Kutkuttavat kuntavaalit ovat hallituksen välivaalit

Kunta- ja aluevaalit järjestetään ensimmäistä kertaa yhdessä, tosin täällä Helsingissä ei järjestetä aluevaaleja ollenkaan, koska Helsinki päätti jäädä pois tuosta täysin turhasta ja kalliiksi käyvästä hallintohimmelistä.

Sotesta koitui julkiselle taloudelle noin kuuden miljardin euron lisälasku vain siksi, että paikallispoliitikot saisivat kahvia, kakkua ja kokouspalkkioita istuessaan aluevaltuustoissa.

Sote on Keskustan luomus, ja olen toivonut koko kongolmeraatin perumista. Vaaleilla tuota himmeliä kuitenkin vahvistetaan. Veronkanto-oikeutta aluehallinnolle toivovat tietenkin Vasemmistoliitto ja Vihreät.

On surkuhupaisaa, että Juha Sipilän (kesk.) hallituksen ”byrokratian vastaisten talkoiden” toimesta Suomeen luotiin uusi väliportaan hallinto heti, kun siitä oli päästy kovalla työllä eroon karsimalla läänejä ja lakkauttamalla muuta Ruotsin vallan ajalta periytyvää hallintoa.

Sanoin jo kuusi vuotta sitten Ylen radio-ohjelmassa, että Sotesta tulee Musta Pekka, joka jää seuraavien hallitusten käteen. Näin myös kävi. 

Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan antaudu pahoinvointialueita koskevaan Sote-sössötykseen, vaan puutun nykyisten hallituspuolueiden merkittävimpiin virheisiin, jotka runtelevat etenkin pääkaupunkiseudulla asuvia mutta koskevat valtakunnallisesti myös kaikkia muita: asuntopolitiikkaan.

 

Miksi sanouduin irti Perussuomalaisista?

Eräät ovat kyselleet, miksi en ole Perussuomalaisten ehdokkaana kuntavaaleissa, vaikka vuoden 2019 eduskuntavaaleissa olin saaden mojovan määrän ääniä. Osittain vetäytymiseni johtuu siitä, että puoluerekisterissä ei ylipäänsä ole sellaista puoluetta, johon haluaisin tai voisin kuulua ja jossa saisin vaikuttaa.

Vihervasemmisto ajaa maahanmuuttoa, feminismiä, ilmastoagendaa, huumehuoneita, ruumiiden kompostointia ja muuta hullua kärkiasioinaan, Kokoomus on liike-elämän etäispääte, ja Perussuomalaiset muuttui kansanpuolueesta patakonservatiiviseksi talouseliitin apupuolueeksi ollessaan hallitusvallassa. Kepu on agraaripuolue, ja Disney-puolueet eivät ole muista syistä minua varten.

Pääasiallinen vastaukseni on, että olen kieltäytynyt ehdokkuudesta Perussuomalaisissa, koska puolue on valtionhallituksessa toimiessaan pettänyt vaalilupauksensa, jonka mukaan perusturvasta ei leikata. Kokoomusjohtoinen hallitus ja PS ovat leikanneet nimenomaan kansalaisten perusturvasta.

Hallitus on ottanut huomattavia siivuja yleisen asumistuen tasosta ja kiristänyt asumistuen myöntöehtoja niin, että omistusasukkailta poistettiin asumistuki kokonaan, vaikka hoitokulut (joihin tukea aiemmin myönnettiin) ovat vähäisemmät kuin vuokrat.

Vääryyttä piilee siinä, että tukien saajia karsitaan asumismuodon perusteella, jolloin oletuksena pidetään, että omistusasujat joka tapauksessa ovat rikkaita, joita sopiikin kiusata. Tosiasiassahan omistusasukkaat voivat olla vuokralla asuvia köyhempiä, jos vaikkapa koko asunto on velkana.

Kun velkaiset omistusasukkaat pakotetaan luopumaan kodeistaan tappiollisesti sekä muuttamaan vuokralle asumaan, asumismenot ja tukien tarve kasvavat, mitä seikkaa hallitus ei ottanut lainkaan huomioon täydellisessä asiantuntemattomuudessaan.

Tämä on vastoin jopa oikeistopuolueiden omaa ideologiaa, jossa väitetään puolustettavan koteja ja omaisuudensuojaa.

Myös eläkeläisten asumistukea heikennettiin, ja varattomuusehto liitettiin yleiseen asumistukeen. Hallitus lopetti uusien asumisoikeustalojen valtiontakuulainoituksen ja korkotuen kokonaan ja saattoi samalla ASO-asumisen ja ASO-yhtiöiden rahoitussuunnitelmat uhatuiksi.

Tämä ei ole kuntapoliittisesti perusteltua etenkään täällä Helsingissä, jossa asumisen hinta on noussut kymmeniä prosentteja ja uusia asuntoja kysytään koko ajan.

Hallituksen politikointi on ollut niin tyhmää, että en voi kuvitella sen syntyneen asiantuntijavalmisteluna, vaan kyseisten vaateiden on täytynyt ilmestyä hallitusohjelmaan poliitikkojen tai heidän kiilusilmäisten avustajiensa toimesta.

Asukkaiden, sijoittajien, rakennuttajien ja rakentajien keskinäiseen konsensukseen perustuva asumistuki on ollut kaupunkirakentamisen tukemista, ja sen loppusaajat ovat olleet rakennusyhtiöitä. Näin on saatu rakennettua kokonaisia uusia kaupunginosia. 

Asumistuki on ollut sosiaaliturvan muodoista parhaita, koska siten on saatu katto pään päälle lähes kaikille kansalaisille. Se ei ole ollut syömävelan tekoa vaan investoimista kiinteään varallisuuteen ja perustarpeisiin.

Nyt kun myöskään kansanedustajat eivät enää saa asuntorahastoihinsa päätyviä Kelan asumistukia, he valittavat joutuneensa ”vedätysten” uhreiksi huomaamatta, että he tekivät tuon petoksen itselleen itse! Ikävää sanoa, mutta itäbulgarialaisen kirkkoslavistiikan osaaminen ei takaa talousilmiöiden keskinäisriippuvuuksien ymmärtämistä.

Kelvoton asuntopolitiikka pääsyynä sosiaaliseen rapautumiseen

Asumistuen leikkaukset kiertyvät nyt Kelan toimeentulotuen täytettäviksi, mutta kompensaatiota voivat saada vain täysin varattomat, joita ovat etenkin pakolaisina ja turvapaikanhakijoina maahan tulleet.

Kokoomuksen, Perussuomalaisten, krisujen ja Sfp:n koalitiohallitus kattaa siis edelleen pöydän laittomasti maahan tulleille, mutta samalla hallitus vetää matot ja lattiat alta kaikilta niiltä kantasuomalaisilta, joilla on vähänkin varallisuutta ja jotka eivät siksi voi toimeentulotukea saada – eivät myöskään asumistukea, jota koskee jatkossa asteittainen varallisuusharkinta.

Tällainen politiikka on sosiaalisesti rapauttavaa. Se tukee maahanmuuttajia ja kotimaisia pultsareita, jotka kirkkain silmin täyttävät kaikki toimeentulotukijärjestelmän varattomuus- ja tulottomuusehdot ja saavat siksi perusturvaleikkauksille (eli työttömyysetuuksien ja asumistuen leikkauksille) täyden korvauksen toimeentulotuesta. Muut pudotetaan mustaan aukkoon.

Sitä on ”kaikkein heikoimmassa asemassa olevien” puolesta keuhkoaminen. Sillä tavalla ulosmitataan kodit ja varallisuus vielä jotenkin kynnelle kykeneviltä suomalaisilta, eli toiseksi ja kolmanneksi huonoiten toimeentulevilta väestökymmenyksiltä. Kyseisillä toimillaan hallitus suorastaan kannustaa hankkiutumaan mahdollisimman nopeasti varattomiksi ja tulottomiksi, jos tai kun ansionhankintamahdollisuuksia ei ole.

Sirkulaatioilmiön tuloksena sosiaaliturvan kokonaismenot lisääntyvät. Perustoimeentulotuen kulut ovat nousseet Kelan mukaan jo lähes 100 miljoonalla eurolla. 

Asumistuen leikkauksilla ja myöntöehtojen kiristyksillä sekä asumisoikeusjärjestelmän romuttamisella Kokoomuksen ja Perussuomalaisten johtama hallitus ajaa kodeistaan kokonaisia perheitä ja tekee sen napamies Petteri Orpon (kok.) pöyhkeillä sanoilla, joiden mukaan ihmisten pitäisi etsiä alleen entistä ahtaampia asuntoja.

Väite, että asumistuki ruokkisi asumisen hinnan nousua, on virheellinen, koska asumisen tukia ei ole koskaan nostettu etupainotteisesti, vaan ensin on kiskottu vuokria ja muita asumiskuluja ylöspäin. Siihen on vastattu asumistuen nostoilla noin kahden vuoden viiveellä, jonka ajan asukkaiden kukkarossa on ollut lovi.

Yleisen asumistuen varallisuusehdolla ja muilla asumistuen huononnuksilla hallitus arvioi tilkitsevänsä valtion budjettia vain noin 260 miljoonalla eurolla, mutta samalla hallitus on käyttänyt yli 3 miljardia euroa slaavien väliseen aseiden kalisteluun, ja valtiovarainministeri vaatii puolustusmenojen nostamista noin kahdesta prosentista 3,5 prosenttiin BKT:sta.

Salakavalasti hallitus myös rosvosi Valtion asuntorahaston VARin varat budjetin tilkkeiksi ja lopetti Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen ARAn kokonaan vieden sen toiminnot ministeriöön poliittisen ohjauksen alle.

Sotahysteriassa piehtaroiva hallitus on tuonut Putinin sodan suomalaisten ihmisten koteihin eikä ole ymmärtänyt, että ”osuus BKT:stä” on kelvoton indikaattori mittaamaan maanpuolustuksen kustannustehokkuutta ja kansalaisten resilenssiä sekä halukkuutta tai haluttomuutta puolustaa kyseistä valtionhallitusta.

 

Persut menivät Kokoomuksen lankaan

Kansallisen asuntopolitiikan räjäytyksillään Kokoomus on jo pitkään pyrkinyt lopettamaan Suomesta kohtuuhintaisen asumisen, vaikka toisesta suupielestään Petteri Orpo on levittänyt toisensuuntaisia lausumia. Tämän ideologisen valehtelun varmistajaksi Perussuomalaiset ovat menneet omassa typeryydessään.

Kansalaisten vöiden kiristelyllä saavutetut kuvitteelliset säästöt on hukattu Ukrainalle annettuihin satojen miljoonien eurojen tukipaketteihin, mistä kirjoitin myös täällä. Asumistuen leikkauksilla saavutettu säästö humahti viimeistäänkin jo 28. Ukrainalle annettuun 200 miljoonan euron apupakettiin.

Ukrainan tukeminen ei auta suomalaisia lainkaan, kun oma valtiomme mätänee sisältä. Ukrainan pitäisi tietenkin tuo sotansa voittaa, mutta sodan etulinjaan heittäytyminen on ollut Suomen hallitukselta fataalia tässä maantieteellisessä asemassa ja kansalaistemme kustannuksella.

Perussuomalaisten lempilapsen, eli ulkoisen turvallisuuden varmistelun, käänteispuolena on ollut pelottelu, eikä asiaa paranna, vaikka puolustusministeri Antti Häkkänen (kok.) on alentanut puheääntään esikuvansa Ilkka Kanervan (kok.) tasolle.

Inhosin napamies Petteri Orpon politikointia jo vuonna 2015, kun hän sisäministerinä päästi maahamme yli 32 000 turvapaikanhakijaa, jotka Migri vasta vuonna 2019 paljasti sotilaskarkureiksi (sotilaskarkuruus ei ole turvapaikan myöntämisen laillinen peruste). Nyt kun he ovat tuoneet turvattomuutta tänne ja tilapäistä suojelua saavina syöneet tuet ja vieneet asunnot ja työpaikat suomalaisilta itseltään, on Petteri laittanut Riikka Purran (ps.) juoksemaan sakset kädessään.

Hallituksen leikkauspolitiikka on ollut potku palleaan myös opiskelijoille, jotka pudotettiin yleisen asumistuen piiristä opintotuen asumislisän piiriin, vaikka ”koulutuksesta ei leikata”. 

Työttömyysetuuksien huononnukset ovat hallituksen kielellä ”kannusteloukkujen poistamista”, mutta tosiasiassa ne tarkoittavat ihmisten patistelemista koulutustaan vastaamattomiin töihin tai töihin, joita ei ensinkään ole. Työttömien ruoskiminen ei luo tähän maahan yhtään uutta työpaikkaa. Petteri Orpon kootut valeet ovat täällä.

Hallitus lopetti kansaneläkkeet ulkomailla asuvilta Suomen kansalaisilta, mikä on perustuslaillisen yhdenvertaisuuden vastaista ja vastoin oikeutta valita asuinpaikkansa EU:ssa. Päätös tuo heidät takaisin Suomeen kansaneläkettään saamaan ja asuntoja sekä terveyspalveluja jonottamaan!

Samanaikaisesti Perussuomalaisten eduskuntaeliittiin kuuluva eläkeläispappa Veikko Vallin ylpeilee muuttavansa Portugaliin ”kansanedustajan sopeutumispäivärahalla” kellottelemaan, kun palisanterituoli on lähdössä alta. Eikä tapaus ole suinkaan ainoa näyttö hallituspuolueiden nerokkuudesta.

