejä pitävät naapurinne, mutta he ovat skotteja.

Kuningas Suomeen?

Kokoomus ehdottaa nyt vallan riisumista presidentiltä. Puolueiden halu repiä presidentiltä poliittiset valtaoikeudet johtuu lähinnä yhdestä asiasta: kahden lautasen malli koetaan ongelmaksi Euroopan unionin kokouksissa. Sen sijaan suomalaisten omalta kannalta ei ole mitään ongelmaa siinä, että presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä valtioneuvoston kanssa.

Presidentin valtaoikeuksien vähentäminen on oudoksuttavaa siksi, että perustuslakiuudistuksen yhteydessä valtaa jo vähennettiin. Presidentin valitseminen säädettiin tapahtuvaksi kaksivaiheisessa kansanvaalissa kaiken demokratian varmistamiseksi. Lopulta presidentiksi nimitettiin myös nainen – kuin tasa-arvon takeeksi. Jos vallan riisuminen ei johdu nyt siitä, että presidentit ovat viime aikoina olleet matalan profiilin vallankäyttäjiä ja huonoja pitämään asemastaan kiinni, ovat valtaoikeuksien vähentämishankkeet demokratian kannalta kielteisiä. Vastaisuudessa ulkopolitiikkaa johtaisi valtioneuvosto lähes yksin. Valtioneuvoston kokoonpanoa taas ei valitse kansa, sen sijaan presidentin valitsee. Jos presidentin valtaoikeuksia vähennetään, kansanvalta ja demokratia heikkenevät, ja maamme ulkopolitiikan johtaminen siirtyy entistäkin harvempiin käsiin.

Ruotsin kuningas on tunnetusti vailla poliittisia valtaoikeuksia. Ja vielä enemmän: hän ei saa sanoa poliittisista asioista mitään joutumatta syytösryöppyjen kohteeksi. Jos Suomen presidentti riisutaan poliittisista valtaoikeuksista, hänestä tulee käytännössä vaalikuningas, joka voi toimia nimellisesti Puolustusvoimien ylipäällikkönä ja kumileimasimena. Ja onhan Kaarle XVI Kustaakin sekä maavoimien, merivoimien että ilmavoimien kenraali!

Eilen maahamme saapui Ruotsin prinssi Carl Philip, joka todellisuudessa oli Ruotsin kruununprinssi syntyessään tähän maailmaan vuonna 1979. Hän on nykyistä kruununprinsessa Victoriaa nuorempi, mutta Ruotsin tuolloinen laki määräsi kruununperijäksi kuninkaan esikoispojan. Lakia muutettiin pian Carl Philipin syntymän jälkeen niin, että myös esikoistytär voi periä kruunun, ja näin ollen Carl Philipiltä käytännössä riistettiin hänen kruununperimyksensä hänen eläessään. Lakiuudistus oli 1970-luvulle tyypillisesti feministinen eli tuon ajan käsityksen mukaan ”edistyksellinen”. Nykyään tuollaista edistyksellisyyttä voisi pitää jo taantumuksellisuutena, aivan kuten Ruotsin tasa-arvoviranomaisten päätöstä kastroida armeijan vaakunaleijonasta pippeli.

Osuin iltakävelylläni Eteläsatamaan, kun Carl Philipiä kuljettanut museolaiva Götheborg laski laituriin. Paikalla olleesta väkimäärästä päätellen Ruotsin kuninkaalliset nauttivat Suomessa suurta suosiota. Laiturilla käveli Ruotsin entinen tuleva kuningas. Jos Suomen lainsäätäjä tekee nyt tasavallan presidentille saman kuin Ruotsin parlamentti Carl Philipille eli kompromenttoi hänen asemansa, on kai sama, vaikka Suomeen valittaisiin kuningas. Mikäli Carl Philip on käytettävissä eli työttömänä, hän voisi sopia tehtävään hyvin. Kun Ruotsin ja Suomen talouseliitti muutenkin yhdistyy Björn Wahlroosin kestittäessä Kaarle Kustaata omissa salongeissaan, voisi pohjoismaisen talousyhteistyön merkiksi ajatella myös valtioiden fuusioimista.

Joka tapauksessa halu vähentää presidentin valtaoikeuksia kertoo siitä, että maassamme ei ole jämäkkiä poliitikkoja. Presidentin tulisi olla arvojohtaja ja poliittisen linjan vetäjä, jonka alta ei instituutiota tarvitsisi lopettaa.

Kohti Juhannustansseja

Tampereen käräjäoikeus tuomitsi Seppo Lehdon odotetusti rangaistukseen törkeistä kunnianloukkauksista. Tämä ei ollut yllätys, sillä käräjäoikeudet ottavat ja antavat päätöksensä suoraan valtionsyyttäjä Mika Illmanin kädestä. Sen sijaan prosessin yksipuolisuus ja rangaistuksen ankaruus saattavat oikeuden päätöksen kyseenalaiseksi. Illman ei nostanut syytettä Perussuomalaisen puolueen ehdokkaan ja Suomen Sisun puheenjohtajan, Teemu Lahtisen, puolesta, vaikka Lehto oli kirjoittanut myös hänen nimiinsä samanlaisen väärennetyn blogin kuin muidenkin. Toiseksi, Illman ja käräjäoikeus saattoivat ensimmäistä kertaa jonkun ihmisen kaltereiden taakse pelkistä sanoista.

Aikana, jolloin rattijuoppoudesta selviää sakoilla ja raiskauksesta ehdollisella, eikä tapon yrityksestäkään tule kuin päiväsakkoja, oikeus on vaarassa tehdä itsensä naurettavaksi ryhtymällä lähettämään linnan noita viimeisiä kylähulluja. Jos Lehto on esittänyt performanssinsa huumorimielessä, kyse on parodiasta, joka lähestyy taidetta omassa yliampuvuudessaan. Jos taas Lehto on ollut tosissaan, kyse on hänen henkisestä tasapainottomuudestaan.

Yhtä kaikki, kahden vuoden ja neljän kuukauden vankeustuomio on kohtuuton teon motiiveihin ja vakavuuteen nähden, sillä yksikään hänen tuotoksistaan ei ole ollut uskottava, eikä niitä siten ole voitu pitää kenenkään ihmisen itse tekeminä. Huomiota herättävää on, että lehti mainitsee Lehdon kirjoitusten kohteena olleen useita virkamiehiä, mutta syytettä ei nostettu sellaisen kansalaisen puolesta, jonka pitäisi nauttia laajempaa yksityisyydensuojaa kuin virkamiesten. Syynä lienee Lahtisen perussuomalaisuus, joka ei Illmanin mielestä nauti samanlaista yhdenvertaisuutta kuin virkamiehet itse.

Poliittisten tuomioiden aiheuttaman ongelman ydin paljastuu, jos niitä verrataan muutamiin muihin ajankohtaisiin tapahtumiin. Nämä jäävät vaille juridista tuomiota, ja asiat kuitataan pelkiksi poliittisen legitimaation ongelmiksi, vaikka juuri ne ovat juridista oikeutusta ensisijaisempia ja tärkeämpiä. Sinänsä harmiton huutelija pantiin nyt linnaan, mutta Kehittyvien Maakuntien Suomen tuella istuvat poliitikot saavat jatkaa toimintaansa ilman mitään seurauksia. Ja juhannustanssit jatkuvat.

Aalto nousee nimien merestä

Ensin se oli huippuyliopisto. Sitten vääräleuat sanoivat, että kyseessä on huiputusyliopisto, sillä eihän kolmesta keskinkertaisesta korkeakoulusta tule yhdistämällä huippuyliopistoa, paitsi tietysti määrällisesti arvioiden. Sen jälkeen fiksut kehittivät hienommalta kuulostavan termin ”innovaatioyliopisto”. Koska hallinnollinen uudistus ei tuota kuitenkaan sisällöllisiä oivalluksia vaan kuluttaa ihmisten energioita ja jarruttaa siten ajattelun kehittymistä, ei innovaatioista puhuminenkaan tuntunut oikealta. Sitten sanottiin vain akateemisen kiperästi: ”yliopistokonsortio”.

Nyt hankkeelle on annettu virallinen nimi: Aalto-korkeakoulu. Nimitys on huono, sillä siinä on sana ”korkeakoulu”. Kun entiset opistot muutettiin ammattikorkeakouluiksi, korkeakoulun käsite koki valheellisessa koulutuspolitiikassa samanlaisen inflaation, joka on kohdannut myös tutkintoja. Korkeakoulun käsitettä käyttävät nyt entiset opistot kääntäen sen sanaksi ”university” omilla englanninkielisillä kotisivuillaan. Siten ne antavat harhaanjohtavan kuvan asemastaan. Mutta korkeakoulun käsite on ongelmallinen myös Suomessa toimivien oikeiden yliopistojen kannalta.

Jos tavoitteena on lisätä poikkitieteellisyyttä ja -taiteellisuutta, yleiskielen sana ”aalto” kuvannee sitä yhtä hyvin kuin taloudenkin konjunktuureja. Sen sijaan yhden henkilön nimeen vannovaa ajattelua on syytä pitää auktoriteettikeskeisenä. Se puolestaan on kaiken luovan ja innovatiivisen toiminnan vastakohta. Tällaista innovatiivisuudella hehkuttamista pidettäneenkin yllä vain Pekka Himasen saarnaaman ”luovan talouden” ideologian puolustamiseksi ja hänen henkilökohtaisen asemansa takaamiseksi eli siksi, että hänen kaltaisillaan virkamiehillä näyttäisi olevan yhdistämisen kanssa kädet täynnä työtä. Todellisuudessa kyseessä on pelkkä kupla. Katso vaikka jutun yleisökommentteja ja kuuntele taiteilijoiden mielipiteitä.

En arvosta kovin paljon myöskään John Harvardin mukaan nimettyä Harvardin yliopistoa, vaikka se on vuodesta toiseen rankattu maailman yliopistojen ykköseksi. Tämä johtuu siitä, että kyseinen yliopisto ostaa yritysten rahoilla nobelisteja riveihinsä monien muiden amerikkalaisten yliopistojen tapaan. Alvar Aalto oli sentään humanistina tunnettu arkkitehti, jonka työt osoittavat, että kansallisia aiheita hyödyntävistä tieteen ja taiteen yhdistelmistä tulee aina klassikoita. Sen sijaan John Harvard oli englantilainen pappi, eli tieteelle vieraan ideologian edustaja. Vaikka Alvar Aalto olikin aikalaiskriitikoitaan parempi ja häntä haukkuivat lähinnä sosialistista realismia kannattavat politrukit, en siltikään kannata yliopistojen nimeämistä henkilöiden mukaan. Oma filosofinkantani puolustaa teonsanoja ja on tällä kertaa sama kuin islamilaisen oppineen Ibn ul-Arabin: ”Oi Allah, vapauta meidät nimien merestä!”

Rikastumisen miljoonapommi

Helsingin Sanomien toimittajien täytyy olla kesälomalla eikä tilalle ole saatu ketään monikulttuurisuusmyönteistä kesätoimittajaa, sillä Taloussanomat on ottanut tehtäväkseen päästää ilmoille todellisen monikulttuurisuustruuttauksen. Lehti väittää, että Suomi tarvitsee henkitoreissaan kamppailevan työvoimapulan voittamiseen jopa 2 000 000 maahanmuuttajaa! (Määrä lähestyy Suomen koko tämänhetkistä työssä käyvää työvoimaa, joka on 2,5 miljoonaa henkeä.) Jutun kuvituksena on afrikkalaista alkuperää oleva kulttuuririkastuttaja ikään kuin muistuttamassa, että pätevää työvoimaa ei voitaisi saada mistään muualta kuin kolmannesta maailmasta edes siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että sitä jostain syystä tarvittaisiin.

Kyseisellä uutisella ei ole tietenkään mitään todellisuuspohjaa. On syytä muistaa, että työvoimapulaa pitää paikata maahanmuutolla vain, jos työvoimapulaa todella esiintyy, jos työvoimapula estää talouskasvun, jos huoltosuhde maahanmuutolla paranee ja jos suomalaiset ihmiset yleensäkin haluavat maahanmuuttoa. Koska maahanmuuttajien keskuudessa huoltosuhde on paljon huonompi kuin kantaväestön keskuudessa ja koska myös työllisyys on maahanmuuttajien keskuudessa kantaväestöä olennaisesti alempi, ei maahanmuutolla voida korjata huoltosuhdetta eikä siten varmistaa talouskasvua. Näin ollen maahanmuutto on väärä lääke, mutta se on väärä lääke myös väärään tautiin.

Totesin jo tutkimuksessani Työttömän kuolema (Yliopistopaino 2005), että suurten ikäluokkien eläköityminen ei aiheuta sellaista uuden työvoiman tarvetta, kuin on oletettu. Työpaikkojen määrä ei näet pysy vakiona, vaan vähenee. Varsinkin julkisesta hallinnosta lopetetaan virkoja sitä mukaa, kun niiden ainoa ylläpidon syy jää eläkkeelle tai kuolee. Virkoja siis pannaan kiinni, mikä on hyväkin, sillä niin sanotuille suuren syntyvyyden ikäluokille (jotka tunnetaan myös pullamössösukupolvina), perustettiin uusia virkoja julkista sektoria laajentamalla 1970-luvulla niin, että siitä syntyneitä laskuja meidät nuoremmat pakotetaan maksamaan vielä pitkään.

