EU-komission tarkkiksella Suomi on fiksussa seurassa

Nyt kun Suomi vihdoinkin valittiin eurooppalaisen velkaeliitin tarkkailuluokalle (jossa on jo Ranskan, Belgian ja Italian tapaisia sivistysmaita), on vihervasemmistolla syytä tuntea masokistista mielihyvää Sanna Marinin hallituksen tuhlaavaisuudesta. Petteri Orpon oikeistohallitus puolestaan voi tuntea sadistista mielihyvää saksipolitiikastaan.

Valtiovarainministeriön ylimysvirkamiehet taas voivat nauttia asiantuntijavaltansa kasvusta, niin kuin kenraalit nauttivat arvonnoususta sotien ja konfliktien aikana: vihdoinkin heiltä kysytään!

Kuunteleminen ei kuitenkaan taida kannattaa, kun läksytys on sitä, että vika ei ole Euroopan komissiossa eikä EU:n herroissa ja rouvissa. – Kyllä on.

Suomen julkisen talouden ovat rapauttaneet nimenomaan jäsenyytemme euroalueessa ja EU:n runsaat tukipakettivaateet, yhteisvelkasitoumukset, ilmastoaneet, luontodirektiivit, metsäasetukset, maatalouden paragrafipainajaiset, ovien avaaminen ulkomaisille firmoille, protektionismin kiellot, kansainvälisen kilpailuttamisen vaateet ja itsenäisen rahapolitiikan romuttaminen.

Tulossa olevan ruoskinnan oletetaan yhdistävän kansaa niin kuin Esko Aho sanoi Siperian opettavan. 

Luulen kuitenkin, että kyynelten laakson läpi kulkeminen ainoastaan jakaa kansaa entistä pahemmin kahtia rikkaisiin ja köyhiin, aivan niin kuin Kokoomus ja demarit jakavat kilvan veronalennuksia, esimerkkinä nyt Kokoomuksen Karoliina Partanen ja SDP:n Joona Räsänen A-studiossa 25.11.2025.

Totuus on edelleen muuttumaton: ansiotuloverojen alentaminen vie valtion kassasta enemmän kuin veroalet lisäävät talouskasvua ja valtion tuloja. Ei velkasuosta ylöspäin rämpimisestä mitään tule ansiotuloveroja alentamalla.

Perusturvan raju leikkaaminen matalasuhdanteessa on vienyt kaivatun luottamuksen ja hävittänyt kotimaisen kysynnän.

SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreät ovat olleet väärässä useissa ilmastopoliittisissa ja maahanmuuttoon liittyvissä asioissa, mutta uusissa vaihtoehtobudjeteissaan ne ovat oikeassa miljonääriveroineen, työtakuineen ja leikkausten perumisineen. Jopa velanotto jäisi nyt pienemmäksi! Kokoomuksen ja persujen pyrkimys velkaantumisen katkaisemiseen on oikeansuuntainen, mutta hallituksen käyttämät keinot osoittavat surkeaa ja tehotonta suhdannepolitiikkaa.

 

 

Eurostatin tilastosta näkyy, että sekä Suomi että EU-maat ovat viime aikoina velkaantuneet, mutta Marinin hallituksen kaudella Suomen velkaantuminen oli EU-maiden keskiarvoa suhteellisesti pienempää.

 

Sen sijaan Orpon hallituksen kaudella (vuoden 2024 budjetista alkaen) velkaantuminen on kasvanut ohi EU:n keskiarvon. Tähän on johtanut miljonäärejä suosiva finanssipolitiikka. Vuoden 2025 luvut eivät ole vielä selvillä, mutta Suomen valtiontalouden alijäämäksi ennustetaan 4,5 % suhteessa bruttokansantuotteeseen. Taulukon luvut ovat prosenttiyksikön kymmenyksiä (esim. 40 = 4,0 %).

 

Koska velkaantuminen on muissakin EU-maissa hurjaa, alijäämämenettelyllä on Suomelle lähinnä imaginäärinen merkitys, ja se voi vaikuttaa luottoluokituksen putoamiseen. Komissio ei voi määrätä kansallisen budjettivallan käytöstä, toisin sanoen puuttua vaatimiensa sopetusten keinoihin. Mutta se voi rangaista Suomea takuutalletusten vaateella tai sadistisella sakolla. Siinä Siperiaa Brysselistä.

Väärää talouspolitiikkaa

Viime viikolla kohua herätti Valtiontalouden tarkastusviraston raportti, jonka mukaan Sanna Marinin hallitus kasvatti valtion menoja koronakriisin aikana ja sen varjolla pysyvästi noin 10 miljardilla eurolla vuodessa.

Raportissa kirjoitetaan:

”Hallitus nosti menotason vuosina 2020–2023 keskimäärin noin 10 miljardia euroa korkeammalle kuin mitä hallitus oli ennen pandemiaa suunnitellut. Tästä kertyi vuosina 2020–2023 yhteensä noin 41 miljardia euroa lisämenoja. Silti tarjolla on ollut vain niukasti tietoa siitä, mihin menolisäykset kohdentuivat.

Vuonna 2020 hallitus nosti valtion budjetin menotasoa COVID-19-pandemiaan vedoten noin 9 miljardia euroa korkeammalle kuin mitä menojen tavanomainen kasvutrendi olisi ollut. Noin 70 prosenttia näistä menolisäyksistä kohdentui koronakriisin hoitoon. Vuodesta 2021 eteenpäin alkoivat korostua koronakriisiin liittymättömät menolisäykset, jotka nostivat menotason pysyvästi korkeammalle tasolle. Nämä lisäykset kohdentuivat muun muassa kuntatalouden tukemiseen, valtionhallinnon toimintamenoihin ja puolustusmenoihin.”

Tämän toteamiseen ei olisi tarvittu Valtiontalouden tarkastusvirastoa. Tähän blogiin kirjaamieni havaintojen lukeminen olisi riittänyt.

VTV:n finanssivalvojien raportti sai Vasemmistoliiton ja SDP:n luonnollisesti raivoihinsa samalla, kun se tarjosi evankeliumia perussuomalaisille ja kokoomuslaisille, jotka saivat ikään kuin synninpäästön rajusta leikkauspolitiikastaan. Olihan syyttävä sormi nyt osoitettu holtitonta velanottoa harjoittaneisiin puolueisiin.

Minulla ei ole syytä epäillä VTV:n raportin paikkaansa pitävyyttä – ei myöskään VTV:llä itsellään.

Asia ei ole kuitenkaan yksinkertainen. 

VTV:n laskema on laadittu sinänsä oikein ja oikeista alkutekijöistä, mutta siinä ei ole otettu huomioon, että myös vaihtoehtoiset tavat toimia olisivat voineet lisätä valtion menoja. Tuloksia koskeva erimielisyys johtuukin siitä, että laskelmassa on oletettu kaikkien muiden tekijöiden pysyvän muuttumattomina siinä tapauksessa, jos valtion budjettia olisi supistettu tai ei olisi paisutettu.

Yhdestä asiasta voidaan olla varmoja. Pandemian aikaisista poikkeusoloista ei koskaan siirrytty takaisin normaaliin vaan ”uuteen normaaliin”, jossa kriisin hoitoa käytettiin verukkeena muiden menojen lisäämiseen.

Kaikkea pandemiaan varattua rahaa ei saatu kulumaan terveyskriisistä johtuviin kuluihin. Tämä tiedetään myös siitä tosiasiasta, että yhteisvelalla rahoitetun EU:n elpymispaketin varoista on annettu lahjoituksia muun muassa Espanjan ja Italian asuntoremontteihin!

Selityksiä budjetin paisumiseen on kolme.

1) Sanna Marinin hallitus ratkoi sisäisiä ideologisia erimielisyyksiään rahalla, jota ei ollut, siis velkarahalla. Kivenä kengässä olivat etenkin Vihreiden vaatimat ylimitoitetut ilmastotoimet, energiapoliittinen vallankumous, vihersiirtymän kiirehtiminen ja vihersosialistinen metsiensuojelu, muun muassa metsien ennallistaminen, josta korvaukset metsien omistajille maksaa valtio muuttaen metsät sosiaalitoimistoiksi. Energian kallistuminen johtuu tottahan toki myös Putinin sodasta, mutta Suomen hallituksen samanaikainen tapa tuhota fossiilista energian tuotantoa ja satsata päästöttömään energiaan tappoi talouskasvun.

2) Marinin hallitusta ei olisi saatu kokoon ilman Keskustaa, joka vuoden 2019 vaalit hävinneenä vipusi itsensä kabinettiin saadakseen jyrättyä läpi Sipilän hallituksen kärkihankkeen: soteuudistuksen. Sote puolestaan aiheutti veronmaksajille 6,4 miljardin euron menolisäykset. Sanoin jo vuoden 2019 Ylen vaalitentissä, että sote on Musta Pekka, joka jää seuraavan hallituksen käteen. Niin kävi. Suomessa oli vastikään saatu puretuksi turha ja tarpeeton väliportaan hallinto, mutta Kepu alkoi vaatia sitä takaisin tarjotakseen kahvia ja kakkua aluevaltuustojen kokousedustajille. ”Hyvinvointialueet” muodostavat nyt hallintohimmelien verkoston, josta ei ole kansalaisille mitään hyötyä ja joilla voidaan pahoin. Hyvin siellä voivat vain alueiden paksusti palkatut johtajat. Tämä on suomalaisen byrokratian ja korruption ironinen irvistys.

3) Menojen räjähtäminen ei johdu vain Marinin hallituksen toimista. Suuri osa juontaa juurensa EU:n harjoittamasta vedätyksestä ja tukipakettipolitiikasta, jota myös Kokoomus on ollut tukemassa Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin hallituksista asti. Vuonna 2015 Petteri Orpo puolestaan oli sisäministerinä kätilöimässä Suomeen yli 30 000 turvapaikanhakijaa, joista suurin osa osoittautui turvapaikkasäädöksiä täyttämättömiksi sotilaskarkureiksi. Maahanmuuttokulut ja siihen liittyvä kulttuurimullistus ovat kalvaneet Suomen julkista taloutta sosiaaliturvamenojen kasvuna. Ne ovat rokottaneet kansalaisiamme enemmän kuin pandemia.

Myöskään Petteri Orpon johtama hallitus ei suoriudu talouspolitiikan hoitamisesta edeltäjäänsä paremmin.

Syitä siihenkin voidaan nimetä kolme:

1) Nykyinen hallitus jyrää läpi valtavia infrastruktuurihankkeita, eikä yksikään puolue (myöskään oppositiosta) pysty selvästi perustelemaan, miksi yli 3 miljardia nielaiseva länsirata pitäisi rakentaa aikana, jolloin kansalaisten sosiaaliturvaa on leikattu nälkäkuolemien kynnyksille. Perusteluksi ei riitä, että tie- ja raidehankkeet voidaan lavastaa puolustuspoliittiseksi infraksi, jotta Donald Trumpin Nato-mailta vaatima 5 prosentin BKT-osuus saataisiin toteutumaan. Rahan kaataminen summittaisessa uhkien ja pelkojen viitekehyksessä luotuun defensiopolitiikkaan on Suomelle mahdotonta, sillä se vaatisi noin 10 miljardin menolisäystä tilanteessa, jossa budjettia pitäisi keventää saman verran!

2) Hallitus ei suostu korottamaan ansiotuloveroja. Riikka Purra on ilmoittanut vielä keväisten veronkevennysten jälkeenkin, että Perussuomalaiset olisivat valmiita edelleen alentamaan ansiotuloverotusta. Petteri Orpo vastasi MTV3:n Uutisekstrassa, että tavoite on Kokoomuksen ohjelman mukainen ja että puolueensa on aina valmis keskustelemaan verojen alentamisesta. Toisesta suupielestään valtiovarainministeri on valitellut, että leikattava loppuu. Niin loppuu, eikä tyhjästä voida ottaa. Ainoa keino tasapainottaa valtiontaloutta ja hoitaa ”sopeutuksia” on lisätä keskituloisten ansiotuloverotusta. Keski- ja pienituloiset sekä suuri osa maatalousyrittäjistä eivät nykyisin ole nettoveronmaksajia subventioiden vuoksi, ja kyseisen politiikan on loputtava. Kokoomus ja persut vetoavat näkemykseen, että verojen alentaminen lisää kulutusta ja tuottaa talouskasvua, vaikka tosiasiassa säästyneet varat jäävät hyvätuloisten pankkitileille tai päätyvät ulkomaiseen tuontiluksukseen ja sijoitukseen. Veronalennusten työhön kannustavuus on vähäpätöinen, eikä kukaan varmasti jättäisi työpaikkaansa huonossa työllisyystilanteessa vain siksi, että ansiotuloveroja korotettaisiin esimerkiksi yhdellä prosenttiyksiköllä myös pieni- ja keskituloisten keskuudessa ja listaamattomien yritysten pääomatuloverohelpotukset poistettaisiin. Jos on jatkuvia ansiotuloja, on myös varaa maksaa veroja.

