Ennen kaikki oli paremmin

Tänään on syyspäivän tasaus ja tulee kuluneeksi vuosi Kauhajoen koulusurmista. Ensi marraskuun seitsemäntenä päivänä puolestaan on vierähtänyt kaksi vuotta Jokelan koulukeskuksessa Tuusulassa tapahtuneesta tragediasta. Viranomaisvalta on sittemmin herännyt ja saanut aikaan uudistuksia. Katsotaanpa millaisia.


1. Tilanne: Juhani pysäköi auton koulun pihalle ja takapenkillä on kivääri kauniisti kotelossaan.

1970 – Rehtori tulee paikalle, tutkiskelee Juhanin asetta ja näyttää sitten omansa.

2009 – Koulussa tapahtuu yleishälytys. Oppilaat lukitaan luokkiinsa. Rehtori soittaa ATARI-ryhmän, joka vie Juhanin pois. Tunnin kuluttua paikalla ovat Punaisen Ristin ja kirkon sekä lasten- ja nuortenpsykiatrian kriisiryhmät antamassa apua oppilaille ja opettajille.


2. Tilanne: Jorma ja Matti tappelevat pihamaalla koulun jälkeen.

1970 – Porukkaa saapuu paikalle katselemaan. Matti voittaa ja Jorma myöntää asian. Pojat kättelevät ja ovat tästedes parhaita kavereita. Ketään ei syytetä, ei tuomita eikä eroteta koulusta.

2009 – Soitetaan poliisille, joka saapuu paikalle koirien kanssa. Molemmat pidätetään ja erotetaan koulusta määräajaksi. Molemmat saavat syytteen, vaikka Jorma aloitti koko tappelun.


3. Tilanne: Pikku-Ville ei pysy paikoillaan luokassa vaan häiritsee koko ajan.

1970 – Ville lähetetään rehtorinkansliaan, jossa rehtori soittaa vanhemmille. Isä hakee Villen kotiin ja antaa Villelle selkäsaunan. Seuraavasta päivästä lähtien Ville istuu kiltisti luokassa eikä häiritse muita. Villestä tulee isona menestyvä lääkäri.

2009 – Oppilashuolto on huolissaan Villen käyttäytymisestä ja selvittää asiaa kolme vuotta. Villellä todetaan ADHD ja opettajat ihmettelevät, miksei Villelle saatu koko peruskoulun aikana henkilökohtaista avustajaa. Onneksi Villelle muistettiin tehdä siirto erityisopetukseen, joten kunta sai Villestä enemmän rahaa valtiolta. Villestä tulee isona sosiaalitukien käytön ammattilainen.


4. Tilanne: Pekka rikkoo tahallaan ikkunan, ja isä tukistaa Pekkaa kaikkien nähden.

1970 – Pekka oppii olemaan tahallaan rikkomatta ikkunoita. Isona Pekasta tulee yrittäjä.

2009 – Pekan isä pidätetään ja saa rangaistuksen lapseen kohdistuvasta väkivallasta. Pekka otetaan huostaan. Kuulusteluissa Pekan sisko hätääntyy ja sanoo haluavansa isän takaisin, koska rakastaa häntä. Kuulustelua suorittava sosiaalityöntekijä tulkitsee tämän hyväksikäytöksi, ja Pekan isä joutuu vankilaan. Pekan sisko otetaan huostaan. Pekan äidillä on suhde naapurin kansanedustajan kanssa, mistä 7 päivää saa hyvät lööpit.


5. Tilanne: Jani ja Joni ajavat kahta päällä mopolla ja tööttäävät äänitorvea Heidille, jota pidetään luokan jakorasiana.

1970 – Heidi nauttii saamastaan huomiosta ja pojat ovat ylpeitä, kun Heidi vilkaisi heihin päin.

2009 – Heidi valittaa seksuaalisesta ahdistelusta, koska opinto-ohjaaja pyysi tällaisessa tilanteessa tekemään niin. Poikia nuhdellaan, heidän itsetuntonsa luhistuu, ja heistä tulee entistäkin ujompia. Heidistä tulee isona feministi, ja hän päätyy myöhemmin luostariin mutta ei saa sielläkään. Pojat eivät toivu koskaan.


6. Tilanne: Kahdeksasluokkalainen Jenni huomaa olevansa raskaana.

1970 – Viisi poikaluokkatoveria samoista bileistä ovat hiljaa ja huomaamattomia koko kevään ja muuttavat lopulta toiselle paikkakunnalle.

2009 – Kouluterveydenhoitaja ja sosiaalityöntekijä keskustelevat Jennin kanssa. Koska keskustelut ovat luottamuksellisia, asiasta ei kerrota Jennin vanhemmille. Kouluterveydenhoitaja aloittaa Jennin kanssa sukupuolivalistuksen, joka opettajainkokouksen jälkeen kohdennetaan kaikkiin seitsemäs- ja kahdeksasluokkalaisiin. Jenniä opetetaan käyttämään kondomia. Vanhemmat soittavat huolestuneina kouluterveydenhoitajalle Jennin jatkuvasta pahoinvoinnista ja lihomisesta. Kouluterveydenhoitaja ei kerro asiasta mitään vanhemmille, vaan sosiaalityöntekijä tekee lastensuojeluilmoituksen, ja Jenni otetaan huostaan, josta hän siirtyy ensikotiin hoitamaan lastaan. 31-vuotiaana isoäitinä Jenni saa peruskoulun päästötodistuksen kristillisen opiston 10. luokan jälkeen.


7. Tilanne: Valde saa ehdot ruotsin kielestä.

1970 – Valde lähtee isänsä mukana Ruotsiin, jossa alkaa kasvattaa menestyksekkäästi ravihevosia.

2009 – Vähemmistövaltuutettu syyttää koululaitosta vähemmistöjä syrjiväksi. Ruotsinopettaja joutuu burnout-lomalle, jolta hän ei palaa enää töihin. Sijainen antaa oppilashuoltotyöryhmän pyynnöstä Valdelle ruotsista kuutosen, jotta Valde pääsisi haluamalleen linjalle amikseen. Kun ammattikoulua on käyty viikko, Valde lähtee isänsä kanssa Ruotsiin, jossa alkaa kasvattaa menestyksekkäästi ravihevosia.


8. Tilanne: Koulukaverit huutelevat viidesluokkalaista Tommia homoksi ja sanovat, että hän on gay.

1970 – Tommi salaa homoseksuaalisuutensa ja välttyy hiviltä ollessaan parikymppinen. Aikuisena Tommi liittyy MSC-Finland-nimiseen nahkamiesten järjestöön, ja hänestä tulee tietoinen taistelijahomo. Tommi rakastuu Janneen ja elää elämänsä onnellisena loppuun asti.

2009 – Tommi tuntee galtsun kautta Nellin, joka on lesbo ja joka lohduttaa häntä vertaistuen osoitukseksi. Yhdessä he menevät koulukuraattorille, joka on feministi ja keskittyy vain Nellin tilanteeseen. Tommi syrjäytyy mutta liittyy Setaan, jossa hänelle opetetaan sateenkaariperheistä ja kerrotaan, että kaikki ovat samanlaisia ja tasa-arvoisia. Tommi lukee Helsingin Sanomia, omaksuu heteroseksuaalisen elämäntavan ja hankkii Nellin kanssa Muumi-mukimenetelmällä lapsen. Vanhana Tommi haaveilee pikkupojista ja pohtii, minkälaista olisi ollut elämä homona.


9. Tilanne: Kaksitoistavuotias Aleksi rakentelee koottavia lentokoneiden pienoismalleja.

1970 – Aleksi leikkii kokoamillaan lentokoneiden pienoismalleilla, ja ne ovat hänen tärkeintä omaisuuttaan.

2009 – Aleksi leikkii kokoamillaan lentokoneiden pienoismalleilla yhdessä Ahmedin ja Azizin kanssa. Aleksin äidin perhetuttu Malla on tiedostava opiskelija poliisikoulusta. Käydessään Aleksin kotona kylässä hän kertoo Aleksin äidille, että lentämisfantasiat saattavat merkitä orastavaa taipumusta fundamentalismiin ja terroriin. Mallan tekemän ilmiannon jälkeen Aleksilta, Ahmedilta ja Azizilta evätään viisumi Yhdysvaltoihin, ja Disneylandin-matka peruuntuu. Myös Mehukatti-juomat takavarikoidaan kotimaankoneissa.


10. Tilanne: ekaluokkalainen Sohvi kaatuu koulun pihalla, naarmuttaa polvensa ja jää itkemään. Välituntia valvova opettaja Antti huomaa asian ja menee lohduttamaan itkevää Sohvia puhaltamalla naarmuun ja kantamalla Sohvin luokkaan.

1970 – Minuutin kuluttua Sohvi on unohtanut kipeän polven ja pitää Antti-opettajaa maailman parhaana, kilteimpänä ja mukavimpana opettajana. Isona Sohvista tulee ortopedian erikoissairaanhoitaja.

2009 – Sohvin äiti näkee tapahtuman. Keskusteltuaan luokan muiden lasten vanhempien kanssa ja kuultuaan Antin tehneen moista ennenkin äiti päättää nostaa jutun opettajasta, joka käyttää hyväkseen oppilaitaan. Antin tuomitsemiseen ei riitä näyttöä ja Antti vapautetaan kaikista syytteistä kaikissa oikeusasteissa. Televisiossa esiintyy lasten seksuaalista ahdistelua tutkinut psykologi, joka kertoo vain yhden prosentin todellisista tapauksista tulevan esille ja valittaa sitä, kuinka vaikeaa on selvissäkään tapauksissa saada tuomiota aikaan. Pikkujouluista palaava vanhempienyhdistyksen miesjoukko pahoinpitelee Antin. Antti ei saa mitään töitä mistään ja hänen vaimonsa ottaa hänestä eron. Antti päättää elämänsä istumalla junanraiteille. Kahdeksantoista vuotta myöhemmin 25-vuotias Sohvi käy vieläkin terapiassa, ja hoitavan psykologin mukaan menee vielä vuosia, ennen kuin Sohvista tulee työkykyinen.


11. Tilanne: Seitsemäntoistavuotias Jasper ja viisitoistavuotias Minni harjoittavat seksiä festareilla kokeillakseen, miltä se tuntuu.

1970 – Jasper ja Minni rakastuvat toisiinsa ja ovat onnellisia.

2009 – Heidän vieressään nukkumista teeskentelevä Pia kuulee kaiken ja kertoo asiasta Minnin äidille, joka kysyy poliisilta, saako niin tehdä. Virallinen syyttäjä nostaa Jasperia vastaan syytteen, sillä kuudentoista vuoden ikäraja ylittyi. Jasper tuomitaan ehdolliseen vankeuteen ja vahingonkorvaukseen lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Vankeus muuttuu ehdottomaksi Jasperin näpistettyä kortsupaketin kioskista. Myöhemmin hänestä tulee ammattimainen työtön, sillä rikosrekisteri ja laki lasten kanssa työskentelevien rikostaustan selvittämisestä estävät Jasperin sijoittumisen opettajaksi, hänen toiveammattiinsa. Asia tulee lehteen, ja kristilliset, perussuomalaiset, Sdp ja Vasemmistoliitto tekevät hallitukselle välikysymyksen lapsen oikeusturvasta. Kokoomus, keskusta ja Rkp huutavat kitapurjeet lepattaen, että asian hyväksi tehdään kaikki mahdollinen. Vihreä oikeusministeri aloittaa ”Muna pois pikkupojilta” -hankkeen, joka sisällytetään yleiseen naisrauha-aloitteeseen sekä EU:n velvoittavaa hoitoa edistävään kemiallisen kastraation puitesopimukseen, jota varten Suomeen saatiin kemikaalivirasto.


12. Tilanne: Tokaluokkalainen Lauri lausuu tunnilla erään n-kirjaimella alkavan sanan, jonka voidaan tulkita viittaavan erääseen afrikkalaisperäiseen kansanryhmään.

1970 – Kukaan ei kiinnitä asiaan huomiota, sillä sana kuuluu suomen kieleen. Opettaja arvioi vain sitä, tavaavatko lapset sanan oikein, sillä se löytyy myös aapiskirjasta.

2009 – Kouluhallituksen paikalla ollut tarkastaja kuulee sanan. Koska Lauri ei ole nuoren ikänsä vuoksi rikosoikeudellisesti vastuullinen, tutkinta kohdistetaan hänen opettajaansa, joka sallii moisen tapahtua. Valtakunnansyyttäjä antaa opettajaa vastaan syytemääräyksen kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Opettaja tuomitaan sakkoon ja irtisanotaan virastaan. Tuomio kovenee ylemmissä oikeusasteissa ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin hylkää opettajan valituksen.


13. Tilanne: Koulun keittäjä tekee lihapullia sika-nautajauhelihasta ja tarjoaa ne lounaaksi lapsille.

1970 – Lapset syövät, pyytävät lisää ja sanovat, että keittäjä tekee maailman parasta ruokaa.

2009 – Asia lipsahtaa vanhempienillassa koulun rehtorilta hänen kehaistessaan, kuinka tyytyväisiä oppilaat ovat koulun ruokaan. Eräät vanhemmat kauhistuvat ja tekevät kantelun kaupungin opetuslautakunnalle. Selviää, että liha oli väärin teurastettua. Vihreät vaativat siirtymistä lihattomaan kouluruokaan. Jatkossa pääruokana tarjoillaan kasviskiusausta ja halal-lihaa, jonka arvellaan sopivan kaikille. Monet lapset jättävät syömättä ja menevät Mäkkiin. Ylipainoisuus ja sokeritauti lisääntyvät hiilihydraattipitoisen ja rasvaisen ruoan takia.


14. Tilanne: Yläasteen liikunnanopettaja käy tunnin jälkeen oppilaiden pukuhuoneessa valvomassa, että kaikki kävisivät suihkussa.

1970 – Kaikki käyvät suihkussa ja tuoksuvat seuraavalla tunnilla hyvältä. Ketään ei kiusata, mikä on opettajan paikallaolon päätarkoituskin.

2009 – Talkkari päättelee liikunnanopettajan olevan pedofiili; miksi hän muuten kurkistelisi poikien pesulaan? Opettaja pelästyy yleisten pedofiilivainojen vuoksi, lopettaa suihkuvuorojen valvomisen ja menee kahville. Muita pienikokoisempi Lasse alkaa myöhästellä liikuntatunnin jälkeiseltä oppitunnilta. Kerran hän liukastuu suihkussa, lyö päänsä lattiaan ja kuolee aivoverenvuotoon. Tutkimuksissa pukuhuoneen seinänraosta paljastuu kuitukaapelin pää, jonka toinen pää löytyy talkkarin asunnosta. Talkkari pidätetään lapsipornon kuvaamisesta, mutta hän puolustautuu sanoen suorittaneensa yksityistä turvallisuusvalvontaa. Rikostutkinnassa avustanut talkkari vapautetaan epäilyistä, kun tallenteilta löytyy kohta, josta näkyy, että muut pojat kamppasivat Lassen hengiltä.


15. Tilanne: Joonas lukee englanninkielistä Emmanuelle-kirjaa salaa englannintunnilla mutta on jättänyt englannin kielen oppikirjakappaleen kääntämättä.

1970 – Opettaja Andrew katsoo asiaa läpi sormien, sillä onhan toki parempi, että teinit lukevat sellaista, mikä heitä kiinnostaa. Joonas oppii englantia, lähtee vaihto-oppilaaksi, saa enkusta ällän ja pääsee opiskelemaan englantilaista filologiaa yliopistoon.

2009 – Opettaja Liisa pitää Joonasta epä-älyllisenä muttei kehtaa takavarikoida Joonaksen pornokirjaa. Hän määrää Joonaksen kääntämään seuraavaksi kerraksi kappaleen, joka kertoo tyttöjen nypläyskerhosta. Liisa antaa Joonaksen ylioppilasaineesta huonot pisteet, eikä arvosana nouse ylioppilastutkintolautakunnassa, koska kaikkea ei lueta. Joonas saa englannista b:n mutta päätyy Teknilliseen korkeakouluun, jossa hän vihaa humanisteja pitäen heitä tyhminä.


16. Tilanne: Neljäsluokkalainen Jaakko lukee Tintin sarjakuvaa ja löytää sieltä kapteeni Haddockin kirouksia, joita hän soveltaa kouluaineeseensa.

1970 – Opettaja Rauno kiittää Jaakkoa luovuudesta ja pitää häntä rempseänä luokan ilopillerinä.

2009 – Opettaja Eeva takavarikoi Jaakon aineen eikä palauta sitä vaan pitää puhuttelun Jaakolle ja hänen vanhemmilleen. Eeva ottaa yhteyttä kirjastolaitokseen, kustantamoon, Suomen Kustannusyhdistykseen ja elokuvatarkastamoon sekä lähettää valokopion Jaakon kouluaineesta tasa-arvovaltuutetulle ja vähemmistövaltuutetulle. Tintin sarjakuvat ja piirretyt elokuvat kielletään rasistisina ja lapsille haitallisina yhteistyössä lastensuojelujärjestöjen kanssa. Televisiokanavat velvoitetaan varustamaan Aku Ankka -piirrosfilmit ”K-18”-merkinnällä.


17. Tilanne: Pasi (13 v.) kiipeää eduskuntatalon katolle ja pudottaa pyöreästä kattoikkunasta pommin istuntosaliin.

1970 – Kaikki täysistunnossa olleet kuolevat. Ihmiset ovat sanattomia. Tapauksesta tulee maailmanuutinen seuraaviksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi.

2009 – Kansalaiset huokaisevat helpotuksesta ja kiittävät Pasia.


18. Tilanne: Suomalainen everstiluutnantti Martti lentää Eurofighterilla päin Brysselissä olevaa europarlamenttirakennusta Naton rauhankumppanuuteen liittyvien sotaharjoitusten aikana.

1970 – Näin on vain elokuvissa, sillä vielä ei ole rauhankumppanuutta.

2029 – Kaikki tämän tapausselosteen lapset ovat varttuneet aikuisiksi ja vaativat eroa Euroopan unionista kysyen, minne heidän vanhempansa takavarikoivat vapauden, järjen ja oikeuden. Martti julistetaan kansallissankariksi, ja hänelle pystytetään patsas Musiikkitalon eteen.

Uhkaavia uutisia

Terroristijärjestön täytyy luonnollisesti uhkailla muuta maailmaa väkivallalla ollakseen uskottavasti terroristijärjestö. Niinpä al-Qaida vaatii Saksaa vetäytymään Afganistanin rauhanturvatehtävistä. Ajoittamalla uhkauksensa ensi sunnuntaina pidettävien parlamenttivaalien alle al-Qaida aikoo ilmeisesti äänestää.

On virhe kuvitella, että terroristien toiminta olisi laantumassa länsimaissa. Asiaa pitää esillä myös kahden viikon takainen uutinen Britanniasta, jossa tuomittiin kolme muslimiterroristia aikeesta räjäyttää seitsemän matkustajakonetta Atlantin yllä. On erittäin todennäköistä, että terroristit eivät piileskele vain jossakin Pakistanin rajaseuduilla vaan nimenomaan Suomen kaltaisissa rauhallisissa valtioissa, joissa he voivat oleskella vaikka loistohotelleissa kenenkään huomaamatta.

Myös Yhdysvaltain viimeviikkoinen päätös luopua tutka-asemien ja ohjuspuolustuksen suunnittelusta Puolaan ja Tshekkehin liittyy arabimaiden Euroopalle aiheuttamaan uhkaan. Virallisen selityksen mukaan Yhdysvaltain tutka-asemilla oli määrä valvoa Iranin ohjuksia, mutta hankkeella olisi luotu suoja Venäjääkin vastaan. Koska Yhdysvalloissa on nyt presidenttinä O*ama, maa päätti luopua suunnitelmastaan ja korvaa järjestelmän laivoihin sijoitettavilla ohjusasemilla.

Venäjällä ilmeisesti tunnetaan fysiologi Ivan Pavlovin ehdollistumiskokeet hyvin. Pavlovin mukaan palkinnon pitää seurata suoritusta heti, jotta psykologista ehdollistumista tapahtuisi. Niinpä Venäjän vastaus tuli nopeasti kuin Postipankin asuntoluottopäätös, ja maa ilmoitti jo seuraavana päivänä luopuvansa omien Iskander-ohjustensa sijoittamisesta entisen Preussin alueella sijaitsevaan Kaliningradiin.

Tällainen vastalahjojen jako näyttää tietysti lapselliselta, mutta sillä on syvällistä diplomaattista merkitystä. Yhdysvallat hakee Venäjää avuksi taistelussa terrorismia ja Lähi-idän ydinenergiahankkeita vastaan. Suomalaisella Alexander Stubbilla ei pitäisi kuitenkaan olla syytä kiittää Yhdysvaltojen päätöstä siitä, että se muka lisää Itämerellä ”vakautta”. Todellisuudessa USA:n vetäytyminen oli voitto Venäjän kovan linjan poliitikoille.

Totuus on, että Yhdysvaltain läsnäolon heikentyessä Venäjän vaikutusvalta alueella kasvaa. Asiassa kärsii silloin muiden muassa Suomi. Myös Naton uskottavuus vähenee, jos Yhdysvallat ei kompensoi turvallisuustakeiden menetystä riittävästi.

Venäjä on jo nyt työntänyt etuvartionsa Eurooppaan laajan siirtolaisuuden muodossa ja pyrkii valvomaan ja laajentamaan etujaan Euroopan alueella. Karjalan tutka-asemat ja ohjukset jäävät Yhdysvaltojen päätöksestä riippumatta paikoilleen, ja niitä ehkä vahvistetaankin. Rapakon takana on jälleen presidenttinä juuri sellainen Jimmy Carter, joka heikentää Yhdysvaltain maailmanpoliisin roolia, ja maailma ajautuu vähä vähältä entistäkin kaoottisempaan tilaan.

Auto murha-aseena

Ei ehtinyt kulua kuin viikko, kun edellisen onnettomuusviikonlopun tragedia toistui, ja muuan 19-vuotias ajoi kuolonkolarin keskisuomalaisella maantiellä ”yrityksenään saada auto lentämään mäennyppylältä”. Ja lensihän se: rajun ylinopeuden tuloksena päin puuta, jolloin yksi sai surmansa ja toinen kuoli myöhemmin sairaalassa.

Luonto hoitaa, sanotaan. Onnetonta kuitenkin on, että siinä sivussa menee usein joiltain syyttömiltäkin terveys tai henki. Monet varmaan paheksuvat moralismiani, mutta palautetaanpa mieleen, mikä oli viikon takaisen kirjoitukseni ydin: vauhtihulluus juontaa juurensa niin sanotusta autourheilusta, televisiokanavien hehkuttamasta kaahailusta ja mallioppimisesta.

Entä mitkä olivat tämänkertaisen tapauksen taustat? Yllätys, yllätys, lehtitietojen mukaan toinen kuolonuhreista oli ”moninkertaisen rallin maailmanmestarin Tommi Mäkisen veljenpoika”, joka olisi pikapuoliin aloittanut yhteistyön ”ex-rallitähti Harri Rovanperän kanssa”.

Joskus luonto myös kostaa. Turma-auto oli muuten uudehko Honda Type-R. Kaahari saa nimen, kun mallimerkinnän loppuun lisätään tietty kirjain.

Onnetonta on, että lainsäätäjä ei aio palauttaa untuvikkokuskeille tarkoitettua kahdeksankympin lätkää voimaan. Sen arvellaan tuottavan maanteille jonoja ja riskiohituksia. Vuonna 2000 tehty Liikenneturvan tutkimus kuitenkin kertoo, että 18–20 vuotiaiden kolarit ja henkilövahingot lisääntyivät 43 prosenttia teillä, joilla on satasen rajoitus, kun kahdeksankympin lätkästä luovuttiin.

Jos taas tierajoitus oli kahdeksankymppiä, onnettomuuksien määrä kasvoi vain yhden prosentin eli pysyi käytännössä ennallaan. Sadan tai 120 kilometrin tuntinopeusalueilla tieltä suistumisonnettomuuksien määrä kasvoi 55 prosenttia ja kaarteissa sattuneiden ulosajojen määrä 133 prosenttia. Lisäys on tilastollisesti erittäin merkittävä verrattaessa määriä kokeneiden kuskien tilanteeseen, joten harjoittelunopeudeksi satasen nopeus on yksiselitteisesti liian suuri. Tutkimus puolestaan on luotettava, sillä se perustuu kolme vuotta kestäneeseen seurantaan sekä ennen että jälkeen 80 nopeusrajoituksen poistamisen.

Kahdeksankympin lätkä oli käytössä vuosina 1972–1996, ja rajoituksen noudattamista tehosti se, että jos ajokortin saanut ajoi yli 80 kilometriä tunnissa ensimmäisen ajovuoden aikana, ajokortti pantiin kuivumaan ja kuski passitettiin takaisin autokouluun. Uudessa, vuoden 1996 jälkeen voimaan tulleessa järjestelmässä ensimmäisestä liikennerikkomuksesta saa pelkän varoituskirjeen ja toisesta kurmotetaan vain viranomaisen puhuttelulla. Tämä on osa Euroopan unionin mukaista tieliikennenormien yhdenmukaistamista. Samalla se kertoo poliittisen ja viranomaisvallan kyvyttömyydestä ja haluttomuudesta lukea tutkimuksia sekä uskoa niihin. Viinat voisi takavarikoida teineiltä muutenkin, ja kaasupolkimen alle talla.

Vihreät mustavalkoisina

Kansanedustaja Janina Anderssonin mukaan sähkö tulee pistorasiasta. Samaa mieltä näyttää olevan vihreiden puheenjohtaja Anni Sinnemäki, joka naulasi ydinvoimakannakseen Uudessa Suomessa, että maahamme tarvittavien uusien ydinvoimaloiden määrä on ”nolla”.

Säätösauvojen ja polttoaineputkien suhde on kieltämättä mediaseksikäs, kun kovaa ydintä voidaan pistää ”sinne”. Siksi se kiihottaa varmasti monia. Mutta tästä myös nähdään, minkälainen tyttö meillä on työministerinä: hän vastustaa voimaloihin liittyvien uusien työpaikkojen luomista eikä peittele ”vahingoniloaan siitä, että ranskalaisen Arevan rakennustyöt Olkiluodossa maan viidennen reaktorin kanssa takkuilevat”.

Totuushan on tietysti se, että uuden voimalan vastoinkäymiset kertovat vain turvallisuusjärjestelmien toimivuudesta. Totta on myös se, että nykyiset ydinvoimalamme joudutaan poistamaan käytöstä 2030-luvulla vanhenemisen vuoksi. Koska rakentaminen kestää kymmenen vuotta ja päätöksenteko toiset kymmenen, eduskunnan pitäisi aloittaa lupien myöntäminen heti.

Jyrki Katainen on oikeassa vaatiessaan Suomeen kolmea uutta reaktoria, eikä väärässä ole Mauri Pekkarinenkaan, joka avaisi oven yhdelle. Pekkarisen vetämä raja on tosin pragmaattinen eikä periaatteellinen. Elinkeinoministeri tietää, että halukkaita rakentajia ilmaantuu vähitellen, eikä kaikista luvista ole viisasta päättää yhdellä kertaa.


Miksi Suomessa tarvitaan ydinvoimaa?

Ydinvoimapäätöstä eivät sanele kuitenkaan poliitikot vaan markkinat. Suomi on pimeä ja kylmä maa. Uusien ydinvoimaloiden tarpeesta eivät päätä kansanedustajat painaessaan sähköäänestyskoneensa nappulaa vaan kuluttajat vääntäessään kotona sähkökatkaisimista.

Mikäli nykyisestä elintasosta pidetään kiinni, eduskunnan tehtäväksi jää lyödä nuija pöytään rakentamispäätöksen puolesta. Asia on tarkalleen näin yksinkertainen. Tilanne on poliittisesti helppo, sillä maassamme ei tarvita vain ydinvoimaa vaan myös tuulivoimaa ja kotimaisilla energianlähteillä tuotettua energiaa. Päättääpä eduskunta minkä tahansa tuotantomuodon puolesta, se tekee aina oikean ratkaisun.

Maamme sähköstä kolmannes tuotetaan ydinvoimalla, kolmannes vesivoimalla ja kolmannes muilla energianlähteillä. Koska hiileen perustuvaa sähköntuotantoa ajetaan alas, ydinvoiman kokonaisosuutta täytyy lisätä.

Suomi on tuonut sähköä sekä Venäjältä, Ruotsista, Virosta että Norjasta. Siksi olisi oikein, että Suomesta voitaisiin nyt myös viedä sähköä ulkomaille. Ydinsähköä voitaisiin tuottaa reilusti yli oman tarpeen niin, että sitä riittäisi vientiin, sillä se vähentäisi suomalaisten riippuvuutta venäläisen energian tuonnista. Tällä hetkellä Suomen käyttämästä raakaöljystä noin 75 prosenttia tulee Venäjältä ja loput Pohjanmereltä. Suomi tuo myös reaktorillisen verran ydinsähköä Tshernobyl-tyyppisestä voimalasta Suomenlahden kaakkoispuolelta. Mikäli Sosnovy Borin ydinvoimala räjähtää, syytän siitä vihreitä, jotka eivät salli turvallisten ydinvoimaloiden rakentamista Suomeen.

Siemens-Arevan valmistama yksikkö on uusi BMW verrattuna vanhaan Trabantiin. Voimalat ovat teknisesti niin erilaisia, ettei niistä oikeastaan voitaisi käyttää yhteistä ydinvoimalaitoksen nimeä. Yhteistä on ainoastaan se, että ne tuottavat sähköä.


Epäluotettavat vihreät

Uusia ydinvoimaloita Suomeen rakennetaan, sanovatpa vihreät mitä tahansa. Kun Sinnemäki nyt paheksuu, että ”luvan antaminen [viidennelle ydinvoimalalle] vuonna 2002 oli virhe”, hän ei tiedä, mitä tekee. Nähdäkseni vihreiden päästäminen hallitusvastuuseen oli virhe, sillä puolue on osoittautunut täysin vastuuttomaksi ja arvaamattomaksi, aivan kuten Paavo Lipponen sanoi ”punavihreää mössöä” arvostelevassa kolumnissaan.

Vihreiden mielipiteenmuodostus onkin poliittisesti erikoislaatuista. Ympäristöpuolueella olisi poliittinen intressi kannattaa hiilidioksidia tuottavien voimaloiden korvaamista ydinvoimaloilla. Käytöstä poistettu ydinpolttoaine ei lisää säteilyriskiä nykyisestä, sillä yhteen paikkaan sijoitettuina jätteiden vaarat pysyvät pieninä. Sen sijaan uudet ydinvoimalat vähentäisivät ydinvoimaloiden toimintaan liittyviä käyttöriskejä. Ydinpolttoainetta voidaan myös varastoida vuosiksi etukäteen toisin kuin öljyä, joten se vähentää riippuvuutta toimituksista.

Ongelmana vihreiden asennoitumisessa on heidän fundamentalisminsa eli periksi antamaton periaatteellisuutensa. Poliittisissa ympyröissä fundamentalismi on vaarallista, sillä politiikan olemus on sovittelu. Vihreät, jotka teoreettisissa spekulaatioissaan kannattavat kaiken suhteellisuutta edustavaa postmodernismia, toteuttavat ympäristöasioissa äärikantoja. Toisesta suupielestään he sanovat, että sukupuolijakoa tai ihmisrotuja ei ole olemassa, mutta toisesta he laskevat liikkeelle jyrkkiä vastakkainasetteluja, joiden kautta maailma näyttää mustavalkoiselta. Toisella kädellään vihreät vaativat suvaitsevuutta ja monikulttuurisuutta, mutta toisellaan he ovat valmiita mestaamaan sananvapauden. Saman ehdottomuuden vallassa vihreät asennoituvat ydinvoimaan.