Suomessa voi olla kysyntää ammattitaitoisesta työvoimasta, mutta sitä ei saada Afrikasta eikä Euroopan takapihoilta. Muualta taas ei ole ketään tarjolla, ja kouluttaminen on liian hidasta ja kallista. Monilapsiset maahanmuuttajaperheet heikentävät huoltosuhdetta. Niin lapset kuin jatkuvasti raskaana olevat naisetkin ovat huolehdittavia. Myös suuri osa maahanmuuttajamiesten ammateista keskittyy heidän omien kulttuuripalvelujensa ympärille eli tulkkien, naapuruussovittelijoiden, imaamien ja korukauppiaiden ammatteihin. Esimerkiksi somaleista noin yksi kymmenestä käy jossakin sellaisessa työssä, joka ei ole joko heidän oma elämäntapa-ammattinsa tai yhteiskunnan perustama suojatyöpaikka.

Joku työnantajataho voi tietysti vedota ahneuksissaan ”työvoimapulaan”, mutta sen hän tekee vain saadakseen maahan halpatyövoimaa, joka suostuu työskentelemään alle minimipalkan. Keskeinen poliittinen kysymys on, haluammeko me kantaväestöön kuuluvat suomalaiset tähän maahan suurta ulkomaalaisten ryhmää edes siinä tapauksessa, että talouskasvumme ilman sitä pysähtyisi. Todennäköisesti se ei pysähtyisi kuitenkaan maahanmuuton loppumiseen vaan pikemminkin sen jatkumiseen, sillä kokemukset maahanmuutosta ovat olleet huoltosuhdetta ajatellen huonoja myös muissa länsimaissa.

Mutta siinäkin tapauksessa, että talouskasvu tyrehtyisi työvoiman ja kulutuksen vähenemiseen, on syytä ajatella, kumpi on tärkeämpää: sekö, että maamme säilyy väestöllisesti yhtenäisenä ja tyydymme nykyiseen rikastumisen tasoomme, vai se, että ulkopolitiikkamme keskeinen tulos eli kansallinen yhtenäisyys hajotetaan, lähiömme slummiutetaan ja maahamme muodostuu etnisistä kansanryhmistä koostuva eripurainen väestö, eikä huoltosuhteemme siltikään parane. Tässä olisi ajateltavaa Taloussanomien toimitukselle ja puolueille. Ikävää, että julkista ja filosofista arvokeskustelua tästä asiasta ei saa käydä sen enempää puolueissa, mediassa kuin kansalaiskeskusteluissakaan, vaikka suurella osalla ihmisistä on asiaan selvästi pohdittu kanta, aivan kuten Taloussanomien jutun yleisökommenteistakin käy ilmi.

Valtaapitävien poliitikkojen ja Sanoma-lehtien harjoittama työvoimapulalla spekuloiminen on tehnyt julkisessa sanassa esitetyistä väitteistä ja niiden kansalaiskommenteista eräänlaista ping pongia. Ensin joku Thors esittää perättömän ja vailla mitään itsereflektiota olevan väitteen maamme ulkomaalaistamisen välttämättömyydestä, ikään kuin kyseessä olisi luonnonlaki. Sitten se kumotaan sekä oppineiden vastauksissa että kansalaisten mielipiteissä. Ja sen jälkeen tulee joku viranomainen, kuten vähemmistövaltuutettu tai valtionsyyttäjä, joka pyrkii estämään järkiperäisen ja maahanmuuttokriittisen keskustelun syytteellä uhaten.

Ping pong todennäköisesti jatkuu niin kauan, kunnes monikulttuurisuuden tarpeellisuutta puolustelevat poliitikot ja muut tasa-arvodiktaattorit heräävät huomaamaan, kuinka suuri poliittinen voima meidän omasta kulttuuristamme ja työvoimapoliittisista eduistamme kiinni pitävä enemmistömielipide todella on.

Eräs syy huoltosuhteen ongelmiin on feministinen liike. Suomalainen heteroseksuaalinen väestö ei lisäänny tarpeeksi, koska naiset kokevat lasten synnyttämisen ja hoitamisen uhraukseksi, joka syrjäyttää heidät ammatilliselta uralta. Niin ei tarvitsisi välttämättä olla, eikä nykyaikana olekaan.

Keskeinen kysymys on, miksi suuret ikäluokat eivät hoitaneet huoltosuhdetta kuntoon omaa lapsilukuaan lisäämällä? Ensin he ahmivat itselleen virat ja varat julkisen sektorin työpaikkoja sekä byrokratiaa lisäämällä, jolloin kansantuote aleni. Sitten he kellottelivat valtion ja kuntien viroissaan neljäkymmentä vuotta – eihän velttoa mihinkään pienfirmaan sisään saa.

Nyt he haluavat pakottaa nuoremmat toimimaan omana lypsylehmänään koko kolmikymmenvuotisen eläkkeellä olonsa ajan, jolloin nuorison mahdollisuudet omien lasten hankintaan entisestäänkin heikkenevät. Kansallisen köyhtymisen ja huoltosuhteen suurin syypää on 1940- ja 1950-luvulla syntynyt protesti- & partaturilassukupolvi, joka uhkasi maatamme sosialismilla, raunioitti huoltosuhteen mukavuudenhalullaan ja ongelmien aktualisoituessa haluaa muuttaa maamme monikulttuuriseksi etnohelvetiksi maahanmuuttoa lisäämällä.

Spes patriae

Olin tänään pyöräilemässä Itäkeskuksessa ja osuin pahamaineisena pidetylle Tallinanaukiolle. Mieluiten käyttäisin jotain muuta sisääntuloreittiä, sillä alue on slummiutettu värikylläisellä ja monenkirjavalla kulttuurilla, ja tunnelma on aidosti ”etninen”. Mutta rakennukseen ei pääse luontevasti sisään juuri muuta kautta.

Panin merkille, että islamilaisen puolueen Abdullah Tammi oli aloittanut kunnallisvaalikampanjansa ja saarnasi megafoniin rakennuksen edessä olevalla torilla mukanaan pari kuulijaa. Ohitettuani porukan ja lähestyessäni sisäänkäyntiä korviini alkoivat kantautua oven edessä kerjäävän huilunsoittajan sävelet. Joko taas näitä kerjäläisiä?! Korvani alkoivat kuitenkin lähes valua laavaa, kun viisissäkymmenissä olevan suomalaisen muovihuilusta luikertelivat Sibeliuksen Finlandian sulosävelet: ”Oi Suomi katso, sinun päiväs koittaa...” Ja vieläpä täysin virheettömästi.

Siinä, missä entinen palomies Tammi kärsii New Yorkin terrori-iskun aiheuttamasta Tukholma-syndroomasta ja on siis mennyt vastustajan puolelle, siinä suomalaisen huilunsoittajan Finlandia oli eräänlainen vastaprotestin muoto. Monikultturistetuissa lähiöissä kantaväestö ja maahanmuuttajat (sekä heidän suomalaiset edustajansa) ottavat nyt yhteen. Tällaisenko tilanteen me Suomeen haluamme? Mikäli emme, ei ole syytä kuunnella periaatteellisella tasolla liikkuvia vaalipuheita, vaan äänestää suoraan sellaista puoluetta ja henkilöä, joka vastustaa kyseisiin ongelmiin johtavaa politiikkaa sekä korjaa niitä.

Kurjaa, että Helsingin Sanomat raportoi poliisin viikontakaisesta telttailupartiosta Tallinanaukiolla jälleen niin puolueellisesti kuin voi – ja tietysti pyrkimällä syyllistämään suomalaisia kantaväestöön kuuluvia ihmisiä. Miksiköhän muuten kaikista pääkaupunkiseudun kauppakeskuksista järjestyksenpidoltaan ongelmalliseksi on osoittautunut vain Itäkeskus, jossa on paljon maahanmuuttajia, kun taas Vantaan Jumbossa, Espoon Sellossa ja Matinkylän Omenassa, joita kansoittavat etupäässä suomalaiset, vastaavia ongelmia ei ole?

Tänään on koulunpäätös- ja lakkiaispäivä, joka näkyi myös katukuvassa, kun pyöräilin takaisin kantakaupunkiin. Onnea kaikille tuntemilleni gay-pojuille ja samalla tietysti muillekin uusille ylioppilaille, jotka saavat painaa päähänsä valkolakin länsimaiseen rationalismiin vihkimisen merkiksi ja osoitukseksi siitä, että he kuuluvat isänmaamme parhaimmistoon. Onnittelen myös kaikkia niitä, jotka eivät (vielä) päässeet ylioppilaiksi. Toivottavasti olette valinneet rohkean elämän.

Kun sotilas muuttaa maata

Eräs tapa hallita ja johtaa ihmisiä armeijassa on redusointi. Sillä tarkoitetaan ihmisten riisumista persoonallisista piirteistä ja heidän palauttamistaan samalle viivalle muiden kanssa. Tavallaan se on valheellista, koska ihmiset ovat mitä ovat. Mutta armeijassa ihminen laitetaan myös kokonaan uusien arviointiperusteiden eteen, jotka ovat tietysti tekaistuja, ja siitä kertoo armeijalle tyypillinen pakottaminen. Mutta tällä tavoin heidät saadaan joka tapauksessa näyttämään alkutekijöissään olevilta.

Armeijaa on aina pidetty hyvänä sopeuttajana, mikä ei ole ihme, koska se perustuu pakkoon. Ja jalomielisenä johtajana pidetään sellaista, joka antaa kaikille saman tilaisuuden. Niinpä armeijaa voisi pitää myös hyvänä monikulttuurisena integroijana. Ihailen sitä tapaa, jolla maahanmuuttajat suorittavat asevelvollisuuden Suomen Puolustusvoimissa. Samoin ihailen Juhani Kaskealan ennakkoluulottomuutta. Helsingin Sanomien siteeraaman tv-kommentin mukaan hän sanoi näin:

”On todella ilo käydä harjoituksissa seuraamassa, kun somalinuorukainen ryhmänjohtajana johtaa tykkiryhmää, jossa on harjatukkaisia suomalaisia perinteisiä julleja, ja kun homma näyttää vielä toimivan erinomaisesti.”

Ajatus olisi hyväksyttävä, jos sitä ei leimaisi keinulautaefekti, jonka mukaisesti yhden ryhmän mainetta koetetaan kohottaa toisen kustannuksella. Aristoteles sanoi sitä aikoinaan hybrikseksi, joka ”Ars Rhetorica”-kirjan kohdan 1378b mukaan tarkoittaa sitä, että joku ihminen ylentää itseään alentamalla muita. No, se on kenties tyypillistä armeijalle kokonaisuudessaankin, mutta eikö tuo komentajan sitaatti ole kuitenkin omiaan jakamaan ryhmää? Siteeraan vastaukseksi Helsingin Sanomien anonyymin kommenttikirjoittajan ajatusta, jonka hän puolestaan esitti näin:

”Entä jos Kaskeala olisi sanonut: ’On todella ilo käydä harjoituksissa seuraamassa, kun harjatukkainen suomalaisnuorukainen ryhmänjohtajana johtaa tykkiryhmää, jossa on käkkärätukkaisia somalialaisia julleja, ja kun homma näyttää vielä toimivan erinomaisesti’? – Niin kauan, kun Kaskeala ei voi sanoa ääneen tällä jälkimmäisellä tavalla, tai Viivi Avellan ei voi kertoa miesmaustaan herättämättä protestiaaltoa, yhteiskunnassa on rasismia – kantaväestöä kohtaan.”

Todellakin: jos luontaisista ominaispiirteistä ei voi mainita molemmin puolin ja esimerkiksi leikillisesti ilman että joutuu tulikivenkatkuisten syytösten kohteeksi, se on merkki siitä, että ihmisten persoonalliset piirteet ovat heille jotenkin vaivaksi. Aitoa tasa-arvoa ilmentäisi se, että poliittisesti korrektia balanssointia (kuten komentajan kannanotossa) ei tarvittaisi.

Onpa sotilaiden etnisten taustojen kanssa niin tai näin, maanpuolustustahdon tärkein motiivi on sotilaan ja kansakunnan oma intressi eli etu. Pelkkä yhteenkuuluvuuden tunne ei vielä riitä, jos valtioiden välillä vallitsee aito konflikti. Puolustaisiko esimerkiksi venäläinen maahanmuuttaja Suomea Venäjää vastaan? Entä muslimi, jos Suomi Naton jäsenenä tai muulla tavoin joutuisi sotaan esimerkiksi Turkin, tai Turkin integraation jälkeen lähinnä seuraavien rajanaapurien eli Iranin, Irakin tai Syyrian kanssa? Islam kieltää muslimia nostamasta asetta uskonveljeään vastaan. Olisiko silloin hyvä, jos armeijamme olisi maailmankatsomuksellisesti kovin hajanainen tai peräti maahanmuuttajajohtoinen? Hienoa kuitenkin, jos kokemukset ovat tähän asti olleet hyviä!

Viisumitta Viipuriin?

Alexander Stubbin halu poistaa viisumipakko Suomen ja Venäjän väliltä on samanlainen kuin Leonid Brezhnevin pyrkimys poistaa aikaa myöten koko raja. Ei ole oletettavaa, että viisumivapaus edistäisi Venäjän demokratisoitumista, joten Stubbin perustelut ovat kestämättömiä. Ne voinevat perustua vain siihen väärinkäsitykseen, että Suomi pystyy opettamaan Venäjälle, kuinka demokratisoidutaan. Ja juuri kun Paavo Lipponen totesi, ettei Venäjälle pidä saarnata edes ihmisoikeuksista.

