Lapset pois ”al(ko)holin leiriltä”?

Helpompi on vesikauhuisen hiehon lähestyä huomaamatta kello kaulassa kuin on hallinnon toimia ”salaisesti”. En ole tähän päivään mennessä ymmärtänyt, miksi niin sanottujen Isis-morsianten ja heidän lastensa palauttamista al-Holin leiriltä olisi pitänyt valmistella puolen vuoden ajan salaisesti, ellei hallitus olisi halunnut salata asiaa nimenomaan eduskunnalta ja kansalaisilta.

Leirillä tai lähtömaassa asiaa ei olisi tarvinnut eikä voitukaan salata, sillä sieltä puolelta palauttamiseen tarvitaan joka tapauksessa lupa. Edes hakemaan lähetettävä charter-kone ei pääse laskeutumaan ilman viranomaislupaa.

Niinpä päättelen, että ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.) pyrki salaamaan asian eduskunnalta ja Suomen kansalaisilta, jotta me emme voisi vaikuttaa asiaan edes mielipiteillä. Ja toisaalta hän halusi ehkä valmistella ihastuttavaa yllätystä palautuksen kohteille sekä kaikille niille, jotka tykkäävät terroristiseen toimintaan lähteneiden paluusta Suomeen.

Mitä asiassa sitten olisi pitänyt tehdä?

Suomessa otetaan huostaan lapsia heidän hunsvottivanhemmiltaan esimerkiksi alkoholismin vuoksi tavan takaa ja täysin rutiininomaisesti. Käsittääkseni al-Holin leirillä olevat lapset olisi voinut ja pitäisi ottaa huostaan heidän vanhempiensa terroristiseen toimintaan lähtemisen vuoksi. Mahdollisesti niin olisi pitänyt tehdä jo ennen maasta lähtöä: Suomessa. Moiseen toimintaan osallistuminen osoittaa täydellistä arvostelukyvyttömyyttä ja vahingoittaa lapsia.

Sen sijaan Pekka Haavisto on puolustanut ”lasten oikeuksia” päättömällä lausumalla, ettei soisi lapsia erotettavan heidän vanhemmistaan konepistoolilla. Hänen mieleensä ei ole juolahtanut, millaista väkivaltaa on ollut erottaa lapset suomalaisesta kulttuurista, kouluista ja kavereistaan vain siksi, että heidän isänsä ovat tunteneet kuumotusta tarttua konepistooliin.

Salainen palautusoperaatio ”Korpi” kaiketi etenee hallinnossa, sillä asia on annettu ulkoministeriöstä operatiiviselle tasolle: lastensuojeluviranomaisille, sisäministeriölle ja poliisille, joka lienee ollut mukana alusta asti. Terroristikoulutukseen lähteneiden ja heidän omaistensa palauttaminen Suomeen on kuitenkin ensisijaisesti ulkopoliittinen asia. Perustuslakimme mukaan Suomen ulkopolitiikkaa puolestaan johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa (93 §).

Sauli Niinistö on täysin oikeassa ja laillisilla linjoilla todetessaan, että asiasta pitäisi (tai olisi pitänyt) tehdä poliittinen päätös. Tämä tarkoittanee viitata siihen, että ministeri ei voi asiaa yksin päättää eikä johtaa hallinnon sisäisillä määräyksillä.

Haavisto on siis ylittänyt toimivaltansa ja häntä tottelevat virkamiehet todennäköisesti syyllistyneet tai syyllistymässä virkarikokseen, minkä johdosta liipaisimelle joutunut Pasi Tuominen parahti jo vastalauseensa. Haavisto on muun muassa sivuuttanut eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan. Valiokunnan puheenjohtaja Mika Niikko (ps.) totesi tämän tarpeeksi ajoissa, jotta valiokunnan kanta olisi ehditty ottaa käsittelyyn mukaan. Aikaa on ollut.

Ministeri Haaviston toilailusta hallinnossa syntyisi valmiiksi naurettua brittiläistä komediaa, ellei itse asia olisi vakava.

Entä palautuksen käytäntö?

Haavisto ei näytä olevan huolissaan hiilijalanjäljen kasvusta, kun turvataan Isis-äitien esteetöntä kulkua Suomeen kymmeniä tuhansia euroja maksavilla yksityislennoilla.

Vertailun vuoksi Suomen valtio ei järjestä kansalaisillemme ilmaista paluuta ”konsulikyydillä” edes vakavan sairauden tai tapaturman sattuessa. Asiasta on valistettu kansalaisia näyttävästi ja ikään kuin ennakolta vaikuttavana varoituksena jo toista kymmentä vuotta sitten, ja eräs vakuutusyhtiö mainostaa itseään tapauksella, jossa matkavakuutus korvasi 49 000 euron kulut sisältäen 30 000 euron ambulanssilennon. Oli siis matkavakuutus, jonka voimassaolo tosin päättyy sotatoimialueelle saapumisen tai terroristisen toiminnan vuoksi.

Maksimissaan voisin kannattaa kaikkein pienimpien suomalaislasten palauttamista leireiltä lastensuojelun nojalla, mutta en heidän vanhempiensa rekrytoimista takaisin Suomeen. Tämä on myös oikeuskansleri Tuomas Pöystin viime lokakuussa suosittama ja eri vaihtoehdoista parhaana pitämänsä kanta.

Lapset jouduttaisiin todennäköisesti ottamaan huostaan ja erottamaan heidän vanhemmistaan joka tapauksessa. Heidän vanhempiensa palauttaminen Suomeen merkitsisi terrorin uhan kasvua ja asettaisi kansalaiset eriarvoiseen asemaan, sillä muillekaan suomalaisille ei valtio ole ilmaista paluutietä turvannut. Korostan, että omasta mielestäni myös pienimpien lasten palauttaminen on lain sallimista ja velvoittamista huonoista vaihtoehdoista vähiten huono.

Jopa maahamuuttoa lietsova Helsingin Sanomat on tällä kerralla oikeassa otsikoidessaan, että ”al-Holin leirillä lapsista tulee uusi sukupolvi Isisin terroristeja, sanoo Koillis-Syyrian ’ulkoministeri’ HS:lle”. Kun asiat ovat näin, pitäisi olla selvää, että vinksahtaneelle kasvu-uralle päätyneitä ja aikuistumassa olevia yli 12-vuotiaita nuoria ei pitäisi enää palauttaa, sillä heitä ei voida myöskään kotouttaa, paitsi ehkä omiin oloihinsa Syyriaan. Australia ei tosin aio ottaa vastaan ”tämän luontoisia” ihmisiä lainkaan, joten siinä olisi pohtimista myös Tuomas Pöystille.

On mielenkiintoista nähdä, kuinka innoissaan suomalaiset ovat Pekka Haaviston ja Maria Ohisalon tempauksesta, kun Isis-perheet saapuvat Helsinki-Vantaan vip-salonkeihin. Heidän mukanaan saanee myös Supo uutta tarkkailtavaa entisten lisäksi. Eivätköhän he päädy lopulta Lähi-itäkeskuksen kaduille Kela Goldilla kahvia juomaan.

Naisten ja miesten syyttäminen rikoksista puolestaan tulee olemaan Suomessa vaikeaa ellei mahdotonta todistelun toivottomuuden vuoksi. Näin myös myrkyllistä ideologiaa kylvävät henkilöt voivat liikkua vapaalla jalalla. Kerrassaan hienoa kannatuksen keruuta suomalaisilta!

Tällä kerralla jopa valtamediassa vallitsee laaja ymmärrys siitä, että jo asian muodollisessa käsittelyssä on kaikki ainekset uuteen hallituskriisiin. Vai onko tämäkin Donald Trumpin syytä?

Kokoomuksen entistä opetusministeriä kiinnostaa lasten pääsy muskariin! Oppositiopolitiikkaa johtaa kuitenkin Perussuomalaiset meidän jätettyämme asiaa koskevan välikysymyksen, johon koko oppositio sitten yhtyi.

Ota vihjeestä vaari – Hallituskriisi on vasta alussa

Katolleen ajetusta autosta tulee usein ihan hyvä, kunhan koria vähän oikaistaan ja vaaleaa metallinhohtoväriä paikkaillaan sieltä täältä. Sen sijaan tänään uudelleen muotoiltu hallitus ei onnistu korjaamaan kylkiinsä saamiaan kolhuja yhtä helposti. Tuli nimittäin oikealta.

Varoittaisin kansaa siitä, että hallituskriisi ei ole vielä ohi vaan jatkuu, ja loppunäytös on joka tapauksessa edessä. Älytöntä on, että taitamattomaksi osoittautunut Sirpa Paatero (sd.) kiilataan takaisin ministerikabinettiin kansalaisten kannalta käsittämättömällä junttauksella.

Oppositiolla lienee pöytälaatikoissaan valmiiksi kirjoitettuja välikysymyksiä, jotka vain kirjaavat yhteiskunnallista todellisuutta ja ministerien väärinkäytöksiä sitä mukaa kuin he tekevät niitä.

Kutsumme heitä edelleenkin tuohon itse aikaansaamaansa teatteriin avoimesti mukaan, vaikka välttelyäkin saattaa esiintyä, varsinkin jos Antti Rinteen (sd.), Sirpa Paateron, Maria Ohisalon (vihr.) ja etenkin Pekka Haaviston (vihr.) toimia aletaan tutkia oikeudellisesti ministerivastuulain pohjalta.

Nythän ulkoministeri Haaviston omavaltainen toiminta on käännetty hallinnon sisäiseksi toimivaltakiistaksi, jota se ei pelkästään ole. Asiaa tutkii oikeuskansleri (eli hallitus itse), sillä Suomessa oikeuskansleri ei valvo hallituksen toimien laillisuutta vaan hallitus oikeuskanslerin toimien lainmukaisuutta. Jos jostakin asiasta määrätään laadittavaksi ”perusteellinen selvitys” se tarkoittaa, että asia haudataan unholaan ajan voittamiseksi ja tapahtumien jouduttamiseksi niin pitkälle, että tutkimusten tuloksilla ei ole enää mitään merkitystä.

Samanlaista harhautusta on myös uunituoreen pääministerin nimittäminen median huomiota keräämään.


Ikäkategorisoivaa positiivista erityiskohtelua

Sanna Marin ei ole vain Suomen kaikkien aikojen nuorin pääministeri vaan myös maailman nuorin istuva pääministeri. Pitikö tämäkin yhteiskunnallinen kokeilu panna toimeen nimenomaan Suomessa, jonka valtiontaloudellinen tilanne kaipaisi kokemukseen ja asiantuntemukseen perustuvaa johtamista?

Suomen puolueiden enemmistöblokki haluaa olla kärkipäässä ihan jokaisen hulluuden alueella: nollaenergia-asumisen kehittämisessä, hiilineutraaliuden tavoittelussa ja maahanmuuton sekä monikulttuurisuuden edistämisessä. Ja tietenkin verottamisessa ja kansalaisten kurittamisessa, kun sananvapautta suojellaan sensuurilla.

Suomi on myös naisten palvonnan ja uusherrasmiesmäisyyden johtava maa. Naisille kasautuu poliittista valtaa, sillä ujot teinipojat ja vanhat ukot äänestävät nuoria naisia pitäen ministerisneitojen fanikuvia punkkansa yläpuolella, ja naiset taas äänestävät automaattisesti naisia sukupuoleensa liittyvän vahvan identifikaation, identiteettipoliittisen klusteroitumisen ja intersektionaalisen feminismin perusteella.

Marin suoritti hallinnon maisterin tutkintoaan Tampereen yliopistossa 10 vuotta ja valmistui vasta 32-vuotiaana, mikä ei anna korkeaa kuvaa hänen kyvyistään. Tällaista nimityspolitiikka on Suomessa myös laajemmin. Sanna Marinin valitseminen pääministeriksi kerrassaan mitättömällä résumélla ilmentää rekrytoinnissa vallitsevia asenteita muuallakin työelämässä.

Ensinnäkin (1) se osoittaa, että yhteiskunnan johtavalle paikalle voidaan valita, kunhan on punavihreän puolueen jäsenkirja taskussa, ihan ilman mitään todellisia meriittejä. Tämä on säännönmukaista myös yliopistoissa, joissa jäsenyyttä vihervasemmistossa pidetään tieteellisenä ansiona.

Toiseksi (2) Marinin nimittäminen ilmentää ”positiivista erityiskohtelua” ikäsyrjinnän alueella. Se osoittaa kirkkaasti, että kokeneilla ja teinien nenäkkäästi pilkkaamilla ”viiskymppisillä setämiehillä” ei saa olla ihmisarvoa rekrytoinneissa, vaan parhaat paikat jaetaan tottelevaisille töpselinokille, jotka noudattavat jostakin ylhäältä (yleensä EU:sta) tulevaa lähetystä tai sanomaa.


Kaikkien aikojen vasemmistolaisin minipää

Marin, joka Ylen uutisen mukaan aloittaa puheensa sanalla ”toverit”, ”vie SDP:tä kauemmas vasemmalle”. Kun Ylekin tämän huomaa, sen täytyy olla totta. Ja Ylehän myöntää asian siksi, että yleläisten mielestä kyseessä ei ole kritiikin tai peittelyn aihe, vaan Ylessä äärivasemmistolaisuus nähdään ansiona.