Kyseisessä ”säästämisessä” ei ole kerta kaikkiaan mitään järkeä, vaan kyse on huonosti verhotusta kiusanteosta suomalaisia ihmisiä kohtaan. Se puolestaan kumpuaa porvariston paradoksista, eli hyvätuloisten kateudesta ja katkeruudesta vähään tyytyväisten vapautta ja onnellisuutta kohtaan.

Kun rahan ahnehtiminen ei olekaan tuonut porvareille onnea, pitää varakkaampi väki elämäntehtävänään kaiken ottamista pois vähempään tyytyneiltä, jotta heilläkin olisi varmasti yhtä paha olla!

Perussuomalaiset pettivät vaalilupauksensa

Hallituksen ja valtiovarainministeri Purran johtama politiikka on ollut niin ällistyttävän taitamatonta ja asiantuntematonta, että sellaiselle en voi missään tapauksessa kannatustani antaa.

Toisaalta minun ei tarvitse erikseen irtisanoutua kyseisestä talouspolitiikasta, koska en ole sellaista koskaan kannattanutkaan. Mutta Perussuomalaiset ovat pettäneet vaalilupauksensa ja äänestäjänsä täysin.

Oma periaatteeni on ollut palvella kansalaisia – ei puolue-eliitiksi itsensä ylentäneitä poliitikkoja. Perussuomalaisilta on laadunvalvonta pettänyt, ja puolue on heittänyt kansalaisten silmille täyttä kuraa.

Säästäminen sinänsä on oikein, mutta hallitus on aloittanut leikkaukset väärästä päästä, kun leikata olisi pitänyt vain korkeimmista etuuksista ja byrokraattien leivissä pitämisestä, suurinvestoinneista sekä valtion muista rakenteellisista menoista.

Kokoomuksen ja Perussuomalaisten johtama hallitus on romuttanut monien kantaväestöön kuuluvien ihmisten talouden ja perusturvan sekä tehnyt leikkaukset pelkästään oletusten tai toiveiden varaisten työllistymisodotustensa pohjalta – ilman legitiimiä vaikutusten arviointia, jonka puuttumisesta on oikeuskansleri Tuomas Pöysti hallitusta toistuvasti nuhdellut.

Lopulta hänkin turhautui ja löi hanskat tiskiin huomattuaan, että Suomessa hallitus valvoo oikeuskanslerinviraston toiminnan lainmukaisuutta, ja pakeni ulkomaille.

Perusturvasta leikkaaminen on yhtä pölkkypäistä kuin Donald Trumpin tullipolitiikka. Molemmat toimivat näyttöinä talousilmöiden keskinäisriippuvuuksien ymmärtämättömyydestä. Perusturvaan sijoittaminen olisi erinomainen elvytyskeino, koska nuo varat käytetään kotimaiseen kulutukseen, kun taas suurituloisten verohelpotukset päätyvät tuontiluksukseen ja ulkomaiseen investointitoimintaan.

On mielenkiintoista havaita ja todistaa, mitä perusturvaleikkauksista ajattelevat nyt ne Itä-Helsingissä asuvat Perussuomalaisten hyvätuloiset ja varakkaat äänestäjät, jotka tunnetusti kylpevät kullassa, mirhassa ja muissa rikkauksissa.

Kutkuttavat kuntavaalit ovat hallituksen politiikan välivaalit.

Tärkeintä on, että käytte äänestämässä, jotta demokratia toteutuisi.

 

JUKKA HANKAMÄKI

FT, VTT, sosiaaliturvan järjestelmäasiantuntija

 

Aiheesta aiemmin

Porvarihallituksen ohjelma on suomalaisille susi – Pahimmat virheet asuntopolitiikassa

Miksi asumistukea ei pidä leikata? –  Kyseessä nykyhallituksen ”taksiuudistus”

Hallitus ulosmittaa suomalaisten kodit asumistukileikkauksilla

Asuntopoliittinen skandaali: hallitus lyömässä puukolla aso-asukkaita selkään

”Kaikkein heikoimmassa asemissa olevia” puolustava retoriikka uhkaa tuhota suomalaisen keskiluokan

Nyt kaikki golfaamaan! Sukkuladiplomatialla rauhan poukamaan

Suomalainen poliitikko ei voi koskaan urheilla liikaa, ei ainakaan kilogrammoissa mitattuna.

Kekkosella oli tapana saunottaa ryssät ja hiihdättää kansalaiset.

Alexander Stubb on puolestaan kiertänyt maita kuin Bagdadin suutari. Ja pelannut golfia Donald Trumpin, hänen oligarkkiensa ja Washingtonin-haukkojensa kanssa.

Golf on kansanauto muttei kansan peli. Stubb aikonee vastata populismiin populismilla, vaikka golf luokin segregaatiota ja konfrontaatiota siinä missä kuuluminen Helsingfors Segelsällskapiin.

Joka tapauksessa Stubbilla on nyt ihan oikeasti tuhannen taalan paikka. 

Sekavassa kansainvälisessä tilanteessa on oikein kaapata johtajuus ja näyttää taitonsa, joita muilla ei ole.

Stubb on osoittanut oivallista johtajuutta (1) varoittaakseen Trumpia luottamasta Putiniin, (2) välittääkseen Euroopan maiden viestejä Valkoiseen taloon ja (3) toimiakseen Ukrainan puolesta.

Suomen kannalta vaarana on mielistelyyn taipuminen. Taipumusta mielistelyyn on, koska uutena Nato-maana me olemme paljon riippuvaisempia Yhdysvalloista kuin Yhdysvallat meistä (ei juuri ollenkaan).

Mielistellä sopii vain sen verran, että uskottavuus säilyy eikä mene pilkan puolelle. 

Stubb on kyllä erittäin etevä kansainvälisissä yhteyksissä, ja hänellä on erinomaiset edellytykset kohota merkittäväksi liideriksi koko Euroopan mittakaavassa. 

Esteitä sille ei ole, sillä muut ovat joko väistyviä tai osaamattomia. Suomelle välittäjän rooli myös sopii.

Toisaalta tasavallan presidentin ei kannata pyrkiä ylivallan presidentiksi, sillä etulinjaan heittäytyminen Ukrainan sodassa on epäviisasta Suomelle, joka jo muutoinkin on etulinjassa.

Onneksi Stubb ei ole enää Kokoomuksen jäsen (sikäli kuin hän on palauttanut jäsenkirjansa). Kokoomushan junaili hänet tylysti irti puheenjohtajuudesta ja katkaisi hänen poliittisen puolueuransa. Ei kelvannut työnantajaleirille, oli liian liberaali konservatiiveille ja liian konservatiivinen liberaaleille, liian fiksu kokoomuslaiseksi.

On mielenkiintoista nähdä, kuinka Stubbin sukkuladiplomatia onnistuu.

Tarvetta rauhan aikaansaamiseen on. Ei pidä ollenkaan paikkaansa se väittämä, että länsimaiden on tuettava Ukrainaa loputtomasti.

Kyseisen näkemyksen takana on olettamus, että ukrainalaiset haluavat ja jaksavat käydä loputonta sotaa. Näin ei ole. Tosiasiassa ukrainalaiset ovat täysin uupuneita sodan käymiseen mutta eivät voi sitä myöntää, koska se olisi tappion tunnustamista.

Ukrainan tilanne ei parane nykyisestä, vaikka länsimaat lähettäisivät apua tuhannen miljardin verran, sillä maalla ei ole ponnistusvoimaa sodan voittamiseksi ja vihollisen häätämiseksi. Se edellyttäisi lännen sotavoimien sekaantumista tilanteeseen. Juuri eskalaation välttäminen on ollut lännen kannalta sodan suurin onnistuminen.

Siksi tulitauolla, aselevolla ja rauhan aikaansaamisella on kiire. Siksi Stubb tekee oikein kiihdyttäessään tulitauon aikaansaamista ja asettamalla sille takarajoja. Olisi myös saatava Yhdysvallat lyömään raskaammalla talouslekalla, jos Kreml ei tulitaukoa hyväksy.

Tähän on turhautuneeksi väitetyllä Trumpilla sisäpoliittinen motiivi, sillä hänen on annettava näyttöä ulkopoliittisesta onnistumisesta Euroopassa, jotta voi keskittyä asioihin Yhdysvaltojen sisällä ja myös Kaukoidässä.

Entä missä on aprillipäivän juttu?

Nykyisessä mediassa melkein jokainen juttu voi olla aprillipäivän pila.

Uutinen mahdollisista jäänmurtajatilauksista sopisi sellaiseksi, mutta se oli ennenaikainen, kuten ilo itsekin. Jäänmurtajia valmistaa Helsingin telakka, joka on kanadalaisessa omistuksessa, joten oikeasti Trump olisi tilaamassa murtajia Kanadasta, joka puolestaan on närkästynyt Trumpille eikä pian käy kauppaa eteläisen naapurinsa kanssa.

Minne murtajilla olisi tarkoitus matkustaa? Grönlantiinko, josta jäät sulavat muutenkin? Olen toki samaa mieltä siitä, että brittiläinen siirtokunta Kanada on yksi maailman turhimmista maista, ja hyödyllisimmillään se on vain jääkiekon vuoksi.

Ehkä kuulemme todesta otettavamman aprillijutun Donald Trumpin suusta.

Tosiasiassa epäilen aprillipäivän pilaksi Yleisradion toimittajan Ami Assulinin kirjoittamaa verkkojuttua, jossa haastateltiin Filippiineiltä, Sri Lankasta, Ukrainasta, Nigeriasta, Nepalista ja Venäjältä tulleita maahanmuuttajaperheitä ja valitettiin, että lapsensa laihtuvat, koska ei ole rahaa ruokaan.

Valetta jutussa on, että maahanmuuttajaperheen lapsi kärsisi Suomessa nälkää. Vastuu lapsen hyvinvoinnista kuuluu ensisijaisesti vanhemmille, ja varattomat vanhemmat ovat oikeutettuja toimeentulotukeen, joka kattaa kyllä avokätisesti pöydän maahanmuuttajille, itse asiassa huomattavasti paremmin kuin kantasuomalaisille, joiden toimeentulotuen saannin estää vähäinenkin varallisuus.

Toiseksi: jos lapsi on vaarassa, viranomaiset ovat velvollisia tekemään huostaanottopäätöksen, jolloin lapsi on turvassa.

Johtopäätökseni on, että kyseinen juttu antaa jälleen näyttöä Yleisradion valejournalismista, jota voidaan sanoa myös agenda- tai tendenssijournalismiksi. Härskiä on, ettei kyseinen puolueellisuus ole edes peiteltyä vaan julkeaa ja häpeämätöntä.

Paksuinta valetta on jutun väite, että tänne tulleita olisi petetty lupauksilla hyvästä elintasosta ja maailman onnellisimmasta maasta.

Jälleen kerran maahanmuuttajat esitetään uhreina ja suomalaiset syyllisinä. Niin sanottuja perjantaidokkareita tekevän ja 300 000 hermosauhua vetäneen toimittaja Ami Assulinin taustaan voi perehtyä täällä, täällä ja täällä.

Jonkin verran totuutta jutusta kuitenkin pilkistää esiin. Totta on rivien välistä paistava johtopäätös, että Suomeen ei kannata tulla. Työvoimapulaa täällä ei ole, eikä lisää väkeä tarvita.

Kannattaako sotarikollisten kanssa tehdä sopimuksia?

Oikeudellisessa ajattelussa erotetaan virallisen syytteen alaiset rikokset ja asianomistajarikokset. Jos joku tekee esimerkiksi murhan, se on virallisen syytteen alainen rikos, josta virallisen syyttäjän pitää nostaa syyte yleisen syyttämisvelvollisuutensa perusteella, eikä asiasta voida sopia.

Jos taas jotakuta epäillään vaikkapa tekijänoikeusrikkomuksesta, kyseessä on yksityisoikeudellinen riita-asia ja asianomistajarikos, josta osapuolet voivat sopia keskenään niin, ettei asiaa viedä tuomioistuimen ratkaistavaksi, vaan mahdollisesta korvauksesta sovitaan esimerkiksi välimiesoikeudessa. 

Välimiesmenettelystä onkin tullut kultakaivos monille juristeille, jotka taitavia sopimuksia kirjoitellessaan ovat pystyneet tarjoamaan riitapuolille palvelujaan – vielä kalliimmiksi käyvien ja tuloksiltaan epävarmojen oikeudenkäyntien välttämiseksi.

 

Mitä on tapahtumassa?

Filosofian näkökulmasta voidaan sotarikoksen käsitettä pitää ironisena, koska hyökkäyssota sinänsä on rikos.

Jokaiselle lieneekin tullut selväksi, että Venäjän aloittama sota Ukrainaa vastaan on ollut valtava ihmisoikeusrikos, jota tehdessään Kremlin hallinto on murhannut ja rampauttanut kuusinumeroisen määrän ihmisiä ja tuhonnut siinä sivussa mittaamattoman määrän immanenttia omaisuutta.

Virallisen syytteen alaisten rikosten ja yksityisoikeudellisten riita-asioiden ero näyttää unohtuneen Ukrainan sodan rauhanpyrkimyksissä kokonaan Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin alettua hieroa ”diiliä” sotarikoksista epäillyn Vladimir Putinin ja hänen hallintonsa kanssa.