Omasta mielestäni Suomi voisi kyllä muistuttaa Venäjän sitoutumisesta kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Mutta kukaan ei voi opettaa venäläisille demokratiaa vain rajoja madaltamalla. Oikea järjestys olisi seuraava: maassa pitää ensin vallita demokraattiset ja oikeudenmukaiset olot, ja vasta sen jälkeen voidaan harkita, onko syytä lisätä liikkuvuutta.

Ikävää, että Helsingin Sanomat tempaisee taas maahanmuuton ja monikulttuurisuuden puolesta esittämällä päivän kysymyksensä muodossa ”Ilahtuisitko mahdollisuudesta matkustaa viisumitta Venäjälle?” Asian ydinhän ei ole tämä, sillä Suomessa on vaivaiset 5 miljoonaa mahdollista turistia mutta Venäjällä 143 miljoonaa. Kysymys pitäisi esittää muodossa: ”Ilahtuisitko maahan pyrkivistä kymmenistä, jopa sadoista tuhansista venäläisistä, joita Lappeenrannan kaupungissa on jo nyt niin paljon, ettei suomen kieltä kuule muualla kuin sankarihautausmaalla?”

Viimeksi Venäjältä tultiin Suomeen ilman viisumia jatkosodan aikaan. On syytä muistaa, että jos Viipuri kuuluisi edelleen Suomelle (kuten kuuluisi), niin viisumia siellä käymiseen ei tarvittaisi. Koska Viipuri on edelleen miehittäjän hallussa, venäläisten tavoitteeseen saavuttaa helpompi oleskeluoikeus myös muualla Suomessa ei pidä suostua. Olisi myös outoa, jos Suomi ainoana EU-maana yksin luopuisi viisumikäytännöstä suhteessa Venäjään. Kaikki maat, joilla on jotain suojeltavaa, kuten Yhdysvallat, pitävät yllä sekä viisumipakon että tiukat maassaoleskelumuodollisuudet työskentelylupineen.

Niin kauan kuin Suomen ja Venäjän välillä vallitsee syvä elintasokuilu, Suomi on liian houkutteleva kohde niille lähes viidelle miljoonalle ihmiselle, jotka asuvat jo yksinomaan Pietarin alueella. Tulijoita Venäjältä on tähänkin asti riittänyt. Stubbin ehdotus paljastaa hänen katteettoman idealisminsa, jota ehdin ounastella jo eräässä edellisessä blogissani. Noiden ”asiantuntijoina” pidettyjen virkamiespoliitikkojen ”pätevyys” ei taidakaan olla mitään muuta kuin heille suopeiden kollegojen hyväksyntää sen johdosta, että nämä haluavat edistää monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa.

Olen usein ihmetellyt, mihin tuo Euroopan unionissa koulutettu poliitikkokunta tätä maata oikein ajaa ja kenen eduksi. Euroopan integraatio olisi sujunut hyvin, jos se olisi jäänyt pelkäksi taloudelliseksi liitoksi. Ongelmia EU aiheuttaa pyrkiessään sosiaalisesti yhtenäiseksi eli etnisesti hajanaiseksi unioniksi, joka ei koostukaan enää vain talousliberalismista vaan valitettavasti myös sosiaaliliberalismista, joka maahanmuuton muodossa aiheuttaa etnisiä ristiriitoja. Pelkkä taloudellinen unioni olisi voinut vielä toimia.

Kun Euroopan maiden välillä ei tarvitse kommunismin kukistumisen vuoksi enää käydä ideologista sotaa, niin poliitikkokunta on nyt löytänyt keinon tuottaa sellaisia valtioiden sisäisiä demografisia ja etnisiä muutoksia, jotka johtavat riitoihin kansallisvaltioiden sisäpuolella. Pahimmassa tapauksessa väestöjen sekoittamisesta ei ole pitkä matka siihen, että piikkilanka-aitoja aletaan pystyttää kansalaisyhteiskuntien sisälle aivan spontaanisti. Eikä siitä ole pitkä matka vainoihin eikä vihaan. Ja kaikki tämä ihan luonnollisena seurauksena ja ihmisten henkilökohtaisina reaktioina kyseiseen politiikkaan ilman, että sitä aiheuttaa kukaan tai mikään. Ainakaan sitä ei tunnusta aiheuttavansa kukaan poliitikko itse. He yleensä kääntävätkin selkänsä heti havaittuaan työnsä tulokset.

Tuomitsijat kiimoissaan

Lapsiporno näyttää tunkevan esille kaikkialla maailmassa. Nyt poliisi sulki taidenäyttelyn Australiassa lapsipornoepäilyn vuoksi. Lasten ja nuorten seksuaalisuus ahdistaa monia ihmisiä. Viranomaisvalta puolestaan käy sotaa alastomien lasten esittämistä vastaan, mikä on ristiriitaista, sillä alastomat lapset eivät katoa maailmasta, vaikka heidän esittämisensä kiellettäisiin tuhanteen kertaan.

Ehkä onkin niin, että lapsiporno on osa todellisuutta eikä vain taidetta. Ehkä lapsipornon näkyvyys taiteessa kertoo siitä, että asia koetaan esteettiseksi. Ehkä ihmisten tuomiomieli kertookin heidän omista peitellyistä intohimoistaan lapsipornoa kohtaan. Ehkä koko ilmiön tuomitseminen on turhaa, ja jokainen ihminen pitäisi pakottaa kulkemaan sellaisen tunnelin läpi, jonka seinillä olisi pelkkää lapsipornoa ja vielä tunnelin päässäkin eteen lävähtäisi lapsipornokuva niin, ettei sitä kerta kaikkiaan voisi olla näkemättä. Näin ihmiset voisivat kenties oivaltaa, että myös lapsiporno on ihmisten eli heidän itsensä tekoa. Vai kuinka?

Miksi muuten alastomat lapset koetaan pornoksi? Alastomuus voi liittyä seksiin, mutta seksuaalisuus ei ole välttämättä pornoa eli ”vääräksi” tai ”pahaksi” koettua seksuaalisuutta. Ja mikä tekee seksuaalisuudesta ”väärää” tai ”pahaa”? Monissa kulttuureissa lasten avoin seksuaalisena olo on koettu luontevaksi osaksi yhteiskuntaa, ja sitä on pidetty kauniina, kuten antiikissa. Koska tuolloin ei tunnettu valokuvaustekniikkaa, kauniista nuorista veistettiin kauniita alastonpatsaita, joita on museoissa tänäkin päivänä.

Vaikka ne esittävät alaikäisiä, kukaan ei pidä niitä pornona saati tuomittavina. Jos lapsiporno olisi niin tuomittavaa kuin viranomaisvalta sitä pitää, kieltää ei täytyisi vain materiaalisia kuvia vaan myös ihmisten mielikuvat, sillä kuvien valmistushan alkaa mielikuvista. Koska mielikuvat kuuluvat todellisuuteen, viranomaisvalta koettanee kieltää osan todellisuudesta.

Kun Sanoma Oy:n It-viikko hehkuttaa, että joku amerikkalainen oli saanut 200 vuoden vankeustuomion pelkästään 20:n verkosta imuroimansa lapsipornokuvan hallussapidosta, on tuomitseminen kerrassaan hullua ja kääntyy itseään vastaan. Entä kumpi teki enemmän väärin, se 26-vuotias mies, joka harjoitti nettiseksiä 15-vuotiaan kanssa, vai se äiti, joka vakoili poikansa tietokonetta?

Oma päätelmäni on, että kultainen kuohitsija äiti teki väärin, sillä hän nolasi poikansa aiheuttaen hänelle kenties koko elämän kestävän trauman, ja saattoipa hän myös tuhota orastavan rakkaussuhteen, sillä toista nuorta miestä uhkaa kauhea 20 vuoden vankeustuomio. Viranomaisten toiminnassa syyllisyys oli taaskin nähty täysin nurinkurisesti, eikä teon tuomittavuus ole missään suhteessa siitä langetettavaan rangaistukseen. Tuomion takaa paistaakin yleinen homovastaisuus, jota voidaan harjoittaa pedofiilijahdin varjolla.

Ja entä tuomitsijat itse? Tämän uutisen mukaan muuan kalifornialaistuomari piti itse hallussaan lapsipornoa, minkä vuoksi hänet passitettiin vankilaan kahdeksi vuodeksi ja kolmeksi kuukaudeksi sekä ”rekisteröitymään seksuaalirikolliseksi koko loppuelämäkseen”. Niin: tuomiomieli edeltää usein omien intohimojen paljastumista.

Arvostellessani yllä mainittuja asioita korostan, että en ole pedofiili enkä ole syyllistynyt mihinkään rikolliseen tekoon. Mutta homoseksuaalina pidän tuota elinkautisten leimojen ja tuomioiden jakelua hirvittävänä fasismina, aivan samanlaisena, jollaista oli myös homojen käytännöllinen tuomitseminen rikollisiksi ja sairaiksi ”koko loppuiäkseen”. Seksuaalisuus kaikissa muodoissaan on luonnollinen osa elämää ja se on sisäänrakennettuna ihmisyydessä sinänsä.

Rumat ja pahat 18-kesäiset?

Taiteilija Ulla Karttunen jätettiin sitten tuomitsematta, vaikka hänen todettiinkin syyllistyneen lapsipornon levittämiseen. Kyllä nyt pyörivät kukkahatut katsomossa, ja virkkuumummut pudistelevat päätään liian lievänä pidetyn tuomion vuoksi! Myös Karttunen on tyytymätön ja aikoo uutisen mukaan valittaa, sillä epäselvä ratkaisu jättää hänet kansantribuunin tuomittavaksi ja toisaalta salaa itse taideteoksen, vaikka sen materiaali on periaatteessa kenen tahansa haalittavissa netistä.

Kehnoa on, että Helsingin Sanomien ”kulttuuriraati” alistui madaltamaan asiaa koskevan filosofisen kysymyksen pelkälle normatiiviselle tasolle ja suostui vastaamaan toimituksen kysymykseen siitä, saako taiteilija rikkoa lakia. Vielä kehnompaa on, että 42 prosenttia kielsi teon oikeutuksen.

Totuus on, että lait ovat pelkkiä viitteellisiä, sattumanvaraisia ja kulttuurisidonnaisia luomuksia, jotka toteuttavat milloin enemmistöjen tai vähemmistöjen ja milloin taas diktaattorien tahtoa. Esimerkiksi homoseksuaalisuutta pidettiin ja pidetään edelleen monessa maassa rikoksena, vaikka kriminalisoimiselle ei ole koskaan ollut mitään järjellisiä perusteita. Ajattelevien ihmisten ei tulekaan pitää lakeja auktoriteetteinaan eikä kunnioittaa lakeja lakien itsensä vuoksi. Jos lakeja ei saisi rikkoa eikä kyseenalaistaa, myös lakien muuttaminen tulisi mahdottomaksi.

Entä sitten Karttusen niin sanottu rikos? Ulla Karttunen keräsi aineistonsa laillisilta pornosivustoilta, joten on ilmeistä, että poliisin takavarikoima porno ei edes ollut mitään lapsipornoa. Mutta sitähän me emme saa tietää, koska työtä ei saa esittää. Myös viranomaisvaltaan voisi luottaa vasta, jos tuomioistuin suostuisi esittämään aineiston julkisesti.


Mitä se oli?

Huomionarvoista on, että Karttunen pyrki puolustautumaan kääntämällä pornografian esittämisen ”ilmiantamiseksi”, mutta totesi, ettei kyse edes ole ”traditionaalisesta pedofiilien harrastamasta lapsipornosta”, vaan hänen ilmiantonsa kohdistui ”vapaapääsyisiin sivuihin, jotka toimivat mainoksina maksullisille pornosivuille”. Hän puolustelee turhaan.

Koska kyseessä ovat maksulliset ja kaupalliset sivut, on erittäin epätodennäköistä, että niillä olisi lapsipornoa. Viranomaiset nimittäin valvovat ulkomaisia sivustoja jo kattavasti, eikä ole uskottavaa, että mikään markkinalogiikka ohjaisi ylläpitäjiä esittämään laitonta materiaalia, kun kuluttajat on pakotettu haluamaan nimenomaan laillisia kuvia. Joten mitä tuo lapsipornona pidetty aineisto oikeastaan oli?

Minulla on syytä uskoa, että ”lapsipornona” pidettiin taaskin vain tuota jutussa mainittua ”teinipornoa”. Nuorten täysi-ikäisten pornografinen esittäminen saadaan näyttämään ”laittomalta” vain, jos viranomainen haluaa kuvat sellaisiksi tulkita. Koska nuoria 18–20-vuotiaita esittävä teiniporno on kaikeksi onneksi vielä laillista ja koska useimmat ihmiset haluavat katsella nimenomaan tuon ikäisten teinien kuvia, on kyseisen ”teinipornon” poisriipiminen pelkkää ahdasmielisyydestä johtuvaa suuripiirteisyyttä. Sen takana puolestaan pesii yleinen seksinvastaisuus, kuten nähtiin jo poliisin laitettua sensuurilistalleen suuren osan internetin laillisista homopornosivuista.

