Wikipedian valheet kirjastani ”Totuus kiihottaa”

Wikipedia on eräs informaatiosodan kentistä, joilla poliittisen vihervasemmiston sissit käyvät loppumatonta taisteluaan. Siinä mielessä se ei poikkea paljoakaan Facebookista tai Twitteristä. Niinpä tarkastelen tässä kirjoituksessa sitä, kuinka luotettava tai epäluotettava Wikipedia on tiedonvälityksen alustana. Käytän esimerkkinä teokseni Totuus kiihottaa käsittelyä, mikä sopii kuvioon siksi, että dis- ja misinformaation levittäminen oli kirjani mediakäsittelyssä laajaa. Disinformaatiollahan tarkoitetaan tahallista väärän tiedon levittämistä ja misinformaatiolla sen tahatonta edelleen jakamista.

Paina tästä, odota latautumista ja tallenna.

Tutkimukseni mustamaalaaminen aloitettiin sosiaalisessa mediassa, kun poliittisen vihervasemmiston partisaanit alkoivat jaella asiayhteyksistä irrottamiaan lauseita Facebookissa ja Twitterissä ja tarjoilla niitä syötteinä tiedotus- ja toitotusvälineille. Valtavirtamedian toverit suurensivat ne sivuilleen ja välittivät eteenpäin ”tietona”, joka oikeasti oli mielikuvaterroria.

Olin esimerkiksi arvostellut kirjani luvussa 17.5 tapaa, jolla identiteettipolitiikasta on tehty yliopistofeminismissä tieteen näennäinen metodi. Wikipediasta jouduin pian lukemaan, että en muka noudattaisi tutkimuksessani tieteen hyväksyttyjä metodeja! Kyseiset mielipiteet olivat puolestaan lähtöisin niiden sosiaaliseen mediaan kirjoittavien woke- ja cancel-aktivistien tahoilta, joiden virheitä olin kritisoinut kirjassani ja jotka nyt kostivat minulle rääkyen kitapurjeet lepattaen, että kirjani ei ole heille mieluinen.

Wikipedia on siitä erikoinen sivusto, että sen anonyymeinä esiintyvät ylläpitäjät ja kirjoittajat pitävät omana oikeutenaan päättää siitä, mitä kunniallisista tieteenharjoittajista ja tutkimustuloksistamme välitetään tietona. Meitä itseämme puolestaan kielletään sanomasta Wikipediassa mitään, sillä se olisi ylläpitäjien mielestä ”mainostusta”. Tosiasiassa heidän pitäisi moraalisesti toimiakseen kysyä ja varmistaa asiat meiltä itseltämme, toisin sanoen puheena olevilta tieteilijöiltä.

Wikipedian ”yhteisönormien” (sakinhivutuksen) mukaan artikkelit eivät saisi olla ”ansioiden luetteloja”. Eräät ylläpitäjät sen sijaan haluaisivat tehdä niistä epäansioiden luetteloja keräilemällä skandalisoimisen haluunsa perustuvia dismeriittejä sekä levittelemällä niitä ympäriinsä omassa tuhrimisvimmassaan.

Niinpä vihervasistisen median minua ja tutkimustani kohtaan osoittama ”kritiikki” päätyi pian teostani käsittelevään Wikipedia-artikkeliin (tässä kirjoituksessa tarkastelun kohteena on Wikipediassa 17.12.2022 saatavilla oleva versio).

Noin puoliväliin asti kirjoitus on asiaa, mutta silloinkin joukossa on  muutamia valheellisia välihuutoja. Enemmänkin artikkelissa puhutaan median esittämästä vastauutisoinnista kuin kirjastani, ja teokseni sisältö yritetään vesittää tiedepoliittisten vastustajieni arvioihin siitä. 

Muistutan, että minua ja filosofiaani koskeva tieto tulee vain minulta itseltäni ja julkaisuistani – ei mistään mediasta eikä muista sekundäärilähteistä, joita Wikipedissa pidetään ”oikean tiedon” mittapuina. Totuudenmukaisen kuvan saamiseksi ajattelustani kannattaa siis lukea kirjoituksiani, kun taas toisten ihmisten mielipiteistä saatte vaikutelmia lukemalla heidän tekstejään. Oudoksuttavaa onkin Wikipedian pyrkimys vältellä alkuperäistutkimuksia ja primäärilähteitä ja tukeutua lehtien väitteisiin niistä.

Wikipedian ”lähteistys” on horjuvalla pohjalla, sillä lähteet valitaan yleensä vihervasemmiston omilta foorumeilta. Muutoshistorian mukaan eräs kirjoittaja on esimerkiksi kynäillyt tihutyönsä perusteluksi 3.10.2020, että ”kun lähteistetysti kyseessä on pamfletti, tämä kiistakirjoitusluonne on myös syytä tuoda esiin myös johdannossa”.

Tutkimus siis muuttuu kuin taikaiskusta ”pamfletiksi”, kun joku tiedepoliittinen vastustajani väittää niin kannanotossaan, ja väite laitetaan näyteikkunapaikalle ohjaamaan Wikipedia-artikkelin lukijoita harhaan. Vihervasemmistolaisten omien puolueellisten valikointiperusteiden vuoksi ”lähteistys” ei takaakaan totuutta Wikipediassa, ja ”kiistakirjoitukseksi” tutkimukseni ovat pyrkineet lavastamaan he itse.

Mitäpä muuta kriittinen tutkimus voisi nykyisin olla kuin ”pamfletti”, sillä vihervasemmiston pohjustamassa kinastelevassa viitekehyksessä järkiperäinen argumentaatio leimautuu kuin automaattisesti ”pamfletiksi”? Wikipedian ylläpitäjien ei pitäisi toimia kuin parodiasivustonsa Hikipedian huutosakin, joka kolhii autojen peltejä naskalilla yön pimeydessä ja nauraa ivallisesti päälle, vaikka se onkin ”vastuullisen journalismin” mukaista ja tarjoaa tavan levittää propagandaa ”huumorin” kaavussa.

Omistin jo mediatutkimuksessani Totuus kiihottaa kokonaisen luvun Wikipedian heikkouksille. Se on nimeltään ”Vie sinä, minä wikisen!” (15.3). Tämä kirjoitukseni vahvistaa siinä esittämääni arvostelua.

”Totuudeksi” taikomisen magiaa

Wikipedia välttelee esiintymästä ”uuden tiedon” tuottajana ja vaatii kirjoittajia viittaamaan muualla julkaistuun ainekseen. Juuri tässä sinänsä hyväntahoisessa ajatuksessa piilee suuri heikkous. Nimittäin lehdissä julkaiseminen ei ole totuuden tae. Lehtijuttuihin tukeutumalla Wikipedian toimittajat tulevat itse luoneiksi ”uutta tietoa”. Levitettynä lehtien disinformaatio muuttuu misinformaatioksi.

Käsitys, että tietyllä foorumilla julkaiseminen taikoo asiat tosiksi, on perimmältään magiaa. Siihen ajatusvirheeseen syyllistyy tietenkin myös suuri osa tieteellisistä julkaisuista, kuten osoitin lehtien vertaisarviointeja koskevassa kritiikissäni, kirjani luvussa 17.4.

Teostani Totuus kiihottaa koskevassa Wikipedia-artikkelissa viitataan nyt laajasti valtamediassa olleisiin arvioihin kirjastani ja kerrotaan niiden olleen ”erittäin kielteisiä”.

Miten muuten voisi ollakaan, sillä kritiikkini kohteena oli nimenomaan valtavirtamedia, joka nyt hyökkäsi kimppuuni? Totuus on, että media itse oli saanut minulta ”erittäin kielteisen vastaanoton”, eikä kirjani vastaanotto ollut kielteinen vaan ristiriitainen.

Wikipedian artikkelissa esitellään kuitenkin täytenä totuutena toimittajien kostoa: täytyyhän median revanssin olla totta, kun niin sanotaan lehdissä! Tosiasiassa iltapäivä-, sanoma- ja juorulehdissä kirjoitetun ei pitäisi olla objektiivisuuden tae missään, ei myöskään Wikipediassa.

Hulluinta kirjani mediakäsittelyssä oli näkemys, että tieteellisin periaattein kirjoitetun mediatutkimukseni merkityksestä pitäisi päättää niissä medioissa, jotka olivat olleet arviointieni kohteina, tai niiden tutkijoiden toimesta, joiden puolueellisuuden olin läpivalaissut julkaisussani.

Wikipediaan kirjatut väitteet metodien puuttumisesta ja omista ennakko-oletuksistani ovat yhtä perättömiä. Tosiasiassa sovelsin diskurssianalyysia, teoksessani Dialoginen filosofia kehittelemääni osallistuvan havainnoinnin metodia ja sosiaalipsykologisen väitöskirjani vuorovaikutusteorioita.

Olennainen tässä yhteydessä on projektion käsite, johon viitaten arvostelin vihervasemmistolaisten nettihuutajien pyrkimyksiä siirtää oma suuttumuksensa ja vihamielisyytensä eri mieltä olevien ominaisuuksiksi. Selvitin myös oman tutkijataustani ja poliittiset lähtökohtani itsereflektiivisesti kirjani sivulla 64.

Sanoin lopuksi niinkin (s. 394), että ”olen tehnyt kaikkeni, etteivät näkemysteni puolesta tai vastaan esitetyt mielipiteet olisi vaikuttaneet mitenkään analyysieni puolueettomuuteen.” Tässä olen myös pysynyt, vaikka opetusministeriön viranomaiset kiljuivat jälkikäteen, että työssä olisi pitänyt ”edistää” heidän itsensä määrittelemiä tasa-arvon tavoitteita ja tendenssejä.