3) Samalla kun nykyhallitus on säikäyttänyt kansalaiset ja halvaannuttanut taloudellisen toimeliaisuuden leikkauspolitiikallaan, se on antanut verohelpotuksia suurituloisille. Valtiovarainministerin olkapäällä kököttävät nyt anarkokapitalistien etäispäätteet ja minarkistit, jotka toteuttavat erittäin suurituloisten ja varakkaiden toiveita. Ahneudelle tyypillisesti myöskään nykyiset verohelpotukset eivät riitä heille. Kuvaa siitä antavat Björn Wahlroosin ohjeet ja neuvot, joilla hän tekee omien taskujensa mukaista talouspolitiikkaa. Petteri Orpo puolestaan laittoi perussuomalaiset povariinsa, ja Purran sakset ovat leikanneet kotimaisen kulutuksen ja asuntorakentamisen minimiinsä, kun taas perusturvaan (esimerkiksi asumistukeen) sijoittaminen olisi hyvä elvytyskeino. Perusturvan leikkaaminen on ollut Perussuomalaisten vaalipetos peruskannattajakuntaansa kohtaan.

Nykyhallituksen talouspolitiikka on yhtä huonoa, äärimmäistä ja vääristynyttä kuin edellisen, mutta toisella tavalla.

Saman verran kuin Marinin hallitus käytti pandemiaan ja sen kylkiäisiin, nykyhallitus uhkaa käyttää suunnattomiin puolustuspoliittisiin investointeihin ja tuottamattomaan tai matalatuottoiseen infrastruktuuriin.

Yksikään puolue (myöskään nykyisestä oppositiosta) ei olisi valmis korottamaan ansiotuloveroja, sillä puolueet pelkäävät kannatuksen menetystä.

Tosiasia kuitenkin on, että valtiontaloutta ei saada tasapainoon vain leikkaamalla, vaan lisäämällä valtion tuloja.

Tulojen kasvattamiseen puolestaan ei riitä talouskasvu, joka nojaa pelkkiin odotuksiin, oletuksiin ja toiveisiin ja jota joutuu odottamaan kuin näytelmän päähenkilöä Samuel Beckettin tunnetussa tragikomediassa Godot – huomenna hän tulee.

Julkinen velka ei ole mitään muuta kuin eteenpäin lykättyä verotusta, jos talouskasvu ei budjettivajeita hoida. Se ei hoida väestön vanhenemisesta johtuvaa kestävyysvajettakaan. Silti myöskään Helsingin kaupunki ei korottaisi kuntaveroa, vaikka se on naurettavat 5,3 prosenttia (koko maassa keskimäärin 7,6), ja Helsinki velkaantuu sadoilla miljoonilla euroilla joka vuosi.

Yhteisenä vastoinkäymisenä kaikilla puolueilla ja koko Suomella on ajautuminen syöksykierteeseen, jossa sekä verojen lisääminen että leikkaaminen jarruttavat talouskasvua, eikä velkajarrusta ole mitään hyötyä, kun talouskasvua ei näy mutta menot jatkavat kasvuaan.

Seuraavassa hallituksessa sopeutusten pitää painottua ansiotuloverojen progressiiviseen korottamiseen kaikissa tuloluokissa sekä julkisten infrahankkeiden, EU-johteisten menojen, kansainvälispoliittisten kulujen ja byrokratian leikkaamiseen. 

Aiheista aiemmin

Miten valtion velkaantuminen lopetetaan? (2011) 

Euroalueen tukitoimet ovat laittomia (2011) 

Euron ja EU:n ruumiinvalvojaiset (2011)  

Riippuvuuspäivä ja Suomen neljä tietä (2014)  

Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka? (2016) 

Sixten kuin ”sixteen” (2016) 

Luurangot taloustieteilijöiden kaapeissa (2018) 

EKP:n elvytystoimet ovat talouden paukkumaissia (2019) 

Jälleenrakentaminen ja loputtomien kriisien aika (2020) 

Viimeinen sammuttaa valot (2020) 

Porvarihallituksen ohjelma on suomalaisille susi – Pahimmat virheet asuntopolitiikassa (2023)

Hallituksen keltainen kirja: täyttä kuraa! (2023)

Perussuomalaiset kokoomuslaisen politiikan vankeina (2023)

Hallitus heittää kotioville hevosenpään (2023)

Kokoomuksen näkemys kannustamisesta (2023)

Perussuomalaiset ei ole enää kansanpuolue – Hallitusvalta vei hakoteille (2023)

Mitä kaikkea alati vähenevillä valtionvaroilla rahoitetaankaan? Kolme hullua pointtia (2024)

Työmiehen tuumausriihi: Kuinka kansa kiittää, kun leikkaukset alkavat, Purra? (2024)

”Kaikkein heikoimmassa asemassa olevia” puolustava retoriikka uhkaa tuhota suomalaisen keskiluokan (2024)

Hallitus ulosmittaa suomalaisten kodit asumistukileikkauksilla (2024)

Kutkuttavat kuntavaalit ovat hallituksen välivaalit (2025)

Perussuomalaiset saivat mitä ansaitsivat (2025)

Perussuomalaiset, kaatakaa hallitus tai katukaa! (2025)

Korko alas (2025)

 

Kolme kiinteistökatastrofia, joiden ei toivoisi olevan totta

Opiskellessani Tampereella ja Helsingissä 1980- ja 1990-luvuilla kävin hakemassa monta vuosikalenteria Helsingin yliopiston ylioppilaskunnalta. HYY tunnettiin Suomen rikkaimpana ylioppilaskuntana. Se oli kerännyt vuosikymmenien ajan veroluonteista jäsenmaksua ja sijoittanut rahansa kiinteistöhin, joiden arvo oli kasvanut, aivan niin kuin kaupunki sen ympärillä oli kasvanut.

Vanha ylioppilastalo valmistui Helsingin kaupungilta hankitulle ja syrjäisenä pidetylle paikalle vuonna 1870 ja niin sanottu Uusi ylioppilastalo viereiselle tontille 1910. Uutena opiskelijana ollessani ne molemmat näyttivät minusta vanhoilta. Niissä toimi aikoinaan osakuntia ja opiskelijoiden järjestöjä.

 

Helsingin yliopiston ylioppilaskunnalla on Stockmann-päivät 

HYY tiedotti pitkään jatkuneiden talousvaikeuksiensa päätteeksi myyneensä molemmat ylioppilastalonsa ja neljä muuta keskustakorttelin kiinteistöä Kuntien eläkevakuutusyhtiö Kevalle, syynä 275 miljoonan euron lainojen erääntyminen ja maksuvaikeudet.

Jälkiviisaus on turhaa, ja siksi esitinkin asiaa koskevat mielipiteeni jo etukäteen.

HYY ja sen kiinteistöyhtiö Ylva syyllistyivät säälimättömään tyhmyyteen ostaessaan Helsingin kaupungilta tontin Hakaniemestä, purkamalla siltä kaksi melko uutta toimistotaloa ja rakennuttamalla paikalle korttelillisen massiivisia liikerakennuksia. Lyyra-niminen rakennushanke oli kallis ja teknisestikin ongelmallinen, koska paikalla piti louhia varovaisuutta noudattaen, jotta metrotunnelit tontin alla eivät romahda. Huonoksi investoinniksi osoittautunut Lyyra-kortteli jouduttiin pian myymään.

Luksushotellin saneeraaminen Uuteen ylioppilastaloon, Seurahuoneen talona tunnetun rakennuksen ostaminen ja Domus Gaudiumin rakennuttaminen olivat juuri sellaista luksustelua, joka ei sopinut ylioppilaskunnalle.

Tämä velkaannutti HYY:n kiinteistöyhtiön, minkä tuloksena Ylva ei ole enää pitkään aikaan maksanut ylioppilaskunnalle tuottoja, joilla ennen rahoitettiin opiskelijoiden toimintaa.

Syynä HYY:n talouden romahtamiseen oli Ylvan ylivelkaannuttaminen, samanaikainen kiinteistöjen arvon lasku ja lyhyesti sanottuna holtiton taloudenpito ja järjettömien haasteiden ja riskien ottaminen.

Varoitin asiasta tässä kirjoituksessani vuodelta 2020.

Syylliset, joista mediassa ei ole puhuttu ymmärrettävistä syistä mitään, löytyvät samoilta suunnilta kuin syylliset Suomen valtion holtittomaan velkaannuttamiseen. Ylioppilaskunnan vihervasemmistolaiset yleistuhlarit ja henkseleitään paukuttelevat oikeistoporvarit yhdessä polttivat ylioppilaskunnan varallisuuden omassa idealismissaan.

Ostaja oli Keva, joka hankki omistukseensa myös kadun toisella puolella olevan Stockmannin päätoimitalon vuonna 2022 noin 400 miljoonalla eurolla. Syynä tavaratalokiinteistön menetykseen oli Stockmannin tapauksessa sama kuin HYY:n tapauksessa: ylirakennuttaminen ja holtiton kiinteistösijoittaminen. Lisänä oli järjettömien riskien otto Venäjän-liiketoiminnoissa (arvostelin Stockmannin kasvulaukkaa täällä).

Voiton sekä Ylvan että Stockmannin kaupoissa korjasi eläkeläisten vakuutusyhtiö, mikäli median arvaukset HYY-kauppojen noin 200 miljoonan euron summasta pitävät paikkaansa.

HYY saattaa joutua laittamaan lihoiksi vielä kolmannenkin ylioppilastalonsa, 2008 valmistuneen Domus Gaudiumin tai osia siitä. Opiskelijat pulisevat toistensa edesottamuksista vielä pitkään.

 

Haso Oy:n katastrofi on aivan kulman takana

Helsingin kaupungin asumisoikeusyhtiö Haso Oy on ajautunut pahoihin talousvaikeuksiin, joiden vuoksi yhtiön johto on heitellyt asukkaiden silmille märkiä rättejä ja korottanut parissa, kolmessa vuodessa kuukausittaisia käyttövastikkeita sikamaisesti noin 50–60 prosentilla (kirjoitin asiasta täällä ja Yle täällä ja täällä).

Hason valtavat talousongelmat, 1,1 miljardin euron velka ja 40 miljoonan euron kumulatiivinen alijäämä ovat syntyneet kiivaan rakentamistahdin vuoksi, kun kaupunginvaltuuston penkeistä huudettiin aina vain lisää kunnallista asuntotuotantoa ja monille uusille asuinalueille kaavoitettiin 10–20 prosenttia asumisoikeusasuntoja, mikä on nykyiseen aso-kantaan verrattuna täysin epärealistista.

Tämä asetti Hason valtavien paineiden eteen. Alkuvuosina yhtiöllä ei ollut edes palkattua henkilökuntaa, vaan se porhalsi eteenpäin aavejunan tavoin. Tosin jättiläisvelka on syntynyt vasta viime vuosina, kun rakentamistahti yltyi ylikierroksille. Syynä Hason ylivelkaantumiseen on kelvoton poliittinen johtaminen, ja syylliset löytyvät samoilta suunnilta kuin HYY:n tapauksessa ja Suomen valtion velkaannuttamisessa: vihervasemmistosta ja liberaalista talousporvaristosta.

Vihervasemmisto halusi lisää asuntotuotantoa, ja Kokoomus kannatti Hason valtavia tilauksia, koska niistä hyötyi puolueen taustalla vaikuttava rakennusteollisuus. Korkosuojaukset, riskianalyysit ja puskurirahastojen keruu laiminlyötiin, kun diletantit luottivat 0-korkojen jäämiseen pysyväksi.

Nyt Haso koettaa siirtää yhtiön jättiläismäiset velat ja korot yksipuolisesti aso-asukkaiden maksettaviksi, vaikka asukkaat eivät ole voineet päättää yhtiön toiminnasta eivätkä ole kausaalisessa vastuussa yhtiön ylivelkaannuttamisesta. 

Koska vika on taaskin poliittisessa päätöksenteossa, kaupungin tulisi korjata huonossa omistajaohjauksessa tekemänsä virheet ja pääomittaa sataprosenttisesti omistamaansa Hasoa tuntuvasti, jotta sinänsä tarpeellinen aso-yhtiö voitaisiin pelastaa vararikolta.

Jälkikäteen tapahtuva pääomittaminen voidaan nähdä myöhästyneenä sijoituksena kaupungin omaan kiinteistövarallisuuteen, jonka velanhallinta ja rahoitus on alun perin arvioitu täysin väärin.

On selvää, että tähänastisia vielä rajummatkaan käyttövastikkeiden korotukset eivät riittäisi Hason velkojen korkomenoihin ja pääomalyhennyksiin.

