Sätkynukkehallitus, marionettiministerit

Sanna Marin oli ”mannaa Sarin”, kun demarien puoluevaltuusto valitsi pääministeriehdokkaakseen 34-vuotiaan nuoren neidon. Aivan varmaa asioiden kulku ei kuitenkaan ole, sillä hallituksen nimittää tasavallan presidentti, ei sosiaalidemokraattinen puolue.

Tilanne on samanlainen kuin Puolustusvoimien komentajaksi nimitettäisiin Kadettikoulusta putkahtanut luutnantti. Kaikki sanoisivat, että nyt on ”poika” päällikkönä. Mutta kun päällepäsmäriksi määrätään puolueen sisäisellä valintaruletilla uunituore nainen, media ei antaudu räksyttämään siitä, että nyt on tyttönen upotettu korkkareihin, jotka ovat hänelle liian isot.

Asia on vakava. Se koskee sekä perustuslakia että puolueiden sisäisiä sääntöjä. Nykyisen järjestelmän mukaan pääministeriksi päätyy lähes automaattisesti vaalit voittaneen puolueen puheenjohtaja. Varapuheenjohtajiksi jollakin järjestötoiminnalla ylenneet seuraavat hänen kannassaan. Tällä tavoin puolueet pääsevät sumplimaan pääministereiksi omia järjestöjyriään.

Hallitukset horjuvat Suomessa osittain tämän järjestelmän vuoksi. Kun demariklikki kampesi Anneli Jäätteenmäen (kesk.) pois paikaltaan hänen etuajassa tapahtuneen tietojen tavoittelunsa vuoksi (Kepuhan oli ollut oppositiossa pitkään eikä ulkoasianministeriön demarivirkamiehistä saanut mitään irti), valtaan nousi ”sattumapääministerinä” tunnettu Matti Vanhanen. Kun hän puolestaan joutui eroamaan Kehittyvien maakuntien Suomen ja omien lautakasojensa ympärille kehittyneen jupakan vuoksi, uuden pääministerin valinta tapahtui Keskustan puoluekokouksessa.

Kun Jyrki Katainen (kok.) putosi palliltaan taitamattomuutensa vuoksi ja tilalle nostettiin Alexander Stubb, tämäkin tapahtui puoluekokouksessa. Se oli siistiä mutta kansanvallan vastaista, sillä tällä tavoin pääministeristä päätettiin kesken vaalikauden puolueen sisäisesti, eikä asiaa ratkaistu vaaleissa. Stubb puolestaan pudotettiin (jälleen) puoluekokouksessa. Heille kaikille on heitetty pelastusrengas EU:sta. Kun Katainen naarattiin vihdoin Sitraan, hänen Kreikka-vakuuksia jaellut rahaministerinsä Jutta Urpilainen (sd.) puolestaan lähetettiin Afrikka-komissaariksi Euroopan unionin komissioon.

EU-komissaarejakaan ei valita missään vaaleissa, vaan heidät junaillaan paikoilleen salongeissa ja katakombeissa. Suomen tilanne on nykyisin samanlainen. Ministereistä päätetään korporaatioissa ja kulisseissa.

Puoluekokouksille (ja tässä tapauksessa puoluevaltuustolle) on siirtynyt liikaa valtaa, kun päätetään pääministereistä ja hallituksen kokoonpanoista.

Tämä on hullunkurista, sillä perustuslakimme 61 § ei velvoita nimeämään hallituksen muodostajaksi ja pääministerikandidaatiksi suurimman puolueen puheenjohtajaa, ei myöskään hänen epäonnistuessaan toiseksi suurimman puolueen puheenjohtajaa.

Lakia on vain tullut tavaksi tulkita niin, että suurimman eduskuntaryhmän nimeämä henkilö kutsuu valtiopäivien avajaisten jälkeen koolle kaikkien eduskuntaryhmien edustajat neuvotteluun, jossa ”sovitaan” vetäjästä hallitusneuvottelujen tunnusteluvaihetta varten. Kyseessä on kuitenkin pelkkä käytäntö, jolle ei ole ehtinyt muodostua edes merkittävää traditiota.

Nyt Sdp:n puoluevaltuusto valitsi Suomelle pääministerin, jolta puuttuvat kaikki johtavalta poliitikolta vaadittavat ominaisuudet: kokemus johtamisesta, kirjallinen tuotanto, teoreettiset ja käsitteelliset välineet yhteiskunnallisten kokonaisuuksien hallitsemiseen, korkeimmat akateemiset tutkinnot ja näytöt kyvystä vetää poliittista linjaa.

Sitten he kaatuvat ”setäkuiskaajiksi” haukuttujen asiantuntijoiden tai kokeneempien poliitikkojen käsiin. Poliitikkojen riippuvuus puolestaan siirtää valtaa kanslioihin, kujille ja käytäville. Tämä vähentää hallinnon läpinäkyvyyttä ja johtaa byrokratisoitumiseen, tuttuun demarityyliin. Poliitikot menettävät kansan luottamuksen, ja vastuu katoaa virastoihin, mistä Pekka Haaviston (vihr.) tapaus antaa loistavan esimerkin. Tuloksena on sätkynukkehallitus, jossa kulissien taustavaikuttajat vetelevät naruista, ja media varoittelee sanomasta heitä nukkehallitsijoiksi.

Kyseessä on kuitenkin kylmä totuus asioiden tilasta. Tuoreet ministerit ovat heille annetun ja opetetun informaation varassa. Ja miten muuten voisi ollakaan? Siksi setämiesten syyttely on turhaa. Supervisoreita voisi päinvastoin kiittää siitä, että heitäkin vielä on ja että he alentuvat moista leikkiä leikkimään.

Oppipojat ja -tytöt puolestaan lukevat asioitaan papereista, jotka muut ovat kirjoittaneet, kuten Katri Kulmuni (kesk). Heistä ei tule menneiden aikojen ministerien kaltaisia, jotka kirjoittivat puheensa itse tai puhuivat suoraan päästään.

Sdp ja puoluetta tukeva lehdistö koettanevat kalastella nuorella Marinilla nuorten äänestäjien kannatusta. Siihen onkin syytä, sillä Sdp kärsii gerontokratiasta, ja jäsenkunta on yli kuusikymppistä. Ilta-Sanomat ja Helsingin Sanomat mainostivat ahkerasti Marinin nuoruutta ja kaivoivat esiin muutamia tutkija-arvioita, joiden mukaan puolue kosiskelee nimenomaan nuoria. Tällainen asiantuntijamielipide on mahdollinen vain sen tausta-ajatuksen varassa, että nuoret äänestävät nuoria ja ovat vedätettävissä. Oletukselta puuttuu kuitenkin näyttö, ja yleisölle välittyy vaikutelma pelin politiikasta.

Marin myös helpottanee opposition työtä. Hänen vakiopuolustuksekseen tulee todennäköisesti muotoutumaan naiseuden ja nuoruuden teflonkilpi.

Harmillista nuoren Marinin kannalta on, että hänellä ei ole muuta mahdollisuutta jatkaa uraansa pääministeriyden jälkeen kuin tulla alaspäin, ehkä kadota Euroopan unioniin, kuten vuosikymmenten takainen nuori ministeri Sirpa Pietikäinen (kok.) ja moni muu politiikan sammunut saunalyhty.

Marinin korvaaminen puolestaan on helppoa, sillä Maria Guzeninoista, Jaana Pelkosista, Li Anderssoneista, Sanni Grahn-Laasosista, Emma Kareista, Eveliina Heinäluomista, Hanna Huumosista ja Maria Ohisaloista ei tule loppua, vaan heitä istuu Suomen lukioissa noin 2/3 oppilasmääristä.

Nykyisen kaltainen roolipeli ei ole eduksi sen enempää heppatyttöhallituksen ministereille kuin heidän kaitsijoilleenkaan. Ministerit hukkuvat kenkiinsä, ja nestorit kiristelevät hampaitaan ohjatessaan koulutettaviaan.

Totuus on, että maata johtamaan pitäisi laittaa ykkösketjun pelaajat, eli kokeneimmat, pätevimmät ja ansioituneimmat, sillä ministerinposti ei ole harjoittelupaikka.

Millä mielellä sinä nousisit Brysselin-koneeseen, jos tietäisit, että kyseessä on koulutuslento ja kapteenit katselevat menoa kentältä?