Putinille ja hänen hallinnolleen kuulusi kyyti Haagin kansainväliseen rikostuomioistuimeen ja tuomio tekojensa mukaisesti.

Mutta mitä tapahtuu?

Donald Trump pyrkii sopimaan Ukrainan sodan lopettamisesta ja Ukrainan ja Venäjän välisestä tulitauosta, aselevosta ja jopa rauhasta Putinin kanssa. 

Trump siis pyrkinee jonkinlaiseen välimiehen rooliin tavalla, joka on yleinen amerikkalaisessa oikeuskäytännössä. Se tunnetaan elokuvista ja TV-sarjoista, joissa esimerkiksi huumausainerikoksista epäillyille tarjotaan ”diiliä” ja syytteiden madaltamista sillä ehdolla, että epäillyt suostuvat yhteistoimintaan viranomaisten kanssa.

Tällainen lähinnä tapaoikeudellinen common law -menettely on ristiriidassa roomalaisperäiseen oikeuteen ja kirjoitettuun lakiin nojaavan säädösoikeudellisen perinteen kanssa. 

Ajatellaanpa hieman.

Jos joku ihminen vaikkapa raiskaa toisen, niin eipä hätää. Apuun tulee Donald Trump, joka tarjoaa uhrille ”diiliä” ja epäillyn rahapussista suoritettavaa korvaussummaa – ja epäillylle puolestaan syytteestä luopumista, jos molemmat allekirjoittavat paperin.

Tämä ei kuitenkaan poista rikoksen rikosluonnetta, mutta on omiaan tekemään rikoksesta yleisesti hyväksytyn.

Jos taas jonkun ihmisen auto kolhitaan parkkipaikalla, hätään rientää Donald Trump, joka selittää, että minä tunnen tekijän ja tiedän, että hän vie kotterosi kokonaan, jos et suostu ”diilin” mukaiseen korvaukseen ja pitämään turpaasi sen jälkeen kiinni.

Tämä ei tarkoita, ettei omaisuusrikosta olisi tapahtunut ja ettei se sinänsä kuuluisi tuomittavaksi.

 

Ihmisoikeusrikokset ja sotarikokset eivät ole soviteltavissa

Roomalaiseen oikeusjärjestelmään kuuluvassa eurooppalaisessa oikeusfilosofiassa on ajateltu niin, että etenkään ihmisoikeusrikokset ja sotarikokset eivät ole soviteltavissa, vaan ne kuuluvat yksiselitteisesti tuomiolle.

Sama ajatus sisältyy suomalaisessa oikeuskäytännössä vallitsevaan kantilaiseen näkemyksen, joka nojaa kirjoitettuun lakiin ja sääntöpohjaiseen etiikkaan – erotuksena angloamerikkalaisesta tapaoikeuteen perustuvasta common law -tulkintakehyksestä.

Yhdysvaltain presidentinhallinnon näkemys kansainvälisen politiikan menettelytavoista polkee pahoin niin sanottua sääntöpohjaista maailmanjärjestystä, joka perustuu valtioiden välisiin ihmisoikeussopimuksiin, valtioiden suvereeniin toimijuuteen sekä rajojen, itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden kunnioittamiseen.

Donald Trumpin menettelytavat ovat järkyttäneet maailmaa juuri siksi, että hän näyttää ohittavan rikosten ja riita-asioiden välisen eron ja hieroo sopimuksia sellaisen hallinnon kanssa, joka on ryöstänyt noin viidesosan ystävällismielisen naapurimaan pinta-alasta.

Putinin oikea nimi on ryöstömurhaaja.

Ukrainan sodan rauhantunnusteluissa on sivuutettu kokonaan kysymys, onko mikään kestävä rauha Kremlissä vallitsevan hallinnon kanssa mahdollinen ja voidaanko tai pitääkö kyseisen regimen kanssa sopia yhtään mistään.

Moraalifilosofian näkökulmasta vastaus on: ei voida eikä pidä.

Miksi sitten niin koetetaan tehdä?

Siksi, että tappaminen, sotiminen ja muu väkivalta pitäisi saada loppumaan.

Kun asia en näytä ratkeavan taistelukentällä kummankaan osapuolen antatumiseen, juuri siksi neuvottelut näyttävät ainoalta tieltä sotatoimien keskeyttämiseen.

Jos sota päätetään tilanteeseen, jossa sotarikolliset jäävät valtaan, seurauksena on kuitenkin konfliktin jäätyminen, molemminpuolinen varustelukierre, seuraavaan sotaan varautuminen ja aselepo, jota vain sanotaan ”rauhaksi”.

 

Mitä siirtyminen sääntöpohjaisuudesta reaalipolitiikkaan merkitsee?

Donald Trumpin aiheuttama käänne ”maailmanpoliisina” toimineen Yhdysvaltain asennoitumisessa on mullistanut kansainvälistä politiikkaa siksi, että se on johtanut (mediassa usein toistettuun) sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen vaihtumiseen niin sanotuksi reaalipolitiikaksi.

Reaalipolitiikalla tarkoitetaan ”vahvemman oikeutta”, jonka mukaisesti asioita ratkotaan aseiden tai taloudellisen vallan antamalla voimalla.

Siirtyminen sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä reaalipolitiikkaan on pitkälti samanlaista kuin rikosten katseleminen sormien läpi ja sopimusten tekeminen vain sillä perusteella, kenellä on parhaat kortit, taloudelliset resurssit ja panokset piipussa.

Juuri tällaista ajattelutapaa Donald Trump on suosinut.

Sopimiseen väkivaltaisen ja rikollisen hallinnon kanssa ohjaa se, että sotaa ei voida jatkaa tappion uhan tai väsymyksen vuoksi.

Sopimisen varjopuoli on kuitenkin se, että samalla legitimoitaisiin rikollisen hallinnon asema ja luotaisiin edellytykset uusille valloitussodille Euroopassa.

Moraalisen tappion kärsisi länsimainen oikeusjärjestys, joka vaatisi rikollisten saattamista tuomiolle.

Niin sanotun arvopohjaisen realismin tulisi nähdäkseni perustua realistiseen arvopohjaan, jollaista luonnosteli Köningsbergissä asunut preussilainen filosofi Immanuel Kant teoksessaan Zum ewigen Frieden (suom. Ikuiseen rauhaan).

Hänen mukaansa sotiminen on oikeutettua (1) puolustussodan käymiseksi ja hyökkäyksen torjumiseksi, (2) diktatuurin syrjäyttämiseksi ja (3) vielä suurempien vahinkojen välttämiseksi.

Ukraina on käynyt tällaista oikeutettua sotaa, ja myös NATO varautuu nimenomaan hyökkäykseltä puolustautumiseen.

Vertauskuvallisesti puhuttelevaa on, että myös Kantin kotikaupunki Köningsberg on nykyisin Venäjän valtaama ja nimetty ”Kaliningradiksi”.

 

Kansainvälisoikeudellinen perustattomuus

Siirtymää sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä reaalipolitiikkaan valaisee Harvardin yliopiston oikeustieteen professori David W. Kennedy analyysillään ”kansainvälisoikeudellisesta perustattomuudesta”.

Kansainväliseltä oikeudenkäytöltä puuttuvat viimekätiset fundamentit, joihin se voitaisiin ankkuroida. Vaikka sääntöjä ja sopimuksia onkin, niiden noudattamiselle ei ole juuri muuta kontrollia kuin pakotteiden ja voimakeinojen käyttö.

Jos säännöistä luovutaan, vain valtapoliittiset intressit määrittelevät asioiden laidan. 

Donald Trump on muuttamassa sääntöpohjaisen maailmajärjestyksen ”diiliksi”, jossa taloudellisilla intresseillä ohitetaan oikeudelliset velvoitteet ja pahimmillaan koko oikeusfilosofinen ajattelu.

Diilien teko rikollisten kanssa kuuluu gangstereiden maailmaan.

Se on tyypillistä moottoripyöräkerholaisten keskinäisille sopimuksille ja jengisodille sekä terroristijärjestöjen toiminnalle. 

Yhdysvallat aloitti sodan terrorismia vastaan George W. Bushin hallinnon aikana. Nyt USA on tekemässä sopimusta Venäjän kanssa, jonka EU on julistanut terrorismia tukevaksi valtioksi, ja samaa harkitsi myös Yhdysvallat vielä vuonna 2022.

Näkemykseni mukaan mikään kestävä rauhantila ei olisi Venäjän nykyisen hallinnon kanssa mahdollinen.

Sen asemasta, että tämä huomio olisi nostettu julkisiin keskusteluihin, on mediassa menty pitkälle asioiden edelle ja pohdittu jo rauhanturvaamisen yksityiskohtia, vaikka Ukrainan ja Venäjän välillä käydään täyttä sotaa, jossa pataljoonan tai jopa prikaatin verran sinibaretteja jauhautuisivat pikavauhtia palasiksi.

Kysymys Ukrainan sodan lopettamisesta on lähtenyt alusta pitäen väärälle raiteelle Trumpin mennessä sovittelemaan asioita Putinin kanssa, riippumatta Ukrainasta ja Euroopan maista.

Rauhantunnusteluilta on puuttunut koordinaatio täysin.

Toisaalta Trumpin ja Zelenskyin keskinäisessä epäonnistumisessa piilee mahdollisuus sikäli, että Euroopan mailla on nyt tilaisuus osoittaa päättäväisyyttä ja esitellä Yhdysvalloille oma rauhanhahmotelmansa, josta Trumpin ei kannata kieltäytyä.

 

Varustelukierre ei takaa rauhantilaa

Harmillista Euroopan maiden hätääntyneissä reaktioissa on ollut, että Trump näyttää saavan läpi sparraajan tavoitteensa: pelästyttää Euroopan maat varustautumaan hampaisiin asti.

Tämäkin noudattaisi Putinin pelikirjaa, sillä Venäjän toivehan on, että Euroopan maat ajautuisivat taloudellisesti ahtaalle ryhtyessään kilpavarusteluun Venäjän kanssa ja Atlantin takaista liittolaistaan tyydyttääkseen. Näin EU:n pakotepolitiikka kääntyisi nurin.

Kun EU:n pakotteet jäisivät vaikutuksettomiksi Yhdysvaltain osoittaessa ymmärtämystä Kremlille, Putin pystyisi pelastamaan asemansa, ja ainakin osa Euroopan maiden kansalaisista alkaisi vastustaa omaa elintasoamme huonontavia puolustusmenojen lisäyksiä.

Hyvinvointiyhteiskunnan rapautuminen synnyttäisi Euroopan maissa eripuraa ja Venäjä-mielisyyttä, josta on nyt näyttöä esimerkiksi Saksassa.

Juuri tähän tilanteeseen joudutaan, jos Euroopan maat lähtevät mukaan Donald Trumpin peräämään varusteluun ja jos Yhdysvallat vetää tukensa Ukrainalta, NATOlta ja Euroopalta.

Tämä kaikki sopii mainiosti Putinille, ja siksi myös kilpavarusteluun ajatumista kannattaa välttää, vaikka Euroopan maiden puolustusministerit ovat juosseet hihat palaen kiskomaan kansalaisilta miljardeittain varoja asevarusteluun. Jälleen suunnitellaan yhteisvelkoja ja tukipaketteja, vaikka Suomen nykyisen hallituksen piti tehdä niihin osallistumisesta loppu.

Monissa muissa Euroopan maissa kuin Suomessa puolustusmenojen lisäämiseen onkin tarvetta.

On kuitenkin perin virheellistä varautua Venäjän aseelliseen hyökkäykseen NATOa ja EU-maita vastaan. Asevoimansa kuluttanut Venäjä tuskin ryhtyy edes kokeilemaan NATOn viidennen artiklan toimivuutta. Sen sijaan ei-aseellisia sotilaallisiakin operaatioita voi tulla esimerkiksi tietoverkoissa.

Hopealuotipolitiikka ja aseellinen panssaroituminen ovat epäviisaita ja jopa itsetuhoisia menettelytapoja Euroopan maiden talouden ja hyvinvoinnin kannalta.

Suomessa suurimman Venäjä-uhan aiheuttaa Venäjällä mahdollisesti sattuva sisäpoliittinen kaaos, joka toisi rajoillemme miljoonittain venäläisiä turvapaikanhakijoita. Sarkastista onkin, että Putinin hallinnon jatkuminen voi olla Suomen kansallisten etujen mukaista, koska se pitää venäläiset herran nuhteessa ja poissa täältä.

Kestävään rauhaan tarvitaan aggressiiviseen valtioon kohdistuvat aseistariistuntasopimukset ja aserajoitusten valvonta, mikä näyttää nyky-Venäjän kanssa mahdottomalta, ja siksi tilanne on umpikujassa vielä pitkään.

Saattaa olla, että Trumpille itselleen avautuu tie ulos Valkoisesta talosta ennen kuin Putinille erääntyy eläke ja ennen kuin Ukrainaan syntyy rauhantilaa. 

Aiheesta aiemmin

Turvallisuuden turboahdistus: defensiivisyys taannuttaa

Mustepatruunakauppiaiden neuvottelutaidoilla ei tule rauhantilaa

Ukrainalla on nyt kaksi vihollista: Venäjä ja Yhdysvallat

Volodymyr Zelenskyin tapaaminen Donald Trumpin kanssa Valkoisessa talossa ei olisi voinut mennä pahemmin pilalle.