Oikeudessa puolustautuessaan Karttunen on viranomaisten itsensä tavoin sekoittanut ”teen”-maininnalla markkinoitavan laillisen pornon lapsipornoon. Sekä viranomaiset että Karttunen ovat sillä tavoin luomassa ajojahteja, joiden uhreiksi joutuvat paitsi he itse, myös yleiset kansalaisvapaudet. Heidän hyökkäyksensä kohdistuu miehiin, joita feministinen liike on jo pitkään halunnut syyllistää katseen avulla tapahtuvasta kauneuden ihailusta. Ja pornonhan erottaa tavanomaisesta seksuaalisuudesta pornoksi vain siihen liittyvä kristillinen ja tuomitsevan kielteinen mieli: siis seksuaalisuuden leimaaminen ylipäänsä ”pahaksi”.


Porno on todellisuudessa

Moraalin kannalta on tietysti samantekevää, onko kuva laillinen tai ei, kunhan se on eettinen, eli sen tekemiseen ja esittämiseen ei liity vastentahtoisuutta. Filosofiselta kannalta keskeisiä ovat siis pornoon liittyvät merkitykset, eikä ikärajoilla pidä olla sellaista ehdotonta asemaa kuin positivistinen lainsäädäntö koettaa niille asettaa. On myöskin mahdotonta ajatella, että kenenkään kiinnostus tai kypsyys päättyisi tai alkaisi jostakin ikävuodesta, joten asialle ei pidä antaa hallitsevaa asemaa, ja siksi teini-ikäisten eroottisessa ja seksuaalisessa esittämisessä pitäisi olla joustava.

Kukkahattumammat voivat jatkaa sotaansa oikeuksissa vaikka vuosia ja kaivata lisää ”keskustelua”. Mutta asiassa ei kaivata vain keskustelua vaan filosofista analyysia siitä, mikä seksissä on muka niin pahaa, että se yritetään tätä nykyä kieltää kaikilta – myös meiltä homomiehiltä, joilla ei ole mitään tekemistä sen enempää lasten kuin lapsipornonkaan kanssa.

Motiivi pedofiilivainoihin tuntuu syntyvän niiden ihmisten taholla, joilla on omia lapsia. Tyypillistä on, että omistushaluinen äiti ei sallisi kenenkään muun rakastavan lastaan, jolloin kyseessä on mustasukkaisuus ja halu päästä eroon lapsen tai nuoren huomiosta kilpailevista yksilöistä millä tahansa keinoilla. Tämä on useimmiten naisten hanke. Lapsipornon tapauksessa lapsi tai nuori opetetaan häpeämään itseään, kokemuksiaan ja omaa eroottisuuttaan, joista hänellä olisi syytä olla ylpeä. Tilanne voisi parantua paljon jo näiden tosiseikkojen tunnustamisella.

Syy todellisuuden paljon paheksuttuun ”pornoistumiseen” on yksinkertaisesti se, että nuorten omat asenteet alastomuuteen, seksuaalisuuteen ja pornoon ovat muuttuneet vapaammiksi kuin heidän vanhemmillaan. Tämä on myös hyväksyttävä osana yhteiskunnallista kehitystä. Kun nuoret eivät miellä alastomuutta sellaiseksi häpeän aiheeksi, joka saattaisi nolata esimerkiksi poliittiselle uralle hakeutuvaa ihmistä, eivät vanhempien pelottelut sillä, ”ettei eroottisten kuvien jakelu ole nuorten tulevaisuudelle hyväksi”, mene perille. Seksikkyydestä on tullut mediatodellisuuden vetonaula, jonka mukaisia kaikki haluaisivat olla.

Ja kuten olen tämän blogin kirjoituksissani useasti jo todennut, lapsipornon käyttäjiä ovat usein lapset itse. Heidän psykoseksuaaliselle kehitykselleen toisten alastomien nuorten näkeminen on vain hyväksi. Myös ”teiniseksiksi” mainittua seksiä harjoittavat nuoret, joilla seksiä onneksi vielä on – toisin kuin moralisteilla itsellään.

Vasemmistopopulistit

Lähes aina kun joku oikeistolainen poliitikko lausahtaa jotain humoristista tai osallistuu viihteen edustajana politiikkaan, 1970- ja 1980-luvun ”entiset vasemmistolaiset” paheksuvat ”mediayhteiskunnan logiikkaa”, politiikan ”viihteellistymistä” tai yleistä ”popularisoitumista”, aivan niin kuin Tommi Hoikkala blogissaan.

Kritiikin kohteeksi joutui tällä kertaa juontaja Jaana Pelkonen tultuaan nimitetyksi Kokoomuksen eduskunta-avustajaksi, ja saman arvostelun kohteeksi on päätymässä myös Jasmin Mäntylä asetuttuaan Kokoomuksen kuntavaaliehdokkaaksi Oulussa.

Mutta jos joku Esko Seppäsen tai Esko-Juhani Tennilän tapainen pakinoitsija naljaisee jotakin selvästi populistista, niin siihen nämä Yleisradion omiksi kolumnisteikseen nostamat kommentoijat eivät yleensä puutu. Kukaan heistä ei ollut myöskään huolissaan silloin, kun tv-juontaja Maria Guzenina-Richardson alkoi pyrkiä politiikkaan ja ponnahti eduskuntaan SDP:n listalta.

En tarkoita, että politiikka ei saisi tai sen pitäisi popularisoitua. Sen sijaan tarkoitan, että populismista ollaan huolissaan kovin puolueellisella tavoin. Mainitessaan vähättelevään sävyyn siitä, että Pelkonen sai lopultakin valmiiksi maisterintutkintonsa Helsingin yliopistossa, Hoikkala ei jaksa mainostaa sitä, missä hän itse kävi kouluttautumassa: Moskovassa.

Suomalainen korruptio

Kansainvälinen tutkimuslaitos Transparency International on toistuvasti mitannut Suomen ”maailman vähiten korruptoituneeksi maaksi”. Tosiasiassa tulos ei pidä paikkaansa. Suomessa taloudellista ja siten mitattavissa olevaa korruptiota ei tarvita, sillä virkamiehet toteuttavat toisten virkamiesten ja taloudellisen vallan toiveet muutenkin, ilman rahalahjuksia. Suomessa ei livautella paksuja setelitukkoja, kuten Italiassa tai Japanissa, vaan vaihdetaan sosiaalista pääomaa ja salaisia kädenpuristuksia. Niinpä suomalainen korruptio on pahin korruption muoto, sillä se on systeemin osa ja hyväksytään sellaiseksi.

Tämän virallisen korruption rinnalta on nyt paljastunut eräs epävirallisen korruption muoto: salainen vaalirahoitus. Suoran tuen sijasta yritykset perustivat Kehittyvien maakuntien Suomi -nimisen yhdistyksen, joka suuntasi keräämänsä varat ehdokkaiden tukiyhdistyksille. Pimityksen lisäksi asiaan liittyy myös poliittisen vallan parlamentaarisuutta ja demokratiaa koskeva ongelma. Vallassa istuu hallitus, jolle kaupan ja teollisuuden pääomapiirit ovat suopeita. Rikkaat siis ostavat poliittista valtaa myöntämällä ehdokkaille taloudellista tukea, jolla nämä puolestaan ostavat mainostilaa ja ääniä tyhmänä pitämältään kansalta.

Asiaa ei korjaa Hesarin jutussa mainitun liikemiehen selittely, että liikemiespiirien tuella vältetään tilanne, jossa vain rikkailla olisi varaa kampanjointiin. Tekemällä ”rikkaita” ainoastaan omista suosikeistaan nämä rahamiehet myöntävät poliitikoille juuri sen verran varoja kuin heidän valituksi tulemisensa ja puolelle ostamisensa vaatii. Ei siis ole niin, että lahjoittaja olisi kannattaja. Tosiasiassa lahjoittaja laittautuu poliittisen vallankäyttäjän rooliin, kun taas ehdokas on pelkkä rahoittajansa kannattaja poliittisessa koneistossa. Ja suurten pääomatahojen etu on tietenkin sama kuin globaalin, kasvottoman ja monikulttuurisen kapitalismin etu.

Koska itse en ole oikeistolainen enkä vasemmistolainen vaan jotain aivan muuta, minun on filosofina hyvä sanoa, että oikeistohallitus ainoastaan vaihtoi punamullasta ja kansanrintamasta tutun ay-korporatismin juuri tuohon kaupan ja teollisuuden harjoittamaan taloudelliseen korruptioon. Kun suuri osa kansanedustajista ja melkein kaikki ministerit jättivät vaalirahoituksensa ilmoittamatta, myös Suomessa on aika myöntää, että tyhjänpäiväisten ihmissuhdejupakoiden lisäksi maassa on lopultakin myös ”vakava poliittinen kriisi”.

Ikävää vain, että pääministeri suostuu tunnustamaan tämän, sillä se luo vaikutelman, että poliitikot muka taistelevat korruptiota vastaan, kun taas kansalaisten taholta lausuttuna tuohon toteamukseen tulisi syyttävä ja vaativa sävy. Vallassa istuva hallitus on jo ensimmäisen vuotensa aikana mokannut niin pahasti ja monta kertaa, että en ihmettelisi, vaikka se pian kaatuisi. Jossain vähemmän korruptoituneessa maassa näin olisi jo käynyt. Ilman uusia vaaleja hallituksen vaihtaminen olisi kuitenkin turhaa, sillä uusi koalitio muodostettaisiin toisista yhtä korruptoituneista poliitikoista.

Salaisen vaalirahoituksen paljastuminen on vain luottamuspulan huipentuma. Takana on myös se syvempi ongelma, että poliittisia mielipiteitä ei saa mediassa esille muuten kuin kalliilla kampanjoilla. Koska ilman rahoitusta ei pärjää, voi tukeminen olla joskus hyväkin asia, mutta sen pitäisi olla avointa. On harvinaista, että kukaan poliitikko maksaa laskujaan itse, mutta tällaisiakin suoraselkäisiä ihmisiä tästä (ilmoitettujen tukien) listasta vielä löytyy.

”Kosmopoliittinen intellektuelli”

Olen usein pohtinut, miksi vasemmistolaisten tieteenharjoittajien ja poliitikkojen täytyy erikseen alleviivata, milloin he ovat intellektuelleja ja milloin eivät. Ilmeisesti vasemmistoäänenpainoilla puhuvaa henkilöä ei muutoin pidettäisi älymystön jäsenenä. Perinteisesti intellektuellit on mielletty yhteiskuntaluokaksi, johon pääsyä ei voi ansaita virkauralla eikä poliittisilla meriiteillä – harvoin myöskään pelkillä tieteellisillä ansioilla.

Älymystöön kuulumisen välttämättöminä ehtoina pidetään vapautta ja riippumattomuutta julkisesta ja taloudellisesta vallasta sekä kykyä arvostella niitä organisaatioita, joissa itse toimii. Intellektuellien automaattinen paikka on tällöin tietysti marginaalissa, jonne heidät pakotetaan, ja useimmiten intellektuelli onkin ammatiltaan kirjailija.

Viime viikon Helsingin Sanomissa kerrottiin, että Paavo Lipponen sai haudotuksi eduskuntatalon kammiossaan muistelmateoksen, jossa hän tuttuun tapaansa ärähtää, tällä kertaa Erkki Tuomiojalle ja Heikki Patomäelle. Koska Tuomioja ei ole syntymädemari vaan porvarin poika, on Lipposen lausunto hänen ”ylimielisyydestään” tietysti ymmärrettävä. Vaikka kyseessä on jonkinlainen demarien oma sisäinen kiista, voinen ymmärtää myös Lipposen mielipiteen siitä, ettei professori Patomäki ole hänen mielestään ”intellektuelli”.

Seuraavan päivän Helsingin Sanomissa puolestaan oli Ylioppilaslehden entisen päätoimittajan, Esa Mäkisen, kirjoittama suitsutus Patomäelle. Sillä, miten paljon tiedeyhteisössä saa virkoja, rahaa ja julkisuutta, ei näytä olevan mitään rajaa, kunhan on niin sanottu ”vasemmistointellektuelli”. Jutun mukaan Patomäki pitää itseään kaikessa vaatimattomuudessaan ”kosmopoliittisena intellektuellina”.

En ole koskaan ymmärtänyt, miten kukaan ihminen, joka ilmoittaa vastustavansa globaalina ja universaalina ideologiana näyttäytyvää ”uusliberalismia”, voi samanaikaisesti esiintyä kosmopoliittisena intellektuellina, jonka pääasiallinen tehtävä on pellehypellä maasta toiseen?

Lisää veroja nämä attackilaiset tietysti keräisivät kansainvälisen kapitalismin hillitsemiseksi, mutta samalla he vastustavat kansallisvaltioajatusta ja kansallismielisyyttä, jotka käytännössä muodostavat parhaan poliittisen ja aatteellisen suojan globalisaation haittoja vastaan. Marxismi, kommunismi ja sosialismi saivat aikaan niin pahaa jälkeä, ettei niihin perustuva yhteiskuntakritiikki vakuuta ainakaan älyllisyydellään, ja suurin osa filosofeista onkin kautta aikojen kirjattu intellektuelleiksi heidän edustamansa liberalismin ja individualismin ansiosta.

Yliopiston tulospalkkausjärjestelmästä suivaannuttuaan Patomäki pyrkii tietysti rehtoriksi, mutta samaan hengenvetoon hän myöntää kääntävänsä selkänsä suomalaiselle yliopistolle heti, jos nimitystä ei tule ja hänen omat etunsa eivät vaalissa tärppääkään. Sitten hän pakenee vastuutaan Australiaan, jossa voi taas osallistua – ja mihin? No tietysti ”laajempiin ja globaaleihin” keskusteluihin.