Nyt ilmoitetut korotukset puolestaan ovat Hason asukkaille eräänlainen ylimääräinen kuntaveron korotus.

Ennusteeni on, että Haso menee nurin noin kolmen vuoden sisällä, jos kaupunki ei pääomita yhtiötä reilusti. Kaupungin ensi vuoden budjetissa oleva 2 miljoonan euron pääomitus on täysin riittämätön loiventamaan käyttövastikkeita asukaspaon pysäyttämiseksi, ja subvention pitäisi olla vähintään kymmenkertainen.

Vertailun vuoksi, saman verran kuin Hasoon (eli 2 miljoonaa) kaupunki käyttää myös muuntohuume alfa-PVP-ongelmaan, vaikka se asia kuuluu tullille, poliisille, tuomioistuinlaitokselle ja rikosseuraamuslaitokselle. Noin 8000 kodin turvaaminen olisi monta kertaa ensisijaisempi asia kuin itse itsensä lainvastaiseen päihdekierteeseen saattaneiden hyysääminen.

Hasoa ja sen asukkaita kaupunki ei tukisi millään. Ei sitten millään, vaikka asukkailla ei ole juridista aiheuttamisvastuuta Hason ongelmista. Asumisoikeuslain 33 § sallii expressis verbis yhtiötä kantaa asukkailta vain hyvän taloudenpidon mukaiset kulut – ei huonon, ei huonon. Nousseita korkokuluja ei saa siis suoraan siirtää asukkaiden maksettaviksi, eikä omakustannusmalliin viittaaminenkaan ole pätevää, koska johdon virheistä johtuvat kulut eivät ole asukkaiden omia kustannuksia.

Hason pelastaminen muutamalla kymmenellä miljoonalla olisi pikkusumma kaupungin 4,67 miljardin budjetissa, vaikka talousarvio sinänsä huutaa hoosiannaa noin 400 miljoonan euron lainalisäyksen voimalla. Syynä siihen ovat ylimitoitettu ilmastopolitiikka, energialaitoksen tuloutusten kuivuminen, Euroopan ympäristöystävällisimpien hiilivoimaloiden alasajo, energiapoliittinen vallankumous ja raideinfrastruktuurin superlatiivisen jäätävät rakentamiskustannukset, toisin sanoen besser wisser -vihreys, joka ottaa nyt pohjakoskeusta.

Kevyen liikenteen väyliin Helsingin budjetista löytyy jokaisena seuraavana kolmena vuonna 35–40 miljoonaa, mutta kaupunki suhtautuu täysin välinpitämättömästi Hason noin 16 000 asukkaan pelastamiseen nylkemiseltä.

Hason viherkatoista ja viljelylaatikoista ei jää jäljelle yhtään mitään, jos kaupunki vetää asukkailta matot ja lattiat alta. 

Asukkaat ovat tekemässä käyttövastikkeiden leikkaamiseksi ja Hason pääomittamiseksi kuntalaisaloitetta, jonka voi jokainen helsinkiläinen allekirjoittaa täällä.

Mikäli nyt ilmoitetut käyttövastikkeet jäävät voimaan, Hasolla asuminen on pienituloisille ja vähävaraisille mahdotonta ja parempituloisille kannattamatonta.

Asiassa on taloudellisen de facto -näkökulman lisäksi myös juridiset de jure ja ex lege -postulaatit, joista ei voida poiketa.

Kyseiset korotukset saattavat täyttää rikoslaillisen petoksen ja kiskonnan tunnusmerkit (RL 36 luku, 1,2 ja 6 §) ja olla vastoin aso-lain sisäisiä kohtuullisuuden vaatimuksia ja yhtiölle asetettuja hyvän taloudenpidon velvoitteita (AsoL 32, 33, 34 §). 

Asukaspako ja hintahäätäminen ovat jo käynnistyneet, kun muutamat asukkaat ottavat kymmenien tuhansien eurojen aso-maksunsa yhtiöstä ja jäävät Hasoon vuokralle!

Asukkaiden keskustelua Hason harjoittamasta vuokralaistamisesta Facebookissa.

Aso-asuntoja saa viimesijaisena keinona myös vuokrata, jos aso-maksun tuovia asukkaita ei löydy (AsoL 74 §). Näin aso-asuntoja valuu kuitenkin käyttötarkoituksensa ulkopuolelle markkinavuokra-asunnoiksi, mutta Hasolle se näyttää olevan jo yleiskäytäntö ja ainoa vaihtoehto.

Kun kokoomusvetoinen valtionhallitus puolestaan on tuhoamassa koko asumisoikeusjärjestelmää lainsäädännön pysyvyys- ja luotettavuusvaatimusten vastaisilla lainmuutoksilla, jotka se aikoo voimaan ensi vuonna, Haso ilmeisesti hyödyntää nuo vastikään vuonna 2021 säädetyn aso-lain tulevat romutukset. Mikäli vaade asuntojen käyttö- ja luovutusrajoitusten purkamisesta menee hallituksen esityksenä läpi (niin kuin menee), Haso todennäköisesti aloittaa asuntojensa realisoimisen ja tarjoaa niitä ostettaviksi asukkaille tai sijoittajille.

Koska asukkailla ei ole varoja asuntojen omaksi lunastamiseen, tämä johtaa asukkaiden vuokralaistamiseen, ja onnen ensimmäisellä portaalla olleet aso-asukkaat pudotetaan vuokralaisuuden kaleeriorjuuteen. 

Pacta sunt servanda -oikeusperiaate velvoittaisi pitämään sopimukset voimassa, joten valtionhallitus ja omistajayhtiöt koettavat kaivaa maata aso-sopimusten alta muokkaamalla aso-lakia jälkikäteen ja murentamalla kivijalkaa, jolle sopimukset perustuvat. Se puolestaan on jälkikäteen vaikuttavan lain kiellon (ex post facto) vastaista. Tämän kaiken ei pitäisi olla mahdollista oikeusvaltiossa eikä pahimmissakaan painajaisissa, mutta se on mahdollista Hason toteuttamien hintahäätöjen todellisuudessa. 

Haso hallinnoi noin 204 miljoonan euron arvosta aso-asukkaiden asumisoikeusmaksuja, eikä Haso selviä niiden palauttamisesta, mikäli kymmenenkin prosenttia asukkaista ottaa rahansa ja lähtee eikä uusia aso-maksun tuovia asukkaita saada tilalle.

Kaupungin kannattaisi siis pääomittaa Hasoa etukäteen, koska siten pääomitus voitaisiin suunnata käyttövastikkeiden alentamiseen eikä asukaspakoa syntyisi. Jos taas kaupunki myöhästyy pääomittamisessa, joudutaan koko subventio käyttämään aso-maksujen palauttamiseen lähteville asukkaille, eikä käyttövastikkeita voida alentaa yhtään.

Hason kassa puolestaan on tyhjä ja pyörii kaupungin takaaman velan rahalla. 

Uusia aso-asukkaita Hason kuplaantuneesta hakija-arkistosta ei nykyisillä vastikehinnoilla tule. Se on varma, ja mainostaminen on epätoivoista tekojen puhuessa puolestaan. Haso on pettänyt omat ja järjestelmälupauksensa ennustettavasta ja pitkäaikaisesta asumisesta tavalla, joka vastaa sopimuspetoksia ja markkinointipetoksia. Itse en tiedä yhtään epäluotettavampaa asumismuotoa kuin Haso. Totuus on, että kenenkään ei kannata sijoittaa kymmeniä tuhansia euroja kynnysrahaa päästäkseen maksamaan liki markkinavuokratasoista käyttövastiketta.

Haso johto ei ymmärrä, mistä puhuu, vedättäessään käyttövastikkeita markkinavuokrien pintaan.  

Hason käyttövastikkeiden vertaaminen markkinavuokriin on joka tapauksessa väärä vuokravertailun peruste, koska laissa (AsoL 33 §, 3, mom.) ei puhuta markkinavuokrista, vaan kyseinen sana mitätöitiin hallituksen esityksestä (HE189/2020vp) eikä sitä viety Asumisoikeuslakiin (393/2021). Olisi lisäksi epäjohdonmukaista, että aso-yhtiö saisi valtion tuet ja takaukset mutta voisi silti pitää vastikekantonsa vertailukohtana ja kattona vapaarahoitteisten asuntojen vuokria. Lisäksi jokainen Hason asukas on valittu taloudellisin sosiaalisin perustein (AsoL 13 §), joten markkinavuokrat olisivat siksikin väärä vertailukohta. 

Hason asukkaiden joukossa on suuri määrä vähävaraisia ja pienituloisia yksinhuoltajia, lapsiperheitä, työttömiä, pienyrittäjiä ja eläkeläisiä, joiden talous ei veny yhtään ja joita kaupunki yhtiönsä kautta runtelee perustuslaillisen kodinturvan (PeL 19 §, 4 mom.) vastaisesti.

Ei ole myöskään takeita aso-maksujen saamisesta koskaan takaisin, sillä yhtiön mennessä nurin asukkaat ovat viimesijaisia saajia konkurssipesästä.

Hasolla on optimististen arvioiden mukaan varallisuutta noin 1,4 miljardin arvosta, mutta rahat ovat seinissä kiinni, kuten asukkaiden aso-maksutkin. Likviditeetti on olematon, koska asunnot ovat realisoimiskelvottomia (niin kuin niiden pitääkin olla), ja myös konkurssissa varallisuuden arvo romahtaisi suuren määrän tullessa kerralla kaupan.

Siinä tapauksessa asukkaiden ovelle ilmestyisi uusi isäntä uusine vaatimuksineen, kuten Kojamon tapauksessa heti sen jälkeen, kun sosiaalista asuntotuotantoa rakennuttanut ja niin sanottua punapääomaa sisältänyt entinen VVO vietiin pörssiin (aiheesta täällä ja täällä).

Juuri asukkaiden vuokralaistamista Haso ilmeisesti tavoittelee yhdessä kokoomusjohtoisen valtionhallituksen ja ministeriön kanssa. Kotien myyminen Hason asukkaiden alta on mahdollista toki jo nykyisenkin Asumisoikeuslain 88 §:n nojalla, jos asunnot ovat pääosin muussa kuin aso-käytössä, ja siksi aso-asukkaiden vuokralaistaminen on Hasolle niin tärkeää.

Hason johto tyynnyttelee asukkaita jokavuotisilla lupauksilla, joiden mukaan ensi vuotta seuraaville vuosille ei tulisi enää radikaaleja tasokorotuksia. Sitten tuleekin postiluukusta kysymys, ostatko omaksi vai jäätkö uuden pehtoorin vuokralaiseksi. 

Lue ihmeessä analyysini siitä, mitä kulissien takana on meneillään, täältä. Haso kävelee valtionhallitusta vastaan ja koettaa estää asukaspaon tyhjillä puheillaan, pehmityksellään ja kypsyttämisellään aina siihen asti, kunnes aso-lain muutokset astuvat voimaan, ja talojen realisoiminen ja asukkaiden vaihtaminen alkavat toden teolla.

Yhteistä HYY:lle, Stockmannille ja Hasolle ovat ylirakentaminen, ylivelkaannuttaminen ja johdon tekemät dynamiittityhmyydet.

Yhteistä on myös se, että näiden kiinteistöjen entiset asukkaat ovat vuokralaisia entisissä rakennuksissaan.

Myös Hasolla on edessään HYY:n ja Stockmannin kohtalo, saneeraus ja myynti, jos kaupunki ei Hasoa pääomita. Ja pian. 

 

Aiheista aiemmin

Taas uutta luksuslinnaa ulkomaalaisille tutkijoille

Stockmann-Suomi

Hallitus jatkaa asumisoikeusjärjestelmän tuhoamista – Haso Oy vauhdittaa katastrofia vastikekorotuksilla

Kehitysmaiden ilmastoaneet ovat käänteistä kolonialismia

Ilmastopolitiikasta on tullut kohtuuton tulonsiirtomekanismi kehittyneiltä mailta kehitysmaille. YK:n massiiviset ilmastokokoukset ovat herättäjäkokouksia, joissa ilmastopastorit koettavat puristella kehittyneiltä mailta ilmastoaneita tehosteenaan uhkaus ilmaston lämpenemisestä.

Tosiasiassa pahimpia päästölähteitä ovat Kiinan ja Intian tapaiset takapajulat, ja juurisyynä ilmaston lämpenemiseen on niissä vallitseva väestöräjähdys, joka on ylittänyt planeettamme kestokyvyn.

YK pitää messutilaisuuksiaan tiheällä aikataululla, jotta ilmasto-Angstin lietsominen olisi jatkuvaa.