Tieteen arvovapautta ja tasa-arvoperiaatteita loukaten byrokraatit laittoivat ministerinä toimineen hiihtosuunnistaja Hanna Kososen (kesk.) vaatimuksesta Coltin ajatuspajan ohimolle ja alkoivat kiristää tutkimukseni julkaisijaa valtionrahoituksen takaisinperinnällä, mikä oli isku vasten koko tutkijakunnan naamaa.

Karttapallot katollaan

Nojasin kirjassani tietoteoreettiseen ja tieteenfilosofiseen metodikalustoon osoittaessani, millä tavoin monikultturistit ovat pyrkineet kääntämään todistelutaakan oman ideologiansa kriitikoille. Tosiasiassa heidän itsensä pitäisi osoittaa oman monikulttuurisen kumouksensa paremmuus. Yleiseen kielifilosofiaan tukeuduin arvostellessani journalistisen argumentaation aukkoja, oikeudellisen ajattelun ajatussolmuja sekä tapaa, jolla hallintodiskurssiin pakottaminen haavoittaa ajattelun työvälinettä, kieltä itseään (luvussa 8.8.).

Kirjani on metodologinen huipputuote myös siksi, että selitin mediassa tapahtunutta jakautumista yhteiskuntarakenteeseen syntyneen halkeaman ja kerrostuneisuuden kautta sekä yhdistin viestinnällisen muutoksen tutkimisen sosiaalisen ja luokkastrategisen muutoksen analyysiin. Toimittajien harjoittamaa julkisuuden orkestrointia tarkastellessani lähtökohtanani oli professori Jesper Strömbäckin medioitumisteoria.

Osoitin kirjassani, millä tavoin vasemmistolainen viestintähegemonia ajaa nykyisin globaalikapitalistisen eliitin asioita pyrkien lavastamaan kansallismielisyyden imperialismiksi, vaikka tosiasiassa kansallisen edun edistäminen voisi taata poliittisen itsemääräämisoikeuden ja sitä kautta kulttuurien moniarvoisuuden. Kyse ei ollut mistään empiirisestä traktaatista vaan ajankohtaisilmiöitä tulkitsevasta filosofiasta, jossa puntarissa ovat päämäärät ja arvot.

Wikipediaan päätyneet väitteet ”epätieteellisyydestä” ja ”menetelmien puuttumisesta” ovat siten pelkkiä valeita ja disinformaation levittämistä.

Wikipedia-artikkelin sekaan oli ripoteltu myös MTV3:n uutisten Eeva Lehtimäen ”kommentti”, jossa minua solvattiin ”rasistiksi”, paheksuttiin ajattelua, jota ”Perussuomalaisten ympärillä liikkuu” sekä valiteltiin, ettei Perussuomalaiset ole enää sellainen hauskoja sutkauksia laukova puolue, jota media kaipaa omiin viihteellisiin tarkoituksiinsa. 

Sellainen maalailu uskottelee yleisöille, että filosofin pitäisi oleskella porstuassa nurkkapieliä nuollen samalla kun entinen Ellun kana kylpee julkisuuden keskipisteessä omahyväisyydestään nauttien. Toimittajan epä-älyllisyyden paljasti hänen toiveensa, että filosofien pitäisi noudattaa median pelikirjaa. 

Kun en siis esittänytkään mediaa tyydyttävää populismia vaan ihan oikeaa hegeliläis-snellmanilaista valtiofilosofiaa, olivat median lumihiutaleet kauhuissaan johtopäätöksistäni. Se oli Lissuille leikin loppu, sen, jonka media ja puolueiden antiälymystö olisivat halunneet jatkuvan.

Totuuden takomista ajatuspajassa

Myöskään johtopäätökseni eivät ole mitään Wikipediassa mainittuja ”poliittisia mielipiteitä” vaan yhteiskuntatulkintoja ja tutkimustuloksia, jollaisiksi niitä sanottaisiin, mikäli kyseessä olisi jonkun vihervasemmistolaisen kirjoittama kirja. Wikipedian artikkelissa kuitenkin jatketaan sensuuria puolustelevasti:

Omat tietoni ovat taaskin täysin erilaisia kuin asioista tietämättömän Wikipedia-kirjoittajan tai hänen lähteenään olleen toimittajan.

Tosiasiassa käsikirjoituksen luki kesän 2019 aikana Suomen Uutisten päätoimittaja ja Suomen Perustan hallituksen varapuheenjohtaja Matias Turkkila reunamerkintöjä paperitulosteeseen tehden, ja kävimme tekstin yhdessä läpi 5.9.2019. Otin huomautukset lähes orjallisesti huomioon ja siirsin muutaman marginaaliin merkityn täydennysehdotuksen myös sellaisenaan tekstidokumenttiin. 

Tämä ei tarkoita, että olisin kaivannut editointiapua, mutta Turkkilan arvostelukykyyn luottaen päädyin tekemään hänen toivomansa muutokset, joita tosin oli vain vähän. Kevyt editointi on tavanomainen käytäntö tieteellisissä tutkimuksissa, joissa ideana on, että kirjoittaja voi edustaa omia näkemyksiään eikä ohjaudu muualta. Molemminpuolinen kunnioitus säilyi, ja jäimme yksimielisyyteen tekstin sisällöstä.

Perustan toiminnanjohtajan penkki oli tyhjänä vuoden 2019 loppupuolen ajan Simo Grönroosin siirryttyä puoluesihteeriksi. Hain myös itse avoimeksi tullutta toiminnanjohtajan tehtävää, johon nimitettiin vuoden 2020 alusta Marko Hamilo.

Hamilo puolestaan luki käsikirjoitustani kaksi kuukautta kevään 2020 aikana, eikä hänellä ollut siitä huomautettavaa. Olimme asiasta keskusteltuamme samoilla linjoilla.

Tämä oli sekä Turkkilalle että Hamilolle kunniaksi, sillä tutkimukseni on laadukas, mitä osoittaa omalla tavallaan myös muiden puolueiden siihen kohdistama viha. Myöskään julkisuudessa esitetyt jälkipuheet eivät pidä paikkaansa. Wikipediassa kuitenkin sanotaan: 

Kaikki edellä sanottu on pelkkää panettelua ja valehtelua, joka johtui perussuomalaisten nolosta kävelemisestä median lankaan ja valumisesta kuin tina kauhasta toimittajien puolelle. Siten avattiin juoruilun ja lavertelun kenttä kirjassa arvostelemilleni medioille toimittajien kostoa varten.

Mitä itse asiaan tulee, jokaisen pitäisi tietää, että jälkimodernissa kulttuurissa korkean ja matalan ero on sillä tavoin liudentunut, että myös ”alatyylisenä” pidetty voi olla korkeatasoista, riippuen täysin toimintayhteydestä. Niinpä kaikenlaiset väitteet ”alatyylisyydestä” tai ”asiattomuudesta” joutuvat surkuhupaisaan valoon aina, kun joku antautuu hopeinen sädekehä päänsä päällä ripittämään, mikä on tyylikästä tai asiaan kuuluvaa. ”Asiattomuus” lienee sensuurin perusteista asiattomin.

Sellainen sensurointipolitiikka, joka antaa viestien vastaanottajille tai välittäjille mahdollisuuden päättää, mikä on sopivaa tai sopimatonta, ei ole mitään muuta kuin mielivaltaa.

Se, että tutkimus ”ei täytä odotuksia” – tässä tapauksessa myöskään kaikkien perussuomalaisten odotuksia – puolestaan voidaan lukea tutkimuksen ansioksi. Nimittäin informaatioteorioiden näkökulmasta sellainen tutkimus on ansiokkain, joka tuo esille uutta ja yllättävää tietoa ja on siten vastoin ennakko-oletuksia, odotuksia, suosituksia tai muuta ohjeistusta. Todellisen tutkimuksen tehtävänä ei ole täyttää mitään odotuksia vaan tavoitella tietoa ja totuuksia kriittisesti.

Käsitykseni mukaan kirjoituksessani ei ollut myöskään sellaisia tyylin vaihteluja, jotka olisivat vaatineet sen enempää ”kursimista” kuin repimistäkään. Myös kieliasultaan tekstini on lähes virheetöntä ja saamani palautteen mukaan helppolukuista, sillä eräät ovat sanoneet lukeneensa ensimmäiset parisataa sivua yhdellä istumalla. Wikipedian mukaan ”teoksen lennokas tyyli ei vastaa tieteellistä käytäntöä”, kun taas professori Timo Vihavaisen mukaan ”[f]ilosofille on sallittava myös poleeminen kielenkäyttö, muuten saamme lukea pelkkiä postilloja ja katekismuksia”.

Mitä laadunvarmistukseen tulee, taitaapa työni olla laadukkaampaa kuin mikään varmistus. Olen kirjoittanut sen asiantuntija-asemasta. Mikäli joku toinen asiantuntija on eri mieltä, se on hänen asiansa, ja näkemyksemme poikkeavat silloin toisistaan. Sellainen katsantokanta, että filosofian täytyisi olla jotakin vikakoodien nollausta, on kaavamainen ja peittää asioiden tulkinnanvaraisuuden. ”Laadunvarmistuksen toimimattomuuteen” viittaaminen irvikuvallisti tutkimukseni, ja voidaan kysyä, millä pätevyydellä tai ylemmyydellä.

Asiakohta, jota en Matias Turkkilan toiveiden vastaisesti poistanut tai muokannut, koski Hikipedian asemaa mediassa. Matiaksen mielestä minun oli vaikeaa samanaikaisesti puolustaa sananvapautta ja vaatia Hikipedialle kontrollia. Vastaan, että puolustan kyllä vapaata tiedonvälitystä mutta en vandalismia, jota vihervasemmiston vihapuhealustaksi muodostunut Hikipedia edustaa omassa reuhaavuudessaan. Sitä paitsi Hikipedia on plagioinut ulkoasunsa Wikipedialta, jonne puolestaan on päätynyt Hikipediassa julkaistua disinformaatiota, eikä Wikipedian sekoittuminen parodiasivustoonsa ole myöskään Wikipedialle itselleen eduksi.