Alma Median vaalikonetulosten perusteella vaarassa voivat olla suuret suunnitelmat, kuten Suomen hävittäjähankinnat, joita vastaan Sanna hangoittelee omalla lampaiden laskemiseen perustuvalla sotilasasiantuntemuksellaan. Natoa ja lisäydinvoimaa nuori neiti vastustaa tietenkin, ja Ylen vaalikoneen mukaan hän haluaisi laatia suunnitelman myös polttomoottoriautojen kieltämiseksi, vaikka demarien ehdotus tuli käsiteltyä jo edellisellä vaalikaudella sekä politiikassa että kansalaisten raivolla varustettuna myös mediassa.

Vasemmistoliiton Kansan Uutisia näkemyksillään miellyttävä Sanna haluaisi myös vihapuheen sisällyttämistä rikoslakiin. Lehti kirjoittaa lisäksi:

”Vaalikonevastausten perusteella hän on vasemmistolaisempi kuin yksikään itsenäisen Suomen pääministeri. Marin on niin vasemmalla, että hän on lähempänä vasemmistoliiton kuin SDP:n kantoja, kertoo Ylen vaalikone viime keväältä. Marinin vastaukset olivat samanlaisia kuin 83 prosenttia vasemmistoliittolaisten vastauksista ja 79 prosenttia SDP:n ehdokkaitten. Marinista tulee myös Suomen feministisin pääministeri. Kaikkein lähimpänä häntä olivat feministisen puolueen Pirkanmaan ehdokkaitten vastaukset.”
 
Lyhyesti sanoen nuori pioneeri ei ymmärrä poliittisista realiteeteista eikä omien sanojensa vaikutuksista yhtään mitään. Kansa puolestaan saa nyt varmasti sitä mitä on tilannut: Donald Trumpin todellisen antipodin, ja mielenkiintoista on, miten maamme makaa, kun hallitus jättää työnsä. Eiköhän tuossa kaulimen huidonnassa ala jo vakaumuksellisimmankin duunaridemarin parrasta paukkua jotain muuta kuin puolueideologista jargonia ”arvopohjasta”.


Huolet pois ja kohti next steppiä

Pohjalle on sekä Keskustalla että Sdp:llä vielä monta prosenttiyksikköä matkaa, ja kumpikin puolue saattaa puhkaista 10 prosentin kannatusrajan, tosin se tapahtuu matkalla alaspäin.

Sanoisin kuitenkin Sanna Marinille, että ”ota vihjeestä vaari”. Sanonta tarkoittaa, että ’ota vihje todesta’, sillä sana ”vaari” nojaa mutkan kautta saksan kielen sanaan ”wahrheit”, joka merkitsee ’totuutta’. Toisen teorian mukaan sana tulee ruotsin kielen sanasta ”var” tai ”vara”, jotka merkitsevät ’huolta’ tai ’huolenpitoa’. Ruotsin kieleen tuo sana on tullut saksan kielen ’varomista’ tarkoittavasta sanasta ”wahren”, jolla puolestaan on yhteys sanaan ”wahrheit”, totuus.

Suomen kielen ’isoisää’ tarkoittava sana ”vaari” taas tulee ruotsin sanasta ”far”, ’isä’, joten vaarilla ei ole suoraa yhteyttä wahrheitiin. Etymolgiaan en ota enempää kantaa. Mutta kuinka onkin aina niin, että vanha mies ja totuus liittyvät todellisuudessa yhteen? Iäkkään mieshenkilön voidaan odottaa sanovan jotakin, mikä on totta tai ainakin jotain, mikä on syytä ottaa todesta, eli vakavasti.

Ja vakaviahan me vanhat miehet olemme, ja aina vakavammaksi vetää. Minua ei naurata enää kyllä yhtään, vaikka Sanna Marin onkin meidän perussuomalaisten paras vaalityöntekijämme. Piis pliis.

Sätkynukkehallitus, marionettiministerit

Sanna Marin oli ”mannaa Sarin”, kun demarien puoluevaltuusto valitsi pääministeriehdokkaakseen 34-vuotiaan nuoren neidon. Aivan varmaa asioiden kulku ei kuitenkaan ole, sillä hallituksen nimittää tasavallan presidentti, ei sosiaalidemokraattinen puolue.

Tilanne on samanlainen kuin Puolustusvoimien komentajaksi nimitettäisiin Kadettikoulusta putkahtanut luutnantti. Kaikki sanoisivat, että nyt on ”poika” päällikkönä. Mutta kun päällepäsmäriksi määrätään puolueen sisäisellä valintaruletilla uunituore nainen, media ei antaudu räksyttämään siitä, että nyt on tyttönen upotettu korkkareihin, jotka ovat hänelle liian isot.

Asia on vakava. Se koskee sekä perustuslakia että puolueiden sisäisiä sääntöjä. Nykyisen järjestelmän mukaan pääministeriksi päätyy lähes automaattisesti vaalit voittaneen puolueen puheenjohtaja. Varapuheenjohtajiksi jollakin järjestötoiminnalla ylenneet seuraavat hänen kannassaan. Tällä tavoin puolueet pääsevät sumplimaan pääministereiksi omia järjestöjyriään.

Hallitukset horjuvat Suomessa osittain tämän järjestelmän vuoksi. Kun demariklikki kampesi Anneli Jäätteenmäen (kesk.) pois paikaltaan hänen etuajassa tapahtuneen tietojen tavoittelunsa vuoksi (Kepuhan oli ollut oppositiossa pitkään eikä ulkoasianministeriön demarivirkamiehistä saanut mitään irti), valtaan nousi ”sattumapääministerinä” tunnettu Matti Vanhanen. Kun hän puolestaan joutui eroamaan Kehittyvien maakuntien Suomen ja omien lautakasojensa ympärille kehittyneen jupakan vuoksi, uuden pääministerin valinta tapahtui Keskustan puoluekokouksessa.

Kun Jyrki Katainen (kok.) putosi palliltaan taitamattomuutensa vuoksi ja tilalle nostettiin Alexander Stubb, tämäkin tapahtui puoluekokouksessa. Se oli siistiä mutta kansanvallan vastaista, sillä tällä tavoin pääministeristä päätettiin kesken vaalikauden puolueen sisäisesti, eikä asiaa ratkaistu vaaleissa. Stubb puolestaan pudotettiin (jälleen) puoluekokouksessa. Heille kaikille on heitetty pelastusrengas EU:sta. Kun Katainen naarattiin vihdoin Sitraan, hänen Kreikka-vakuuksia jaellut rahaministerinsä Jutta Urpilainen (sd.) puolestaan lähetettiin Afrikka-komissaariksi Euroopan unionin komissioon.

EU-komissaarejakaan ei valita missään vaaleissa, vaan heidät junaillaan paikoilleen salongeissa ja katakombeissa. Suomen tilanne on nykyisin samanlainen. Ministereistä päätetään korporaatioissa ja kulisseissa.

Puoluekokouksille (ja tässä tapauksessa puoluevaltuustolle) on siirtynyt liikaa valtaa, kun päätetään pääministereistä ja hallituksen kokoonpanoista.

Tämä on hullunkurista, sillä perustuslakimme 61 § ei velvoita nimeämään hallituksen muodostajaksi ja pääministerikandidaatiksi suurimman puolueen puheenjohtajaa, ei myöskään hänen epäonnistuessaan toiseksi suurimman puolueen puheenjohtajaa.

Lakia on vain tullut tavaksi tulkita niin, että suurimman eduskuntaryhmän nimeämä henkilö kutsuu valtiopäivien avajaisten jälkeen koolle kaikkien eduskuntaryhmien edustajat neuvotteluun, jossa ”sovitaan” vetäjästä hallitusneuvottelujen tunnusteluvaihetta varten. Kyseessä on kuitenkin pelkkä käytäntö, jolle ei ole ehtinyt muodostua edes merkittävää traditiota.

Nyt Sdp:n puoluevaltuusto valitsi Suomelle pääministerin, jolta puuttuvat kaikki johtavalta poliitikolta vaadittavat ominaisuudet: kokemus johtamisesta, kirjallinen tuotanto, teoreettiset ja käsitteelliset välineet yhteiskunnallisten kokonaisuuksien hallitsemiseen, korkeimmat akateemiset tutkinnot ja näytöt kyvystä vetää poliittista linjaa.

Sitten he kaatuvat ”setäkuiskaajiksi” haukuttujen asiantuntijoiden tai kokeneempien poliitikkojen käsiin. Poliitikkojen riippuvuus puolestaan siirtää valtaa kanslioihin, kujille ja käytäville. Tämä vähentää hallinnon läpinäkyvyyttä ja johtaa byrokratisoitumiseen, tuttuun demarityyliin. Poliitikot menettävät kansan luottamuksen, ja vastuu katoaa virastoihin, mistä Pekka Haaviston (vihr.) tapaus antaa loistavan esimerkin. Tuloksena on sätkynukkehallitus, jossa kulissien taustavaikuttajat vetelevät naruista, ja media varoittelee sanomasta heitä nukkehallitsijoiksi.

Kyseessä on kuitenkin kylmä totuus asioiden tilasta. Tuoreet ministerit ovat heille annetun ja opetetun informaation varassa. Ja miten muuten voisi ollakaan? Siksi setämiesten syyttely on turhaa. Supervisoreita voisi päinvastoin kiittää siitä, että heitäkin vielä on ja että he alentuvat moista leikkiä leikkimään.

Oppipojat ja -tytöt puolestaan lukevat asioitaan papereista, jotka muut ovat kirjoittaneet, kuten Katri Kulmuni (kesk). Heistä ei tule menneiden aikojen ministerien kaltaisia, jotka kirjoittivat puheensa itse tai puhuivat suoraan päästään.

Sdp ja puoluetta tukeva lehdistö koettanevat kalastella nuorella Marinilla nuorten äänestäjien kannatusta. Siihen onkin syytä, sillä Sdp kärsii gerontokratiasta, ja jäsenkunta on yli kuusikymppistä. Ilta-Sanomat ja Helsingin Sanomat mainostivat ahkerasti Marinin nuoruutta ja kaivoivat esiin muutamia tutkija-arvioita, joiden mukaan puolue kosiskelee nimenomaan nuoria. Tällainen asiantuntijamielipide on mahdollinen vain sen tausta-ajatuksen varassa, että nuoret äänestävät nuoria ja ovat vedätettävissä. Oletukselta puuttuu kuitenkin näyttö, ja yleisölle välittyy vaikutelma pelin politiikasta.

Marin myös helpottanee opposition työtä. Hänen vakiopuolustuksekseen tulee todennäköisesti muotoutumaan naiseuden ja nuoruuden teflonkilpi.

Harmillista nuoren Marinin kannalta on, että hänellä ei ole muuta mahdollisuutta jatkaa uraansa pääministeriyden jälkeen kuin tulla alaspäin, ehkä kadota Euroopan unioniin, kuten vuosikymmenten takainen nuori ministeri Sirpa Pietikäinen (kok.) ja moni muu politiikan sammunut saunalyhty.

Marinin korvaaminen puolestaan on helppoa, sillä Maria Guzeninoista, Jaana Pelkosista, Li Anderssoneista, Sanni Grahn-Laasosista, Emma Kareista, Eveliina Heinäluomista, Hanna Huumosista ja Maria Ohisaloista ei tule loppua, vaan heitä istuu Suomen lukioissa noin 2/3 oppilasmääristä.

Nykyisen kaltainen roolipeli ei ole eduksi sen enempää heppatyttöhallituksen ministereille kuin heidän kaitsijoilleenkaan. Ministerit hukkuvat kenkiinsä, ja nestorit kiristelevät hampaitaan ohjatessaan koulutettaviaan.

Totuus on, että maata johtamaan pitäisi laittaa ykkösketjun pelaajat, eli kokeneimmat, pätevimmät ja ansioituneimmat, sillä ministerinposti ei ole harjoittelupaikka.

Millä mielellä sinä nousisit Brysselin-koneeseen, jos tietäisit, että kyseessä on koulutuslento ja kapteenit katselevat menoa kentältä?

Monikulttuurieliitti ja vanhojen tanssit

Itsenäisyyspäivän paraatia televisiosta katsellessani minulle tuli mieleen, että kenraalit käyvät sotia, joita ei ole oikeasti olemassa edes tulevaisuudessa. Jo Sokrates sanoi, että missään ei ole myöhästyminen niin pahasta kuin sodassa, sillä silloin sota jää käymättä.

Puolustuspolitiikkaa näyttää vaivaavan change blindness, muutossokeus. Strategit eivät ymmärrä, missä se sota oikeasti nyt käydään, toisin sanoen valtakuntien rajoilla, joiden yli tulvii pakolaisvirtoja. Panssarivaunujen peltien vahvistelu ei auta, kun vieraat kansakunnat virtaavat Euroopaan kansainvälisiä sopimuksia hyväkseen käyttäen. Pysäyttäminen kuuluisi poliitikoille, mutta vallassa jatkavat punavihreät tai huvitteluliberaalit hallitukset.

Samanaikaisesti televisiossa näytettiin kulahtanutta Tuntematonta sotilasta, jonka arvo on sen arkistofilmimäisyydessä, niin kuin Ylen arvo muutenkin.