Vuonna 2022 ilmastokokous pidettiin Kanadan Montrealissa, jossa kolmannes maapallon pinta-alasta määrättiin suojeltavaksi globaalia viherkommunismia toteuttaen, kansallista itsemääräämisoikeutta loukaten ja omaisuudensuojaa rikkoen (kirjoitin aiheesta täällä).

Vuoden 2023 ilmastokokous järjestettiin Egyptin Sharm el-Sheikhissä, jossa kehitysmaat riistivät EU:lta miljardien ilmastopaketin vedoten virheelliseen väitteeseen, että kehittyneet maat olisivat yhteisessä ja yleispätevässä vastuussa kehitysmaiden ympäristötuhoista (kirjoitin aiheesta täällä). Bakun vuoden 2024 ilmastokokous päättyi laihoin tuloksin.

Nyt kokoustetaan Brasilian Belémissä, jossa länsimailta aiotaan kiristää 1300 miljardia dollaria kehitysmaille. Viherfundamentalistit eivät luovu tavoitteestaan vaan koettavat keskittää huomion vain siihen, miten kyseinen kyniminen toteutetaan.

Suomessa ei sentään pilkota sademetsiä saunapuiksi, kuten Brasiliassa, ja täällä on noin 150 vuotta vanha tieteellisen metsänhoidon perinne, joten suomalaisia ei pitäisi neuvoa myöskään Brysselistä, jossa metsät ovat puistoja, eikä ahdistella ilmastonsuojelu- ja metsiensuojeludirektiiveillä. 

Kyseinen ekososialistinen kiilusilmäisyys on rituaalisen aggression muoto ja kostokolonialismin ilmaus eräitä siirtomaaimperialistisia länsimaita ja niiden museorasismia vastaan. Pahinta on, että kyseinen syyllistäminen kohdistetaan kaikkiin, myös viattomiin maihin, kuten Suomeen. 

Donald Trump teki aivan oikein sanoessaan Yhdysvallat (jo toisen kerran) irti Pariisin surkeasta ilmastosopimuksesta, jossa Kiinalle annettiin oikeus jatkaa ja lisätä hiilivoimaa aina vuoteen 2030 asti. Pariisissa 2015 myönnetyn edun Kiina käyttää hyväkseen samalla, kun hiilivoimaa ajetaan alas hyvän ilmastotehokkuuden maissa, muun muassa Suomessa. Hiilineutraaliuden tavoitteen Kiina on onnistunut työntämään kauas hallitsemattomaan tulevaisuuteen, vuoteen 2060.

Suomessa olivat Euroopan vähäpäästöisimmät hiilivoimalat, kunnes valtaosa niistä pantiin romuksi. Pääosa kylmän ja pimeän Suomen hiilivoimaloista tuotti sähkön lisäksi kaukolämpöä, toisin kuin esimerkiksi Saksan hiilivoimalat, jotka yleensä tuottavat pelkkää sähköä. Hyötysuhde Keski-Euroopan hiilivoimaloissa on huono, mutta silti Saksa edelleen korvaa ydinvoimaa hiilellä (ympäristöpolitiikan epäoikeudenmukaisuuksista ja epätasapainosta täällä ja täällä).

Suomi myös joutui maksamaan pahiten saastuttavien Puolan, Romanian ja Unkarin päästöistä, jotta kyseiset maat saatiin liittymään Pariisin ilmastosopimukseen ja vaikka kyseisten maiden hiilivoimalat tuottavat yksikköä kohti kolminkertaiset päästöt Suomen purettuihin hiilivoimaloihin verrattuina.

Vihreän siirtymän edistämisestä ei ole Suomelle hyötyä, kun utopistiset viherhankkeet vetäytyvät yksi toisensa jälkeen. Vihreän energian perässä maahamme tulossa olevat datakeskukset puolestaan uhkaavat syödä kohtuuhintaisen sähkön pois.

Ilmastotoimien keskittäminen länsimaihin on ylipäätään järjetöntä, koska hiilen käytön tehokkuus on länsimaissa kehitysmaita parempi. Länsimaissa ilmastoruuvin kiristäminen johtaa laskevan rajahyödyn lain toteutumiseen. Ympäristönormien pingottaminen tulee askel askeleelta aina vain kalliimmaksi. Sen sijaan kannattavinta olisi pakottaa kehitysmaat tekemään ilmastotoimensa itse, sillä noissa maissa teolliset investoinnit vähäpäästöisiin tuotannon tapoihin olisivat halvempia.

Länsimaiden syyllistämiseksi ja painostamiseksi näytetään jääkiekkomailan lapaa.

Vertailun vuoksi laitan tähän näkyville Helsingin yliopiston observatoriorakennuksen seinästä ottamani valokuvan, joka esittää maapallon lämpökäyrää pitemmältä ajalta. Planeettamme historiaan on mahtunut huomattavasti lämpimämpiä ja kylmempiä jaksoja, jotka perustuvat luonnon omiin ilmiöihin ja joihin ihmisellä ei ole ollut vaikutusta.

Helsingin yliopiston graafi maapallon lämpötilamuutoksista. Lainattu TekijänoikL 14 §:n puitteissa.

Nykyisinkin ihmisen vaikutus planeettamme ilmakehään on melko mitätöntä verrattuna esimerkiksi tulivuorten purkauksiin ja auringon säteilyn muutoksiin.

Helsingin yliopiston seinällä oleva lämpökäyrä sahaa maan kiertoradan muutosten tahdissa.

Kannattaa myös perehtyä Massaschusetts Institute of Technologyn professorin Richard Lidzenin tutkimuksiin, joilla hän on mitannut muun muassa sen lämmön määrää, jonka ilmakehä päästää lävitseen avaruuteen (aiheesta täällä). Luonto sinänsä on arvaamaton ja näyttää sopeutuvan myös ihmisen tekemiin muutoksiin.

Filosofian näkökulmasta ei ole mitään absoluuttista luonnontilaa, jota pitäisi suojella tai tavoitella, vaan myös ihmisen tekemät muutokset kuuluvat luontoon sikäli kuin ihminen on luonnonolento ja kuuluu luontoon.

Ihmisen vaikutuksista merkittävin on väestöräjähdys, jonka kehitysmaat ovat aiheuttaneet. Ihmisiä on kerta kaikkiaan liikaa, ja kehitysmaiden tukeminen vain pahentaa tilannetta mahdollistamalla väestönkasvun alueilla, jotka ovat väestönkasvultaan mustimpia ja taloudelliselta tilanteeltaan synkimpiä.

Esimerkiksi Afrikassa asuu tällä hetkellä noin 1,4 miljardia ihmistä, ja määrän on ennustettu kasvavan vuoteen 2060 mennessä 2,9 miljardiin ja vuoteen 2100 mennessä 4,3 miljardiin. Tämä on kestävän kehityksen kannalta vastuutonta ja täysin kestämätöntä.

Sir David Attenborough on oikeassa väitteessään, että ilman kehitysapua luonto hoitaisi ongelman, ja kehitysmaiden olisi itse pakotettava syntyvyytensä laskuun.

Ilmastotoimiin ei pidä sijoittaa enää yhtään länsimaista rahaa, ja ehtona kaikelle kehitysavulle pitäisi kehitysmaita vaatia sitoutumaan väestönsä vähentämiseen. 

---

Päivitys 23.11.2025: Medioiden ja kokoomuslaisen ympäristöministeri Sari Multalan mukaan Brasilian ilmastokokous päättyi vaisuin tuloksin, koska fossiilisten polttoaineiden käytön lopettamisesta ei päästy sopuun ja ”anti” oli ”riittämätön”. Oli onnekasta, että näin kävi tai tehtiin, koska kehitysmaat eivät ole osoittaneet aikeita fossiilisesta energiasta irtautumiseen eikä hiilivetyhin perustuvalle energiantuotannolle ole kattavaa ja korvaavaa vaihtoehtoa myöskään länsimaissa. Tulos oli siis tosiasioita tunnustava.

 

Aiheista aiemmin

Vihreät viisastelijat puhalluslampun nokassa ilmastokokouksiin

Suomen metsiä sosialisoidaan luonnonsuojelun verukkeella

Ilmastokokous konkurssilinjalla 

Ilmastonmuutos vastatuulessa 

Miten ilmastosota voitetaan? 

Uuden tiedon luonteesta 

Ihan hiilenä asioiden ytimessä – Vihreä siirtymä vie esiteolliseen aikaan

Tuulivoiman dilemmat ja vetytalous

Sähkösota ja sen ratkaisut – 6 keinoa

Vihreät saavat meret kiehumaan

Viherdiktaattorit ilmastonsuojelumatkalla Intiassa

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle

Vihersiirtymän kiirehtiminen on energiapoliittinen kaksoisvirhe

Kolme pointtia kaksoispuheesta

1) Ison-Britannian yleisradioyhtiö BBC jäi kiinni rysän päältä, kun paljastui, että toimittajat olivat muokanneet Donald Trumpin videopuhetta editoimalla hänen suuhunsa klippejä puheen toisesta kohdasta. Huulisynkka kyllä toimi hämäävällä tavalla, mutta vääristelyä ei saanut pois jynssäämällä.

Puolustelu vain pahensi tilannetta, kun muodollisessa vastuussa olevat johtajat irtisanoutuivat. Heidän moraalinsa on ihailtavaa mutta tarjosi julkisuuteen pelkän sähköjäniksen. Yleisön odotettiin hurahtavan hämäykseen, ja oli mahdollista ajatella, että kappas: viattomat ihmiset lähtevät, joten mediahan on selvästi uhri!

BBC yritti kääntää huomiota ”kontrollin heikkouksiin” tarjoamalla selitykseksi, että asiaan olisi pitänyt tarttua aiemmin. Mikään mainituista toimenpiteistä ei yllä ongelman ytimeen.

Ongelma on sama kuin valtavirtaviestimien piirissä yleensäkin: toimittajien kiilusilmäinen woke-aktivismi, jonka kautta he murjovat muun muassa Donald Trumpia epärehellisin keinoin samalla kun he toisesta suupielestään vakuuttelevat oman journalisminsa ehdotonta totuudenmukaisuutta ja luotettavuutta.

He todellakin tuottavat aitoa kaksoispuhetta. Hopeareunus asialla on, sillä enää ei tarvita kallista tekoälyä tuottamaan deep fakeja.

2) Helsingin Sanomat julkaisi verkkosivuillaan sellaisen journalistisen erikoisuuden kuin ”mainosartikkelin”. Siis mainoksen, joka mukamas on artikkeli.

Helsingin keskustaan suunnitteilla olevan pienoisydinvoimalan puolesta esitetty propaganda yritettiin lavastaa lehden journalistiseksi sisällöksi tekstifontin ja layoutin yhtäläisyyksiä myöten. Mainostaja oli Helsingin kaupungin energiayhtiö Helen.

Mainosartikkelin pääviestiksi hahmottui se, mikä siinä jätettiin sanomatta, eli ydinvoimalan lauhdevesi lähetettäisiin kiertämään asukkaiden lämpöpattereihin, koska on huomattu, että lämpöä ei saada ongittua tarpeeksi merivedestä, kun hiilivoimalat on vihreän idealismin vuoksi lopetettu ja meriveden lämpötalteenottoa varten tarvittava järjestelmä maksaisi lähes puoli miljardia euroa (aiheesta täällä).

Nyt Helen kärvistelee ongelman vuoksi niin, että paikalliset viher-Hitlerit yrittävät riskeerata asukkaiden turvallisuuden ja tehdä kaupungista ydinsukellusveneen.

Näin talojen matalalämpöradiaattorit (suom. lämmityspatterit) saattaisivat muuttua onnettomuuden sattuessa todellisiksi radiaattoreiksi (säteilijöiksi). Tämän todetakseen ei tarvitse olla nimby.

”Mainosartikkelin” hyväksyminen lehteen kertoo Helsingin Sanomien toimituksen myötämielisyydestä pienydinvoimaloille, jotka kokonaistehonsa (noin 500 MW) puolesta vastaavat tosiasiassa suuria ydinvoimaloita.

Lehden verkkosivuilla kyllä kerrottiin kyseessä olevan mainoksen, joten kiitos varoituksesta. Mutta lehti ja energiayhtiö voisivat jatkossa esittää tarkoitusperänsä vähemmän naamioidusti eivätkä yrittää pukea agendaansa journalismia muistuttavaan kaapuun.

Kilpailu- ja kuluttajaviraston mukaan ”[m]ainos on voitava tunnistaa mainokseksi siihen tarkemmin tutustumatta. Tunnistettavuus vaarantuu helposti esimerkiksi silloin, jos mainos on laadittu artikkelin muotoon.” 

Tosin tälläkin tapauksella on hopeareuna: kun lehden tarkoitusperä on alleviivattu mainosartikkeliksi, tendenssiä ei tarvitse yrittää sulauttaa lehden juttuainekseen henkilöhaastattelujen, uutisten tai reportaasien muodossa.

”Kaupallisen yhteistyön” voi vielä ymmärtää sosiaalisen median somefeimeiltä, jotka eivät edes yritä esiintyä journalisteina ja jotka muutenkin ovat kuuluisia vain siitä, että he ovat kuuluisia. Mutta valtavirran uutismedialta journalismin ja mainosten keskinäinen sotkeminen on selvä virhe.

Hesarin suksi on lipsunut ennenkin, muun muassa silloin kun lehti hyväksyi kanteensa yksityisen tahon antimainoksen erästä presidenttiehdokasta vastaan. 

Miten nyt verkossa oleva mainosartikkeli vaikuttaa? Mikäli alueemme suurimman maksullisen paikallislehden lukija on niin dementoitunut, että ei huomaa kyseessä olevan mainoksen (edes erikseen mainittaessa), ei ole huolta viestin perillemenosta. Muut puolestaan huomaavat asian ilman erillistä lukuohjetta tullen siten immuuneiksi indoktrinaatiolle, jolle kaikki medialle antautuminen nykyisin altistaa, kun median sisäistä itsekriittisyyttä ei enää ole. 

3) MTV3:n Huomenta Suomessa väitettiin 11.11.2025, että toimittajat eivät uskalla esittää asioitaan ”kovan mediakritiikin” vuoksi. Haastateltavana oli viestinnän professori Esa Väliverronen, joka haukkui aikoinaan kriittistä mediatutkimustani Totuus kiihottaa (2020). Kumosin hänen moitteensa tutkimukseni toisen osan Pavlovin koirat (2022) sivuilla 107–109, niin kuin kaiken muunkin höyrypäisyyden.

Toimittajat ja heidän etujärjestönsä ovat vaatineet toistuvasti mediakritiikin vaimentamista ”loukkaavuuteen” ja omiin etuihinsa vedoten. He ovat peränneet itselleen yhdenvertaista sananvapautta laajempia oikeuksia ja narisseet, että uutisoimatta jättäminenkään ei muka rajoita sananvapautta. Tosiasiassa sananvapauteen kuuluu perustuslakimme 12 §:n nojalla paitsi oikeus esittää, myös oikeus vastaanottaa viestejä kaikkien kanavien kautta kenenkään ennakolta estämättä.

Valtavirran viestimet ovat järjestelmällisesti pyrkineet laakeroimaan ja seppelöimään itsensä totuuden äänitorviksi ja maalittamaan kansalaisten esittämät toisenlaiset näkemykset ”valejournalismiksi” peittäen siten vähintäänkin yhteiskunnallisen todellisuuden: sen, millaisia näkemyksiä yhteiskunnassa esiintyy. 

Kun yleisöt arvostelevat medioita, toimittajien mielestä kyse on maalittamisesta, mutta kun toimittajat itse maalittavat ihmisiä, kyse onkin vain ”taustoittamisesta”.

MTV3:n lähetystyö edustaa suomalaisen median valkopesua Isossa-Britanniassa vallitsevan kuohunnan johdosta. 

Minä näen ongelman toisin päin kuin Väliverronen. Median harjoittama maineterrori on syynä siihen, miksi filosofit ja muut median kriitikot eivät uskalla esittää arvioitaan, kun joutuvat pelkäämään median kostoja. Ilmiöllä on spiraalimainen vaikutus, sillä median mustille listoille joutuneiden huonot kohtalot eivät rohkaise mediakriittisyyteen enää ketään. Sellainen rohkaisee vain pelkäämiseen.

Sananvapauden lisäksi tieteellä on perustuslain 16 §:n 3 momenttiin perustuva tieteen vapaus, joka kattaa yliopistolaitoksen lisäksi yksityiset tutkimuslaitokset ja joka professori Pentti Arajärven mukaan suojaa myös jokaista itsenäistä tieteilijää. Tätä vapautta ei pitäisi kalvaa pois median kylvämillä peloilla, uhkauksilla eikä vääristelyillä, ei myöskään viranomaisten harjoittamalla normatiivisella pamputuksella tai taloudellisella ehdollistamisella tai kiristyksellä, joka liittyy tutkimusten sisältöihin.

Kirjoitan aiheesta vaativan erityistason kirjoissani, joita ei ole tarkoitettu matalamielisille, lukutaidottomille eikä uuninpankkojen töyhtöpäille. Suosittelen viestinnän oppiaineen tutkintovaatimuksiin.

 

Aiheesta aiemmin

 

 Asiantunteva professoriarvio täällä.

   

Asiantunteva professoriarvio täällä.

Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä

Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta 

Miten väite Yhdysvaltain kahtiajakautuneisuudesta tuottaa itse ilmiön?

Valtavirtamedioiden kirjeenvaihturit olivat liekeissä, kun New Yorkiin valittiin lopultakin ”demokraattiseksi sosialistiksi” itseään luonnehtiva pormestari, joka kaiken hyveellisen moraalisäteilynsä lisäksi on Ugandassa syntynyt muslimi.

Hänessä yhdistyvät ihanteellisella tavalla äärivasemmistolaisuus, muhamettilaisuus ja afrikkalaisperäinen maahanmuuttajataustaisuus, joten ei ole ihme, että Yhdysvaltain-toimittajien kuvaruutuilmeet olivat iloiset niin Yleisradion Ilmari Reunamäellä kuin MTV3:n Mari Karppisella, joka on palkittu ”amerikkalaisen yhteiskunnan kahtiajakautumisen kuvaajana”.

34-vuotiaan Zohran Mamdanin valinta tarjoaa vettä myllyyn sille laajalle toimittajakunnalle, joka haluaa nähdä Yhdysvalloissa vastakkainasetteluja kammetakseen ihmisiä Donald Trumpia vastaan.

Myös Helsingin Sanomiin haastateltu professori Benita Heiskanen on toimittajakunnan kanssa samaa mieltä siitä, että meneillään on suurempikin kumous, kun ”[m]illeniaalit ja z-sukupolvi eivät enää suostu samaan vanhaan poliittiseen ryvettyneisyyteen, mitä kaksipuoluejärjestelmä edustaa.”

Puoluepoliittinen kahtiajakautuneisuuskin on siis tällä tavoin pois selitettynä mennyttä ja mätää, vaikka ilman kaksipuoluejärjestelmää ei voi olla myöskään tuota paljon parjattua poliittista kahtiajakautuneisuutta, ellei sitten jakautuminen koske jo demokraatteja itseäänkin puolueen sisällä.

Yleisradion hekumallisen kiitollisessa jutussa ”New Yorkin pormestarikisan voittanut Mamdani antoi ’myrskyvaroituksen’ Valkoiseen taloon” haastateltu Ulkopoliittisen instituutin lausuntoautomaatti Maria Lindén puolestaan katsoo, että ”juuri Mamdanin nuoruus ja kokemattomuus voivat olla hänen valttejaan pettyneiden ihmisten silmissä.”

Kääntämällä heikkoudet vahvuuksiksi pestään mustaa valkoiseksi. Minä puolestani väitän, että uunituoreen pormestarin suusta pullahdelleet lupaukset ilmaisesta joukkoliikenteestä, ilmaisesta päivähoidosta ja halvoista kunnallisista ruokakaupoista tuottavat entistä suuremman määrän pettyneitä, jolloin Trumpin syyksi yksioikoisesti luettu tyytymättömyys vain kasvaa Yhdysvalloissa.

Mamdanista on tulossa paikallinen ”Sanna Marin”, sillä hänkin haluaa romuttaa julkisen talouden suurisuuntaisilla lupauksilla ja velkaannuttamisella, ja paremmin hän menestyisi jonkinlaisena osuuskauppakouluttajana. 

 

Maahanmuuton hedelmiä korjataan

Yhdysvaltojen väestökeskittymissä on nykyisin kallista asua nimenomaan siksi, että laittomat maahanmuuttajat ovat kasautuneet suuriin kaupunkeihin aivan kuten Suomessakin ja valloittaneet asuntoja ja elintilaa kansalaisilta.

Vikana ihmisten vaalikäyttäytymisessä on, että suuret massat näkevät usein messiaansa sellaisissa tahoissa, jotka todellisuudessa edustavat äänestäjiensä omien etujen vastaisia pyrkimyksiä ja viiteryhmiä.

Myös työttömyys-Suomessa sosiaaliturvahakuinen maahanmuutto on syönyt leivän heikosti toimeentulevan kantaväestön pöydästä, kun sosiaaliturvaa on jouduttu leikkaamaan maahanmuuttokulujen vuoksi (aiheesta täällä ja täällä). Silti myös suomalainen paariaväki äänestää lisää maahanmuuttoa haalivia puolueita, jotka haluavat estää laittomien maahanmuuttajien palautukset.

Demokratia olisi hyvä juttu, jos ihmiset tietäisivät oman parhaansa, mutta kun eivät tiedä. Näin tulee ymmärrettäväksi se yleishavainto, että myöskään ”demokratia ei toimi” ja ”systeemi on rikki”, mutta näin on päinvastaisista syistä, kuin esimerkiksi nuori tutkija Lindén näkee.

Trump koettaa saada Yhdysvaltain taloutta kuntoon puuttumalla sen ytimessä oleviin ongelmiin, kuten laittomaan maahanmuuttoon, huumekauppaan ja työpaikkojen valumiseen ulkomaille, mutta osa kansasta vastaa, että he haluavat ilmaista päivähoitoa.

Maailmassa ei ole ilmaisia julkisia palveluja vaan ainoastaan maksuttomia. Maksut peritään takaovien kautta veroina.

”Demokraattiseksi sosialistiksi” itseään sanova Mamdani voitaisiin nähdä helposti, leikkisästi ja kääntölausemaisesti ”sosiaalidemokraattina”, mutta äärivasemmistolaisella kiilusilmäisyydellään hän vetää ohi myös sosialistipappa Bernie Sandersista, jota on pidetty presidentinvaalien kestocastrolaisena toivonkipinänä amerikkalaisen äärivasemmiston keskuudessa.

Valtavirtamedia ei ole pitänyt suurta melua New York Cityn pormestarivaalin äänestysprosentista, koska se olisi paljastanut, että tosiasiassa Mamdanin väitetty suursuosio on rakentunut identiteettipoliittisesti motivoituneiden minoriteettien sisälle.

Rekisteröitynä olleista 4 954 908 äänioikeutetusta äänesti 2 055 921, eli vain 41,5 %. Koska Mamdani sai hivenen yli puolet annetuista äänistä, häntä kannatti ainoastaan noin 21 % äänioikeutetuista newyorkilaisista, mikä ei anna aihetta väittää, että kyse olisi suuresta kansanliikkeestä.

Myöskään ideologisesti kyse ei ole merkittävästä muutoksesta.

Mamdani ei ole varsinaisesti demokraatti vaan käenpoika demokraattien leirissä, sillä hän asemoi itsensä demokraattiseen sosialismiin, joka on järjestynyt omaksi organisaatiokseen Democratic Socialists of America (DSA) Yhdysvalloissa. Kyseisessä yhteenliittymässä on myös paljon kommunisteja, joten Donald Trump saattaa osua oikeaan sanoessaan Mamdania kommunistiksi.

 

Miksi vastakkainasettelut ovat välttämättömiä demokratialle?

Vaalin tulosta on liioiteltu valtavirran uutismedioissa, sillä se on tarjonnut hyviä aseita käteen niille, jotka haluavat syventää Yhdysvalloissa vallitsevia railoja ja kuiluja ja lietsoa sitä kautta eripuraa, epäjärjestystä ja kapinaa.

Tutkijoina esiintyneet kotimaisen median suosikit ovat kenties oikeassa perushavainnossaan, jonka mukaan Yhdysvalloissa on taloudellisia repeytymiä. Mutta he ovat pinnallisia ja jopa hieman banaaleja kyvyttömyydessään selittää, miksi taloudelliset kahtiajaot kääntyvät poliittisiksi vastakkainasetteluiksi eivätkä sovitteluksi, vaikka siitä olisi osapuolille hyötyä. Katsotaanpa asiaa tarkemmin.

Oikeusfilosofi Carl Schmittin poliittisen teorian lähtökohtana on ystävä–vihollinen-erottelu, joka historiallisesti perustuu pitkälti hegeliläiseen Herrn und Knecht -dikotomiaan. Schmittin mukaan politiikan ydin on joukkojen välinen konflikti, jossa ’poliittinen’ määritellään ihmisten kykynä muodostaa joukkoja muita vastaan.

Poliittinen konflikti on Schmittin mukaan osa ihmisluontoa ja yhteiskunnallista resurssitaistelua, joista seuraa poikkeustiloja ja pyrkimyksiä toimia laillisuuden ulkopuolella. Niiden kautta puolestaan tuotetaan suvereniteettia ja identiteettejä, juuri noita nykyaikana valokeilaan nostettuja itsemääräämisen ja eksistentiaalisen olemisen viiteryhmäkohtaisia klustereita.

Paradoksaalisesti aito demokratia ei kasva liberaalista ja universaalista sääntöpohjaisuudesta eikä neutralisoidusta tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspolitiikasta tai edes pluraalista moniarvoisuudesta vaan poikkeustiloista ja konflikteista, toisin sanoen hallitsijoiden ja hallittujen välisestä identiteettikamppailusta, kuten Hegel ajatteli. Kansan valta on kykyä poiketa normeista.

Vasta tätä kautta voidaan ymmärtää niin Yhdysvaltain sisäpoliittista jakautuneisuutta kuin vaikkapa Ukrainan sodan motiiveja. Konflikti koetaan välttämättömäksi ystävä–vihollinen-asetelman tuottamiselle ja sitä kautta oman viiteryhmän identiteetille, jopa kokonaisten valtioiden olemassaololle ja suvereniteetille.

Konflikteilla ja niihin hakeutumisilla on siis tärkeä tehtävä ryhmittymien sisäisen homogeenisuuden varmistelussa, mikä puolestaan vaarantaa demokratioihin sisältyvän moniarvoisuuden ihanteen, ja kansanvaltaisessa prosessissa valtaan lipsahtaakin usein auktoriteetteja, jolloin demokratia tulee tukeneeksi diktatuurien syntyä, kuten Venäjällä.

Sääntöpohjaisuus on kaunis ajatus, mutta mikään sääntö tai laki ei voi olla itse itsensä perusta (toisin kuin kantilaisuudessa ajatellaan), vaan perustelut tulevat väistämättä moraalisen harkinnan ja politiikan piiristä, jossa ne ilmenevät valtana. Tähän reaalipoliittiseen vallankäyttöön liittyy myös kansainvälisen oikeuden perustattomuuden ongelma, josta harvardilainen David Kennedy on puhunut paljon.

Valtaa puolestaan oikeutetaan kahdella asialla, turvallisuudella ja vaarallisuudella, joihin vedotaan tavan takaa sekä sisä- että ulkopolitiikassa. Reaalipoliittinen vallankäyttö on osa situaatiotamme pysyvästi, ja siksi myös moraalisen hyvän ja humanismin nimissä esiintyjät suhtautuvat usein julmasti ja kyynisesti vastustajiinsa ja epäinhimillistävät myös ystävänsä, joista tunnustetaan vain hyötynäkökohdat, kuten Yhdysvaltain ja Ukrainan diileissä, ja vihollinen puolestaan pyritään alistamaan totaalisesti. 

Ihmisoikeuksien ja liberalismin verukkeella tapahtuvassa kaupankäynnissä voidaan käyttää hyväksi toisen osapuolen pakkotilanteita ilman, että tämä voisi puolustaa asemiaan sen enempää taloudellisin kuin poliittisinkaan keinoin, ja jokaista poikkeamaa tästä kuristuksenomaisesta sääntöpohjaisuudesta pidetään automaattisesti rikoksena. Miten tajunnan räjäyttävää vihervasemmiston rigoristiselle etuvartiolle olisikaan huomata, että he itse ovat osapuolina dikotomisissa valtasuhteissa, joissa he tulevat esineistäneiksi vastustajansa newtonilaisen voiman ja vastavoiman lain mukaisesti itsemääräämistä ja parempaa identiteettiä tavoitellessaan!

Juuri näin on tapahtumassa myös Yhdysvaltojen sisäpolitiikassa ja osittain Euroopassa, jossa ammutaan rivejä suoriksi Ukrainan puolesta ja Venäjää vastaan kyseisten maiden käydessä sotaa ja pitäessä yllä poikkeustilaa eksistentiaalisen olemassaolonsa varmistamiseksi. Ne toimivat schmittiläisesti ’laillisuuden ulkopuolella’ tuottaakseen omaa suvereniteettiaan, aivan kuten Donald Trump ja häntä kivittävät vastustajansa Yhdysvalloissa. 

Fataalia on, että vallan hävittäminen merkitsisi myös politiikan katoamista, koska valtaa voidaan luoda ja ylläpitää vain turvallisuuden ja vaarallisuuden viitekehyksessä ja oppositioasetelmien kautta. Myös Ukrainan sota jatkuu, koska rauhanteko edellyttäisi poliittisen ideologian ja klusterien hävittämistä ja vallan homogeenisuuden katoamista etenkin Venäjältä.

Kirjoitin jo mediatutkimusteni toisessa osassa Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta (2022, s. 96–97), että myös ranskalaisstrukturalisti Claude Lévi-Strauss pani aikoinaan merkille tavan, jolla ihmiset jäsentävät todellisuutta vastakohtien kautta. Näyttönä siitä myös mediat ja niiden toimittajat ovat pöllämystyneisyydessään klusteroituneet.

Yhdysvaltain poliittista polarisoitumista voidaan ymmärtää, jos huomataan, että ihmiset rakastavat kaksinkamppailuja. Niissä puristuu väkisinkin esille jotain olennaista ja paljastavaa vaalikäyttäytymisen helpottamiseksi. Etsimättä mieleen tulee Frankie Goes to Hollywood -nimisen yhtyeen musiikkivideo ”Two Tribes”, jossa Ronald Reagania ja Konstantin Tshernenkoa muistuttavat henkilöt tappelevat keskenään yleisön kannustaessa.

Mitä hullumpia osallistujia nyrkkeilykehään saadaan, sitä parempi yleisölle ja medialle, sillä näin voidaan osoittaa omaa erimielisyyttä suhteessa johonkin aitoon tai kuviteltuun toiseuteen, ja ihmiset haluavat nähdä oman sankarinsa kehässä. Eripuran ei pidä olla ainoastaan lievää vaan erottuvaa median tarttumapinnan varmistamiseksi, ja siksi ihmiset valitsevat valtaan pölkkypäitä, jotka varmistavat freak show’n jatkumisen.

 

Pettymykset loistavat kulman takaa

Islamistinen miekkalähetys ei onnistunut saamaan kannatusta New Yorkin vuoden 2001 terrori-iskulla, joten muhamettilainen vähemmistö vivutti edustajansa poliittiseen valtaan noudattamalla maltillisen sosialismin pelikirjaa, eli rauhanomaisesti äänestämällä, aivan kuten myös Lontoossa, jossa on nähty muslimipormestari ja hindulainen pääministeri.

Samalla kun poliittista valtaa valuu poliittisen vallan perillisyyden vastaisesti kantaväestöiltä maahanmuuttajataustaisille, edistetään monietnistä yhteiskuntaa, jossa konfliktiherkkyys kasvaa, ja seuraa tietenkin myös noita paljon paheksuttuja vastakkainasetteluja ja kahtiajakoja.

Hyväntahtoisesti voi tietenkin toivoa, että muhamettilaisen pormestarin valinta New Yorkiin pehmentäisi paikallisen muslimiyhteisön ja kaupungin noin miljoonan juutalaisasukkaan välejä, mutta kampanjoinnin aggressiivisuus ei anna keskinäisestä kanssakäymisestä korkeaa kuvaa, ja pelättävissä on Lähi-idän väkivaltakulttuurin siirtymistä kaduille, joilla liikkuessaan ei edelleenkään kannata eksyä myöskään Harlemissa.

Zohran Mamdania ei olisi voitu valita pormestariksi, vaan hän olisi jäänyt katumielenosoittajien podiumeille saarnaamaan, ellei häntä olisi kammettu valtaan Donald Trumpin symbolisena vastustajana.

Mamdanin valinta on vertauskuvallinen seuraus pelkästä Trump-vastaisuudesta, josta uunituore pormestari puolestaan on osoittanut kiitollisuuttaan Trumpille häntä haukkumalla. Kyseessä on aito vasemmistolaisen populismin eksponentti.

Äärivasemmiston kellokasta äänestäneet eivät ymmärtäneet, että heidän olonsa eivät ole Yhdysvalloissa vaikeat Donald Trumpin vuoksi vaan hänestä riippumatta, ja ongelmia ovat aiheuttaneet juuri ne asiat ja ilmiöt, joita Trump koettaa laittaa kuntoon. 

Mamdan on osoittanut, että woke-ideologialla höystetyssä kulttuurissa kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa, mutta identiteettipoliittisen seikkailun vuoksi Yhdysvaltain demokraattien pakka on entistä pahemmin sekaisin. Voiton korjannee Donald Trump, kunhan pettymyksen sulosävelet ehtivät esille. 

Mamdanin vaalivoitto ei ratkaise demokraattien ohjelmakriisiä ja johtajapulaa, sillä myös hänen onnistuessaan tarjoamaan newyorkilaisille jotakin parempaa kuin Trump liittovaltion avustuksillaan, jää demokraattien voitto vain paikalliseksi. Bible zonen asukkaat eivät ilahdu New Yorkin ilmaisista busseista. Toisaalta, jos Mamdan tuottaa pettymyksen, se tulkitaan demokraattien kyvyttömyydeksi myös liittovaltion tasolla. 

Ristiriitainen väittämä Yhdysvaltain poliittisesta kahtiajakautuneisuudesta ja ilmapiiriä leimaavan kaksipuoluejärjestelmän kuolinkelloista tuskin pitää kuitenkaan laajalti paikkaansa.

Yhdysvaltalaiset ovat edelleen hyvin isänmaallisia ja monista perusasioista yksimielisiä, ja myöskään kaksinapaiselle puoluejärjestelmälle ei ole todellista vaihtoehtoa. Todennäköisesti se vain voimistuu ideologisen klusteroitumisen kautta.

On mielenkiintoista havaita ja todistaa, muutetaanko Yhdysvaltain perustuslakia, jotta woke-aktivistinen huutosakki voi saada Afrikassa syntyneen Zohran Mamdanin presidenttiehdokkaakseen, tai onnistuuko Donald Trump pudottamaan Mamdanin alas todistelemalla, että hän olisi antanut vilpillisiä tietoja Yhdysvaltoihin pyrkiessään.

Aikana, jolloin poliittiset kiistat ja mielipide-erot henkilöityvät voimakkaasti ja vertauskuvallisesti, Yhdysvaltojen seuraavissa presidentinvaaleissa on selvästikin tilausta ”tolkun ihmiselle”. Sellaista ei löytyne, sillä demokratian mekanismit ja ihmisten aprioriset ominaisuudet ovat hulluutta suosivia.

Historiaa voi aina vääristellä, mutta omaelämäkerran kirjoittaja paljastaa itsensä aina

Keskeinen syy, miksi ihmiset julkaisevat muistelmia, on yleensä katkeruus tai kosto. Myös historiaa kirjoitetaan uudelleen omaelämäkertojen riveillä, joilla muisti tuppaa tosin pettämään – tai ainakin se toimii valikoivasti.

Sauli Niinistön ja Sanna Marinin poliittisten tilitysten välille synnytetty eripura on joka tapauksessa median luomus. Toimittajat puhuttivat heidän teoksiaan ristiin ja löysivät sanomista Natoon hakeutumisen koreografioista.

Niinistön ja Marinin ristiveto on median keinouutinen ja kustantajien mainos.

Mitään ihmeellistä ei ole siinä, että Marinin ottaessa yhteyttä Niinistöön Nato-prosessin käynnistämiseksi, presidentti (Marinin mukaan) totesi Nato-keskustelun kuuluvan eduskunnalle. Toteamusta on vaikea nähdä Niinistöltä poikkeuksellisena vastuun välttelynä tai käsien pesuna Nato-asioista. Niinistöhän oli johdonmukaisesti halunnut Natosta jopa kansanäänestystä, joten hänen pitkään jatkunut vastakarvaisuutensa ajaa itse Suomea Natoon ei ollut poikkeuksellista vaan se oli ollut järjestelmällistä.

Ideologista Nato-vastaisuus oli Marinille ja hänen omalle puolueelleen, Sdp:lle. Molempien käydessä nyt lehtien välityksillä kankeaa vuoropuhelua siitä, kumpi laiminlöi johtamisrooliaan Nato-asiassa, kyseessä on molemminpuolinen väärän lipun manööveri, jonka tehtävänä on hämärtää, että Suomen poliittinen johto ylipäänsä viivytteli Nato-hakemuksen tekemistä vaarallisella tavalla noin 30 vuotta liian pitkään.

Myönteistä Nato-kuviossa on, että Niinistö veti roolinsa etenkin Yhdysvaltoihin päin lopulta erinomaisesti, ja myös poliittinen vasemmisto saatiin puoltamaan Nato-päätöstä, mikä tuskin olisi ollut mahdollista, ellei vasemmisto olisi ollut hallitusvallassa. Kun herra antaa vallan, se antaa myös järjen.

Paljon enemmän kähisemistä olisi voinut löytyä tavasta, jolla Marin yritti vuonna 2023 perustaa pääministerin kansliaan turvallisuuspoliittisen neuvonantajan viran, siirtää valtaa pääministerille ja kierrättää ulko- ja turvallisuuspoliittiset asiat eduskunnan ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa siten, että presidentille olisi jäänyt kumileimasimen asema. Ei onnistunut.

Raymond Chandler oli kai oikeassa tämän kirjoitukseni otsikossa. En käsittele Marinin oman kuvan kiillotusta enempää, koska mediat ovat todenneet kirjan Uniper-unohdukset ja muut faktankarkotukset riittävän kattavasti. Omaa soppaansa Suomen Nato-lusikkaan tarjoaa myös Naton entinen pääsihteeri Jens Stoltenberg suomennetulla teoksellaan Vahtivuoroni.  

Haamukirjoittajien nimet ovat kirjoitetut lähes näkymättömän pienellä.

Kirjoja on ilmestynyt myös Jussi Halla-ahosta ja Pekka Haavistolta, jotka kokevat omanlaistaan avautumisenhalua. Lukijoita kiinnostanevat enemmän poliitikkojen persoonat ja yksityiselämä kuin poliittinen lähihistoria, joka on eloisaa kuin eilisen päivän sanomalehti.

Talouspoliittisia elämäkertoja on ilmestynyt suursijoittaja Peter Fagernäsiltä ja Björn Wahlroosilta, jotka antavat nykyisille ja tuleville hallituksille ilmaisia vinkkejä varakkaiden ja suurituloisten verojen alentamiseksi, jotta nämä eivät voisi kiristää maatamme pois lähtemisen uhalla...

Wahlroosin muistelma Nurkkahuone – Eräänlaiset päiväkirjat 2001–2022 on elämäkertasarjan kolmas osa, ja aiempia arvioin täällä, täällä ja täällä. Voin vain kuvitella, millaista päänsärkyä porvarien elostelukerrat, joissa perustellaan hervotonta talousliberalismia ja globaalia kapitalismia, saakaan aikaan tonkkaviiniä kristallilasista kittaavien demarieläkeläisten ja muiden pysyvästi lomautettujen tajunnassa.

Itse kirjoitetuissa elämäkerroissa itää joka tapauksessa oveluus ja laskelmointi, mutta Paavo Lipposen muistelmien viimeisin osa ja Alexander Stubbista haamukirjoitettu poliittinen teos ovat pinnallisuudessaan puuduttavaa luettavaa. Asioita muikeasti mutkistamaan tarvittaisiin vielä Paavo Väyrysen autorisoitu elämäkerta ja poliittiset päiväkirjat, niin koottujen selitysten kokoelma olisi täydellinen.

Minä muuten päätin, että elämäkertaani en kirjoita. Minulla on vain kertaelämä, eikä se selittelyjä kaipaa. 

Julkaisin jo vuonna 2008 akateemisen omaelämäkertani nimikkeellä Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä ollessani neljänkymmenenkahden. Sen tein vain totuuden vuoksi, ja se riittää. Kaikki muu sanomisen arvoinen sisältyy siihen, mitä olen sanonut toisissa kirjoissani, sillä filosofiani on elämäni ja kääntäen, eikä minun tarvitse selittää mitään. Ei ole mitään valehdeltua eikä siis myöskään mitään erityistä paljastettavaa.

 

Aiheista aiemmin

Rahakkaiden ratsuväki saapuu kermaisin viiksin

Rahakkaiden elämäkerrat taisteluna vallasta 

Vauhdilla kohti rikkaiden tyranniaa

”Tunnin junarata” on vuosikymmenien tyhmyys

Parhaita poliittisia päätöksiä olisivat usein ne, jotka jäisivät tekemättä.

Länsiradan oikaiseminen Lohjan ja Vihdin kautta Turkuun on valtionvelkojen kanssa kamppailevassa Suomessa vuosikymmenien poliittinen tyhmyys. VVM ja LVM pitivät raideyhteyksien nopeuttamista täysin kannattamattomina ja torppasivat ne selvityksissään.

Sekä EU että Helsinki ovat vetäneet hankkeelta tukensa. Uusi rata maksaisi kokonaisuudessaan noin 3 miljardia euroa, josta valtion osuus olisi muka ”vain” noin 460 miljoonaa, mutta lopullista hintaa ei tunne kukaan.

Tie- ja raidehankeet ovat tyypillisesti julkisrahoitteisia. Yhdelläkään kauttakulkukunnalla ei olisi varaa moiseen, etenkään Espoolla, joka kärvistelee veloissaan jo länsimetron rakentamisen vuoksi.

Merkille pantavaa on, että uutta länsirataa vastustaa myös Keskusta, joka perinteisesti on ajanut maaseutukuntien asioita. Nyt vastustus ei varmasti johdu oppositiorooliin hukuttautumisesta vaan yksinkertaisesti siitä, että Suomella ei ole moiseen kerta kaikkiaan varaa. 

Hankkeen kokoomuslaiset puolustelijat vetoavat 15 minuutin säästöön matka-ajassa Turun ja Helsingin välillä. Työajaksi muutettuna se tarkoittaisi kymmenessä vuodessa suurta määrää rahaa, jolla hanke mukamas rahoittaisi itsensä! Kokoomuslaisten mielestä ihminen on aina työssä, myös istuessaan lomamatkalla junassa.

Kiskojen kiillottaminen on hullua siksikin, että junayhteyksiä ei paranna junien nopeuden nostaminen eikä radan oikominen. Olennaista on, paljonko aikaa tuhlautuu lähdön odottamiseen radan molemmissa päissä. 

Ratayhteyden kokeminen toimivaksi on kiinni siitä, paljonko junavuoroja ja lähtöjä sillä liikennöi, eikä junan vauhdista tai matkan pituudesta. Suurnopeusjunat jättävät entistä enemmän pysäkkejä väliin, ja sitä kautta yhteydet huononevat eivätkä parane. Tehokkaampi vaikutus matkustuskokemukseen saataisiin lisäämällä lähtöjen määrää.

Lohja ja Vihti eivät tarvitse eivätkä ansaitse tällaista ”pikaratikkaa”. Myös Vantaa on tekemässä virheen rakennuttamalla raitiotien, joka on kunnan historian suurin investointi.

Länsiradan nuijiminen läpi valtioportaassa antaa surkeaa näyttöä siitä, kuinka valtionhallitus tuhlaa ja sitoo veronmaksajien rahoja vailla vastuuta tulevaisuudesta.

Ratatöiden aloittaminen siirtyisi seuraaville hallituksille, joiden pitäisi ravistella säästöpossuista sadat miljoonat eurot hankkeen loppuunsaattamiseen, tai muuten suurhanke jää kesken ja hyödyttömäksi.

Petteri Orpon (kok.) omahyväinen siltarumpuhanke on poliittisesti ja juridisesti vastuuton, ja siitä jäisi tuleville poliitikoille käteen Musta Pekka.

Länsirata on osa istuvan hallituksen poliittista typeryyttä, jonka mukaisesti se on suunnitellut valtavia infrastruktuurihankkeita ja kaavaillut myyvänsä valtion tuottavaa sijoitusvarallisuutta samalla, kun valtiovarainministeri Riikka Purra (ps.) ja sosiaaliturvaministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) ovat juosseet saksien kanssa kansalaistemme perusturvan huonontamiseksi, jopa tuhoamiseksi.

Teräksiset kiskorakenteet, betoniset liikenneympyrät, maantiet ja valtavat siltahankkeet eivät tuota kansantalouteemme riittävästi vaihtokelpoista lisäarvoa, jotta ne olisivat perusteltuja. 

Ne eivät välittömästi luo markkinoille sellaisia arvoja, jotka voitaisiin vaihtaa rahaksi ja tuottaa siten pätäkkää kansantalouteemme. Sen sijaan ne nielevät julkisia varjoja, jotka tottahan toki päätyvät tekijöille, mutta silloinkin vain subventioina julkiselta taloudelta. Lopulta nuo luomukset vain ovat jähmeästi paikoillaan. Ja maksavat veronmaksajille. 

”Leikattavaa löytyy”, ja sitä leikattavaa löytyisi hallituksen megalomaanisista infrastruktuurihankkeista.  

Länsirataa ovat periaatteessa vastustaneet perussuomalaiset, mutta korkeaa kuvaa myöskään liikenneministeri Lulu Ranne (ps.) ei itsestään anna, sillä hän puolestaan meni kannattamaan Suomen junakiskojen raideleveyden kaventamista eurooppalaisen standardin mukaisiksi. Hinta Pohjois-Suomen perukoilta Ouluun olisi 1,5 miljardia euroa, joka tarvittaisiin kipeämmin tuon alueen hyvinvointipalvelujen rahoittamiseen. Sen sote-ministeri Kaisa Juusokin (ps.) on saanut varmasti kokea.

Suomessa on käytössä noin 5500 kilometriä rautateitä. Kavennushanke olisi mahdoton tässä taloudellisessa tilanteessa, jossa valtiovarainvarainministeri koettaa pehmittää sanomisiaan leikkuulautavitseillä. Myös 10 miljardin sopeutusvaade rahoituksen puristelemiseksi Nato-vaateisiin seuraavalla hallituskaudella on suuruudenhullu ja vaarantaa kansalaistemme jokapäiväisen leivän saannin.

Hallituksen junttaamat infrahankkeet antavat näyttöä hallituspolitiikan yksinkertaisuudesta ja epä-älyllisyydestä.

”Tunnin rata” on jo vertauskuvallisena rakenteena jähmeä. Se koostuu teräksestä, betonista ja maansiirtotöistä. Siinä ei ole mitään talouskasvua ruokkivia elementtejä.

Jos valtio aikoo elvyttää taloutta, parempi olisi investoida operatiiviseen ja elävään toimintaan ja tukea kasvuyrityksiä, jotka todella tuottavat markkinoille jotain.

”Tunnin rata” (oikeasti 1 tunnin ja 15 minuutin rata) sen sijaan on kömpelö, esineellinen, mittakaavaltaan kankea, kylmäkiskoinen ja aineellis-immanentti rakenne, joka ei salli edes sivuraiteita mihinkään suuntaan.

Se antaa oivallisen näytön tavasta, jolla hallituksessa ajatellaan. Ajattelutapa on jäykkä ja kaavamainen. Merkille pantavaa siinä on tapa nostaa jalustalle kaikkea sellaista, mikä on kuollutta, kuten betonivalut ja asfalttitiet, ja sen mukainen morbidius ja nekrofiilisyys.

Myöskään Perussuomalaisten tapa vastustaa kokoomuslaista ratahanketta ei ole uskottava, kun puolue ei saanut hanketta pysäytetyksi, vaikka selvitykset eivät puhu sen puolesta.

Tämä puolestaan kertoo, että perussuomalaiset olivat Kokoomusta vastaan aivan liian heikkoja hallitusneuvotteluissa, joissa he antoivat kaikki aseet käsistään ja perääntyivät myös vaateestaan, että kansalaisten perusturvasta ei leikata, jotta saivat (vähäisiksi jääneitä) tiukennuksia maahanmuuttoon.

Nyt hallitusohjelma on perussuomalaisille hirttonaru, johon puolue kuristuu seuraavissa vaaleissa.

Kokoomuksen ja Perussuomalaisten panostus raideliikenteeseen ylittää Vihreiden märimmätkin unelmat, joiden seurauksena myös Helsingin kaupungin talous vajoaa.

”Tunnin rata” on napamies Orpon itsekeskeinen mukavuushanke, jolla hän pyrkii ostamaan turkulaisten ääniä valtion rahoilla. Turkuun ja sieltä pois kulkee jo rata.

Karttapallot katollaan ja moraalikato Brysselissä

EU on tottunut kiertämään periaatteitaan ja yhteispäätösmenettelyään aina, kun on ollut tarpeen kerätä rahastoja ja tukipaketteja. Hangoittelevien maiden yli on kävelty monta kertaa ja useissa asioissa, kuten Unkarin ja Puolan tapauksista tiedetään.

Nyt kun EU:n olisi pitänyt käyttää Venäjän ulkomaille jäädytettyjä pankkivaroja Ukrainan tukemiseen, EU ei saanut aikaan päätöstä, jolla venäläisten varat olisi luovutettu Ukrainalle tai jolla niitä olisi käytetty Ukrainalle myönnettävien sotakorvauslainojen vakuuksina.

Hangoittelija oli tällä kerralla Belgia, jonka pääministeri Bart De Wever pelkäsi venäläisvarojen haltuunoton heikentävän ”luottamusta” rahalaitoksiin. Hän arveli Belgian joutuvan korvaamaan Euroclear-arvopaperilaitoksessaan olevat varat Venäjälle pakotteiden mahdollisesti poistuttua. Tietenkin hän myös kavahti Venäjän ulkoministeriön kaiuttimen Marija Zaharovan ”ikuiseksi” luonnehtimaa kostoa, vaikka länsimaat olisivat voineet yhdessä langettaa Venäjälle vastavuoroisen faaraon kirouksen.

Näin siis tilanteessa, jossa Venäjä on hyökännyt ystävällismieliseen naapurimaahan, ottanut laittomasti haltuunsa suuren määrän Ukrainan maa-alueita, tappanut ja vammauttanut aloittamassaan sodassa kuusinumeroisen määrän sotilaita ja siviilejä, aiheuttanut satojen miljardien eurojen aineelliset tuhot ja tehnyt tämän kaiken ilman minkäänlaista hyväksyttävää syytä, selitystä tai oikeutusta.

Vähintä, mitä EU voisi tehdä, olisi luovuttaa Venäjän ulkomailla olevat varat suoraan Ukrainan puolustussodan rahoittamiseen ja tappioiden kuittaamiseen, mihin ne eivät tosin läheskään riitä.

 

Roistovaltio Venäjällä on laskunsa maksamatta ja eräpäivä on mennyt

Venäjän fasistinen ja väkivaltamässäyksissään piehtaroiva hallitus on omasta puolestaan ottanut oikeudettomasti haltuunsa länsimaisten yhtiöiden Venäjälle tekemiä sijoituksia ja tuotantolaitoksia.

Bryssel-vetoinen EU-päätöksenteko kituu jälleen kuin kumolleen käännetty kilpikonna. Tuloksettomuus antaa näyttöä siitä, että organisaatiot muuttuvat sitä tehottomammiksi mitä enemmän niissä on jäseniä, vähän niin kuin YK.

Moraalikato EU:ssa on mahtavaa, kun siellä ollaan huolissaan ihmisoikeusrikoksia ja brutaalia sotaa jatkavan venäläishallinnon säästöpossuista sekä suojellaan Putinin korruptoituneesta kädestä lähtöisin olevia sijoituksia, jotka nekin ovat usein rikoksilla tuotettuja.

Oligarkkien varoja on takavarikoitu rahanpesun vuoksi Kyproksella jo ennen Putinin hyökkäystä Ukrainaan, eikä asiassa nähty silloin ongelmaa.

Nähdäkseni rahoitusmarkkinoiden ei pitäisi olla huolissaan diktaattorien eikä sotarikollisten pankkiasiakkuuksista. Juuri he tuovat multaa pankkisalien lattioille ja ryvettävät luottamusta rahoitusmarkkinoihin siinä missä huumekauppiaat ja veritimanttien metsästäjätkin.

Länsimaiden pankki- ja rahajärjestelmissä olevia venäläisiä varoja suojellaan nyt helläkätisemmin kuin Sveitsin pankeissa olleita natsikultaharkkoja ja juutalaisten hammasimplantteja.

Vaikuttaa kuin pankit olisivat ”valtioita valtioissa” tai jopa niiden yläpuolella, kuten Illuminati 1700-luvulla tai Rothschildit 1800-luvulla, jolloin pankkiirit rikastuivat ostamalla sotaa käyvien valtioiden kovakorkoisia haltijavelkakirjoja. Euroopan valtiot kavahtavat nyt kajoamasta rahoituslaitoksiin, sillä valtiot ovat korviaan myöten veloissa ja pankeista riippuvaisia, vaikka toisaalta pankit toimivat valtioiden ehdoilla.

Tämän kaiken tapahtuessa Venäjä valtaa Ukrainaa päiväkoti päiväkodilta ja aiheuttaa koko maailmantaloudelle valtavat taloudelliset tappiot, joihin verrattuna Belgian Euroclear-järjestelmässä ja länsimaiden pankeissa olevat noin 200 miljardin euron venäläisvarat ovat rikka rokassa. Niiden käyttäminen Ukrainan hyväksi joko suoraan tai sotakorvauslainan vakuutena olisi oikein.

Venäjä ryösti toisessa maailmansodassa alueita myös Suomelta ja pakotti suomalaiset maksamaan 226,5 miljoonan kultadollarin arvoiset sotakorvaukset roistovaltio Neuvostoliitolle, jonka KGB-kasvatti Vladimir Putin vaatii edelleen, että suomalaisten pitäisi kiittää venäläisiä sortokausien ja brezhneviläisyyden ajan ystävällisyyksistä.

Venäjä itse tuli tuominneeksi ulkomailla olevat varansa menetetyiksi aloittaessaan hyökkäyksen Ukrainaan. Luultavasti Kremlissä ollaan yllättyneitä tavasta, jolla länsimaat suojelevat Venäjän varallisuutta, vaikka Venäjällä on satojen miljardien sotalaskunsa maksamatta.

EU:n pitäisi aloittaa perintä heti ja laittaa laskut ulosottoon. Niin toimisi oikeusvaltio. Jos konfiskointi sattuisi koskemaan venäläisten yksityishenkilöiden varoja, kuten on käynyt laitettaessa oligarkkien luksusveneitä jäihin, pakotelistalla olevien tulisi osoittaa valituksensa Putinin toimistolle. Maksakoon Putin sotansa seuraukset omasta lompakostaan myös kansalleen.

Jos minä olisin Belgian pääministeri, toivottaisin Putinin ja hänen hallintonsa tervetulleeksi Belgian Haagiin ilman ajallista takarajaa. 

 

EU:n kankeus kääntää kustannukset kansalaistemme kukkarolle

EU on jälleen pahassa jamassa. Bidenin Ukrainalle myöntämät tukivarat loppuvat tuota pikaa, eikä uusia ole Trumpilta luvassa. Koska sodankäynti ei ole Trumpille poliittista taistelua oikeudenmukaisuudesta vaan pelkkää liiketoimintaa, hän vaatii EU:ta maksamaan Ukrainan asehankinnat Yhdysvalloista. Sen lisäksi EU-maita taivutellaan maksamaan Ukrainan juoksevat sotakustannukset, joita kertyy vähintään 50 miljardia euroa vuodessa.

Tämän katsotaan velvoittavan EU:ta jälleen uuteen tukipakettiin, joka kaadettaneen EU-valtioiden velkapiikkeihin.

Kertomustalouden kannalta on tietenkin harmillista, jos sota Ukrainassa ei jatku, sillä silloin Venäjä voittaa sen, eikä televisioon enää saada jännittävää ajankohtaisohjelmaa.

Toisaalta on harmillista, jos sota jatkuu, sillä se kalvaa myös länsimaita, kun aina vain uudet ja entistä raskaammat pakotepaketit osuvat myös länsimaiden omaan nilkkaan ja murentavat tahtotilaa täällä.

Demokraattisissa länsimaissa syntyy helpommin eripuraa kuin totalitaristisella Venäjällä, jossa kansaa pidetään herran nuhteessa, ja venäläiset kestävät pakotteet kuin satiaiset, jotka uhrinsa orvaskettä ravinnokseen nauttien löytävät tiensä synkimmänkin laakson läpi. 

Tilannetta pahentaa, että EU-mailla on surkeat maavoimat muiden muassa Saksan ja Ruotsin ajettua alas yleisen asevelvollisuuden, ja Ukrainan tukeminenkin koostuu lähinnä kaukovaikutteisten aseiden toimittamisesta. 

Entä onko Ukrainan rahoittaminen jatkossa mahdollista EU:n kulumattomista kukkaroista? 

Asioiden suhteellistamiseksi on syytä hieman muistella. Monilta on ehkä päässyt unohtumaan, että Euroopan komission varsinainen sankaritar sosiaalidemokraattinen komissaari Jutta Urpilainen löysi vuonna 2022 EU:n noin 2000 miljardin vuosibudjetista vaivattomasti 150 miljardia euroa Global Gateway -nimiseen kehitysmaiden investointipakettiin (aiheesta täällä).

Sillä summalla Ukraina pötkisi ja pyörittäisi sotatalouttaan kolme vuotta.

 

Kehitysmaiden kiittämättömyys EU:lle ja tuki Venäjälle 

Minua joka tapauksessa vaivaa kehitysmaiden, kuten Kiinan, Intian, Brasilian ja Etelä-Afrikan, kiittämättömyys Eurooppaa ja Yhdysvaltoja kohtaan.

BRICS-maat (ja monet muut maat) ovat nauttineet länsimaiden avokätisyydestä ja täällä tuotetun kulttuurin sekä tekniikan hedelmistä, joita noissa maissa itsessään ei ole alun perin ollut. Esimerkiksi Etelä-Afrikka on maanosansa kehittyneimpiä valtioita nimenomaan taannoisen brittivaikutuksen ansiosta, jota ilman niin tiet, koulut kuin satamatkin olisivat edelleen rakentamatta.

Myös Kiina ja Intia ovat nostaneet talouttaan länsimaisen kysynnän, sijoitusten ja tuotantotekniikan ansiosta.

BRICS-maat ovat osoittaneet kiitollisuuttaan tukemalla Venäjän hyökkäystä Euroopan suuntaan. 

Joten voidaan hyvin pohtia, kuinka viisasta tuo kehitysmaiden tukeminen on ollut. Siitä ei ole saanut vastineeksi kuin vainoriidan kyllästämää katkeruutta ja moitteilla marinoituja kolonialismisyytöksiä, joilla kehitysmaat koettavat oikeuttaa jatkuvaa kerjuuta ja avustusten anelua.

Tuloksena on ollut myös viattomiin länsimaihin, kuten Suomeen, kohdistettuja muistutuksia siirtomaaimperialismista ja luokkakaunaista rotupolitikointia, jota käytetään länsimaihin kohdistettavan linnoittautumisen verukkeena, kun kehitysmaat kokoavat Venäjän kanssa mannerlaattoja Euroopan ja Pohjois-Amerikan maita vastaan.

Voidaan pohtia, kuinka oikealla tiellä ovat myöskään arabimaat. Yhdysvallat ja Euroopan maat ovat maksaneet kymmenien vuosien ajan dollareilla ja euroilla Iranin ja muiden Lähi-idän maiden öljystä ja tehneet sen reilusti.

Kiitokseksi tästä kaikesta Iran tukee nyt avoimesti Venäjää ja toimittaa sinne ohjuksia, drooneja ja muuta aseistusta.

Kannattaa miettiä, minne rahansa lähettää, mitä niillä ostaa ja keneltä. Brasilian ja Etelä-Afrikan laittaminen banaanien ja kahvin tuontikieltoon ei maksaisi Euroopan maille ja Yhdysvalloille muuta kuin vaivan, mutta sen sijasta länsimaat tukevat kyseisiä maita taloudellisilla avustuksilla.

 

Vertailukohta ilmastoinvestoinneista 

Päälle päätteeksi tuossa kansainvälisessä ryvetyksessä käytetään vielä ilmastopolitiikkaa, jota yhdistetään nykyään kaikkeen. Kukaan ei ole vielä kehittänyt ympäristöystävällisiä hävittäjiä tai ekologisia, energiataloudellisia ja vähäpäästöisiä panssarivaunuja, mutta muutoin niitä kyllä rakennellaan hihat palaen lisää.

Myös ilmastopolitiikasta kannattaa huomata sen kaikenkattava järjettömyys. Yhden muistutuksen tarjoaa se, että Kiinalle annettiin Pariisin surkeassa ja epäoikeudenmukaisessa ilmastosopimuksessa oikeus jatkaa ja lisätä hiilidioksidipäästöjään vuoteen 2030 asti, vaikka toisaalla hiilivoimaloita on vaadittu kiinni. Niin on tehty myös Suomessa, jossa hitaasti tappavalla vihreällä ilmastopolitiikalla ollaan vetämässä jäihin Helsingin kaupungin kaukolämmön tuotanto ja koko talous.

Miten tämä liittyy Ukrainan sotaan ja sen rahoittamiseen? Siten, että oivallisen vertailukohdan Ukrainan tarvitsemille tuille voi löytää ilmastokokouksissa kehitysmaille jaelluista avustuksista ja lahjoitusten sekä myötäjäisten vuolaana valuvasta virrasta. 

Esimerkiksi Egyptin ilmastokokouksessa vuonna 2022 löydettiin länsimaisten veronmaksajien kukkarosta miljardien varat köyhien maiden ilmastotoimien toteuttamiseen Suomen vihreän ilmastoministerin ja muiden kaukovarjostimen aaveiden kiitellessä.

Tuettavien kehitysmaiden joukossa ovat muiden muassa BRICS-maat, jotka puolestaan tukevat Venäjää sen hyökkäyksessä Ukrainaa ja muuta Eurooppaa vastaan.

Ingratitudo est merces mundi.