Sensuurin ja sananvapauden yhtäaikainen puolustaminen on kyllä aito ongelma. Myös perussuomalaisen puolueen on vaikea esiintyä sananvapauden puolustajana ja samanaikaisesti selitellä ja silitellä pois kirjaani, jonka sisällössä ei ole mitään todellisia ryppyjä.

Se, että kukaan ei onnistunut ohjailemaan tutkimustoimintaani tieteen ulkoisilla normeilla, ei ole epämeriitti, vaan tutkimuksen ansio.

Median kostohimo todisti väitteeni oikeiksi

Valtavirtamedia puolestaan aloitti kostokampanjan. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Juho Typpö (jonka kirjoitusta olin arvostellut teokseni sivulla 117), pyrki käyttämään aseista katalinta, eli lapsiargumenttia, ja riitauttamaan sitä kautta asiassa herkiksi tunnetut perussuomalaiset kanssani. Hän kirjoitti tavalla, joka päätyi ”täytenä totuutena” myös Wikipediaan:

Tosiasiassa en arvostellut entisiä lukiolikkoja vaan nykyisiä kaunaisiksi muuttuneita protestilaulajia ja elämämtaiteilijoita, jotka vielä toista kymmentä vuotta vanhojen koulukokemustensa jälkeen syyttelivät erästä Jouko Turkan opetuksessa ollutta draaman lehtoria muka-radikaaleista opetusmenetelmistä.

En siis moittinut nuoria, vaan minä säälin heitä, sillä he ovat Helsingin Sanomien propagandan käyteainetta. Juuri heistä lehti oli tekaissut verukkeen ”Me too”- ja ”Suostumus2018”-hankkeiden pönkittämiseen. Lehti myllersi nuorten mielipiteitä vielä ympäristöahdistuksen lietsonnallaankin, joka oli niin ikään kritiikkini kohteena. 

Helsingin Sanomien toimittaja Typpö paljasti motiivinsa kirjoittaessaan, että ”[p]uolueen suosiota esimerkiksi jäsenten rasistiset motiivit eivät toistaiseksi ole hetkauttaneet. Saa nähdä, hetkauttaako naisviha.” – Tästä siis oli kyse: median halusta murentaa Perussuomalaisten kannatusta itse lavastamansa ”naisvihan” verukkeella. Sitä Wikipedian viisastelijat eivät kuitenkaan katsoneet tarpeelliseksi printata ihmisten verkkokalvoille vaan laittoivat näkyville valtamedian omahyväisen Salama-tuomion kirjastani.

Todellisuudessa Yleisradion ja Helsingin Sanomien levittämät valheet kirjani muka sisältämästä ”naisvihasta” olivat toimittajien kömpelöitä yrityksiä peittää se kaikille selväksi tullut tosiasia, että esitin feminismin kritiikkini homomiehen näkökulmasta, jossa ei ole sijaa naisten ja miesten välisiä suhteita leimaavalle naistenpalvonnalle. Toimittajien hyökkäykset hehkuivat avointa ja irvokasta vihaa valtavirrasta poikkeavia näkemyksiäni vastaan ja kertoivat myös yleisen tasa-arvopolitiikan kieroutumista.

Mikäli Juho Typön typografiat johtuisivat hänen typeryydestään, ne voisi antaa anteeksi, mutta takana näyttää olevan pelkkää koston ja harhauttamisen halua, joka jäänee leimaamaan kirjaani koskevan ”tiedon” välitystä Wikipediaan marmoroituna. Aivan kuten jo kirjassani osoitin, on tutkimustulosten vääristelevä raportointi eräs syypää Helsingin Sanomien alamäkeen ja lopulliseen laskuliukuun, jota voi myös vauhdittaa lopettamalla tilauksensa tästä. (Parasta on, ettet edes tilaa, jotta ei kävisi näin).

Pohjat vääristelyssä veti Kansan Uutiset, jonka valejournalistinen tekele on niin ikään päätynyt Wikipedian lähdemateriaaliksi:

Todellisuudessa olin paheksunut turvapaikanhakijoiden Oulussa tekemiä seksuaalirikoksia kirjani Totuus kiihottaa sivulla 76 viitaten aiempaan blogikirjoitukseeni ”Analyysia seksuaalirikoksista” (6.12.2018).

Ajatuskulkuni, jota monilla on ollut vaikeaa ymmärtää, on seuraava ja liikkuu yleisellä tasolla. En kannata seksuaalinormien kiristämistä ja rangaistusten koventamista, sillä oikeusministeriön vuonna 2018 julkaiseman (ja lähdeaineistonani olleen) tutkimuksen mukaan rangaistusasteikon kiristämisellä ei ole ollut vaikutusta intohimorikosten esiintyvyyteen, vaan niitä tehdään impulsiivisesti eikä seurausharkinnan pohjalta, kuten esimerkiksi talousrikoksia. Sama näyttö on saatu Espanjasta, Isosta-Britanniasta, Ruotsista ja Saksasta, joissa rangaistuksia on kiristetty ja saatettu voimaan ”Suostumus2018”-aloitteen mukaisia lakeja.

Niiden vaikutus on ollut halvaannuttava kantaväestöjen omaan seksuaaliseen käyttäytymiseen – ei muualta tulleiden tekemiin raiskauksiin. Seksin vähentymistä länsimaissa ihmettelee huuli pyöreänä nyt myös Helsingin Sanomien Juho Typpö Yhdysvalloista saadun tutkimustuloksen perusteella.

Siksi väitteeni on: ei pidä tuomita ankarammin raiskauksista, vaan pitää estää tänne tulemasta raiskaajia, joiden rikoksentekoalttius tiedetään kantaväestöön verrattuna moninkertaiseksi.

Rangaistusten kiristäminen paradoksaalisesti tarjoaa tänne tulleille pysyvän oleskeluoikeuden, sillä palautettuina heitä uhkaisi kotimaassaan hirsipuu, ja Suomestahan ei saa palauttaa ketään mihinkään, missä on kuolemanuhka olemassa. Näin ollen rangaistusten kiristäminen helpottaa Suomessa oleskelua!

Nurinkurisuus on siinä, että mitä ankarampi rangaistus seksuaalirikoksesta on luvassa, sitä todennäköisemmin laittoman maahantulijan ja turvapaikanhakijan kannattaa raiskata. Rankaiseva oikeus puolestaan on kostoa, joka ei hyvitä eikä korjaa retributiivisesti mitään. Myöskään sen pelotepreventiivinen eli rikoksia ennakolta eliminoiva vaikutus ei ole tutkimusten mukaan suuren suuri. Rikoslain kiristystä edeltäneen rangaistusasteikon yläpäässä oli runsain mitoin soveltamisen varaa jo ennen lainuudistusta, ja aina löytyy kuumakalleja, joiden mielestä mikään rangaistus ei ole koskaan riittävä.

Asia vain on niin, että kaikki sellainen, mikä näyttää ensikatsomalta hyödylliseltä ja järkevältä, ei tarkemmin tarkasteltuna olekaan sitä. Mikäli viranomaiset ja poliitikot jatkuvasti toistavat viestiä, että seksuaalisuudessa on jotain pahaa, se vaikuttaa tuhoisasti omaan seksuaalikulttuuriimme. Siksi seksin vaarallistaminen on huonoa politiikkaa ja vaikuttaa myös nuoriin traumatisoivasti.

Tutkimustuloksessani ei siis ollut kyse mistään ”nuorten syyllistämisestä” vaan heidän seksuaalisten oikeuksiensa puolustamisesta. Filosofina ja sosiaalipsykologina joudun usein kysymään, kuinka kieroon media voikaan asiat kirjoittaa. Syynä lienee valheellisen valtamedian populismi: halu ratsastaa normatiivisella moraalipaatoksella ja pyrkimys käyttää ahdistuneiden ihmisten tuomiomieltä hyväkseen.

Mitä nuorison yleiseen arvostelemiseen tulee, en suinkaan moiti kaikkia nuoria, vaan tiettyä osaa heistä. Kaikkiin ikäryhmiin nimittäin sisältyy myös huonoa ainesta. Valtamedia vain on nostanut esikuvallisiksi ne harhaanjohdetut nuoret, jotka ovat hysterisoituneet ilmastoahdistuksen ja identiteettipoliittisen sumutuksen vuoksi. 

Väitteeni, että naiset tekeytyvät vaikeasti saavutettaviksi korottaakseen arvoaan heteroseksuaalisilla markkinoilla, nojaa puolestaan sosiaalisen vaihdon teoriaan, joka on legitiimi yhteiskuntatieteellinen tarkastelutapa. Vihervasemmistolaisten feministien pyrkimykset vedota ”tasa-arvoon” ja ”yhdenvertaisuuteen” (joille ei ole mitään yksiselitteistä määritelmää) on pohjimmiltaan pelkkää ”hyvien tapojen” rikkomisesta syyttelevää moralismia, joka on perusluonteeltaan epä-älyllistä.

 

Feminististä miesvihaa ja maahanmuuton puolustelua

Entäpä sitten ”ulkomaalaisten kanssa tapahtuvaa pariutumista” koskeva kritiikkini (Totuus kiihottaa, s. 209), jota muutamat erehtyivät pitämään rasistisena, ja väite on kirjattu valheena myös Wikipediaan. Tähänkään näkemykseeni ei sisältynyt mitään rasistista eli rotusyrjintään ohjaavaa kannanottoa tai muuta toimintasuositusta, vaan kyseessä oli tieteellinen selitys sille, miksi eripura vallitsee läpi koko yhteiskunnan: alkaen kansanryhmien kanssakäymisestä ja päätyen mediassa vellovaan kulttuurisotaan.

En siis edusta rasismia vaan totean, että sitä esiintyy, ja selitän sosiaalipsykologisesti, mistä se oikeastaan johtuu.

Kansanryhmien välinen luottamus on murentunut, sosiaalinen pääoma heikentynyt ja yhteiskunnallinen tehokkuus alentunut maahanmuutosta johtuvien ristiriitojen ja kustannusten vuoksi. Lähi-itäläisten sotilaskarkurien maahantulo on lisäksi vääristänyt sukupuolten määrälliset edustussuhteet ja johtanut aggressioita lisäävään epätasapainoon.

Tämä puolestaan oli tiedekriittinen huomautus humanistisen tiedekunnan sihteerinä toimineen feministin Maija Urposen väitöskirjaan, jossa hänen sallittiin politikoida estottomasti ”ylirajaiseksi” luonnehtimansa pariutumisen ihanuudella ja käyttää vieläpä avoimesti käänteistä rotuargumenttia, koska sitä kautta voidaan hänen mielestään ”vastustaa rasismia” (Totuus kiihottaa, luku 9.6).

Jonkun Urposen tai Näreen sallittiin politikoida kirkkain silmin rodun käsitteellä edistääkseen maahanmuuttoa (Totuus kiihottaa, s. 83), mutta minun ei haluttaisi paljastavan kyseisen agendatoiminnan epätieteellisyyttä. Kannanottoni olivat siis vasta-argumentteja politisoituneen tendenssitieteilyn kritisoimiseen – ja siksi pelkän esimerkkitapauksen asemassa. Sanoin tämän selvästi myös tutkimuksessani.

”Ylirajaisiin parisuhteisiin” vetoamalla ei pitäisi johtaa valtioiden ulko- ja väestöpolitiikkaa, niin kuin keisarihovien välisillä naimakaupoilla järjesteltiin valtioiden suhteita vielä monarkioiden aikakaudella. Valtioita ei voida eikä pidä johtaa avioliittoneuvojien logiikalla. Media ja tendenssitutkijat vetävät kuitenkin kurvit suoriksi johdellessaan mikrotason kertomustaloudesta laajoja kaaria makrotasolle, aina valtiontalouden hoitoon asti. Se näkyy nyt vihervasemmistolaisen hallituksen jälkeensä jättämässä julkisen talouden konkurssipesässä.

Ongelma on valtavan suuri eikä missään tapauksessa vain yksilöitä koskeva perusoikeuskysymys, vaan se koettelee koko yhteiskuntamme oikeusperustusta.

Niinpä makrotason poliittisia linjanvetoja ei pitäisi alistaa muualta tulleiden henkilökohtaisten vaatimusten alaisiksi, vaan poliittiset linjanvedot pitäisi ratkaista kansanvaltaisissa äänestyksissä ja oman kansakuntamme harjoittamassa politiikassa, joka perustuu poliittisen vallan perillisyyteen. 

Nykyisin se pyritään ohittamaan jakelemalla kansalaisuuksia ja myöntämällä sosiaaliturvaa avokätisesti myös laittomasti maassa oleskeleville sekä tukahduttamalla kansalaisten vastalauseet sananvapauteen kohdistuvilla takavarikoilla.

Se kyllä Wikipediassa pitää paikkaansa, että väitteeni feminismistä koskee feminismin ristiriitaisuutta: feministit esiintyvät mielellään vapaamielisyyden nimissä, mutta heidän kannattamansa maahanmuutto on johtanut normien kiristämistä vaativiin seksuaalirikoksiin. Vihervasemmisto puolestaan tukee estottomasti sellaisen uskonnon leviämistä, jossa laitetaan tyttöjen sukupuolielimet silppuriin, ja eräässä toisessa leikataan pojiltakin jotain pois.

Niinpä Wikipedian lähdemateriaaliksi päätyneet narinat, joiden mukaan tekstini olisi ”silkkaa kuraa”, ovat itsessään pelkkää kuraa. Katsokaa vaikka, mitä sanoin valtavirtamedian toimittajien tavasta tuottaa esimerkiksi Sanoma-konserniin kuuluvan Nelosen ohjelmasarjaa Teiniäidit (kirjani Totuus kiihottaa s. 204, viite 402).

Kun tällä tavoin paljastin sensaatiojournalismin tuottaman sosiaalipornon julkisesti, oli luonnollista, että se hermostutti raskasta työtään tekeviä toimittajia, jotka muuten olisivat tytöttöminä, mutta asian moraalittomuus on heidän syytöksistään poiketen täysin toisin päin.

On siis väärin lähettää kuorma-autolastillista hyvin palkattuja sosialistitätejä ja tasa-arvotanttoja minun perääni, vaikka olisinkin kaljupäinen keski-ikäinen heteromies, joka on helposti lavastettavissa paternalistiseksi naistenvihaajaksi!

Mediakritiikkini merkitystä ei pidä ratkaista kritisoimissani medioissa

Koska pääosa kirjani sisällöstä koostui valtamedian arvostelusta, on selvää, että myös suurin osa kritiikistä koostui pelkistä toimittajien tai heidän valitsemiensa ”asiantuntijoiden” purkauksista. Arvostelin laajasti ja perustellusti muun muassa Julkisen sanan neuvostoa ja Päätoimittajien yhdistystä, ja niinpä toimittajien ”oma lehmä ojassa” esittämät vastaukset päätyivät ”objektiivisena tietona” myös Wikipediaan:

Kivioja puolestaan ei ole koulutukseltaan filosofi eikä ymmärrä tieto- ja totuusteorioista eikä tieteenfilosofiasta näköjään mitään. Omaan kivien kääntelyyni verrattuina hänen kannanottonsa jäivät pelkiksi hätääntyneen toimittajan parkaisuiksi, jotka johtuivat ilmeisesti siitä, että olin arvostellut hänen työnantajiaan: Julkisen sanan neuvostoa ja Sanomien mediaa.

Vastaukseni Kiviojan kivitykseen olen esittänyt jo aiemmassa kirjoituksessani. Hänen kannanottonsa vahvistivat käsitystäni, että yhteiskuntatieteet ovat suurelta osin dekadenttia filosofointia, jota erityistieteilijät ovat tehtailleet voidakseen panssaroitua tieteenalansa taakse: saadakseen rahaa ja oikeuttaakseen asemaansa yliopistoissa.

Keneltäkään ei voinut jäädä huomaamatta, että Kiviojan lehtikirjoitushan on itsessään pelkkä pamfletti. Sen paikka ei olisi Wikipedian lähteenä lainkaan, mutta valaiseva se on siksi, että kirjoituksesta näkyy valtamedian pyrkimys pidättää todellisuudesta viestiminen vain omaan hallintaansa.

Valtamedia ikään kuin haluaisi omistaa todellisuuden tapahtumat ja väittää, että vain media-alan toimijoilla olisi oikeus kertoa niistä. Samaan tapaan toimituksissa näköjään ajatellaan, että media-ala on jonkinlainen disipliini, jota vain jäsenkirjatoimittaja tai agendatutkija voisi arvioida. Juuri tässä ylenkatseellisuudessa näkyy valtamediassa toimivien punkeroiden ahneus.

Räikeää se oli Helsingin Sanomien uutisoinnissa, joka on päätynyt Wikipedian lähdeaineistoksi ilman mainintaa mielipiteen esittäjän poliittisista sitoumuksista. Jälleen kerran Helsingin Sanomien ”asiantuntijana” oli kommunistisen sirpalepuolueen aktivistina Tiedonantaja-lehdessä poseerannut Emilia Palonen, jota Helsingin Sanomat käytti pyrkien leipomaan suosikistaan ”asiantuntijaa” oman valikoivan käytäntönsä mukaisesti.

Tosiasiassa Palosen ja häntä suosivan Sanoma-lehden kirjoittelu sisältää perättömiä ja tarkoitushakuisia väitteitä, kun taas omassa 821 viitteellä ja useilla sadoilla lähteillä varustetussa tutkimuksessani väitteet ovat tarkoin dokumentoidut.

Eipä ihme, että Palonen purki katkeruuttaan ”vääristelyn, syyttelyn ja vihapuheen keinoin”, sillä olin osoittanut hänen poliittisen yliopistotoimintansa lahouden kirjani Totuus kiihottaa sivulla 200. Palosen olisi kannattanut ajatella asiaa ennen kuin meni kirjoittamaan perättömiä arvioita perussuomalaisista poliitikoista kommunistikustantamo Vastapainon hatarasti punomaan nippukirjaan Jätkät ja jytkyt.

Maininnat Palosen äärivasemmistolaisuudesta ja poliittisesta erimielisyydestä kuitenkin poistettiin kirjaani käsittelevästä Wikipedia-artikkelista, ja näin peiteltiin tosiasiaa, että hänen mielipiteensä oli pelkkä poliittinen läimäytys eikä mikään asiantuntija-arvio.

Tapaus vahvistaa kirjassani esittämäni väitteen tieteen medioitumisesta täysin oikeaksi: yhteiskuntatieteitä orkestroivat äärivasemmiston pillipiiparit, joille valtamedia ja sossumedia antavat varauksettoman tukensa.

Myöskään Jussi Halla-aho ei vain moittinut kirjaa, kuten Wikipediassa sanottiin. Valtamedian maailmassa äärioikeistolaiseksi luettava Demokraatti-lehti katsoi hyväksi painottaa, että Halla-ahon mukaan teos sisälsi ”erittäin etevää media- ja sensuurikritiikkiä”.

Sanansijaa Wikipediassa annettiin toki myös Sarastus-lehteä ylläpitävälle ja äärivasemmiston hampaissa olleelle esseisti Timo Hännikäiselle, joka ilmeisessä huomionkipeydessään oli antanut kirjastani kyynisen arvion. Hän sanoi, että ”Hankamäen teoreettinen osuus on niin hyvin jäsennelty ja sisällöltään painava, että jäin odottamaan kirjasta kansallismielisen media- ja julkisuuskritiikin perusteosta”.