Ylen välittämiä Linnan juhlia hajamielisesti katsellessani panin merkille, että tasavallan presidentti viihtyi ja vietti pitkiä aikoja sotaveteraanien parissa. Kunnia sotaveteraaneille, mutta kunnioituksen ei pitäisi estää keskittymistä nykyiseen politiikkaan, jolla tulevaisuuden uhkakuvat pitäisi välttää. Olisi varottava kansallista hajaannusta, jota maahanmuutto edistää.

Yleisradion haastattelija kaivoi kutsuvieraiden seasta esiin muun muassa Journalisti-lehden päätoimittajan Maria Petterssonin, joka toimittajakuntaa marttyyrisoiden oli pukeutunut hirttoköyteen, sekä sotatieteilijä Saara Jantusen ja kysyi heiltä, mistä tuntee valeuutisen.

Vastineena verovaroille kansalaiset saivat taas truuttauksen Ylen aivopesua, jolla ihmisiä taivutellaan ajattelemaan, että mikrofonin varressa oleva kysyjä itse ei ainakaan ole propagandan, manipulaation eikä indoktrinaation harjoittaja.

Mielestäni on kansalaisten pilkkaa lavastaa sosiaalisessa mediassa esiintyvät kansalaispuheenvuorot valejournalistiikaksi, vihapuheeksi tai joksikin muuksi demokratian uhaksi meidän suomalaisten omana kansallispäivänämme.

Pettersson antautui kuluttajavalistamaan kansalaisia kuin lapsia tähdentämällä, että valeuutisen esittäjä on usein vailla nimeä (siis anonyymi kuten päivälehtien pääkirjoituksia laativat toimittajat?), juttu on ”epäilyttävällä sivustolla” tai se ”vetoaa tunteisiin”.

Vaikuttaa kuin Pettersson olisi oppinut jotakin minulta, kun sanoin dosentti Arto Luukkasen TV-haastattelussa, että valtamedia itse vakuuttelee järkiperäisyyttään mutta vetoaa tunteisiin erityisesti maahanmuuttopoliittisessa retoriikassaan ja ilmastopoliittisessa shokkiuutisoinnissaan (aiheesta myös täällä).

Näkemys tunteiden esilläpidosta mediassa koetettiin kuitenkin kääntää Petterssonin suussa nurin väittämällä, että vaihtoehtomedia vetoaa tunteisiin. Todellisuudessa vaihtoehtomedia on tuonut esille nimenomaan faktoja ja paljastanut valtavirtamedian valheita, ja siksi sitä seurataankin. Jos vaihtoehtomedia olisi valtamediaa valheellisempi, se kuolisi heti pois. Mutta vaihtoehtoinen media on olemassa juuri siksi, että se hyödyntää järkiperäistä argumentaatiota ja tuo esille sen, mitä valtavirtamedia ei kerro.

Kun mikrofoni työnnettiin sitten Saara Jantuselle ja kysyttiin, eivätkö tunteet kuulu kaikkeen elämään, Jantunen virkkoi vastaukseksi hyväksyvää hyrinää.

Oikea vastaus olisi ollut: tunteet kuuluvat ihmiselämään, mutta niiden pohjalta ei pidä johtaa maahanmuuttopolitiikkaa, ilmastopolitiikkaa eikä etenkään taloutta, niin kuin vihervasemmistolainen hallitus tekee.

Ylen lähetyksessä annettiin poseerausaikaa myös iranilaistaustaiselle bahai-edustajalle, Aram Aflatunille, joka on saanut ”tuottamaansa” Gutsy Go -hankkeeseen 1,5 miljoonan euron rahoituksen! Lähes miljoona euroa samasta lähteestä saaneen vihapuheenvastaisen Someturva-hankkeen mädännäisyyden osoitin jo täällä.

Pahinta ei ole se, että rahaa roiskitaan kyseisenlaisiin propagandaprojekteihin, joiden tehtävänä on jotain niin kliseemäistä kuin ”ehkäistä nuorison syrjäytymistä”. Perverssiä on, että sana ”nuoriso” on alettu mieltää Suomessa samaksi asiaksi kuin ”maahanmuuttaja”. Tälle on surulliset demografiset syynsä.

Syy on myös assosiaatiossa. Kun nuorisosta puhutaan julkisessa sanassa usein ”nuoriso-ongelman” yhteydessä ja kun nuorison ongelmia näyttää esiintyvän usein maahanmuuttajataustaisilla, on nuoriso ja maahanmuuttajius alettu nähdä samassa kuvassa niin, että nuori = maahanmuuttaja.

Se, että ”nuorison syrjäytymisen” ehkäisijäksi nimitetään maahanmuuttajataustainen, ilmentää ongelman sisältä päin tapahtuvaa tutkimuspositiota, jonka oikeutus ei ole kovin hyvä. Aram Aflatunilla ei ole myöskään mitään tieteellistä pätevyyttä kyseiseen tehtävään.

Näin syntyy vain tarkoitushakuista tendenssitoimintaa, mikä on tietenkin myönnettynä jo projektin ideologiseksi tueksi esitetyn Agenda 2030 -hankkeen nimessä. Tämän identiteettipoliittisen lähetystyön opetus Suomen kansalaisille on, että syrjäytymistä esiintyy nimenomaan maahanmuuttajien omissa viiteryhmissä. Ilmiön pois taikominen ei onnistu kippaamalla rahaa asiaa koskevaan selvittelyyn, sillä tulos on jo nähty. Hanke edistää vain rahan saajien omaa rikastumista. Julkisista varoista se pitäisi lopettaa.

Omalla hunajaisella tavallaan Aflatuni nyöritti projektiinsa mukaan myös e-urheilija Joona Sotalan tarjoamalla hänelle kädenpuristusta TV-katsojien velvoittavien silmien edessä. Olisin itse vihjannut näin kositulle nuorelle miehelle, että kenenkään ei pidä suostua tässä maassa yhtään mihinkään ilman, että on nähty, mitä sopimuspaperissa lukee.

Sitten nähtiin vanhojen tanssit. Yle esitti aivan liikaa linnaan palkattua heikkotasoista beatboxing-bändiä nimeltä Club for Five, jonka nimi sisälsi ehkä tahattoman mutta joka tapauksessa ironiseksi muuttuneen viittauksen hallituksen kokoonpanoon. Aika toisenlaista oli meno siellä kuin kanademaridisko DTM:ssä, jossa ei kuulemma kyseisenä perjantaina nähty ainakaan kansanedustaja Ilmari Nurmista (sd.) saati Sebastian Tynkkystä (ps.).

Makaaberissa tilassa makaa Suomi. Juhlintaan kristallikruunujen alla ei olisi mitään syytä maassa, jonka hallitus on kaatunut palatsivallankumoukseen vailla avointa ja kansanvaltaista käsittelyä eduskunnan luottamusäänestyksessä.

Välikysymyskeskustelu ja -äänestys ovat mielestäni ainoa kansanvaltainen tapa kaataa hallitus. Sen ainoa hyväksyttävä tarkoitus puolestaan on vaihtaa sekä hallitus että hallituksen ohjelma. Näytös jäi nyt pelkäksi Keskustan kiskaisuksi hätäkatkaisimesta, josta sähköt tosin kytkettiin takaisin Antti Rinteeseen ennen hänen vaipumistaan koomaan.
 
Näytös jäi sekä Kepulle, demareille että koko viiden puolueen hallitukselle kokonaishaitalliseksi, sillä epäluottamukseen kaadettu Rinne valittiin tuota pikaa hallitustunnustelijaksi vanhan vaalituloksen pohjalta tuossa edelleen mukasuurimmassa puolueessa SDP:ssä, ja Kepu ilmoitti suostuvansa jatkamaan samalla pohjalla ja ohjelmalla. Vihreät ja RKP sitä suorastaan pyysivät.

Kyse oli sinänsä sympaattisen mutta vallasta herpaantuneen ja otteensa menettäneen entisen järjestöliiderin teurastuksesta. Sitä seurannee yritys nostaa tilalle joku nörtti soijapoika tai vaalien kannatusmagneetiksi lavastettava tyttönen, ja aamutakissaan haahuileva Rinne hakee juustofonduebileistä herättyään setäkuiskaajan roolia. Kun Rinne on puolueensa puheenjohtajana lisäksi tyrkyllä eduskunnan varapuhemieheksi, siinä on perustuslain 34 § koetuksella.

Itsenäisyys ja maahanmuutto

Otsikkonani on itsenäisyys ja maahanmuutto, sillä käsittelen molempia. Näiden ilmiöiden ajauduttua yhteiskunnassa ristiriitoihin asettuu peruskysymys sinänsä muotoon: itsenäisyys vai maahanmuutto?

EU-jäsenyyden aikana, osittain siitä riippumatta ja osittain siitä johtuen, on yleistynyt näkemys, että oikeus muuttaa Suomeen olisi subjektiivinen oikeus, eli oikeus, johon kenellä tahansa olisi oikeus. EU:n sisäpuolella tämä näkemys on johdeltu Schengenin sopimuksesta, johon Suomi on sitoutunut. Vuonna 2000 solmitun Amsterdamin sopimuksen jälkeen uudet jäsenmaat eivät ole voineet liittyä Euroopan unioniin hyväksymättä vapaan liikkuvuuden sopimusta.

Vapaakauppa ei edellyttäisi väestöjen eikä työvoiman vellomista maasta toiseen, oikeutta muuttaa toiseen maahan pysyvästi asumaan eikä myöskään yhteistä valuuttaa tai rahapolitiikkaa, joka puolestaan on julkisen talouden rahoituskriisin juurisyy ja sellaisena yksi EU:n pysyvistä valuvioista.

Väestöjen liikkumista pidetään EU:n sisäpuolella nyt jonkinlaisena itsestäänselvyytenä, vaikka se on mullistanut työ- ja koulutusmarkkinat kansallisvaltioissa. Liian monia asioita on alettu pitää EU:ssa vaarallisen itsestäänselvinä, kun taas monia sääntöjä, joista olisi jäsenmaille ja etenkin Suomelle hyötyä, laiminlyödään tai ylenkatsotaan.

Rikottuja ovat no bail out -säädös ja Dublin II -asetus, eikä EU:n ulkorajaa ole saatu pitämään. EU maksaa useiden miljardien vuosilunnaita Turkille, joka pitää EU:ta pihdeissään pakolaistulvalla uhaten. Tämä on seuraus epäisänmaallisen politiikan harjoittamisesta EU:n suurimmissa jäsenmaissa, Ranskassa ja Saksassa. Britannia jo sanoikin moiselle good bye.

Väestöjen virtaaminen ja vyöryminen rajojen yli on ollut kulttuurien ja kansakuntien tuho kautta historian. Hyvinvoinnin aikakauden hurmoksessa Eurooppaa ovat nyt päässeet hallitsemaan poliittisen vihervasemmiston ja huvitteluliberaalin porvariston kellokkaat, joiden vetämä politikointi on johtanut Euroopan valtiot ja kansakunnat kuilun partaalle sekä taloudellisessa, kulttuurisessa että turvallisuuspoliittisessa merkityksessä.

Eurooppaan tunkeutuu jatkuvasti vieraita kansakuntia Afrikasta ja Lähi-idästä kansainvälisiä asiakirjoja, kuten YK:n pakolaissopimusta, hyväkseen käyttäen, vaikka niitä ei ole laadittu järjestelmällisiä väestöjensiirtoja varten. Systemaattista muuttoliikettä varten muutamat epäisänmaalliset poliitikot puolestaan laativat niin sanotun GCM-sopimuksen, jonka tarkoitus on institutionalisoida pakolais- ja turvapaikkapolitiikan verukkeella harjoitettu elintasosiirtolaisuus järjestelmälliseksi ja pysyväksi.

Näin tehdään, vaikka yhdeltäkään kansakunnalta ei ole kysytty siihen lupaa demokraattisessa prosessissa, eikä kukaan ole siihen myöskään lupaa antanut sen enempää paikallisissa parlamenteissa kuin kansanäänestyksissäkään. Tämä on aitoa sosialismia, jossa vihervasemmiston moraaliposeeraajat maksavat oman hyvesignalointinsa ja kulttuurieliittiin pyrkimisensä veronmaksajien aarrekammiosta.

Se, että vihervasemmistolaiset eivät tunnista eivätkä tunnusta kansallista itsemääräämisoikeutta, valtiollista suvereniteettia sekä poliittisen vallan perillisyyttä, on suora seuraus siitä, että heidän kätensä ovat aina olleet kiinni toisten ihmisten omaisuudessa, jonka he haluavat ryöstää oikeilta haltijoilta pois. Tämä merkitsee, että puliveivaava ja kepulikonsteja käyttävä vihervasemmisto on vapaan yhteiskunnan ja filosofian ikuinen vihollinen.

He ovat saaneet sosialisointiin apua vierailta kansakunnilta, mikä on internatsismia selkeimmillään. Kun Eurooppaan tunkeutuneet vieraat kansakunnat ovat laskeneet jalkansa EU:n maaperälle, ne ovat aloittaneet sosiaaliturvalla shoppailemisen ja levittäytyvät röyhkeästi maasta toiseen sosiaaliturvan tasoa kilpailuttaen ja kantaväestöjen suvaitsevaisuutta kärsivällisyttä koetellen. Ne hyödyntävät myös EU-maiden kesken syntynyttä eripuraa ja EU-maiden tarvetta tasata tänne luvatta ja kutsutta tulleen ”rikkauden” muodostamaa painetta.