Vaikka jokaisen vasemmistointellektuellin kuori epäilemättä kätkeekin monipuolisen luovan neron, on syytä muistaa, että ovat tässä maailmassa muutkin ihmiset lukeneet useaa pääainetta eri yliopistoissa kuin korkeisiin virkoihin nimitetyt tieteen pullasorsat.

Homot ja suomalaisuus

Viime maanantaina vietettiin J. V. Snellmanin päivää, joka tunnetaan myös suomalaisuuden päivänä. Kansallisina juhlapäivinä tulee useasti mieleen epäilys, että ne ovatkin enää vain muistopäiviä. Kansainvälistämisen ja monikulttuuristamisen aikoina tällainen ajatus on lähempänä kuin koskaan. Tänään, toukokuun seitsemäntenätoista, puolestaan vietetään yleistä homofobian vastaista päivää. Molemmat päivät sopivat juhlittaviksi heleän kevään keskellä, ja toivon, että niiden viettämisellä olisi sisältöä myös tulevaisuudessa.

Homojen ihmisoikeustilanne ei ole missään muualla maailmassa niin hyvä kuin se on Pohjoismaissa, Yhdysvalloissa ja muutamissa Länsi-Euroopan valtioissa, kuten Britanniassa ja Saksassa. Euroopan unionin alueella homojen syrjinnästä on syytä olla huolissaan varsinkin Itä-Euroopan entisissä sosialistimaissa. Kuin kaikuna menneiltä ajoilta homoja vastaan järjestetään edelleenkin suoranaisia vihamarsseja esimerkiksi Venäjällä, Virossa, Liettuassa ja Puolassa.

Tämä tavallaan todistaa, että hyvinvointia ja yhteiskuntaluokkien välistä ymmärrystä voidaan edistää parhaiten vahvojen kansallisvaltioiden sisällä – ei sen tapaisissa useista valtioista koostuvissa totalitarismeissa, jollainen esimerkiksi Neuvostoliitto oli. Islamilaiset maat puolestaan muodostavat keskusjohtoisen uskonnollisen totaliteetin, jossa homojen asema on ankea ja kaikkia seksuaalivähemmistöjä sorretaan sekä rangaistaan systemaattisesti.

Länsimainen demokratia ja rationalismi ovat kehittyneet kukoistavimpaan kukkeuteensa nimenomaan kansallisvaltioissa ja niiden ansiosta. Kansallisvaltioita edeltäneenä aikana Euroopassa vallitsi kosmopoliittinen ja monikulttuurinen hajanaisuus, jossa aatelisto ja ylimmät säädyt käyttivät valtaa ja taistelivat keskenään. Sen sijaan kansallisvaltio on taannut säätyjen yhdistymisen ja toiminnan yhteisten päämäärien hyväksi. Tällöin myös työväenluokalle on tarjoutunut mahdollisuus poliittiseen osallistumiseen ja tavoitteidensa edistämiseen.

Yhteen hiileen puhaltamisen on mahdollistanut nimenomaan kansallisvaltio, jossa luokkakuilut on lapioitu umpeen. Tätä kautta nationalismi on taannut sekä hyvinvoinnin, demokratian että rationalismin kehittymisen, kun yhteiskuntaluokat ovat voineet löytää toisensa ja yhteiset etunsa kansallisvaltioiden sisällä. Pitämällä yllä kansallisvaltioiden erilaisuutta nationalismi on varmistanut erilaisuuteen sisältyvän rikkauden maailmassa.


Gay, sano islamille ”Ei!”

Kansakuntien etninen olemassaolo on useinkin kyseenalaistettu niin sanotussa postmodernissa ajattelussa, ja on väitetty, että ”kansan” määrittävät nykyään erilaiset maut, tyylit ja elämäntapa. Vastaväitteeksi voidaan todeta, että mikäli asiat todellakin ovat näin hajanaisesti, kyseisiä uusia yhteiskuntaluokkia tai säätyjä yhdistämään nousee entistä vahvemmin ainoa jäljellä oleva peruste, etninen alkuperä ja siihen liittyvä intressi: kansallinen taloudellinen, sosiaalinen ja turvallisuuspoliittinen etu.

Me homoseksuaalit olemme olleet eräänlainen yhteiskuntaluokka. Kun Euroopan unionissa pyritään nyt korjailemaan homojen oikeuksia, ne kytketään kuitenkin virheellisesti yhteen maahanmuuton edistämisen kanssa. Homojen oikeuksia koetetaan tällöin edistää yleisen syrjinnänvastaisuuden perusteella. Syrjintää tuleekin vastustaa. Mutta homojen oikeudet ja asema ovat kuitenkin täysin eri asioita kuin siirtolaisuuden suosiminen.

Niinpä en hyväksy enkä kannata esimerkiksi Vihreän Liiton ohjelmiin kirjattuja kannanottoja, joiden mukaan homojen asemaa koetetaan edistää osana maahanmuuton lisäämistä. En näe sellaisessa politikoinnissa mitään järkeä, ja pidänkin tärkeänä, että kantaväestöön kuuluvien homojen ja Suomessa olevien tai tänne pyrkivien maahanmuuttajien asema erotetaan toisistaan. Näitä asioita ei pidä käsitellä yhtenä kokonaisuutena.

Homojen sanotaan hyötyvän monikulttuurisuuden edistämisestä, mutta todellisuudessa suomalaisten homojen yhteydet kantaväestöön kuuluvien heteroiden kanssa ovat paljon tärkeämmät kuin ne muutamat yhteydet, joita joillakin homoilla saattaa olla maahanmuuttajaväestön kanssa. Sen sijaan erottavia tekijöitä maahanmuuttajiin on useita, ja yksi niistä liittyy esimerkiksi islamin homovastaisuuteen. Homojen ei kannata edistää monikulttuurisuuden ideologian kautta tapahtuvaa Euroopan islamistumista, sillä se merkitsee meidän vapautemme kaventumista, jopa suoranaista uhkaa turvallisuudellemme.

Jos homojen asemaa koetetaan edistää maahanmuuton suosimisen ja yleisen mutta useimmiten näennäisen suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden kautta, on vaarana, että homot saavat ennen pitkää osakseen kaikki ne vihat, jotka voidaan kohdistaa monikulttuurisuutta väkipakolla edistävään politikointiin. Tämä merkitsee, että kun nationalismi Euroopassa lisääntyy, myös meitä homoja voidaan alkaa (tosin virheellisesti) syyttää kaikista niistä ongelmista, joita jatkuva siirtolaisuus ja kulttuurien sekoittaminen tuottavat. Tosiasiassa useimmat kantaväestöön kuuluvat homot ovat hyvin isänmaallisia, ja mitäpä meidän väitetty sovinismi ja maskuliinisuuden tavoittelukaan muuta ovat kuin merkkejä hyvästä kansallisesta itsetunnosta ja juuri tuosta isänmaallisuudesta (ranskaksi chauvinisme).


Nationalismi turvaa tasa-arvon

Meidän homojen tulisi olla huolissamme siitä, että Euroopan unionissa homot yritetään laittaa samaan riviin maahanmuuttajavähemmistöjen kanssa. Koska me emme ole samoja ryhmiä, tämä harhakuva ei vastaa asioiden todellista laitaa. Siksi on syytä varoittaa sellaisesta politiikanteosta, jonka kautta vasemmisto ja vihreät koettavat nyt samastaa homot etnisiin vähemmistöihin. Siinä ei ole järkeä senkään vuoksi, että homojen Mekkana mainostetussa Amsterdamissa peräti 85 prosenttia keskiasteen koulujen maahanmuuttajaoppilaista torjuu täysin homoseksuaalit.

Saksassa puolestaan on jouduttu harkitsemaan gay-elokuvien näyttämistä maahanmuuttajille, jotta näin voitaisiin selvittää, suostuvatko maahanmuuttajat hyväksymään meidän arvomaailmamme vai eivät. Tällaiset testit eivät tosin ole luotettavia, sillä maahanmuuttajilla on intressi valehdella niissä. Lisäksi asetelma paljastaa, että homojen ja muslimien arvot ovat suureksi osaksi päinvastaisia.

Meidän homojen asema ja oikeudet ovat liberalistisen ja yksilöä kunnioittavan länsimaisen individualismin tuloksia, ja siksi meidän kannattaa suojella ja pitää arvossa sitä järjen työvälinettä, jonka vallitessa oikeuksiamme on voitu edistää: kansallisvaltiotamme. Sen olemassaolon turvaaminen tapahtuu parhaiten henkisen maanpuolustustyön ja nationalismin edistämisen kautta sekä kritisoimalla ja vastustamalla monikulttuurisuuden ja jatkuvan maahanmuuton lisäämiseen tähtääviä pyrkimyksiä. Klassiseen liberalismiin puolestaan sisältyy kansallisvaltion arvossapitäminen, sillä liberalismin erästä alkuehtoa eli utilitaristista hyötyajattelua voidaan toteuttaa vain tunnustamalla kansallisvaltiot ja niiden intressit kansalaisvapauksia turvaaviksi tekijöiksi.

Historia on osoittanut, että suurissa ja rajoiltaan löyhissä valtioliitoissa eripuraisuus kasvaa, eivätkä kansakunnat koe ennen pitkää työskentelevänsä minkään yhteisen aatteen tai edun hyväksi. Euroopan unionissa on vaarassa käydä näin, ja siksi tulevaisuuden uhkakuvana on myös se, että Eurooppa jakautuu takaisin säätyihin ja yhteiskuntaluokkiin, joissa yksilöt ja ryhmät tappelevat keskenään.

Koska itse en toivo tällaista tulosta, vastustan myös kansallisvaltioiden purkamiseen johtavaa kosmopoliittista monikulttuurisuutta ja internationalistista pakkokansainvälistämistä sekä globalisaatiota. Vahva ja itsenäinen kansallisvaltio on länsimaisen rationalismin ja sitä kautta myös homojen vahvin turva. Kansallisvaltiota rakentava nationalismi varmistaa parhaiten sekä sosiaalisen että taloudellisen hyvinvoinnin, rauhan, tasa-arvon ja erilaisuuden kunnioittamisen ja edistää myös yhteisymmärrystä ihmisten välillä.

Kukkahatut käräjillä

Olen jo aiemmissa kirjoituksissani selvittänyt, kuinka mammat säätivät ensin lapsipornon vastaisen lain, ja sitten kamarille vietiin eräs toinen mamma. Julkisuuskohun jälkeen asia haudattiin pariksi kuukaudeksi, jonka aikana syyttäjä nosti kanteen lapsipornoa hyödyntänyttä taiteilija Ulla Karttusta vastaan. Mammoilla onkin tänään todellinen riemun päivä, sillä asiaa käsitellään Helsingin käräjäoikeudessa.

Olen aiemmin todennut myös sen, miten julkeaa on, että poliisi, syyttäjä ja tuomioistuin pyrkivät laittautumaan taidearvostelijoiksi. Tämän moitteen viranomaisvalta pyrkii tietysti torjumaan kieltäytymällä ymmärtämästä, mitä eroa on asian taiteellisella tai pornografisella esittämisellä – siis esillepanolla taiteellisessa kontekstissa, kuten näyttelyssä, jossa asioita voitaisiin arvioida julkisesti – ja samojen asioiden esittämisellä pornoluolien silakankatkuisissa takahuoneissa.

Sen sijaan viranomaisvalta kiinnittää huomiota vain siihen, onko kyseessä alastonkuva vai ei. Todellisuudessa keskeisiä olisivat esittämiseen liittyvät merkitykset. Koska oikeus ei kykene näkemään näiden asioiden eroa, on todennäköistä, että tuomitsee syytetyn, vaikka se siten rajoittaakin ilmaisunvapautta, sananvapautta ja lähes kaikkea ajateltavissa olevaa vapautta.

Vahinko, joka tätä kautta syntyy, on seuraava: ihmiset eivät voi ottaa todellisuuden ilmiöihin kantaa, kun viranomaiset estävät heitä kuulemasta ja näkemästä argumentteja. Tilannetta eivät paranna syyttäjän krokotiilinkyyneleet sen johdosta, että taiteilijan ”tarkoitus oli hyvä”, sillä taiteelliseen esittämiseen ei tarvita mitään tarkoitusta, ei edes tarvitse olla hyvä. Tieteissä ja taiteissa tarkoitusten olemassaolo olisi itse asiassa kielteinen arvo, joka nollaisi puolueettomuuteen tähtäävän toiminnan merkityksen. Sananvapauden kahlinnalla tuotettava henkinen väkivalta on siis perimmältään aivan yhtä pahaa kuin kidutusleirien fyysinen väkivaltaisuus.


Porno ja pommi

Lapsipornon valmistaminen, hallussapito ja esittäminen eivät välttämättä ole moraalisesti arveluttavia asioita. Niiden ei pitäisi myöskään olla vakavia rikoksia. Esimerkin tästä tarjoaa se, että lapsipornon yksi käyttäjäryhmä ovat lapset itse. Jokainen teini-ikäinen haluaa katsella toisen samanikäisen teinin alastonkuvaa, ja se on heidän psykoseksuaaliselle kehitykselleen hyväksi. Sen sijaan ristiriitaista on, että televisiossa ja kaikkialla muuallakin saa esittää mitä hirveintä väkivaltaa, eikä sitä paheksuta saati kriminalisoida lainkaan!