Rauhanvirittelystä ei tullut mitään eikä myöskään mineraalisopimuksesta, kun molemmat osapuolet ajautuivat jo lehdistötilaisuudessa sanaharkkaan, toistensa päälle puhumiseen ja keskinäiseen huutamiseen. 

Olen aiemmin arvostellut useita rauhantunnusteluissa vallitsevia ongelmia, joista yksi on, että muut maat jakavat Ukrainan maita ja niiden alla piileviä varantoja keskenään, toinen se, että rauhaa hierotaan kapealla kauppiaan järjellä poliittisten arvojen ohi, ja kolmas: Ukraina ei täytä EU- eikä NATO-jäsenyyden ehtoja, mutta asiat aiotaan nostaa neuvottelupöytään raakileina.

Rauhantunnusteluilta on puuttunut koordinaatio täysin, ja tulos näkyi viime perjantaisessa konfliktissa, joka oli ennennäkemätön katastrofi diplomatian maailmassa.

On vaikea sanoa, mikä tulos olisi ollut, jos näyttelijäntaidoistaan tunnettu Zelenskyi olisi laittanut päälleen Turot ja kehuskellut Trumpia ja Yhdysvaltoja mielistelyn merkiksi ja muutenkin käyttäytynyt kuin työnhakuhaastattelussa.

Yhtä selvää on, että sotaa käyvän maan liideriä pitäisi kohdella ymmärtäväisesti, vaikka keskustelussa olisi hermoilun merkkejä. 

Trumpin ja Zelenskyin henkilökemiat eivät sovi ollenkaan yhteen. Rouheilla äänenpainoilla artikuloiva slaavilainen ylpeys johti välittömään kipinöintiin pomomaisesti käyttäytyvän Trumpin kanssa heti kun hänen varapresidenttinsä oli puuttunut puheeseen ja vaatinut Zelenskyiltä kiitollisuutta ja arvonantoa.

Dramaturgi Jouko Turkka sanoi aikoinaan, että ihmiset eivät vain näytä joltakin, vaan he ovat sitä, miltä he näyttävät.

Yhdysvaltoja johtavat siansilmäinen presidentti ja ilkeäkatseinen varapresidentti, joilta minä en ostaisi mitään. Ukrainan kannalta voi olla onnekastakin, että Trump kaatoi mineraalisopimuksen, joka olisi ollut suosiollinen Yhdysvalloille itselleen.

Suurvaltaa ei pitäisi johtaa liikemiesmoraalilla eikä pomomiesten edessä matelemiseen perustuvalla Diili-shown käsikirjoituksella.

Zelenskyin kohtelu Washingtonissa oli läimäytys koko Euroopalle ja samalla hurja voitto Putinin regimelle Kremlissä. Montako kunnialaukausta Moskovassa ammutaan tämän johdosta?

Trumpin väite, että Zelenskyillä on huonot kortit, ansaitsee korjauksen, jonka Zelenskyi melkein ehtikin huutaa väliin: hän ei pelaa korttia vaan toimii sotaa käyvän maan presidenttinä.

Trumpin arvio, että Zelenskyi pelaa kolmannella maailmansodalla, toistaa Kremlin propagandaa eikä edelleenkään tunnusta Ukrainan käyvän nimenomaan puolustussotaa.

Ilmeisesti Putin on ripittänyt Trumpia uhkauksella, että jos Yhdysvaltain tuki Ukrainalle jatkuu, se voi rauhansopimisen sijasta johtaa Venäjän rauhankyyhkyjen ilmestymiseen myös Yhdysvaltain rajoille.

Trumpilla on siis kiire rauhanaloitteidensa kanssa, koska hän on omassa taitamattomuudessaan todennäköisesti hävinnyt Putinin kanssa käymänsä puhelinkeskustelut ja päätynyt Venäjän kaulapantaan.

Ottelu T vs. Z oli arvovaltatappio Yhdysvalloille, josta voidaan nyt päätellä, että Valkoisen talon hallintoon ei voida luottaa.

Zelenskyin ainoa ”virhe” oli totuuden sanominen; tosin hän ei ollut ilmeisesti koskaan kuullut Paasikiven näkemystä totuuden puhumisen vaarallisuudesta.

Trumpin epäonnistuminen  heikensi hänen uskottavuuttaan sekä amerikkalaisten että eurooppalaisten silmissä ja lisäsi paineita hänen omien rauhanlupaustensa lunastamiseen.

Koettu konflikti oli paljolti kiinni pelkästä asenteesta ja psykologiasta, jolla asioita lähestyttiin, ja tapaamisen tulos olisi voinut olla toisenlainenkin.

Maailman tuomio Yhdysvaltoja kohtaan on ollut selkeä. Lähes kaikki maailman maat ovat osoittaneet sympatiaa Zelenskyille ja hänen delegaatiolleen, joka käytännössä heitettiin ulos Valkoisesta talosta.

Lehtitiedoista poiketen en kuitenkaan usko Yhdysvaltain lopettavan kaikkea tukeaan Ukrainalle, sillä joku kansainvälisestä politiikasta jotakin ymmärtävä Washingtonin haukka todennäköisesti vetää hätäjarrusta.

Trumpin harjoittama rymistely jättää ennen pitkää Yhdysvallat itsensä yksin. Mikäli on Trumpin kaltaisia kavereita, kuka enää kaipaa vihollisia?

Näyttää siltä, että Ukraina on joutumassa kahden rintaman sotaan: toisaalta Venäjää ja toisaalta Yhdysvaltoja vastaan.

Täällä Suomessa ei ilmeisesti voida luottaa muuhun kuin siihen, mikä on kaiverrettu Suomenlinnan Kustaanmiekalla sijaitsevaan kuninkaanporttiin.

Eteenpäin päästäneen Isossa-Britanniassa pian järjestettävässä Euroopan maiden kokouksessa, jossa Euroopan maiden on otettava johtajuus ja jossa myös Suomella on tilaisuus esittää rauhanhahmotelmansa.

Tällöin Trumpia ja Zelenskyiä ei pidä päästää samaan kehään, vaan heidänkin keskelleen tarvitaan rauhanvälittäjä.

Totuus on joka tapauksessa se, ettei Eurooppaa ja Suomea voida suojella puolustusmenoihin jatkuvasti esitetyillä lisäkorotuksilla ja asevarustelulla, vaan viisaalla diplomatialla.

Varustelukierteeseen ajautuminen on yhtä ajattelematon primitiivireaktio kuin presidenttien käytös ovaalihuoneessa. Jokaiseen kestävään rauhansopimukseen on liitettävä aserajoitussopimukset ja aseistariisunta. Muussa tapauksessa Venäjän hallinnon kanssa ei voida saavuttaa kestävää rauhantilaa (aiheesta täällä ja täällä). 

Kaiken ulkopuolella on pidetty kysymystä, onko mikään sopimus sotarikollisen Putinin kanssa edes teoriassa mahdollinen.

Ukrainan paikka ei ole EU:ssa eikä NATOssa – Miksi?

Ukrainan rauhanaloitteissa on kolme outoa asiaa.

Ensinnäkin (1) rauhantekijät tai sellaisina esiintyjät jakavat Ukrainan mineraalivaroja hintana aiemmasta tuestaan, ikään kuin asiasta olisi kirjoitettu velkakirja tukia luovutettaessa. Ei tietääkseni ole, vaan apu on perustunut lainaamisen sijasta hyväntekeväisyyteen. Jos taas mineraalisopimus nähtäisiin korvauksena, sekin olisi outoa, sillä sotakorvauksista voitaisiin päättää eri osapuolten kesken vasta rauhansopimuksessa, ja maksajaksi kuuluisi aikamme merkittävin roistovaltio Venäjä ja tuomiolle tuhoisin murhaaja Vladimir Putin sekä hänen hallintonsa.

Toiseksi (2) rauhaa hierotaan kapealla kauppiaan järjellä, jossa mikä tahansa ”diili” nähdään oikeutettuna, kunhan se perustuu taloudelliseen tai sotilaallista voimaa koskevaan vaihtosuhteeseen. Näin ohitetaan se, että tähän asti sotaa on käyty etupäässä poliittisten järjestelmien ja arvomaailmojen puolesta. Nyt aloitetussa keskustelussa poliittiset arvot eivät vaikuta painavan mitään, kunhan rauhanteko kannattaa taloudellisesti ja silloinkin etupäässä Yhdysvalloille, Ukrainan ollessa selkä seinää vasten ikään kuin maan pitäisi antautua sekä länteen että itään.

Kolmanneksi (3) rauhantunnusteluihin on liitetty kysymys Ukrainan EU- ja NATO-jäsenyydestä. Ukrainan liittymistä molempiin on suorastaan perusteltu sillä, että Ukraina käy sotaa. Puutunkin nimenomaan tähän asiakohtaan.

Todellisuudessa Ukraina ei voi liittyä kumpaankaan juuri siksi, että Ukraina käy sotaa.

 

Ukraina ei täytä EU:n eikä NATOn jäsenyysehtoja

Euroopan maat ovat korostaneet julkilausumissaan, että Ukraina halutaan jäseneksi Euroopan unioniin.

Tämän on täytynyt olla pelkkä vertauskuvallisen tuen ilmaus, koska tosiasia on, että Ukraina ei täytä EU:n jäsenyysehtoja. Lainsäädäntöä pitäisi uudistaa ja korruptiota kitkeä vuosien ajan, jotta jäsenyysehdot täyttyisivät.

Ukraina ei täytä myöskään NATOn jäsenyysehtoja sen enempää teknisessä mielessä kuin turvallisuuspoliittisessakaan merkityksessä. Asia on kaukainen kuin Kaukasia itse.

On kysyttävä, miksi molempia jäsenyyksiä alleviivataan länsimaiden poliittisissa kannanotoissa, vaikka Ukrainan EU- tai NATO-jäsenyydellä ei ole toteuttamiskelpoista pohjaa lähitulevaisuudessa mahdollisesti aloitettavissa rauhanneuvotteluissa.

Kyse on ollut juuri tuosta sympatian symboloimisesta.

Ainoa asia, jonka EU- ja Nato-maat voisivat tuoda rauhanneuvotteluihin (mikäli niihin päätyvät), on vaatimus, että Ukrainalla säilyy mahdollisuus hakea jäseneksi kumpaankin organisaatioon, mutta asiasta ei päätetä rauhanteon yhteydessä mitään muuta.

Sellaista päätöstä, että Ukraina (tai jokin muu maa) ei voisi hakea jäsenyyttä jossakin organisaatiossa, ei mikään organisaatio voisi tehdä.

Liitokunnat, valtioliitot, yhdistykset ja muut yhteenliittymät eivät yleensäkään tee negatiivisia päätöksiä, joilla jokin taho ennakolta suljettaisiin pois. Toisaalta mikään muukaan taho, kuten Venäjä, ei voi eikä sen pidä päättää siitä, mitä Ukraina, EU ja NATO päättävät keskenään, koska se merkitsisi – ei vain Ukrainan – vaan myös EU:n ja NATOn suvereniteetin menetystä.

Ainoa järjellinen poliittinen menettelytapa on siis ovien pitäminen auki tai ainakin lukitsemattomana, kuten Suomen NATO-jäsenyyttä tavoiteltaessa.

 

Ukrainaa ei pidä naarata EU:hun eikä NATOon

Sitten on muutama ratkaisevan tärkeä kysymys, joista ei ole konsensusta länsimaissa ja joita ei ole juuri käsitelty sen enempää politiikassa, hallinnossa kuin medioissakaan.

Pitäisikö Ukranan ylipäänsä kuulua Euroopan unioniin tai NATOon tai molempiin? Millaisia EU ja NATO olisivat, jos Ukraina olisi niiden jäsen?

Putin ei varmasti olisi hyökännyt, mikäli Ukraina olisi ollut jäsen molemmissa tai jommassakummassa.

Mutta entä nyt? Pitääkö Ukrainaa houkutella tai aktiivisesti integroida Euroopan unioniin ja NATOon? 

Pohditaanpa hetken, mitä merkitsisi, jos huomattavasti ongelmattomampi maa Turkki olisi Euroopan unionin jäsen. EU on potenut suuria tuskia jo Unkarin ja Puolan hangoittelun takia. Kuinka vaikeaa päätöksenteko olisi, jos Turkki olisi jäsenenä EU:ssa omine vaatimuksineen ja visioineen?

NATOssa Turkki tunnetusti on. Turkki aiheutti lähes ylitsepääsemättömät vaikeudet Suomen ja Ruotsin NATO-tielle, vaikka maidemme asiat ovat paremmassa kunnossa kuin Turkin omat.

Organisaatioilla on taipumus tulla sitä tehottomammiksi ja toimintakyvyttömämmiksi mitä enemmän niissä on eripuraisia jäseniä. Juuri sellainen EU:sta on jäsenmäärän kasvun myötä tullut. Sama pätee NATOon. YK on oivallinen esimerkki paperitiikeristä, jossa edes turvallisuusneuvosto ei saa aikaan mitään, koska yksi hangoitteleva maa voi työntää kapuloita rattaisiin.

Nähdäkseni EU ja NATO eivät tarvitse uusia jäseniä. Molemmat ovat vesittyneet ja väsähtäneet nimenomaan jäsenmäärien kasvun vuoksi.

Hullunkurista on, että molempien paisuttamista pyritään perustelemaan vaikutusvallan kasvattamisella, vaikka jatkuvan laajenemisen myötä päätöksenteko kangistuu ja organisaatio mätänee sisältä lahopuun lailla.