Ongelman purkua siirtämällä se naapurimaiden kiusaksi sanottiin aiemmin ”taakanjaoksi”, nykyisin ”Euroopan siirtolaisjärjestelyksi” ja ”pakotetuksi solidaarisuudeksi” – täysin huomaamatta, että pakottaminen ei koskaan ole solidaarista eikä varsinkaan demokraattista, siis kansanvaltaa ja itsenäisiä valtioita sekä niiden kansakuntia kunnioittavaa.

Sitten kun nämä maahan tunkeutuneet eivät ole saaneetkaan haluamaansa palvelua ja heitä on vastustettu sekä toivottu heidän palaamista kotikonnuilleen, he ovat kehdanneet valittaa ”rasismista” – ikään kuin kansakunnilla ei olisi oikeutta itse päättää, keitä ulkopuolisia he sietävät tonteillaan vai sietävätkö ketään.

Väite ”rasismista” on puolestaan järjetön, sillä juuri kukaan kantasuomalainen ei tunne sisäsyntyistä ulkomaalaisvastaisuutta eikä muukalaiskammoa. Kun maahanmuuttoa vastustetaan, siihen on syy vakavissa etu-, arvo- ja kulttuurikonflikteissa, jotka johtuvat maahanmuutosta itsestään eivätkä mistään kansankiihottajien taikasanoista.

Talonpoikaisessa ajattelussa katsottiin, että isännällä on oikeus heittää kutsumattomat vieraat ja tunkeutujat ulos mailtaan ja talostaan, ja jos niin ei tee, on huono isäntä. Suomi on maa, jolla ei ole monien muiden EU-maiden tapaan ollut isäntää pitkään aikaan, mutta toivottavasti sellainenkin vielä saadaan, mukaan lukien toimintakykyinen esikunta.

Itävaltalais-japanilaisen kreivin ja vapaamuurarin Richard Coudenhove-Kalergin idealistista utopiaa rakennettaessa ja beethovenilaisen harmonian havinaa kuunnellessa on lähes kaikissa EU:n jäsenmaissa unohdettu kansallismielisen filosofian keskeiset opinkappaleet. Ne ovat myös suomalaisen hegeliläis-snellmanilaisen kansallismielisyyden lähtökohtia, ja siksi laitan ne tähän.


1) Valtiollinen suverenteetti

Valtio syntyy silloin, kun tietty kansa käyttää tietyllä alueella poliittista valtaa. Kaiken lähtökohtana on kansa etnografisessa merkityksessä. Kun kansa järjestäytyy kansakunnaksi, syntyy sosiaalinen yhteiskuntamuodoste. Tämän sosiaalisesti jäsentyneen yhteiskunnan organisoituessa edelleen poliittisesti syntyy kansallisvaltio, joka voi myöntää kansalaisuuksia, eli luovuttaa jäsenilleen kansalaisen aseman virallis-formaalisti.

Kun kansa, kansakunta, kansalaisuus, yhteiskunta ja kansallisvaltio ovat ekvivalentissa suhteessa, eli kansojen ja valtioiden rajat vastaavat toisiaan, yhteiskunnallinen tehokkuus on huipussaan ja arvo-, intressi-, kieli- sekä kulttuurikonfliktien määrä minimissään. Näin voi syntyä hyvinvointivaltioita. Niiden väliset rajat puolestaan luovat rauhaa torjuen konfliktit rajoilla ja estäessään niiden leviämistä keskelle kansalaisyhteiskuntia.

Hegeliläis-snellmanilainen valtion rakentuminen on seuraava: kansan etninen jäsentyminen johtaa sosiaaliseen muodostelmaan eli kansakuntaan ja yhteiskuntaan sekä poliittiseen ja juridiseen organisoitumiseen kansallisvaltioksi, joka on valtiofilosofisen Järjen kirkkain ja korkein ilmentymä.

Valtiollisen suvereniteetin juuret johdellaan suoraan kansan etnografisesta ja etnisestä olemassaolosta, ja siksi sillä on sekä omaan eksistenssiinsä että biodiversiteettiin ja taksonimiseen järjestymiseen pohjautuva perusta. Valtiollinen suvereniteetti tarkoittaa kansakunnan yksinomaista oikeutta käyttää alueellaan rajoittamatonta valtaa. Sen eräänä ilmauksena pidetään itsenäistä ulkopolitiikkaa, eli kykyä päättää suhtautumisestaan muihin kansakuntiin ja valtioihin sekä toimia sen mukaisesti. Tämä on EU-jäsenyyden aikana täysin unohdettu ja laiminlyöty.


2) Kansallinen itsemääräämisoikeus

Koska valtiot ovat syntyneet kunkin kansakunnan omatoimisuuteen perustuvan luonnonoikeudellisen itsejärjestymisen pohjalta, niiden oikeusperustus on niissä itsessään, eikä niiden ulkopuolella. Tavallaan jokainen itsenäinen valtio on alkujaan kapinahanke, niin myös Suomi.

Kansallinen itsemäärämisoikeus on johtanut kansainvälisessä oikeudessa niin sanottuun perustattomuuden ongelmaan, sillä suvereenien kansakuntien ja kansallisvaltioiden yläpuolelle ei voida eikä pidä ajatella mitään ylempää eikä korkeampaa määräävää elintä. Tämä nimittäin kumoasi sekä valtiollisen suvereniteetin että kansallisen itsemäärämisoikeuden idean.

Sitä puolestaan ovat yrittäneet sekä YK että EU, mutta laihoin tuloksin, eikä kumpikaan nauti voimallisten kansakuntien arvostusta. Toinen on paperitiikeri ja toinen krokotiili, jonka kuori on muovia. Kansakuntien vaelluksia lietsovan tyhmyyden vuoksi ollaankin jälleen siirtymässä takaisin reaalipolitiikkaan, joka tunnustaa voimankäytön politiikan modus operandiksi. Tämä tapahtuu kuitenkin vain kaaoksen välttämiseksi ja pahimpien seurausten torjumiseksi.

Pakotettu integraatio on johtamassa pakokauhunomaiseen disintegraatioon valtioliitoissa, kuten EU:ssa, Kanadassa ja jopa Yhdysvalloissa. Pakotettu monikulttuuri-ideologia on johtamassa myös eripuraan ja kansallisvaltioiden hajoamiseen niin Espanjassa kuin Suomessakin, jossa alueellinen eriarvoisuus kasvaa maahanmuuttajien ottaessa haltuunsa asuinalueita ja kansainvälisten sijoittajien valloittaessa taloyhtiöitä. Olennaista on vain, kenen puolelle kansalliset armeijat asettuvat, kun sisällissodat kansallisvaltioissa alkavat.

Kansainvälisten sopimusten ja kansallisen lainsäädännön konflikoituminen on ongelma, jota käsittelin täällä, täällä, täällä ja täällä sekä eräs ilmeisen asiantunteva juristi täällä. Ristiriidat herättävät kysymyksen, joka on kaiken yläpuolella. Se on: muodostammeko enää itsenäisen ja suvereenin valtion vai olemmeko ihmisoikeusortodoksien panttivankeja? Perustuslakivaliokunnan käyttämän kolmen tietäjän ohjauksessa Suomen itsenäisyys on sulatettu huomaamatta pois.


3) Poliittisen vallan perillisyys

Poliittisen vallan perillisyys tarkoittaa sitä, että oikeus käyttää kansallisvaltioissa poliittista valtaa kuuluu sen syntyperäisille kansalaisille ja heidän jälkeläisilleen, ei muille. Tämä periaate on yksi pahimmin laiminlyötyjä nykyisin.

On käsittämätöntä, että vieraat kansat ja kansakunnat pitävät omana oikeuteenaan siirtyä asumaan kansallisvaltioihimme ja pesiytyä niihin kantaväestön ja syntyperäisten kansalaisten voimatta vastustaa. Jos vastustusta esiintyy, viranomaisvalta, julkinen valta ja oikeuslaitos nostavat aseensa ja syytösten keihäänsä omia kansalaisia vastaan!

Tämä häpeällinen, nujertamiseen, ylimielisyyteen ja tuulesta turvoksissa olevaan pöhöttyneisyyteen perustuva viranomaishulluus on seuraus julkisen vallan liittoutumisesta EU:n valtarakenteiden kanssa. Juuri siksi kyseisestä samppanjasosialistien ja kaviaarikapitalistien konspiraatiosta käytetäänkin varovaisen hienovaraista nimitystä ”eliitti”, vaikka kyseessä on EU:n salongeissa ja neuvosmiesten hoveissa henkisesti bastardisoitu sekvenssi dekadenttia rappioporukkaa, jonka tunnuspiirre on sosiaalinen, moraalinen ja taloudellinen korruptio. Samanaikaisesti suomalaiset ihmiset joutuvat onkimaan jäsenmaksuina pulittamansa verovarat sentti kerrallaan takaisin EU:n katakombeista kuin rikkinäisestä pajatsosta.

Poliittisen vallan perillisyyden ja fylogeneettisyyden periaatteen rikkominen on johtanut siihen, että poliittista valtaa Suomessa käyttävät muut kuin suomalaiset itse. Eduskunta on laitettu EU-lainsäädännön kaulapantaan, ja poliittisista edustajista on tehty pelkkiä koneiston voitelijoita, joiden tehtävänä on vain toteuttaa määräyksiä tehokkaasti kuin posti kuljettaa kirjeitä. Tämä selittää nykyisten valtavirtapoliitikkojen täydellisen filosofiattomuuden, kyvyttömyyden luoda kirjallista tuotantoa, vetää poliittista linjaa sekä osoittaa suuntaa ja poliittista johtajuutta. He ovat valtionhoitajapoliitikkoja vailla filosofiaa ja ymmärrystä.

Mikrotasolla, kuten kunnissa, poliittisen vallan perillisyyden rikkominen näkyy muun muassa siinä, että vastaanottokeskukset ovat kääntäneet pienten kuntien väestölliset voimasuhteet kumoon. Kun parintuhannen hengen kunnassa on pari tuhatta päätä sisällään pitelevä pakolaiskeskus ja kun kuntavaaleissa jokaisella kunnassa oleskelevalla on äänioikeus kansalaisuudestaan riippumatta, voivat nuo maahan tunkeutuneet kellauttaa paikallisten valtuustojen voimasuhteet nurin ja äänestää valtaan itsensä näköisen valtuuston.

Minä en osta mitään ulkomaalaisten firmoilta Suomessa, ellei ole pakko. Syön vain suomalaista ja Suomessa tuotettua ruokaa enkä toivota Suomeen ketään tervetulleeksi vaan tervemenneeksi. Heillä on oma maansa. Pysykööt siellä.

Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää itsenäisyytemme muistopäivää EU-maakunnassamme.


Lisälukemista täällä, täällä, täällä ja täällä.

Gallupeissa kullan kiiltoa – Perussuomalaisten kannatus ylitti Kepun ja Sdp:n yhteiskannatuksen

Ylen uutiset kertoivat viime syyskuussa, että Perussuomalaiset jatkaa suurimpana puolueena 19,8 prosentin kannatuksella. Kokoomus ja Sdp olivat tasoissa 17,3 prosentin kannatuksella, Vihreitä olisi äänestänyt 14,2 prosenttia ja Keskustaa 11,9 prosenttia. Mittaus oli tehty elokuun 26. ja syyskuun 22. päivän välisenä aikana.

Tänään julkaistu Ylen mielipidemittaus antaa Perussuomalaisten tulokseksi 24,3 prosentin kannatuksen ja Kokoomukselle 18,6 prosenttia. Vihreiden kannatus oli pudonnut 13,9 prosenttiin ja Sdp:n 13,2 prosenttiin. Keskustaa äänestäisi enää 10,6 prosenttia.

On huomattava, että mittaus tehtiin marraskuussa. Siinä eivät näy hallituskriisin aiheuttamat muutokset, joiden on hyvin vaikea olettaa ainakaan lisänneen hallituspuolueiden suosiota.

Perussuomalaisten kannatus on nyt puoli prosenttiyksikköä Kepun ja demarien yhteiskannatusta suurempi. Työväestön keskuudessa kannatuksemme on ennätyksellinen 39,7 % ja yrittäjien keskuudessa 30 %, joten olemme suurin yrittäjäpuolue. Myös muissa ryhmissä kannatuksemme on noussut.


Perussuomalaisten kannatusnousulle on selvät ansiot, syyt ja selitykset

Koska molemmat oppositiopuolueet ovat nousussa ja Perussuomalaiset suorastaan rakettimaisessa kiidossa, on väärin tulkita, kuten professori Vesa Vares Ilta-Sanomien jutussa, että Perussuomalaisten suosio heijastelisi pelkästään Jussi Halla-ahon (sinänsä onnistunutta) johtamistyyliä. Se olisi politiikan henkilöimistä.

Itse uskon, että Perussuomalaisten jyrkkä nousu ilmentää istuvan hallituksen ja hallituspuolueiden täydellistä onnistumista omissa tavoitteissaan, toisin sanoen niiden täydellistä epäonnistumista Suomen asioiden ja etujen hoitamisessa. Toiseksi Perussuomalaisten nousu kertoo siitä, että meillä on hyvä ohjelma, erinomaiset poliitikot ja sellainen poliittinen puoluelinja, jota suomalaiset tukevat. Sekä tietenkin puheenjohtaja, jonka ajatus on kirkas ja jota kuunnellaan ja joka kuuntelee muita. Lähtökohtaisesti me ajamme suomalaisten ja suomalaisen yhteiskunnan etuja.