Televisiossa saa mielihyvin esittää ydinpommeista ja ydintuhosta kertovia ohjelmia, joissa heteroseksuaaliset perheenisät ja -äidit selittävät naama peruslukemilla, miten ydinpommit räjähtävät kaupunkien keskustoissa: ensin tulee ”lämpövaikutus” (kuinka suuressa ristiriidassa tuon ilmauksen pehmeys onkaan sen merkitykseen verrattuna). Ja sitten saapuu paineaalto, joka tuhoaa tieltään kaikki kodit. Lopuksi seuraa tappava ydinlaskeuma, joka surmaa tieltään viimeisenkin henkiin jääneen ihmisen.

Tätä on siis lupa esittää lapsille ja nuorille televisiossa, vaikka he ahdistuvat siitä ja saavat koko elämän kestäviä traumoja. Mutta kun kyse on ihmiselle luonnollisen seksuaalisen kanssakäymisen esittämisestä, jossa ihmiset suhtautuvat toisiinsa lempeästi ja hellyydellä, se halutaan kieltää ja poistaa rangaistusten uhalla televisiosta, lehdistä, internetistä ja kaikkialta muualtakin. Erään esimerkin kyseisestä seksuaalisuudenvastaisuudesta tarjoaa Korkeimman oikeuden päätös, jonka mukaan pornografiset DVD-levyt ovat pornografisia julkaisuja, joita ei saa myydä julkisilla paikoilla, kuten kirpputoreilla, sillä siellä ne ovat myös lasten nähtävillä!

Tämä on osa sitä lapsiarvoja hyväksikäyttävää virheellistä päättelyä, jota arvostelin jo aiemmassa kirjoituksessani. Suurin osa aikuisista ei karsastanekaan nuorten ihmisten alastonkuvia, vaan heitä hävettää aikuisten oma porno, jossa esiintyy yli-ikäisiä ja rupsahtaneita kurppia.


Jallun pihtaajat pippurihyllyllä

Alastomuutta paheksumalla lapsille ja nuorille opetetaan estoja, eikä olekaan ihme, jos he ajautuvat niiden vuoksi ihmissuhdeongelmiin myöhemmässä elämässään. Todellisuudessa lapset itse tietävät seksiasiat aikuisia paremmin. Merkkinä tästä on se, että koululaiset heittävät navanaluset opettajilleen ja vanhemmilleen. Ei tarvinne olla mikään Edison oivaltaakseen, millaista järjettömyyttä tuomioistuinten typerään kaksinaismoralismiin ja kaksoisstandardeihin liittyy.

No, onhan tuomiomielessä se hyvä puoli, että mitä kireämmälle normiruuvit väännetään, sitä nopeammin pultit katkeavat. Ihmiset saavat tarpeekseen ajojahdeista, padot murtuvat, ja oman seksuaalisuuden torjuminen vaihtuu ehkä hyväksynnäksi. Mutta oikeuksien toiminnan myötä on saatu taas ikävä näyttö siitä, kuinka myös seksuaalisuuden yleisiä muotoja pyritään kahlitsemaan heteroseksuaalisten lapsiarvojen nojalla. Kielteistä on, että lapsiarvojen kautta leviävällä ahdasmielisyydellä pyritään tällöin rajoittamaan kaikkien niidenkin ihmisten seksuaalisuutta, joilla ei ole mitään tekemistä lasten kanssa.

Asiaa ei auta, vaikka joku ministeri lupaisi taiteilijoille lisää apurahoja, jos valtio alistaa niiden käytön oikeuksien kontrolloitavaksi. Nykyisetkin avustukset ja palkinnot myönnetään vain feministeille tai sisäsiittoisen sekä itseään etabloituneena pitävän kuppikunnan myöntäminä eräille näennäiskriittisille ja vuodesta toiseen samoille kalkkiksille.

Suodatinjauhatusta ja rituaalisurmia

Vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää on huolissaan siitä, että Suomen poliisi tarkastaa ihmisten oleskelulupia kaduilla ja ratsaa lähinnä vierasperäiseltä näyttäviä kulkijoita. Koska kritiikin esittäjänä on viranomaistaho toista viranomaistahoa vastaan, arvostelun pitänee kohdistua poliisin menettelytapaan eikä asian laillisuuteen sinänsä, sillä poliisihan valvoo laillisuuden ja järjestyksen toteutumista.

Toiseksi: ei voitane sanoa, että ongelman ydin olisi ihmisten valikoimisessa tarkastettaviksi pelkkään ulkonäköön liittyvien oletusten perusteella. Mistäpä muusta ulkomaalaisuus ja siten myös tarkastusten aiheellisuus olisi selvemmin pääteltävissä, kuin ulkonäöstä? Ongelman syy onkin liian löysä ulkomaalaispolitiikka, jonka tuloksena maahan pääsee pilvin pimein luvattomia maahanmuuttajia kaikkien lupa-anomus kädessään pyrkivien lisäksi.

Eettiseltä, moraaliselta, filosofiselta ja tieteelliseltä kannalta on samantekevää, tuleeko poliisi toiminnallaan vastustaneeksi ”Euroopan neuvoston rasisminvastaista etnisen profiloinnin kieltoa”, mikäli kyseisen kiellon kautta peitellään totuutta. Totuutta puolestaan ei pidä salata, vaan siitä tulee kertoa, ja katsotaanpa, miksi näin on.


Helsingin Sanomien totuus

Sivistyneessä ja meitä tietysti monin tavoin suvaitsevammassa Britanniassa, jossa monikulttuuristamisen toteuttamisessa on päästy paljon pitemmälle, poliisi ei tarkasta vain ihmisten kansalaisuuksia ja oleskelulupia. Sen sijaan se on joutunut aloittamaan katuratsiat ”nuorison” riisumiseksi aseista. Tämän päivän Helsingin Sanomat suodattaa luettavaksemme lyhyen, suoraan STT:ltä lainatun uutisen, jonka mukaan Lontoon poliisi alkaa kerätä teräaseita ”teineiltä”. Se onkin järkevää, sillä mitäpä kukaan teini teräaseella tekee. Eivätkö äidit ole opettaneet näille nuorille, ettei pihalla saa juosta puukko kädessä?

Mutta Lontoon tapahtumiin on luonnollisesti jokin vakava syy. Kaupungin etnisissä mellakoissa on surmattu tämän vuoden aikana jo 13 nuorta. Sama uutinen kertoo, että äskettäin ”yksi ihminen puukotettiin kuoliaaksi Lontoon keskustassa Oxford Streetillä”, joka on yksi kaupungin vilkkaimmista ostoskaduista. Ja ”lauantaina 16-vuotias nuorukainen kuoli, kun hänen kaulansa viillettiin auki Kaakkois-Lontoossa. Surmattu oli kieltäytynyt tappelemasta surmaajan kanssa.”

Uutinen ei kerro, mitä yhteyttä on loppujen lopuksi sillä, että uhrin kaula viillettiin auki ja että uhri ”oli kieltäytynyt” tappelemasta surmaajan kanssa. Mutta sanamuodosta voi päätellä, että surmaaja oli kuitenkin ehdottanut tappelemista, vaikka uhri ei ollutkaan siihen suostunut. Oliko siis kyse siitä, että ”ehdotus” tappelemiseen sisälsi jo surmaamisaikeen? Vai oliko niin, että havaittuaan uhrinsa kieltäytyvän tappelemisesta surmaaja koki sen rasistiseksi loukkaukseksi ja päätti sen vuoksi kostaa ihmiselle ottamalla häneltä oman kunniansa palauttamiseksi hengen?

Helsingin Sanomat ei tietenkään kerro surmaajien eikä surmattujen etnistä alkuperää, sillä sehän ei ole mitenkään olennaista. Kaulan viiltäminen antaa kuitenkin hienovaraisen vihjeen siitä, että kysessä oli islamilaisen maahanmuuttajan tekemä rituaalimurha. Lehti valaisee aihetta vain sikäli, että aseiden poiskeräämistä ”on arvosteltu aiemmin rasismista vastaavissa operaatioissa, koska tarkastukset kohdistuvat usein tummaihoisiin nuoriin”. Tällä tavoin lehti asettuu ymmärtämään rikollista, mutta jättää sanomatta, a) minkä vuoksi aseistariisunta on ylipäänsä kohdistettu tummaihoisiin nuoriin, b) että tummaihoiset tekevät tilastollisesti enemmän väkivaltarikoksisia kuin muut ja c) että sen vuoksi myös vaaleaihoiset nuoret joutuvat käymään verisiä kiistoja omista oikeuksistaan kaduilla.


Daily Telegraphin totuus

Jos eläisimme vain suvaitsevaisen median, kuten Helsingin Sanomien ja STT:n varassa, totuus ei huolestuttaisi meitä yhtä paljon kuin silloin, kun vaivaudumme tutkimaan asioiden taustat kansainvälisistä lehdistä. Totuus, jota suomalainen media ei kertonut mutta josta brittiläinen laatulehti Daily Telegraph kertoo, on seuraava: äskettäin surmattu ”nuori” olikin Steven Bigby, yksi niistä kymmenestä maahanmuuttajasta, jotka raiskasivat 16-vuotiaan koulutytön jo viime tammikuussa ja kaatoivat hänen päälleen syövyttävää happoa peittääkseen rikoksensa DNA-jäljet. Bigby oli lisäksi syytteessä myös vuonna 2006 suorittamastaan puukotuksesta, ja hänet oli päästetty vapaaksi takuita vastaan.

Koska Bigby oli maahanmuuttaja eikä siten voinut aiheuttaa väkivallantekoja, hänet oli päästetty vapaalle jalalle, vaikka tosiasiassa kyseessä oli väkivaltarikoksen uusija, jonka oli perusteltua olettaa toistavan tekonsa tai joutuvan niiden ihmisten vihan kohteeksi, jotka olivat kärsineet tämän henkilön tekemistä rikoksista. Niinpä hänen oikea paikkansa olisi ollut vankilassa rangaistusta kärsimässä eikä ihmisiä provosoimassa. Kunhan vain tuo oikeusistuin olisi saanut käräjänsä istuttua.


”Raja on tullut vastaan”

On kieltämättä sarkastista, että länsimainen suvaitsevaisto joutuu yksittäistapaus kerrallaan toteamaan avoimen maahanmuuttopolitiikan ja monikulttuuriseksi tekemisen olleen tämän vuosisadan pahin poliittinen virhe. Näin on siitä huolimatta, että uutisella on surureuna ja uneliaimmatkin alkavat herätä. Selvimmin asian näkee paikan päällä, kuten poliisipäällikkö Tim Godwin: ”Meidän on todellakin tehtävä jotain ja puututtava aseiden kantamiseen Lontoon kaduilla. On aika todeta, että raja on tullut vastaan.”

Ongelma ei ole kuitenkaan veitsien eikä aseiden olemassaolo, sillä niitähän on Britanniassa ollut satojen, jopa tuhansien vuosien ajan. Niinpä ratkaisuksikaan ei kelpaa niiden pois keräily. Ongelma on se, että maahan on pesiytynyt ”nuoria”, jotka lyövät puukkoja viattomien ihmisten selkään. Niinpä pitää poistaa ongelman syy eikä sen välineitä. Vain näin saadaan seurauksetkin kitketyiksi.

Entä miten perusteltua ihmisiin kohdistuva tarkastusten tekeminen on? Normiruuvin kiristeleminen ei ole vapaisiin demokraattisiin oloihin tottuneille kansalaisille kovin miellyttävää, ja se syö ihmisten yksityisyyteen liittyviä oikeuksia kohdistuessaan väistämättä myös puudelirouviin, kuten satunnaiset tarkastukset aina. Voidaan siis sanoa, että hallitsemattoman maahanmuuttopolitiikan seurauksena on ajauduttu tilanteeseen, jossa kantaväestön oikeuksia joudutaan kaventamaan, ja avoin maahanmuuttopolitiikka johtaa tätäkin kautta vapaan kansalaisyhteiskunnan vähittäiseen takavarikoimiseen.

Suomessa teräaseiden kantaminen julkisilla paikoilla on tunnetusti kielletty, ja Britanniassa kansa on jouduttu riisumaan metsästys- ja tuliaseista kokonaan vain siksi, että niiden käyttö karkasi hallinnasta etnistä alkuperää olevien maahanmuuttajien käsissä. Kyseinen aseiden keruu osoittautui tosin tehottomaksi keinoksi, koska aseensa kävivät vapaaehtoisesti luovuttamassa vain ne rehelliset kansalaiset, jotka olisivat käyttäneet niitä laillisesti, kun taas pahaa aikovat jättivät pössykkänsä luvattomasti haltuun. Näin ollen maassa on suuri pimeiden aseiden ongelma, ja myös menetetyn teräaseen tilalle voi kuka tahansa hankkia uuden.

Haluatteko te vapaan kansalaisyhteiskunnan tilalle viidakkoveitsien Suomen?

Vähemmän tappavat aseet

Valtiolla on niin sanottu väkivaltamonopoli, eli valtio pidättää itselleen yksinoikeuden väkivallan käyttöön. Samalla se kieltää väkivallan muilta. Viime aikoina väkivallan käytön kynnys on kuitenkin madaltunut. Sen sijaan valtioilla ja kansakunnilla oli selvät potentiaaliset viholliset ennen monikulttuurisuuden ja kansainvälistämisen aaltoa.

Rajat olivat tuolloin korkeat, ja ne pitivät yllä rauhaa. Konfliktit, jotka aikaisemmin kohdattiin rajoilla, on nykyisin siirretty keskelle kansalaisyhteiskuntaa. Enkä tarkoita nyt monestakin yhteydestä tuttua informaatiosodankäyntiä tai sotaa yrityksistä ja liikenteen solmukohdista (jotka nekin on tosin suureksi osaksi menetetty kansainväliseen hallintaan). Sen sijaan puhun konkreettisen väkivallan käytöstä.

Mitä enemmän kansakuntia valtioiden sisällä on, sitä herkemmiksi valtiot tulevat myös aseellisille konflikteille. Tällöin vieraat valtiot voivat käyttää maassa asuvia kansanryhmiä oman valtion vastaiseen painostukseen. Lisäksi eri kansalaisryhmät aiheuttavat entistä enemmän sisäisiä levottomuuksia, ja mielenosoitusten määrä onkin lisääntynyt sekä Suomessa että Euroopassa yleensä. Siksi on ymmärrettävää, että viranomaisvalta pyrkii hallitsemaan eri kansanryhmiä ja omia kansalaisiaan, ja tämän merkiksi armeija etsii ”uusia aseita ihmisjoukkojen hallintaan”.

Erään uuden aseryhmän muodostavat niin sanotut ”vähemmän tappavat aseet”, joiden englanninkielinen nimi ”less-than-lethal weapons” ei tosin tarkoita, että niiden kuolettavuus olisi alhaisempi, vaan sitä, että ne ovat ”vähemmän kuin tappavia” eivätkä siis tapa ollenkaan. Tällaisia aseita ovat esimerkiksi ääniaallot, maantieliimat, sähköpamput ja perinteiset kumiluodit.

Ihmisoikeuksien ja vapaan demokratian kannalta kyseiset aseet ovat jopa haitallisempia kuin tuliaseet, sillä kynnys niiden käyttämiseen on alempi kuin omien kansalaisten ampumiseen kovilla. Less-than-lethal-aseilla voidaan vaientaa paitsi demokratian vastaiset liikkeet, myös demokratiaa vaativat hankkeet.

Esimerkiksi Neuvostoliitto oli mahdollista kumota vielä vanhanaikaisten aseiden aikakaudella, sillä asevoimat kieltäytyivät tappavan asearsenaalin käytöstä, jota kommunismin kumoamiseen tähtäävän vallankumouksen tukahduttaminen olisi vaatinut. Koska less-than-lethal-aseita ei ollut, ei kansaa onnistuttu vaientamaan. Ihmisiä ei raaskittu ampua luodeilla eikä ydinpommeilla. Niinpä myös vähemmän tappavat aseet ovat uusi uhka kansalaisvapauksille tilanteissa, joissa oman valtion viranomaisvalta alkaa näpistellä ihmisten oikeuksia.

Less-than-lethal-aseiden hankinta on oire. Koska itse olen pasifisti, vastustan kansallisvaltioiden yhtenäisyyttä heikentämään pyrkivää politiikkaa, sillä juuri se on keskeinen syy valtioiden sisäisiin konflikteihin ja voimankäyttöön. Suomen ulkopolitiikan keskeinen tulos on, ettei maassamme ole syviä etnisiä ristiriitoja.

Niinpä olisi tärkeää, ettei kyseisiä ongelmia myöskään tuotettaisi ajattelemattomalla maahanmuutto- ja väestöpolitiikalla. Kokemus osoittaa, että kaikkialla, missä on etnisiä ristiriitoja, käydään sotaa, kuten Pohjois-Irakissa kurdien ja muslimien välillä ja jaetussa Jerusalemissa juutalaisten ja arabien välillä. Ja kaikkialla, missä käydään sotaa, ovat syynä yleensä etniset ristiriidat.

Näin ollen less-than-lethal-aseiden käyttöönotto ei suinkaan poista ongelmia, vaan se antaa merkin vapaan kansalaisyhteiskunnan heikentymisestä, luottamuksen rakoilusta ja demokratian murenemisesta. Eurooppalaisessa politiikassa kannattaisi aseiden kalistelun sijasta keskittyä etsimään keinoja pakolaisvirtojen kääntämiseksi.

Se, että viranomaisvalta on entistä kiinnostuneempi väkijoukkojen hallintaan, mellakoiden hajottamiseen ja levottomuuksien torjumiseen soveltuvista aseista, kertoo suoraa kieltään etnisten kiistojen yleistymisestä. Koska ongelmat ovat jo siirtyneet kaduille, kyse näyttää olevan enää pelkästä aisoissa pitämisestä, ja parempi olisi (ollut) ratkaista asiat poliittisilla päätöksillä.

Euroopan valtioiden tuntuu olevan vaikea myöntää, että niillä on käsissään maahanmuutosta seurannut etnis-väestöllinen ongelma. Ongelman lievittely kantaväestöjä ripittämällä ja maahanmuuttovolyymia lisäämällä on samanlaista kuin tulipalon sammuttaminen gasoliinilla.

Siellä, missä poltetaan kirjoja, poltetaan ennen pitkää ihmisiä, sanoi 1800-luvulla elänyt kirjailija Heinrich Heine. Sensuuria ja sananvapauden rajoittamista harjoitetaan länsimaissa taas huolestuttavan paljon. Elämmekin paljolti ensimmäistä maailmansotaa edeltänyttä aikakautta muistuttavassa tilanteessa: yhteiskunta monikulttuuristuu ja globalisoituu. Nämä olivat tosin tuolloin pelkkiä teollistumisen ja kaupungistumisen sivuseurauksia, mutta nyt tuota trendiä koetetaan edistää tahallisesti.

Vaarana on, että kansallisvaltiot hajoavat takaisin eripuraisiksi etnisiksi ryhmiksi, jotka kiistelevät keskenään, ja tuloksena on paluu sääty-yhteiskuntaan. Tulevaisuuden sotia ei käytänekään valtioiden välillä, vaan Eurooppaan syntyy ensi vaiheessa sisällissotia eri väestöryhmien välille. Toisessa vaiheessa ongelmien ytimeksi havaitaan Euroopan liittovaltiollistaminen, jolloin enemmistökansallisuuksien hallitsemat kansallisvaltiot alkavat pyrkiä irti EU:sta. Tällöin saattaa syntyä myös valtioiden välisiä sotia.

Tapa, jolla valtiot varustautuvat nyt hillitsemään omien kansalaistensa mielenilmaisuja, virittää alkusointuja tulevaan katastrofiin. Voimankäyttö aseettomia kansalaisryhmiä vastaan on kuitenkin poliittisesti tehotonta. Se herättää vain vastareaktioita ja johtaa sodista lohduttomimpaan, kansalaissotaan. Parasta, mitä armeija voi sellaisessa tilanteessa tehdä, on laittaa jonkun aktivistin kävelemään rahalippaan kanssa kohti porukkaa ja huutelemaan, ”haluaako joku lahjoittaa femman Amnesty Internationalille?” Ja katso: väkijoukko hajaantuu alta aikayksikön.

Viro vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon?

Toimittaja Leena Hietasen Viro-pamfletti Viron kylmä sota (2008) on uskomattominta historiallista potaskaa, mitä tässä maassa on julkaistu. Kirjoittaja väittää, että Viro pitää apartheid-järjestelmää, jolla maan venäläisväestöltä on muka viety kansalaisoikeudet. Hän myös kyseenalaistaa käsityksen maan miehittämisestä sekä väittää Viron liittyneen vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon! Ei ole ihme, että virolaiset raivostuivat kyseisistä tulkinnoista.

Sinänsä on tietenkin suotavaa, että historiankirjoittajien joukkoon etsiytyy myös naisnäkökulmaa, mutta pitääkö jäljen olla tällaista? Ei ole ihme, että Hietanen tunnustaa omassa blogissaan saaneensa aiemmin potkut toimittajantyöstään Kauppalehdestä ja Turun Sanomista.

Teoksessa esitetään myytinmurtamisen varjolla sellaisia epätotuuksia, joita ei oikeuta sen enempää venäläisen nykyväestön puolesta tunnettava humanismi kuin pelkkä ärsytyskynnystä testaava kokeilunhalukaan. Jos Jean-Marie Le Pen vedetään oikeuteen mielipiteistään Ranskassa, niin montako kertaa Hietanen pitäisi vetää kärjille mielipiteistään Virossa?

Viron miehityksen vähättely ja Viron kansan ongelmat ovat niin suuria historian vääryyksiä, ettei niiden kääntäminen päälaelleen Hietasen omassa kaleidoskoopissa ole mitenkään perusteltua. Se, että venäläisillä menee Virossa nykyään huonosti, on kyseisen miehittäjäkansan omaa syytä. Tilanne tarjoaa varoittavan esimerkin siitä, mitä kansakuntien monikulttuurisesta sekoittamisesta voi seurata.

En näe kyseisen kirjan julkaisemiseen muuta syytä kuin sen, että kustantaja WSOY tavoittelee sillä huomiota ja kirjan mahdollisella myynnillä liikevoittoa. Tällaisten teosten liikkeelle laskeminen kertoo julkaisupolitiikan sairastumisesta. Totuuden ei anneta merkitä mitään, vaan käsistä päästetään väitteitä, jotka eivät ole historiallisesti tosia, ja myös subjektiivisina tulkintoina ne ovat Pahkasian tasolla. Paljastavaa on, että kirja ilmestyi uuden Barrikadi-sarjan ensimmäisenä niteenä. Paitsi että kustantajilla olisi tärkeämpääkin painettavaa, myöskään kirjailijan itsensä ei kannattaisi uhrata julkisuushakuisuudelle omaa kunniaansa.

Teoksen ulkopoliittisena tehtävänä lienee pilata Suomen ja Viron välejä, ja parhaiten tekeekin se, joka ei moisesta provosoidu vaan jättää kirjan omaan arvoonsa. Myös Hietasen harjoittama tsuhnittelu (venäläisten halventava ja rasistinen ilmaus suomalaisista) on pelkkää minulle itselleni käsittämätöntä oman pesän likaamista. Kirjoittajan henkilöllisyydestä tiedän vain sen, että hänellä on ollut tuo (n)ostalgiamyönteinen linja jo pitkään, ja kaikessa hän on ollut kallellaan N-liittoon. Tehtävänä lienee purkaa omia komplekseja.

Le Pen ja kynäily

Rikollisuus lisääntyy kriminalisoimalla. Ranskan kansallisrintaman johtaja Jean-Marie Le Pen on jälleen vaarassa päätyä syytteeseen ”rasistisiksi” leimatuista puheista, vaikka hän ainoastaan totesi keskitysleirien olleen ”sodan historian yksityiskohta”.

Keskitysleirit ovat tietenkin sotahistorian yksityiskohta. Ne eivät välttämättä kuulu kaikkeen sodankäyntiin, vaikka keskitysleirejä ilmeneekin usein siellä, missä käydään sotaa ja kohdataan demografisia ongelmia. Esimerkiksi Suomessa punavangit vietiin jo vuonna 1918 keskitysleirejä vastaaville leireille, joissa heitä myös kuoli ja surmattiin runsain mitoin. Stalinin keskitysleirit ovat kuolleiden määrää koskien historian murheellisin luku. Ja Euroopassa keskitysleirejä nähtiin viimeksi Bosnian sodassa.

Aivan kuten Le Pen toteaa, keskitysleirejä oli myös hyvin monenlaisia, eivätkä kaikki olleet tuhoamisleirejä. Teollisuuden palvelukseen alistetuilla leireillä saattoi jopa selviytyä hengissä, kun taas näennäisesti vapaina työskentelevät Autobahnien rakentajat menehtyivät nopeasti työtaakkansa alle aivan kuten Saksan kaivosorjatkin.

Kummallista tämän asian jälkipyykissä on halu syytellä yksittäisiä ihmisiä heidän rohkeista mielipiteistään, mutta kukaan ei näytä välittävän mitään siitä, että sähkölaitteita keskitysleireille toimitti hyvämaineisena pidetty Siemens, joka nykyään valmistaa esimerkiksi pesukoneita. Keskeisin ongelmahan eivät olleet keskitysleirit sinänsä vaan syyt, jotka niihin johtivat.

Todenperäisistä syistä

Jos valtionsyyttäjä Mika Illman olisi lääkäri, hänen lääkärinoikeutensa olisivat vaarassa. Koska hän on oikeustieteilijä, hänellä on ilmeisesti lupa olla johdonmukaisesti epäjohdonmukainen. Muussa tapauksessa hänet voitaisiin todeta ammattitaidottomaksi ja sellaisena vaaralliseksi potilaille.

Illmanin retorisista taidoista kertoo Yleisradion juttu, joka on julkaistu muun muassa tässä. Jutun mukaan Suomen viranomaiset pitävät internetissä toimivia ääriryhmiä jo uhkana ”arjen turvallisuudelle”. On kummallista, että tavanomaisista kansalaismielipiteistä yritetään lavastaa ”ääriryhmien mielipiteitä”.

Outoa on sekin, että kyseiset viranomaiset eivät pidä maahanmuuttajien harjoittamaa rikollisuutta uhkana arjen turvallisuudelle, vaikka se on kantaväestöön suhteutettuna moninkertaista. Sen sijaan ulkoministeriön ulkoasiainneuvos, turvallisuusasiantuntijaksi sanottu Kirsi Westphalen kiinnittää huomionsa vain siihen, että ”rasististen rikosten määrä on Suomessa merkittävässä nousussa”.


Mielipiteet vastaan tutkimustieto

Huomattava on, että kummankaan haastatellun virkamiehen kannanotto ei perustu tutkimustietoon, eikä väitteiden tueksi esitetä mitään tilastoja. Kyseessä ovat siis virkamiesten arviot, joista monille jää mieleen vain sisältö, vaikka perustelut puuttuvat. Lisäksi on huomattava, että jutussa ei määritelty mitenkään sitä, mikä on ”rasistinen rikos”.

Uhkaavana nähdään vain kantaväestöön kuuluvien ihmisten yleinen ulkomaalaisvastaisuus, mutta kumpikaan virkamies ei ole huolissaan siitä, että muslimijärjestöjen kansainväliset sivustot ovat täynnä suoranaista vihanlietsontaa esimerkiksi homoja, juutalaisia, amerikkalaisia ja monia muita ihmisiä kohtaan. Sitä paitsi rasismi sinänsä ei ole rikos, pitipä siitä tai ei, ja näin ollen voidaan sanoa, että Ylen uutinen antaa asioista harhaanjohtavan kuvan.

Kansalaiset eivät useinkaan tottele virkamiesten henkilökohtaisia toiveita, mikä on antanut EU:n voitelemalle virkavallalle perusteen lavastaa kansan enemmistön mielipiteet milloin ”muukalaisvastaisuudeksi” tai ”ulkomaalaisvihaksi”, milloin taas ”rasismiksi”. Tosiasiassa kyseessä ovat tavanomaiset ja oikeutetut näkemykset, jotka perustuvat kansallisen edun tunnustamiseen.

European Social Surveyn tekemän tutkimuksen mukaan lähes 60 % suomalaista ilmoittaa vastustavansa maahanmuuttoa (s. 22), ja saman voi tarkistaa Euroopan unionin julkaisemasta tilastosta, jonka mukaan vastustamisen tarkka lukuarvo on 59,24 prosenttia (s. 33).

Kreikassa siirtolaisvastaisuus (resitance to immigrants) on 87,48 %, Unkarissa 86,53 %, Itävallassa 64,37 %, Portugalissa 62,47 %, Luxemburgissa 52,74 %, Iso Britanniassa 51,74 %, Tanskassa 50,45 % ja Espanjassa 50,24 %. Yhdeksässä muussa Euroopan maassa suora siirtolaisvastaisuus vaihtelee 35,27 prosentin ja 49,76 prosentin välillä. Poikkeuksen tekee vain Ruotsi, jossa siirtolaisia vastustaa 14,64 %, mikä on selitettävissä sillä, että maa on jo pitkälle ulkomaalaistettu, kun maahanmuuttajataustaisen väestön osuus koko väestöstä on peräti neljännes. Koska ruotsalaiset eivät koe voivansa tehdä asialle mitään, he ovat alkaneet pitää myös vastustamista tuloksettomana ja turhana.

Kun maahanmuuttajavastaisuus on näin selvää varsinkin maahanmuutosta eniten kärsineissä Balkanin lähialueiden maissa sekä vapaamielistä maahanmuuttopolitiikkaa harjoittaneissa Britanniassa, Tanskassa ja Luxemburgissa, on kummallista, että poliitikot Suomessa pyrkivät aktiivisesti lisäämään maahanmuuttoa. Poliittisen hallinnon tulisi noudattaa kansalaisten kantaa, mutta asia vaietaan puolueissa, ja viranomaiset leimaavat kaikki kriittiset kansalaispuheenvuorot nykyään ”rikoksiksi”.

Aivan samaan tapaan viranomaisvalta pyrkii määrittelemään jatkuvan maahanmuuton ”lailliseksi” vain säätämällä sen lailliseksi. Kun ihmisten asenteet pysyvät kuitenkin vakioina, on selvää, että maahanmuuton suosiminen johtaa kriittisyyden kasvuun, aivan niin kuin sananvapauden kriminalisoiminen johtaa ”rikollisuuteen”. Muussa tapauksessa kansalaisten pitäisi ottaa vastaan heille pakkosyötettävä asennemuokkaus ja manipulaatio, jolla suomalaisia taivutellaan luopumaan omista eduistaan ja oikeuksistaan maahanmuuttajien hyväksi.


Miksi ministereitä hävettää?

Se, miksi maahanmuuttokysymyksestä ei puhuta Suomen puolueissa ja poliittisessa elämässä, johtuu tosiasiasta, että Suomen poliittinen johto on Brysselissä indoktrinoitu noudattamaan ja toteuttamaan Euroopan unionin strategista tavoitetta: työvoiman liikkuvuutta ja EU:n ulkopuolisen työvoiman tuloa Euroopan unionin hyödynnettäväksi. Tästä ei kuitenkaan ollut puhetta Euroopan unioniin liittymisestä äänestettäessä, eikä sen pitäisi sisältyä EU:n jäsenyyteen.

Koska Suomen johtavat poliitikot ja suurten hallituspuolueiden ministerit ovat sitoutuneet ministerineuvoston kokouksissa tähän politiikkaan, heitä hävettäisi sanoa Euroopan unionissa toimiville kollegoilleen, että Suomen kansa ajattelee maahanmuutosta toisin. Toisaalta he häpeävät sanoa suomalaisille, että heidän täytyy ministereinä ajaa tätä jatkuvaa maahanmuuttoa sitouduttuaan siihen EU:n yhteisissä ohjelmanjulistuksissa. Sen vuoksi he eivät voi lakata kumartelemasta EU:n muille ministereille, ja siksi he tulevat selkä edellä kotiinpäin Brysselistä.

Maahanmuuttopolitiikassa erottuu neljä eri tasoa, joista alimman muodostaa itse ilmiö: maahanmuutto. Tämä on täysin immanentti taso (1), ja siitä puhuminen koostuu esimerkiksi maahanmuuttajamääristä ja asiaa koskevasta tilastotiedosta.

Ilmiötason yläpuolella on ideologinen taso (2), jolla laaditaan poliittiset normit maahanmuuton toteuttamiseksi. Tämä kerros koostuu niin sanotusta monikulttuurisuuden ideologiasta. Se muodostaa normatiivisen perustan käytännön maahanmuuton edistämiselle.

Kolmas taso (3) on Euroopan unionin strateginen taso, jolla päämääräksi on asetettu edellä kuvailtu kansalaisten ja työvoiman liikkuminen. Siihen liittyvät myös kansallisvaltioiden vastaisuus ja kansallisen itsemääräämisoikeuden heikentämispyrkimykset.

Neljännen tason (4) muodostaa suuri kysymys, johon kukaan ei ole kyennyt vastaamaan, mutta joka vallitsee kaiken yläpuolella. Se on seuraava: Miksi maahanmuuttoa ja kansallisvaltioiden heikentämistä pitäisi edistää, vaikka historia sen enempää kuin sosiobiologiakaan eivät anna näyttöä monikulttuurisuuden onnistumisesta missään maailman kolkassa? Ja miksi ihmiset ylipäänsä ajautuvat riitoihin kaikkialla, missä kohtaavat erilaiset kansakunnat, kulttuuriperinteet, arvomaailmat ja rodut?

Koska nämä kysymykset ovat vastauksia vailla ja vastausten oikeaksi tai vääräksi todistumattomuuden vuoksi myös jäävät sellaisiksi, voidaan toiminnan pohjaksi valita vain hyväksi havaittu ja turvallinen tie. Se perustuu kokemuksista oppimiseen. Koska ihmisluonnon muuttaminen on näissä asioissa vaikeampaa kuin jokien virtaussuunnan kääntäminen, kannattaisi kansakuntien sekoittamista välttää ja omaksua kansainvälisissä suhteissa pidättyvämpi linja.

Sen sijaan Suomen poliitikot häpeävät enemmän tinkiä omista EU-kollegoilleen antamistaan sitomuksista kuin siitä, että heidän pitää toteuttaa kansan enemmistön vastaista politiikkaa. Niinpä he ratkaisevat asian hallinnollisesti ja laittavat poliittiset virkamiehet pamputtamaan kansalaisia.


Ilman vapautta

Se, että maahanmuuttopolitiikan kritiikkiä esiintyy nimenomaan internetissä, johtuu ikävästä tosiasiasta, että valtamedia vaikenee kansan enemmistön mielipiteistä aktiivisesti ja viranomaisten toivomaa poliittista korrektiutta toteuttaen. Kun kritiikkiä ei saa esittää sensuuria harjoittavissa päivälehdissä eikä tv-kanavilla, arvostelu hakeutuu ainoaan vielä avoinna olevaan mediaan eli nettiin, jossa mielipiteet usein kärjistyvät ja esiinnytään nimimerkillä viranomaisten itsensä kylvämän pelon vuoksi.

Kärjistyminen ja peittely ovat siis seurauksia siitä, että viranomaiset eivät salli asioista keskusteltavan vapaasti. Esimerkiksi Illman on käyttänyt muotoilua, että vastustaessaan maahanmuuttoa ”vain harva verkkorasisti jää kiinni”. Kyse on nähdäkseni samasta asiasta kuin että joku ihminen jäisi kiinni järjen käytöstä. Voidaanko sellaista tapahtumaa sanoa kiinnijäämiseksi, jossa on kyse myönteisestä ja eettisestä toiminnasta? Sitä paitsi on loukkaavaa nimittää omilla aivoillaan ajattelevia ihmisiä rasisteiksi.

Valtionsyyttäjä Illman haaveilee Ruotsin oloista ja toteaa Ylen jutussa, että ”esimerkiksi Ruotsissa on laki, joka edellyttää sivuston ylläpitäjää valvomaan siinä esiintyvää aineistoa. Itse pitäisin tarpeellisena harkita tämän tyyppisen lainsäädännön säätämistä myös Suomeen.”

Käytännössä tällainen verkon valvonta johtaisi samaan kuin puhelimien kuuntelu, joten on pääteltävä, että Illman haluaa murtaa viestintäsalaisuuden ja kannattaa täyttä totalitarismia vastustaen kansalaisten nykyisiä vapausoikeuksia.

Syyttäjä, jonka mukaan kritiikkiäkin saa esittää, ”kunhan sitä ei ääneen lausuta”, on näissä puheissaan perustuslainvastaisen ennakkosensuurin ja näköjään yleisenkin sensuurin kannalla. Hän varmaan saa runsaat aplodit suomalaisilta. Yleensä ihmisten perusoikeuksiin saa puuttua vain poikkeusoloissa. Keskeinen kysymys kuuluu, elämmekö tämän kritiikittömän maahanmuuttopolitiikan vuoksi jo sellaisissa poikkeusoloissa, että kantaväestön perusoikeuksia aletaan rajoittaa. Jos niin on, entiset olot pitää mahdollisimman nopeasti palauttaa.


Konfliktien estäminen

Yleisradion uutisen mukaan ”netin muukalaisviha koetaan vakavana uhkana myös siksi, että maahanmuuton odotetaan jatkossa lisääntyvän. Euroopasta on jo esimerkkejä siitä, kuinka maahanmuuttajien ja kantaväestön arkisetkin kärhämät voivat kärjistyä polttoiskuiksi ja mellakoiksi.”

Ja mitä tekee Illman? Nyt hän kertookin pelkäävänsä Ruotsin esimerkkiä ja toteaa: ”Pitäisin tärkeänä, ettei tilannetta päästetä sellaiseksi kuin se on eräissä muissa maissa, Ruotsissa ja Länsi-Euroopassa.”

Voin ymmärtää Illmanin ajatuskulkuja vain niin, että hänen käsityksensä mukaan mellakoihin ovat syyllisiä maahanmuuttopolitiikan kriitikot, jotka esittävät näkemyksiään heille vielä auki olevissa tiedotusvälineissä ja internetissä. Totuus asiassa on kuitenkin sellainen, että maahanmuuttajakritiikki ei ole suinkaan mellakoiden eikä polttoiskujen syy. Maahanmuuttajakriittisyyden kasvu on seuraus, ja syy konflikteihin on hallitsematon maahanmuuttopolitiikka sekä maahanmuuttajien oma toiminta.

On erittäin paheksuttavaa, että valtionsyyttäjä Illman toimii mielipiteillään poliittisen linjan vetäjänä ja että hän yhdessä Astrid Thorsin, Johanna Suurpään ja Mikko Puumalaisen kanssa pönöttää Suomeen lisää maahaanmuuttajia, vaikka kansalaisten selvä enemmistö ei kyseistä politiikkaa hyväksy. En minä ainakaan halua tänne mitään miinakenttää, sellaista, joka vallitsee Pariisin ja Lontoon lähiöissä, ja siksi myöskin ovia apposen auki pitävää maahanmuuttopolitiikkaa on syytä vastustaa.

Aktiivisen maahanmuuttopolitiikan vastaisuus ei siis ole kiihottamista mitään kansanryhmää vastaan, vaan aktiivinen maahanmuuttopolitiikka itsessään kiihottaa kantaväestöön kuuluvia ihmisiä esittämään kyseisen politiikan vastaista kritiikkiä. Tämä puolestaan on luonnollinen seuraus varsinaisesta syystä, joka on...

Myös minä olen sitä mieltä, että tilannetta ei saa päästää sellaiseksi kuin se on eräissä muissa maissa, esimerkiksi Ruotsissa, Ranskassa, Hollannissa ja Britanniassa. Mutta se edellyttää puuttumista ongelmien oikeisiin syihin, toisin sanoen maahanmuuton rajoittamista ja supistamista. Jos siis Illman haluaa vähentää rikollisuutta, hänen kannattaa alkaa taistella jatkuvaa maahanmuuttoa ja kulttuurien sekoittamista vastaan.