Kyseinen ideologia juontaa juurensa vihreiden historiallisesta taustasta. Puolueen riveihin on aina kuulunut vasemmistolaisperäisiä ituhippejä ja eläintensuojelijoita, eikä niin sanottu kumisaapasjalka- & risupartasiipi ole suinkaan kuollut vaan elää edelleen puolueen sisällä. Tämän seurauksena myös kylmässä lautamajassa värjöttelevä viheriä-Ville voi laittaa Linkolan ja Marxin pääteokset hetkeksi sivuun, kaivaa esiin heroiinipiikin ja sanoa: ”Vedä lämpöä neulasta, älä ydinvoimasta.”

Miksi sitten vihreät ovat hallituksessa kahden sellaisen puolueen kanssa, jotka vaativat Suomeen lisää ydinvoimaa? Vihreät halusivat hallitukseen, jotta eduskuntapaikkaa vaille jääneelle puheenjohtajalle, Tarja Cronbergille, saatiin poliittinen virka. Hallituskauden lopussa vihreät halajavat pois hallituksesta päästäkseen keräämään kannatusta oppositioasemasta. Kliffaa on, että samalla kun vihreät sanoutuvat irti kahden päähallituspuolueen energialinjauksista, ”vihreiden puheenjohtaja Sinnemäki tähtää vaalivoittoon ja hallitusvastuuseen eduskuntavaaleissa 2011”.


Ydinvoimakanta on neuvotteluvaluuttaa

Se, miksi vihreät ylipäänsä ovat hallituksessa, johtuu vain siitä, että parempaakaan apupuoluetta koalition täytteeksi ei ollut tarjolla. Mutta entä tulevaisuudessa?

Kun kokoomus voittaa seuraavat eduskuntavaalit nousten suurimmaksi puolueeksi, se todennäköisesti valitsee hallituskumppanikseen toiseksi tulevan Sdp:n. Julkisen vallan aktiivisuutta penäävän vasemmiston nousu on tyypillistä kaikille lama-ajoille. Koska keskusta todennäköisesti häviää seuraavat vaalit rahoitusskandaalin ja muun töpeksinnän vuoksi, sen on aika siirtyä oppositioon.

Kysymys kuuluu, miten kaksi suurinta puoluetta täyttävät hallituskiintiön? Jos Perussuomalaisista tulee neljänneksi suurin puolue noin 15 prosentin kannatuksella, sillä on hyvät mahdollisuudet neuvotteluasemiin ja hallitusvastuuseen. Rkp on tietenkin aina valmis apupuolue, mutta siitä ei riitä kuin rippeiksi, ja saattaakin olla, että oppositioon jäävät lopulta suomalaisen puoluekentän ideologisimmat ryhmät: keskusta, vihreät, Rkp ja kristilliset.

Mikä rooli ydinvoimalla tulee olemaan seuraavissa hallitusneuvotteluissa? Perussuomalaiset ja vihreät ovat samalla viivalla, koska molempien virallinen kanta ydinvoimaan on kielteinen. Hallituksen ovi avautuu sillä perusteella, kumpi tinkii ydinvoimakannastaan. Perussuomalaiset ovat vastustaneet ydinvoimaa suojellakseen turpeentuottajien elinkeinoa, mutta vihreät periaatteesta. Perussuomalaisten on helpompi peräytyä kannastaan, jos puolue saa vastavuoroisesti läpi omia energiantuotannollisia tai sosiaalipoliittisia ideoitaan.

Niinpä ydinvoimakanta paljastuu neuvotteluvaluutaksi. Suurilla puolueilla on painostuskeinonsa ja etujärjestönsä. Pienillä ja keskisuurilla ei ole mitään. Näin ollen kyseiset puolueet käyvät kauppaa pelkillä mielipiteillään. Ydinvoimaa koskeva kanta on juuri sellainen. Siitä todennäköisesti tingitään, kun hallituksen ovensaranoita säädetään paikoilleen.

Rohkeudesta

Monet ihmiset ovat sanoneet minua viime aikoina ”rohkeaksi”. Erään akateemisen virkahakemukseni hylännyt vihervasemmistolainen tieteenharjoittaja kiitteli minua taannoin ”rohkeudesta” kielteisessä lausunnossaan. Lukijani lähettävät minulle sähköpostia, jossa minua luonnehditaan ”rohkeaksi”. Myös aina ystävälliset sukulaiseni sanovat minua joskus ”rohkeaksi” viestittääkseen, että toiminnassani on heidän mielestään jotakin vikaa – tai että se muutoin poikkeaa siitä, mitä he pitävät sopivana. Taisipa luutnanttikin joskus armeijassa ollessani käyttää ammattisotilaiden fraasia, jolla on tietty merkitys: ”Te olette rohkea mies!”

Mistä tuo rohkeaksi määritteleminen sitten oikein johtuu? Avaimen kysymykseen muodostaa tietysti homoseksuaalisuuteni. Minua sanotaan rohkeaksi, sillä sitä kautta halutaan korostaa, että homon pitäisi pelätä leimautumista ja toisia ihmisiä. Sanojia ehkä myös hävettää puolestani, tai he ovat epävarmoja itsestään.

Rohkeaksi luonnehtimisen takana on usein jokin pelko. Pelko taas on huono lähtökohta millekään toiminnalle. Se halvaannuttaa ja tekee ihmisistä toimintakyvyttömiä. Ehkä minua sanotaan rohkeaksi myös siksi, että olen sanonut asioita, joita tyypillisen homon ei pitäisi heidän mielestään lausua: olen esimerkiksi esittänyt maahanmuuttokritiikkiä ja arvostellut feminismiä.

Rohkeaksi leimaaminen on siis pelottelua. Se on ilkeilyä, kuten kaikki hyvää tarkoittava puhe. Jos olen jonkun mielestä rohkea, niin kuinka tuo ihminen itse uskaltaa arvioida minua kyseisellä termillä? Tuskinpa muutoin kuin kumotakseen oman väitteensä ja osoittaakseen, että lausuja viskookin niskaani merivettä. Ajatukseen rohkeudesta voi sisältyä piilotajuinen toive minun hiljentämisestäni.

Muutamat tahot ovat luonnehtineet minua myös ”taistelijaksi” – mutta eivät yhtään vähemmän viattomasti kuin edelliset. Useimmat ovat tarttuneet tähän sanaan lavastaakseen minusta hyökkäävän henkilön, vaikka kyse on ollut heidän omasta hyökkäävyydestään minua kohtaan tai minun vastaamisestani siihen. Nämä tahot osaavat kyllä kääntää kaiken parhain päin! Lopuksi he ovat ihmetelleet suvaitsevuutta säteillen ja ironinen hymy suupielessään, kuinka olen selviytynyt elämässä niinkin hyvin kuin olen. Tämä selittyy tietenkin sillä, että heidän toiminnallaan ei ole ollut minuun mitään vaikutusta. Myös myötätunnonilmaisut ovat olleet pelkkää pettymystä sen johdosta, että olen kohtalaisen hyvävointinen. Tilintekoni heidän omista vääryyksistään nuo tahot ovat koettaneet kääntää johtopäätökseksi, ”ai noinko huonosti sinulla menee?”

Filosofin täytyy tietysti poiketa niin sanotusta normatiivisesta ajattelusta, joka seuraa keskiluokkaisia arvoja. Tämä ei tosin vaadi erityistä rohkeutta, sillä kyseisessä das Man -ihanteessa mikä tahansa Helsingin Sanomien, Toyota Corollojen ja turvasprinklerien todellisuudesta poikkeava ajattelutoiminta määrittyy kuin itsestään ”rohkeaksi”. Ei vaadi poikkeuksellista rohkeutta poiketa mistään. Rohkeutta ja äärimmäisiä ponnistuksia minulta vaatisi elää tuon ihanteen keskellä.

Eikö sitten itsensä alttiiksi asettaminen ole rohkeutta? Voi olla, mutta ei suinkaan siksi, että rohkeus määrittyisi rohkeudeksi suureen vaaraan asettumisen kautta. Rohkeutta itsensä alttiiksi asettaminen on vain siksi, että siitä yleensä on haittaa muttei hyötyä. Kyseessä ei ole siis vaara vaan riski, kun jokaista toisinajattelijaa viedään kuin sikaa korvasta.

Otan kuitenkin mieluummin riskin kuin vapisen pelosta. Pelkäävä ihminen elää säästöliekillä. Ja pahimmaksi uhaksi on osoittautunut se, että ajatukset pyritään hautaamaan, niitä ei oteta vastaan tai ne kaikuvat kuuroille korville.

Oma niin sanottu rohkeuteni on enemmänkin luottamusta ihmisiin, lukijoihini ja heidän järkevyyteensä. Latinalainen sananlasku sanoo, että se, joka ei luota ystäviinsä, saa hävetä enemmän kuin se, joka luottaa ja joutuu petetyksi. Tietysti myös vastaväite on totta: sellainen, joka luottaa ja tulee jymäytetyksi, kärsiikin enemmän kuin se, joka ei luota, epäilee ja on siksi varuillaan.

Minulle omasta luottamisestani toisiin ihmisiin on ollut paljon juuri tuota edellä kuvaamaani haittaa. Ihmiselle, joka on filosofi (eli sanoo asiat niin kuin niistä ajattelee), ei anneta työtä, virkaa, sijaa majatalossa eikä mitään. Ja mikäli jokin niistä sattuu olemaan, hänet suljetaan mahdollisimman nopeasti toiminnan ulkopuolelle. Minulle on tehty ”johannakorhoset” monta kertaa, mutta miehellehän saa tehdä.

Mieluummin suhtaudun kuitenkin toisiin ihmisiin luottavaisesti kuin rimpuilen heidän mielipiteidensä kakofoniassa kuin koulupoika opettajattaren rintaliiveissä. Siksi puhun suoraan. Kärsin mieluummin siitä, että luotan ihmisiin, kuin siitä, että joudun vapisemaan maailman jokaisen byrokraatin edessä. Voin siis toimia menestyksekkäästi filosofina ja poliitikkona, vaikka en olekaan sairas.

Vihaamisen kauneus

Ihmisviha on yksi tämän maailman moraalisimpia ilmiöitä. On oikein vihata asioita, jotka ovat pahoja, kuten ihmisen olemukseen sisältyvää pahuutta tai tiettyjen pahojen yksilöiden toimintaan liittyvää pahuutta. Eettisyyden lisäksi vihaaminen on myös kaunista, aivan kuten Nietzschen ajatus ”kauimmaisen rakkaudesta” muistuttaa.

Kun viha piirtää ihmisten välille etäisyyttä, se luo todellisuuteen eettis-aistillisen suhteen. Antiikin Kreikan filosofiassa etiikka ja estetiikka liittyivät yhteen. Hyvyysarvot voitiin johdella esteettisistä eli aistillisista arvoista ja kääntäen. Kauniit ihmiset olivat yleensä hyviä ja hyvät kauniita. Kauniit teot tekivät ihmisen hyväksi ja hyvät kauniiksi.

Samaan tapaan todellisuuden hyvyys ja kauneus voidaan edelleenkin johdella toisistaan. Aistilliset tuntemukset tuottavat kokemuksen hyvästä. Mitä merkitystä tällä sitten on vihaamisen kannalta?

Viha piirtää todellisuuteen ehdottoman suhteen. Se on yhtä kaunis kuin jyrkkäkin. Kauneuden elämyksen syntymiselle on tärkeää kokea ehdottomia ja periksi antamattomia kokemuksia sekä luoda ihmisten välille tinkimättömiä suhteita. Nietzscheläinen kovuus on siis jalon ja puhtaan kauneuskokemuksen ehto!

On tilanteita, joissa toiset ihmiset kieltävät jonkun yksilön täydellisesti keskuudestaan. Niitä syntyy esimerkiksi työyhteisöissä ja virantäytöissä. Päätösten takana ei ole ehkä tavanomaista arviointia tai kritiikkiä vaan häikäilemätöntä aggression ilmausta, panettelua ja puolueellista vahingontekoa. Niihin on parasta vastata kieltämällä toiset osapuolet yhtä täydellisesti omasta piiristään kuin he ovat kieltäneet itsen.

Vihaaminen tarjoaa hyvän ratkaisun epäoikeudenmukaisuuksiin, sillä se vapauttaa vahinkoa kärsineet täydelliseen piittaamattomuuteen toisesta osapuolesta: yhtä täydelliseen, millä heitä itseään on kohdeltu. Lisäksi se antaa asioihin moraalisesti siedettävän ratkaisun: jos itseä ei hyväksytä, itsen ei tarvitse myöskään sietää muita. Päätös on totaalinen, mutta se tasapainottaa tilanteen. Avoin vihaaminen vapauttaa vahinkoa kärsineet myös niistä tuskista, joita huonoon asemaan alistuminen tuottaisi. Vihaaminen on siis alisteisuudesta vapautumisen muoto ja ensi askel tiellä sovituksen hakuun eli kostoon. Ja kuten tiedetään, oikeus on pohjimmiltaan pelkkää kostoa. Oikeudenkäynnit puolestaan ovat järjestäytynyttä vihaa: rangaistuksia, tuomioita ja kostonhimoa.

Vihassa on paljon voimaa. Huikeimpiin inhimillisiin ponnistuksiin on ylletty vihan vallassa. Vihaamalla on päästy olojen oikeudenmukaistamiseen. Vihalla onkin merkillepantavan usein pystytty edistämään oikeudenmukaisuutta. Toisaalta tämä saattaa johtua ”vihaajiksi” leimaamisen yleisyydestä: melkein jokainen ihminen, joka kieltäytyy alistumasta mielivaltaan, leimataan vihaajaksi, vaikka hän olisi järjen tai jonkin muun tärkeän asian puolustaja.

Vihaamisen hienous on siinä, että se tarjoaa ongelmiin ratkaisun. Ihmiset eivät jää kärsimään toisistaan vaan pyrkivät vastenmielisistä asioista eroon. Ongelman ollessa yhteistoiminnassa itsessään he kieltävät parhaimmillaan toisensa. Syy kurjaan tilanteeseen on yleensä sen, joka syyllistyi johonkin vääryyteen. Mitä aloitti! Vastavihalla on aina moraalinen oikeutus. Esimerkiksi minä kiellän mielestäni, todellisuudestani ja koko elämästäni kaikki ne akateemiset kollegani, jotka ovat tuottaneet minulle mielivaltaisia virka- ja apurahapäätöksiä. He ovat omasta näkökulmastani kuolleita. Heillä ei ole mitään sijaa minun elämässäni. Heitä ei ole olemassa.

Vihaaminen on aina myös lopullinen ratkaisu. Viha on tie, jolta ei käännytä. Se kuljetaan loppuun asti. Se ei tarkoita, ettei voisi rakastaa muita ihmisiä. Rakkaus onkin aina sitä suurempaa ja syvempää, mitä enemmän vihaa vihollisiaan. Viha kirkastaa ja korventaa esiin rakkauteen sisältyvän voiman. Mitä enemmän vihaa, sitä väkevämpää on rakkaus – hyvien asioiden puolesta.

Kun tietää vihaavansa väärää, samalla rakastaa paremmin oikeaa. Vihaaminen on ihmisen omalletunnolle hyväksi ja lisää hyvinvointia. Kun on selvästi määritellyt vihollisen ja vihaa kohdettaan kaikin voimin, se vapauttaa kielteisiä tunteita ja tekee tilaa myönteisille. Elämällä on merkitys ja päämäärä. Siksi en ihmettele, vaikka monet ihmiset polvirukoilevat vihollisilleen nopeaa mutta tuskallista kuolemaa.

Viha on olemukseltaan pitkäkestoista, ja – kuten sanottua – se on ratkaisu. Monet ihmiset kärsivät vääryyttä ja kestävät kurjuuttaan erilaisten suvaitsevaisuusideologioiden uuvuttamina. Sen sijaan viha antaa voimaa ja terästää ihmisen. On tärkeää tehdä ratkaisuja, jotta parempaan maailmaan päästäisiin. Viha on tie hyvään itsetuntoon ja onneen: se erottaa viholliset toisistaan niin, että heidät voidaan tunnistaa vihollisiksi. Vihaaminen selkeyttää, ja se selvittää suhteita.

Tilanne filosofiassa

Saan silloin tällöin palautetta, jossa ihmetellään, miksi en ole mukana akateemisessa filosofiassa ja miksi en anna opetusta yliopistoissa. Ne, jotka ovat lukeneet teokseni Suomalaisen nykyfilosofian historia, tietävät osapuilleen vastaukset kysymyksiin. He puolestaan pahoittelevat, kuinka tukala asemani tiedeyhteisössä onkaan.

No niin. – En mielelläni tilitä itseäni tässä perimmältään muille asioille omistetussa blogissa. Omasta itsestä puhuminen koetaan narsismiksi, ja narsismi on aina luotaan työntävää. Jääköön siis sivurooliin tästä kirjoituksesta Hankamäki ja puhuttakoon filosofian yleistilanteesta.

Vaikka asemani on tietyistä tiedepoliittisista syistä ollut vuosikymmenen ajan vaikea, jopa sietämätön, filosofiallani ei ole mitään hätää. Sen sijaan monet niistä kollegoistani, jotka ovat systemaattisesti ja kaikkia keinoja käyttäen estäneet pääsyni virkoihin tai edes sivutoimisen tuntiopettajan rooliin, ovat kaulaansa myöten pulassa.

Miksi sitten heidän tiedekäsityksensä ja uskottavuutensa olisi tuolla tavoin katastrofin partaalla? Vastaus löytyy erään toisen, minulle usein esitetyn kysymyksen kautta: Minkä tähden viroissa olevat filosofit eivät puhu ajankohtaisista ja tärkeistä asiakysymyksistä mitään – eivät maahanmuutosta, kansallisesta edusta, kansainvälistymisen ongelmallisuudesta, suomen kielen ja kulttuurin asemasta, sensuurista tai sananvapaudesta? Heidän hyvä palkkansa ja sen mukainen hyvinvointinsa – paikoin jopa ulospäin näkyvä yltäkylläisyytensä – eivät voine olla (ainoita) syitä.

En tiedä vastausta tähän kysymykseen, mutta eräs 21-vuotias opiskelija sanoi, että yliopistojen filosofinvirkoihin on nimitetty filosofiattomimpia henkilöitä, joita planeetaltamme löytyy.


Sofistien elämänsisältö

Muutamat minua lähestyneet ovat panneet merkille, että en kirjoita tässä blogissani kovin usein filosofian tapahtumista vaan enemmänkin politiikasta. Pitää paikkaansa. Filosofiaa olen kirjaillut etupäässä kirjoihini, vaikka vaikuttaahan filosofia tietysti kaikkeen, mitä teen ja miten teen.

Se, miksi olen kommentoinut filosofien keskinäisiä kähinöitä niin harvoin, johtuu tosiasiasta, että akateemisessa filosofiassa ei tapahdu juuri mitään. Ainoa elonmerkki filosofian laitoksilla on se, kun virassa oleva professori jää eläkkeelle, kuolee tai muulla tavoin vaihtuu.

Sekä käytännöllisen filosofian professori Timo Airaksinen että teoreettisen filosofian professori Ilkka Niiniluoto jäävät lähiaikoina eläkkeelle, elleivät he ole minun huomaamattani jääneet jo. Virkojen täyttäminen on tietysti aloitettu hyvissä ajoin.

Ulkomaisissa huippuyliopistoissa professorinvirat täytetään niin, että ensin katsotaan valmiiksi sopiva henkilö, ja sitten hänet ostetaan riihikuivalla rahalla yliopistoon tarjoamalla esimerkiksi miljoona dollaria vuosipalkkaa. Tieteellisen pätevyyden arvioiminen koetaan muodollisuudeksi, joka hoidetaan lähettämällä julkaisut sopiville asiantuntijoille leimattaviksi. Ikävä viranomaismenettely siis ohitetaan, kuten jokaisen kunnon työpaikan täytössä.

Sen sijaan Suomen yliopistoissa virkaan voi päätyä vaikka kuinka kelvoton, opetus- ja ihmissuhdetaidoton henkilö. Avointa asiantuntija- ja hakemusmenettelyä sovellettaessa hakijoiden julkaisut lähetetään summamutikassa toiselle puolelle maapalloa arvioitaviksi, tiedekunta sorvaa tuloksesta keskiarvon ja asettaa ykköstilalle päätyneen ehdolle virkaan. Asiantuntijat, joilla on käytännöllinen ratkaisijan rooli, eivät yleensä tapaa hakijoita henkilökohtaisesti. Sitä paitsi asiantuntijat valitaan yleensä puolueellisesti ja tarkoitushakuisesti. Hullua siis tämäkin, ja kauhistus jokaiselle henkilöstövalinnan ammattilaiselle.

Eräs mahdollisuus täyttää virka on kutsumismenettely. Se puolestaan avaa vapaan näkymän nimitysprosessin mielivaltaiseen peliin. Jos virat täytetään entis(t)en professori(e)n aloitteesta kutsumalla – eikä julkisia tehtäviä voida niin muodoin enää hakea – emme elä demokratiassa. Kutsumismenettelyä voidaan puoltaa samoilla perusteilla kuin pimeää vaalirahoitusta: se on rehellistä omassa vilpillisyydessään!

Suomessa professorinvirkoihin nimitetään yleensä

1) istuvan professorin oppilas,
2) merkittävän tieteenharjoittajan sukulainen (ilman tieteellistä perustetta),
3) ystävä (jolla tarkoitan jotakuta edeltäjän kanssa samaa mieltä olevaa),
4) vihervasemmistolainen feministi tai postmodernisti,
5) edellisen vastakohta eli äärianalyyttinen systeemiteoreetikko ja millimetritutkija,
6) Suomen Akatemian rahoittama kansainvälinen pullasorsa tai
7) joku muu harhalaukaus.

Esimerkiksi Tampereen yliopiston filosofian professorin virka täytettiin kymmenen vuotta sitten kutsumismenettelyllä kohtia 1 ja 3 soveltaen. Valittu henkilö istuu virassa seuraavat parikymmentä vuotta. Jyväskylän yliopiston filosofian professoriksi puolestaan nimitettiin korkeakoulun entisen rehtorin tyttärenpoika kohdan 2 mukaisesti, kunnes hän uudisti virkahakemuksen toisaalla ja palasi väittelykaupunkiinsa Turkuun. Hänen veljensä hallitsee Åbo Akademin filosofian oppituolia...

Kuten jo alussa mainitsin, minä en tiedä, keitä Helsingin yliopiston filosofian professorin viroissa tällä hetkellä istuu, sillä en ole kuullut heistä mitään. Pikkuprofessuurit ja muut beibisitterien virat on varmaan täytetty edeltäjien kellokkailla. Sen sijaan Ison Antin ja Rannanjärven – Airaksisen ja Niiniluodon – väistyessä alkaa pesänjako. Hekin voivat tosin istua viroissaan vielä pitkään kaikkien kynnelle kykenevien kiusaksi ja hakea pari, kolme kertaa jatkoaikaa, mikä olisi omalta kannaltani vain mukavaa, kun en voi itse virkoja kuitenkaan hakea. Mutta saisin katsella tehtäviin kärkkyvien kärsimyksiä heidän kiemurrellessaan kiusaantuneina kuin madot koukussa. (Tiedän kyllä, keiden hihat odottaessa palavat.)


Miksi en voi hakea virkoja?

Akateemisen virkatoiminnan koko idea on ansiolähteiden pidättämisessä itselle ja omille oppilaille: siis samalle tiedepoliittiselle puolueelle. Kyse on filosofian edustuskiistasta yliopistossa. Paradigman jatkumisen takaa se, että virkaistuimelle nostetaan sopiva nuorempi tieteenharjoittaja seuraaviksi 20–30 vuodeksi.

Koska jokainen haluaa asua Helsingissä, Helsingin virat muodostavat eräänlaisen poikkeuksen. Ne täytetäänkin yleensä provinssiin lähetetyillä maaseutuyliopistojen professoreilla, jotka ovat ensin tuskailleet rangaistussiirtoloiksi kokemissaan yliopistoissa 5–10 vuotta palatakseen lopulta Helsinkiin (josta he ovat tietysti lähtöisin) ja saadakseen absoluuttisen vallan. Mitään suurta kiistaa virantäytöistä tuskin tulee, sillä kaikki tarjolla olevat ehdokkaat ovat keskenään samanlaisia, ja siksi on yhdentekevää, kuka monista samanlaisista virkaan nimitetään.

Viranomaisfilosofian latistuminen on sääli, sillä filosofiasta väitteleminen on edelleen yliopistomaailman Mount Everest; se ei vaadi pelkkää työtä ja keskittymistä vaan myös vihkiytymistä, omistautumista ja oivallusta siitä, mitä tiede ylipäänsä on. Lisäksi pitäisi vaatia luonnetta, persoonaa ja itsenäistä näkemystä, jotka subjektikammoinen byrokratia haluaa tosin kieltää.

Miksi en sitten itse hae kerrassaan mitään virkaa, vaikka vaikutan kenties tyytymättömältä tilanteeseen? Tämä johtuu siitä, että mikäli osoittautuisin riittävästi tai suorastaan paljon julkaisseeksi ollakseni pätevä virkaan, nimitysruljanssin asiantuntijahenkilöt kiljuisivat, että laatu ei riitä tai että kirjoitukset on julkaistu on väärällä kielellä (eli suomeksi, mitä pidetään pahimpana rikoksena). Ja jos olisin julkaissut vähän, he sanoisivat, että laatu riittää kyllä, mutta tutkimusta on määrällisesti liian vähän!

Mikäli taas kyse on opetustaidosta, sekin voitaisiin kääntää kuin kaleidoskoopissa päälaelleen. Jos puhe on sujuvaa, se on asiantuntijoiden mielestä populistista. Ja jos opetus on tiukan perusteltua ja tieteellistä, valitetaan luennon takeltelevuudesta. Lyhyesti sanoen: nimitysmenettelyissä ansiot voidaan kääntää epämeriiteiksi ja epämeriitit ansioiksi, kun vain tahtoa riittää.


Hyysäreille Hesari-virka yliopistoon

Eräs tuttavani kysyi minulta, miksi en hae Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumissa täytettäväksi julistettua yhteiskuntatutkimuksen professorinvirkaa, joka kuulemma sopisi minulle kuin nakutettu. Kuten tästä virantäyttösuunnitelmasta näkyy, Helsingin yliopisto on todellakin laittanut erillisyksikköönsä sijoitetun, Jane ja Aatos Erkon lahjoitusrahoilla perustetun, viran auki. Kiintoisa on virantäyttösuunnitelman kohta 3, jossa sanotaan, ettei virkaa ”julisteta haettavaksi” vaan se on ”tarkoitus täyttää kutsusta”, eli kiinnostuneet voivat ”ilmoittautua” virkaan. Tämä jättää tietysti kollegiumin johtajan ja johtokunnan sumplittavaksi sen, kuka virkaan päätyy.

Keljua on sekin, että virka on laitettu kansainväliseen hakuun, jolloin siihen voidaan nimittää joku ulkomailta tuleva monikulttuurisuuden ja maahanmuuton lähetyssaarnaaja. Mikäli tämä visio ei pääse toteutumaan, tehtävään nimitettäneen niin sanottu varttunut tieteenharjoittaja eli 1970-lukulainen vihervasemmistolainen politrukki, joka on peruskatsomukseltaan todennäköisesti myös feministi.

Minusta on totaalisen väärin, että ”ulkomaalainen sekä Suomen kansalainen, joka ei ole syntyperäinen, voidaan nimittää virkaan sen estämättä, että hän ei ole osoittanut säädettyä suomen tai ruotsin kielen taitoa” (KelpA 18 §). Miten helvetissä kukaan kielipuolipotilas olisi kompetentti sanomaan Suomessa tärkeistä yhteiskunnallisista kysymyksistä mitään?

Sen, että muiden muassa Hankamäen ei kannata edes tähyillä virkaan, takaa ikävä tosiasia: tämänkin portin vartijaksi on pantu Jaakko Hintikan lempilapsi ja analyyttisen systeemifilosofian kummipoika Sami Pihlström, jonka pitäisi hoitaa lahjaksi saamaansa filosofian professuuria Jyväskylän yliopistossa, mutta kunnianhimo ohjaa häntä polttamaan peppuaan myös Tutkijakollegiumin johtajan pallilla.

Kiintoisa on myös valtiotieteellisen tiedekunnan auki julistama tieto- ja viestintäteknologian sosiaalipsykologian professorin virka. Tehtävään nimitettävän nobodyn toimenkuvaan kuuluu tarjota Ritva Viljaselle ja Tuija Braxille tieteellisluonteiset perustelut, miten nettisensuuria voidaan lisätä ja kehittää kavallusten ja ilmiantonappien sairasta yhteiskuntaa.

Tilanne on siis se, etten voi hakea myöskään filosofian lähipiirissä olevia tehtäviä, sillä ovella on aina vastassa joku sellainen, kuten nyt esimerkiksi tämä minua vuosia nuorempi Pinko-Pihlström, joka haukkui kirjani Työttömän kuolema (2005) Tieteessä tapahtuu -lehdessä 7/2005 ja jolle tietysti myös vastasin yhtä säästelemättömästi. Tärkeintä näyttää olevan, että kun ei vaivaudu sanomaan mistään mitään, niin saa viran sekä rahaa: hyötysuhde on tällöin työmäärään nähden korkea.

Yliopistopolitiikan mädännäisyydestä

Yleisradion tuoreen jutun mukaan työ- ja elinkeinoministeriö aikoo antaa eduskunnalle tänä syksynä lakiehdotuksen, jonka mukaan työttömät voisivat jatkaa keskeytyneitä opintojaan tai opiskella uuteen ammattiin menettämättä työttömyysetuuksiaan. Koulutuksen pitää olla kuitenkin ammattiin tähtäävää, suunnitelma on tehtävä yhdessä työviranomaisen kanssa, ja tukea voisi saada korkeintaan 24 kuukaudeksi. Erona entiseen on, että opintoja voisi suorittaa ihan oikeissa oppilaitoksissa eikä vain työviranomaisten mitättömillä kursseilla.

Kuten jo kirjassani Työttömän kuolema (2005) totesin, opiskelun ja työelämän suurena ongelmana on pitkään ollut se, että opiskelun estävä työttömyysetuusjärjestelmä ohjaa pelkkään passivoitumiseen ja on yksilöiden ja yhteiskunnan kannalta täysin tuhoisa. Kyseiseen malliin on päädytty työnantajien ja ammattijärjestöjen uppiniskaisuuden tuloksena, kun työttömyys on mielletty kiristyskeinoksi työn hinnan määrittämisessä, eikä opiskelua ole haluttu suoda työttömänä lorvailun vaihtoehdoksi.

Oman näkemykseni mukaan opiskelusta pitäisi tehdä työttömyysaikoina suorastaan velvollisuus eikä rangaista itsensä kehittämiseen tähtääviä ihmisiä pakottamalla heitä tulemaan toimeen työttömän etuuksia heikommalla opintotuella. Ratkaisuksi ehdotin perustulojärjestelmää, joka tasapainottaisi opiskelijoiden ja työttömien aseman.

Liekö kirjani sanoma mennyt perille, sillä lykkäsin yhden niteen työministerille viime toukokuun radiokeskustelussa? Asiassa edetään parempaan suuntaan, mutta uuteenkin malliin liittyy pulmia. Käytännössä se johtaisi siihen, että yliopistoihin kasautuisi kahden kerroksen väkeä.

Pääsykokeissa valitut päätoimiset opiskelijat, joita muutamiin oppiaineisiin valitaan vain tusinan verran, saisivat valtion opintolainaa ja opintorahaa. Samoja aineita opiskelee huomattavasti suurempi joukko avoimessa yliopistossa. Uuden mallin mukaan he voisivat rahoittaa opintonsa opintotukea paremmalla työttömyysetuudella ja toimeentulotuella. Tämä olisi väärin, ja parhaalla panoksella pitäisi tukea varsinaisia opiskelijoita, jotta opinnot eivät pääsisi ensinkään katkeamaan. Ongelma ei siis poistu, ennen kuin työttömien ja opiskelijoiden taloudellisen aseman keinotekoinen erottelu poistetaan perustulojärjestelmällä.


Lahjoja lahjattomille

Yliopistouudistuksen astuessa voimaan vuoden 2010 alussa Suomessa siirrytään sivistysyliopistoista yritysyliopistoihin. Uudistus on saanut kaikenlaista mahdollista kritiikkiä: yhdistymiset ovat keinotekoisia, rikkovat tieteenalarajat ja vahingoittavat ihmissuhteita – uusi palkkausjärjestelmä on hiostava ja tuhoaa vapaan tieteen – säätiöittäminen ja lahjoitusten keruu avaavat tien ostoksille yliopistoihin ja lopettavat tieteen puolueettomuuden – ja niin edelleen. Olen kriitikoiden kanssa lähes kaikesta samaa mieltä.

Tänään uutiset kertoivat, että yliopistot alkavat kerätä rahaa entisiltä opiskelijoiltaan! Uuden käytännön mukaan niillä on ensi vuosi aikaa hankkia vähintään miljoona euroa yksityistä rahaa pääomiinsa, jotta ne saisivat valtiolta 2,5-kertaisen vastaantulon.

Tämän merkiksi muutamat valmistuneet maisterit ja muut alumnukset ovat saaneet entisiltä opinahjoiltaan kerjuukirjeitä, joissa toivotaan almuja alma materille. NHL-kiekkoilijat, kaljamiljonäärit ja pörssikeinottelijat voivat ehkä ostaa lahjoituksillaan kunniatohtorin arvon. Mutta arvatkaapa, paljonko itse lahjoitan niille kahdellekin yliopistolle, joista olen valmistunut mutta jotka eivät koskaan tukeneet tieteellisiä opintojani ja tekemääni tutkimusta punaisella puupennillä saati viroilla?

Kun yliopisto nyt lähestyy taloudellisessa ahdingossa olevia akateemisia hattu kourassa, siinä ainoastaan parodia paranee. On myös järjetöntä kerätä varoja yrityksiltä ja kansalaisilta suorina lahjoituksina, kun samat varat voitaisiin periä tasapuolisesti veroina, jolloin tieteen puolueettomuus pysyisi yllä.


Feminismi: yliopistolaitoksen mätäpaise

Peruskysymys on, miksi tukea lainkaan sellaisia yliopistoja, joissa ei ole enää muita kuin feministejä. Esimerkiksi tämänpäiväinen uutinen, jonka mukaan vuoden tieteentekijän palkinto luovutettiin taas ”sukupuolta ja valtaa” pohtivalle naistutkijalle, on mätä klisee. Palkitsemisessa on yritetty ennakoida odotettavissa oleva arvostelu julistamalla palkinnon saaja oikein leimallisesti ”neroksi”. Palkitsijoilla on ilmeisesti ollut mielessään tiettyjen filosofien esittämä kritiikki, joka on ampunut alas koko feminismin, puhkaissut naisten narsistisen itsensä kehumisen kuplan ja tehnyt selvää jälkeä eräiden naistutkijoiden, kuten Judith Butlerin, palvomisesta jonkinlaisena tieteen jumalattarena ja maailman älykkäimpänä ihmisenä.

Palkitun Johanna Kantolan syvällisin lahja tieteelle näyttää sisältyvän hänen ajatukseensa, että ”lasikatto näkyy dosentuurien kitsaana myöntämisenä naisille”. Feministit ja naistutkijat eivät ole puhuneet juuri mitään filosofian ja tieteen sisältökysymyksistä vaan lähinnä omasta asemastaan vaatien itselleen lisää rahaa ja virkoja. Tämän myös Kantolan kannanotto todistaa. Tohtorien mekaanisen liikatuottamisen tuloksena yliopistolaitoksen ympärillä surisee ja pörisee puoliksi oppineita nousukkaita, joita kiinnostaa vain oma ura ja sinänsä ällöttävä ay-diskursiivinen ”työn ja perheen yhteensovittaminen”. Ja Suomen Akatemia myöntää rahansa vain vihervasemmistolaisille feministeille. Heidät pitäisi kai laittaa jonkinlaiseen tyttöjen käytöskouluun, jossa heille opetettaisiin tieteen pelisäännöt ja filosofisen ajattelun periaatteet.

Jos minä olisin opetusministeri, lopettaisin kaiken julkisen tuen feministiselle tiedepolitiikalle heti. Sitten nähtäisiin, kuka tuota palvottua naistutkimusta oikein ostaa ja keitä se kiinnostaa – ilmeisesti vain Naisasiaunionia. Ainakin tähän asti feministien keskeisin ajatussisältö on ollut he itse: heidän feminisminsä ja vaatimuksensa. Tarkemmat perustelut näkemyksilleni esitän teokseni Filosofiset viuhahdukset (2007) artikkelissa ”Tyttöjen kanssa saunan lauteilla – Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan” (s. 246–292). Samassa yhteydessä kerron, miksi naistutkimusyksiköt pitäisi lopettaa ja korvata sukupuolijärjestelmien tutkimusyksiköillä, joihin olisi sisällytetty myös miestutkimus – miesten itsensä tekemänä.

Kuinkas sattuikaan?

Tänään on kyllä kolmastoista päivä, mutta sunnuntai. Ja surmansa on saanut erilaisissa onnettomuuksissa neljätoista ihmistä.

Esimerkiksi viime yönä Porissa kuoli kolme nuorta 17-vuotiaan rattijuopon ajamassa kolarissa. Kun tapaus oli kahden vuoden sisällä jo kuudes ajokortittoman kohellus liikenteessä, niin MTV3:n uutistenlukija kysyi Liikenneturvan toimitusjohtajalta, ”mitä pitäisi tehdä, että tämä ikävä tilasto ei jatkuisi”.

Entinen poliisimies antoi vastaukseksi liirumlaarumia.

Itse olisin vastannut seuraavasti: ”MTV3:n kannattaisi lopettaa formulakilpailujen esittäminen televisiossa, sillä vauhdin palvonta ja onnettomuuksilla mässäily johtavat mallioppimiseen ja mallioppiminen liikenneonnettomuuksiin.” Näin olisi tämäkin arvoitus ratkaistu – ja samalla poistettu asiaan liittyvä kaksinaismoralismin ongelma.

Viisaus ei asu heissä

Eduskunta kokoontui viime tiistaina syyskauden ensimmäiseen istuntoon. On kulunut vasta muutama päivä siitä, kun valtiovarainministeriön työryhmä, johon kuuluivat muiden muassa alivaltiosihteeri Martti Hetemäki ja professori Heikki Niskakangas, esitti valtiontalouden säästötoimena asuntolainojen verovähennysoikeuden poistamista.

Ei ole työryhmää, joka ei olisi tätä samaa esittänyt, ja joka kerta, kun se on tuotu poliitikkojen eteen, se on ammuttu alas. Niin kävi nytkin. Asuntolainojen korkomenojen verovähennysoikeus on tärkeä sosiaalinen tukimuoto ja suomalaisille lähes pyhä, sillä varsinkin ensimmäisen asunnon hankkija jos kuka on tuen tarpeessa.

Hallituspuolueet tekivät päivän hyvän työn myös säätämällä valtionyhtiöiden johtajien tulospalkkioille katon. Hallituksen talouspoliittisen ministerivaliokunnan ohjeen mukaan vuosittaisen tulospalkkion enimmäismäärä on 40 prosenttia palkkionsaajan peruspalkasta. Kannustimien vähimmäiskeston tulee olla kolme vuotta ja maksettava palkkio ei saa olla enempää kuin sata prosenttia johtajalle ohjelman kestoaikana maksetusta peruspalkasta. Lisäksi valtio ei hyväksy osakeoptioilla palkitsemista, ja osakepalkkioihin on liityttävä aitoa sitouttamista. Palkitsemisohjelmissa on oltava myös kohtuullistamis- ja takaisinperintämahdollisuus.

On tietenkin hyvä, että ahneudelle asetetaan jokin katto, mutta pomojen pitäisi hoitaa tehtävänsä jo pelkällä peruspalkallaan, kuten muidenkin. Sitä paitsi päätös tulee nyt liian myöhään.

Myös oppositiosta tulee ilahduttavaa viisautta. Kansanedustaja Esa Lahtela vaatii ulkomaalaisten marjastusta luvanvaraiseksi, sillä ulkomailta linja-autolasteittain tuodut marjanpoimijat käyttävät jokamiehenoikeutta Suomen metsissä väärin. Lahtelan mukaan kyseessä ovat ryöstöretket, kun kymmenet ulkomailta värvätyt poimijat tyhjentävät asutusten lähellä olevat marjamaat ja vievät maanomistajilta sekä lisätienestit että omien maidensa tuotot. Kansanedustajan tietoon tulleissa tapauksissa on tallattu puuntaimia ja roskattu taukopaikkoja.

Kuriin pitäisi saada tämäkin homma, ja mailla liikkuminen pitäisi tehdä maanomistajan luvan varaiseksi. Kun niin sanottuja jokamiehenoikeuksia aikoinaan säädettiin, lain laatijoiden silmissä kiilteli sosialistinen pilke. Hauskaa, että demari nyt peruu puolueensa työn tuloksia.

Edustajien tämänviikkoisista lätinöistä havaitaan, että viisaan maineen saa jo sillä, kun välttää tai peruu kaikkein suurimpia typeryyksiä ja ettei ainakaan itse tee niitä.

Yhdistyneet 93

Täynnä amerikkalaisia olleen matkustajalaiva Lusitanian upotus oli tapaus, joka vauhditti Yhdysvaltain liittymistä ensimmäiseen maailmansotaan ympärysvaltojen puolelle. Yhä edelleen kiistellään siitä, jättikö Britannian amiraliteetti risteilijän tahallaan saksalaisen sukellusveneen torpedoitavaksi epäämällä siltä loppumatkaa turvaavan saattueen.

Motiivina Winston Churchillin johtamalla ministeriöllä olisi ollut halu saada Yhdysvallat liittymään sotaan, mikä sittemmin toteutuikin. Matkustajahöyrylaiva upposi sukellusvene U-20:n ampuman torpedon räjähdykseen 7. toukokuuta 1915 Irlannin edustalle, jolloin onnettomuudessa menehtyi 1 198 matkustajaa ja miehistön jäsentä.

Saksa väitti Lusitanian kuljettavan sotamateriaalia Yhdysvalloista Britanniaan ja piti siten aluksen upottamista oikeutettuna. Käsitys, että Britannian hallitus tiesi saksalaisten aikeista etukäteen, sai vahvistusta, kun eräs sukeltajaryhmä löysi aluksen hylystä noin neljä miljoonaa kiväärinpatruunaa yli 90 vuotta upottamisen jälkeen.

Vuoden 2001 syyskuun yhdeksännen päivän terrori-iskuja on pidetty samanlaisena tapahtumana kuin Lusitanian upotusta. Niitä on verrattu myös Berliinin valtiopäivätalon paloon 27. helmikuuta 1933, jolloin anarkokommunisti Marinus van der Lubbe sytytti tahallaan talon palamaan ja tuotti samalla tuloksen, jota Hitler piti Taivaan lahjana.

Syyskuun yhdeksännen päivän tapahtumia varjostavat monet toistaiseksi todistamattomat salaliittoteoriat. On väitetty, että Yhdysvaltain hallitus tiesi terroristien aikeista aivan samaan tapaan, kuin se aavisti japanilaisten aikomukset hyökätä Pearl Harboriin tai britit tiesivät saksalaisten halusta upottaa Lusitania. On pidetty selvänä, että terrorihyökkäys antoi Yhdysvalloille syyn laajamittaiseen sotaan Irakissa aivan samaan tapaan, kuin Berliinin valtiopäivätalon palo antoi Hitlerille oikeutuksen ryhtyä kostotoimiin kommunisteja vastaan.

Koska hallitukset näyttävät juonittelevan kansalaisten hengellä, luotettavimmaksi toimintamuodoksi näyttää jäävän ihmisten oma-aloitteinen toiminta. Katselin tänään DVD:ltä vuonna 2006 valmistuneen elokuvan United 93. Se kertoo kyseisellä lennolla olleista matkustajista, jotka nousivat vastustamaan syyskuun yhdennentoista päivän terroristeja. Myös tämä tapaus oli eräänlainen ”Lusitanian upotus”.

Pienellä budjetilla tehty elokuva (kuvauksessa ei ole käytetty esimerkiksi ilmakuvausta lainkaan) onnistuu välittämään kaappaajien ja matkustajien tihenevät tunnelmat kosketeltavasti. Olen nähnyt elokuvan jo aiemminkin, mutta edelleen se jaksaa vaikuttaa. Tapa, jolla tavalliset amerikkalaiset nousivat sortoa ja terroria vastaan, tuo minulle mieleen Stonewallin kuuluisat mellakat New Yorkissa vuonna 1969, jolloin ryhmä homoseksuaaleja kivitti paikalle saapuneen ja heitä pidättämään tulleen virkavallan.

Juuri tämä on sitä oikeaa vastuullisuutta, jota Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen kirjoittajat vaativat lausuessaan, että kansan oikeus ja velvollisuus on nousta vastustamaan sellaista toimintaa, joka rikkoo vapauden, elämän ja onneen pyrkimisen periaatteita. Merkitystä ei ole tällöin sillä, onko vääryys lähtöisin terroristeilta vaiko julkiselta vallalta.

United 93:ssa minulle tuottaa mielihyvää se, miten tavalliset ihmiset yhteisestä sopimuksesta liittoutuvat ja nujertavat koneessa olleet terroristit. Vaikka nuo kunniattomat paskiaiset tämän tuloksena syöksivätkin koneen maahan, tuli kuitenkin todistetuksi, että epäoikeudenmukaisuus ei kannata.

Homoja päähän Helsingin Sanomissa

Hurraa! Helsingin Sanomien hiljaisuus on rikottu! Minulle tuntematon kolumnisti Perttu Häkkinen on saanut itkupotkuraivarin siitä, että puolustin Jussi Halla-ahoa blogissani. Perttu kirjoittaa Hesarin Nyt-liitteessä lukeneensa jo viiden vuoden ajan Halla-ahoa myös itse. Mutta nyt, nyt hän avautuu:

”Asetelma parani entisestäänkin, kun Halla-Ahon oudoksi petikumppaniksi liittyi filosofian tohtori ja homoaktivisti Jukka Hankamäki. Outo siis siksi, että Halla-Aho muistetaan vanhasta letkauksestaan, jossa hän aprikoi, olisiko hänen pitänyt sittenkin ampua päähän ’Tehtaanpuiston homoa’.”

Lisäksi hän jatkaa kirjoituksessaan:

”No, Hankamäki on tulisieluinen sananvapauden kannattaja, joten hänen pitäisi hyväksyä eriävätkin mielipiteet. Siksi onkin eriskummallista, ettei muhamettilaisuus läpäise Hankamäen valikoivan suvaitsevaisuuden seulaa – siitä syystä, että se on Hankamäen mielestä homovastainen uskonto.”

Omasta mielestäni on kummallista, että homoseksuaalisuus ei läpäise Perttu Häkkisen valikoivan suvaitsevaisuuden seulaa, vaan hänen mielestään homon voi huoleti naittaa heterolle lehtikirjoituksessa - tarvitsematta pelätä kunnianloukkaussyytettä, joka varmasti seuraisi, jos menisi astumaan jonkun herkkähipiäisemmän vähemmistökansalaisen varpaille.

Sinänsä Perttu tarttuu keskeiseen ongelmaan monikulttuurisuuden ideologiassa. Sen vuoksi hänen esittämänsä herja kannattaa kääntää kysymyksen muotoon. Perttu pitäisi saada ymmärtämään, miksi suvaitsevuuden pitää olla valikoivaa (jota se on tietysti myös hänen omassa ajattelussaan, mutta kierolla tavalla).


Miksi kaiken hyväksyminen on ristiriitaista?

Monikulttuurisuuden vaatimukset ovat tuottaneet niin sanotun kompensoivan suvaitsevuuden ongelman. Sen vallitessa monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa pyritään edistämään vetoamalla kantaväestöön kuuluvien ihmisten omaan jäsenyyteen jossakin muussa kuin etnisessä vähemmistössä.

Esimerkiksi seksuaalivähemmistöön kuuluvilta ihmisiltä odotetaan ja jopa vaaditaan maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kannattamista sillä perusteella, että olemme itse jo yhden vähemmistön jäseniä. Oletuksena on, että meidän pitäisi tuolla yhdellä perusteella olla ”yleisesti suvaitsevia” eli pyytää ikään kuin anteeksi omaa erilaisuuttamme ja hyväksyä sen pantiksi kaikenlainen erilaisuus.

Todellisuudessa tällainen ajattelutapa ei ole loogisesti pätevää. Ensinnäkin (1) suvaitseminen sinänsä sisältää ristiriitaisen intention, jos se vaatii luopumaan omasta järkiperäisesti perustellusta maailmankuvasta pelkän suopeuden vuoksi. Suvaitsevuuden käsitteen rakenne on kompleksinen, sillä suvaitseminen on sietämistä vastoin todellisia asenteita (eli valehtelemista), ja tämä ristiriitaisuus välittyy yleensä toleranssin penääjien omaan ajatteluun.

Toiseksi (2) monikulttuurisuutta voidaan pitää epäjohdonmukaisena ajatusrakennelmana, sillä kukaan ei voi uskottavasti kannattaa yhtä aikaa useaa keskenään ristiriitaista kulttuurijärjestelmää. Mahdollisimman konkreettisesti sanottuna: koska islamilainen kulttuuri todellakin (ei vain omasta mielestäni) suhtautuu kielteisesti homoseksuaaleihin, homoseksuaalien ei kannattaisi pyrkiä edistämään islamin leviämistä.

Kolmanneksi (3) on vastattava siihen, mitä tuo ”yleinen suvaitsevaisuus” merkitsisi. Sikäli kuin se voi vallita vain ristiriitojen tuottamisen, voimassapitämisen ja sietämisen kautta, kyse onkin oikeastaan välinpitämättömyydestä. Tämä taas herättää kysymyksen, onko kansalliseen etuun liittyvissä kysymyksissä syytä olla välinpitämätön, varsinkaan, kun kansallista etua koskevat asiat nousevat esiin heti valtioiden tai kansanryhmien ajauduttua konflikteihin. Kyseessä ovat tärkeät arvot ja niiden menettämisen uhat, joten vastaukseni on, että parhaiten moniarvoisuus toteutuu itsenäisissä ja etnisesti yhtenäisissä kansallisvaltioissa, joissa yhteiskunnallinen tehokkuus on optimaalinen. Mikäli taas halutaan säilyttää yhteiskunnan vapaamielisyys, ei ole syytä edistää yhteiskuntarauhaa heikentäviä ilmiöitä, kuten maahanmuuttoa, tai liberalismin vastaisia suuntauksia, kuten islamia, koska ne automaattisesti johtavat levottomuuksiin ja rasismin kasvuun.

Jos Perttu ei tätä ymmärrä, en voi asiaa auttaa. Hän voi tietenkin viskellä kiviä päälleni Helsingin Sanomien lasitalosta, jolloin saattavat myös muut pyhät Hesari-arvot päästä unohtumaan.

Entä eivätkö esimerkiksi Johanna Korhosen oikeudet työelämässä ole tärkeitä, kun Perttu Häkkinen erehtyy samastamaan homot huumeiden käyttäjiin ja sovinisteihin? Kirjoituksessaan hän lausuu seuraavasti:

”Kannabis-aktivistit, julkihomot ja vanhan koulun sovinistit rämpivät tänäkin päivänä työelämän tulilinjoilla. Ja jos työnantaja ei rankaise poikkeavuudesta, niin valtio tulee kyllä hätiin.”

Perttu taitaakin olla itse se vanhan koulun paukapää, joka näkee kaikki vähemmistöt samanlaisena yhteiskunnan pohjasakkana. Siihen sekoavat edelleen myös työelämässä poljettujen homojen ja lesbojen asiat.

Mitä itseeni ja Halla-ahoon tulee, Jussi on käsitykseni mukaan mukava ja järkevä heteromies. Minun ja hänen välille ei saa riitaa millään. Sen, miksi pidän Pertun kaltaisia tyyppejä ”Tehtaanpuiston homonampujia” vaarallisempina, olen analysoinut tässä.

Mediaa ja poliitikkoja vaivaavat myös ajatusklusterit: he muodostavat omia mielipiteitä ja ymmärtävät muiden ajatuksia sillä perusteella, keitä me olemme. Todellisuudessa siitä, että olen homo, ei seuraa, etten voisi arvostella esimerkiksi maahanmuuttoa. Se, että olen jonkun kanssa samaa mieltä yhdestä asiasta, ei estä minua olemasta eri mieltä jostakin toisesta.


Miksi sananvapauden pitää olla rajoittamatonta?

Väännän asian vielä ratakiskosta. Arvostellessaan sananvapauden käyttäjiä tarkoitushakuisuudesta ja väittäessään, että muslimien perustelut propagandalleen ovat samanlaisia kuin Halla-ahon, Perttu Häkkinen sekoittaa sananvapauden käytön sen tuloksiin. Hän ajattelee, että kun sananvapauden käyttö tuottaa tuloksia, joista yksiä pidetään huonompina kuin toisia, kyse on ”valikoivasta sananvapaudesta” ja että sananvapauden käyttäjät sitä kautta muka vastustavat sananvapautta. Näin tehdessään Perttu Häkkinen yrittää johdella sananvapauden ehdot siitä, tuottaako sananvapauden käyttö hänelle itselleen kelpaavia tuloksia.

Ajatellaanpa asiaa selkeästi. Sananvapaus on ikään kuin kone, jonka tulee pyöriä vapaasti ja rajoittamatta. Kun tuo kone tuottaa tuloksia, joiden kautta eräät asiat maailmassa osoittautuvat huonommiksi kuin toiset (esimerkiksi uskonto kehnommaksi kuin rationalismi), ei vika ole paljastuksia tuottavassa koneessa: sananvapaudessa. Sen sijaan tuloksiin on perustelua soveltaa moraalista arviointia ja valintaa.

Niinpä kannatan itse täydellistä sananvapautta, mutta en pidä sen kautta valkenevia tuloksia keskenään samanarvoisina vaan sovellan niihin valikoivaa suvaitsevaisuutta (joka usein on myös suvaitsevaa valintaa). Saavathan vapaan kalastuksen kannattajatkin joskus huonoa saalista, mutta eivät he sillä perusteella hajota välineitään tai vaadi kalastuksen rajoittamista vaan heittävät saaliin pois. Sen sijaan Perttu itse haluaisi säätää sananvapauskonetta pienemmälle sillä perusteella, että se tuo maailmasta esiin myös vikoja. Näin on osoitettu, että Häkkinen itse haluaisi sananvapauden häkkiin. M.O.T.

Jätän Pertun kiemurtelemaan omaan ristiriitaiseen kirjoitukseensa, jossa hän väittää puolustavansa sananvapautta mutta haukkuu sen käyttäjiä, kuten minua ja Halla-ahoa. Minulle Pertun kirjoituksesta silmään pistää yksi paljastava sana (ensimmäinen sitaatti edellä): ”sittenkin” [...] - ”olisiko hänen pitänyt sittenkin ampua päähän ’Tehtaanpuiston homoa’.”

Tietääkseni Halla-aho ei ole toistanut tuota sinänsä hupsua ajatustaan vaan poistanut koko tekstin omasta aloitteestaan. Se, jonka mielessä ajatus itää eräänlaisena mielitekona, näyttää olevan Perttu Häkkinen itse.

Pidän kuitenkin muun muassa siirtolaisuuden torjumista ja kansallisvaltioiden puolustamista niin tärkeänä asiana, että joudun ottamaan riskit ja haasteet vastaan. Tosin minulla ei ole mitään syytä varautua niin sanottujen kansallismielisten tahojen vuoksi, sillä heiltä olen saanut erinomaisen vastaanoton. Pikemminkin olen joutunut varustautumaan niiden ulkomaalaisten ja seksuaalivähemmistöliikkeeseen kuuluvien raivopäiden varalle, joiden suvaitsevaisuus riveistään poikkeavaa ajattelua kohtaan on ollut kummallista, suorastaan hämmästyttävää.

Filosofinen perusongelma Perttu Häkkisen ja koko Helsingin Sanomien ideologiassa on, että samalla kun lehti tekopyhästi tekeytyy sananvapauden puolustajaksi, se ei myönnä a) itse diskriminoivansa tiettyjä epäsuosikkejaan ja b), että sananvapautta käytettäessä löytyy todellakin parempia ja huonompia ajatussuuntia, joita on arvioitava järkiperäisin kriteerein. Kun järkeä sitten sovelletaan, maailmasta paljastuu heikkouksia, kuten islamin piirissä harjoitettu alistaminen ja väkivalta.

Pientä se on tietysti blogikirjoittajan sananvapaus päivälehden omaan sananvapauteen verrattuna, mutta aina sitä mielellään korjaa muiden ajatusvirheitä. Loput voitte lukea kirjastani Sensuurin Suomi, jossa kerrotaan, minkälainen valtapolitiikka Hesaria vaivaa.

Vaalirahoituskohu olikin korruptiota!

Lapin yliopiston entisen rehtorin Esko Riepulan ja tutkija Petri Koikkalaisen teos Näin valta ostetaan (WSOY 2009) puuttuu ensimmäisenä akateemisena tutkimuksena Suomessa koetun vaalirahoitusskandaalin mätään olemukseen ja todistelee, etteivät poliitikkojen rikkomukset olleet ”unohduksia” eivätkä ”ilmoitusvelvollisuuksien laiminlyöntejä”.

Sen sijaan Nova Group oli keskustavaikuttajien ja eräiden liikemiesten ryhmän yhdessä luoma rahantekokone, jonka tarkoituksena oli tukea poliitikkojen vaalikampanjointia. Nova Groupin liiketoiminta oli riippuvaista yhteiskuntasuhteista ja rakennettavia kiinteistöjä koskevista poliittisista päätöksistä, kun taas poliitikot tekivät ratkaisuja, jotka vaikuttivat suoraan Novan liiketoimintaan. Kirjoittajien mukaan myös jäljet kytkentöjen olemassaolosta pyrittiin hävittämään, jolloin salausyritys ikään kuin paljasti rikkomukset ja merkitsi omaa rikkomustaan kokonaisuuteen. Kuvaus teoksesta ja otteita kirjan tekstistä löytyy tästä.

Riepulan ja Koikkalaisen mukaan Rovaniemen kiistelty moottorikelkkatehdas oli kokeiluhanke, josta toiminta oli tarkoitus levittää yli maan. Näin ollen on väärin kuvailla tapahtumia pelkäksi ”vaalirahakohuksi”, kun kyse oli tietoisesta poliittisen vallan ostamisesta sekä liikemiesten ja poliittisten toimijoiden yhdessä rakentamasta korruptiojärjestelmästä.

Osa Novan hankkeiden kautta saadusta tuotosta oli tarkoitus jemmata Kehittyvien Maakuntien Suomeen ja muihin välivarastoihin, josta ne suunnattaisiin vaalitukena puolueille ja yksittäisille poliitikoille. Kyseessä oli siis samantapainen bisnes kuin vastaanottokeskusten perustaminen on ollut tämän uutisen mukaan sisäministeri Anne Holmlundin yrittäjäveljelle. Ministerin veli kun saneeraa turvapaikka- ja pakolaiskeskuksia Satakuntaan, ja käyttäjät maksavat niiden vuokrakulut turvallisesti valtion verorahoista.

Menevätpä Näin valta ostetaan -teoksen kirjoittajat niinkin pitkälle, että johtopäätöksenään he kehottavat Matti Vanhasta eroamaan (virasta). Tasapuolisuuden vuoksi on tosin sanottava, että Esko Riepulan kirjassaan esittämät mielipiteet eivät ole välttämättä puolueettomia, sillä Tampereen yliopistossa 1970-luvulla väitellyt hallintotieteiden tohtori kuului niihin ”vallankumoustiedekunnasta” valmistuneisiin, joille ei myönnetty tuomarin pätevyyteen oikeuttavaa oikeustieteellistä tutkintoa, vaikka pääaine olikin julkisoikeus. Lisäksi Riepula on toiminut Sdp:n valtuustoryhmässä Rovaniemen kaupunginvaltuustossa.

Jotakin Vanhasen ja Kepun rikkomusten vakavuudesta osoittaa kuitenkin se, että Riepula on valmis panemaan nykyisen professorin arvovaltansa peliin. Harvoinpa pääministerin eroa vaaditaan yliopistonrehtorin positiosta. Tämä tavallaan vahvistaa omia päätelmiäni hallituksen eroamisen välttämättömyydestä etenkin, koska johtopäätökseni ovat samat kuin Riepulan, vaikka en olekaan saman puoluepoliittisen katsantokannan edustaja kuin hän.

Esteen erottamisen tielle asettaa vain filosofinen totuus: sellaista vääryyttä on mahdotonta kumota, joka lohikäärmeen tavoin kasvattaa leikatun pään tilalle kaksi uutta. Kyse ei ole syyllisistä eikä syyttömistä vaan inhimillisestä heikkoudesta: ahneudesta, joka uusintaa itsensä. Kyse ei ole myöskään järkevien ja hullujen, oikeistolaisten ja vasemmistolaisten tai oikeassa tai väärässä olijoiden erosta vaan kuulumisesta voittajiin tai häviäjiin. Poliitikko on henkilö, joka pyrkii voittajiin. Kyse on siis siitä, oletko sisällä vai ulkona, vallan piirissä vai sen kohteena.

Tasa-arvo ei etene tuomitsemalla

Arvasin jo Jussi Halla-ahon oikeudenkäyntiä seuratessani, että oikeus yrittäisi sorvata tapauksesta jonkinlaisen Salomonin tuomion. Syytteet uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta olivat tietysti jo sinänsä perusteettomia, kuten totesin jo tässä, mutta oikeudella oli Valtakunnansyyttäjänviraston syytemääräyksen ja poliittisen korrektiuden vuoksi painetta tuomita.

Niinpä toinen syytteistä meni läpi tuoden tuomitulle 330 euron sakkolahjakortin, kun taas toinen syyte hylättiin perusteena oikeus harjoittaa kirjallista ironiaa. Kun tuomitsemisen mahdollisuuksia annettiin oikeudelle useita, tuomio saatiin näyttämään kohtuulliselta, vaikka samalla uitettiin suomalainen sananvapaus viemäristä alas. Lieväänkin tuomioon vedoten on nyt helppo vaatia palvelimen ylläpitoa poistamaan - ei vain tuomion pohjana olleen kirjoituksen - vaan koko blogin yleisön nähtäviltä. Samassa pyörteessä meni vapaus arvostella oman uskonnonvapauden nojalla myös uskontoja.

Lopputulosta koskevan arpomisen keskellä hämmästyin kuitenkin sitä, että tuomio luettiin nimenomaan uskonrauhan rikkomisesta eikä kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Uskontojen palvonta alkaa olla poistunut tuomioistuintalojen muotikäytännöistä, mutta sitäkin enemmän oikeusviranomaiset lätkivät pöytään erilaisia rasismikortteja. Uskonrauhan rikkomisesta tuomitseminen on outoa myös sen vuoksi, että tuomion aiheena oli Halla-ahon lausahdus, jossa hän luonnehti islamia ”pedofiiliuskonnoksi”. Tuomioistuimet ovat antaneet toisissa yhteyksissä ankaria tuomioita pedofiileille, mutta tässä tapauksessa tuomioistuin näyttäisi ikään kuin legitimoivan uskonnon sisään rakennettua lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.

Oletan tuomarin sympatisoineen syytettyä, valinneen rankaisuvaihtoehdoksi lievemmän ja päätyneen sen vuoksi hyväksymään uskonrauhaa koskevan syytteen. Uskonrauhan rikkomisestahan maksimirangaistus on puoli vuotta vankeutta, kun taas kansanryhmää vastaan kiihottamisesta voidaan tuomita jopa kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Tällaiseen pragmaattiseen ratkaisuun arvelen oikeuden päätyneen syytteiden poliittisuuden vuoksi: tuomio kun piti antaa, vaikka se ei ehkä tuntunutkaan oikealta.

Nämä päätelmäni ovat tietenkin vain arvailuja, mutta arvailujen oikeutus on juuri siinä, että parempaakaan tietoa tuomion motiiveista ei ole saatavilla ihmisten ajatusten ja kaikkien muidenkin teiden tutkimattomuuden vuoksi. Vaikka siis tuomarin asenne on voinut olla lievän tuomion antaessaan myönteinen ja hänen ratkaisunsa on ymmärrettävä, pidän joka tapauksessa uskonrauhan rikkomisesta annettua tuomiota vääränä. Katsotaanpa, miksi näin on.


Presbyteerinä islamilaisilla kinkereillä

Tuomari Jussi Sippola perusteli päätöstään muun muassa näin (sitaatti tämänpäiväisestä tuomiosta):

”Yleisesti ottaen on selvää, että erilaisten uskonnollisten käsitteiden totuusarvosta ei voida käydä keskustelua samalla tasolla kuin millä keskustellaan esimerkiksi luonnontieteisiin liittyvistä kysymyksistä. Jälkimmäiset voidaan todistaa oikeiksi, kun sen sijaan objektiivisesti arvioiden jo minkä tahansa uskonnon olemukseen kuuluu, että sen käsitteisiin liittyvä totuus on suhteellista. Logiikalla tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei tämän vuoksi ole todellista merkitystä uskonnollisista kysymyksistä käytävässä keskustelussa. Uskontoon liittyvien pyhäksi määriteltyjen instituutioiden riitauttaminen ja halventaminen johtavat tämän vuoksi helposti enemmän tai vähemmän vakavaan kiistaan osapuolten välillä riippuen siitä, miten voimakas uskonnon asema henkilölle tai uskonnolliselle yhdyskunnalle on. Nämä seikat filosofian tohtori Halla-aho on epäilemättä ymmärtänyt. Halla-ahon perustelut väitteilleen ovat siten tosiasiassa näennäiset siitä huolimatta, että ne näyttävät loogisilta.”

Perustelu on altis monille vastaväitteille.

Ensinnäkin, miksi uskonnollisten käsitysten totuusarvosta ei voitaisi käydä keskustelua samalla tasolla kuin keskustellaan luonnontieteisiin liittyvistä kysymyksistä? Olen nähnyt monta kertaa esimerkiksi fyysikon tai tähtitieteilijän keskustelevan kristillisen piispan tai papin kanssa, ja vieläpä samalla tasolla toisiaan ymmärtäen.

Toiseksi, tällainen keskustelu on erittäin hedelmällistä, koska vain siten voidaan arvioida myös uskontojen perustaa kriittisesti. Toisin sanoen uskonnollista argumentaatiota ei voitaisi osoittaa virheelliseksi, jos sitä vastaan ei saisi esittää järkiperäistä arvostelua!

Kolmanneksi, jos kyseisenlainen evaluaatio kiellettäisiin, kiellettäisiin samalla tieteellinen uskontokritiikki.

Neljänneksi, miksi ”logiikalla tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei tämän vuoksi [muka] ole todellista merkitystä uskonnollisista kysymyksistä käytävässä keskustelussa”? Tieteen löydökset ovat usein olleet avainasemassa, kun ihmisiä on vapautettu uskonnollisista vankiloistaan. Esimerkiksi kelpaa vaikka homoseksuaalisuuden tieteellinen oikeuttaminen, jolla on kumottu uskonnollisia harhakäsityksiä. Sen sijaan islam polkee edelleenkin uskonnon varjolla monien ihmisten oikeuksia.

Ja viidenneksi (5), miksi Halla-ahon perustelut väitteilleen olisivat ”tosiasiassa näennäiset siitä huolimatta, että ne näyttävät loogisilta”? Jos uskonnollista uskoa oikeutetaan pelkällä uskovaisten vapaudella olla irrationaalisia, tämän ei pidä leimata johdonmukaisesti ja tieteellisesti ajattelevia epärationaalisiksi eikä kiistää heidän sananvapauttaan. Jos ei pidä islamista ja näkee siinä olevat järjettömyydet, on loogista sanoa se.

Seuratessani oikeudenkäyntiä oikeussalissa kiinnitin huomioni myös tapaan, jolla syyttäjä tivasi Halla-aholta tunnustautumista ”maallikoksi”, ikään kuin kyseessä olisivat jonkinlaiset islamilaiset kinkerit: ”Oletteko maallikko?” - ”Kyllä, olen maallikko.” - ”Siis olette maallikko?” - ”Kyllä.”

On vaarallista, mikäli ihmisen vaaditaan olevan assyriologian professori tai niin sanottu uskonoppinut voidakseen sanoa poliittisen mielipiteen islamin käytännöistä. Islamin asiantuntija katselee asioita kapeasti asiantuntijavallan piiristä ja akateemisten seinien suojasta. Uskovainen puolestaan näkee asian sisältä päin: ideologisesti. Tässä tapauksessa presbyteerin eli maallikon näkökulma olisi tieteelliseltä arvoltaan paras.

Joka tapauksessa Halla-ahoakaan ei voitane pitää kovin asiantuntemattomana maallikkona, sillä tohtorin yleiskoulutus antaa perusvälineistön minkä tahansa ilmiön tieteelliseen arviointiin. Myös filosofi harjoittaa ideologiakritiikkiä katselemalla asioita ulkoapäin. Eihän ihmisen tarvitse olla lehmä tietääkseen, että maito on hapanta.


Virtahepo olohuoneessa

Ikävä sanoa, mutta islamista on tullut virtahepo olohuoneisiimme. Tämä tarkoittaa, että yhteiskunnassamme on ongelmia, joista ei suvaittaisi puhuttavan. Avoimen poliittisen keskustelun sijasta vedotaan Mika Illmanin pyhiin kirjoituksiin, vaikka hänen väitöskirjansa on julistusmainen teos, joka perustuu oikeudellisten normien sekä päätösten reflektoimattomaan referoimiseen ja kääntämiseen soveltamisohjeiksi Suomen oikeuskäytännöille. Kyse on ollut lähinnä lain tulkintakehyksen omavaltaisesta laatimisesta ja sen käyttämisestä omien mielipiteiden ja henkilökohtaisten ajojahtien tukena.

Halla-ahon tieteellisyyttä puolestaan tulkittiin hänelle vahingoksi ja eräänlaiseksi raskauttavaksi seikaksi syyttäjän vaatiessa koulutetulta ihmiseltä muita suurempaa varovaisuutta. Tieteen normisto on kylläkin täysin päinvastainen: se suorastaan ohjaa älylliseen rohkeuteen ja kyseenalaistamiseen.

Ainakaan tasa-arvo ei etene tällaisen tuomitsemisen tuloksena. Jos Suomessa ei ole ollut rasismia ennen blogikirjoittajien käräjille vetoa, niin tämäntyyppisten tuomioiden tuloksena se varmasti kasvaa.

Eräs ongelma on myös se, että rasismin torjunnan nimissä harjoitettuun hyysäämiseen kuluu suuria määriä verovaroja, kun melkein kaikki yhteiskunnan laitokset sosiaalivirastoista syyttäjälaitokseen ovat alistettuja maahanmuuttajien palvelemiseen ja suomalaisten ihmisten kiusaamiseen. Ja kaikki aivan turhaan: ilman että kukaan olisi loukkaantunut tai kiihottunut, paitsi Illman. Korkeasti palkatuille virkamiehille, kuten vähemmistövaltuutetulle ja muille tasa-arvon vartijoille, virtaavat varat kuuluisi suunnata suomalaisista ihmisistä huolehtimiseen tai jättää ne perimättä veroina.


Syyskuun Kahdeksas

Monet ehtivät uhota heti oikeudenkäynnin jälkeen, että on tärkeää käyttää oikeussuojakeinot loppuun ja valittaa korkeimpiin oikeusasteisiin sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. – Ehkäpä onkin, sillä näin luodaan ennakkotapauksia, kun asioita ei jätetä puolitiehen. Myös Halla-aho itse ilmoitti valittavansa hovioikeuteen.

Tuomiosta voi tietenkin valittaa myös syyttäjä. Syytemääräyksen antanut Jorma Kalske tilittikin jo Nelosen uutisissa, että jos ironiaa voidaan käyttää kansanryhmän vastaiseen kiihottamiseen, niin silloin kaikkea rasismia voidaan harjoittaa verhoamalla se ironiaksi. Ei se kuitenkaan niin mene. Kalskeen argumenttihan sisältää myös sen, että hänen sääntöjensä vallitessa kaikki ironia pitäisi kieltää, jotta yhtään rasismia ei pääsisi läpi. Koska näin ei voida eikä pidä tehdä, asiaa ei ole syytä tarkastella universalistisen eli toiminnan yleistettävyyteen perustuvan argumentin kautta, kuten Kalske tekee. Suomen laki ei ole näköjään tässäkään kysymyksessä samanlainen kuin filosofisen logiikan laki.

On joka tapauksessa erehdys luulla, että oikeutta saa oikeuslaitoksen sisältä. Kansallista ja riippumatonta tuomioistuinlaitosta ei enää ole, lautamiesoikeudenkäyntejä vähennettiin rajusti, ja oikeudet ovat EU:n kahleissa. Tämän osoittaa sekin, että EIT hylkäsi hiljattain erään ”uskonrauhan rikkomisesta” (Verhetzung und Herabwürdigung religiöser Lehren) tuomitun itävaltalaisen kansanedustajan, Susanne Winterin, armonanomuksen.

Oikeustieteen tohtori Winterhän tuomittiin tämän vuoden alussa ehdolliseen vankeuteen ja peräti 24 000 euron sakkoon Jussi Halla-ahon lausumia vastaavasta kannanotosta, jossa hän luonnehti Muhammedia ”lapsen hyväksikäyttäjäksi”, Koraania ”epilepsiakohtauksen aikana kirjoitetuksi” ja siirtolaisten virtaa ”maahanmuuttotsunamiksi”. Yhtä leväperäisesti on tuomittu sakkoon legendaarinen ranskalainen näyttelijä Brigitte Bardot, joka ainoastaan vaati lampaiden tainnuttamista ennen niiden kurkun auki viiltämistä. (Ihme muuten, ettei vihervasemmistolainen eläintensuojeluliike puutu mitenkään rituaaliteurastusten ongelmaan.)

Suomalaiset oikeusistuimet eivät saisi ottaa mallia ulkomaisista tuomioista muun muassa siitä oikeushistoriallisesta syystä, että asioiden taustat ovat täysin erilaisia. Itävaltaa ja Ranskaa rasittaa hirveä natsimenneisyys, ja siksi kyseisissä maissa vedetään sananvapauden pellit kiinni mitättömistäkin kommenteista.

Asialla on kaksi varjoa. Ensinnäkin poliittisen korrektiuden vaaliminen vaarantaa natsismia kammoavien Euroopan maiden demokratiaolot, kun totalitarismia luodaan nyt islamin kautta. Ja toiseksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätökset eivät ole oikeudenmukaisia, sillä niissä ei oteta huomioon eri maiden erilaista poliittista historiaa, vaan tuomioilla yritetään pakottaa EU-maita yhteiseen muottiin. Pohjoismaissa ihmetellään silmät lautasen kokoisina, mistä moinen ”rasismilta” suojelu ja varjelu johtuvat, sillä meidän oloissamme ei ole eikä ole koskaan ollut mitään sellaisia ongelmia, joihin kyseistä tuomioistuinten ylireagointia tarvittaisiin.

Kun tuomiot ovat näin viiltäviä, ei kritiikin sana tietenkään kuulu. Mutta valittaminen lienee turhaa myös siksi, että oikeudenkäyntien politisoiduttua oikeus ei saavuta oikeusperusteitaan tuomioissa vaan ihmisten todellisissa asenteissa ja elämänkäytännöissä. Kyllä kansa ymmärtää, vaikka enää ei olekaan sellaista Kekkosta, joka jumalanpilkasta armahtaisi. Odotettavissa on, että tämänpäiväinen tuomio saa kaljakuohut lainehtimaan yli laidan muutamien ihmisten pikareissa, ja Syyskuun Kahdeksas ritualisoituu instituutioksi, eräänlaiseksi sananvapauden muistopäiväksi. Mediamyllytys kestää ainakin tämän viikon ja antanee pontta myös Muutos 2011 -liikkeelle.

Toivottavaa on, ettei tuomio vaikuta suomalaisten haluun käyttää sanaa. Tuomion tarkoitus oli yksinomaan nujertaa maahanmuuttokritiikkiä ja aiheuttaa suomalaisissa pelkoa. Itsenäisten ihmisten ei kannata avata korviaan muiden mielipiteille silloin, kun niiden tehtävänä on aiheuttaa pelkkää haittaa.

Paha kyllä, tuomioiden tulilinjalla ovat kaikkien suomalaisten oikeudet vapaaseen ajatteluun ja sanankäyttöön, myös minun. Monet viranomaiset näyttävät ajattelevan, että marjatarhan vartijaksi ei kannata teurastaa kahta varista, vaan riittää, kun ammutaan yksi ja pannaan se kepin nokkaan roikkumaan. Heillä on ehkä mielessään Nietzschen ajatus: ”Yksi on aina väärässä: mutta kahdesta alkaa totuus. – Yksi ei voi todistaa itseänsä: mutta kahta ei voi enää kumota.”


Mielikuvatuomioita

Rasismituomioiden eräs yleispiirre on tuomitseminen pelkkien vaikutelmien perusteella. Näin ovat syntyneet niin sanotut mielikuvatuomiot: asioita ei käsitellä analyyttisesti eikä järkiperäisesti vaan tunnelmien ja tuokiokuvien perusteella. Esimerkkejä disinformaatioon perustuvasta arvostelmien leviämisestä voidaan poimia monesta yhteydestä, ja internetin aikakaudella väärät käsitykset leviävät kulovalkean lailla.

Esimerkki: sanoin itse pari viikkoa sitten televisiokameralle, että maahanmuuttoasioista pitää voida esittää kritiikkiä, aivan niin kuin ydinvoimastakin esitetään kritiikkiä. Seuraavassa käänteessä joku totesi YouTuben kommenttipalstalla, että vastustan muka ydinvoimaa! Kiva, että ylipäänsä jaksetaan kuunnella, mutta teen nyt pakostakin väyryset ja totean, että en minä niin sanonut. Sen sijaan vertasin ydinvoimakritiikkiä maahanmuuttokritiikkiin ja selitin, että jos kritisoidaan ydinvoimaa, pitää voida kritisoida myös maahanmuuttoa.

Kritiikki on eri asia kuin vastustaminen. Kriittisyyttä voi vaatia myös kannattaja. Kriittisyys on arvostelukykyisyyttä, ja sitä sopii vaatia yhtä hyvin maahanmuuton vastustajan kuin ydinvoiman kannattajankin, sillä se on tiedonmuodostukselle hyväksi. Minä muuten kannatan ydinvoiman lisärakentamista Suomeen, vaikka pidänkin sen käyttöönottoa ylipäänsä ihmiskunnan suurena virheenä. Olisi kuitenkin toinen suuri erehdys kääntyä puolimatkasta takaisin, ja siksi uraanivarat kannattaa hyödyntää loppuun. Kriittisyys parantaa tässä prosessissa turvallisuutta. Siinä se.

Samantyyppisten väärinkäsitysten valossa on tuomittu myös monia ihmisiä maahanmuuttokritiikin esittämisestä. Tuomitsijat eivät suostu ymmärtämään, mikä ero on rasismilla ja kritiikillä. Nämä asiat on sekoitettu perussuomalaisten omissakin kannanotoissa, ja media ainoastaan hämmentää asiaa.

Esimerkiksi Yleisradio nosti tämänpäiväisestä tuomiosta korostetusti esiin sen, mihin tuomiolla tähdättiin: maahanmuuttokritiikin sulkemiseen parlamentaarisen toiminnan ulkopuolelle. Jutussaan, jonka mukaan Timo Soinin mielestä ”Halla-ahon tuomio leimaa perussuomalaisia”, Yle koetti todistella, että tavoiteltu vaikutus on saavutettu. Jos näin on, puolueen puheenjohtaja antaa poliittisen tuomion vaikuttaa mielipiteisiinsä, ja kuva puolueen itsenäisyydestä muodostuu huteraksi.

Joka tapauksessa Halla-aho otetaan vakavasti mediassa ja politiikassa. Se on saavutus. Kolmesataakolmekymppiä on mitätön hinta TV-julkisuuden takaamasta ilmaismainoksesta. Hänellä ja muutamilla häiriköinnistä tuomituilla on sama ero kuin intellektuellilla ja kylähulluilla. Helsingissä myös viimeksi mainitut ovat tietysti koulutetumpia kuin muualla maassa, mutta olisi silti virhe samastaa Halla-ahon ja rabulistien tapauksia, sillä tyyli ja sisältö ovat aivan erilaisia.

On syytä muistaa, että maahanmuuttokritiikki ei ole yhtä kuin Halla-aho, vaikka vastuu koko asiasta on pyritty kaatamaan hänen niskaansa. Yksilöimällä kriittisyys johonkin henkilöön sen merkitystä koetetaan kenties pienennellä. Jussia jallitetaan, sillä aavistetaan, että hänen takanaan onkin laaja kansalaismielipide, joka ei sovi poliittisen vallan piirustuksiin.


Porvoo–Ruanda all night long

Halla-ahon tapaus selittää, miksi kapteenit jäävät komentosillalle laivan upotessa ja rottien poistuessa. Samanaikaisesti käräjöidään myös muualla. Erään tämänpäiväisen uutisen mukaan kaksi palkkasotureina pidettyä norjalaismiestä tuomittiin (heikohkojen todisteiden varassa) kuolemaan vakoilusta, murhayrityksestä ja murhasta Kongossa. Aggressioiden ylitsepursuavuudesta päätellen monet olisivat varmaan halunneet Halla-ahollekin hirttotuomion, jollaista lännessä on tosin vaikea saada vakavien rikostenkaan tapauksessa. Entisaikojen Euroopassa kerettiläiset poltettiin vapauttavasti roviolla, mutta nykyään rangaistus on elinkautinen, kun ihmiseltä viedään virat, varat ja kansalaisluottamus, joten kyllä yhteiskunta kehittynyt on.

Vertailun vuoksi mainittakoon, että Porvoon käräjäoikeudessa joukkotuhonnasta (tai vaihtoehtoisesti 15 murhasta) syytettävän ruandalaismiehen oikeudenkäynti tulee maksamaan Suomen valtiolle ja veronmaksajille noin miljoona euroa, eikä miestä palauteta Ruandaan tuomittavaksi, vaikka Ruandassa on toimiva oikeusjärjestelmä ja syytettyä kaivataan siellä. Myös oikeuden puheenjohtajana toimiva laamanni oli vaatinut syytetyn palauttamista Ruandaan, jolloin oikeudenkäyntiä olisi voitu valvoa Suomesta. Keski-Afrikassa sijaitsevassa Ruandassa vuonna 1994 tapahtuneessa kansanmurhassa paikalliset äärihutut surmasivat pääasiassa viidakkoveitsillä noin 800 000 tutsia ja maltillista hutua, mikä osoittaa, että raakuuksia ovat osanneet tehdä muutkin kuin ne pahat saksalaiset natsit.

Olen itse valmis maksamaan tästä oikeudenkäynnistä oman valtionverona lankeavan osuuteni eli noin yhden euron, mutta muutoin on kurjaa, että tuomioistuimet alkavat muistuttaa bingohalleja.

Nobel-palkittuja pökäleitä

Yleisradio hehkuttaa tänään ex-presidentti Martti Ahtisaaren valtioviisauksilla. Lakerikengät lipsuvat ensinnäkin Ahtisaaren vaatimuksessa, että Turkin hyväksymistä Euroopan unionin jäseneksi pitäisi nopeuttaa. Maran johtama työryhmä katsoo raportissaan, että ”EU:n uskottavuus on vaarassa, jos Turkille tarjotaan lähentymisen päätepisteenä jotain muuta kuin täysjäsenyyttä”. Raportin mukaan ”EU-maiden johtajien kriittiset lausunnot johtavat EU-jäsenyyden suosion vähenemiseen Turkissa, mikä taas vähentää Turkin halukkuutta tehdä jäsenyyden edellyttämiä muutoksia”.

Onko hullunkurisempaa logiikkaa? Asiathan ovat täsmälleen päinvastoin. Euroopan unionin uskottavuutta ja toimintakykyä haittaavat sen jatkuva laajeneminen ja jäsenmäärän kasvu. Ja toiseksi: pitäisikö Turkin parannella ihmisoikeusolojaan vain Euroopan unionin suopeuden tai jäseneksi hyväksymisen pantiksi? Se merkitsisi käytännössä jommankumman osapuolen tai molempien kiristystä. Kyllä valtion kuin valtion pitää taata omat demokratiaolonsa ihan itse, riippumatta siitä, tarjotaanko sille piiskaa vai porkkanoita.

Ja kerrataan vielä, miksi Turkkia ei pitäisi pyrkiä liittämään Euroopan unioniin. Ensinnäkin (1): Turkki ei kuulu Eurooppaan vaan muodostaa maantieteellisesti, uskonnollisesti ja kulttuurisesti erillisen alueen, jonka jäseneksi hyväksymisen myötä Euroopan unionin ulkoraja kulkisi Irania ja Syyriaa myöten. Eurooppa ei ole siellä. Toiseksi (2): Turkki on liian suuri ja vaikutusvaltainen Euroopan unioniin. Sen poliitikoista ja kansalaisista tulisi uusi vaatelias ryhmä niin europarlamenttiin kuin Euroopan valtioihinkin. Ja kolmanneksi (3): Turkki ei täytä jäsenyysehtoja. Niiden tiellä ei ole vain konkreettisia esteitä, kuten Kyproksen tilanne, vaan periaatteellisia näkemyseroja, joista käytännön ongelmat seuraavat.

Itse toivon, että Euroopan unionin ja Turkin lähentyminen jää samanlaiseksi prosessiksi kuin Neuvostoliiton ja Suomen välisen ystävyyden kehittäminen: siitä tulee päättymätön hanke, jossa keskustelujen tehtävänä oli vain osoittaa, miten ylivoimaista suhteiden kehittäminen on, kuinka suunnattomia ponnistuksia maiden lähentämiseksi tarvittaisiin ja minkälaisia esteitä yhdistymisen tiellä kohdattaisiin sen ikävän loppuunsaattamisen asemasta.

Ahtisaaren pökäleet jatkuivat hänen Savon Sanomille antamassaan lausunnossa, jonka mukaan ”vaalirahakohu on saavuttanut liian suuret mittasuhteet”. Hän sanoo toivovansa, ettei jupakka johtaisi vaalirahoituksen täydelliseen avaamiseen ”vain ihmisten uteliaisuuden vuoksi”. Ahtisaari ei ole valmis näkemään, että puolueiden ja ehdokkaiden vaalirahoitustavassa olisi Suomessa nyt jotain pahasti pielessä, ja hän perustaa näkemyksensä kansainvälisen lahjonnanvastaisen järjestön Transparency Internationalin raporttiin, jonka mukaan Suomi on viidenneksi vähiten korruptoitunut maa maailmassa.

Näiden raporttien mittausvirheistä ja muista erehdyksistä olen esittänyt oman analyysini jo aiemmin. Keskeistä on, että Suomessa rahallista korruptiota ei tarvita, koska poliitikot ja virkamiehet toteuttavat rahamiesten toiveet muutenkin. Sosiaalisen pääoman vaihtoon perustuva korruptio on kuitenkin pahinta, koska se on vakiintunut osaksi järjestelmää.

Tänään julkaistaan myös Lapin yliopistossa toimivien tutkijoiden kirja Miten valta ostetaan?, joka on ensimmäinen tieteellinen tutkimus käynnissä olevasta vaalirahoitusskandaalista. Sen paljastukset ja johtopäätökset ovat raskauttavia ja antavat aiheen kokonaan toisenlaisiin päätelmiin kuin Ahtisaaren työryhmän.

Kun Nobel-palkittu diplomaatti lausahtaa, että ”tämä keskustelu on hirveän populistista – suljen television ja hyppään niiden artikkelien yli”, entiselle presidentille on tullut jälleen yksi syy lopettaa oma lähetyksensä. Tai sitten kyse oli pelkästä savolaiseen lehteen eksyneestä karjalaisesta huumorista.

Alvialen puliveivaus

”Myymälävarkaus on rikos. Ilmoitamme kaikki tapaukset suoraan poliisille.” Kaupat valistavat asiakkaitaan liikkeidensä seinille kiinnitetyillä kohteliailla kylteillä. Myös asiakkaiden pitäisi ehkä ilmoittaa myymälävarkauksista suoraan poliisille vähittäiskauppaketjujen asettamiseksi syytteeseen, sillä kaupat vohkivat syyskuun alussa voimaan tulleen ruoan arvonlisäveronalennuksen omiin taskuihinsa.

Rikos tehtiin etevästi. Esimerkiksi Forumin S-marketissa tavallisen suklaapatukan hintaa oli korotettu juuri ennen arvonlisäveron alennuksen voimaan astumista sen verran, että alennuksen jälkeen hinnaksi muodostui täsmälleen sama kuin ennenkin. Näin valtion verokertymän väheneminen ei koidukaan kuluttajien hyväksi vaan menee suoraan kauppaliikkeiden eduksi.

Samanaikaisesti joudutaan kiristämään muuta verotusta, tekemään valtionvelkaa tai leikkaamaan valtion menoja esimerkiksi huonontamalla sosiaaliturvaa. Tämä oli tietysti hallituksen tarkoituskin, sillä arvonlisäveron alennus toteutettiin tahallaan niin välinpitämättömästi ja ilman kontrollia, että kaupat saattoivat siirtää edun itselleen.

Näin kokoomus tuli kuin huomaamattaan tukeneeksi kaupan alan yrittäjiä, joista suurin osa on kokoomuksen kannattajia. Kun kaupan voitot paranevat, myös maataloustuottajat voivat korottaa ruoan tuottajahintoja. Tätä kautta hyötyä liikenee myös maanviljelijöille, joista suuri osa on keskustan äänestäjiä.

Ruoan arvonlisäveron alennus olisi tehty oikein, jos se olisi toteutettu valvotusti ja siirretty sellaisenaan kuluttajahintoihin. Näin se olisi tullut kaiken kansan eduksi, koska kaikki kansalaiset tietääkseni ostavat ja syövät ruokaa. Kahden kauppaketjun hallitsemassa maassa mitään ei näköjään voida tehdä reilusti ja vilpittömästi, toisin sanoen ilman, että jokaista asiaa vahtimaan pitää asettaa joku viranomainen. Nyt ongelmaa selvittää Kuluttajatutkimuskeskus lääninhallituksineen, mutta sekään tuskin ehtii pitämään kirjaa jokaisesta alennusta edeltäneestä korotuksesta. – Pirullisia satiaisia nuo nylkyrit!

Hallitus vetää himaan päin

Matti Vanhanen, Jyrki Katainen ja Stefan Wallin ovat Hesarin mukaan tilanneet ”professori ja filosofi” Pekka Himaselta selvityksen siitä, ”miten Suomen henkinen kulttuuri saataisiin kukoistamaan 2010-luvulla”. Toimeksiannon mukaan selvityksessä on pohdittava, ”kuinka henkinen kulttuuri ja arvomaailma voivat vaikuttaa voimavarana siihen, että Suomi voi laaja-alaisesti hyvin ja täyttää tehtävänsä myös 2010-luvun maailmassa”.

On tietysti mukavaa, että Himasestakin kuullaan välillä jotain. Itse en kuitenkaan usko tilaustutkimuksiin: ne muodostuvat väistämättä puolueellisiksi ja tilaajan arvomaailmaa myötäileviksi. Tosiasiassa tuloksista pitäisi päättää tutkimustyön aikana eikä tilauksen yhteydessä. Tutkimuksesta ei siis voi olla kysymys. Pikemminkin kyseessä on poliittinen ohjelma.

Mitäpä vikaa sellaisenkaan laatimisessa olisi, paitsi että tehtävänannossa mainitut kehitysusko ja rakentavuus ovat kukoistuksen käsitteineen lapsellisia lähtökohtia? Jo Esa Saarisen hehkuttama onnistumisen ideologia oli metafyysinen: se edellytti absoluutin eli toivotun asiaintilan, jota pitää tavoitella. Yleispätevää yhteistä ihannetta ei politiikassa kuitenkaan ole, vaan politiikka koostuu etujen valtataistelusta. Siksi se on olemukseltaan raakaa eikä humanistista hymistelyä. Puhe ”henkisyydestä” on näissä yhteyksissä ikävä kyllä pelkkää hallintohöttöä.

Sanahelinää oli myös Himasen taannoinen puhe ”luovasta taloudesta”. Käsite oli kaiketi peräisin Manuel Castellsilta. Korkeakoulujen yhdistämishankkeessa se alkoi merkitä vain taiteiden alistamista rahalle. Oma vastavetoni sille on luova vapaus.

Hallituksen selvityshankkeesta rikastuu vain Himanen itse, ja ego paisuu kuin hiivasyötin nielaisseella keltiäisellä. Valtiosihteeri Risto ”The Unknown Soldier” Volasen (kesk.) mukaan kyse on samankaltaisesta tulevaisuusselvityksestä, jollaisen valtioneuvosto on tilannut jo ”ilmastonmuutoksesta, globalisaatiosta, väestönmuutoksesta ja taloudesta”. Mutta mitä hallitus luulee näillä selvityksillä tekevänsä, kun se ei ota kuuleviin korviinsa sitä arvostelua, jota kansalaisvapauksien jatkuva näpistely (Lex Nokia, Lex Thors, äänikynnys, nettisensuuri ja niin edelleen) sekä vaalirahoitusskandaali ovat herättäneet ihmisissä?

Globalisaatiokritiikkiä ja ”väestönmuutosta” koskevat kannat ovat kai tulleet jo selvästi esitetyiksi, ja tarvittaisiin näitä ongelmia korjaavia toimenpiteitä. Jos hallitus haluaisi oppia erehdyksistään, se voisi aloittaa olojen korjaamisen lukemalla Sensuurin Suomea. Jos filosofit haluaisivat välttää menneisyyden virheet, he voisivat käännellä Suomalaisen nykyfilosofian historiaa.

Hallitusherrojen tarkoituksena lienee käyttää julkkisfilosofi Himasta warranttina eli retorisena vakuutusmiehenä, joka valjastetaan todistelemaan, että harjoitettavalla politiikalla on moraalinen oikeutus, vaikka ei olekaan. Ei ihme, että Himasen omastakin mielestä humanismi on nyt ”erityisen halpaa”. Se ei ole sitä siksi, että Himanen olisi halpa, vaan siksi, että naiivius halventaa humanismin ideaa.

Harmi, että ihmepoika Himaselle (josta Jyrki Lehtola käytti nimitystä ”suomalaisen filosofian Ed Wood”) virtaavat rahat tulevat ja menevät valtion varoista eli sinulta ja minulta – eivät esimerkiksi Kehittyvien Maakuntien Suomelta tai Nova Groupilta. Filosofian laitoksen johtajana toimiva Thomas Wallgren puolestaan sorvaa Sdp:lle ohjelmaa. Itse olen mieluummin viraton ja varaton, mutta vapaa, kuin valtapuolueiden talutusremmiin paimennettu sylikoira.

***

Päivitys: Eräs lukijani kysyi minulta sähköpostitse, eikö Himaselta ostettu valtion hankinta olisi pitänyt kilpailuttaa. Todellakin. Miksi tämä ei tullut omaan mieleeni?