Kannatuksemme kasvu kertoo, että suomalaiset vastustavat hallituksen harjoittamaa ja muun opposition tukemaa moraalitonta maahanmuuttopolitiikkaa ja posketonta ilmastopolitiikkaa, joiden hintalaput ovat paljastuneet kansalaisille. Konkreettisella tasolla suomalaisia harmittaa myös sosiaali- ja terveyspalvelujen rapautuminen, kun hallitus on maksanut vieraiden kansakuntien toimeentuloa ja heidän terveydenhuoltoaan suomalaisten verovaroilla ja suomalaisilta leikaten.

Polttoaineiden hintoja nostetaan, ja julkinen velka on ajettu jo tappiin. Hallitus on suunnittelemassa laittomasti maassa olevien kotouttamista ohjelmalla, jossa veronmaksajat laitetaan takaamaan heidän työpaikkansa 50–70 prosentin palkkatuella. Siten luodaan todelliset valtion kustantamat halpatyömarkkinat Suomeen samalla, kun suomalaisia pidetään työttöminä – ja tämäkin nettoveronmaksajien piikkiin.

Olisi mielenkiintoista tietää, millaisissa prosenteissa puolueiden kannatuslukemat liikkuisivat juuri nyt, hallituskriisin keskellä, kun punavihreän hallituksen ideologinen toimintakyvyttömyys on paljastunut ja hallitus on osoittanut sekoilunsa, muunnellut totuutensa, kaksinaismoralisminsa, taloudellisen tuhoisuutensa sekä pimityksensä. Joka tapauksessa gallupit kertovat sen, että Perussuomalaisia kevään 2019 vaaleissa äänestäneistä 91 prosenttia äänestäisi edelleenkin meitä, joten luottamuksemme on kohdallaan ja puolueuskollisuus korkealla tasolla. Koskaan aiemmin gallupeissa ei ole saatu näin korkeaa lukua, ja haluamme pitää siitä kiinni.


Hallitusteatterista

Ilta-Sanomien tämän jutun mukaan ”Rinteen aikomus jäädä kiinni vallankahvaan tyrmistyttää Sdp:n sisällä”.

Kun demarit esittivät hallitustunnustelijaksi Keskustan juuri ulos savustamaa Antti Rinnettä ja kun Keskustallakaan ei ollut Katri Kulmunin sanoin mitään sitä vastaan, että politiikan ulkokehälle juuri potkaistu ex-pääministeri alkaa muodostaa uutta hallitusta, ovat Kepu ja demarit tekemässä niin kummallista poliittista historiaa, että sitä arvioidessa kynäkin vääntyy solmuun. Ministereiksi pelkillä puolueansioilla päätyneillä broilereilla ei ole ilmeisesti aavistustakaan siitä, mitä he tekevät.

Kun syrjään sysätty Rinne puolestaan suosittelee seuraajakseen nuorta Sanna Marinia, ovat Kepu ja Sdp perustamassa maahamme nukketeatteria, jossa valtionjohtoon nimitetään lauma rippikoulusta hetki sitten päässeitä tyttösiä.

Ei siis ihme, että Ilta-Sanomat vertailee pääministerikandidaattien ylioppilastodistuksia kiinnittääkseen huomiota epäolennaiseen. Totuus: maata johtamaan ei pitäisi hyväksyä ketään sen enempää ylioppilaspohjalta kuin heikoilla akateemisilla tai kokemuksellisilla näytöilläkään. Valtion johdossa tarvittaisiin nyt vankkaa talousosaamista ja tiukkaa maahanmuuttolinjaa, joita ei varmasti löydy näiltä poliittisen teatterin plantuilta, joiden painoarvo on lumihiutaleen luokkaa.

Suuri osa heistä on politiikassa vain, koska politiikka on heille hyvä henkilökohtainen bisnes; ministerien ja heidän avustajiensa palkat kun eivät pieniä ole. Me perussuomalaiset kyllä naureskellen heidän sekoilunsa kestämme, mutta Suomi ja maamme valtiontalous eivät sitä kestä.

Moraalisen karisman tavoittelu ei kannata kepulaisille eikä demareille ainakaan kansalaisten kukkaroa kuluttamalla, sillä kukaan ei voi voittaa Vihreitä eikä Vasemmistoliittoa niiden ilmastohysteriassa eikä niiden halussa levitellä suomalaisten ihmisten rahoja taivaan tuuliin. Tällaiset hallituskriisit tulevat maallemme vielä erittäin kalliiksi, ja nyt jos koskaan pitäisi hallituksen poseerata pohtien Suomi-kuvaa ja poliittista uskottavuuttamme: mitä meistä ajatellaan ulkomailla, jos maatamme johtaa Spice Girls?

Pääministeristä päättää nyt demarien puoluevaltuusto, jossa Sirpat ja Sarit ratkaisevat asian. Tulee ikävä aikaa, jolloin tasavallan presidentti valitsi hallituksen muodostajan. Tämä toimii tietenkin vain, kun presidenttinä on tolkun mies. Tolkun miestä etsittäessä on puolestaan tärkeää, että se, joka päättää miehen tolkullisuudesta, on itse tolkuissaan.


Aiempia kirjoituksiani hallituskriisistä

Peurat ajovaloissa – Mitä hyötyä hallitusteatterista on kansalaisille?
Punavihreä hallitus avasi Bismarckinsa pohjaluukut

Peurat ajovaloissa – Mitä hyötyä hallitusteatterista on kansalaisille?

Peruslähtökohta on nyt seuraava. Hoippuvien hallitusten aikakauteen siirtyminen ei johdu pelkästä ministereitä koskevasta tyytymättömyydestä, vaan se ilmentää syvää ideologista juopaa hallituspuolueiden välillä.

On epä-älyllistä ja yksinkertaistavaa typistää Antti Rinteen ero pelkäksi henkilöä koskevaksi epäluottamukseksi, kuten Katri Kulmuni teki A-studiossa eilen illalla. Ministerien epäluottamukseksi kanavoituneen konfliktin kautta yritetään vain peitellä sitä, että Keskustalla on (1) suuri ideologinen erimielisyys Sdp:n kanssa, ja (2) hallituksessa pysyttelevällä Keskustan johdolla on sukset ristissä sen oman kenttäväen kanssa.

Sirpa Paateron heittäminen metron alle ja Antti Rinteen savustaminen ulos hallituksesta ovat alkeellisia keinoja peitellä, kieltää ja työntää loitommaksi sitä ilmeistä seikkaa, että Keskusta ja sosialistit eivät voi saada kasaan toimivaa hallitusta. Syy: aatteellinen erimielisyys.

Keskeinen kysymys siis on: Mitä kansalaiset hyötyvät yhden miehen teurastuksesta ja miksi uusi hallitus olisi edellistä parempi? Eilisestä A-studiosta jäi käteen Kulmunin hassunkurinen toteamus, että Keskusta on täysin tyytyväinen hallituspohjaan ja -ohjelmaan, jolloin vika olisi ollut vain Antti Rinteessä.

Sellainen, joka personifioi politiikan noin yksiviivaisesti pelkäksi henkilökohtaiseksi kiistaksi, ei ole ymmärtänyt politiikan olemuksesta mitään.

Jokainen voi lukea lehdistä, että Keskustan kenttäväki on tyytymätön nimenomaan hallituksen kokoonpanoon, hallituspohjaan ja hallituksen linjaan, joka uhkaa omakotitaloissa asuvien öljylämmityksiä, lisää maaseudulla tarvittavan yksityisautoilun kustannuksia ja vaikeuttaa maatalouselinkeinoa aina vain kiristyvillä ympäristömääräyksillään.

Kyse ei ole ”vain maahanmuutosta tai ilmastopolitiikasta”, sillä näiden politiikan alueiden kautta tehdään montaa muutakin politiikkaa: talouspolitiikkaa, teollisuuspolitiikkaa, väestöpolitiikkaa, koulutuspolitiikkaa, kulttuuripolitiikkaa ja niin edelleen.

Yksittäisten ministerien vaihtaminen ei siis auta yhtään mitään, jos ohjelma ja hallituspohja pysyvät nykyisellään. Suomen tilanne vain pahenee. Ja pahenee myös Kepun tilanne, sillä puolue on kaulaansa myöten lietteessä ollessaan vasemmiston apupuolue. Puolueen ainoa keino tavoitella valtaa nykyhallituksessa on eroamisella uhkaaminen ja hallituksen kaataminen, joten Kepu on demareillekin kurja kumppani.

Tilanne uusiutuu, sillä valuvikaa ei korjata.


Tunkio ei tonkimalla parane

Helsingin yliopistosta Ylen uutisiin (ja samalla aikuisten maailmaan) kutsuttu professori Hanna Wass puolusteli pääministerin pallia tavoittelevaa Sanna Marinia pitäen ”erittäin pelottavana tätä tulkintakehystä, että nuoret naispuheenjohtajat ja varapuheenjohtajat ovat ikään kuin nukkehallitsijoita, joita sitten kulisseissa vanhat johtajat ohjaavat”.

Olipas pelottavan feministinen kannanotto, mutta samalla myös virheellinen. Minua nimittäin kauhistuttaa se, että valtioelinten johtoon on päästetty lauma rippikoulusta juuri päässeitä tyttösiä, jotka joka tapauksessa ovat aivan tuuliajolla.

Wassille muistuttaisiin, että kyseessä ei ole mikään ”tulkintakehys”, vaan asiathan ovat ihan todellisuudessa niin, että nuoret henkilöt ovat yleensä kyvyttömiä johtamaan valtiota ja suoriutumaan vaativista tehtävistä.

Jokaisen on hyvä tietää, että myöskään missään yrityksessä ei johtavaan asemaan nimitetä eikä voida päästää ketään, jolta puuttuu kokemusta, näyttöjä ja asiantuntemusta, eikä niin pitäisi tehdä yliopistoissakaan.

Jo Platon ajatteli yhteiskuntateoriassaan, että valtiota hallitsemaan ei pitäisi päästää alle viisikymppisiä, mutta Suomessa niin tehdään. Tästä puolestaan johtuu juuri se, että heitä neuvomaan tarvitaan kaaderillinen asiantuntijoita, joita feministit sitten sanovat ilkeästi ja vähän röyhkeästikin ”setäkuiskaajiksi”. Setäkuiskaajien olemassaolo on kuitenkin paras todiste heidän tarpeellisuudestaan.

On perin kieroutunutta, että ansioituneita asiantuntijoita on alettu nimitellä feministien toimesta ”sediksi” tarjoten kokeneille miehille jonkinlaisia marginaalisten taustavaikuttajien rooleja työpaikoilla. Oikeasti nuo tehtävät kuuluisivat heidän hallintaansa eivätkä joillekin pissisneideille, joita asiantuntijoiden täytyy sitten kärsivällisesti paimentaa.

Ongelmana Euroopassa laajemminkin on, että johtavaan poliittiseen asemaan on päätynyt henkilöitä, joilla ei ole korkeimpia akateemisia tutkintoja, kirjallista tuotantoa, ei näyttöä poliittisesta linjanvedosta, valtiofilosofiasta eikä myöskään johtamisesta. Tästä Suomi kärsii jatkossa.

Wass tuli kuitenkin defensiollaan paljastaneeksi ongelmien ytimen. Asia vain on päinvastoin kuin hän näkee. Suomelle ei ole hyväksi, että sitä johtaa heppatyttöhallitus. Ministeri Katri Kulmunin (32 v.), ministeri Sanna Marinin (34 v.), ministeri Li Anderssonin (32 v.) ja ministeri Maria Ohisalon (34 v.) välillä ei ole oikeastaan mitään eroa, ja juuri siksi he hyrisevätkin harmonisesti keskenään sekä ovat ”tyytyväisiä hallituspohjaan”. Joukosta puuttuu vain Greta Thunberg (16 v.).

Erityisesti Katri Kulmuni, jonka nimi olisi luontevammin Kulmuri (eli kulmapotku), oli eri ovista ilmestyessään kuin festareilta palaava teini, jonka silmämeikit olivat valuneet osittain tissivakoon. Olisiko ovien takana päin sulkeutuessa tullut mieleen, mitä sitä oikein tuli tehtyä?

Koska ministerinvirat on täytetty Spice Girls -potpurilla, on kammottavaa ajatella, että juuri heidän pitäisi selvitä sote-uudistuksen raadosta, kestävyysvajeesta ja julkisen talouden tervehdyttämisestä. Siitä ei tule näiden toimesta kerta kaikkiaan mitään, mikä puolestaan siirtää valtaa ministeriöiden korkeille virkamiehille. Ja juuri heidät yrittää vihervasemmiston vallankumous siirtää sivuun omassa ylenkatseellisuudessaan.

Pekka Haaviston kukkona tunkiolla johtama kaarti ei pysty jostakin syystä ymmärtämään, että hallitusten horjuvuus todellakin heijastelee sitä aatteellista, asenteissa ja arvoissa, piilevää eroa, joka vallitsee Keskustan perinteisen politiikan ja vihervasemmiston välillä. Suomi ei tarvitse taistolaisuutta toistavia ”Ajatusten Anarkisteja” ministereiksi enää yhtään, vaan nyt jos koskaan tarvittaisiin erityisesti vankkaa ja kurinalaista talouspolitiikkaa.