 

EU:n ja NATOn jäsenyysasiat eivät kuulu rauhanneuvotteluihin

Tämä voi kuulostaa kyyniseltä, mutta käsitykseni mukaan Ukraina ei olisi oikeassa paikassa ollessaan NATOssa – ja vielä vähemmän Euroopan unionissa.

Ukrainan kieli, kulttuuri ja poliittis-metafyysinen perinne poikkeavat olennaisesti eurooppalaisesta. Elämänmeno on erilaista lukuunottamatta maan läntisimpiä osia, jotka aikoinaan kuuluivat Puolaan.

Joku voi katsoa Euroopan itäisen rajan kulkevan Uralia pitkin, mutta hänellä täytyy olla kartantekijän kakkulat silmillään. Ukraina kuuluu ontologiseen Eurooppaan ja metafyysiseen luomukseen nimeltä ”Eurooppa” yhtä vähän kuin Turkki.

Jos Turkki olisi EU:n jäsen, EU:n ulkoraja kulkisi Syyriaa, Irakia ja Irania pitkin. Eurooppa ei ole siellä. Eurooppa ei ole myöskään Ukrainan itäisillä rajamailla.

Nähdäkseni Ukrainan EU-jäsenyyttä ja NATO-jäsenyyttä ei tule pitää poliittisena tavoitteena.

Asian ei myöskään pitäisi kuulua mahdollisten rauhanneuvottelujen pöytään. Sodan päättämiseen ja rauhan solmimiseen ei voida eikä pidä liittää mitään sellaista lupausta, jossa Ukrainalle annettaisiin ikään kuin sitoumus jäsenyyden hyväksymisestä etukäteen, ennen kuin mitään hakemusta on edes jätetty.

Menettely olisi juridisesti nurinkurinen. Ei mikään tuomioistuinkaan voi antaa tuomiota ennen syytettä ja oikeudenkäyntiä, eikä mikään viranomainen voi antaa ratkaisua ennen kuin ratkaisua on haettu.

Tässä mielessä on sangen omituista ja ristiriitaista, että Ukrainan EU-jäsenydestä ja NATO-tiestä on annettu pitkälle meneviä myöntäviä julistuksia, vaikka maa on sodassa, joka jo sinänsä estää jäsenyydet, ja olojen saattaminen lähemmäksi jäsenehtojen täyttymistä on vuosikymmenten työn takana.

Käytännön ongelmana on myös jäsenyysaloitteiden epämääräisyys. Nythän ei ole selvyyttä edes siitä, missä Ukrainan rajat kulkevat, joten EU- ja NATO-asioiden liittäminen mahdollisten rauhanneuvottelujen yhteyteen johtaisi välittömään konfliktiin tai syventäisi sitä.

 

Ukrainan EU- ja NATO-jäsenyys hajottaisi molemmat liitot

Muistellaanpa hieman lähihistoriaa. Jugoslavian hajoamissodissa syntyneet maat eivät ole vieläkään EU:n jäseniä, vaikka väkivaltaisuuksien päättymisestä on yli kaksi vuosikymmentä. Serbia on kyllä jäsenehdokas, mutta Bosnia-Hertsegovina ja Kroatia eivät ole.

Myös Ukrainan EU-tiestä tulisi hyvin pitkä. NATOon on voitu kelpuuttaa Kroatian, Montenegron ja Pohjois-Makedonian tapaisia horjahtelevia sirpalevaltioita, joten Ukrainan jäsenyys NATOssa voi olla ainakin periaatteessa lähempänä kuin EU-jäsenyys.

Asiassa olisi sekä EU:n että NATOn tehtävä perusteellinen periaateharkinta, joka koskee sitä, kaivataanko niihin enää lainkaan uusia jäseniä.

Omasta mielestäni (1) Ukrainan ei tulisi kuulua kumpaankaan, vaan sen asema ja turvallisuus olisi järkevintä järjestellä omana erityistapauksenaan. Todennäköisesti näin myös joudutaan tekemään olosuhteiden pakosta.

Toisaalta (2) asiasta ei pitäisi tehdä Ukrainan tai EU:n ja NATOn omia käsiä sitovaa ja tulevaisuutta määräävää kielteistä eikä myönteistä päätöstä mahdollisten rauhanneuvottelujen osana.

Kolmanneksi (3) Ukrainan mahdollisuus hakea jäseneksi täytyy luonnollisesti pitää avoinna suhteessa tulevaisuuteen niin, että jäsenyysehtojen täyttyessä hakemus voidaan kyllä käsitellä.

Yhdysvallat ja Saksa ovat oikeassa jo viime vuonna esittämissään kannanotoissa, että Ukrainan ei pitäisi kuulua NATOon.

Asioiden ollessa nykyisellä tavalla Ukrainalle pitää riittää passi Eurovision laulukilpailuihin, mutta maan kampeaminen vängällä väkisin länsiliittouman jäseneksi ei toisi maanosaamme rauhaa.

Pahimmillaan Ukrainan konfliktiherkkyys tulevaisuudessa voisi käynnistää Venäjän ja NATOn välisen aseellisen konfliktin tai sodan, jos ja ilmeisesti kun Putinin sotarikollinen hallinto jää rauhanteon yhteydessä ennalleen.

Kokonaisuutena tarkastellen Ukrainan sodan rauhantunnusteluilta puuttuu koordinaatio täysin. Ohitettu on lisäksi kysymys hyökkäyssodan käynnistäneen Venäjän hallinnon saattamisesta oikeudelliseen vastuuseen. Nyt sen kanssa hierotaan sopimuksia ja käydään kauppaa!

Putin ja hänen hallintonsa ovat tämän vuosituhannen ylivoimaisesti pahimpia ryöstömurhaajia ja rikollisia, joiden ei pitäisi voida paeta valtiokilven taakse. Kremlin regimelle kuuluisi kyyti Haagiin, asianmukaiset syytteet ja tuomiot niiden mukaisesti.

---

Päivitys: Ukrainalla näyttää olevan jatkossa kaksi vihollista, Venäjä ja Yhdysvallat, kun Donald Trump heitti Volodymyr Zelenskyin ulos Valkoisesta talosta neuvottelujen epäonnistuttua täysin. Samalla Trump jätti myös Euroopan maat susille.

Sympatiani ovat edelleen Ukrainan puolella, ja arvopohjaisen realismin ohelle tarvittaneen myös realistista arvopohjaa. Sitä soisi erittäin epädiplomaattisesti toimivalle Donald Trumpille.

Vaihtoehto inkluusiolle

Nyt kun kansallismielinen ja maahanmuuttokriittinen Alternativ für Deutschland -puolue kaksinkertaisti kannatuksensa Saksan ennenaikaisissa liittopäivävaaleissa, ovat niin sanotut muut puolueet vannoneet kieltäytyvänsä hallitusyhteistyöstä AfD:n kanssa.

Voidaan kysyä, kuinka oikeudenmukaista eristäminen ja pois sulkemisen politiikka ovat demokratian kannalta. Ja kuinka tehokasta se on edes AfD:tä vastustavien yhteiskuntaryhmien omien tavoitteiden näkökulmasta?

Eristäminen on vastakohta inkluusiolle, eli mukaan ottamiselle ja järjestelmän muokkaamiselle erilaisuuteen sopivaksi. Myös inkluusio on omalla tavallaan ongelmallista, ja politiikassa sen soveltaminen on ollut kovin valikoivaa.

Valtionuskontona inkluusio

Tunnetuinta inkluusio on koulumaailmassa, jossa se on tarkoittanut muun muassa tasokurssien poistamista ja muuta oppilaiden keinotekoista asettamista samalle viivalle. Tuossa työssä on käytetty hyväksi tasavertaisuuden ja yhdenvertaisuuden abstraktioita, jolloin nopeita on pakotettu juoksemaan hitaasti, jotta tasa-arvo toteutuisi, vähän niin kuin Kurt Vonnegutin dystooppisessa romaanissa Harrison Bergeron.

Suomen koulujärjestelmässä maahanmuuttajia ja muita diversiteettejä on koetettu sopeuttaa, mukauttaa ja niin sanotusti integroida järjestelmään. Kun tässä on epäonnistuttu, on päädytty loiventamaan koulutuksen omia kaarteita ja harjoitettu inkluusiota.

Sopeuttaminen ja mukauttaminen ovat jo sinänsä kyseenalaisia menetelmiä, koska niihin sisältyy näkemys, että integroitavien pitäisi luopua osasta elämäntapojaan miellyttääkseen järjestelmää. 

Toiseksi se on kyseenlaista siksi, että myös kantaväestöjen odotetaan luopuvan omasta kulttuuristaan järjestelmään liudennettavien hyväksi. Suomalaisille inkluusio on merkinnyt juuri tätä.

Molemminpuolinen sulauttaminen vaatii kulttuuristen ominaispiirteiden sahaamista pois, ja siten monikulttuuri-ideologia tosiasiassa johtaakin kulttuuriseen yksiarvoisuuteen. 

Inkluusiota puolustellaan väitteellä, että se on nimenomaan järjestelmien muokkaamista ihmisten hyväksi eikä ihmisten muokkaamista järjestelmiin paremmin sopiviksi.

Todellisuudessa on käynyt niin, että järjestelmät ovat löystyneet ja veltostuneet huonommiksi, ja yhteiskunnallisen tehokkuuden heiketessä ovat kärsineet myös yksilöt. Tämä nähdään kouluissa, joissa on oppimis- ja kurinpito-ongelmia ja joissa myös yksilöiden on paha olla, eikä kukaan pääse parhaaseensa.

Koulutuksen rimaa on laskettu, ja myös yliopistotutkintoja myönnetään hyväksymällä väitöskirjoiksi artikkelinivaskoja. Seitsenportainen arvosana-asteikko on poistettu, jotta tason laskua ei huomattaisi. Kirjoitin aiheesta täällä, ja eräs vapaa toimittaja sai hiljattain Ylen sivuilla läpi yliopistopolitiikkaa arvostelevan kriittisen jutun.

Yle ja muu valtavirran media ovat kuitenkin melunneet pääasiassa inkluusion ja samalla myös maahanmuuton puolesta. Ylen uutiset iloitsivat hetki sitten, että syrjäisen Rantasalmen lukio-oppilaista puolet on ulkomaalaisia. Kiero yksityisyrittäjä junailee alaikäisiä Suomeen, ja kunnat ottavat avosylin vastaan 12 000 euron valtionavun jokaisesta oppilaasta. Tämä on räikeää ihmiskauppaa, johon kukaan ei puutu.

Ulkomaalaiset nähdään jutussa lukioiden ”pelastajina”, mutta mikään ei takaa, että he jäävät Suomeen maksamaan koulutuksensa. Ja jos jäävät, vaihtuu väestö kaupunkilähiöiden lisäksi nyt myös maaseutukunnissa. Samanlainen ulkomaalaisten opiskelijoiden naaraus on ollut käynnissä yliopistoissa ja korkeakouluissa, joiden opiskelupaikat kuuluisivat suomalaisille itselleen.

 

Maahanmuutosta ei ole järjestetty kansanäänestystä

Puhe väestöjen vaihtamisesta ei ole konspiraatioteoria vaan perustuu tilastoihin, joista voi lukea esimerkiksi täältä, täältä, täältä ja täältä. Vasemmistolaisten tutkijoiden ja toimittajien ”mutta”-lauseet eivät onnistu kääntämään asioita ”parhain päin”, vaikka selittelyjä jynssätäänkin lehdissä lukijoiden naamaan.

Väestöpoliittisesta mullistuksesta ei ole voinut missään äänestää, vaan asia on pidetty demokraattisen päätöksenteon ulkopuolella ja kantaväestön ulottumattomissa. Sitä on edistetty pelkkänä ”prosessina” tai etevänä liiketoimena. Ei ole kysytty, haluavatko veronmaksajat kustantaa koulutuksen vierasperäisille omien jälkeläistensä sijasta, eikä sitä, haluammeko kansalliskieltemme vaihtuvan englanniksi kouluissa ja yliopistoissa.

Ilmiö on yleiseurooppalainen. Turvapaikanhakijoina Saksaan ja muualle Eurooppaan tulleiden integroiminen on onnistunut huonosti. Sen merkkinä ovat jo pitkään olleet muslimien tekemät terrori-iskut (viimeisimmästä täällä), katuväkivalta, oppimistulosten huononeminen ja rähinöinnit lähiöissä. Tätä kurjaa kehitystä johtaa erityisesti Ruotsi.

Toinen taikasana valtionuskonnoksi muodostuneen ”inkluusion” rinnalla on ”segregaatio”. Tavoitteena on pidetty sen ehkäisemistä. Kun ongelmallisia yksilöitä ja ryhmiä on koetettu sijoittaa ongelmista toistaiseksi kärsimättömille asuinalueille, ongelmat eivät ole poistuneet vaan siirtyneet toisiin paikkoihin.

Parempi olisikin ollut konfrontaatio, eli eri kansakuntien etääntyminen ja pysyminen omilla alueillaan. Filosofit G. W. F. Hegel ja J. V. Snellman ajattelivat, että kansan, kansakunnan, yhteiskunnan ja valtion kesken pitäisi vallita ekvivalenssi. He pitivät kansallisvaltiota Järjen korkeimpana luomuksena ja katsoivat, että valtioiden rajojen pitäisi noudattaa kielellisiä, kulttuurisia ja etnisiä rajoja. Siitä muistuttaa iskulause ”kieli, kulttuuri ja kansakunta”, ja tämän filosofiaperinteen jatkaja olen myös itse.

