Monikulttuurieliitti ja vanhojen tanssit

Itsenäisyyspäivän paraatia televisiosta katsellessani minulle tuli mieleen, että kenraalit käyvät sotia, joita ei ole oikeasti olemassa edes tulevaisuudessa. Jo Sokrates sanoi, että missään ei ole myöhästyminen niin pahasta kuin sodassa, sillä silloin sota jää käymättä.

Puolustuspolitiikkaa näyttää vaivaavan change blindness, muutossokeus. Strategit eivät ymmärrä, missä se sota oikeasti nyt käydään, toisin sanoen valtakuntien rajoilla, joiden yli tulvii pakolaisvirtoja. Panssarivaunujen peltien vahvistelu ei auta, kun vieraat kansakunnat virtaavat Euroopaan kansainvälisiä sopimuksia hyväkseen käyttäen. Pysäyttäminen kuuluisi poliitikoille, mutta vallassa jatkavat punavihreät tai huvitteluliberaalit hallitukset.

Samanaikaisesti televisiossa näytettiin kulahtanutta Tuntematonta sotilasta, jonka arvo on sen arkistofilmimäisyydessä, niin kuin Ylen arvo muutenkin.

Ylen välittämiä Linnan juhlia hajamielisesti katsellessani panin merkille, että tasavallan presidentti viihtyi ja vietti pitkiä aikoja sotaveteraanien parissa. Kunnia sotaveteraaneille, mutta kunnioituksen ei pitäisi estää keskittymistä nykyiseen politiikkaan, jolla tulevaisuuden uhkakuvat pitäisi välttää. Olisi varottava kansallista hajaannusta, jota maahanmuutto edistää.

Yleisradion haastattelija kaivoi kutsuvieraiden seasta esiin muun muassa Journalisti-lehden päätoimittajan Maria Petterssonin, joka toimittajakuntaa marttyyrisoiden oli pukeutunut hirttoköyteen, sekä sotatieteilijä Saara Jantusen ja kysyi heiltä, mistä tuntee valeuutisen.

Vastineena verovaroille kansalaiset saivat taas truuttauksen Ylen aivopesua, jolla ihmisiä taivutellaan ajattelemaan, että mikrofonin varressa oleva kysyjä itse ei ainakaan ole propagandan, manipulaation eikä indoktrinaation harjoittaja.

Mielestäni on kansalaisten pilkkaa lavastaa sosiaalisessa mediassa esiintyvät kansalaispuheenvuorot valejournalistiikaksi, vihapuheeksi tai joksikin muuksi demokratian uhaksi meidän suomalaisten omana kansallispäivänämme.

Pettersson antautui kuluttajavalistamaan kansalaisia kuin lapsia tähdentämällä, että valeuutisen esittäjä on usein vailla nimeä (siis anonyymi kuten päivälehtien pääkirjoituksia laativat toimittajat?), juttu on ”epäilyttävällä sivustolla” tai se ”vetoaa tunteisiin”.

Vaikuttaa kuin Pettersson olisi oppinut jotakin minulta, kun sanoin dosentti Arto Luukkasen TV-haastattelussa, että valtamedia itse vakuuttelee järkiperäisyyttään mutta vetoaa tunteisiin erityisesti maahanmuuttopoliittisessa retoriikassaan ja ilmastopoliittisessa shokkiuutisoinnissaan (aiheesta myös täällä).

Näkemys tunteiden esilläpidosta mediassa koetettiin kuitenkin kääntää Petterssonin suussa nurin väittämällä, että vaihtoehtomedia vetoaa tunteisiin. Todellisuudessa vaihtoehtomedia on tuonut esille nimenomaan faktoja ja paljastanut valtavirtamedian valheita, ja siksi sitä seurataankin. Jos vaihtoehtomedia olisi valtamediaa valheellisempi, se kuolisi heti pois. Mutta vaihtoehtoinen media on olemassa juuri siksi, että se hyödyntää järkiperäistä argumentaatiota ja tuo esille sen, mitä valtavirtamedia ei kerro.

Kun mikrofoni työnnettiin sitten Saara Jantuselle ja kysyttiin, eivätkö tunteet kuulu kaikkeen elämään, Jantunen virkkoi vastaukseksi hyväksyvää hyrinää.

Oikea vastaus olisi ollut: tunteet kuuluvat ihmiselämään, mutta niiden pohjalta ei pidä johtaa maahanmuuttopolitiikkaa, ilmastopolitiikkaa eikä etenkään taloutta, niin kuin vihervasemmistolainen hallitus tekee.

Ylen lähetyksessä annettiin poseerausaikaa myös iranilaistaustaiselle bahai-edustajalle, Aram Aflatunille, joka on saanut ”tuottamaansa” Gutsy Go -hankkeeseen 1,5 miljoonan euron rahoituksen! Lähes miljoona euroa samasta lähteestä saaneen vihapuheenvastaisen Someturva-hankkeen mädännäisyyden osoitin jo täällä.

Pahinta ei ole se, että rahaa roiskitaan kyseisenlaisiin propagandaprojekteihin, joiden tehtävänä on jotain niin kliseemäistä kuin ”ehkäistä nuorison syrjäytymistä”. Perverssiä on, että sana ”nuoriso” on alettu mieltää Suomessa samaksi asiaksi kuin ”maahanmuuttaja”. Tälle on surulliset demografiset syynsä.

Syy on myös assosiaatiossa. Kun nuorisosta puhutaan julkisessa sanassa usein ”nuoriso-ongelman” yhteydessä ja kun nuorison ongelmia näyttää esiintyvän usein maahanmuuttajataustaisilla, on nuoriso ja maahanmuuttajius alettu nähdä samassa kuvassa niin, että nuori = maahanmuuttaja.

Se, että ”nuorison syrjäytymisen” ehkäisijäksi nimitetään maahanmuuttajataustainen, ilmentää ongelman sisältä päin tapahtuvaa tutkimuspositiota, jonka oikeutus ei ole kovin hyvä. Aram Aflatunilla ei ole myöskään mitään tieteellistä pätevyyttä kyseiseen tehtävään.

Näin syntyy vain tarkoitushakuista tendenssitoimintaa, mikä on tietenkin myönnettynä jo projektin ideologiseksi tueksi esitetyn Agenda 2030 -hankkeen nimessä. Tämän identiteettipoliittisen lähetystyön opetus Suomen kansalaisille on, että syrjäytymistä esiintyy nimenomaan maahanmuuttajien omissa viiteryhmissä. Ilmiön pois taikominen ei onnistu kippaamalla rahaa asiaa koskevaan selvittelyyn, sillä tulos on jo nähty. Hanke edistää vain rahan saajien omaa rikastumista. Julkisista varoista se pitäisi lopettaa.

Omalla hunajaisella tavallaan Aflatuni nyöritti projektiinsa mukaan myös e-urheilija Joona Sotalan tarjoamalla hänelle kädenpuristusta TV-katsojien velvoittavien silmien edessä. Olisin itse vihjannut näin kositulle nuorelle miehelle, että kenenkään ei pidä suostua tässä maassa yhtään mihinkään ilman, että on nähty, mitä sopimuspaperissa lukee.

Sitten nähtiin vanhojen tanssit. Yle esitti aivan liikaa linnaan palkattua heikkotasoista beatboxing-bändiä nimeltä Club for Five, jonka nimi sisälsi ehkä tahattoman mutta joka tapauksessa ironiseksi muuttuneen viittauksen hallituksen kokoonpanoon. Aika toisenlaista oli meno siellä kuin kanademaridisko DTM:ssä, jossa ei kuulemma kyseisenä perjantaina nähty ainakaan kansanedustaja Ilmari Nurmista (sd.) saati Sebastian Tynkkystä (ps.).

Makaaberissa tilassa makaa Suomi. Juhlintaan kristallikruunujen alla ei olisi mitään syytä maassa, jonka hallitus on kaatunut palatsivallankumoukseen vailla avointa ja kansanvaltaista käsittelyä eduskunnan luottamusäänestyksessä.

Välikysymyskeskustelu ja -äänestys ovat mielestäni ainoa kansanvaltainen tapa kaataa hallitus. Sen ainoa hyväksyttävä tarkoitus puolestaan on vaihtaa sekä hallitus että hallituksen ohjelma. Näytös jäi nyt pelkäksi Keskustan kiskaisuksi hätäkatkaisimesta, josta sähköt tosin kytkettiin takaisin Antti Rinteeseen ennen hänen vaipumistaan koomaan.
 
Näytös jäi sekä Kepulle, demareille että koko viiden puolueen hallitukselle kokonaishaitalliseksi, sillä epäluottamukseen kaadettu Rinne valittiin tuota pikaa hallitustunnustelijaksi vanhan vaalituloksen pohjalta tuossa edelleen mukasuurimmassa puolueessa SDP:ssä, ja Kepu ilmoitti suostuvansa jatkamaan samalla pohjalla ja ohjelmalla. Vihreät ja RKP sitä suorastaan pyysivät.

Kyse oli sinänsä sympaattisen mutta vallasta herpaantuneen ja otteensa menettäneen entisen järjestöliiderin teurastuksesta. Sitä seurannee yritys nostaa tilalle joku nörtti soijapoika tai vaalien kannatusmagneetiksi lavastettava tyttönen, ja aamutakissaan haahuileva Rinne hakee juustofonduebileistä herättyään setäkuiskaajan roolia. Kun Rinne on puolueensa puheenjohtajana lisäksi tyrkyllä eduskunnan varapuhemieheksi, siinä on perustuslain 34 § koetuksella.