Pelin politiikalle ”Ei”

Entäs me perussuomalaiset? Jussi Halla-aho teki aivan oikein sanoessaan A-studiossa, ettei ole kiinnostunut hallitukseen osallistumisesta.

Sanoisin itse niin, että Perussuomalaisten kannattaa tavoitella hallitusvastuuta avoimesti ja reilusti: vaaleissa saavutetun kannatuksen kautta. Minäkään en mielelläni lähtisi pelin politiikkaan enkä hallituksen tilkkeeksi. Puolueiden nykyisillä eduskuntapaikkojen kokoonpanolla ei saataisi aikaan Perussuomalaisten mieleistä hallitusta.

Me perussuomalaiset emme halua ryhtyä rakentelemaan Lego-taloa kissatappelijoiden kanssa. Emme halua takertua puolueiden keskinäiseen kiistelyyn kuin kukot rohtimiin vaan puhumme suomalaisille ihmisille tärkeistä asioista. Ilmeisesti meillä on siis erilainen käsitys myös siitä, kuinka kansakuntamme etuja pitää ajaa ja edistää. Sekoileminen, hallituksen sisäinen riitely, avuttomuus ja neuvottomuus eivät ole oikeita muotoja. Voimme lähteä mukaan vain sellaiseen hallitukseen ja sellaisten ihmisten kanssa, jotka tietävät, mitä tekevät.

Olennaista on, että epäluottamus vallitsee nyt kansanrintamahallituksen ja kansan välillä. Syynä tähän on, että hallituspuolueissa ja Kokoomuksessa ei hyväksytä Perussuomalaisten vaatimia muutoksia maahanmuuttolinjaan, vaikka sitä edellyttäisi tutkimusten mukaan suurin osa kansalaisista. Myös ilmastopolitiikasta 3/4 Suomen kansasta on puolueen teettämän selvityksen mukaan kanssamme samaa mieltä.

Oman uppiniskaisuutensa vuoksi joutuvat Perussuomalaisia ympäröivät muut puolueet hallituksia kootessaan tekemään kelvottomia ja aatteellisesti kestämättömiä kompromisseja vasemmiston ja oikeiston kesken, ja sekaisin menevät puurot ja vellit.

Hullunkurista on, että Antti Rinne on erotettuna pääministerinä ehdolla hallitustunnustelijaksi, ja Keskustan Kulmuni oli kirkkain silmin valmis hyväksymään tämän! Politiikan ulkokehälle syöstylle Rinteelle siis tarjotaankin käden käänteessä mahdollisuutta päättää seuraavasta hallituspohjasta ja seuraajastaan, niin kuin yliopistossa professori valitsee assistentin. Myös Sirpa Paateron nostaminen takaisin kabinettiin kuntaministeriksi oli hallitukselta käsittämätön veivaus.

Länsimaisissa demokratioissa pääministerin ja hallituksen ero merkitsee yleensä sitä, että hallituspohja ei pysy ennallaan, eikä uutta perusteta vanhan päälle. Pääministerin saama epäluottamus tulkitaan poliittiseksi epäluottamukseksi eikä pelkäksi teknistä korjausta vaativaksi asiaksi, joka hoidetaan vetämällä uusi kinnas sorminukketeatteriin.

Näin ei tehdä Suomessa, jossa hallituksen pitäminen raihnaisesti kokoonpanossaan on vallassa oloijoille tärkeämpää kuin se, ketkä kasvonsa menettäneet nobodyt sieltä nostavat palkkaa. Vaaniihan vaihtoehtona jatkuvasti ajautuminen fasismiin!


Kaiken takana on valheellisuus

Kulmunin kulman takaa kajastelee valhe. Siitä kertoo varsinkin demarileirissä omaksuttu asenne: syy on aina jonkun muun.

Valehtelulla ajattelivat Abdirahim Hussein ja Hussein al-Taeekin aluksi asiansa hoitaa, ja Sdp koetti vaieta heidän skandaalinsa. Lisää skandaaleja on kuitenkin jo jonoksi asti.

Ylen mukaan ”Suomi ei ole hakemassa Isis-leireillä olevia takaisin Suomeen – oikeusministeri Henriksson kyselytunnilla: ’Hallitus ei lähde aktiivisesti hakemaan näitä ihmisiä pois’”. Mutta kuitenkin nyt Helsingin Sanomien mukaan ”[h]allitus on sopinut, että al-Holin leirillä olevia naisia ja lapsia voidaan tapauskohtaisesti tuoda takaisin”.

Lankeaako kunnia tästä ristiriidasta valehtelevalle valtamedialle vai valehtelevalle hallitukselle ja vihreälle ulkoministeri Pekka Haavistolle? Hän sivuutti salaisella ”Operaatio Korvellaan” ulkoasiainvaliokunnan täysin. Valehtelevien ministerien asiat pitäisi käsitellä ministerivastuulain mukaan.

Mitta lienee täyttymässä myös sisäministeriössä, jossa vihreä ministeri Maria Ohisalo on suunnittelemassa suurta puhdistusta. Ilta-Sanomien mukaan hän aikoo kierrättää koko virkamiesjohdon saadakseen läpi maahanmuuttotavoitteensa.

En ennusta tulevallekaan hallitukselle pitkää ikää. Kyllähän tuota hullua teatteria katselisi, paitsi että heppatyttöhallitus ehtii tulla Suomelle ja suomalaisille kalliiksi. Sauli Niinistöllä lienee hikikarpaloita otsallaan kirjoittaessaan uudenvuodenpuhettaan.

Punavihreä hallitus avasi Bismarckinsa pohjaluukut

Antti Rinteen ei kannattanut pitää jakkarastaan kiinni päätyyn asti. Demareilla oli lopulta vain kaksi vaihtoehtoa: joko Antti Rinteen eroaminen tai hallituksen epäluottamuslause välikysymyskeskustelussa.

Demarit saattoivat siis joko upottaa Bismarckinsa itse avaamalla pohjaluukut – tai antaa laivan upota vastustajien ristitulessa.

Jos Antti Rinne ei olisi päättänyt matkustaa jättämään eronpyyntöään presidentille, olisi liikkeelle lähtenyt välikysymyskeskustelu ja sen myötä juna, joka olisi automaattisesti päätynyt eduskunnan epäluottamuslauseeseen hallitukselle.

Mikäli Sdp nyt nostaa Rinteen paikalle Sanna Marinin, hallituksen asema ei ainakaan parane. Puolueensa vasemmistosiipeä edustava, Natoa ja lisäydinvoimaa vastustava sekä eutanasiaa puolustava 34-vuotias Marin on Rinnettäkin heikompi lumihiutalepoliitikko, jonka painoarvo politiikassa on hyttyssarjan luokkaa.

Hän on pääministerivalinnan kärkisijoilla vain siksi, että naisvaltaisen puolueen feministit ja kiilusilmäiset idealistit äänestivät hänet Sdp:n varapuheenjohtajaksi, eikä hän eroa millään tavoin Vasemmistoliiton Li Anderssonista eikä Vihreiden Maria Ohisalosta.

Erona edelliseen pääministeriin olisi vain, että julkisuudessa ryvetetty ”setämies” vaihdettaisiin nuoreen neitoon. Mikäli sama hallituspohja jatkaa, Suomen ahdinko syvenee ja pahenee.

Keskustassa taas oli ilmeisen tarkkaan harkittu, että puolueella oli nyt paikka iskeä ja irtautua huonoksi havaitusta hallitusyhteistyöstä opposition asettamaa välikysymystä hyödyntäen.

Tosin sekään ei laukaise huonon hallituksen sisäistä eripuraa, jos hallituspohjaa ei muuteta. Nimittäin sillä tavoin Keskusta voi painostaa seuraavaakin pääministeriä eroamaan! Tähän tuskin demaritkaan suostuisivat.

Mikäli punavihreä pohja pysyy vallassa, seuraava hallitus ei ole kovin vahvasti vallan kantimissa kiinni, sillä kansalaisten luottamus hallituksen toimintakykyyn on mennyt. Juuri siitä kertoo Keskustan sisällä vallitseva eripura.

Uudet vaalit ovat siis lähellä, ja me täällä Perussuomalaisissa nostamme valmiustilaa. Olen edelleenkin sitä mieltä kuin edellisessä kirjoituksessani: hallitukseen meno oli fataali virhe Keskustalta.

On siirrytty horjuvien hallitusten ja pääministerien aikaan. Syy: muiden puolueiden syrjntä Perussuomalaisia kohtaan. Se, että muut puolueet eivät tunnusta Perussuomalaisia hallituskumppanikseen, on keskeisin syy siihen, että maahan ei saada toimintakykyistä ja kansan tahdon mukaista hallitusta.

Antti Lindmanin (sd.) löpinät hallituksen sisäisen luottamuksen parantamisesta eivät auta, koska epäluottamus vallitsee kansanrintamahallituksen ja kansan välillä. Syynä on, että hallituspuolueissa ja Kokoomuksessa ei hyväksytä Perussuomalaisten vaatimia muutoksia maahanmuuttolinjaan, vaikka sitä vaatii tutkimusten mukaan suurin osa kansalaisista.

Perussuomalaisia ympäröivät muut puolueet joutuvat oman uppiniskaisuutensa vuoksi tekemään kelvottomia ja aatteellisesti kestämättömiä kompromisseja vasemmiston ja oikeiston kesken, ja sekaisin menevät puurot ja vellit.

Hallituksen valheet tuskin lopuvat Posti-gateen. Ylen mukaan ”Suomi ei ole hakemassa Isis-leireillä olevia takaisin Suomeen – oikeusministeri Henriksson kyselytunnilla: ’Hallitus ei lähde aktiivisesti hakemaan näitä ihmisiä pois’”. Mutta kuitenkin nyt Helsingin Sanomien mukaan ”[h]allitus on sopinut, että al-Holin leirillä olevia naisia ja lapsia voidaan tapauskohtaisesti tuoda takaisin”.

Lankeaako kunnia tästä ristiriidasta valehtelevalle valtamedialle vai valehtelevalle hallitukselle ja ministereille? Mitta lienee täyttymässä myös sisäministeriössä, jossa vihreä ministeri Maria Ohisalo on suunnittelemassa suurta puhdistusta. Ilta-Sanomien mukaan hän aikoo vaihtaa koko virkamiesjohdon saadakseen läpi maahanmuuttotavoitteensa.

Al-Taee ja Husu ovat jo edustaneet demareita uskottavasti. Entäpä, jos laitettaisiin vihdoinkin koko hallitus vaihtoon?

Kansan kapina kansanrintamahallitusta vastaan – Perussuomalainen hallitus näköpiirissä

Politiikan Cyber Monday opetti meille, että Sdp:n puoluehallitus on asettunut pääministeri Antti Rinteen tueksi, ja puoluetta ei saa vapaaehtoisesti pois hallitusvallasta kannatuslukemien madellessa 14 prosentin tasolla.

Toiseksi, Keskustan toive Antti Rinteen oma-aloitteisesta eronpyynnöstä kuivui kokoon, kun Keskustan puheenjohtaja Katri Kulmuni koetti välttää kanavoimasta oman puolueensa kentällä kytevää epäluottamusta suoriksi potkuiksi Rinteelle.

”Oikeiden johtopäätösten” toivominen ja pallon heittäminen Sdp:lle ei kuitenkaan kannattanut, sillä demarit ottivat siitä kopin ja pitivät itsellään. Sdp on asiassa yhtenäinen ja Kepu hajanainen. Puolueita yhdistää vain se, että molempien etujen mukaista olisi välttää hallituksen hajoaminen ja uudet vaalit, sillä vaalit tuskin toisivat nykyiselle hallituskoalitiolle minkäänlaista enemmistöä.

Sdp on siis hallituspuolueiden välisessä luottamuspulassa, ja Keskusta potee luottamuspulaa kenttänsä kanssa. Näin siis hallituksessa, jonka piti olla ”täyden luottamuksen hallitus”.

Keskustan on usein nähty olevan ratkaisijan roolissa hallitusten kokoonpanosta päätettäessä. Mutta viime aikoina asiaan liittyvä valta on sulanut pois, sillä puolue on pienentynyt ja kärsii runsaan tappion jokaisen hallitusvastuun jälkeen. Ainoa luonteva vaihtoehto koota hallituksia monipuoluejärjestelmässämme olisi muodostaa ne joko vasemmisto- tai oikeistoallianssin ympärille. Ongelman muodostaa vain Keskustan ja Kokoomuksen kauna Perussuomalaisia kohtaan.

Tässä mielessä myös Kokoomuksen Petteri Orpon A-studiossa esittämä väite, että Perussuomalaisten kanssa törmätään aina maahanmuuttokysymykseen, on outo, ja sen voisi heittää hänelle takaisin.

Miksi todellakin on niin, että Kokoomus ja kaikki te muut olette niin periksi antamattomia maahanmuuttopolitiikan korjaamista koskevassa asiassa, vaikka sitä näyttää vaativan tutkimusten mukaan suurin osa kansalaisista? Oletteko joitakin fundamentalisteja, ääriajattelijoita tai yhden asian liikkeitä?!


Mitä Keskustan pitäisi tehdä?