Vaihtoehto Saksalle voi tervehdyttää Eurooppaa

Saksan AfD:n vaalivoitto on kantaväestön vastalause meneillään olevaan väestönvaihtoon ja kulttuuriseen kumoukseen. Vapaissa vaaleissa saavutettu tulos ei ole demokratian vastaista, vaan se on demokratian ilmaus, jota olisi kunnioitettava ja jonka mukaan olisi toimittava.

Niin sanotut muut puolueet toimivat kansanvallan vastaisesti torjuessaan AfD:n ja pyrkiessään eristämään ja sulkemaan puolueen pois hallitusvallasta.

Onkin kummallista, että nuo kaikki muut puolueet tappelevat jatkuvan lisämaahanmuuton puolesta, vaikka Saksan talous on henkitoreissaan ja sosiaalidemokraattien johtama yhteiskunta kärsii kuolinkouristuksia väestöllisen kirjavoitumisen ja muhamettilaisen miekkalähetyksen kourissa. Terrorismi on ollut jatkuvaa.

Eikö inkluusio koskekaan AfD:tä? Miksi inkluusiota suostutaan toteuttamaan vain koskien maahanmuuttajia, mutta mukaan ottaminen ja yhteistoimintaan hyväksyminen ei koskekaan kantaväestöihin kuuluvia itseään, jos heillä on valtavirtana olleesta sosiaalidemokrattisesta tai kristillis-konservatiivisesta ideologiasta poikkeavia mielipiteitä?

Nähdäkseni Saksa ja koko Eurooppa tarvitsevat vaihtoehdon inkluusiolle. Inkluusiota pitäisi soveltaa siten, että hallitusvaltaan hyväksyttäisiin maahanmuuttoa ja väestöjenvaihtoa vastustavia puolueita ja ryhmiä ja yhteiskuntia muokattaisiin resistenteiksi eli vastustuskykyiseksi haitallista maahanmuuttoa kohtaan.

AfD:n eristäminen on psykologisesti arvioiden huonoa politiikkaa, koska siinä ei ole politiikkaa ollenkaan.

Kantaväestöjen mielipiteiden ja poliittisen vaikutusvallan eristäminen on erityisen tuhoisaa, ja Euroopassa eristämispolitiikkaa on tehty sananvapautta kahlimalla. Paremminkin sopisi eristää laittomia maahanpyrkijöitä, koska se olisi kansallisen suvereniteetin ja kansallisvaltioiden olemuksen mukaista. Raja, jota ei valvota, ei ole raja.

Tämän on ymmärtänyt muiden muassa Elon Musk, joka on antanut symbolista tukea AfD:lle ja tosiasiallista tukea yleiselle sananvapaudelle.

On hyvä, että maailmasta löytyy ymmärrystä järjelliselle politiikalle vastakohtana tuulesta turvoksissa olevalle mitäänsanomattomuudelle, jota Saksan politiikka on ollut pullollaan aina siitä asti, kun maan sisäpolitiikka riisuttiin alastomaksi polvilleen ja koko saksalainen kulttuuri raiskattiin toisen maailmansodan jälkeen.

Negatiivista AfD:ssä on sinne pesiytyneiden Venäjä-mielisten penseys Ukrainan tukemiselle. Kyseinen pienimielisyys johtunee siitä, että sitä leimaa ”liikaväestön ummehtunut ilma, kuin hädässä ja ahtaudessa ahertavien pikkueläinten haju”, kuten Friedrich Nietzsche lausui teoksessaan Iloinen tiede (1886/1989, s. 199, ajatelma 348).

”Äärioikeistolaiseksi” voi AfD:tä sanoa vain sellainen, joka itse on äärivasemmistolainen. Molemmathan ovat yhtä kaukana toisistaan, ja Hitler varmasti oli sosialisti: kansallissosialisti.

Lähettikö Trump Interfloora-kukkia Putlerille?

Antiikin Kreikasta tunnetaan tarina Alkibiadeesta, joka toimi sotapäällikkönä ateenalaisten puolella. Huomattuaan, että Ateena oli joutumassa tappiolle, hän livahti spartalaisten riveihin. 

Monien käänteiden jälkeen loikkari koetti palata Ateenaan mutta joutui pakenemaan ja päätyi lopulta persialaisen satraapin suojelukseen.

Alkibiadesta pidetään relativismin, opportunismin ja arvottomuuden vertauskuvana.

Samanlainen on nyt Donald Trump. Myös hänellä olisivat käsissään ainekset moneen hyvään, mutta katkeruudellaan ja omahyväisellä itsekkyydellään hän on mullistamassa maailman turvallisuusarkkitehtuurin.

Mitä tehdä sellaisen ihmisen kanssa, joka on pohjimmiltaan hyväntahtoinen mutta samalla yksinkertainen?

Trumpilla on paljon hyviä aloitteita ja ihanteita, mutta hän rymistelee kuin norsu porsliinikaupassa. Kunpa hän olisikin siellä, mutta hän johtaa suurvaltaa.

Aikuinen vauva meni Ukrainan sodassa vihollisen puolelle. Törkeintä on yhtyminen Venäjän vaatimukseen, että Ukrainan pitäisi antautua sodassa, jonka aloitti Venäjä ja jonka uhri Ukraina on koko ajan ollut.

Trumpin toinen suuri virhe oli, että hän otti yhteyttä Putiniin yksin, neuvottelematta asioista ensin Ukrainan ja sitä tukeneiden maiden kanssa. 

Kolmas tyhmyys oli lähettää edustusto keskustelemaan kahdenvälisesti Venäjän edustuston kanssa. Se kohotti sodan aloittaneen Venäjän tasavertaiseksi neuvottelukumppaniksi ja samalla ghostasi Ukrainan ja Euroopan maat täysin.

Puuttuu vain, että Trump huomisaamuna päättäisi aseavusta Venäjälle ja vilkuttaisi voiton päivänä Kremlin muurin yläpuolelta sotilasparaatille pioneeritytön ojentaessa kukkia Putlerille.

 

Uhrista vihollinen

Trump teki uhrista vihollisen ja mitätöi Ukrainan saavuttamat tulokset sodankäynnissä. Financial Timesin mukaan USA jopa vastustaa Venäjän sanomista hyökkääjävaltioksi. Tämä kääntää jokien kulkusuuntaa kuin muinaisessa Neuvostoliitossa.

Nimittämällä Zelenskyiä kaunaisesti ”Ukrainan diktaattoriksi” Trump käänsi konstellaation nurin, sillä Zelenskyi on nimenomaan puolustanut demokratiaa Ukrainassa ja koko Euroopassa. Lakimies-presidentin nimittely ”koomikoksi” toistaa Venäjän propagandaa, ja Trumpista tuli yhden puhelun aikana Kremlin kaiutin.

Näillä toimillaan Trump on myynyt myös oman maansa. Passivis-aggressiivinen vanhus on asettunut Euroopan maita, Nato-liittolaisiaan ja mahdollisesti myös muita Ukrainaa tukeneita maita, kuten Japania ja Australiaa, vastaan.

Pyrkimyksenä on palauttaa maanjakopolitiikka ja etupiiriajattelu samalla, kun maailman kehitys nojaa keskinäisriippuvaisiin tuotantoketjuihin, sivistykseen ja tiedonkulkuun.

Trump itse johtaa maataan diktatorisesti saamatta vastustusta paikallisesta parlamentista. Hän jopa kutsui itseään ”kuninkaaksi” havaittuaan, että vastarintaa puuttuu niin demokraattien kuin republikaanienkin riveistä, ja Putin laittoi narsistisen miljardöörin povitaskuunsa.

Trumpin väite, että Zelenskyin kannatus on pudonnut 4 prosentin tasolle, ei mennyt läpi edes Kremlin propagandatoimistossa, vaan Dmitri Peskov antautui kiistämään Trumpin lausuman. Tämän hän teki ilmeisesti siksi, että kukaan ei huomaisi Trumpin hurahtaneen noudattamaan Putinin pelikirjaa, jonka tavoitteena on Ukrainan hallinnon vaihtaminen.

 

Kaikki muut leikkaavat, paitsi järki

Ukraina käy kansainvälisen lain oikeuttamaa puolustussotaa, jonka ansiosta Venäjä ei ole saavuttanut päämääriään: Ukrainan tuhoamista itsenäisenä valtiona ja kansakuntana, Kiovan hallinnon kumoamista ja Ukrainan täydellistä alistamista Moskovalle. 

Tapahtumien kulku sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä reaalipolitiikkaan merkitsee, että moraalin mittana on pelkkä voima. Se taas tarkoittaa jatkuvaa sotajalalla oloa.

Jos Venäjä selvästi häviäisi sodan, se olisi loppu Putinin regimelle ja alku myös Venäjän sisäpolitiikan korjaantumiselle. Jos taas Putinin sallitaan jatkaa vallassa Trumpin tuella, se varmistaa Venäjän kanuunojen kääntymisen seuraavaksi Kaukasian maihin.

Pahinta on, että Trump voi heittää metron alle myös Suomen. Tähän viittaa Yhdysvaltain selänkääntö Natolle ja mahdollisesti myös DCA-sopimukselle ennen kuin muste on ehtinyt kuivua paperissa.

Mitään uutta Yhdysvaltain ja itänaapurimme liittoutumisessa keskenään ei olisi, koska taistelivathan suurvallat yhdessä myös toisen maailmansodan aikana Suomea vastaan ja lähes hävisivät. Mikäli Trump todella omaksuu Putinin narraation ”denatsifikaatiosta” Ukrainassa, joutuu muu maailma absurdin komedian todistajaksi.

Samalla, kun Petteri Orpo vaatii 50 miljardin panostuksia Ukrainan tukemiseen, Riikka Purra haluaa suomalaisilta vöiden kiristyksiä ja sosiaali- ja terveyspalveluihin leikkauksia. 

Otettakoon Ukrainan tukirahat Venäjältä jäädytettyjen varojen pääomista ja koroista sekä niin sanotusta ”koronapaketista”, jossa on vielä noin 98 miljardia käyttämättömiä varoja ja jolla tuetaan nykyisin muun muassa Italian ja Espanjan valtiontalouksia ja ”energiaremontteja”.

EU on 135 miljardin euron avustuksillaan jo nyt tukenut Ukrainaa enemmän kuin Yhdysvallat. 

 

Rauhaa ei tule varustelukierteellä vaan aserajoitussopimuksilla

Suomalaisten ei pidä kaataa lisää verovaroja aseisiin, sillä Suomen 2 prosenttia BKT:stä on 2 kertaa enemmän kuin Yhdysvallat itse on käyttänyt ja kymmenen kertaa se, minkä Espanja ja Belgia ovat käyttäneet puolustukseen BKT:stään.

Tosiasiassa kestävää rauhaa ei tule prosenteilla eikä asevarustelulla vaan aseistariisunnalla ja aserajoituksilla, joita tulisi liittää jokaiseen rauhansopimukseen (aiheesta täällä). Myös sotakorvaukset pitää tuomita hyökkääjän maksettaviksi.

On mahdollista, että myöskään talouden valonpilkahdukset korkojen laskuineen eivät johda Eurooppaa takaisin onnen aikaan, vaan Yhdysvaltain ja Venäjän uusimperialismi syövyttää pois kaikki merkit paremmasta huomisesta.

Kun euromaiden rahoituskriisi oli saatu jotenkin aisoihin runsailla tukipaketeilla, tuli koronakriisi, joka tuotti valtavia tappioita ja vaati suunnattomia uhrauksia. Heti kun se alkoi väistyä, Putin päätti aloittaa hullun sotansa, joka aiheutti energiakriisin, turvallisuuskriisin ja inflaation.

Ja EU-pakotteiden alettua vaikuttaa Trump ojensi auttavan kätensä Putinille juuri, kun Venäjän sotakassa alkoi olla tyhjä ja Putinin olisi pitänyt anoa armoa länneltä.

Kuinka onkin niin, että vähäisimpienkin myönteisten signaalien esiintyessä tulee aina joku pölkkypää, joka pilaa kaiken?

Eurooppa joutuu näköjään päättämään kahden vihollisen, USA:n ja Venäjän, välillä mutta olemaan valitsematta kumpaakaan. Tilanteen voi pelastaa vain se, että Washingtonin järkijaakot laittavat Trumpin tavalla tai toisella kaulapantaan tai joku hänen itsensä hyväksymä Esso-Veijo kuiskaa hänen lippalakkinsa alle totuuden Mariupolin piirityksestä ja Butšan verilöylystä.

Polttamalla siltansa Eurooppaan Trump ei voi parantaa suhteitaan Kiinaan, eikä myöskään Trumpin ja Putinin ystävyys kestä todennäköisesti pitkään. 

Tuloksena ei ole America first vaan America alone. Jos Trump jatkaa nykyisellä linjallaan, hän menee historiaan miehenä, joka häpäisi Yhdysvallat ja itsensä ja jolla on Alkibiadeen kohtalo.

Tähän on maailma tullut: ovat sovussa kahdet hullut, eikä hulluus ole kummassakaan tapauksessa välttämättä vain strategista.

Kaisa Mäkäristä tai Simo Häyhää olisi tarvittu Pennsylvaniassa 13.7.2024.

Trumpin arvaamattomuus olisi arvattava paremmin kuin Trump itse.

Mustepatruunakauppiaiden neuvottelutaidoilla ei tule rauhantilaa

Kyynistä Ukrainan sodan rauhanponnisteluissa on, että myös keskinäisinä liittolaisina pidetyt ovat alkaneet katsella toisiaan alta kulmain.

Venäjän lisäksi Yhdysvallat ja lopulta myös EU-maat ovat iskeneet silmänsä Ukrainan arojen alla piileviin mineraaleihin toiveenaan päästä hyötymään tuestaan – täysin utilitarismin perusläksyjen mukaisesti.

Hyödyn tavoitteleminen on menetysten, tuhojen ja uhrausten vuoksi sangen ymmärrettävää samoin kuin syvästi inhimillinen vaihtokauppojen kyttäileminen.

Ne eivät kuitenkaan saisi johtaa kaivoskolonialismiin, joka on nyt meneillään Ukrainan rauhanvirittelyissä ja jota myös Suomen kaivoslain uudistamisessa haluttiin varoa.

Jeremy Benthamin klassiseen utilitarismiin liittyi ajatus, että hyötyjen täytyisi olla molemminpuolisia, ja jo Aristoteleen moraaliteorian mukaan kenenkään ei pitäisi edistää etujaan toisten osapuolten kustannuksella.

Paljonko eroa on ukrainalaisten kannalta sillä, ryöstääkö maan kallisarvoiset ja harvinaiset maamineraalit lopulta Venäjä, USA vai Euroopan unioni, jos kädet pitää nostaa ylös kaikkiin ilmansuuntiin?

Kuvaa ei kaunista se, että ukrainalaiset luopuisivat kansallisesta varallisuudestaan näennäisesti ”omasta aloitteestaan”, eikä myöskään toive vivuttaa varantoja sisältävät itäalueet takaisin lännen ahneella tuella.

Alexander Stubb briljeerasi Münchenissa

En pidä ollenkaan Kokoomuksen tavasta tilkitä Suomen valtiontalouden aukkoja suomalaisen keski- ja työväenluokan perusturvaleikkauksilla, mutta mielestäni Münchenin konferenssissa selkeimmät tilanneanalyysit esitti Kokoomuksen riveistä presidentiksi noussut Alexander Stubb, joka onnistui jättämään kokouspaikan näyttämölle melkoiset savut.

Stubb oli Euroopan liiderien joukossa lähes ainoa, joka piti päänsä kylmänä ja luonnosteli kirkkaan hahmotelman sille, missä järjestyksessä sodan lopettamiseen pitäisi tähdätä. Tässä nähdään, mikä merkitys korkeimmalla akateemisella tutkinnolla ja perehtyneisyydellä on ohi luolamiesten viisauden. Se on yhtä aikaa realistista mutta pitää kiinni perusarvoista ja -ihanteista.

Ensimmäinen asia on tulitauko, jonka aikana voidaan vaihtaa sotavankeja, keskustella pakotteiden purkamisesta, luoda väliaikaiset turvallisuusjärjestelyt, sopia aselevosta ja päättää rauhanneuvottelujen asialistasta, jolle ei pidä hyväksyä mitään, mikä kyseenalaistaisi Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin.

Toiseksi balanssi pitää siinäkin, että Stubb neuvoi Yhdysvaltoja olemaan luottamatta Putinin hallintoon, ja siinä, että hän ampui marssijärjestyksen suoraksi: Ukraina johtaa, Euroopan maiden pitää olla mukana, ja Yhdysvallat toimii perälautana pitämällä kovat piipussa.

Täysin epäluotettavana setämiehenä minäkin tiedän, että julkisuuteen kerrottavat neuvottelutavoitteet on syytä paljastaa vasta, kun on yhdessä sovittu todelliset salaiset neuvottelutavoitteet Venäjää vastaan. Nyt on Venäjälle paljastettu, että lännellä ei ole yhteisiä neuvottelutavoitteita, mikä merkitsee ajamista mopedilla rotkoon, eikä se ole suinkaan bluffi!

 

Hold my beer, sanoi Trump

Hyppäämällä suoraan syvään päätyyn Trump ei voi saada aikaan enempää kuin Pohjois-Korean kanssa vuosina 2018 ja 2019. Ei siitäkään romanssia tullut vaan 180 asteen käännös ja uhkaus, jonka mukaan rakettimies on ottanut itsemurhatehtävän ja Yhdysvallat vie sen tarvittaessa loppuun.

Toisaalta ei pitäisi aliarvioida Trumpin esikunnan herättämiä shokkivaikutuksia, sillä niiden vuoksi kädet tärisevät myös Moskovassa.

On jokseenkin ymmärrettävää, että Trump haluaa neuvotella Putinin kanssa yksin, koska hän ei halua eripuraisia EU-lähetystöjä olkapäilleen kököttämään. Pakka on sekaisin nimenomaan Euroopan mailla, ei Yhdysvalloilla.

Stubbin vastaukset J. D. Vancen kohupuheeseen (jota itse pidän hyvänä kannanottona sananvapauden ja valtiollisen suvereniteetin puolesta) ovat olleet jämäköitä ja tunnustaneet sen, että Euroopan maiden on ryhdistäydyttävä ja paremmin varmistettava oma turvallisuutensa.

Tähän verrattuna Euroopan entisten ja nykyisten demarijohtajien kannanotot ovat keskittyneet lillukanvarsiin, kuten Sanna Marinin huoli naisten asemasta (vaikka sodassa on kuollut ja haavoittunut etupäässä miehiä). Sepä nyt kiinnosti Münchenissä kuin kolttasaamelaisten asia.

Entisen Yle-pomon Mikael Jungnerin käsitys, että suhteet Venäjän kanssa ”tulisi palauttaa”, oli strutsinmunan kokoinen pullautus viestinnän asiantuntijana esiintyvän suusta!

Kohti 38. leveyspiiriä

Yhdysvaltain ja Venäjän edustajat kokoontunevat pulisemaan lähipäivinä Saudi-Arabiaan ja Euroopan maat Pariisiin. Tässä yhteydessä Ukrainan ja sitä tukevien länsimaiden olisi järjestäydyttävä ja paalutettava, että Euroopan yli ei kävellä eikä neuvotteluissa esitetä mitään Jaltan konferenssin, Molotov–Ribbentrop-sopimuksen ja sen salaisen lisäpöytäkirjan tai muun etupiirijaon tapaisia harhailuja.

Rauhan saa epäilemättä aikaan luopumalla omista tavoitteistaan ja alueistaan, mutta niin ei pidä tehdä, vaikka Trump siihen Ukrainaa taivuttelisi.

Tosiasia on, että Venäjän nykyhallinnon kanssa ei voi tulla kestävää rauhantilaa eikä edes rinnakkaiseloa mustepatruunakauppiaiden sopimuksilla. Kranaattia putkeen pitää laittaa vielä pitkään Venäjän suuntaan, jotta nykyistä parempi neuvottelupositio, aseellinen momentum ja rauhanturvaaminen sekä muu harmonian havina ovat mahdollisia.

Tämän osoittaa Venäjän häikäilemätön isku Tshernobylin romuvoimalan suojakuoreen, jonka alta voi edelleen vapautua sellainen määrä radioaktiivista reaktorijätettä, että se ylittää valtavimpienkin ydinräjähteiden säteilyvaikutuksen.

Suhteellisen vähäiselle huomiolle jäänyt voimalaisku on koko sodan todennäköisesti vaarallisin toimenpide Zaporižžjan voimalaiskun jälkeen. Ydinvoimalasta leviävä polttoaine riittäisi tuhoamaan sekä Ukrainan että Venäjän viljapellot pysyvästi, ja ikkunat täytyisi sulkea myös Suomessa.

 

Aiheesta aiemmin

Rauha meidän ajallemme?

Turvallisuuden turboahdistus: defensiivisyys taannuttaa

Rauha meidän ajallemme?

”Itä on itä ja länsi on länsi, eivätkä kohtaa ne toisiaan, ennen kuin taivas on edessä Herran tuomion kohtaava maan.” Näin lausui Nobel-kirjailija Rudyard Kipling ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä.

Medioissa on viime päivinä kohistu Donald Trumpin ja hänen ministeriensä aloitteista Ukrainan sodan lopettamiseksi ja Gazan kriisin ratkaisemiseksi. Puiminen jatkuu tänään alkavassa Münchenin turvallisuuskokouksessa.

Paljon on valiteltu Trumpin tapaa ottaa yhteyttä Putiniin, ja on pelätty Yhdysvaltain yrittävän sopia neuvotteluista ja rauhan ehdoista yksinään Venäjän kanssa, Ukrainan ja Euroopan yli.

On kieltämättä noloa, että lännestä anellaan rauhaa Kremliin päin. Aloitteen tullessa pakotteita asettaneilta länsimailta vahvistetaan Venäjän asemaa. Useimmat olisivat varmasti toivoneet Putlerin kumartavan länteen.

Jotta aloitteellisuudessa olisi järkeä, Trumpilla täytynee olla mielessään ”ota tai jätä” -tarjous: ota rauhanaloittesta koppi tai hylkää se ja kadu. Putinin kieltäytyessä Yhdysvallat voisi ainakin periaatteessa auttaa Ukrainaa valmistamaan jopa kansallisen ydinaseen, kuten on käynyt Israelissa.

Suomen ulkopoliittinen johto on vältellyt kielteisten kantojen esittämistä Yhdysvalloista, koska olemme tuore Nato-jäsen ja solmineet DCA-sopimuksen USA:n kanssa. Olemme enemmän riippuvaisia Amerikasta kuin Amerikka meistä. Tästä syystä Suomen ulkopoliittinen johto on asettanut sanansa varovasti, toisin kuin valtamedia, jossa on piesty Trumpia avoimesti.

Myös niin sanotut asiantuntijat ovat esiintyneet linjattomasti ja sekavasti, kuten kansainvälisen politiikan professori Teivo Teivainen, joka hoippui kummallisesti puhuessaan Donald Trumpin Ukraina-suunnitelmista Ylen A-studiossa 12.2.2025.

Jonkinlaista valon pilkahdusta suostui Trumpissa näkemään Risto E. J. Penttilä, joka laajemmassa keskustelussa rikkoi vakiohaastateltujen pyhän valan A-studiossa 13.2.2025 ja puhui ”toivon strategiasta” Ukrainan sodan päättämiseksi.

Medioiden pessimismi Trumpin tekemien avausten johdosta onkin erikoista.

Itse tilanne on joka tapauksessa hyvin yksinkertainen, ja sen kristallisoimisesta Trumpia voi kiittää.

Mikäli kaksi oppilasta tappelevat koulun pihalla ja opettaja sanoo, ettei voi puuttua asiaan vain, jotta oppilaiden itsemäärämisoikeus ei vaarantuisi, sellainen opettaja tekee armottomasti väärin.

Siksi on hyvä, että Venäjän ja Ukrainan pattitilannetta pyrkii aktiivisesti ratkaisemaan myös kolmas osapuoli tappelijoiden päiden yli. 

Neuvottelujen valtit ja riskit

Mitä ajatella Trumpin pöytään lyömistä korteista?

Jos neuvotteluvaluuttana on Ukrainan Nato-jäsenyys, sen tilapäinen menettäminen ei merkitse mitään, sillä kyseinen valuutta on arvoton. Ukrainahan ei täytä Nato-ehtoja edes teknisessä mielessä, joten kyseessä on tyhjä kortti, eikä asia ole ajankohtainen pitkään aikaan, paitsi optiona. Sen realisoitumista odotellessa Putinille erääntyy eläke.

Myös Ukrainan EU-jäsenyys on kiven takana. Ei sitäkään voitaisi toteuttaa näissä oloissa eikä muutoinkaan seuraaviin kahteenkymmeneen vuoteen johtuen jo lainsäädännön vaatimasta muutostyöstä ja korruption kitkennästä. Kyseisten valttien menetykset eivät olisi todellisia. Mitä selvemmin Venäjä kelpuuttaisi ne ”myönnytyksiksi” neuvotteluissa, sitä parempi Ukrainalle. 

Useimmat varmasti tavoittelevat Venäjän valtaamien alueiden palauttamista kokonaisuudessaan, sillä muuten Venäjän katsotaan voittaneen perinteisen valloitussotansa. Ideologisen sodan Venäjä on jo hävinnyt, eikä tästä sodasta tule ulos yhtään voittajaa, kuten ei tullut 1800-luvun puolivälissä käydystä Krimin sodastakaan.

Mikäli Krim jää Venäjälle, Ukraina ei häviä siinäkään paljoa, sillä Krim kuului vuoteen 1954 asti Venäjälle. Hruštšovin aikana Kreml lahjoitti Krimin niemimaan Ukrainalle Neuvostoliiton sisällä eräänlaisena hyvän tahdon eleenä, kun Neuvostoliitto oli toisaalta tyhjentänyt Ukrainan viljalaarit holodomorin yhteydessä (aiheesta täällä).

Merkittävä häviäjä Venäjän ja Ukrainan aselevossa ja rauhanteossa voi olla Suomi, jonka rajan läheisyyteen Ukrainassa taistelleet Venäjän joukot palaavat. Siksi Ukrainan sotatappio tai neuvottelutappio voivat toimia vaarallisina esimerkkeinä, ja pelissä on sitä kautta paljon.  

Toinen iso mutta vähän huomiota saanut riski on, että Yhdysvaltain selänkääntö Ukrainalle voi saada osan ukrainalaisista menettämään luottamuksensa länteen, mikä voi johtaa eripuraan Ukrainan sisällä.

Kolmas pohdinnan paikka on, mitä merkitsee, että Putin voi lavastaa venäläisille selvinneensä sodasta suurimpana voittajana, Trump voi mainostaa itseään yhdysvaltalaisille hyvänä mineraalien kaivajana ja Zelenskyi vain pienimpänä häviäjänä.

Neljäs suuri ongelma on, jos Kremlissä innostutaan tekemään vastaesityksiä ja palataan regressiivisesti sotaa edeltäneeseen asetelmaan sekä vaaditaan Naton joukkojen vetämistä Itä-Euroopan maista ja paluuta etupiirijakoihin. 

Mikäli sentapaisia vaateita alkaa saapua neuvottelupöytään, kosahtavat rauhan haaveet karille jo aivan alussa. 

Samettiseen rauhaan Venäjän nykyhallinnon kanssa en tietenkään usko vaan ainoastaan konfliktin jäädyttämiseen tavalla, jota voidaan sanoa ”rauhaksi”.

Pakkaako Trump matkalaukkunsa Norjan suurkäräjille?

Putinia ei pidä palkita siitä, että hän saa sodalla muutetuksi valtioiden rajoja, vaan realismin rinnalle tarvitaan tuota niin sanottua arvopohjaista realismia. 

Arvopohjaista realismia Nato ja Suomi ovat osoittaneet äskettäisessä tiedonannossaan, jonka mukaan Naton maavoimajoukot sijoitetaan Suomessa Sodankylään ja Rovaniemelle.

Ihmisten tappaminen Ukrainassa on saatava joka tapauksessa loppumaan, eikä Ukrainan puolustus kestä pitkään. Voimaa alueiden valtaamiseksi takaisin sillä ei ole. Tilanne on pakkotilanne.

Samanlainen eksistentiaalinen kriisi vallitsee Gazan alueella. Kansainvälisen oikeuden puolesta puhujat ovat keuhkonneet alueella asuvien oikeudesta jäädä asumaan kaistaleelleen. Oikeus on tässäkin asiassa erilaista kuin todellisuus.

Jos oikeus on todellisuuden kanssa ristiriidassa, todellisuus voittaa, sillä kansainväliseltä oikeudenkäytöltä puuttuvat viimekätiset fundamentit, mihin liittyvästä ”kansainvälisoikeudellisesta perustattomuudesta” on harvardilainen David W. Kennedy puhunut paljon.

Koko Gazan alue on pommitettu asuinkelvottomaksi, eikä siellä voi asua, vaikka oikeus olisikin.

Donald Trump toimii realistisesti väittäessään, että asukkaat olisi siirrettävä lähialueen maihin ja alue olisi parasta luovuttaa Yhdysvaltain huomaan.

Tällainen päätös olisi voitto Yhdysvalloille, sillä USA saisi alueelle pysyvän jalansijan, joka korvaisi monta lentotukialusta. Mutta Yhdysvaltain läsnäolo rauhoittaisi myös muiden maiden tilannetta ja turvaisi kestävän kehityksen palestiinalaisvaltiolle.

Tämäkin aloite on niin hyvä, etten ihmettelisi, vaikka Norjan suurkäräjät päättäisivät tuikata Trumpille Nobelin rauhanpalkinnon.

Joidenkin mielestä Donald Trumpissa on myönteistä vain se, että hän on toimillaan saanut jopa Vladimir Putinin näyttämään viisaalta. 

Väitteet Trumpin valeista ja huonoudesta neuvottelijana ovat usein olleet näsäviisaiden saivarteluja tai saivartelijoiden näsäviisautta. Muidenkaan poliitikkojen puheisiin ei suhtauduta millintarkalla puntarilla, vaan niitä pidetään automaattisesti linjojen, päämäärien ja tavoitteiden luovina ilmaisuina. 

Diskurssien erot pitäisi ymmärtää myös medioissa.

---

Päivitys: Minulla oli hauskaa, kun Trumpin varamies J. D. Vance messusi Münchenissä EU-liidereille, että suurin uhka Euroopalle on sananvapauden rajoittaminen ja se, etteivät Euroopan kansakunnat ole saaneet äänestää maahanmuuttokysymyksestä, vaikka maahanmuuton rajoittaminen on mitä tärkein asia EU:n alleviivaamalle itsenäisyydelle, kansakuntien itsemääräämisoikeudelle, suvereniteetille ja turvallisuudelle.

Tuntuu kuin Yale-juristi Vance olisi opiskellut blogiani. Vasemmistolainen media tietenkin haukkui varapresidentin oma lehmä ojassa.

Loppu työperäiselle maahanmuutolle ja hallitusten sekä medioiden valehtelulle

Työministeri Arto Satonen (kok.) matkusteli eduskunnan talviloman aikana Filippineillä ja Vietnamissa tarkoituksenaan houkutella sieltä työvoimaa hoiva-alaa helpottamaan. 

On kyseenalaista, miten ministeri voisi omalla matkustusinnollaan edistää työvoiman valumista Suomeen. Eikö tuo tehtävä kuuluisi enemmänkin rekrytoinnin ammattilaisten toimeenpantavaksi?

Matkan perustelut kyseenalaisti myös työoikeuden emeritusprofessori.

Joka tapauksessa jo matkan tarkoitusperä on vääristynyt. Väite erityisesti hoiva-alaa varjostavasta työvoimapulasta on veruke, joka kummittelee maahanmuuttopolitiikassa ja mediassa sitkeästi. 

Yleisradio, Helsingin Sanomat ja maan hallitukset ovat väristä riippumatta itkeneet monet saunavedet, jotta Suomeen saataisiin ulkomaalaisia lähihoitajia, varhaiskasvattajia ja koodaajia ATK-alan lapiotöihin.

Tosiasiassa näillä aloilla ei ole minkäänlaista työvoimapulaa. Vaikutelma sote-alan hätätilasta johtuu joko avoimien työtehtävien määrästä tai virkojen puutteesta tai siitä, että sopimuksiin ei päästä kurjien työolojen ja -ehtojen vuoksi.

Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan Suomessa on yli 6000 työtöntä lähihoitajaa, ja yhteensä noin 17 000 työtöntä, kun mukaan lasketaan myös lastenhoitajat ja kotipalvelijat. Sosiaalityöntekijöitä on työttöminä noin 15 000, opettajia noin 6000 ja lääkäreitä ja sairaanhoitajiakin noin 2000 (tilastoja täällä). Tekoäly on viemässä työt multitalenteilta ”koodareilta”.

Satosen tavoitetta edistämään hurahti myös perussuomalainen sote-ministeri Kaisa Juuso, joka hallitusaitiossa sanoi Suomen tarvitsevan hoiva-alalle tuontityövoimaa – Arto Satosen nyökytellessä päätään.

Yleisradion media suurensi lipsautuksen uutisraporttiinsa 6.2.2025. Muutaman päivän kuluttua 12.2.2025 MTV3:n uutiset haastatteli sote-leikkausten vuoksi työttömäksi joutunutta suomalaista lähihoitajaa, joka sanoi näin:

”Hoitajapulasta ei voi puhua, kun työttömiä hoitajia on niin paljon ja kun hallitus tuo ulkomailta hoitajia ja kouluttaa niitä, niin hehän vievät meidän kotimaisten hoitajien paikat.”

MTV3:n uutistoimitus kirjoitti hoitajien työttömyydestä harvinaisen vilpittömästi myös täällä. Samanlainen tilanne on monella muulla alalla, kun kokonaistyöttömyys on kasvanut vuoden sisään kymmenillä tuhansilla, ja Suomessa on Tilastokeskuksen mukaan noin 240 000 työtöntä, eli tuplasti avoimiin työpaikkoihin verrattuna.

Voidaanko valheellista politiikkaa ja mediaa puolustella sillä, että uutisointi on tällä tavoin ”monipuolista”?

Paikkaansa pitää vanha totuus: Suomessa ei ole pulaa osaajien määrästä eikä laadusta vaan ainoastaan halvasta työvoimasta. Ja sen haalimista Kokoomus ja EK edistävät yhdessä vasemmistopuolueiden ja vihreiden kanssa suomalaisten työläisten ja valkokaulusköyhälistön tappioksi.

 

Työpolitiikka kiirelliseen saattohoitoon

Halpatyöntekijöiden käyttämisestä koituvat säästöt kiertyvät suomalaisten veronmaksajien työttömyysmenoiksi, mikä kallistaa kokonaiskulut kansalaisten tappioksi. Ulkomailta rahtaaminen muistuttaa orjakauppaa.

1) Ulkomaisen työvoiman tarveharkinta pitäisi palauttaa myös niin sanotuille asiantuntija-aloille, eli työpaikkoihin pitäisi palkata ensisijaisesti Suomen kansalaisia sekä kotimaasta että ulkomailta.

2) Takaisinottovelvoitetta pitäisi laajentaa koskemaan vakituisista tehtävistä irtisanottujen lisäksi myös määräaikaisia henkilöitä, mikäli tehtäviä vapautuu.

3) Julkisiin virkoihin ja julkisoikeudellisiin yhteisöihin, kuten yliopistoihin, on lain mukaan valittava pätevimmät henkilöt, minkä pitäisi merkitä, että kansalliskieltemme suomen tai ruotsin moitteeton taito nostetaan keskeiseksi valintaperusteeksi, josta ei voida poiketa.

Hoiva-alalla tämä on tärkeää potilasturvallisuuden ja toiminnan tehokkuuden vuoksi. Yliopistoissa kotimaisten kielten käyttäminen on tärkeää, jotta kansalliskielemme eivät näivettyisi tieteen, julkaisemisen ja opetuksen kielinä.

Asioiden sanominen selvällä suomen kielellä niin yliopistoissa kuin korkeakouluissakin on ehto sille, että julkisessa sanassa voidaan esittää perusteltua poliittista arvostelua, jonka internatsistinen, ylikansallinen ja monikulttuuri-ideologinen kulttuuriglobalismi ja kansainvälisiin arvioihin alistaminen koettavat nyt kaikin keinoin estää.

Suomessa tulisi totuttaa ihmisiä siihen, että jokaista asiaa varten ei ole saatavissa hoitajaa kantamaan nektaria ja ambrosiaa divaaneille taikka harjoittamaan tuota paljon puhuttua patjoille ruokintaa. Ihmisiä pitäisi siedättää huolehtimaan itsestään ja terveydestään paremmin.

 

Media mukana myrkytystyössä

Ulkomaista työvoimaa haalitaan ja houkutellaan Suomeen etupäässä tilastofakta väestönvaihdon edistämiseksi, ja siinä työssä EK:ssa majaansa pitävällä Mediapoolilla on keskenen rooli. 

Mediapooliin kuuluvat lähes kaikki Suomen mediat, ja sitä rahoittaa Huoltovarmuuskeskus veronmaksajien rahoilla. Aivan samaan tapaan myös Yhdysvaltain runsaita ”voittoa tavoittelemattomia kansalaisjärjestöjä” on rahoitettu veronmaksajien valtiollisilla varoilla, kunnes Donald Trump päätti tehdä kyseisestä deep staten mukaisesta varjohallinnosta ja demokratiailveilystä lopun.

Suomen Mediapooli pitää itseään valtiovallan ja valtamedian työkaluna kriisioloihin. Se pyrkii pitämään huolen siitä, että valtavirran viestimissä ei pääsisi läpi mitään maahanmuuton arvostelua tai muuta informaatiota, joka kyseenalaistaa työperäisen maahanmuuton.

Mediapooli seuraa myös somekeskusteluja ja yksityisiä blogeja ja on pyrkinyt vaikuttamaan niihin lähestymällä kirjoittajia tarkoituksenaan voidella verkkoinfluenssereita puolelleen yhteistyökumppaninsa PING Helsingin kautta. Mediapooli ei poolin oman näkemyksen mukaan puutu sisältöihin, mutta silti sillä on ”sisältöryhmä”, jonka tehtävänä on seurata sisältöjä ja torjua kaikkea sellaista, mikä poolissa nähdään ”disinformaationa”.

Tämä on samanlaista kuin vasemmistonuorissa toimineen Johanna Vehkoon Ylessä suorittama faktantarkistus, joka tuo mieleen Pravdan tavan tarkistaa tosiasiat ennen julkaisemista.

Mediapoolin puolustama sananvapaus tarkoittaa sen oman näkemyksen mukaan ”laissa määriteltyjä vapauksia ja vastuita”. Mediapooli ei siis puolusta pelkkää sananvapautta, vaan ”laissa määriteltyjä vapauksia ja vastuita”. Ja vastuuseenhan liittyy aina epäsuora väittämä jostakin syyllisyydestä, eli pooli myös syyllistää ihmisiä heidän näkemyksistään.

Myös minulla on tapana tarkistaa faktat.

Mediapoolin ”puolueettomuudesta” antaa kuvaa se, että Mediapoolin valmiuspäällikkö Tero Koskinen on Vihreän liiton kuntavaaliehdokas Helsingissä. Hän on tehtävistään vapaalla harjoittamassa vaalikampanjaa ja jatkaakseen työtään maahanmuuton ja vihersosialismin edistämiseksi sekä energian hinnan nostamiseksi kaupungissa.

Ehdotan, että Mediapooli vaihtaisi nimekseen Mediamafia.