Hän kuitenkin lunasti kiitoksensa saman tien pois ja moitti loppupuolta ”rähjääväksi pamfletiksi” ja ”meuhkaavaksi julistamiseksi”. Tätä toistelemalla tutkimukseni haluttiin ilmeisesti liittää mielikuvallisesti ja virheellisesti poliittiseen rabulismiin, joka on ollut tyypillistä sekä äärivasemmistolaiselle että äärioikeistolaiselle retoriikalle itselleen.

Kaunokirjoittaja Hännikäiseltä lienee jäänyt oman sulkakynänsä käänteissä huomiotta, että kirjani loppupuoli koostuu todistelun esittämisestä ja muodostuu sen vuoksi tapausselosteista ja ekskursioista, jotka voivat tuottaa irrallisen vaikutelman. On selvää, että kritiikkini kohteena olleen valtamedian oma rähinä ei ole voinut olla välittymättä kirjaani, jonne sitä on päätynyt sitaattien kautta. 

Kiitokset kuitenkin Hännikäiselle perehtymisen vaivasta. Ei mennyt ihan vikaan referointi, vaikka lukuväsymys alkoikin näkyä. Ilmeisesti Hännikäisen täytyi naljaista jotain pejoratiivista muistuttaakseen omasta eksistenssistään tai säilyttääkseen mielikuvan omasta lahjomattomuudestaan (olin puolustanut kirjamessuilta karkotettua kirjailija-kustantajaa teokseni Totuus kiihottaa sivulla 108).

Wikipedian vihervasemmistolainen ylläpito puolestaan laittoi Hännikäisen arviosta esille lähinnä sen sisältämät moitteet, sillä näin voitiin heittää lokaa tieteellisen tutkimukseni päälle. Ei kelvannut kansallismielisenä esiintyvällekään, voi voi.

Poliittiset ääriajattelijat ymmärsivät kirjani väärin kukin omista syistään. Kaikki arvostelijat unohtivat sen, että tutkimukseni tarkoitus ei ollut miellyttää ketään eikä tyydyttää heidän makuaan, ei edistää mitään tarkoitusperiä eikä ideologioita, eikä politikoida tasa-arvon tai yhdenvertaisuuden jo sinänsä kompleksisten normien puolesta, vaan suorittaa tutkimustehtävä ja saattaa se loppuun kriittisesti ja totuudellisesti. 

 

Media jatkoi ajojahtiaan minua vastaan

Mihin konfliktissa sitten päädyttiin? Perussuomalaisten vaihdettua puoluejohtoaan kesän 2021 puoluekokouksessa Suomen Kuvalehden Lauri Lehtinen ahdisteli uutta puoluesihteeriä Arto Luukkasta median edelleenkin levittämällä presuppositiolla, että kirjani on jollakin tavalla viallinen. Ja Luukkanen vastasi lehtijutussa ”moka käsitelty”.

Ei ole käsitelty, vaan puolue löytää saman tilanteen edestään yhä uudestaan ja uudestaan, ei tosin minun kauttani, mutta monien muiden. Sillä

1) olin kirjannut teokseeni näkemyksiä, joita perussuomalaiset ovat laajalti itse esittäneet aina kadunmiehistä kansanedustajiin, ja siksi median, byrokraattien ja muiden puolueiden viha, korvennus, kiristys ja ahdistelu perussuomalaista puoluetta kohtaan jatkuu. Niinpä

2) ”moka” ei ollut kirjani julkaiseminen vaan sen sensurointi tilanteessa, jossa media pyrki omin toimin päättämään mediatutkimukseni merkityksestä. Ministeriö puolestaan rikkoi tutkimusetiikkaa, tieteen vapautta, ajatuspajojen yhdenvertaisuutta ja perusoikeuksiani aloittamalla julkaisijaa vastaan taloudellisen kiristyksen.

Tämä osoittaa teoksellani olevan ennen näkemätöntä arvoa totuuden esille tuojana, kun taas tiedepolitiikan valheellisuutta osoittaa usko niin sanottuun lehdistöreportaasitieteeseen. Sen mukaan toimittajien pitää päättää mediatutkimusten merkityksestä.

Mekastajien äänekkyys osoittaa, että kaikkien nyt vihaamana taidan olla arvostelun tavoittamattomissa. Jopa STT levitti kirjastani uutista, jossa tutkimuksestani käytettiin yksiselitteistä mainintaa ”naisvihamielinen kirja”, ja muut mediat välittivät valheen eteenpäin.

Tuloksena vihervasemmiston harjoittamasta vääristelystä, syyttelystä, katkeruudesta ja vihapuheen levittämisestä on ollut, että vaivalla kirjoittamani väitöskirjatasoinen tutkimus – joka selvästi on laudaturiakin paremman arvosanan ”meidän vertaisemme” arvoinen – on edelleen opetus- ja kulttuuriministeriön panttivankina, ja puolue istuu kirjani päällä sekä hautoo sitä kuin hanhiemo.

Tämä ”putkassa kukaan ei kuule huutoasi” -asenne on huvittavinta kaikista, kun taas kirjani on parasta, mitä minkään ajatusvajan ovenraosta on vuosien saatossa lähtenyt. Toinen hullunkurinen seikka kirjani käsittelyssä on, että tutkimukseni merkityksestä on annettu kirjassa kritisoidun median päättää, ja opetusministeriö toimii koulukiusaajana.

Julkaisusensuuri vallitseekin vain ja ainoastaan siksi, että ministeriö aloitti kirjani kustantajaa vastaan ajojahdin, jolla se peri osan ajatuspajan valtionavustuksista takaisin käyttäen veruketta, ettei kirjani ”edistä tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta”. Tuollainen vaade on tieteen vastainen siksi, että kaiken kriittisen tutkimuksen tehtävä on pysytellä arvovapaana eikä edistää mitään tarkoitusperiä.

 

Opetusministeriön harjoittama kiristys on tutkimustoiminnan häirintää

Opetus- ja kulttuuriministeriö käytti tiedepoliittisen kiristyksen välineenä myös väitettä, että kirjani muka edustaa tasa-arvolain ja yhdenvertaisuuslain kieltämää ”häirintää” ja ”syrjintää”. Vastaan, että kyseisten lakien määritelmät sukupuolisesta häirinnästä ja syrjinnästä eivät ulotu tutkimustulosten alaan, eivätkä koettu häirintä ja syrjintä ole objektiivisia. Filosofian näkökulmasta on mahdotonta ajatella, että kukaan ei kokisi itseään kritiikin johdosta häirityksi tai syrjityksi, ja häiriöiden tuottamista virkavaltaisiin systeemeihin on pidetty filosofian ja tieteen ihanteena. 

Olisi mielenkiintoista tietää, millainen maailma olisi, jos kaikki sellaiset julkaisut sensuroitaisiin, jotka eivät miellytä kaikkia, häiritsevät joitakin tai ovat joidenkin edun vastaisia.

Sananvapaus on laadittu kansalaisten suojaksi viranomaisvaltaa vastaan, ja niinpä minkään ministeriön ei pitäisi syyllistyä tutkimustoiminnan häirintään, ajatuspajojen syrjintään eikä yhdenvertaisuuden kolhintaan. Vihervasemmisto on tehnyt tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ”arvoilla” ja ”periaatteilla” ratsastamisesta pelkkää sovinnaisuuden palvontaa, mikä banalisoi kirjani vastaanoton kokonaan.

Eräs sekopäinen seikka kirjani käsittelyssä onkin byrokraattien aloittama kirpunnyljentä. Mikäli puolueiden ajatuspajoille ylipäänsä myönnetään valtiontukea, pitää hyväksyä, että tuloksena voi olla myös kiistelyä herättäviä kirjoituksia, eikä toisia puolueita edustavien ministerien pidä vaatia rahoitusta takaisin poliittisen erimielisyytensä perusteella.

Mikään esi- tai jälkitarkastus ei sovi kuvioon, ja tilanne on: joko tukea myönnetään poliittisten ajatuspajojen toimintaan ilman ehtoja, tai sitten ei anneta yhdellekään, aivan niin kuin sananvapauskin on kaikilla tai ei kenelläkään. Jokaisen ihmisen pitäisi ymmärtää, että poliittiset vapaudet ja kansanvaltaiset arvot merkitsevät nimenomaan erimielisyyden voimassapitoa, ja ajatuspajojen nimenomainen tehtävä on keskustelun herättäminen. Näkemysten avoin ja julkinen kilpailuttaminen on demokratian ydin, jota ilman ei ole vapaata yhteiskuntaa.

Kaikkien kannattaisi asennoitua tutkimukseeni sen tieteellisten tarkoitusperien mukaisesti. Olen tarkoittanut kirjani asiantuntijatulokseksi ja ohjenuoraksi myös siihen, kuinka tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden periaatteisiin voidaan suhtautua filosofian näkökulmasta. Olen vastannut näitä asioita koskeviin syytöksiin jo kirjassani, ja omistin aiheelle kokonaisen luvun 8, joka ilmeisesti on edelleen useimmilta lukematta tai ymmärtämättä.

Ne, joita mediassa siteerattiin muka-puolueettomina asiantuntijoina, olivat kirjassa arvostelemiani vihervasemmiston tai feminismin etäispäätteitä, joilla oli voimakas intressi kostaa: Typpö, Palonen ja niin edelleen pitkänä vanana parodiahorisontin laidalle asti. Toistaessaan kyseisen lauman poliittista disinformaatiota Wikipedian anonyymit kirjoittajat tulivat jaelleeksi misinformaatiota.

 

Se, että Wikipedian mukaan teokseni vastaanotto oli ”erittäin kielteinen”, merkitsee vain, että pöhäytin median ja puoluevallan ideologista muurahaiskekoa tavalla, joka ei ollut valtaapitävien toiveiden mukainen mutta oli kylläkin täydellisessä sopusoinnussa filosofian ihanteiden ja tieteen etiikan kanssa.