Keskustalla on jatkuvasti taitamattomat tekijät remmissä. Jos puolueessa olisi osattu laskea oikein, puolue olisi antanut lähtöpassit vähintäänkin Antti Rinteelle. – Miksi? Syitä on neljä.

Ensinnäkin (1) Kepu olisi voinut käyttää korttinsa kostaakseen Anneli Jäätteenmäen taannoisen erottamisen. Siirtämällä ratkaisun Sdp:lle puolue osoitti johtamistaidottomuutta ja antoi itsestään epävarman vaikutelman. Vaikutelma oli joka tapauksessa todellinen.

Toiseksi (2), jos Keskusta ei ilmaise keskiviikon äänestyksessä selvää epäluottamusta Rinteelle, Kepu joutuu ottamaan päälleen osan Antti Rinteen töppäyksistä, ja näin kanuunat kääntyvät Keskustaan itseensä.

Kolmanneksi (3) Keskustalla on suuri paine ”tehdä jotain”, sillä puolueen on vaikea ottaa vastuuta myöskään Rinteen tulevista töppäyksistä.

Ja neljänneksi (4) Keskustan kenttäväessä on herännyt laaja vastustus hallituksen politiikkaa vastaan, ja siksikin puolueen täytyisi reagoida ja Kulmunin päässä kellojen soida.

Pääministerin potkaiseminen pois virasta on tietenkin ratkaisuna radikaali, varsinkin kun hallituskumppanina toimiva Sdp on näyttänyt luottamusta pääministerilleen. Tällöin myös hallitusyhteistyöhön tulisi väistämättä särö.

Todellisuudessa sekä Kepun että Sdp:n sisällä kuohuu, ja eripura repii kumpaakin puoluetta. Luottamus pääministeriin joko on tai ei ole. Tilanne vastaa vanhaa sanontaa: ei voi olla puoliksi raskaana.

Olennaista on, että edellisestä hallituksesta eronpyynnön ja vaaleissa saadun rökäletappion kautta raahautuneen Keskustan kannatus on vajoamassa valliriutan alapuolelle, ja Sdp:n kannatus lähestyy niin ikään yksinumeroisten kannatuslukemien kerhoa. Sama toistuu niiden veljespuolueissa myös Saksassa ja Ruotsissa.

Johtopäätös: kumpikin puolue on aatteellisesti kyvytön ratkaisemaan suuria ongelmia, kuten julkisen talouden kriisiä ja pakolaisvirtaa. Kumpaakaan puoluetta ei enää oikeastaan tarvita, niillä ei ole sosiaalista tilausta pelkän aateperintönsä pohjalta, ja siksi ne hakevat tukea toisistaan. Vihreiden sekä kommunistien toimenpiteet puolestaan vain pahentavat kansallisvaltioiden rahoituskriisiä ja yhteistä ilmakehää, jonka tilaa teollisuutemme karkottaminen kehitysmaihin synkistää.


Kepu ja demarit nojaavat toisiinsa seisoakseen yhdellä jalalla

Hallituksessa sinnittelemällä Keskusta tulee ampuneeksi itseään jalkaan, sillä puoluejohdossa ei ole ymmärretty, ettei kentän kapina johdu tyytymättömyydestä Rinteen henkilöön, kuten Keskustan puheenjohtaja Katri Kulmuni yritti asian kääntää julkisessa sanassa.

Todellisuudessa Suomen maaseutua asuttavan keskustalaisen kannattajakunnan mitta on täytynyt vihervasemmistolaisen politiikan vuoksi; se kun uhkaa omakotitaloissa asuvien öljylämmityksiä, lisää maaseudulla tarvittavan yksityisautoilun kustannuksia ja vaikeuttaa maatalouselinkeinoa aina vain kiristyvillä ympäristömääräyksillään.

Näin ollen on epä-älyllistä väittää, että Keskustassa oltaisiin tyytyväisiä hallituksen kokoonpanoon ja hallituspohjaan. Totuus lienee se, että kenttäväki on erittäin tyytymätöntä nimenomaan hallituspohjaan, jossa Kepu on vasemmiston apupuolue. Ja tietenkin myös hallituksen linjaan, jolla vaikeutetaan suomalaisen kantaväestön elinolosuhteita, kiusataan ihmisiä ilmastoahdistuksella ja roiskitaan julkisia varoja vieraiden kansakuntien hyväksi.

Olisi aika tunnustaa: hallitukseen meno vasemmiston tueksi oli Keskustalta suuri virhe, joka ei paikkaa edellisen hallituksen virheitä.

”Postigaten” kautta artikuloitui kansan kapina kansanrintamahallitusta vastaan. Asiassa piilevä ristiriita paljastaa vihervasemmiston ideologian luonteen: näin sosialismi syö omat lapsensa.

Katri Kulmuni tuskin itsekään uskoo väitteisiinsä, että hallituspohjaan oltaisiin tyytyväisiä. Arvelen, että puolueessa vallitseva eripura vain syvenee ja Keskustan kannatus alenee. Kylki vuotaa oikeaan suuntaan, eli meille Perussuomalaisiin, joten kiitos siitä!

Kulmunin poliittinen painoarvo, kokemus ja kyky selkeään ajatteluun eivät ole riittäneet jämäkän ratkaisun tekemiseen ja sen myöntämiseen, että puolueella on sukset ristissä sen oman äänestäjänkunnan ja hallituksen vetämän politiikan kanssa.

Myös Rinteen vaihtaminen johonkin toiseen olisi pelkkää poliittisten ja ideologisten erimielisyyksien lavastamista henkilökiistoiksi. Tosiasiassa jo Postin epäselvyydet heijastelivat (henkilökohtaisten epäonnistumisten sijasta) ideologista riitasointua, joka on vallinnut liiketaloudellisin ottein johdetun Postin hallituksen ja maan sosialistisen hallituksen välillä. Ei siis ihme, että tästä konfliktista on puristunut ulos lakko, ministeriero ja selvä hallituskriisi.

Varjopuolena on, että tapaus osoittaa poliitikkojen yleisen arvovallan kovin heikoksi omistajaohjaajana ja liike-elämän käänteissä. Toinen kurja asia on, että Rinteen erotessa hänen tilalleen astuisi todennäköisesti vielä heikompi demari.


Puhdistuksia

Omasta mielestäni hallituksen kaikkienkaan ministerien vaihtaminen ei auttaisi mitään, sillä tuolit on täytetty tähänkin asti nobodyilla, ja tarjolla on vain heidän larppaajiaan.

Hallituksen tulevaisuus ei näytä valoisalta myöskään, vaikka Kepu lupaisi Rinteelle ja siten koko hallitukselle ”yhdet vielä ja sitten laskun” huomisessa luottamusäänestyksessä. Hallituksessa muhii ainakin kaksi ministeriskandaalia, jotka voivat laueta miinan tavoin koko hallituksen käsiin.

Viime päivinä on paljastunut, että vihreä ministeri Pekka Haavisto yritti junailla Isis-lapset Suomeen pimeällä operaatiolla. Kun ulkoministeriön Pasi Tuominen ei tähän suostunut, Haavisto aikoi laittaa kokeneen virkamiehen pöyhkeästi vaihtoon tai vähintäänkin ”kiertoon” (vihreän kiertotalouden mukaisesti).

Ylen mukaan ”Suomi ei ole hakemassa Isis-leireillä olevia takaisin Suomeen – oikeusministeri Henriksson kyselytunnilla: ’Hallitus ei lähde aktiivisesti hakemaan näitä ihmisiä pois’”. Mutta kuitenkin nyt Helsingin Sanomien mukaan ”[h]allitus on sopinut, että al-Holin leirillä olevia naisia ja lapsia voidaan tapauskohtaisesti tuoda takaisin”.

Lankeaako kunnia tästä valehtelevalle valtamedialle vai valehtelevalle hallitukselle ja ministereille? Voi sitä hätää, joka Hesarilla on ollut puolustamaan Haavistoa ja horjuvaa hallitusta peräti neljän toimittajan voimin!

Mitta lienee täyttymässä myös sisäministeriössä, jossa vihreä ministeri Maria Ohisalo on suunnittelemassa suurta puhdistusta. Ilta-Sanomien mukaan hän aikoo vaihtaa koko virkamiesjohdon saadakseen läpi maahanmuuttotavoitteensa. Kulmunilta olisi pitänyt löytyä munaa sanomaan, että Kepun kiista pääministeripuolueen kanssa johtuu konfliktista, joka Keskustan järkevällä siivellä on punavihreiden sekoilijoiden kanssa.

Mutta tätä kukaan ei hallituksessa myönnä, ja juuri siksi Vasemmistoliitto, Vihreät ja Rkp ovat tyytyväisiä. Myös me täällä oppositiossa olemme tyytyväisiä, sillä kannatuksen ovi käy meille päin. Mutta maamme taloudellisen ja poliittisen tilan vuoksi on syytä olla erittäin huolissaan.

Suomelle ei ole hyväksi, että tärkeistä asioista päättävät politiikan lumihiutaleet, vaan valtaan pitäisi saada hallitus, jossa on valtio-opillista asiantuntemusta ja johtamistaitoa. Hallituksen kaatumista odotellessa voimme vain tarkastella tuhoja. Olemme kuitenkin valmiina, kun isänmaan etu kutsuu.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Perussuomalaiset


Aiheesta aiemmin

Antti Rinne Yhdysvaltain presidentiksi
Kansalaisluottamus lähti
Postin modernisnointi

Miksi ”kansainvälisille sopimuksille” voi nauraa? – Overtonin ikkuna ja psykologiset syyt

Kun näyttelijä ja TV-kasvo Pirkka-Pekka Petelius (vihr.) valittiin populistina eduskuntaan, arvasin, että hyödyllisimmillään hän on laittaessaan sielläkin asiat komediaksi.

Peteliuksen tapa katua 1980- ja 1990-luvuilla tekemiään saamelaissketsejä muodostaa juuri sellaisen tahattoman komiikan muodon, jonka tuloksena yleisö ei enää tiedä, milloin politiikassa on kyse parodiasta ja milloin on tosi kyseessä.

Peteliuksen anteeksipyyteleminen toi mieleen Kiinan kansantasavallasta tutun käytännön, jonka mukaisesti ”katuminen lyhentää tuomiota”. Petelius ilmeisesti säikähti tuota valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen omaksumaa periaatetta – tai sitten sitä Suomesta jo ennestään tuttua käytäntöä, jonka mukaan nauru tuomiota pidentää.

Joka tapauksessa Peteliuksen omatoiminen itsesyyllistäminen koetteli pahoin niin sanottua itsekriminointisuojaa. Aivan samaan tapaan oikeusviranomaisten halu syyttää ja tuomita sananvapauden käytöstä tiettyjä poliitikkoja on rikkonut taannehtivan lainkäytön kieltoa, kun viime aikoina on alettu jahdata toistakymmentä vuotta vanhoja puheita ja kirjoituksia ”jatkettuun rikokseen” viitaten.


Perusoikeusortodoksit paljastettu

Näiden syytösten perättömyyden osoitti Päivän Byrokraatti -sivuston kirjoittaja erinomaisessa ja vastaansanomattomassa analyysissään, joka jokaisen kannattaa lukea. Toisessa kannanotossaan hän perustelee yksityiskohtaisesti, miksi Suomi voi aivan hyvin ja kansainvälisiä sopimuksia rikkomatta poistaa rikoslaista kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan lakipykälän, joka lisättiin siihen vuonna 2011.

Suomi allekirjoitti rotusyrjinnän poistamista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen jo vuonna 1970, eli elimme tässä sopimustilassa yli 30 vuotta ilman rikoslaillista rangaistuksen uhkaa, eikä kukaan kiihottunut. Hyvin meni. Ja menisi edelleenkin, mutta perustuslakivaliokunnan kolme tunnettua tietäjää ovat alkaneet käyttää summittaista ”kansainvälisiin sopimuksiin” vetoamista verukkeena perustuslakivaliokunnan poliittiseen ohjailuun. Se taas on helppoa, sillä valiokunnan jäseninä ja puheenjohtajinakin on viime vuosina ollut valtio-oikeudesta ja oikeusfilosofiasta mitään ymmärtämättömiä ja puolustautumiskyvyttömiä tai -haluttomia diletantteja.

Sen sijaan PB:n kirjoittaja – joka selvästikin on asiansa läpikotaisin tunteva huippujuristi – on lukenut myös sen, mitä Suomen valtiosopimuksissa ja niiden virallisissa varaumissa oikeastaan sanotaan.

Päivän Byrokraatin analyysit vetävät juridisessa asiantuntemuksessaan maton alta eduskunnan perustuslakivaliokuntaa ja mediaa järjestelmällisesti harhauttaneilta Tuomas Ojaselta, Martin Scheininilta ja Juha Lavapurolta, heidän hakuammuntamaiselta vetoamiseltaan ”kansainvälisiin syrjinnän vastaisiin sopimuksiin” ja heidän ihmisoikeusfundamentalismiltaan, jota käsittelin täällä ja täällä. Rohkenen suorastaan pyytää, että eduskunnan perustuslakivaliokunnan kaikki 17 jäsentä lukisivat PB:n argumentit sanasta sanaan.

Se, että Helsingin Sanomat haki kolmen tietäjän lisäksi myös neljännen (tällä kerralla nuorehkon Sakari Melanderin), jotka kaikki lätkäytyksenomaisesti totesivat, että kansanryhmää vastaan kiihottamista ei muka voitaisi poistaa rikoslaista, sisältää valtiollista suvereniteettiamme vastustavan kannanoton. Totuus on, että juristien omaan mielipidevaltaan perustavalla ihmisoikeusfundamentalismilla ei voida ohittaa sen enempää yksilönvapauteen liittyvää sananvapautta kuin kansakuntien itsemääräämisoikeuteen liittyviä perusoikeuksiakaan.

Looginen tosiasiahan on, että jos eduskunta voi säätää lain, se luonnollisesti ja yksinomaan voi sen myös kumota – ainakin sikäli kuin olemme suvereeni valtio. Tältä pohjalta koko valtiosopimus 37/1970 olisi irtisanottavissa, niin kuin se onkin. Niin seinähullua valtiota tuskin onkaan, joka laittaisi päänsä pysyvästi moiseen silmukkaan, ja professorijuristien tarkoitus lieneekin ollut rikkoa vallan kolmijaon periaatetta pyrkien määräilemään eduskuntaa.

En tietenkään tarkoita, että rotusyrjintä pitäisi aloittaa uudelleen, mutta kylläkin sitä, että eturyhmäpoliittisia syrjintä- ja ihmisoikeusargumentteja ei saisi käyttää toisten yksilöiden tai kansanryhmien – etenkään poliittiseen vallanperimykseen oikeutettujen kantaväestöjen – perusoikeuksien rajoittamiseen. Ja edelleen: Kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskeva yleissopimus (1965) on sinänsä osoittautunut vääristyneeksi, kun ”kaikkinaisen rotusyrjinnän” kieltäminen on alkanut merkitä ihmisoikeusfundamentalistien kannanotoissa sitä, että kantaväestöt eivät saisi vastustaa vieraiden kansakuntien ja rotujen tunkeutumista kansallisvaltioihimme.


Itsesensuurin noidankehä

Sensuurin vaatiminen sopimattomia puhuneille on tietenkin aina kohtuutonta jo siitä syystä, että mikään julkinen valta ei voi koskaan päättää siitä, mitä ihmiset toisistaan ajattelevat ja sanovat. Sananvapauden idea on suojata hallintoalamaisia vertikaalisesti viranomaisten mielivaltaa vastaan – ei oikeuttaa julkisen vallan puuttumista kansalaisten keskinäisiin kiistoihin heidän horisontaalisissa suhteissaan. Juuri siksi sananvapaus onkin jouduttu säätämään perusoikeudeksi jopa hallitsijoiden tahdon vastaisesti.

Kenenkään ei pidä myöskään säätää lakeja, joiden käsitteistöä ei voida määritellä (”vihapuhe”) ja joita ei voida sen enempää noudattaa kuin valvoakaan. On perin vääristynyttä ajaa mitään puhetta rikoslaillisesti rangaistavaksi, kuten Kimmo Nuotio Vihreän Langan jutussa ja vieläpä toivoa, että kansalaiset lähtisivät sensuuriin omatoimisesti mukaan.

Mutta jo itsekriminointisuojan omatoimisella murtamisella on kauaskantoisia yhteiskunnallisia vaikutuksia, vaikka syytteitä ei nostettaisi eikä ketään tuomittaisi. Sen vuoksi myös Peteliuksen katumusharjoitus oli epäviisasta politiikkaa.

Itsesensuurissa piilee paha loukku, sillä itsesensuurilla on taipumus johtaa kierteeseen. Pelästytetyt kansalaiset voivat alkaa rajoittaa itseään enemmän kuin olisi lain puitteissa tarpeellista ja jättävät ilmaisematta asioita, jotka myös laki sallisi. Jo epäillyksi joutumisen uhka ohjaa ennakolta vaikuttavasti kansalaisia pidättäytymään yhteiskuntakriittisistä ja tiettyjä henkilöitä tai väestönosia arvostelevista puheista.

Juuri tästä Peteliuksen piehtarointi syyllisyydessä antoi näyttöä. Kun kansalaiset välttelevät asioiden sanomista, he itseään rajoittaessaan de facto tulevat kaventaneiksi sanankäytön alaa. Juridiset normit seuraavat hetken kuluttua perässä ”kirjaten yhteiskunnallista todellisuutta”, josta on tullut ”maan tapa”. Näin ihmiset on saatu totuuspuheen vastaiseen kampanjaan mukaan. Kierre kiihtyy ja silmukka kiristyy.

Aivan absurdiksi asia on mennyt, kun mediakin on lähtenyt tuohon toisten ihmisten rajoittamiseen mukaan oman ”itsesäätelyelimensä”, Julkisen sanan neuvoston, kautta. JSN :hän ei tunnetusti arvostele mediaa vaan niitä ihmisiä, jotka arvostelevat mediaa. Keljua on, että JSN:n lausunnot kelpuutetaan todistusaineistoiksi tuomioistuimissa, vaikka kyseessä ovat pelkät intressiryhmän mielipiteet.

Overtonin ikkunasta tirkistää vähemmistöjen despotia

Asiaa kuvaa niin sanottu Overtonin ikkuna, jolla tarkoitetaan sallittujen keskustelunaiheiden luokittelua. Keksijänsä Joseph P. Overtonin mukaan ikkuna määrittää kehyksen, jossa poliittisia ehdotuksia arvioidaan sen perusteella, kuinka ne vaikuttavat yksilönvapauksien rajoittamiseen ja valtion väliintulon asteeseen.

Tämän ikkunan reunat ovat siirtyilleet vuosikymmenten kuluessa tavalla, joka tekee siitä käyttökelpoisen historiallisen muutoksen tarkastelemiseen. Raamien liikkuminen näkyy nykyisin kirkkotäteihin kohdistuvissa rikosepäilyissä ja koomikoiden katumusharjoituksissa, joilla he pyrkivät itse itseään syyllistäen irtisanoutumaan 3:4-kuvasuhteen aikana tehdyistä sketseistä. Väitän, että kolme vuosikymmentä sitten sananvapaus oli laajempaa ja ahdasmielisyys vähäisempää kuin se on nyt, poliittisen vihervasemmiston aloittamien ajojahtien aikana.

Overtonin räppänän sulkeutuminen on johtanut politiikan kuluttajat absurdin komiikan eteen, kun neekerinpusuista tehtiin vaahtounelmia, Yle sensuroi Pekka ja Pätkä -elokuvan ja Tintti-sarjakuvia syytettiin ”rasismista”, eikä ole toivoakaan, että Uuno Turhapuro -elokuvasarjaan lisättäisiin vähemmistödespotiaa parodioiva osa ”Uuno Turhapuro vähemmistövaltuutettuna”. 

Sen sijaan feministit ovat haukkuneet Speden komiikan sovinistiseksi, naisvihamieliseksi ja stereotyyppiseksi, ja hänen viimeinen elokuvansa ”Naisen logiikka” katosi säestettynä arvioilla, joita lehdet jaksavat edelleen toistaa. Vitsien yhteydestä alitajuntaan ei ole ymmärretty mitään. Ei ole ymmärretty myöskään sitä, että komiikalla ja pilkalla on tärkeä rooli vaiettujen ja usein myös vääristyneiden asioiden paljastajana ja yhteiskunnallisten konfliktien laukaisijana.

Speden havaintojen mukaan maailmassa ei ollut naiskoomikoita, mikä hänen mukaansa kertoi lohduttomia asioita naisten tavasta ymmärtää asioita ja asennoitua niihin. Mutta ”naisen logiikasta” hän sitä löysi. Hän itse huomautti sketsiensä vain kehuvan loogisia naisia. Speden mielestä juuri ”se on viisautta, kun ei tiedä jotakin asiaa mutta esiintyy niin kuin tietäisi” – kuten monet meidänkin aikanamme.


Psykologinen näkökulma syvätyperyyden aikaan

Koska sarkasmiin, parodiaan ja ironiaan turvautuminen on lisääntynyt sananvapautta kaventavissa länsimaissa niin kuin aikoinaan sosialismissa, on hyvä muistuttaa myös psykologisista motiiveista.

Sosiaalipsykologisesti arvioiden voidaan sarkasmiin ajautumista pitää eräänlaisena voimattomuuden tunnustuksena ylivoimaisen vastustajan edessä. Siksi monet turvautuivat ironiaan, parodiaan ja sarkasmiin myös sosialismissa.

Yksilöpsykologisesti katsoen ironian, parodian ja sarkasmin taju mahdollistuu metakognitiivisten kykyjen kehittymisen myötä nuoruudessa. Metakognitiolla tarkoitetaan tietoisuutta omasta tietoisuudesta, siis ajattelemisen ajattelemista.

Sarkastisen, ironisen tai parodisen kommentin kirjaimellinen merkitys tulkitaan ensin aivojen vasemmassa otsalohkossa Wernicken alueella. Oikea aivopuolisko ja otsalohkot puolestaan päättelevät viestin asiayhteyden. Lopuksi oikean ja vasemman aivopuoliskon informaatio yhdistyy otsalohkoissa, jotka voivat tulkita viestin asialliseksi, ironiseksi, parodiseksi tai sarkastiseksi.

Kun Leslie Cameron (2010) kollegoineen tutki huumorin käyttöä vaikeissa oloissa elävien 14–15-vuotiaiden nuorten puheissa, hän totesi, että sarkasmin harjoittaminen oli tärkeä osa heidän kykyään suoriutua huonoissa olosuhteissa. Siten huumori auttoi nuoria selviytymään, aivan niin kuin huumorintaju auttoi kansalaisia kestämään myös sosialismin hullutuksia. Normaali aikuistuva nuori ymmärtää vaivatta sarkasmia, kun taas tutkimuksissa on todettu, että autisteilla ja aivovaurioista kärsineillä henkilöillä on alentunut kyky ymmärtää ironiaa, parodiaa ja sarkasmia. 

Niinpä näkemys siitä, että nykyään eletään syvätyperyyden aikaa, ei ole tuulesta temmattu. Median, poliitikkojen ja oikeusviranomaisten kyvyttömyys ymmärtää huumoria vastaa jo keskivaikeaa aivovammaa. Korostan painokkaasti, että tämän toteaminen ei ole vammaisuuteen liittyvää pilkkaa mutta ei myöskään yhteiskunnallisen ymmärryskyvyn tai Helsingin Sanomien toimittajien minkäänlaista ylistystä. Jos joku tieteellisistä tuloksista loukkaantuu, järkyttyy tai vaatii sensuuria, juuri hänellä saattaa olla alentunut ironian, parodian tai sarkasmin taju.

Tässä valossa saattaa myös yliopistoissa ja oikeuslaitoksessa vallita aivokuolio. Itse kuitenkin arvioisin suopeasti, että nykyaikana yleistynyt ammatikseen loukkaantuminen ei ole aitoa vaan tahallista mielensä pahoittamista, jonka tehtävänä on toimia kiusanteon ja kunnianloukkausten kansanhuveja ylläpitävän tökkimisen välineenä.


Vasemmistolaisen yliopistohegemonian kuristavuus

Sitä, että hallinnossa, yliopistoissa ja oikeuslaitoksessa toimivat juristit eivät ole suinkaan pätevimpiä eivätkä etevimpiä, saattaa selittää priimusten kaikkoaminen (vielä) suurempien rahojen perässä yksityisten työnantajien, kuten pankkien ja asianajotoimistojen, palvelukseen. Näin julkisen hallinnon ja yliopistojen palvelukseen jäävät kaikkein kyvyttömimmät. Sitten nämä akateemisen ajattelemattomuuden lehtolapset järjestäytyvät yksimielisesti hymisten Demlaan.

Se, että vasemmistolaiset ovat hallitsevassa asemassa myös yliopistojen oikeustieteellisellä alalla, ei ole merkki heidän erinomaisuudestaan vaan kahdesta muusta asiasta. Ensinnäkin kyseessä on itseään vahvistava ilmiö: 1960-luvulla virkansa saaneet ovat valinneet yliopistouralle omat oppilaansa ja suosikkinsa, ja näin vasemmistolainen paradigma jatkuu. Toiseksi väitteessä, jonka mukaan vasemmistolaisten värisuora olisi näyttö heidän etevyydestään, sisältää ajatuskulun, että voittajat ovat oikeassa ja kykenevät osoittamaan oikeutuksensa yksinkertaisesti: voittamalla! Tämä on tyypillistä valtapolitiikkaa, johon vasemmisto on aina kätensä liannut.

Python.

Monty Pythonista tunnettu koomikko John Cleese sanoi muutama vuosi sitten, että poliittiseen korrektiuteen syllistyvät ihmiset, jotka eivät pysty hallitsemaan omia tunteitaan ja jotka sen vuoksi pyrkivät hallitsemaan muita. Sama pätee myös kääntäen: toisten ihmisten hallitsemispyrkimyksiin näyttävät syyllistyvän ihmiset, jotka eivät pysty hallitsemaan tunteitaan ja jotka siksi pamputtavat muita poliittisella korrektiudella.

Kuinka kirkkaasti tämä kuvaakaan poliittista vihervasemmistoa nykyisin!


Aiheesta aiemmin

Pitäisikö Suomen erota Euroopan ihmisoikeussopimuksesta?
Ohjeita orwellilaiselle oikeuslaitokselle
Perusoikeusortodoksit
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia