Kannattaako sotarikollisten kanssa tehdä sopimuksia?

Oikeudellisessa ajattelussa erotetaan virallisen syytteen alaiset rikokset ja asianomistajarikokset. Jos joku tekee esimerkiksi murhan, se on virallisen syytteen alainen rikos, josta virallisen syyttäjän pitää nostaa syyte yleisen syyttämisvelvollisuutensa perusteella, eikä asiasta voida sopia.

Jos taas jotakuta epäillään vaikkapa tekijänoikeusrikkomuksesta, kyseessä on yksityisoikeudellinen riita-asia ja asianomistajarikos, josta osapuolet voivat sopia keskenään niin, ettei asiaa viedä tuomioistuimen ratkaistavaksi, vaan mahdollisesta korvauksesta sovitaan esimerkiksi välimiesoikeudessa. 

Välimiesmenettelystä onkin tullut kultakaivos monille juristeille, jotka taitavia sopimuksia kirjoitellessaan ovat pystyneet tarjoamaan riitapuolille palvelujaan – vielä kalliimmiksi käyvien ja tuloksiltaan epävarmojen oikeudenkäyntien välttämiseksi.

 

Mitä on tapahtumassa?

Filosofian näkökulmasta voidaan sotarikoksen käsitettä pitää ironisena, koska hyökkäyssota sinänsä on rikos.

Jokaiselle lieneekin tullut selväksi, että Venäjän aloittama sota Ukrainaa vastaan on ollut valtava ihmisoikeusrikos, jota tehdessään Kremlin hallinto on murhannut ja rampauttanut kuusinumeroisen määrän ihmisiä ja tuhonnut siinä sivussa mittaamattoman määrän immanenttia omaisuutta.

Virallisen syytteen alaisten rikosten ja yksityisoikeudellisten riita-asioiden ero näyttää unohtuneen Ukrainan sodan rauhanpyrkimyksissä kokonaan Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin alettua hieroa ”diiliä” sotarikoksista epäillyn Vladimir Putinin ja hänen hallintonsa kanssa.

Putinille ja hänen hallinnolleen kuulusi kyyti Haagin kansainväliseen rikostuomioistuimeen ja tuomio tekojensa mukaisesti.

Mutta mitä tapahtuu?

Donald Trump pyrkii sopimaan Ukrainan sodan lopettamisesta ja Ukrainan ja Venäjän välisestä tulitauosta, aselevosta ja jopa rauhasta Putinin kanssa. 

Trump siis pyrkinee jonkinlaiseen välimiehen rooliin tavalla, joka on yleinen amerikkalaisessa oikeuskäytännössä. Se tunnetaan elokuvista ja TV-sarjoista, joissa esimerkiksi huumausainerikoksista epäillyille tarjotaan ”diiliä” ja syytteiden madaltamista sillä ehdolla, että epäillyt suostuvat yhteistoimintaan viranomaisten kanssa.

Tällainen lähinnä tapaoikeudellinen common law -menettely on ristiriidassa roomalaisperäiseen oikeuteen ja kirjoitettuun lakiin nojaavan säädösoikeudellisen perinteen kanssa. 

Ajatellaanpa hieman.

Jos joku ihminen vaikkapa raiskaa toisen, niin eipä hätää. Apuun tulee Donald Trump, joka tarjoaa uhrille ”diiliä” ja epäillyn rahapussista suoritettavaa korvaussummaa – ja epäillylle puolestaan syytteestä luopumista, jos molemmat allekirjoittavat paperin.

Tämä ei kuitenkaan poista rikoksen rikosluonnetta, mutta on omiaan tekemään rikoksesta yleisesti hyväksytyn.

Jos taas jonkun ihmisen auto kolhitaan parkkipaikalla, hätään rientää Donald Trump, joka selittää, että minä tunnen tekijän ja tiedän, että hän vie kotterosi kokonaan, jos et suostu ”diilin” mukaiseen korvaukseen ja pitämään turpaasi sen jälkeen kiinni.

Tämä ei tarkoita, ettei omaisuusrikosta olisi tapahtunut ja ettei se sinänsä kuuluisi tuomittavaksi.

 

Ihmisoikeusrikokset ja sotarikokset eivät ole soviteltavissa

Roomalaiseen oikeusjärjestelmään kuuluvassa eurooppalaisessa oikeusfilosofiassa on ajateltu niin, että etenkään ihmisoikeusrikokset ja sotarikokset eivät ole soviteltavissa, vaan ne kuuluvat yksiselitteisesti tuomiolle.

Sama ajatus sisältyy suomalaisessa oikeuskäytännössä vallitsevaan kantilaiseen näkemyksen, joka nojaa kirjoitettuun lakiin ja sääntöpohjaiseen etiikkaan – erotuksena angloamerikkalaisesta tapaoikeuteen perustuvasta common law -tulkintakehyksestä.

Yhdysvaltain presidentinhallinnon näkemys kansainvälisen politiikan menettelytavoista polkee pahoin niin sanottua sääntöpohjaista maailmanjärjestystä, joka perustuu valtioiden välisiin ihmisoikeussopimuksiin, valtioiden suvereeniin toimijuuteen sekä rajojen, itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden kunnioittamiseen.

Donald Trumpin menettelytavat ovat järkyttäneet maailmaa juuri siksi, että hän näyttää ohittavan rikosten ja riita-asioiden välisen eron ja hieroo sopimuksia sellaisen hallinnon kanssa, joka on ryöstänyt noin viidesosan ystävällismielisen naapurimaan pinta-alasta.

Putinin oikea nimi on ryöstömurhaaja.

Ukrainan sodan rauhantunnusteluissa on sivuutettu kokonaan kysymys, onko mikään kestävä rauha Kremlissä vallitsevan hallinnon kanssa mahdollinen ja voidaanko tai pitääkö kyseisen regimen kanssa sopia yhtään mistään.

Moraalifilosofian näkökulmasta vastaus on: ei voida eikä pidä.

Miksi sitten niin koetetaan tehdä?

Siksi, että tappaminen, sotiminen ja muu väkivalta pitäisi saada loppumaan.

Kun asia en näytä ratkeavan taistelukentällä kummankaan osapuolen antatumiseen, juuri siksi neuvottelut näyttävät ainoalta tieltä sotatoimien keskeyttämiseen.

Jos sota päätetään tilanteeseen, jossa sotarikolliset jäävät valtaan, seurauksena on kuitenkin konfliktin jäätyminen, molemminpuolinen varustelukierre, seuraavaan sotaan varautuminen ja aselepo, jota vain sanotaan ”rauhaksi”.

 

Mitä siirtyminen sääntöpohjaisuudesta reaalipolitiikkaan merkitsee?

Donald Trumpin aiheuttama käänne ”maailmanpoliisina” toimineen Yhdysvaltain asennoitumisessa on mullistanut kansainvälistä politiikkaa siksi, että se on johtanut (mediassa usein toistettuun) sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen vaihtumiseen niin sanotuksi reaalipolitiikaksi.

Reaalipolitiikalla tarkoitetaan ”vahvemman oikeutta”, jonka mukaisesti asioita ratkotaan aseiden tai taloudellisen vallan antamalla voimalla.

Siirtyminen sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä reaalipolitiikkaan on pitkälti samanlaista kuin rikosten katseleminen sormien läpi ja sopimusten tekeminen vain sillä perusteella, kenellä on parhaat kortit, taloudelliset resurssit ja panokset piipussa.

Juuri tällaista ajattelutapaa Donald Trump on suosinut.

Sopimiseen väkivaltaisen ja rikollisen hallinnon kanssa ohjaa se, että sotaa ei voida jatkaa tappion uhan tai väsymyksen vuoksi.

Sopimisen varjopuoli on kuitenkin se, että samalla legitimoitaisiin rikollisen hallinnon asema ja luotaisiin edellytykset uusille valloitussodille Euroopassa.

Moraalisen tappion kärsisi länsimainen oikeusjärjestys, joka vaatisi rikollisten saattamista tuomiolle.

Niin sanotun arvopohjaisen realismin tulisi nähdäkseni perustua realistiseen arvopohjaan, jollaista luonnosteli Köningsbergissä asunut preussilainen filosofi Immanuel Kant teoksessaan Zum ewigen Frieden (suom. Ikuiseen rauhaan).

Hänen mukaansa sotiminen on oikeutettua (1) puolustussodan käymiseksi ja hyökkäyksen torjumiseksi, (2) diktatuurin syrjäyttämiseksi ja (3) vielä suurempien vahinkojen välttämiseksi.

Ukraina on käynyt tällaista oikeutettua sotaa, ja myös NATO varautuu nimenomaan hyökkäykseltä puolustautumiseen.

Vertauskuvallisesti puhuttelevaa on, että myös Kantin kotikaupunki Köningsberg on nykyisin Venäjän valtaama ja nimetty ”Kaliningradiksi”.

 

Kansainvälisoikeudellinen perustattomuus

Siirtymää sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä reaalipolitiikkaan valaisee Harvardin yliopiston oikeustieteen professori David W. Kennedy analyysillään ”kansainvälisoikeudellisesta perustattomuudesta”.

Kansainväliseltä oikeudenkäytöltä puuttuvat viimekätiset fundamentit, joihin se voitaisiin ankkuroida. Vaikka sääntöjä ja sopimuksia onkin, niiden noudattamiselle ei ole juuri muuta kontrollia kuin pakotteiden ja voimakeinojen käyttö.

Jos säännöistä luovutaan, vain valtapoliittiset intressit määrittelevät asioiden laidan. 

Donald Trump on muuttamassa sääntöpohjaisen maailmajärjestyksen ”diiliksi”, jossa taloudellisilla intresseillä ohitetaan oikeudelliset velvoitteet ja pahimmillaan koko oikeusfilosofinen ajattelu.

Diilien teko rikollisten kanssa kuuluu gangstereiden maailmaan.

Se on tyypillistä moottoripyöräkerholaisten keskinäisille sopimuksille ja jengisodille sekä terroristijärjestöjen toiminnalle. 

Yhdysvallat aloitti sodan terrorismia vastaan George W. Bushin hallinnon aikana. Nyt USA on tekemässä sopimusta Venäjän kanssa, jonka EU on julistanut terrorismia tukevaksi valtioksi, ja samaa harkitsi myös Yhdysvallat vielä vuonna 2022.

Näkemykseni mukaan mikään kestävä rauhantila ei olisi Venäjän nykyisen hallinnon kanssa mahdollinen.

Sen asemasta, että tämä huomio olisi nostettu julkisiin keskusteluihin, on mediassa menty pitkälle asioiden edelle ja pohdittu jo rauhanturvaamisen yksityiskohtia, vaikka Ukrainan ja Venäjän välillä käydään täyttä sotaa, jossa pataljoonan tai jopa prikaatin verran sinibaretteja jauhautuisivat pikavauhtia palasiksi.

Kysymys Ukrainan sodan lopettamisesta on lähtenyt alusta pitäen väärälle raiteelle Trumpin mennessä sovittelemaan asioita Putinin kanssa, riippumatta Ukrainasta ja Euroopan maista.

Rauhantunnusteluilta on puuttunut koordinaatio täysin.

Toisaalta Trumpin ja Zelenskyin keskinäisessä epäonnistumisessa piilee mahdollisuus sikäli, että Euroopan mailla on nyt tilaisuus osoittaa päättäväisyyttä ja esitellä Yhdysvalloille oma rauhanhahmotelmansa, josta Trumpin ei kannata kieltäytyä.

 

Varustelukierre ei takaa rauhantilaa

Harmillista Euroopan maiden hätääntyneissä reaktioissa on ollut, että Trump näyttää saavan läpi sparraajan tavoitteensa: pelästyttää Euroopan maat varustautumaan hampaisiin asti.

Tämäkin noudattaisi Putinin pelikirjaa, sillä Venäjän toivehan on, että Euroopan maat ajautuisivat taloudellisesti ahtaalle ryhtyessään kilpavarusteluun Venäjän kanssa ja Atlantin takaista liittolaistaan tyydyttääkseen. Näin EU:n pakotepolitiikka kääntyisi nurin.

Kun EU:n pakotteet jäisivät vaikutuksettomiksi Yhdysvaltain osoittaessa ymmärtämystä Kremlille, Putin pystyisi pelastamaan asemansa, ja ainakin osa Euroopan maiden kansalaisista alkaisi vastustaa omaa elintasoamme huonontavia puolustusmenojen lisäyksiä.

Hyvinvointiyhteiskunnan rapautuminen synnyttäisi Euroopan maissa eripuraa ja Venäjä-mielisyyttä, josta on nyt näyttöä esimerkiksi Saksassa.

Juuri tähän tilanteeseen joudutaan, jos Euroopan maat lähtevät mukaan Donald Trumpin peräämään varusteluun ja jos Yhdysvallat vetää tukensa Ukrainalta, NATOlta ja Euroopalta.

Tämä kaikki sopii mainiosti Putinille, ja siksi myös kilpavarusteluun ajatumista kannattaa välttää, vaikka Euroopan maiden puolustusministerit ovat juosseet hihat palaen kiskomaan kansalaisilta miljardeittain varoja asevarusteluun. Jälleen suunnitellaan yhteisvelkoja ja tukipaketteja, vaikka Suomen nykyisen hallituksen piti tehdä niihin osallistumisesta loppu.

Monissa muissa Euroopan maissa kuin Suomessa puolustusmenojen lisäämiseen onkin tarvetta.

On kuitenkin perin virheellistä varautua Venäjän aseelliseen hyökkäykseen NATOa ja EU-maita vastaan. Asevoimansa kuluttanut Venäjä tuskin ryhtyy edes kokeilemaan NATOn viidennen artiklan toimivuutta. Sen sijaan ei-aseellisia sotilaallisiakin operaatioita voi tulla esimerkiksi tietoverkoissa.

Hopealuotipolitiikka ja aseellinen panssaroituminen ovat epäviisaita ja jopa itsetuhoisia menettelytapoja Euroopan maiden talouden ja hyvinvoinnin kannalta.

Suomessa suurimman Venäjä-uhan aiheuttaa Venäjällä mahdollisesti sattuva sisäpoliittinen kaaos, joka toisi rajoillemme miljoonittain venäläisiä turvapaikanhakijoita. Sarkastista onkin, että Putinin hallinnon jatkuminen voi olla Suomen kansallisten etujen mukaista, koska se pitää venäläiset herran nuhteessa ja poissa täältä.

Kestävään rauhaan tarvitaan aggressiiviseen valtioon kohdistuvat aseistariistuntasopimukset ja aserajoitusten valvonta, mikä näyttää nyky-Venäjän kanssa mahdottomalta, ja siksi tilanne on umpikujassa vielä pitkään.

Saattaa olla, että Trumpille itselleen avautuu tie ulos Valkoisesta talosta ennen kuin Putinille erääntyy eläke ja ennen kuin Ukrainaan syntyy rauhantilaa. 

Aiheesta aiemmin

Turvallisuuden turboahdistus: defensiivisyys taannuttaa

Mustepatruunakauppiaiden neuvottelutaidoilla ei tule rauhantilaa

Ukrainalla on nyt kaksi vihollista: Venäjä ja Yhdysvallat

Volodymyr Zelenskyin tapaaminen Donald Trumpin kanssa Valkoisessa talossa ei olisi voinut mennä pahemmin pilalle.

Rauhanvirittelystä ei tullut mitään eikä myöskään mineraalisopimuksesta, kun molemmat osapuolet ajautuivat jo lehdistötilaisuudessa sanaharkkaan, toistensa päälle puhumiseen ja keskinäiseen huutamiseen. 

Olen aiemmin arvostellut useita rauhantunnusteluissa vallitsevia ongelmia, joista yksi on, että muut maat jakavat Ukrainan maita ja niiden alla piileviä varantoja keskenään, toinen se, että rauhaa hierotaan kapealla kauppiaan järjellä poliittisten arvojen ohi, ja kolmas: Ukraina ei täytä EU- eikä NATO-jäsenyyden ehtoja, mutta asiat aiotaan nostaa neuvottelupöytään raakileina.

Rauhantunnusteluilta on puuttunut koordinaatio täysin, ja tulos näkyi viime perjantaisessa konfliktissa, joka oli ennennäkemätön katastrofi diplomatian maailmassa.

On vaikea sanoa, mikä tulos olisi ollut, jos näyttelijäntaidoistaan tunnettu Zelenskyi olisi laittanut päälleen Turot ja kehuskellut Trumpia ja Yhdysvaltoja mielistelyn merkiksi ja muutenkin käyttäytynyt kuin työnhakuhaastattelussa.

Yhtä selvää on, että sotaa käyvän maan liideriä pitäisi kohdella ymmärtäväisesti, vaikka keskustelussa olisi hermoilun merkkejä. 

Trumpin ja Zelenskyin henkilökemiat eivät sovi ollenkaan yhteen. Rouheilla äänenpainoilla artikuloiva slaavilainen ylpeys johti välittömään kipinöintiin pomomaisesti käyttäytyvän Trumpin kanssa heti kun hänen varapresidenttinsä oli puuttunut puheeseen ja vaatinut Zelenskyiltä kiitollisuutta ja arvonantoa.

Dramaturgi Jouko Turkka sanoi aikoinaan, että ihmiset eivät vain näytä joltakin, vaan he ovat sitä, miltä he näyttävät.

Yhdysvaltoja johtavat siansilmäinen presidentti ja ilkeäkatseinen varapresidentti, joilta minä en ostaisi mitään. Ukrainan kannalta voi olla onnekastakin, että Trump kaatoi mineraalisopimuksen, joka olisi ollut suosiollinen Yhdysvalloille itselleen.

Suurvaltaa ei pitäisi johtaa liikemiesmoraalilla eikä pomomiesten edessä matelemiseen perustuvalla Diili-shown käsikirjoituksella.

Zelenskyin kohtelu Washingtonissa oli läimäytys koko Euroopalle ja samalla hurja voitto Putinin regimelle Kremlissä. Montako kunnialaukausta Moskovassa ammutaan tämän johdosta?

Trumpin väite, että Zelenskyillä on huonot kortit, ansaitsee korjauksen, jonka Zelenskyi melkein ehtikin huutaa väliin: hän ei pelaa korttia vaan toimii sotaa käyvän maan presidenttinä.

Trumpin arvio, että Zelenskyi pelaa kolmannella maailmansodalla, toistaa Kremlin propagandaa eikä edelleenkään tunnusta Ukrainan käyvän nimenomaan puolustussotaa.

Ilmeisesti Putin on ripittänyt Trumpia uhkauksella, että jos Yhdysvaltain tuki Ukrainalle jatkuu, se voi rauhansopimisen sijasta johtaa Venäjän rauhankyyhkyjen ilmestymiseen myös Yhdysvaltain rajoille.

Trumpilla on siis kiire rauhanaloitteidensa kanssa, koska hän on omassa taitamattomuudessaan todennäköisesti hävinnyt Putinin kanssa käymänsä puhelinkeskustelut ja päätynyt Venäjän kaulapantaan.

Ottelu T vs. Z oli arvovaltatappio Yhdysvalloille, josta voidaan nyt päätellä, että Valkoisen talon hallintoon ei voida luottaa.

Zelenskyin ainoa ”virhe” oli totuuden sanominen; tosin hän ei ollut ilmeisesti koskaan kuullut Paasikiven näkemystä totuuden puhumisen vaarallisuudesta.

Trumpin epäonnistuminen  heikensi hänen uskottavuuttaan sekä amerikkalaisten että eurooppalaisten silmissä ja lisäsi paineita hänen omien rauhanlupaustensa lunastamiseen.

Koettu konflikti oli paljolti kiinni pelkästä asenteesta ja psykologiasta, jolla asioita lähestyttiin, ja tapaamisen tulos olisi voinut olla toisenlainenkin.

Maailman tuomio Yhdysvaltoja kohtaan on ollut selkeä. Lähes kaikki maailman maat ovat osoittaneet sympatiaa Zelenskyille ja hänen delegaatiolleen, joka käytännössä heitettiin ulos Valkoisesta talosta.

Lehtitiedoista poiketen en kuitenkaan usko Yhdysvaltain lopettavan kaikkea tukeaan Ukrainalle, sillä joku kansainvälisestä politiikasta jotakin ymmärtävä Washingtonin haukka todennäköisesti vetää hätäjarrusta.

Trumpin harjoittama rymistely jättää ennen pitkää Yhdysvallat itsensä yksin. Mikäli on Trumpin kaltaisia kavereita, kuka enää kaipaa vihollisia?

Näyttää siltä, että Ukraina on joutumassa kahden rintaman sotaan: toisaalta Venäjää ja toisaalta Yhdysvaltoja vastaan.

Täällä Suomessa ei ilmeisesti voida luottaa muuhun kuin siihen, mikä on kaiverrettu Suomenlinnan Kustaanmiekalla sijaitsevaan kuninkaanporttiin.

Eteenpäin päästäneen Isossa-Britanniassa pian järjestettävässä Euroopan maiden kokouksessa, jossa Euroopan maiden on otettava johtajuus ja jossa myös Suomella on tilaisuus esittää rauhanhahmotelmansa.

Tällöin Trumpia ja Zelenskyiä ei pidä päästää samaan kehään, vaan heidänkin keskelleen tarvitaan rauhanvälittäjä.

Totuus on joka tapauksessa se, ettei Eurooppaa ja Suomea voida suojella puolustusmenoihin jatkuvasti esitetyillä lisäkorotuksilla ja asevarustelulla, vaan viisaalla diplomatialla.

Varustelukierteeseen ajautuminen on yhtä ajattelematon primitiivireaktio kuin presidenttien käytös ovaalihuoneessa. Jokaiseen kestävään rauhansopimukseen on liitettävä aserajoitussopimukset ja aseistariisunta. Muussa tapauksessa Venäjän hallinnon kanssa ei voida saavuttaa kestävää rauhantilaa (aiheesta täällä ja täällä). 

Kaiken ulkopuolella on pidetty kysymystä, onko mikään sopimus sotarikollisen Putinin kanssa edes teoriassa mahdollinen.

Ukrainan paikka ei ole EU:ssa eikä NATOssa – Miksi?

Ukrainan rauhanaloitteissa on kolme outoa asiaa.

Ensinnäkin (1) rauhantekijät tai sellaisina esiintyjät jakavat Ukrainan mineraalivaroja hintana aiemmasta tuestaan, ikään kuin asiasta olisi kirjoitettu velkakirja tukia luovutettaessa. Ei tietääkseni ole, vaan apu on perustunut lainaamisen sijasta hyväntekeväisyyteen. Jos taas mineraalisopimus nähtäisiin korvauksena, sekin olisi outoa, sillä sotakorvauksista voitaisiin päättää eri osapuolten kesken vasta rauhansopimuksessa, ja maksajaksi kuuluisi aikamme merkittävin roistovaltio Venäjä ja tuomiolle tuhoisin murhaaja Vladimir Putin sekä hänen hallintonsa.

Toiseksi (2) rauhaa hierotaan kapealla kauppiaan järjellä, jossa mikä tahansa ”diili” nähdään oikeutettuna, kunhan se perustuu taloudelliseen tai sotilaallista voimaa koskevaan vaihtosuhteeseen. Näin ohitetaan se, että tähän asti sotaa on käyty etupäässä poliittisten järjestelmien ja arvomaailmojen puolesta. Nyt aloitetussa keskustelussa poliittiset arvot eivät vaikuta painavan mitään, kunhan rauhanteko kannattaa taloudellisesti ja silloinkin etupäässä Yhdysvalloille, Ukrainan ollessa selkä seinää vasten ikään kuin maan pitäisi antautua sekä länteen että itään.

Kolmanneksi (3) rauhantunnusteluihin on liitetty kysymys Ukrainan EU- ja NATO-jäsenyydestä. Ukrainan liittymistä molempiin on suorastaan perusteltu sillä, että Ukraina käy sotaa. Puutunkin nimenomaan tähän asiakohtaan.

Todellisuudessa Ukraina ei voi liittyä kumpaankaan juuri siksi, että Ukraina käy sotaa.

 

Ukraina ei täytä EU:n eikä NATOn jäsenyysehtoja

Euroopan maat ovat korostaneet julkilausumissaan, että Ukraina halutaan jäseneksi Euroopan unioniin.

Tämän on täytynyt olla pelkkä vertauskuvallisen tuen ilmaus, koska tosiasia on, että Ukraina ei täytä EU:n jäsenyysehtoja. Lainsäädäntöä pitäisi uudistaa ja korruptiota kitkeä vuosien ajan, jotta jäsenyysehdot täyttyisivät.

Ukraina ei täytä myöskään NATOn jäsenyysehtoja sen enempää teknisessä mielessä kuin turvallisuuspoliittisessakaan merkityksessä. Asia on kaukainen kuin Kaukasia itse.

On kysyttävä, miksi molempia jäsenyyksiä alleviivataan länsimaiden poliittisissa kannanotoissa, vaikka Ukrainan EU- tai NATO-jäsenyydellä ei ole toteuttamiskelpoista pohjaa lähitulevaisuudessa mahdollisesti aloitettavissa rauhanneuvotteluissa.

Kyse on ollut juuri tuosta sympatian symboloimisesta.

Ainoa asia, jonka EU- ja Nato-maat voisivat tuoda rauhanneuvotteluihin (mikäli niihin päätyvät), on vaatimus, että Ukrainalla säilyy mahdollisuus hakea jäseneksi kumpaankin organisaatioon, mutta asiasta ei päätetä rauhanteon yhteydessä mitään muuta.

Sellaista päätöstä, että Ukraina (tai jokin muu maa) ei voisi hakea jäsenyyttä jossakin organisaatiossa, ei mikään organisaatio voisi tehdä.

Liitokunnat, valtioliitot, yhdistykset ja muut yhteenliittymät eivät yleensäkään tee negatiivisia päätöksiä, joilla jokin taho ennakolta suljettaisiin pois. Toisaalta mikään muukaan taho, kuten Venäjä, ei voi eikä sen pidä päättää siitä, mitä Ukraina, EU ja NATO päättävät keskenään, koska se merkitsisi – ei vain Ukrainan – vaan myös EU:n ja NATOn suvereniteetin menetystä.

Ainoa järjellinen poliittinen menettelytapa on siis ovien pitäminen auki tai ainakin lukitsemattomana, kuten Suomen NATO-jäsenyyttä tavoiteltaessa.

 

Ukrainaa ei pidä naarata EU:hun eikä NATOon

Sitten on muutama ratkaisevan tärkeä kysymys, joista ei ole konsensusta länsimaissa ja joita ei ole juuri käsitelty sen enempää politiikassa, hallinnossa kuin medioissakaan.

Pitäisikö Ukranan ylipäänsä kuulua Euroopan unioniin tai NATOon tai molempiin? Millaisia EU ja NATO olisivat, jos Ukraina olisi niiden jäsen?

Putin ei varmasti olisi hyökännyt, mikäli Ukraina olisi ollut jäsen molemmissa tai jommassakummassa.

Mutta entä nyt? Pitääkö Ukrainaa houkutella tai aktiivisesti integroida Euroopan unioniin ja NATOon? 

Pohditaanpa hetken, mitä merkitsisi, jos huomattavasti ongelmattomampi maa Turkki olisi Euroopan unionin jäsen. EU on potenut suuria tuskia jo Unkarin ja Puolan hangoittelun takia. Kuinka vaikeaa päätöksenteko olisi, jos Turkki olisi jäsenenä EU:ssa omine vaatimuksineen ja visioineen?

NATOssa Turkki tunnetusti on. Turkki aiheutti lähes ylitsepääsemättömät vaikeudet Suomen ja Ruotsin NATO-tielle, vaikka maidemme asiat ovat paremmassa kunnossa kuin Turkin omat.

Organisaatioilla on taipumus tulla sitä tehottomammiksi ja toimintakyvyttömämmiksi mitä enemmän niissä on eripuraisia jäseniä. Juuri sellainen EU:sta on jäsenmäärän kasvun myötä tullut. Sama pätee NATOon. YK on oivallinen esimerkki paperitiikeristä, jossa edes turvallisuusneuvosto ei saa aikaan mitään, koska yksi hangoitteleva maa voi työntää kapuloita rattaisiin.

Nähdäkseni EU ja NATO eivät tarvitse uusia jäseniä. Molemmat ovat vesittyneet ja väsähtäneet nimenomaan jäsenmäärien kasvun vuoksi.

Hullunkurista on, että molempien paisuttamista pyritään perustelemaan vaikutusvallan kasvattamisella, vaikka jatkuvan laajenemisen myötä päätöksenteko kangistuu ja organisaatio mätänee sisältä lahopuun lailla.

 

EU:n ja NATOn jäsenyysasiat eivät kuulu rauhanneuvotteluihin

Tämä voi kuulostaa kyyniseltä, mutta käsitykseni mukaan Ukraina ei olisi oikeassa paikassa ollessaan NATOssa – ja vielä vähemmän Euroopan unionissa.

Ukrainan kieli, kulttuuri ja poliittis-metafyysinen perinne poikkeavat olennaisesti eurooppalaisesta. Elämänmeno on erilaista lukuunottamatta maan läntisimpiä osia, jotka aikoinaan kuuluivat Puolaan.

Joku voi katsoa Euroopan itäisen rajan kulkevan Uralia pitkin, mutta hänellä täytyy olla kartantekijän kakkulat silmillään. Ukraina kuuluu ontologiseen Eurooppaan ja metafyysiseen luomukseen nimeltä ”Eurooppa” yhtä vähän kuin Turkki.

Jos Turkki olisi EU:n jäsen, EU:n ulkoraja kulkisi Syyriaa, Irakia ja Irania pitkin. Eurooppa ei ole siellä. Eurooppa ei ole myöskään Ukrainan itäisillä rajamailla.

Nähdäkseni Ukrainan EU-jäsenyyttä ja NATO-jäsenyyttä ei tule pitää poliittisena tavoitteena.

Asian ei myöskään pitäisi kuulua mahdollisten rauhanneuvottelujen pöytään. Sodan päättämiseen ja rauhan solmimiseen ei voida eikä pidä liittää mitään sellaista lupausta, jossa Ukrainalle annettaisiin ikään kuin sitoumus jäsenyyden hyväksymisestä etukäteen, ennen kuin mitään hakemusta on edes jätetty.

Menettely olisi juridisesti nurinkurinen. Ei mikään tuomioistuinkaan voi antaa tuomiota ennen syytettä ja oikeudenkäyntiä, eikä mikään viranomainen voi antaa ratkaisua ennen kuin ratkaisua on haettu.

Tässä mielessä on sangen omituista ja ristiriitaista, että Ukrainan EU-jäsenydestä ja NATO-tiestä on annettu pitkälle meneviä myöntäviä julistuksia, vaikka maa on sodassa, joka jo sinänsä estää jäsenyydet, ja olojen saattaminen lähemmäksi jäsenehtojen täyttymistä on vuosikymmenten työn takana.

Käytännön ongelmana on myös jäsenyysaloitteiden epämääräisyys. Nythän ei ole selvyyttä edes siitä, missä Ukrainan rajat kulkevat, joten EU- ja NATO-asioiden liittäminen mahdollisten rauhanneuvottelujen yhteyteen johtaisi välittömään konfliktiin tai syventäisi sitä.

 

Ukrainan EU- ja NATO-jäsenyys hajottaisi molemmat liitot

Muistellaanpa hieman lähihistoriaa. Jugoslavian hajoamissodissa syntyneet maat eivät ole vieläkään EU:n jäseniä, vaikka väkivaltaisuuksien päättymisestä on yli kaksi vuosikymmentä. Serbia on kyllä jäsenehdokas, mutta Bosnia-Hertsegovina ja Kroatia eivät ole.

Myös Ukrainan EU-tiestä tulisi hyvin pitkä. NATOon on voitu kelpuuttaa Kroatian, Montenegron ja Pohjois-Makedonian tapaisia horjahtelevia sirpalevaltioita, joten Ukrainan jäsenyys NATOssa voi olla ainakin periaatteessa lähempänä kuin EU-jäsenyys.

Asiassa olisi sekä EU:n että NATOn tehtävä perusteellinen periaateharkinta, joka koskee sitä, kaivataanko niihin enää lainkaan uusia jäseniä.

Omasta mielestäni (1) Ukrainan ei tulisi kuulua kumpaankaan, vaan sen asema ja turvallisuus olisi järkevintä järjestellä omana erityistapauksenaan. Todennäköisesti näin myös joudutaan tekemään olosuhteiden pakosta.

Toisaalta (2) asiasta ei pitäisi tehdä Ukrainan tai EU:n ja NATOn omia käsiä sitovaa ja tulevaisuutta määräävää kielteistä eikä myönteistä päätöstä mahdollisten rauhanneuvottelujen osana.

Kolmanneksi (3) Ukrainan mahdollisuus hakea jäseneksi täytyy luonnollisesti pitää avoinna suhteessa tulevaisuuteen niin, että jäsenyysehtojen täyttyessä hakemus voidaan kyllä käsitellä.

Yhdysvallat ja Saksa ovat oikeassa jo viime vuonna esittämissään kannanotoissa, että Ukrainan ei pitäisi kuulua NATOon.

Asioiden ollessa nykyisellä tavalla Ukrainalle pitää riittää passi Eurovision laulukilpailuihin, mutta maan kampeaminen vängällä väkisin länsiliittouman jäseneksi ei toisi maanosaamme rauhaa.

Pahimmillaan Ukrainan konfliktiherkkyys tulevaisuudessa voisi käynnistää Venäjän ja NATOn välisen aseellisen konfliktin tai sodan, jos ja ilmeisesti kun Putinin sotarikollinen hallinto jää rauhanteon yhteydessä ennalleen.

Kokonaisuutena tarkastellen Ukrainan sodan rauhantunnusteluilta puuttuu koordinaatio täysin. Ohitettu on lisäksi kysymys hyökkäyssodan käynnistäneen Venäjän hallinnon saattamisesta oikeudelliseen vastuuseen. Nyt sen kanssa hierotaan sopimuksia ja käydään kauppaa!

Putin ja hänen hallintonsa ovat tämän vuosituhannen ylivoimaisesti pahimpia ryöstömurhaajia ja rikollisia, joiden ei pitäisi voida paeta valtiokilven taakse. Kremlin regimelle kuuluisi kyyti Haagiin, asianmukaiset syytteet ja tuomiot niiden mukaisesti.

---

Päivitys: Ukrainalla näyttää olevan jatkossa kaksi vihollista, Venäjä ja Yhdysvallat, kun Donald Trump heitti Volodymyr Zelenskyin ulos Valkoisesta talosta neuvottelujen epäonnistuttua täysin. Samalla Trump jätti myös Euroopan maat susille.

Sympatiani ovat edelleen Ukrainan puolella, ja arvopohjaisen realismin ohelle tarvittaneen myös realistista arvopohjaa. Sitä soisi erittäin epädiplomaattisesti toimivalle Donald Trumpille.

Vaihtoehto inkluusiolle

Nyt kun kansallismielinen ja maahanmuuttokriittinen Alternativ für Deutschland -puolue kaksinkertaisti kannatuksensa Saksan ennenaikaisissa liittopäivävaaleissa, ovat niin sanotut muut puolueet vannoneet kieltäytyvänsä hallitusyhteistyöstä AfD:n kanssa.

Voidaan kysyä, kuinka oikeudenmukaista eristäminen ja pois sulkemisen politiikka ovat demokratian kannalta. Ja kuinka tehokasta se on edes AfD:tä vastustavien yhteiskuntaryhmien omien tavoitteiden näkökulmasta?

Eristäminen on vastakohta inkluusiolle, eli mukaan ottamiselle ja järjestelmän muokkaamiselle erilaisuuteen sopivaksi. Myös inkluusio on omalla tavallaan ongelmallista, ja politiikassa sen soveltaminen on ollut kovin valikoivaa.

Valtionuskontona inkluusio

Tunnetuinta inkluusio on koulumaailmassa, jossa se on tarkoittanut muun muassa tasokurssien poistamista ja muuta oppilaiden keinotekoista asettamista samalle viivalle. Tuossa työssä on käytetty hyväksi tasavertaisuuden ja yhdenvertaisuuden abstraktioita, jolloin nopeita on pakotettu juoksemaan hitaasti, jotta tasa-arvo toteutuisi, vähän niin kuin Kurt Vonnegutin dystooppisessa romaanissa Harrison Bergeron.

Suomen koulujärjestelmässä maahanmuuttajia ja muita diversiteettejä on koetettu sopeuttaa, mukauttaa ja niin sanotusti integroida järjestelmään. Kun tässä on epäonnistuttu, on päädytty loiventamaan koulutuksen omia kaarteita ja harjoitettu inkluusiota.

Sopeuttaminen ja mukauttaminen ovat jo sinänsä kyseenalaisia menetelmiä, koska niihin sisältyy näkemys, että integroitavien pitäisi luopua osasta elämäntapojaan miellyttääkseen järjestelmää. 

Toiseksi se on kyseenlaista siksi, että myös kantaväestöjen odotetaan luopuvan omasta kulttuuristaan järjestelmään liudennettavien hyväksi. Suomalaisille inkluusio on merkinnyt juuri tätä.

Molemminpuolinen sulauttaminen vaatii kulttuuristen ominaispiirteiden sahaamista pois, ja siten monikulttuuri-ideologia tosiasiassa johtaakin kulttuuriseen yksiarvoisuuteen. 

Inkluusiota puolustellaan väitteellä, että se on nimenomaan järjestelmien muokkaamista ihmisten hyväksi eikä ihmisten muokkaamista järjestelmiin paremmin sopiviksi.

Todellisuudessa on käynyt niin, että järjestelmät ovat löystyneet ja veltostuneet huonommiksi, ja yhteiskunnallisen tehokkuuden heiketessä ovat kärsineet myös yksilöt. Tämä nähdään kouluissa, joissa on oppimis- ja kurinpito-ongelmia ja joissa myös yksilöiden on paha olla, eikä kukaan pääse parhaaseensa.

Koulutuksen rimaa on laskettu, ja myös yliopistotutkintoja myönnetään hyväksymällä väitöskirjoiksi artikkelinivaskoja. Seitsenportainen arvosana-asteikko on poistettu, jotta tason laskua ei huomattaisi. Kirjoitin aiheesta täällä, ja eräs vapaa toimittaja sai hiljattain Ylen sivuilla läpi yliopistopolitiikkaa arvostelevan kriittisen jutun.

Yle ja muu valtavirran media ovat kuitenkin melunneet pääasiassa inkluusion ja samalla myös maahanmuuton puolesta. Ylen uutiset iloitsivat hetki sitten, että syrjäisen Rantasalmen lukio-oppilaista puolet on ulkomaalaisia. Kiero yksityisyrittäjä junailee alaikäisiä Suomeen, ja kunnat ottavat avosylin vastaan 12 000 euron valtionavun jokaisesta oppilaasta. Tämä on räikeää ihmiskauppaa, johon kukaan ei puutu.

Ulkomaalaiset nähdään jutussa lukioiden ”pelastajina”, mutta mikään ei takaa, että he jäävät Suomeen maksamaan koulutuksensa. Ja jos jäävät, vaihtuu väestö kaupunkilähiöiden lisäksi nyt myös maaseutukunnissa. Samanlainen ulkomaalaisten opiskelijoiden naaraus on ollut käynnissä yliopistoissa ja korkeakouluissa, joiden opiskelupaikat kuuluisivat suomalaisille itselleen.

 

Maahanmuutosta ei ole järjestetty kansanäänestystä

Puhe väestöjen vaihtamisesta ei ole konspiraatioteoria vaan perustuu tilastoihin, joista voi lukea esimerkiksi täältä, täältä, täältä ja täältä. Vasemmistolaisten tutkijoiden ja toimittajien ”mutta”-lauseet eivät onnistu kääntämään asioita ”parhain päin”, vaikka selittelyjä jynssätäänkin lehdissä lukijoiden naamaan.

Väestöpoliittisesta mullistuksesta ei ole voinut missään äänestää, vaan asia on pidetty demokraattisen päätöksenteon ulkopuolella ja kantaväestön ulottumattomissa. Sitä on edistetty pelkkänä ”prosessina” tai etevänä liiketoimena. Ei ole kysytty, haluavatko veronmaksajat kustantaa koulutuksen vierasperäisille omien jälkeläistensä sijasta, eikä sitä, haluammeko kansalliskieltemme vaihtuvan englanniksi kouluissa ja yliopistoissa.

Ilmiö on yleiseurooppalainen. Turvapaikanhakijoina Saksaan ja muualle Eurooppaan tulleiden integroiminen on onnistunut huonosti. Sen merkkinä ovat jo pitkään olleet muslimien tekemät terrori-iskut (viimeisimmästä täällä), katuväkivalta, oppimistulosten huononeminen ja rähinöinnit lähiöissä. Tätä kurjaa kehitystä johtaa erityisesti Ruotsi.

Toinen taikasana valtionuskonnoksi muodostuneen ”inkluusion” rinnalla on ”segregaatio”. Tavoitteena on pidetty sen ehkäisemistä. Kun ongelmallisia yksilöitä ja ryhmiä on koetettu sijoittaa ongelmista toistaiseksi kärsimättömille asuinalueille, ongelmat eivät ole poistuneet vaan siirtyneet toisiin paikkoihin.

Parempi olisikin ollut konfrontaatio, eli eri kansakuntien etääntyminen ja pysyminen omilla alueillaan. Filosofit G. W. F. Hegel ja J. V. Snellman ajattelivat, että kansan, kansakunnan, yhteiskunnan ja valtion kesken pitäisi vallita ekvivalenssi. He pitivät kansallisvaltiota Järjen korkeimpana luomuksena ja katsoivat, että valtioiden rajojen pitäisi noudattaa kielellisiä, kulttuurisia ja etnisiä rajoja. Siitä muistuttaa iskulause ”kieli, kulttuuri ja kansakunta”, ja tämän filosofiaperinteen jatkaja olen myös itse.

Vaihtoehto Saksalle voi tervehdyttää Eurooppaa

Saksan AfD:n vaalivoitto on kantaväestön vastalause meneillään olevaan väestönvaihtoon ja kulttuuriseen kumoukseen. Vapaissa vaaleissa saavutettu tulos ei ole demokratian vastaista, vaan se on demokratian ilmaus, jota olisi kunnioitettava ja jonka mukaan olisi toimittava.

Niin sanotut muut puolueet toimivat kansanvallan vastaisesti torjuessaan AfD:n ja pyrkiessään eristämään ja sulkemaan puolueen pois hallitusvallasta.

Onkin kummallista, että nuo kaikki muut puolueet tappelevat jatkuvan lisämaahanmuuton puolesta, vaikka Saksan talous on henkitoreissaan ja sosiaalidemokraattien johtama yhteiskunta kärsii kuolinkouristuksia väestöllisen kirjavoitumisen ja muhamettilaisen miekkalähetyksen kourissa. Terrorismi on ollut jatkuvaa.

Eikö inkluusio koskekaan AfD:tä? Miksi inkluusiota suostutaan toteuttamaan vain koskien maahanmuuttajia, mutta mukaan ottaminen ja yhteistoimintaan hyväksyminen ei koskekaan kantaväestöihin kuuluvia itseään, jos heillä on valtavirtana olleesta sosiaalidemokrattisesta tai kristillis-konservatiivisesta ideologiasta poikkeavia mielipiteitä?

Nähdäkseni Saksa ja koko Eurooppa tarvitsevat vaihtoehdon inkluusiolle. Inkluusiota pitäisi soveltaa siten, että hallitusvaltaan hyväksyttäisiin maahanmuuttoa ja väestöjenvaihtoa vastustavia puolueita ja ryhmiä ja yhteiskuntia muokattaisiin resistenteiksi eli vastustuskykyiseksi haitallista maahanmuuttoa kohtaan.

AfD:n eristäminen on psykologisesti arvioiden huonoa politiikkaa, koska siinä ei ole politiikkaa ollenkaan.

Kantaväestöjen mielipiteiden ja poliittisen vaikutusvallan eristäminen on erityisen tuhoisaa, ja Euroopassa eristämispolitiikkaa on tehty sananvapautta kahlimalla. Paremminkin sopisi eristää laittomia maahanpyrkijöitä, koska se olisi kansallisen suvereniteetin ja kansallisvaltioiden olemuksen mukaista. Raja, jota ei valvota, ei ole raja.

Tämän on ymmärtänyt muiden muassa Elon Musk, joka on antanut symbolista tukea AfD:lle ja tosiasiallista tukea yleiselle sananvapaudelle.

On hyvä, että maailmasta löytyy ymmärrystä järjelliselle politiikalle vastakohtana tuulesta turvoksissa olevalle mitäänsanomattomuudelle, jota Saksan politiikka on ollut pullollaan aina siitä asti, kun maan sisäpolitiikka riisuttiin alastomaksi polvilleen ja koko saksalainen kulttuuri raiskattiin toisen maailmansodan jälkeen.

Negatiivista AfD:ssä on sinne pesiytyneiden Venäjä-mielisten penseys Ukrainan tukemiselle. Kyseinen pienimielisyys johtunee siitä, että sitä leimaa ”liikaväestön ummehtunut ilma, kuin hädässä ja ahtaudessa ahertavien pikkueläinten haju”, kuten Friedrich Nietzsche lausui teoksessaan Iloinen tiede (1886/1989, s. 199, ajatelma 348).

”Äärioikeistolaiseksi” voi AfD:tä sanoa vain sellainen, joka itse on äärivasemmistolainen. Molemmathan ovat yhtä kaukana toisistaan, ja Hitler varmasti oli sosialisti: kansallissosialisti.

Lähettikö Trump Interfloora-kukkia Putlerille?

Antiikin Kreikasta tunnetaan tarina Alkibiadeesta, joka toimi sotapäällikkönä ateenalaisten puolella. Huomattuaan, että Ateena oli joutumassa tappiolle, hän livahti spartalaisten riveihin. 

Monien käänteiden jälkeen loikkari koetti palata Ateenaan mutta joutui pakenemaan ja päätyi lopulta persialaisen satraapin suojelukseen.

Alkibiadesta pidetään relativismin, opportunismin ja arvottomuuden vertauskuvana.

Samanlainen on nyt Donald Trump. Myös hänellä olisivat käsissään ainekset moneen hyvään, mutta katkeruudellaan ja omahyväisellä itsekkyydellään hän on mullistamassa maailman turvallisuusarkkitehtuurin.

Mitä tehdä sellaisen ihmisen kanssa, joka on pohjimmiltaan hyväntahtoinen mutta samalla yksinkertainen?

Trumpilla on paljon hyviä aloitteita ja ihanteita, mutta hän rymistelee kuin norsu porsliinikaupassa. Kunpa hän olisikin siellä, mutta hän johtaa suurvaltaa.

Aikuinen vauva meni Ukrainan sodassa vihollisen puolelle. Törkeintä on yhtyminen Venäjän vaatimukseen, että Ukrainan pitäisi antautua sodassa, jonka aloitti Venäjä ja jonka uhri Ukraina on koko ajan ollut.

Trumpin toinen suuri virhe oli, että hän otti yhteyttä Putiniin yksin, neuvottelematta asioista ensin Ukrainan ja sitä tukeneiden maiden kanssa. 

Kolmas tyhmyys oli lähettää edustusto keskustelemaan kahdenvälisesti Venäjän edustuston kanssa. Se kohotti sodan aloittaneen Venäjän tasavertaiseksi neuvottelukumppaniksi ja samalla ghostasi Ukrainan ja Euroopan maat täysin.

Puuttuu vain, että Trump huomisaamuna päättäisi aseavusta Venäjälle ja vilkuttaisi voiton päivänä Kremlin muurin yläpuolelta sotilasparaatille pioneeritytön ojentaessa kukkia Putlerille.

 

Uhrista vihollinen

Trump teki uhrista vihollisen ja mitätöi Ukrainan saavuttamat tulokset sodankäynnissä. Financial Timesin mukaan USA jopa vastustaa Venäjän sanomista hyökkääjävaltioksi. Tämä kääntää jokien kulkusuuntaa kuin muinaisessa Neuvostoliitossa.

Nimittämällä Zelenskyiä kaunaisesti ”Ukrainan diktaattoriksi” Trump käänsi konstellaation nurin, sillä Zelenskyi on nimenomaan puolustanut demokratiaa Ukrainassa ja koko Euroopassa. Lakimies-presidentin nimittely ”koomikoksi” toistaa Venäjän propagandaa, ja Trumpista tuli yhden puhelun aikana Kremlin kaiutin.

Näillä toimillaan Trump on myynyt myös oman maansa. Passivis-aggressiivinen vanhus on asettunut Euroopan maita, Nato-liittolaisiaan ja mahdollisesti myös muita Ukrainaa tukeneita maita, kuten Japania ja Australiaa, vastaan.

Pyrkimyksenä on palauttaa maanjakopolitiikka ja etupiiriajattelu samalla, kun maailman kehitys nojaa keskinäisriippuvaisiin tuotantoketjuihin, sivistykseen ja tiedonkulkuun.

Trump itse johtaa maataan diktatorisesti saamatta vastustusta paikallisesta parlamentista. Hän jopa kutsui itseään ”kuninkaaksi” havaittuaan, että vastarintaa puuttuu niin demokraattien kuin republikaanienkin riveistä, ja Putin laittoi narsistisen miljardöörin povitaskuunsa.

Trumpin väite, että Zelenskyin kannatus on pudonnut 4 prosentin tasolle, ei mennyt läpi edes Kremlin propagandatoimistossa, vaan Dmitri Peskov antautui kiistämään Trumpin lausuman. Tämän hän teki ilmeisesti siksi, että kukaan ei huomaisi Trumpin hurahtaneen noudattamaan Putinin pelikirjaa, jonka tavoitteena on Ukrainan hallinnon vaihtaminen.

 

Kaikki muut leikkaavat, paitsi järki

Ukraina käy kansainvälisen lain oikeuttamaa puolustussotaa, jonka ansiosta Venäjä ei ole saavuttanut päämääriään: Ukrainan tuhoamista itsenäisenä valtiona ja kansakuntana, Kiovan hallinnon kumoamista ja Ukrainan täydellistä alistamista Moskovalle. 

Tapahtumien kulku sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä reaalipolitiikkaan merkitsee, että moraalin mittana on pelkkä voima. Se taas tarkoittaa jatkuvaa sotajalalla oloa.

Jos Venäjä selvästi häviäisi sodan, se olisi loppu Putinin regimelle ja alku myös Venäjän sisäpolitiikan korjaantumiselle. Jos taas Putinin sallitaan jatkaa vallassa Trumpin tuella, se varmistaa Venäjän kanuunojen kääntymisen seuraavaksi Kaukasian maihin.

Pahinta on, että Trump voi heittää metron alle myös Suomen. Tähän viittaa Yhdysvaltain selänkääntö Natolle ja mahdollisesti myös DCA-sopimukselle ennen kuin muste on ehtinyt kuivua paperissa.

Mitään uutta Yhdysvaltain ja itänaapurimme liittoutumisessa keskenään ei olisi, koska taistelivathan suurvallat yhdessä myös toisen maailmansodan aikana Suomea vastaan ja lähes hävisivät. Mikäli Trump todella omaksuu Putinin narraation ”denatsifikaatiosta” Ukrainassa, joutuu muu maailma absurdin komedian todistajaksi.

Samalla, kun Petteri Orpo vaatii 50 miljardin panostuksia Ukrainan tukemiseen, Riikka Purra haluaa suomalaisilta vöiden kiristyksiä ja sosiaali- ja terveyspalveluihin leikkauksia. 

Otettakoon Ukrainan tukirahat Venäjältä jäädytettyjen varojen pääomista ja koroista sekä niin sanotusta ”koronapaketista”, jossa on vielä noin 98 miljardia käyttämättömiä varoja ja jolla tuetaan nykyisin muun muassa Italian ja Espanjan valtiontalouksia ja ”energiaremontteja”.

EU on 135 miljardin euron avustuksillaan jo nyt tukenut Ukrainaa enemmän kuin Yhdysvallat. 

 

Rauhaa ei tule varustelukierteellä vaan aserajoitussopimuksilla

Suomalaisten ei pidä kaataa lisää verovaroja aseisiin, sillä Suomen 2 prosenttia BKT:stä on 2 kertaa enemmän kuin Yhdysvallat itse on käyttänyt ja kymmenen kertaa se, minkä Espanja ja Belgia ovat käyttäneet puolustukseen BKT:stään.

Tosiasiassa kestävää rauhaa ei tule prosenteilla eikä asevarustelulla vaan aseistariisunnalla ja aserajoituksilla, joita tulisi liittää jokaiseen rauhansopimukseen (aiheesta täällä). Myös sotakorvaukset pitää tuomita hyökkääjän maksettaviksi.

On mahdollista, että myöskään talouden valonpilkahdukset korkojen laskuineen eivät johda Eurooppaa takaisin onnen aikaan, vaan Yhdysvaltain ja Venäjän uusimperialismi syövyttää pois kaikki merkit paremmasta huomisesta.

Kun euromaiden rahoituskriisi oli saatu jotenkin aisoihin runsailla tukipaketeilla, tuli koronakriisi, joka tuotti valtavia tappioita ja vaati suunnattomia uhrauksia. Heti kun se alkoi väistyä, Putin päätti aloittaa hullun sotansa, joka aiheutti energiakriisin, turvallisuuskriisin ja inflaation.

Ja EU-pakotteiden alettua vaikuttaa Trump ojensi auttavan kätensä Putinille juuri, kun Venäjän sotakassa alkoi olla tyhjä ja Putinin olisi pitänyt anoa armoa länneltä.

Kuinka onkin niin, että vähäisimpienkin myönteisten signaalien esiintyessä tulee aina joku pölkkypää, joka pilaa kaiken?

Eurooppa joutuu näköjään päättämään kahden vihollisen, USA:n ja Venäjän, välillä mutta olemaan valitsematta kumpaakaan. Tilanteen voi pelastaa vain se, että Washingtonin järkijaakot laittavat Trumpin tavalla tai toisella kaulapantaan tai joku hänen itsensä hyväksymä Esso-Veijo kuiskaa hänen lippalakkinsa alle totuuden Mariupolin piirityksestä ja Butšan verilöylystä.

Polttamalla siltansa Eurooppaan Trump ei voi parantaa suhteitaan Kiinaan, eikä myöskään Trumpin ja Putinin ystävyys kestä todennäköisesti pitkään. 

Tuloksena ei ole America first vaan America alone. Jos Trump jatkaa nykyisellä linjallaan, hän menee historiaan miehenä, joka häpäisi Yhdysvallat ja itsensä ja jolla on Alkibiadeen kohtalo.

Tähän on maailma tullut: ovat sovussa kahdet hullut, eikä hulluus ole kummassakaan tapauksessa välttämättä vain strategista.

Kaisa Mäkäristä tai Simo Häyhää olisi tarvittu Pennsylvaniassa 13.7.2024.

Trumpin arvaamattomuus olisi arvattava paremmin kuin Trump itse.

Mustepatruunakauppiaiden neuvottelutaidoilla ei tule rauhantilaa

Kyynistä Ukrainan sodan rauhanponnisteluissa on, että myös keskinäisinä liittolaisina pidetyt ovat alkaneet katsella toisiaan alta kulmain.

Venäjän lisäksi Yhdysvallat ja lopulta myös EU-maat ovat iskeneet silmänsä Ukrainan arojen alla piileviin mineraaleihin toiveenaan päästä hyötymään tuestaan – täysin utilitarismin perusläksyjen mukaisesti.

Hyödyn tavoitteleminen on menetysten, tuhojen ja uhrausten vuoksi sangen ymmärrettävää samoin kuin syvästi inhimillinen vaihtokauppojen kyttäileminen.

Ne eivät kuitenkaan saisi johtaa kaivoskolonialismiin, joka on nyt meneillään Ukrainan rauhanvirittelyissä ja jota myös Suomen kaivoslain uudistamisessa haluttiin varoa.

Jeremy Benthamin klassiseen utilitarismiin liittyi ajatus, että hyötyjen täytyisi olla molemminpuolisia, ja jo Aristoteleen moraaliteorian mukaan kenenkään ei pitäisi edistää etujaan toisten osapuolten kustannuksella.

Paljonko eroa on ukrainalaisten kannalta sillä, ryöstääkö maan kallisarvoiset ja harvinaiset maamineraalit lopulta Venäjä, USA vai Euroopan unioni, jos kädet pitää nostaa ylös kaikkiin ilmansuuntiin?

Kuvaa ei kaunista se, että ukrainalaiset luopuisivat kansallisesta varallisuudestaan näennäisesti ”omasta aloitteestaan”, eikä myöskään toive vivuttaa varantoja sisältävät itäalueet takaisin lännen ahneella tuella.

Alexander Stubb briljeerasi Münchenissa

En pidä ollenkaan Kokoomuksen tavasta tilkitä Suomen valtiontalouden aukkoja suomalaisen keski- ja työväenluokan perusturvaleikkauksilla, mutta mielestäni Münchenin konferenssissa selkeimmät tilanneanalyysit esitti Kokoomuksen riveistä presidentiksi noussut Alexander Stubb, joka onnistui jättämään kokouspaikan näyttämölle melkoiset savut.

Stubb oli Euroopan liiderien joukossa lähes ainoa, joka piti päänsä kylmänä ja luonnosteli kirkkaan hahmotelman sille, missä järjestyksessä sodan lopettamiseen pitäisi tähdätä. Tässä nähdään, mikä merkitys korkeimmalla akateemisella tutkinnolla ja perehtyneisyydellä on ohi luolamiesten viisauden. Se on yhtä aikaa realistista mutta pitää kiinni perusarvoista ja -ihanteista.

Ensimmäinen asia on tulitauko, jonka aikana voidaan vaihtaa sotavankeja, keskustella pakotteiden purkamisesta, luoda väliaikaiset turvallisuusjärjestelyt, sopia aselevosta ja päättää rauhanneuvottelujen asialistasta, jolle ei pidä hyväksyä mitään, mikä kyseenalaistaisi Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin.

Toiseksi balanssi pitää siinäkin, että Stubb neuvoi Yhdysvaltoja olemaan luottamatta Putinin hallintoon, ja siinä, että hän ampui marssijärjestyksen suoraksi: Ukraina johtaa, Euroopan maiden pitää olla mukana, ja Yhdysvallat toimii perälautana pitämällä kovat piipussa.

Täysin epäluotettavana setämiehenä minäkin tiedän, että julkisuuteen kerrottavat neuvottelutavoitteet on syytä paljastaa vasta, kun on yhdessä sovittu todelliset salaiset neuvottelutavoitteet Venäjää vastaan. Nyt on Venäjälle paljastettu, että lännellä ei ole yhteisiä neuvottelutavoitteita, mikä merkitsee ajamista mopedilla rotkoon, eikä se ole suinkaan bluffi!

 

Hold my beer, sanoi Trump

Hyppäämällä suoraan syvään päätyyn Trump ei voi saada aikaan enempää kuin Pohjois-Korean kanssa vuosina 2018 ja 2019. Ei siitäkään romanssia tullut vaan 180 asteen käännös ja uhkaus, jonka mukaan rakettimies on ottanut itsemurhatehtävän ja Yhdysvallat vie sen tarvittaessa loppuun.

Toisaalta ei pitäisi aliarvioida Trumpin esikunnan herättämiä shokkivaikutuksia, sillä niiden vuoksi kädet tärisevät myös Moskovassa.

On jokseenkin ymmärrettävää, että Trump haluaa neuvotella Putinin kanssa yksin, koska hän ei halua eripuraisia EU-lähetystöjä olkapäilleen kököttämään. Pakka on sekaisin nimenomaan Euroopan mailla, ei Yhdysvalloilla.

Stubbin vastaukset J. D. Vancen kohupuheeseen (jota itse pidän hyvänä kannanottona sananvapauden ja valtiollisen suvereniteetin puolesta) ovat olleet jämäköitä ja tunnustaneet sen, että Euroopan maiden on ryhdistäydyttävä ja paremmin varmistettava oma turvallisuutensa.

Tähän verrattuna Euroopan entisten ja nykyisten demarijohtajien kannanotot ovat keskittyneet lillukanvarsiin, kuten Sanna Marinin huoli naisten asemasta (vaikka sodassa on kuollut ja haavoittunut etupäässä miehiä). Sepä nyt kiinnosti Münchenissä kuin kolttasaamelaisten asia.

Entisen Yle-pomon Mikael Jungnerin käsitys, että suhteet Venäjän kanssa ”tulisi palauttaa”, oli strutsinmunan kokoinen pullautus viestinnän asiantuntijana esiintyvän suusta!

Kohti 38. leveyspiiriä

Yhdysvaltain ja Venäjän edustajat kokoontunevat pulisemaan lähipäivinä Saudi-Arabiaan ja Euroopan maat Pariisiin. Tässä yhteydessä Ukrainan ja sitä tukevien länsimaiden olisi järjestäydyttävä ja paalutettava, että Euroopan yli ei kävellä eikä neuvotteluissa esitetä mitään Jaltan konferenssin, Molotov–Ribbentrop-sopimuksen ja sen salaisen lisäpöytäkirjan tai muun etupiirijaon tapaisia harhailuja.

Rauhan saa epäilemättä aikaan luopumalla omista tavoitteistaan ja alueistaan, mutta niin ei pidä tehdä, vaikka Trump siihen Ukrainaa taivuttelisi.

Tosiasia on, että Venäjän nykyhallinnon kanssa ei voi tulla kestävää rauhantilaa eikä edes rinnakkaiseloa mustepatruunakauppiaiden sopimuksilla. Kranaattia putkeen pitää laittaa vielä pitkään Venäjän suuntaan, jotta nykyistä parempi neuvottelupositio, aseellinen momentum ja rauhanturvaaminen sekä muu harmonian havina ovat mahdollisia.

Tämän osoittaa Venäjän häikäilemätön isku Tshernobylin romuvoimalan suojakuoreen, jonka alta voi edelleen vapautua sellainen määrä radioaktiivista reaktorijätettä, että se ylittää valtavimpienkin ydinräjähteiden säteilyvaikutuksen.

Suhteellisen vähäiselle huomiolle jäänyt voimalaisku on koko sodan todennäköisesti vaarallisin toimenpide Zaporižžjan voimalaiskun jälkeen. Ydinvoimalasta leviävä polttoaine riittäisi tuhoamaan sekä Ukrainan että Venäjän viljapellot pysyvästi, ja ikkunat täytyisi sulkea myös Suomessa.

 

Aiheesta aiemmin

Rauha meidän ajallemme?

Turvallisuuden turboahdistus: defensiivisyys taannuttaa

Rauha meidän ajallemme?

”Itä on itä ja länsi on länsi, eivätkä kohtaa ne toisiaan, ennen kuin taivas on edessä Herran tuomion kohtaava maan.” Näin lausui Nobel-kirjailija Rudyard Kipling ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä.

Medioissa on viime päivinä kohistu Donald Trumpin ja hänen ministeriensä aloitteista Ukrainan sodan lopettamiseksi ja Gazan kriisin ratkaisemiseksi. Puiminen jatkuu tänään alkavassa Münchenin turvallisuuskokouksessa.

Paljon on valiteltu Trumpin tapaa ottaa yhteyttä Putiniin, ja on pelätty Yhdysvaltain yrittävän sopia neuvotteluista ja rauhan ehdoista yksinään Venäjän kanssa, Ukrainan ja Euroopan yli.

On kieltämättä noloa, että lännestä anellaan rauhaa Kremliin päin. Aloitteen tullessa pakotteita asettaneilta länsimailta vahvistetaan Venäjän asemaa. Useimmat olisivat varmasti toivoneet Putlerin kumartavan länteen.

Jotta aloitteellisuudessa olisi järkeä, Trumpilla täytynee olla mielessään ”ota tai jätä” -tarjous: ota rauhanaloittesta koppi tai hylkää se ja kadu. Putinin kieltäytyessä Yhdysvallat voisi ainakin periaatteessa auttaa Ukrainaa valmistamaan jopa kansallisen ydinaseen, kuten on käynyt Israelissa.

Suomen ulkopoliittinen johto on vältellyt kielteisten kantojen esittämistä Yhdysvalloista, koska olemme tuore Nato-jäsen ja solmineet DCA-sopimuksen USA:n kanssa. Olemme enemmän riippuvaisia Amerikasta kuin Amerikka meistä. Tästä syystä Suomen ulkopoliittinen johto on asettanut sanansa varovasti, toisin kuin valtamedia, jossa on piesty Trumpia avoimesti.

Myös niin sanotut asiantuntijat ovat esiintyneet linjattomasti ja sekavasti, kuten kansainvälisen politiikan professori Teivo Teivainen, joka hoippui kummallisesti puhuessaan Donald Trumpin Ukraina-suunnitelmista Ylen A-studiossa 12.2.2025.

Jonkinlaista valon pilkahdusta suostui Trumpissa näkemään Risto E. J. Penttilä, joka laajemmassa keskustelussa rikkoi vakiohaastateltujen pyhän valan A-studiossa 13.2.2025 ja puhui ”toivon strategiasta” Ukrainan sodan päättämiseksi.

Medioiden pessimismi Trumpin tekemien avausten johdosta onkin erikoista.

Itse tilanne on joka tapauksessa hyvin yksinkertainen, ja sen kristallisoimisesta Trumpia voi kiittää.

Mikäli kaksi oppilasta tappelevat koulun pihalla ja opettaja sanoo, ettei voi puuttua asiaan vain, jotta oppilaiden itsemäärämisoikeus ei vaarantuisi, sellainen opettaja tekee armottomasti väärin.

Siksi on hyvä, että Venäjän ja Ukrainan pattitilannetta pyrkii aktiivisesti ratkaisemaan myös kolmas osapuoli tappelijoiden päiden yli. 

Neuvottelujen valtit ja riskit

Mitä ajatella Trumpin pöytään lyömistä korteista?

Jos neuvotteluvaluuttana on Ukrainan Nato-jäsenyys, sen tilapäinen menettäminen ei merkitse mitään, sillä kyseinen valuutta on arvoton. Ukrainahan ei täytä Nato-ehtoja edes teknisessä mielessä, joten kyseessä on tyhjä kortti, eikä asia ole ajankohtainen pitkään aikaan, paitsi optiona. Sen realisoitumista odotellessa Putinille erääntyy eläke.

Myös Ukrainan EU-jäsenyys on kiven takana. Ei sitäkään voitaisi toteuttaa näissä oloissa eikä muutoinkaan seuraaviin kahteenkymmeneen vuoteen johtuen jo lainsäädännön vaatimasta muutostyöstä ja korruption kitkennästä. Kyseisten valttien menetykset eivät olisi todellisia. Mitä selvemmin Venäjä kelpuuttaisi ne ”myönnytyksiksi” neuvotteluissa, sitä parempi Ukrainalle. 

Useimmat varmasti tavoittelevat Venäjän valtaamien alueiden palauttamista kokonaisuudessaan, sillä muuten Venäjän katsotaan voittaneen perinteisen valloitussotansa. Ideologisen sodan Venäjä on jo hävinnyt, eikä tästä sodasta tule ulos yhtään voittajaa, kuten ei tullut 1800-luvun puolivälissä käydystä Krimin sodastakaan.

Mikäli Krim jää Venäjälle, Ukraina ei häviä siinäkään paljoa, sillä Krim kuului vuoteen 1954 asti Venäjälle. Hruštšovin aikana Kreml lahjoitti Krimin niemimaan Ukrainalle Neuvostoliiton sisällä eräänlaisena hyvän tahdon eleenä, kun Neuvostoliitto oli toisaalta tyhjentänyt Ukrainan viljalaarit holodomorin yhteydessä (aiheesta täällä).

Merkittävä häviäjä Venäjän ja Ukrainan aselevossa ja rauhanteossa voi olla Suomi, jonka rajan läheisyyteen Ukrainassa taistelleet Venäjän joukot palaavat. Siksi Ukrainan sotatappio tai neuvottelutappio voivat toimia vaarallisina esimerkkeinä, ja pelissä on sitä kautta paljon.  

Toinen iso mutta vähän huomiota saanut riski on, että Yhdysvaltain selänkääntö Ukrainalle voi saada osan ukrainalaisista menettämään luottamuksensa länteen, mikä voi johtaa eripuraan Ukrainan sisällä.

Kolmas pohdinnan paikka on, mitä merkitsee, että Putin voi lavastaa venäläisille selvinneensä sodasta suurimpana voittajana, Trump voi mainostaa itseään yhdysvaltalaisille hyvänä mineraalien kaivajana ja Zelenskyi vain pienimpänä häviäjänä.

Neljäs suuri ongelma on, jos Kremlissä innostutaan tekemään vastaesityksiä ja palataan regressiivisesti sotaa edeltäneeseen asetelmaan sekä vaaditaan Naton joukkojen vetämistä Itä-Euroopan maista ja paluuta etupiirijakoihin. 

Mikäli sentapaisia vaateita alkaa saapua neuvottelupöytään, kosahtavat rauhan haaveet karille jo aivan alussa. 

Samettiseen rauhaan Venäjän nykyhallinnon kanssa en tietenkään usko vaan ainoastaan konfliktin jäädyttämiseen tavalla, jota voidaan sanoa ”rauhaksi”.

Pakkaako Trump matkalaukkunsa Norjan suurkäräjille?

Putinia ei pidä palkita siitä, että hän saa sodalla muutetuksi valtioiden rajoja, vaan realismin rinnalle tarvitaan tuota niin sanottua arvopohjaista realismia. 

Arvopohjaista realismia Nato ja Suomi ovat osoittaneet äskettäisessä tiedonannossaan, jonka mukaan Naton maavoimajoukot sijoitetaan Suomessa Sodankylään ja Rovaniemelle.

Ihmisten tappaminen Ukrainassa on saatava joka tapauksessa loppumaan, eikä Ukrainan puolustus kestä pitkään. Voimaa alueiden valtaamiseksi takaisin sillä ei ole. Tilanne on pakkotilanne.

Samanlainen eksistentiaalinen kriisi vallitsee Gazan alueella. Kansainvälisen oikeuden puolesta puhujat ovat keuhkonneet alueella asuvien oikeudesta jäädä asumaan kaistaleelleen. Oikeus on tässäkin asiassa erilaista kuin todellisuus.

Jos oikeus on todellisuuden kanssa ristiriidassa, todellisuus voittaa, sillä kansainväliseltä oikeudenkäytöltä puuttuvat viimekätiset fundamentit, mihin liittyvästä ”kansainvälisoikeudellisesta perustattomuudesta” on harvardilainen David W. Kennedy puhunut paljon.

Koko Gazan alue on pommitettu asuinkelvottomaksi, eikä siellä voi asua, vaikka oikeus olisikin.

Donald Trump toimii realistisesti väittäessään, että asukkaat olisi siirrettävä lähialueen maihin ja alue olisi parasta luovuttaa Yhdysvaltain huomaan.

Tällainen päätös olisi voitto Yhdysvalloille, sillä USA saisi alueelle pysyvän jalansijan, joka korvaisi monta lentotukialusta. Mutta Yhdysvaltain läsnäolo rauhoittaisi myös muiden maiden tilannetta ja turvaisi kestävän kehityksen palestiinalaisvaltiolle.

Tämäkin aloite on niin hyvä, etten ihmettelisi, vaikka Norjan suurkäräjät päättäisivät tuikata Trumpille Nobelin rauhanpalkinnon.

Joidenkin mielestä Donald Trumpissa on myönteistä vain se, että hän on toimillaan saanut jopa Vladimir Putinin näyttämään viisaalta. 

Väitteet Trumpin valeista ja huonoudesta neuvottelijana ovat usein olleet näsäviisaiden saivarteluja tai saivartelijoiden näsäviisautta. Muidenkaan poliitikkojen puheisiin ei suhtauduta millintarkalla puntarilla, vaan niitä pidetään automaattisesti linjojen, päämäärien ja tavoitteiden luovina ilmaisuina. 

Diskurssien erot pitäisi ymmärtää myös medioissa.

---

Päivitys: Minulla oli hauskaa, kun Trumpin varamies J. D. Vance messusi Münchenissä EU-liidereille, että suurin uhka Euroopalle on sananvapauden rajoittaminen ja se, etteivät Euroopan kansakunnat ole saaneet äänestää maahanmuuttokysymyksestä, vaikka maahanmuuton rajoittaminen on mitä tärkein asia EU:n alleviivaamalle itsenäisyydelle, kansakuntien itsemääräämisoikeudelle, suvereniteetille ja turvallisuudelle.

Tuntuu kuin Yale-juristi Vance olisi opiskellut blogiani. Vasemmistolainen media tietenkin haukkui varapresidentin oma lehmä ojassa.

Loppu työperäiselle maahanmuutolle ja hallitusten sekä medioiden valehtelulle

Työministeri Arto Satonen (kok.) matkusteli eduskunnan talviloman aikana Filippineillä ja Vietnamissa tarkoituksenaan houkutella sieltä työvoimaa hoiva-alaa helpottamaan. 

On kyseenalaista, miten ministeri voisi omalla matkustusinnollaan edistää työvoiman valumista Suomeen. Eikö tuo tehtävä kuuluisi enemmänkin rekrytoinnin ammattilaisten toimeenpantavaksi?

Matkan perustelut kyseenalaisti myös työoikeuden emeritusprofessori.

Joka tapauksessa jo matkan tarkoitusperä on vääristynyt. Väite erityisesti hoiva-alaa varjostavasta työvoimapulasta on veruke, joka kummittelee maahanmuuttopolitiikassa ja mediassa sitkeästi. 

Yleisradio, Helsingin Sanomat ja maan hallitukset ovat väristä riippumatta itkeneet monet saunavedet, jotta Suomeen saataisiin ulkomaalaisia lähihoitajia, varhaiskasvattajia ja koodaajia ATK-alan lapiotöihin.

Tosiasiassa näillä aloilla ei ole minkäänlaista työvoimapulaa. Vaikutelma sote-alan hätätilasta johtuu joko avoimien työtehtävien määrästä tai virkojen puutteesta tai siitä, että sopimuksiin ei päästä kurjien työolojen ja -ehtojen vuoksi.

Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan Suomessa on yli 6000 työtöntä lähihoitajaa, ja yhteensä noin 17 000 työtöntä, kun mukaan lasketaan myös lastenhoitajat ja kotipalvelijat. Sosiaalityöntekijöitä on työttöminä noin 15 000, opettajia noin 6000 ja lääkäreitä ja sairaanhoitajiakin noin 2000 (tilastoja täällä). Tekoäly on viemässä työt multitalenteilta ”koodareilta”.

Satosen tavoitetta edistämään hurahti myös perussuomalainen sote-ministeri Kaisa Juuso, joka hallitusaitiossa sanoi Suomen tarvitsevan hoiva-alalle tuontityövoimaa – Arto Satosen nyökytellessä päätään.

Yleisradion media suurensi lipsautuksen uutisraporttiinsa 6.2.2025. Muutaman päivän kuluttua 12.2.2025 MTV3:n uutiset haastatteli sote-leikkausten vuoksi työttömäksi joutunutta suomalaista lähihoitajaa, joka sanoi näin:

”Hoitajapulasta ei voi puhua, kun työttömiä hoitajia on niin paljon ja kun hallitus tuo ulkomailta hoitajia ja kouluttaa niitä, niin hehän vievät meidän kotimaisten hoitajien paikat.”

MTV3:n uutistoimitus kirjoitti hoitajien työttömyydestä harvinaisen vilpittömästi myös täällä. Samanlainen tilanne on monella muulla alalla, kun kokonaistyöttömyys on kasvanut vuoden sisään kymmenillä tuhansilla, ja Suomessa on Tilastokeskuksen mukaan noin 240 000 työtöntä, eli tuplasti avoimiin työpaikkoihin verrattuna.

Voidaanko valheellista politiikkaa ja mediaa puolustella sillä, että uutisointi on tällä tavoin ”monipuolista”?

Paikkaansa pitää vanha totuus: Suomessa ei ole pulaa osaajien määrästä eikä laadusta vaan ainoastaan halvasta työvoimasta. Ja sen haalimista Kokoomus ja EK edistävät yhdessä vasemmistopuolueiden ja vihreiden kanssa suomalaisten työläisten ja valkokaulusköyhälistön tappioksi.

 

Työpolitiikka kiirelliseen saattohoitoon

Halpatyöntekijöiden käyttämisestä koituvat säästöt kiertyvät suomalaisten veronmaksajien työttömyysmenoiksi, mikä kallistaa kokonaiskulut kansalaisten tappioksi. Ulkomailta rahtaaminen muistuttaa orjakauppaa.

1) Ulkomaisen työvoiman tarveharkinta pitäisi palauttaa myös niin sanotuille asiantuntija-aloille, eli työpaikkoihin pitäisi palkata ensisijaisesti Suomen kansalaisia sekä kotimaasta että ulkomailta.

2) Takaisinottovelvoitetta pitäisi laajentaa koskemaan vakituisista tehtävistä irtisanottujen lisäksi myös määräaikaisia henkilöitä, mikäli tehtäviä vapautuu.

3) Julkisiin virkoihin ja julkisoikeudellisiin yhteisöihin, kuten yliopistoihin, on lain mukaan valittava pätevimmät henkilöt, minkä pitäisi merkitä, että kansalliskieltemme suomen tai ruotsin moitteeton taito nostetaan keskeiseksi valintaperusteeksi, josta ei voida poiketa.

Hoiva-alalla tämä on tärkeää potilasturvallisuuden ja toiminnan tehokkuuden vuoksi. Yliopistoissa kotimaisten kielten käyttäminen on tärkeää, jotta kansalliskielemme eivät näivettyisi tieteen, julkaisemisen ja opetuksen kielinä.

Asioiden sanominen selvällä suomen kielellä niin yliopistoissa kuin korkeakouluissakin on ehto sille, että julkisessa sanassa voidaan esittää perusteltua poliittista arvostelua, jonka internatsistinen, ylikansallinen ja monikulttuuri-ideologinen kulttuuriglobalismi ja kansainvälisiin arvioihin alistaminen koettavat nyt kaikin keinoin estää.

Suomessa tulisi totuttaa ihmisiä siihen, että jokaista asiaa varten ei ole saatavissa hoitajaa kantamaan nektaria ja ambrosiaa divaaneille taikka harjoittamaan tuota paljon puhuttua patjoille ruokintaa. Ihmisiä pitäisi siedättää huolehtimaan itsestään ja terveydestään paremmin.

 

Media mukana myrkytystyössä

Ulkomaista työvoimaa haalitaan ja houkutellaan Suomeen etupäässä tilastofakta väestönvaihdon edistämiseksi, ja siinä työssä EK:ssa majaansa pitävällä Mediapoolilla on keskenen rooli. 

Mediapooliin kuuluvat lähes kaikki Suomen mediat, ja sitä rahoittaa Huoltovarmuuskeskus veronmaksajien rahoilla. Aivan samaan tapaan myös Yhdysvaltain runsaita ”voittoa tavoittelemattomia kansalaisjärjestöjä” on rahoitettu veronmaksajien valtiollisilla varoilla, kunnes Donald Trump päätti tehdä kyseisestä deep staten mukaisesta varjohallinnosta ja demokratiailveilystä lopun.

Suomen Mediapooli pitää itseään valtiovallan ja valtamedian työkaluna kriisioloihin. Se pyrkii pitämään huolen siitä, että valtavirran viestimissä ei pääsisi läpi mitään maahanmuuton arvostelua tai muuta informaatiota, joka kyseenalaistaa työperäisen maahanmuuton.

Mediapooli seuraa myös somekeskusteluja ja yksityisiä blogeja ja on pyrkinyt vaikuttamaan niihin lähestymällä kirjoittajia tarkoituksenaan voidella verkkoinfluenssereita puolelleen yhteistyökumppaninsa PING Helsingin kautta. Mediapooli ei poolin oman näkemyksen mukaan puutu sisältöihin, mutta silti sillä on ”sisältöryhmä”, jonka tehtävänä on seurata sisältöjä ja torjua kaikkea sellaista, mikä poolissa nähdään ”disinformaationa”.

Tämä on samanlaista kuin vasemmistonuorissa toimineen Johanna Vehkoon Ylessä suorittama faktantarkistus, joka tuo mieleen Pravdan tavan tarkistaa tosiasiat ennen julkaisemista.

Mediapoolin puolustama sananvapaus tarkoittaa sen oman näkemyksen mukaan ”laissa määriteltyjä vapauksia ja vastuita”. Mediapooli ei siis puolusta pelkkää sananvapautta, vaan ”laissa määriteltyjä vapauksia ja vastuita”. Ja vastuuseenhan liittyy aina epäsuora väittämä jostakin syyllisyydestä, eli pooli myös syyllistää ihmisiä heidän näkemyksistään.

Myös minulla on tapana tarkistaa faktat.

Mediapoolin ”puolueettomuudesta” antaa kuvaa se, että Mediapoolin valmiuspäällikkö Tero Koskinen on Vihreän liiton kuntavaaliehdokas Helsingissä. Hän on tehtävistään vapaalla harjoittamassa vaalikampanjaa ja jatkaakseen työtään maahanmuuton ja vihersosialismin edistämiseksi sekä energian hinnan nostamiseksi kaupungissa.

Ehdotan, että Mediapooli vaihtaisi nimekseen Mediamafia.

Mitä hyvää Donald Trumpin toinen virkakausi voi tarjota?

Yhdysvaltain hallituksen muodostaminen ei poikkea paljoa Euroopan unionin komission valintaprosessista, jonka mallina lienee ollut amerikkalainen esikuvansa.

EU-komission puheenjohtajaksi valtioiden neuvonpidolla valittu pääkomissaari nimittäin kutsuu itse tehtäviinsä muut komission jäsenet.

Vaaleihin tottuneista tämä saattaa vaikuttaa epädemokraattiselta, mutta tosiasia on, että EU:n komissaarit ja Yhdysvaltain ministerit ovat vaalien ulkopuolelta valittuja henkilöitä eivätkä kansalaisten tehtäviinsä valitsemia.

Yhdysvalloissa Donald Trump on nyt hallitus. Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on itsevaltainen, koska valtion päämies käyttää tuossa maassa toimeenpanovaltaa pitkälti yksin. Tämän merkiksi Trump kirjoitteli ensimmäisenä virkapäivänään merkittävän kasan presidentinasetuksia.

Lainmuutoksille hän tarvitsee tosin parlamentin tuen, mutta oikeusjärjestelmän pysyvyys- ja luotettavuusominaisuuksien kannalta on joka tapauksessa ongelmallista, että lakeja voidaan säätää ja kumota kuin räiskäleitä pannussa.

No, paljon hyvääkin Trump varmasti saa aikaan. Koska valtavirran uutismediat pitävät huolen hänen haukkumisestaan, luettelen tässä, mitä hyvää Trump voi saada aikaan.

1) Ilolla tervehdittävä on hänen päätöksensä palauttaa laittomia maahanmuuttajia. Tuumasta toimeen ryhtyminen antaa hyvän esikuvan myös Suomelle, muille pohjoismaille ja jatkuvista terrori-iskuista kärsivälle Saksalle, joissa pitäisi tarttua toimeen heti.

2) Trump osoitti syyttävän sormensa sinne minne se kuuluu, eli Ukrainan sodan aloittaneeseen Vladimir Putiniin. Trump esitti ultimaatumin, jonka sisältönä oli, että Venäjä menettää paljon ja jopa ”tuhoaa Venäjän”, jos hän jatkaa nykyistä rataa. Niinpä taskussa voi olla diili tai tarjous, josta ei kannata tai voi kieltäytyä.

3) Aikeella liittää Panaman kanava ja Grönlanti osaksi Yhdysvaltoja Trump peilaa Venäjää, joka on valloittanut lähialueitaan. Peilailu on ollut osa Kremlin metodologiaa Venäjän käytettyä tu quo que -argumenttia Yhdysvaltoja vastaan. Vaikka molemmat rikkovat kansainvälistä järjestystä, saattaa Trumpin osoittama asenne tökätä Venäjän vallanpitäjiä tuntuvalla tavalla. Väitän myös, että Grönlannin asema olisi parempi ja asukkaiden olo turvatumpi osana Yhdysvaltoja, jolla jo nyt on maassa sotilastukikohta.

4) Suomalaisten olisi syytä ilahtua Trumpin aikeesta tilata liittovaltiolle 40 jäänmurtajaa, sillä Suomi on rakentanut noin 60 prosenttia maailman jäänmurtajista. Siitä vain kaupallisia jäitä murtamaan!

5) Vaade Nato-maiden puolustusmäärärahojen nostamisesta 5 prosenttiin bruttokansantuotteesta on utopistinen ja summittainen, mutta se signaloi, että Naton eurooppalaisten maiden tulisi täyttää edes 2 prosentin tavoite. Se olisi meille suomalaisille eduksi, sillä tuo tavoite on täällä jo täytetty, ja muiden tulisi rientää perässä. Edellekin sopisi muiden maiden mennä, sillä Suomi on Naton etuvartio ja turvallisuuden tuottaja, ja siksi muiden maiden subventio Suomelle olisi suotavaa.

6) Aikomus virallistaa Bitcoin voi tehdä siitä arvokkaan turvasataman ja vapaan taloudellisen vaihdon välineen sekä taata kryptovaluuttaan sijoittaneiden aseman. Maailma tarvitsee valtioista riippumattoman valuutan ja maksuvälineen, johon ei liity regulaatioriskiä, ja kurssiriski pienenee.

7) Ihmisen matka Mars-planeetalle ei toteutune, koska se jäisi yksisuuntaiseksi johtuen planeetan painovoimakentästä, jonka vuoksi sieltä ei voi pompata pois, kuten Kuusta. Mutta jo pelkkä kunnianhimo osoittaa edistyksellisyyttä ja luottamusta tekniikkaan, jota myös aikamme Edisonin Elon Muskin läsnäolo kulisseissa tehostaa. Teknomiljardööreillä on aina ollut amerikkalaisessa politiikassa vahva progressiivinen merkitys.

8) Irtisanoutuminen Pariisin ympäristösopimuksesta on eduksi koko maailmalle, sillä sopimus on etenkin länsimaita maita kohtaan epäreilu antaessaan Kiinalle oikeuden jatkaa ja lisätä päästöjään vuoteen 2030 asti.

9) Parhaita Trumpin kannattamia asioita on woke-vouhotuksen lopettaminen ja sananvapauden palauttaminen sosiaaliseen mediaan.

10) Liittovaltion byrokratian vähentäminen ja virkamiesten irtisanomiset ovat hyväksi, sillä aiemminkaan USA:n jähmeä virkakoneisto ei ole toteuttanut vaaleilla valitun presidentin tahtoa johtuen erimielisten viranhaltijoiden kasautumisesta virastoihin.

Kognitiivista dissonanssia on valtavirran mediaa seuraaville demarieläkeläisille aiheuttanut se, että Trump on nimittänyt epäpoliittisesti valitun Elon Muskin johtamaan hallinnon tehokkuuden virastoa (Doge), jonka tarkoitus on tutkia epäpoliittisesti valittujen virkamiesten rahaliikennettä.

Todellisuudessa kyseisillä toimilla yritetään riisua sitä valtaa, joka ei ole peräisin kansalaisilta. Aiemmin tuota valtaa ovat käyttäneet Yhdysvaltain demokraattivirkamiehet, joilla on ollut pääsy yksityisyydensuojan alaisiin tietohin, joten ei ole mitenkään epädemokraattista, että samoja asioita käsittelevät nyt republikaanivirkamiehet.

Trumpin halu työntää valtaa alaspäin osavaltioille ja toisaalta hänen yrityksensä vetää valtaa ylöspäin Valkoiseen taloon palvelevat kansanvaltaa.

Vastaavalla tavalla tavalla pitäisi menetellä myös EU:ssa, joka on puuttunut jäsenvaltioidensa sisäpolitiikkaan, kiskonut jäsenmaksuja ja tukipaketteja sekä ohittanut direktiiveillään jopa perustuslaillisen omaisuudensuojan ja itsemääräämisoikeuden ja sitä kautta luonut byrokraattisen velka- ja tulonsiirtounionin.

11) Voidaan ehkä väittää, että intersukupuoliset ja muunsukupuoliset eivät lakkaa olemasta, vaikka Trump ei niitä tunnustakaan, mutta toisaalta voidaan vastata, että ne eivät myöskään ala olla olemassa omina kategorioinaan siksi, että sanamaagisesti väitetään niin.

Kaksiarvoinen sukupuoliero on todettu tärkeäksi myös transsukupuolisten piirissä, jossa halu vaihtaa tai korjata sukupuolta nimenomaisesti osoittaa, kuinka tärkeäksi naisten ja miesten välinen kaksiarvoinen sukupuoliero koetaan. Ei voisi olla myöskään heteroita eikä homoja, jos ei olisi olemassa selviä sukupuolia, eli naisia tai miehiä, joihin seksuaalinen kiinnostus voi kohdistua.

Ihmisen sukupuoli riippuu geeneistä, kromosomeista ja hormoneista ja siitä, kumpia sukusoluja aikuinen ihminen tuottaa. Lisäksi sukupuoli voidaan todeta fenotyyppisesti kehollisista sukupuolielimistä. Tässä mielessä sukupuoliero ei ole oletusten varainen sosiaalinen konstruktio vaan kaksiarvoinen biologinen ja kehollinen fakta, ja poikkeukset siitä ovat patologioita, kuten Klinefelterin oireyhtymä. 

Sen tapaisten poikkeusten ei pitäisi aiheuttaa kaksiarvoisen sukupuolieron kumoamista tai kyseenalaistamista. Trumpin määräyksen motiivi ei ole kolhia kenenkään identiteettiä vaan estää miehiä kilpailemasta naisten sarjoissa, toisin sanoen pyrkimys suojella naisurheilua keinottelulta.

---

Päivitys 15.2.2025: Vasemmistolaisessa mediassa on valiteltu, että Helsingin yliopisto on saanut Trumpin hallinnolta kehotuksen välttää tiettyjä poliittisesti painottuneita (”bias”) sanoja, kuten ”ilmastonmuutos” ja ”inklusiivisuus”, Yhdysvaltain rahoittamissa tutkimuksissa. Tämä onkin aivan oikein, sillä siten vältetään tutkimusten politisoitumista.

Monet yliopistojen ulkopuoliset rahoittajat, kuten Koneen Säätiö ja Suomen Akatemia, ovat puolestaan vaatineet tendenssimäisten ja agendamaisten linjausten, kuten naisten tasa-arvon, kehitysyhteistyön ja maahanmuuton suosimisen, mukanaoloa tutkimuksissa niiden rahoittamisen ehtoina.

Yksityisillä ja muilla yliopistojen ulkopuolisilla rahoittajilla, kuten säätiöillä, on tietenkin oikeus määritellä tukemansa aiheet ja kohteet. Tätä mahdollisuutta ne ovat käyttäneet etupäässä poliittisen vihervasemmiston hyväksi.

Samoin on tehnyt Suomen opetus- ja kulttuuriministeriö, joka on vaatinut tutkimusten politisoimista tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tarkoitusperillä menetelmäopillisen vapauden vastaisesti. On hyvä, että Yhdysvalloista pannaan stoppi punavihreällä rehulla ruokkimiselle myös yliopistoissa.

 

Aiheesta aiemmin

Tieteen ongelma ei ole vain ulkoinen vaikuttaminen vaan sisäinen politisoituminen

Donald Trumpin kiinteistökehityksestä

Maailmalla on suhtauduttu tyrmistyneesti Donald Trumpin ajatukseen, että Gazan kurja kaistale, jolla on sodittu viimeksi kuluneet puolitoista vuotta, tulisi Yhdysvaltain hallintaan ja USA loisi aurinkoiselle rannalle auvoisen lomaparatiisin.

Professorit Hannu Juusola ja Pami Aalto tyrmäsivät aikeen kansainvälisen oikeuden vastaiseksi A-studiossa 5.2.2025. Heidän mukaansa lähialueen maat, kuten Egypti ja Syyria, ovat haluttomia ottamaan vastaan Gazassa asuvia palestiinalaisia. 

MTV3:n uutisten 5.2.2025 asiantuntija Risto E. J. Penttilä puolestaan näki Trumpin aloitteessa taktikointia. Hänen mukaansa Trump koettaa hämmentää herättääkseen levottomuutta ja taivutellakseen keskenään sotivat maat hieromaan rauhaa keskenään.

Ympäri maailman onkin taivasteltu, voiko Yhdysvaltain presidentti olla tosissaan, ja mitä mahdollisia neuvotteluja hän käy Putinin kanssa Ukrainan sodan lopettamiseksi tai Ukrainan yli.

Oma näkökulmani on toisenlainen kuin professorien legalistinen kanta. Se, mikä on lain vaatimaa tai suojaamaa, on vain harvoin realistista ja toteuttamiskelpoista.

Totuushan on, että Gazan alue on pommitettu Israelin toimesta kuumaisemaksi, eikä sinne voi (eikä myöskään kannata) jäädä asumaan. Palestiinalaisvaltion pohjaksi ei asuinkelvottomasta alueesta ole.

Eniten asiassa hämmentääkin oletus, jonka mukaan palestiinalaiset haluaisivat jäädä romuna oleville sijoilleen. Toiseksi, Lähi-idän muslimivaltaisten valtioiden olisi jo korkea aika ottaa vastaan pakolaisia, joiden puolesta kyseisten maiden muhamettilaiset hallitukset ovat keuhkonneet vuosikymmenten ajan ja tukeneet siten pyrkimyksiä työntää Israelin juutalaiset mereen.

Trumpin ehdotus hämmentää todellisuudentajuisuudellaan ja kyvyllään mukautua tapahtuneisiin tosiasioihin. Ehdotus on lisäksi hyväntahtoinen. Yhdysvaltain pysyvä läsnäolo toisi vakautta alueelle, joten eipä ihme, että se on otettu vastaan myönteisesti Israelissa.

Myös Trumpin halu liittää Grönlanti, Kanada ja Panaman kanava Yhdysvaltoihin on täysin ymmärrettävä, vaikka siinä puhuukin 5-vuotiaan ihmettely sen vuoksi, miksi Grönlanti kuuluu Tanskalle, kun se on niin pieni ja kaukana.

Tosiasiassahan Tanska ei pystyisi edes teoriassa huolehtimaan Grönlannin puolustamisesta, ja Tanskalle Grönlannista on pelkkiä kuluja. Lisäksi vihreässä maassa asuvien oma halukkuus Tanskan vasallivaltiona toimimiseen ei ole mitenkään yksiselitteistä. Grönlannin asukkaat voivat kääntyä Yhdysvaltain kannalle, kun heille selitetään kaikki siitä koituvat edut verrattuna Tanskan raihnaiseen siirtomaaherruuteen.

Entä sitten Kanada, joka vaivoin pysyy koossa ja jonka päämies on Ison-Britannian kuningas? Kanada on yksi maailman turhimmista valtioista, vähän niin kuin Belgia. Sekin olisi yhdessä Hollannin kanssa voimakkaampi, vähän niin kuin Suomi ja Ruotsi toisiinsa liitettyinä.

Ja Panamahan on tosiasiassa kiinalaisen merenkulun ja holding-yhtiöiden talutusnuorassa, joten kanavan palauttaminen Yhdysvalloille ei olisi sen vähempää perusteltua kuin Saimaan kanavan palauttaminen Suomelle, tai ainakin Venäjän harjoittaman vuokrakiskonnan lopettaminen kanavan Suomelta varastetuista osista.

Trumpin aktiivisuus myös Ukrainan sodan lopettamiseksi on sekin paljon parempi asia kuin passiivisuus, sillä kyseinen sota on jatkunut jo vuosia. On realismia pakottaa Venäjä lopettamaan aloittamansa hyökkäyssota.

Trumpin tapa peilailla Venäjän valloitussotaa on etevä poliittisen näyttämön toimi, vaikka kyseessä ei olisikaan pelkkä performanssi eikä provokaatio.

Ainoa merkittävä huolenaihe Donald Trumpin avauksissa on luopuminen paljon puhutusta sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa kunnioitetaan valtioiden itsenäisyyttä, alueellista koskemattomuutta ja suvereniteettia, eli itsemääräämisoikeutta.

Mutta luovuutta siihenkin liittyy. Ulkopoliittisia ikkunoita on parempi pestä kiinteistökehittäjän kuin tuhoajan näkökulmasta. 

Trumpin politiikan rakentavuuden pitäisi olla selvää jokaiselle kadunmiehelle ja terveen järjen poliitikolle.

Mistä muuten tietäisin Trumpin olevan ”epärealistinen”, jos niin ei valiteltaisi valtavirtamedioiden ja toimittajien jutuissa?

Turvallisuuden turboahdistus: defensiivisyys taannuttaa

Suomi on kaatanut 3,1 miljardia euroa veronmaksajien varoja Ukrainan sodankäyntiin vuoden 2022 jälkeen, ja lisää näyttää virtaavan 27. apupaketin muodossa, vaikka valtiovarainministeriön kassakone huutaa Hoosiannaa.

Pelkkä Puolustusvoimien raketinheitinten päivittäminen maksaa 450 miljoonaa, mikä on enemmän kuin kansalaisten asumistukien leikkaamisella tavoiteltava säästö, joiden vuoksi suomalaiset menettävät nyt kotejaan (aiheesta täällä).

Puolustuspoliittisten investointien listaa olisi helppo jatkaa, sillä aseiden hankintaan kasataan kahmalokaupalla julkisia varoja. Kokonaisten aselajien, kuten hävittäjähankintojen ja Merivoimien laivueiden, uusimisesta koituvien laskujen itkemisestä saisi monet saunavedet.

Työväenpuolue Kokoomuksen Verkkouutiset iloitsee, että Suomeen rakennetaan 200 miljoonaa euroa maksava uusi räjähdetehdas, joka työllistää kymmeniä ihmisiä! 

Vaikka räjähteet ja aseet ovatkin tätä nykyä kysyttyjä vientituotteita, olennaista ei ole, paljonko työpaikkoja niiden valmistamisessa syntyy, vaan se, että kyseinen työ ei pitkän päälle tuota mitään sellaisia arvoja, jotka edistäisivät tai parantaisivat elämän laatua.

Turvallisuustyö on pelkästään säilyttävää ja defensiivistä. Kyseessä on kitkakulu, johon kaadetut varat menevät käytännössä hukkaan.

Ne valuvat hukkaan sekä siinä tapauksessa, että aseita ei tarvita muuhun kuin pelotteluun, kuin myös siinä, että niitä tarvitaan sodankäyntiin, joka koostuu tuhoamisesta, tappamisesta ja romuttamisesta, pelkästä destruktiosta siis.

Sen vuoksi puolustukseen pitäisi aina investoida minimiperiaatteen mukaan eikä maksimiperiaatteen mukaan, kuten nyt on laita. 

Varusteluhuumassa hukataan sisäinen turvallisuus

Länsimaihin levinnyt sotahulluus johtuu vain yhdestä syystä: Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Tuokin sota toimii oikeastaan näyttönä sen puolesta, että lisäinvestoinnit puolustusteollisuuteen ovat tarpeettomia.

Venäjä on tehnyt omista asevoimistaan selvää jälkeä pariksi vuosikymmeneksi eteenpäin eikä varmasti avaa uutta sotaa Suomen suuntaan saatuaan opetusta Ukrainassa.

Siksi hampaisiin asti aseistautuminen on taktisesti tyhmää täällä Suomessa.

Kyseiseen vouhotukseen ovat menneet kritiikittömästi mukaan poliitikkojen lisäksi myös valtavirran mediat ja toimittajat, jotka keekoilevat ”yhteiskuntavastuun” puolesta ja odottavat ilmeisesti kunniamerkkejä isänmaallisesta viestinnästä.

Pullistella, pelotella ja liioitella kannattaa tietenkin jo vastapropagandan tekemiseksi, sillä valhe on tunnetusti hyvä ase – ja tottahan toki myös kustannustehokas, ja siksi myös valemedia on aina niin vaarallinen.

Mutta todellista isänmaallisuutta ei ole täristä pelossa Vanja-sedän vuoksi vaan kyky ymmärtää, että oman kansakuntamme rapauttaminen asehankinnoista johtuvilla sosiaaliturvan ja terveyspalvelujen leikkauksilla heikentää myös sitä paljon kerskuttua maanpuolustustahtoa ja yleensäkin kansakunnan yhtenäisyyttä.

Mitä tehdä kalliilla aseilla, jos kansakunta ei ole valtiovallan kannalla vaan kokee hallituksen pikemminkin kumoamisen kuin säilyttämisen arvoiseksi?

Varusteluhuumassa ajetaan siis vastakkain ulkoinen turvallisuus ja sisäinen turvallisuus, vaikka niiden pitäisi esiintyä yhdessä.

Turvallisuuden turboahtaminen hajottaa koneen, sillä yliviritettyillä moottoreilla on taipumus mennä palasiksi, ja juuri siihen Venäjä pyrkii omalla uhmakkuudellaan, jonka takana ei ole todellista voimaa.

Siksi puheet aina vain suurempien BKT-osuuksien käyttämisestä maanpuolustukseen ovat ylimitoitettuja.

Kyseisiin lukuihin ei kannattaisi tuijotella liikaa, sillä ”prosenttiosuus bruttokansantuotteesta” on näennäisesti yhteismitallistava mutta tosiasiassa vertailukelvoton kriteeri kuvaamaan Nato-maiden puolustuskykyä, joka on jokaisessa maassa erilainen johtuen maastosta, pinta-alasta, väestöstä ja siitä, onko maassa asevelvollisuusarmeija vai palkattu.

Maata ei puolusteta prosenteilla.

 

Rauhaa ei takaa kilpavarustelu vaan Venäjän riisuminen aseista

Kannanottoni ei tarkoita, että olisin jotenkin maanpuolustusvastainen. Mutta tarkoitan, että Iivanan tultua lyödyksi Ukrainassa ei kannata liioin varautua aseelliseen sotaan rajoillamme.

Ei ryssä tänne hyökkää eikä käännä kanuunoitaankaan. Kyllä Nato-pelote siitä huolen pitää jo yksin.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ollut pelkkä viime hetken yritys vallata takaisin muinaisen Neuvostoliiton alueita ennen kuin Kremlissä vaaralliseksi koettu länsimainen sivistys ulottaa vaikutuksensa Venäjän rajoille.

Ei Venäjä virhettään toista, ja siksi myös varusteluhysteriaan tarvitaan malttia.

Hölmöintä on, että Venäjän suhteen puhutaan nyt sellaisen rauhan teosta, joka mahdollistaisi kilpavarustelun. Ei Venäjän kanssa pidä solmia mitään ilman, että siihen liittyy päinvastainen tendenssi: Venäjän aseistariisuminen, aserajoitukset, varustelukontrolli ja sotakorvauksiin tuomitseminen.

Aserajoituksista on sovittu, vaikka kumpikaan osapuoli ei olisi hävinnyt sotaa ja antautunut. Esimerkiksi kylmän sodan päätteeksi sovittiin ydinaseiden rajoittamisesta, ja samoin pitäisi nyt tehdä tavanomaisten aseiden suhteen.

Television ajankohtaisohjelmissa meuhkataan Euroopan Nato-maiden jälkeenjääneisyydestä puolustusinvestoinneissa. Riippuu, mihin vertaa. Yhdysvaltoihinko? Tosiasiassa Euroopan Nato-maiden asevoimat ylittävät Venäjän toimintakyvyt, ja siksi huoli tuon yhden bysanttilais-kryptisen valtion reuhaamisesta on liioiteltua.

Myöskään Yhdysvaltojen kanssa ei pidä ryhtyä kilpailemaan asehankinnoilla vain miellyttääksemme Nato-liittolaista. Euroopan maat ovat jo hankkineet kahmalokaupalla esimerkiksi kalliita F-35-hävittäjiä Atlantin takaa, ja Amerikan asekauppiaat ovat tehneet Euroopan ostoksilla tiliä.

Suurimman uhan Euroopan maille muodostaa poliitikkojen oma hätäily asevarustelun puolesta.

Se ei osoita rohkeutta vaan pelkoa, ja pelko on huono lähtökohta mille tahansa suunnittelulle. On huvittavaa havaita ja todistaa, miten EU-maiden kenraalit ja kirkkotädit kantavat juoksujalkaa varoja aseisiin, vaikka Ukrainassa käyty sota ei ole lisännyt Venäjän hyökkäyksen todennäköisyyttä länteen vaan heikentänyt sitä – ja samalla Venäjän iskukykyä.

Poliitikkojen ei pitäisi olla pieniä palohälyttimiä, jotka vain sätkivät ja reagoivat eteen tulevien tilanteiden kaavoissa. Change blindnessin sijasta pitäisi pystyä näkemään kokonaistilanne.

Venäläisten aseellisista rajanylityksistä on kyllä oltu huolissaan, mutta yksikään Keski- ja Etelä-Euroopan maista ei ole pannut hanttiin, kun vieraat kansakunnat ovat tulleet EU-rajojen yli aseettomasti turvapaikkahakemus kädessään.

 

Mihin Suomessa kannattaisi varautua?

Jokaiselle uudelle sodalle on tyypillistä, että sitä ei aluksi tunnisteta sodaksi. Siksi sodat alkavat usein yllättäen.

Yllätys puolestaan on sodassa kuin sodassa mahtava etu. Niinpä Venäjäkin on soveltanut sodankäynnissä hybriditoiminnan ja informaatiovaikuttamisen menetelmiä.

Juuri niihin kannattaisi varautua, mahdollisesti myös tekoälyn käyttämiseen tietomurroissa ja deep fakeissa. Sen sijaan investoinnit kalliisiin perinteisen sodankäynnin asejärjestelmiin valuvat todennäköisesti kuin kehitysapu Saharan hiekkaan. Aseet ovat hyödyllisiä vain, jos on olemassa vastaava vihollinen, mutta jos vihollinen puuttuu, sota jää käymättä. 

Sekin on toki hyvä tulos, mutta siihen voidaan päätyä muillakin keinoilla kuin hampaisiin asti varustautumalla. Hopealuotivarustelu on huonoa, ja se nähtiin jo 1930-luvulla, kun lähes koko puolustusbudjetti hukattiin kahteen melko tehottomaan taistelulaivaan, joista toinen päätyi merenpohjaan ja toinen jouduttiin luovuttamaan sotakorvauksena Neuvostoliittoon.

Sitten on kysymys, mitä ajatella Venäjästä lähes ainoana Suomea mahdollisesti uhkaavana maana.

Paasikivi sanoi sotien jälkeen, että ”puheet perivihollisesta olisi kerta kaikkiaan lopetettava”. Tosin perivihollinen ei lakannut olemasta olemassa, kuten hyökkäyksestä Ukrainaan havaitaan.

Kyllä Venäjä aina vaarallisena ja pelottavana pysyy, mutta myöskään vainoharhaisuus molemmin puolin ei elämää edistä.

Myös Donald Trump on arvaamaton katkaistessaan keskinäisriippuvuuteen perustuvat tuotantoketjut ja järkiperäisen globaalin työnjaon tuontitulleilla. Mitäpä muuta se on kuin Venäjän toimien peilailua tu quo que -periaatteella (”sinä myös”), joka on aina ollut myös Venäjän modus operandi? Idea on: ”Kun te valtasitte lähialueita, me teemme samoin.”

Tämä tarkoittaa luopumista paljon puhutusta sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa kunnioitetaan valtioiden itsenäisyyttä, alueellista koskemattomuutta ja suvereniteettia, eli itsemääräämisoikeutta.

Vain oikeus määrätä itseään (ja samalla muita) näyttää kiinnostavan nyt suurvaltoja ja sellaisiksi pyrkiviä, Kiina mukaan lukien.

Tuloksena myös Naton liittolaismaat saattavat olla lopulta toistensa tukassa ja kurkussa kiinni, ja poliitikot juoksevat kuin hiiret koloihinsa ja tulittavat sieltä toisiaan.

Ehkä kolmas maailmansota on todellakin jo alkanut, mutta sitä ei vain tunnisteta sodaksi.

Nyt olisi korkea aika edetä toiseen suuntaan ja pitää pää kylmänä Ukrainan sodan ja muiden pienten palojen sammuttamiseksi.

Hyvinvointiyhteiskuntaa ei pitäisi romuttaa kilpavarustelulla ja sisältä päin tapahtuvalla luottamuksen nakertamisella, sillä juuri siihen miinaan Venäjä toivoo länsimaiden kävelevän, kun muita keinoja ei ole.

Tämä tarkoittaa, että Nato-maana Suomen pitäisi saada liittolaisiltaan subventioita puolustuksemme hoitamiseen eikä vaatimuksia aina vain suuremmista panostuksista. Peruste on, että Suomi on Naton etuvartio ja tähänkin asti turvallisuuden tuottaja eikä kuluttaja Pohjolan alueella.