 

Myös kielteisessä julkisuudessa on usein nähty paljon myönteistä potentiaalia, mutta tässä tapauksessa sitä ei oltu valmiita myöntämään, sillä olin kyseenalaistanut kaikkien puolueiden yhteisen arvotabun: feminismin evankeliumin.

 

Ovatpa muutamat laittaneet teostani käsittelevän Wikipedia-artikkelin kategoriaan ”Lupaavat artikkelit” pyrkien siten ratsastamaan kirjani herättämän kohun aallonharjalla: ottaen hyödyn korvennuksestani ja odottaen saavansa sensuroidun teokseni raatelusta papukaijamerkin. Totuus näyttää todellakin kiihottavan.

 

Aiheesta aiemmin

 

12 hulluutta kirjani ”Totuus kiihottaa” arvioinnissa

Kirjaholokausti

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikemmin saatavin

Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Sensuuri on murha ja minä olen uhri

Selvitytän kirjani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa

Mitä on tieteen medioituminen?

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

Skandaali: hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?

Vihervasemmiston ja feministien vihapuhetta verkossa

Yleisradion toimittaja Greta Virranniemi julkaisi 14.12.2022 Ylen verkkosivuilla jutun, jossa paheksuttiin, että vihervasemmistolaiset ministerit ovat saaneet osakseen ”vihapuheeksi” väitettyä arvostelua Twitterissä. Erityisen paljon vihapuhetta oli kirjoituksen mukaan kasautunut omistajaohjausministeri Tytti Tuppuraiselle (sd). 

Havainnon ei pitäisi yllättää, sillä vihervasemmisto on hallitusvallassa ollessaan onnistunut tuhoamaan Suomen valtiontalouden perusteellisesti. Menoja ei ole osattu tai haluttu laittaa tärkeysjärjestykseen. 

Verovaroja on valutettu vieraiden kansakuntien hyväksi, eikä maahanmuuttokuluista, EU:n tukipaketeista, kehitysavusta ja ilmastopastorien anekaupasta ole tingitty yhtään, vaikka koronakriisi ja sattumasähkön negawattiluvut olisivat sitä vaatineet. Metsiensuojeluvelvoitteilla on uhattu perustuslaillista omaisuudensuojaa ja edistetty viherkommunismia.

Vihervasemmisto asettaa vieraiden edut Suomen kansalaisten edelle.

Vihapuhe voi siis olla ansaittua. Usein se on myös vihervasemmiston itse harjoittamaa. Silloin toimittajat eivät yleensä huomaa sitä lainkaan.

Mielipiteidensä tueksi Ylen toimittaja oli hakenut Jyväskylän yliopistossa toimivan Jari-Mikko Meriläisen. Hän kertoi seuranneensa tviittailua neljän kuukauden ajan ja todenneensa, että ”vihapuhetviittajat ovat enimmäkseen perussuomalaisten kannattajia”.

Poliittista kritiikkiä esitetään hallitusta kohtaan nimenomaan oppositiosta. Miten muuten voisi olla? Meriläisen ”tutkimustulos” on siten täysin ennustettava ja informaatiosisällöltään nollan arvoinen.

 

Heidän ajatuksensa kiinnostavat.

Meriläisen kannanotot mitätöi se, että aineisto on tarkoitushakuisesti valittu. Tekeleessä ei ole perusteltu, millä kriteereillä arvioita on tehty. ”Vihapuheen” ja ”vihapuhujan” käsitteitä ei ole määritelty tieteellisesti. Tarkkailtu on valikoitunutta joukkoa.

Niinpä etsivä on löytänyt. Tarkennetaanpa, mikä oikeuttaa ampumaan Meriläisen sepustukset suoraa päätä alas.

1) Tutkimuskohteeksi on rajattu vain istuvaan vasemmistohallitukseen kohdistuva arvostelu, eikä vertailukohtana selvitetä, millaista vihapuhetta on kohdistettu oppositioon tai edelliseen hallitukseen.

2) Meriläinen sanoo, että hän on ”määritellyt vihapuheeksi kaiken henkilöön käyvän ja kunniaa loukkaavan puheen, kuten vähättelyn, korruptio- ja valehtelusyytökset”. Tämän mukaan ”vihapuhetta” voisi olla vaikkapa bile-Sannan ravintolasikailuja kohtaan osoitettu paheksunta tai kritiikki, joka kohdistuu hallituksen laiminlyönteihin Uniper-katastrofin hoidossa.

3) ”Vihapuheeksi” arvioituihin tviitteihin ei voi tutustua missään, vaikka aineiston julkinen saatavuus on tutkimustoiminnan tärkeä velvoite.

4) Vihapuhujalistan laatiminen saattaa olla Euroopan unionin tietosuoja-asetuksen ja Suomen tietosuojalain vastaista, ja ”tutkimuksen” varjolla luodaan henkilörekisteriä, jolle kerätyt ihmiset kytketään itsestään riippumattomien kannanottojen esittäjiin sekä luodaan demokratiaa ja vapaata puhetta uhkaava luettelo kielletyistä mielipiteistä.

5) Selvitys ei kerro mitään kritiikin jakautumisesta puoluekannan mukaan vaan ainoastaan epämääräisestä ”Twitter-seuraamisesta”.

Niinpä viestien lähettäjiä on tulkittu ”perussuomalaisten kannattajiksi” sillä perusteella, että he seuraavat esimerkiksi Jussi Halla-ahoa ja Riikka Purraa.

Myös Li Andersson (vas), Anna-Maja Henriksson (ruots) ja Annika Saarikko (kesk) seuraavat Twitterissä Halla-ahoa.

Oli kiinnostavaa kuulla jyväskyläläiseltä yliopistotutkijalta, että he voivat olla sillä perusteella perussuomalaisten kannattajia.

Tutkimuksen tekijä lienee identiteettipoliittisesti motivoitunut persuvihaaja, jolla ei ole aavistustakaan tieteen metodeista ja jolle samanmielisten suitsutus riittää todisteeksi omien aggressioidensa oikeutuksesta.

Tieteelliseltä kannalta Meriläisen tuotos on yksiselitteisesti hylättävä. Arvoa sillä voi olla vain esimerkkitapauksena kelvottomasta yliopistotoiminnasta tai näyttönä siitä, millaista on politisoitunut yhteiskuntatutkimus.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten tulos olisi muuttunut, jos vihapuheeksi olisi määritelty ”äärioikeistolaiseksi”, ”rasistiksi” tai ”naisvihaajaksi” haukkuminen sen sijasta, että ”vihapuheena” on pidetty vihervasemmistolaisen tuhopolitiikan kritisointia.

Mikäli tutkimus olisi tehty akateemisen ajatuskurin ja metodologian velvoittamalla tavalla, on oletettavaa, että vihervasemmiston puolue-edustajista olisi muodostunut vastaavanlainen vihapuhujien idoli- ja suosikkilista. 

Vihapuhehan on olennaisesti vasemmistolaisten itsensä harjoittama luokkakaunainen toimintamuoto. Sitä esiintyy remakkana woke-häiriköintinä ja cancel-aktivismiksi sanottuna maineterrorina, jolla halutaan sensuroida julkaisuja ja boikotoida toimijoita sekä vahingoittaa, tuhota ja mitätöidä ihmisiä.

Vihapuheen käsitteellä on historialliset juuret Neuvostoliitossa, joka YK:n piirissä toimiessaan pyrki kieltämään ”suvaitsemattoman” puheen ja kriminalisoimaan ”fasismin”. Kun maa lopulta sai vaateensa läpi marxismiin kääntyneiden kehitysmaiden tuella, alettiin vihapuheen eliminoinnilla tarkoittaa minkä tahansa syrjinnän kieltämistä.

”Vihapuheen torjunnan” verukkeella myös nyky-Venäjän arvostelijoita on voitu syyttää ”russofobiasta” ja islamistisissa maissa toimeenpantujen homohirttäjäisten vastustajia ”islamofobiasta”.

Vihapuheen eliminoinnilla on totalitaristinen historia, ja sitä harjoitetaan kilpailevien poliittisten näkemysten poistamiseksi sekä mielipidekontrollin ylläpitämiseksi.

Vihapuheen hallintodiskursiiviset määritelmät laajenevat ja löystyvät, mutta ”vihapuhujiksi” väitettyihin ihmisiin kohdistuva viha keskittyy entistä tiukemmin vain oikeistolaisiin.

Oikeistolaisiin kohdistettua vihapuhetta on valtavirran media täynnä, ja siihen verrattuina ovat Twitterissä esitetyt piipitykset pieniä.

Myös Yleisradion ja Meriläisen halu jynssätä vihapuhetta pois on kaksinaamaista. Meriläisen julkaisemia taulukoita verkon vihaidoleista voidaan sinänsä pitää vihapuheena oikeistolaisia vastaan. Ehkä juuri tämän peittelemiseksi Meriläinen on katsonut parhaaksi olla kiinnittämättä huomiota maalittamisen käsiteeseen.

 

Yleisradio valmistautuu vaaleihin entisellä agendallaan

Yleisradion toimittajan Greta Virranniemen pätevyys rajoittuu ammattikorkeakoulutasoiseen medianomin tutkintoon, ja olen aiemminkin kiinnittänyt huomiota hänen töppäilyihinsä tieteellisessä viitekehyksessä. Voidaan kysyä, mikä on Jari-Mikko Meriläisen hökellyksen ja Greta Virranniemen julkaiseman jutun mahdollinen tarkoitus.

Niitä lienee ainakin kaksi. Ensinnäkin ”vihapuhujina” pidettyjen tahojen harjoittamasta Twitter-seuraamisesta halutaan levittää vihamielisyyden leimaa myös seurattuihin henkilöihin quilt by association -menetelmällä.

Toisen tavoitteen Ylen toimittaja paljastaa juttunsa ingressissä, jossa hän sanoo näin: ”Puolueen johtohahmot voisivat tutkijan mukaan kitkeä vihapuhetta arvojohtamisella.”

Myös jutun lopussa vedotaan perussuomalaisten puoluejohtoon, jotta Halla-aho ja Purra alkaisivat suitsia puoluelaisten sanankäyttöä. Tarkoitus lienee vivuttaa puoluejohtoa kääntymään perussuomalaisten kannattajia vastaan ja kylvää epäsopua perussuomalaisten keskuuteen.

Erään näytön toimittajien samasta tarkoitusperästä antoi jo kirjani Totuus kiihottaa käsittely Yleisradiossa. Tuolloinkin Yle koetti vyöryttää puoluejohtoa minua vastaan kirjastani esittämillään valheellisilla väitteillä, ja puoluejohto nieli syötin. Muuta mahdollisuutta puoluejohdolle ei jäänyt, koska media oli jo istuttanut yleisöjen tajuntaan vihamieliset valeuutisensa tutkimukseni ”naisvastaisuudesta”.

Ylen tämänviikkoinen uutisointi antaa näytön tutkimuksessa analysoimastani politiikan ja tieteen medioitumisesta. Toimittajat käyttävät hyväkseen yliopistolaitokseen pesiytyneitä vihervasemmiston etäispäätteitä ja kiskovat heiltä haluamiaan mielipiteitä. Tutkijat puolestaan tuottavat vääristynyttä tendenssitutkimusta punavihreät kakkulat nenällään, ja toimittajat sormettavat ne medioihin. 

Toimittajat maksavat velkansa tieteilijöinä esiintyville tyypeille myönteisellä julkisuudella. Yliopistojen suojatyöpaikoissa kellottelijat puolestaan maksavat akateemisella uralla tärkeästä julkisuudesta toimittajia miellyttävillä lausumilla. Kyseessä on sosiaalisen korruption muoto.

Poliitikkojen ja median suhteissa korruptio esiintyy samantapaisena riippuvuutena. Vaalien alla toimittajat koettavat ostaa poliitikoilta suopeutta omille näkemyksilleen vastaavanlaisella vaihtokaupalla: tekemällä myönteisiä juttuja, jos poliitikot suostuvat ripittämään omia äänestäjiään ja kannattajiaan tottelevaisiksi vihervasemmiston agendalle.

Tätä painostusta kehdataan sanoa Ylen jutussa ”arvojohtamiseksi”, vaikka se on ideologisen kiristyksen muoto.

Monta kertaa myös perussuomalaiset ovat tuohon ansaan langenneet ja alkaneet potkia omiaan. Kyse on median harjoittamasta refleksiivisestä kontrollista, jonka tavoite on saada vastustajat käyttäytymään itselleen kielteisellä tavalla. Se on ollut sangen tuhoisaa politiikkaa: woke-aktivismin ja cancel-terrorin eräs tulos.

Niiden rinnalle Yhdysvaltain demaripuolue on kehittänyt nyt myös stokastisen terrorismin käsitteen, jonka avulla ääriryhmien väkivallanteot halutaan lavastaa tilastoseurauksiksi oikeistopuolueiden näkemyksistä: esimerkiksi äärimuslimien terrori-iskut tuloksiksi länsimaita puolustavien maahanmuuttokriitikoiden kannanotoista.

Tosiasiassa tilastoyhteys näiden asioiden välillä on heikko, ja kausaaliyhteys vallitseekin niin päin, että maahanmuuttajien harjoittama rikollisuus luo maahanmuuttovastaisuutta. Näin on käynyt Ruotsissa ja kaikkialla, minne islamilainen terrori on pesiytynyt.

Toivon sydämestäni, että Kokoomus ja Perussuomalaiset muistavat vaatimuksensa Yleisradion toimintamenojen ja verotusoikeuden leikkaamiseksi ensi vuonna, vaalien jälkeen.

Toivon myös, että Jyväskylän yliopisto asettaisi Jari-Mikko Meriläisen tekemiset tarkempaan kontrolliin ja ottaisi muodollisen laadunvalvontansa ohella huomioon myös tässä kirjoituksessa esittämäni todellisen kritiikin sekä pohtisi uudestaan hänen tutkijatohtorirahoitustaan, jolla hän tekee poliittisesti orientoitunutta pseudotutkimusta.

Ei ole tervettä, että valtiollinen Yleisradio ja verorahoitteinen julkisorgaani nimeltä yliopisto julkaisevat neljä kuukautta ennen eduskuntavaaleja listan, jolla oppositiota edustavat poliitikot leimataan vihapuheen lietsojiksi.

Kaiken pohdinnan ulkopuolelle on jätetty kysymys, millä ylemmyydellä mikään yhteiskunnan taho katsoo olevansa oikeutettu interventoitumaan kansalaisten väliseen verkkoviestintään sen enempää tutkimuksen kuin poliittisen rajoittamisenkaan tarkoituksessa.

Vihapuhealgoritmien, sanaseulojen ja automatisoidun sensuurin kehittely antaa kuvaa orwellilaisesta yhteiskunnasta, jossa anti-intellektualismista on tehty hyve.

Perin kieroksi asia käy, kun poliittisesti ohjattua ja poliittisesti motivoitujen toimijoiden tekemää tutkimusta käytetään vihapuhelainsäädännön valmisteluun, jolla uhataan tiettyjen kansalaisryhmien perusoikeutta sanoa näkemyksensä ministereistä ja muista kansan palvelijoista.

Filosofian näkökulmasta ”yhteiskuntatutkimuksen” ja ”lainvalmistelun” alta paljastuu tässäkin tapauksessa pelkkää politiikkaa, kun ”tieteellisyyden” kaapu riisutaan pois.

Feministi feministin palkitsee

Hyvän huonon esimerkin vihapuheväitteillä ratsastamisesta tarjoaa myös Yleisradion toimittajan Arvo Vuorelan 12.12.2022 julkaisema juttu, jonka mukaan ”vihapuheen tutkija Tuija Saresma palkittiin vuoden tieteentekijänä”.

Toimittaja kiitteli Saresmaa ”rohkeudesta”. Samasta syystä häntä suitsutti Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Maija Peltola, jonka kädestä 5000 euron rahapalkinto on lähtöisin.

Sukupuolten tutkijana esiintyvä yliopistonlehtori Tuija Saresma on itse Suomen johtava feministinen vihapuhuja ja misandristi. Hänen identiteettipoliittisessa klusterissaan toiminta postmodernina sukupuolten sekoittajana näyttää kuitenkin tuottavan automaattisesti asiantuntija-aseman viestinnän ja sen oikeudenmukaisuuden arvioijana.

Hän muun muassa haukkui kirjaani Totuus kiihottaa julkisesti ja vailla mitään perusteita Yleisradion, Keskisuomalaisen, Demokraatin ja MTV3:n jutuissa sekä näennäistieteellisenä vastamediana toimivan Politiikasta-verkkolehden artikkelissa.

Viimeksi mainittuun vastasin jutun kommenteissa. Myös muut Saresman esittämät vihapuheet ja vääristelyt olen joutunut kumoamaan reseptiotutkimuksessani Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta (s. 97–99, 102, 119, 134–140).

On ollut huvittavaa havaita ja todistaa, kuinka hullusti asiat nähdään feministisen kuplan sisällä.

Yhtä hauskaa on ollut huomata, kuinka epäsuosittua, vihattua ja inhottua noiden tunnottomalla rahalla voideltujen kultapossukerholaisten toiminta on kansalaisten keskuudessa.

Ylen jutussa Saresma moittii osakseen kasautunutta kritiikkiä maalittamiseksi, vihapuheeksi, häirinnäksi, epäasiallisuudeksi ja tutkimuksen vapauden loukkaamiseksi.

Tosiasiassa hän itse syyllistyi maalittamiseen, vihapuheeseen, epäasiallisuuteen ja tutkimuksen vapauden loukkaukseen haukkuessaan kirjaani Totuus kiihottaa mediajulkisuudessa, jota valtavirtaviestimet ovat suoneet hänelle rajattomasti.

Lehtorin palkkansa päälle yhteensä 559 953 euron akatemiarahoitukset saaneena Saresma kehtasi vaatia rahoituksen kieltämistä sellaiselta tutkimustoiminnalta, joka ei ole hänen oman mielensä mukaisessa kontrollissa (kirjoitin Tuija Saresman minua ja tutkimustoimintaani kohtaan harjoittamasta ahdistelusta ja häirinnästä teokseni Pavlovin koirat sivulla 97).

Loputtomalla akateemisella rehulla ruokittu Saresma ei ilmeisesti yllä ymmärtämään, että häneen kohdistettu vihainen puhe on hänen itsensä aiheuttamaa ja ansaitsemaa.

Ylen kehuma, Saresman johdolla laadittu, valtioneuvoston tilaama ja kesällä 2022 valmistunut Verkkoviha-raportti on puolueellista komiteamietintötiedettä, jolla ei ole filosofian näkökulmasta pennin jeniä tieteellistä arvoa. 

Yhtä aivoton oli valtioneuvoston vuonna 2019 Saresman työryhmällä teettämä Viha vallassa -raportti, jonka mukaan ”vihapuhe vähentää päättäjien osallistumista julkiseen keskusteluun”. ”Päättäjillä” tuossa selvityksessä tarkoitettiin demariretoriikalle tyypillisesti poliitikkoja, mutta kansalaisten osallistumisesta ei oltu huolissaan. Kriittisen analyysin tuosta 99 840 euroa maksaneesta torvelluksesta voi lukea täältä.

Konsultti- ja tilausselvitysten laadinta antaa näyttöä tarkoitushakuisesta tutkimuksesta, jossa ei ole ymmärretty edes demokratian olemusta.

Saresman toimintaa kehuvassa Ylen jutussa 12.12.2022 voivotellaan laajasti poliittisen kritiikin leviämistä verkossa ja itketään Elon Muskin Twitter-ostoksia sekä Yhdysvaltain entisen presidentin Donald Trumpin paluuta Twitteriin.

Samaa vollotusta ovat jatkaneet muuan Anu Bradford ja vasemmistonuorten politrukki Johanna Vehkoo, joka toimii Tampereen yliopiston propagandatieteen laitoksella työelämäprofessorina ilman tohtorintutkintoa ja jonka tehtävänimitystä arvostelin täällä.

Tosiasiassa demokratia voi perustua vain avoimiin vastakkainasetteluihin ja näkemysten vapaaseen ja julkiseen kilpailuttamiseen – ei mihinkään tukahduttamiseen, joka on persoonan raiskauksen muoto.

Samantyyppistä sananvapauden nipistelyä ja näpistelyä on jatkanut myös liberaalina esiintyvä porvarillinen epä-älymystö, mistä näyttöä antaa pirtu-Sirpana tunnetuksi tulleen kokoomuslaisen europarlamentaarikon aktiivisuus ”vihapuheen” kriminalisoimiseksi Euroopan unionissa.

Kun ”vihapuheen” piiriin koetetaan kammeta myös ”asiantuntemuksen vähättely”, yritetään kriminalisoida jopa akateeminen kritiikki ja katsotaan, että arvosteluoikeuden pitäisi riippua siitä, antautuuko kansalainen pukemaan sanottavansa korulauseiden ja onnittelukorttitekstien muotoon.

Tosiasiassa kaikenlainen sensurointi iskeytyy syvälle ihmisten persoonaan ja merkitsee yksilön olemassaolon mitätöintiä, sillä sen tavoite on ajatusten poistaminen todellisuudesta. Koska ajatuksilla on asunto ihmisyksilöiden tajunnassa, sensuuri on vain yhden askeleen päässä ihmisten itsensä likvidoimisesta.

Sensuurin vaatijat ja puoltajat ovat aina olleet demokratian vihollisia ja yhteiskunnan mädättäjiä. He eivät ymmärrä edes sitä, kuinka tuhoisaa vasemmiston ihannoima cancel-aktivismi on psykodynaamisesti, kun painekattilan kansi lopulta kuitenkin pamahtaa auki.

Viestit eivät ole torjuttuina varmasti sen vähempää vaarallisia kuin samat viestit olisivat julkilausuttuina.

Tuija Saresman palkitseminen Tieteentekijöiden liiton vuoden tieteenharjoittajana osoittaa, että miesten kulkusia poljetaan nyt myös ay-retoriikan korkokengillä.

Saresman syytösten kohteina ovat aina olleet nimenomaan miehet, ja syytösten aihe on ollut kverulatorisesti ja deluusiomaisesti ”naisviha”. Siihen viittaavaa syytöstä hän ja muut feministit töhrivät myös minun kylkeeni, vaikka naiseus on aina ollut minulle perin neutraali asia, ja naisten etuoikeutettu ”tasa-arvo” on innostanut minua vähemmän kuin oksennus koiraa.

Tason vaatiminen myös feministeiltä ja sukupuolen tutkijoilta ei ole naisvihaa vaan loogisten ja metodologisten sääntöjen noudattamista.

Jatkuva länkytys oikeistolaisten, konservatiivien ja kansallismielisten esittämästä ”vihapuheesta” on haukotuttavaa, vaivaannuttavaa ja epä-älyllistä. Se ainoastaan toistaa kuluneita kliseitä, eikä mikään sellainen kasva, jota jatkuvasti kynnetään.

On huomattava, että kyseistä show’ta pyörittää vain kourallinen aggressiivisia yliopistofeministejä, ja kaikki tietävät sen jengin. Ammattiliiton kautta koko tutkijakuntaan helposti yhdistyvä vasemmistolainen pölhöpopulismi nolaa älykkäitä yliopistoihmisiä, ja saattaa heidät tuntemaan aiheetonta myötähäpeää.

 

Tieteenfilosofinen ja metodologinen ajatuskuri palautettava yliopistoihin

Ajatuskurin katoamista ja tendenssitoimintaa vastaan on herännyt myös reaktioita. Wayne State Universityn sosiologian professori Jukka Savolainen on moittinut MTV3:n jutussa woke-vouhotusta ja cancel-terroria epätieteellisyydestä. Niillä ei pitäisikään olla mitään sijaa yliopistomaailmassa. 

Alakynteen jouduttuaan uustaistolaiset woke-aktivistit pyrkivät nyt kynsin hampain kiistämään kulttinsa olemassaolon, sillä olemattomaksi määriteltyä on vaikeampi kritisoida ja vastustaa.

Samaa ”olemattomuuden taktiikkaa” Saresma yritti levittää Demokraatti-lehden hyökkäyksessä, jonka mukaan perussuomalaiset kritisoivat sellaista feminismiä, ”jota ei ole olemassakaan”. Jutussa iloittiin myös tutkimustani vastaan suunnatusta sadistisesta rahoituksen takaisinperinnästä, joka oli tiedepoliittisen oikeusmurhan muoto.

Kiistäessään kaiken woke-häiriköt tulevat myöntäneiksi kaiken. Samalla vihervasemmistolaiset feministit unohtavat, että woke-kultin olemus on sama kuin ideologian yleensä: jos aina on pimeässä, ei ymmärrä olevansa pimeässä.

Woke- ja cancel-aktivismissa on kyse samasta ilmiöstä, joka aiemmin tunnettiin nimellä heckling. Sillä tarkoitettiin alun perin ”häkilöintiä”, jolla pellavat erotettiin karkeammasta aineksesta, rohtimista. Sen sijaan retorisissa käytännöissä käsite sai häiriköintiin viittaavan merkityksen, ja sittemmin sillä on tarkoitettu tahallista keskustelujen sekoittamista, sanojen irrottamista yhteydestään ja sen koettelemista, miten paljon viestien lähettäjät sietävät asioiden tahallista ymmärtämistä väärin.

Täydellinen korvien ummistaminen taitaa olla riittävän tuttua naistutkimuksen yhteydestä niin, ettei sitä tarvitse selittää enempää. Ansioituneiden tieteenharjoittajien vetoomuksen vihervasemmistolais-feminististä tiedepolitiikkaa vastaan voi lukea tästä Stanfordin yliopistossa kootusta julistuksesta.

Olen jo vuosien ajan takonut samaa asiaa kuin rautaa. Identiteetti- ja tasa-arvopolitikointi eivät ole tieteen metodeja eivätkä ihanteita, jollaisiksi ne on kohotettu Suomen Akatemiaa ja yhteiskuntatieteitä hallitsevan vihervasemmiston ja feministien toimesta.

Sukupuol(t)en tutkimuksen oppiaine tulisi nähdäkseni kokonaan lopettaa yliopistoista, sillä on tarpeetonta ylläpitää mitään oppiainetta pelkästään tutkimusaiheen ympärillä. Sukupuolta voidaan tutkia ja selvitellä riittävästi perusyhteiskuntatieteiden, ihmistieteiden ja luonnontieteiden, kuten sosiologian, psykologian, filosofian, lääketieteen ja biologian piirissä.

Tieteellisen kriittisyyden menetys on liian kova hinta feministisen pehmolelupolitiikan ja tanttatieteen hyväksymisestä. Siksi tieteen todelliset tukitoimet tulisi aloittaa tieteenfilosofisella ja tieto-opillisella ajatuskurin palautuksella, jota olen harjoittanut mediatutkimusteni osassa 1 Totuus kiihottaa ja osassa 2 Pavlovin koirat.

Vihervasemmistolaisten keskinäisestä vispilänkaupasta ja jatkuvasta laakeroinnista huolimatta uskon, että toinen toisensa palkitsevia tieteen pullasorsia ei loppujen lopuksi kunnioita kukaan. Kun heidän asemansa ja rahansa ovat mennyttä, kaikki on mennyttä.

---

Päivitys 28.12.2022: Yleisradio jatkoi vihervasemmistolais-feminististä tykitystään toimittaja Jesse Mäntysalon jutussa ”Naisvihaan puututaan uudella lailla: Huorittelu voi ensi vuonna koventaa rangaistuksia”. Näennäisenä ”asiantuntijana” oli jälleen Tuija Saresma, jonka mukaan ”lakiuudistuksella voi olla myös pelotevaikutus” ja ”ehkä ihminen miettii nyt kaksi kertaa”, ”kannattaako naisille lähettää seksuaalissävytteisiä viestejä”. 

Voin vaivatta myöntää, että minun ei tee mieleni lähettää tuolla tavalla ajatteleville yhtään mitään. Paha vain, akateemiset toimintaresurssit ja rahat ovat lähes kokonaan heidän korkokenkiensä alla.

 

Aiheista aiemmin:

Miehille ei kannata tuputtaa feminismiä

Multicultitaurus tiedecus rahatonsiis

Taas uutta näyttöä: feminismistä tulossa lysenkolaisuuden nykymuoto

Vaarantaako oikeus sananvastuun?

Totuus kiihotti Tampereen yliopistossa – Ajatuskuri palautettava tai työn sankariprofessuurit lopetettava

Suomen Akatemian rahahorna puhaltaa kuumaa ilmaa

Tieteiden uusvasemmistolaistuminen horjuttaa luottamusta yliopistoihin
Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli
”Professori Baltzar” tiedepolitiikan mannekiinina
Suomen Akat. ja tieteen alennustila
Parodiahorisontin ylityksiä yliopistoissa
Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille
Rikastuttavaa maahanmuuttajataustaistatuttamista
Punamustat yliopistolla
Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita
Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä
Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa
Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Suomalaisvihamielisestä yliopistosta syöttötuoli ulkomaalaisprofessoreille
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia