Paskapuheesta

Miksei puhuta laittomasta maahanmuutosta? Miksei puhuta lapsipornosta? Miksei puhuta ihmiskilpien käyttämisestä? Miksei puhuta pedofiliasta? Miksei puhuta ihmiskaupasta? Miksei puhuta prostituutiosta? Miksei puhuta huumeista? Miksei puhuta raiskauksista? – Eikö puhuta?

Oikeastaan koko media täyttyy näistä aiheista. Väitteeni on, että kyseisistä toooosi kipeistä aiheista puhutaan ihan vain siksi, että lehdistöllä olisi jotain riipaisevaa kirjoitettavaa. Olennaista asioissa on ajatusmaailma. Niin: se ajatusmaailma.

Suurimmalla osalla ihmisistä (> 99 %) ei ole todennäköisesti mitään kiinnostusta kyseisiin aiheisiin. Ja äärimmäisen pienellä osalla on tekemistä noiden ongelmien kanssa. Silti ne tuntuvat hallitsevan lehdistön maailmankuvaa ja median arkipäivää. Tosiasiassa niillä lienee merkitystä vain joidenkin sairaiden iltapäivälehtitoimittajien tai tervehenkisten uskonkiihkoilijoiden tajunnassa. Olennaista on ajatusmaailma. Niin: se ajatusmaailma.

Miksi niitä sitten pidetään esillä, paitsi huomion kerjäämiseksi? No tietysti siksi, että aina kun arkipäivän päälle kirjoitetaan jotain todella riipaisevaa, saadaan ihmisten elämässä jotakin oikeasti merkitsevät ongelmat lakaistuiksi maton alle.

Kun puhutaan laittoman maahanmuuton ongelmista, voidaan peittää se, miten paljon ongelmia laillinen maahanmuutto tuottaa. Kun jahdataan lapsipornoa, voidaan salata se, että jokainen normaali ihminen katsoo nuoren ja kauniin ihmisen alastonkuvaa, jos ketään ei ole todistamassa tästä kauheasta rikoksesta. Kun voivotellaan ihmiskilpien käyttöä Palestiinassa, voidaan kätkeä se, miten Suomen henkivakuutusyhtiöt riistävät vuokralaisiaan ja ampuvat siten luoteja köyhien ihmisten selkään.

Kun länkytellään ihmiskaupan kauheudesta, voidaan haudata tosiasia, että nykyisenä sensuurin aikana jokainen rehti työläinen pakotetaan työnantajansa mielipidevankeuteen ja myymään itsensä palkanmaksajalleen hermoverkkoja, neuroneita ja synapseja myöten. Kun kauhistellaan pedofilian pahuutta, voidaan peittää se, että jokainen lastenhuoneessa leikkivä pikku Deimian on perimmältään seksuaalinen eikä ennen pitkää vanhempiensa pidäteltävissä. Kun valitellaan prostituution vääryyttä, yritetään piilottaa se, miten naiset pihtaavat seksiä heteromiehiltään ja sitten myyvät seksuaalisia palveluksiaan miehille rahasta. Ja feministien hallitsema yhteiskunta syyllistää normeillaan seksin miespuoliset ostajat mutta ei naispuolisia itsensä myyjiä.

Kun jauhetaan huumekaupan kauheudesta, voidaan peittää se, miten riippuvaisia ihmiset yleensäkin ovat – eivät vain irtautumisen elämyksiä tarjoavista nautintoaineistaan – vaan kaikesta. Kun hirvitellään raiskauksien julmuutta, ei huomata, miten kukaan haluaisi, voisi tai edes pystyisi lähestymään jotain kiljuvaa tai potkivaa ihmistä, mikäli tämä panee kynsin ja hampain vastaan. Vai olisiko myönnettävä, että ”uhreilla” itselläänkin on jotain syytä raiskaustilanteiden syntymiseen?


Miksi ahdistus on mediatodellisuuden olemus?

Media pitää puheenaiheitaan yllä piirtääkseen merkkejä harmaaseen todellisuuteen: luodakseen siihen merkityksiä. Kyseiset keskustelunaiheet ovat eräänlaisia rajapyykkejä, kilometripylväitä ja poronkusemia. Ne ovat juuri sitä, mitä saksalainen filosofi Martin Heidegger nimitti lörpöttelyksi (das Gerede) eli suomeksi sanottuna paskapuheeksi. Paskapuhe syntyy ahdistuksesta ja siitä, että ihmisten arkipäivää vaivaa pitkästyminen (die Langeweile). Pitkästyneisyyden aiheuttaja taas on tavallisuuden ideaali eli normaalina ”Kenenä Tahansa” (das Man) olemisen ihanne.

Tämä ei tosin merkitse, että tavallisessa perusjampan elämässä olisi jotakin vikaa – esimerkiksi siinä, että on hampparinväärää jääkaapissa tai räsymatot lattiassa. Sen sijaan tavallisuuden ihanne on ihmisten henkistä tilaa ajatellen vaarallinen. Se toimii pakotienä älyllisesti haastavan elämän välttelyyn. Siihen on helppo hukuttautua, jolloin ihminen estyy elämästä rohkeaa elämää. Pelko persauksissa Kuka Tahansa kiertää helposti elämänmahdollisuutensa.

Kenen Tahansa ihanne on median ja poliitikkojen keino hallita ihmisiä. Tavallisuuden ideaali, siitä seuraava pitkästyminen ja pitkästyneisyyden hautaaminen pseudo-ongelmia märehtivään lörpöttelyyn tuottavat ihmisille ahdistusta (die Angst). Ja ahdistuksensa ihminen voi haudata entistäkin vahvemmalla liittoutumisella maailman kauheutta taivastelevien kuoroon. Kun huutaa kurkku suorana, mitä kaikkia ongelmia vallitsee tuolla, ei ymmärrä itse istuvansa omilla pöksyillään tuleen täällä.

Pahiten keskustelukulttuuria on vaivannut se tympeä tapa, jolla ”intellektuelleina” esiintyneet toimittajat ja yliopistoväki ovat linnoittautuneet kukin omien ryhmäkohtaisten intressiensä taakse. Niin sanottuina ”asiantuntijoina” esiintyneiden mielipiteet ovat olleet arvattavissa heidän poliittisista ja sosiaalisista sitoumuksistaan ja jopa ulkonäöstään ilman, että kenenkään on tarvinnut avata suutaan.

Ja kun he ovat sen tehneet, tulos on ollut sietämätön. – Esimerkkejä. Pienporvari taloustieteen professori antaa tyypillisesti lausunnon, jossa hän ”pelkää vuokrien hinnanlaskua”, mikäli hän itse on sijoitusasuntojen omistaja. Lääketeollisuuden osakkeita käsiinsä haaliva lääkäri määrää omistamansa yhtiön troppeja ja valittaa lääkehoidon vähentämisestä. Homo tai lesbo on pakosti aina vihervasemmistolainen ja vihaa isänmaataan, kuten olette huomanneet. Maahanmuuttaja taas vastustaa ”rasismia” ja vaatii ”tasa-arvoa” eikä yhtään kysy, mitä nekin ovat. Perheenäiti kauhistelee pedofiliaa. Feministi parjaa miehiä väkivaltaisiksi ja vaatii syytteitä kunnianloukkauksista. Ja niin edelleen. Kukaan heistä ei edes yritä tarkastella asioita sosiaalisista sitoumuksistaan ja ryhmäkohtaisista eduistaan, oman laumansa tarkoitusperistä ja tavoitteista, riippumatta.

Tämä mielipiteiden klusteroituminen ja banaali läpinäkyvyys ei ole ollut vain tyylillinen heikkous, vaan sen kautta on vaikeutettu vaativaa filosofista tehtävää: totuuden etsintää ja sen varovaista lähestymistä. Totuus puolestaan on arka olento, joka karkaa nopeasti ulottuvilta.

Toisaalta myös reipas usko tieteen puolueettomuuteen on ollut pöljää. Eräs huonon maun ja valheen toteutumisyhteys on juuri tiede. Tieteen ihanteena pidetään, että tieteenharjoittajilla ei saisi olla omia mielipiteitä eikä käsityksiä – vaikka niitä väistämättä on. Tieteenharjoittaja joko esittää kaiken ulkopuolelle asettuvaa ynnykkää, joka tasapainoilee eri käsitysten välillä, tai sitten tieteenharjoittajat kokoavat (omista piireistään ja omien kriteeriensä mukaisesti) jengin, joka ”kollektiivisesti” päänsä yhteen lyöden varjelee tuota puolueettomuutta esimerkiksi jossakin yhdistyksessä, yhteisessä projektissaan tai toimittamassaan kirjassa.

Kaikki he ovat typeriä keskikertaisuuden ja keskivertomaun tuottajia ja toimivat huonoa tyyliä osoittaen sekä valheellisesti. Fenomenologisen epookin mukainen intressien pois sulkeminen tai niiden avoin kertominenkaan eivät riitä vaan merkitsevät pelkkää ripittäytymistä ilman synninpäästöä. Yleisen ja henkilökohtaisen totuuden välillä käytävä kissanhännänveto jatkuu olemisemme perusteisiin sisältyvän paradoksin vuoksi: jos ulos ei tule ihmisen omaa totuutta, ei ulos taida tulla mitään totuutta.


Johdatusta miellyttävään filosofiaan

Olen tässä blogissani puuttunut pseudojournalismin tuottamiin arkipäivän olkiukkoihin monta kertaa. Väitän, että edellä mainitut ongelmat – rasismi, sovinismi, liika seksi, väkivalta et cetera – ja niihin liittyvä moralismin paljous ovat suureksi osaksi julkisen vallan ja median itsensä luomia. Ne ovat pulmia, joita ihmiset eivät kokisi eivätkä tunnistaisi ongelmiksi ilman julkisen sanan synnyttämää ahdistuksen ilmapiiriä. Niinpä olen tehnyt hartiavoimin töitä vieritelläkseni kumoon kaikkia niitä kiviä, joita ideologisesti latautunut media asettelee filosofisen ymmärtämisen tielle.

Näin olen menetellyt välttääkseni sitä sokeutta ja arkipäivän tylsämielisyyttä, johon julkinen sana yhdessä poliitikkojen ja viranomaisvallan kanssa ihmisiä ohjaa. Toivon, että lukijani saisivat tätä kautta otteen kyseisten pseudopuheenaiheiden takana majailevista todellisista ongelmista, niistä, joihin arkipäivän paskapuhe koko ajan epäsuorasti viittaa. Tärkeimmässä roolissa ovat tällöin kansanvallan varkaudet. Esimerkiksi maahanmuuton muodostuminen ongelmaksi ja siihen liittyvä sananvapauden kaventaminen kielivät perimmältään siitä, että kansa ei saa päättää, vaan viranomaiset pyrkivät päättämään suomalaisten ihmisten puolesta. Ja tarkoitusperiensä edistämiseksi poliitikot ja viranomaiset huutavat ”kaikki yhteiskunnan tahot” mukaan esimerkiksi ”rasismiksi” leimatun järjenkäytön torjuntaan.

Jotkut voivat ihmetellä, miksi olen lähes kaikesta eri mieltä kuin median, viranomaisten ja poliitikkokunnan valtavirta. Toivottavasti tämä vuoden viimeinen kirjoitus kelpaa selitykseksi. Miten kukaan vähänkin filosofinen ihminen voisi alistua ajelehtimaan siinä sovinnaisten mielipiteiden töhryisessä Jeniseissä, jossa niin tiedotusvälineet kuin puolueiden pallinaamaministeritkin ihmisten arkipäivää käsittelevät? Sillä arkipäivä on hyvä, suurimmaksi osaksi onnellinen ja rikas. Mutta omasta elämästään ja muiden ihmisten todellisuudesta vieraantunut poliitikkokunta ymmärtää sitä yhtä etevästi kuin susi Punahilkkaa, joka kysyy isoäidin nähdessään, ”miksi sinulla on niin terävät hampaat?”

Uhkia, epätoivoa ja valitusta. – Uutisten on koostuttava niistä. Jos parkumisen aiheita ei ole, niitä keksitään, koska muuten ahdistus ei pysy yllä, tavallisuutta ei voida ylistää, Kenen Tahansa ihanteen valhekulissit eivät pysy pystyssä, eikä tutun turvallinen pitkästyneisyyden tunne pysty pönkittämään ihmisten omat elämänmahdollisuudet torjuvaa henkisen laiskuuden tilaa. Ja sen ylläpitämiseksi tarvitaan lörpöttelyä.

Ihminen, joka lyö rikki tämän lasilinnan, on tietysti median ja politiikan kannalta vaarallinen. Hän ei tyydy patenttiratkaisuihin, kuten tasa-arvon tai jonkin muun mahdollisen epäarvon penäämiseen, vaan kysyy, mitä se oikeastaan on. Häntä sanotaan usein rasistiksi, sovinistiksi tai rikolliseksi, mutta usein myös nimitys intellektuelliksi tai filosofiksi voisivat sopia hyvin.

Kun muutamat rohkeat sanankäyttäjät uskalsivat vuosien 2007 ja 2008 keskusteluissa vastustaa ongelmalliseksi osoittautunutta maahanmuuttopolitiikkaa, lehdistö kuvaili heidän suhtautuvan ”nuivasti” maahanmuuttoon. Lehdiltä puuttui halua myöntää, että kansalaisten enemmistö vastusti laajaa maahanmuuttoa. Sanasta ”nuiva” tuli sittemmin verkkokeskustelujen humoristinen yleisnimitys kaikille niille, jotka eivät syystä tai toisesta suostuneet mussuttamaan median ja viranomaisvallan tuputtamaa poliittisesti korrektia pakkopullaa vaan pitivät asioissa päänsä. Kun muutamat lehdet viime syksynä joutuivat suureksi pettymyksekseen kertomaan, että kansalaisten valtaenemmistö suhtautuu edelleenkin torjuvasti muun muassa maahanmuuttoon, ne kiersivät kiertoilmaus ”nuivan” uusilla kiertoilmauksilla, joiden mukaan kansalaiset suhtautuvat maahanmuuttoon ”nihkeästi” tai ”penseästi”.

Suurimmassa osassa tapauksista ihmisten nihkeys ja penseys eivät ole olleet muuta kuin harkintakykyä, analyyttisyyttä ja vastuullisuutta: halua välttää lapsellisen yltiöoptimismin tuottamat vahingot ja ne todelliset harmit, joita idealistien maailmanparannushankkeista aina seuraa. Sillä lehdistön lörpöttely johtaa usein taikurimaiseen toiveajatteluun, jonka mukaisesti asiat kirjoitetaan kynällä kuntoon, aivan niin kuin suuret ongelmat puolestaan lakaistaan maton alle ja pienet nostetaan aasin kokoisilla otsikoilla etusivujen täytteeksi.

En toivota teille vuoden päättyessä hyvää uutta vuotta, sillä nykymenon jatkuessa se olisi uskaliasta. Pitää olla tyytyväinen vanhaan. Ja varokaamme suhtautumasta pinnallisesti ajallisuuteen, sillä juuri elämän ainutkertaisuuden poliittinen pintajournalismi yrittää peittää siirtäessään huomion ihmisille läheisistä puheenaiheista massamedian maata kiertävälle radalle ja uskotellakseen sitä kautta, että ihmiset eivät muka itse luo sitä todellisuutta, jossa me elämme.

Jos filosofeilla jotakin tehtävää on, sen täytyy koostua poliittisen arkiretoriikan vastustamisesta, median latelemien latteuksien räjäyttämisestä ja todellisuuspakoa edistävien uhkakuvien auki repimisestä. Juuri sitä minä nyt teen, ja tällainen minä olen.

Nihkeä. Penseä. Ynseä.

Syyttömänä elinkautisessa

Vuosi lähenee loppuaan, ja huomio kääntyy asioista armottomimpaan, aikaan. Omalla yksisuuntaisuudellaan se paljastaa koko olemassaolomme hauraan ja häivähdysmäisen luonteen.

Filosofisessa ja -teologisessa ajattelussa elämän aikaulottuvuuksia on usein lähestytty ”jo”-käsitteen kautta. Tietyt filosofit ovat esimerkiksi puhuneet tulevaisuuden utooppisesta yhteiskunnasta haaveellisesti: toivoen, että paratiisimainen yhteiskunta olisi ”jo” täällä. Teologit, jotka ovat kavahtaneet astumista vapaaehtoisesti kuoleman jälkeiseen Paratiisiin, ovat puolestaan nähneet, että Taivashan toteutuu ”jo” hurskaiden ihmisten maanpäällisessä elämässä, eikä tuonpuoleisuuteen ole kiirettä.

”Jo”-aikamuotoon liittyvä näkökulma saattaa tuoda lohtua ihanteissa piehtaroivien optimismista syntyvään epätoivoon, mutta se lievittänee myös tulevaisuutta pelkäävien epävarmuutta siitä, mikä heitä odottaa. Myös minulle ”jo”-sanan aikamuoto on tuttu.

Olen nimittäin joutunut elämään koko ikäni tuossa paratiisimaisessa yhteiskunnassa, toisin sanoen viranomaisfilosofien minulle langettamassa kulutuskommunismissa, jossa ei ole koskaan ollut varaa mihinkään virkojen ja toimintaresurssien kiistämisen vuoksi. Toisella tavoin ”jo”-käsite on saanut eloa, sillä olen joutunut viettämään aikaani ”jo” myös siinä helvetissä, johon kollegani ovat tahtoneet minut lähettää. Niin vekkulilta kuin tilanne ehkä kuulostaakin, tiedepoliittiset vastustajani on puolestaan palkittu avokätisesti yliopistoviroilla, joissa toimiessaan he ovat voineet nautiskella kapitalismin kirotuista hedelmistä ja tehdä ostoksia Stockmannin hienoilla osastoilla aivan niin kuin Neuvostoliiton poliittinen eliitti Gumin moskovalaisessa tavaratalossa.

Täytän vuoden viimeisenä päivänä puolia vuosia. Tänään täytän 43 ja puoli. Ehkä myös henkilötunnuksessani olevat lukemat 300 ja 666 ovat kohtalomaisia syntymämerkkejä. Se, miten olemassaoloni lävistää koko vuoden kierron sen huippukohdasta alas asti, on samanlainen kuin tapani halkaista tiedon omena sen pelkän kuorimisen sijaan.

En tiedä, kuinka kauan minua pidetään paitsiossa yliopistofilosofian piiristä. Kenties eläkeikääni asti, eli 20 vuotta. Tiedeyhteisö näyttää langettaneen minulle elinkautisen virkakiellon ilman yhtään todellista syytä: vain siksi, etten ole suostunut kärsimään virkamiehille ominaisesta henkisestä impotenssista.

Onni ei ole potkinut minua virantäytöissä koskaan, yhtään. Kaikesta olen maksanut täyden hinnan, mutta ihmeellistä on, miten piukasti yliopistoyhteisö on onnistunut pidättämään läsnäolon oikeuden ulottuviltani. Samaan aikaan kun viroissa olevat professorit ovat vaatineet minulta elefanttimaisia sirkustemppuja virkakelpoisuuden osoittamiseksi, virat ja sijaisuudet on myönnetty ninninelleille ja millamalloille kevyillä kynänkäänteillä. Monet ovat tehneet KAIKKENSA estääkseen pääsyni lähellekään yliopistoa.

Niin sanotuilla tuhoamisleireillä ihmisellä oli oikeus tulla sentään tuhotuksi. Sitä kautta ihmiselle tunnustettiin olemassaolo ikään kuin negatiivisesti: ihminen hyväksyttiin murhattavien, poispyyhittävien ja kiellettävien ihmisten luetteloon. Sen sijaan poliittinen vihervasemmisto on pyrkinyt kieltämään olemassaoloni yliopistoyhteisössä niin totaalisesti, että se on kaiken eksistenssini kumoten sulkenut minut ulos talosta, josta palkallinen syöttötuoli on myönnetty alaikäisillekin tutkimusharjoittelijoille.

Älköön kuitenkaan kukaan luulko, että suren asiaintilaa siksi, että ajattelisin omaa etuani ja olisin ahne. Harmittelen vain sitä, että muille myönnetään, sillä siinä menevät yhteiskunnan rahat hukkaan, ja vastineeksi näiden feministien, queer-teoreetikoiden ja muiden silmänkääntäjien kynästä ei tule kuin kuumaa ilmaa. Vaikka tarjoaahan se tietysti suojatyöpaikan hakoteillä oleville ja sitä kautta ehkä lisää työhyvinvointia. Ja mitäpä pahaa tavoitteiden ja tarkoitusperien avoimessa edustamisessakaan olisi, sillä myös se on epäilemättä rehellistä, edistää ”totuuden” julkituloa ja kertoo ihmisistä. Tieteen politisoituminen on vilpitön tulos siitä, millaisia ihmiset ovat. Nähdäkseni poliittisen feminismin ja internatsismin harjoittamisesta ei pitäisi kuitenkaan maksaa palkkaa – ei Suomen Akatemian sen enempää kuin yliopistojenkaan.

Myös minua on arvosteltu politisoituneeksi. Vastaan näin: puhun poliittisista asioista, mutta teen sen ideologiakriittisesti.

En myöskään alistu kirjoittamaan englannin kielellä, koska haluan rikastuttaa suomalaista filosofiaa ja kirjallisuutta enkä angloamerikkalaista, jossa mikään ei merkitse mitään. Jos kysytään, kumpi pitäisi asettaa etusijalle akateemisia ansioita arvioitaessa, suomenkielinen vai jollakin ulkomaisella kielellä julkaistu kirjallisuus, vastaan epäröimättä, että suomenkielinen. Jos suomalaiset filosofit noudattaisivat yliopistojen julkaisupoliittisia ihanteita, maassamme ei olisi suomenkielistä filosofista kirjallisuutta lainkaan vaan pelkästään huonolla englannilla kansainvälisiin lehtiin pakkosyötettyä teknisluontoista raportointia. Sitä paitsi englannin kieli on aikamme latina, joka on köyhtynyt globaalissa käytössä kielikuoleman partaalle niin, että sen sanat voivat merkitä mitä tahansa. Se, joka ei osaa kirjoittaa selkeästi, ei osaa myöskään ajatella, sillä sanat ja lauseet kantavat ajatuksia ja totuutta. Tieteen kielipoliittisten ihanteiden noudattajat ovat kulttuuri-imperialismin uhreja.

Tiedepolitiikkaa kritisoituani muutamat yliopistohallinnon virkamiehet ovat erehtyneet vastaamaan, että yliopistojen virantäytöt ovat oikeudenmukaisia, koska ne perustuvat koko opiskeluajan kestäneisiin arviointeihin, joiden tuloksena esiin seuloutuvat varmasti parhaat tutkijat. Todellisuudessa tuo toiminta koostuu ihmisten sitomisesta paradigmoihin: professorit ostavat oppilaidensa kannatuksen apurahoilla ja viroilla, ja opiskelijat vaihtavat työpanoksensa ja kannatuksensa professoreiden lahjuksiin. Täytyykin olla melkoinen jauhopää, että näkee tuon vispilänkaupan jollakin tavoin puolueettomana.

Eräät taas ovat antautuneet perustelemaan viroista pidättämistäni niinkin hienosti imagooni sopivalla argumentilla kuin ”monipuolisuuden takaamisella”. Ajatuskulku on ollut, että yliopistoissa pitää tukea erityisesti feminismiä, Suomen Akatemian ja EU-johtoisten ohjelmien tahtoon alistuvaa kansainvälistä projektitutkimusta, professorien toiveita noudattavaa systeemifilosofiaa (joka ei puhu tästä todellisuudesta ollenkaan), sekä tietysti kulttuurimonoliitteihin johtavaa monikulttuurisuutta. Huvittavaa on, että myös sosialismin ajan rikoksia tehneet yrittivät lopulta puolustella toimiaan ”monipuolisuuteen” vedoten. Kun matto oli yhtäkkiä vedetty totalitarismien alta, militantit ajattelivat, että sosialismia voidaan vielä oikeuttaa ”suvaitsevuuden” varjolla.

Muutamat ovat puolustautuneet kehottamalla ajattelemaan, kuinka monta sellaista filosofia on, joita he eivät ole tuominneet ulkopuolisuuteen ja joille he ovat antaneet toimintaluvan, dosentuurin tai peräti viran yliopistossa! Ja onhan heitä tietysti: omat lakeijansa, suosikkinsa ja mielistelijänsä. Ajatuskulku noudattelee pitkälti ajatollah Khomeinin logiikkaa, jota maailma sai ihastella Iranin hengellisen johtajan langetettua kirjailija Salman Rushdieta koskevan tappokäskyn. Teheran lohdutti maailmaa tuolloin vetoamalla siihen, että kuolemantuomio on annettu vain minimimäärälle eli yhdelle vaivaiselle kirjailijalle ja että asian yleisen paheksumisen sijasta pitäisi olla kiitollinen niiden miljoonien muiden sanankäyttäjien puolesta, joille pitkäparta ei ole langettanut kuolettavaa fatwaa.

Islamilaisten yhteiskuntien tavoin myös ”tieteellisyyden” illuusioon nojaava yliopistomaailma on objektivismin, virkavaltaisuuden ja poliittisen korrektiuden umpikujassa, josta sillä ei ole muuta ulospääsyä kuin tulla ihmisiä vastaan. Tämä vaatii nykyistä laajempaa subjektivismin ja relativismin hyväksymistä. Se puolestaan ei tarkoita sitä, mitä yliopistojen virkakopperoihin ketjulla ja pannalla kiinnitetyt koiranleuat ovat valmiita räksähtämään. ”Kaikkiko pitäisi myöntää vain subjektiiviseksi ja relatiiviseksi?!”, he ulvaisevat niin nopeasti, että paistiliha on pudota heidän hampaistaan. – Ei tietenkään kaikki, hauvelini, vaan osa ainoastaan.

Subjektivismin ja relativismin ydin on siinä, että muutamissa asioissa ollaan subjektiivisia ja relatiivisia ja eräissä toisissa objektiivisia ja absoluuttisia. Pahinta objektivismia ja absolutismia taas on se ”tieteellisyyden” ihanteelle ominainen näkökanta, että kaikissa asioissa pitää olla joko subjektiivinen ja relatiivinen tai objektiivinen ja absoluuttinen.

Ikävä sanoa, mutta objektivistiselle rehellisyys- ja totuususkolle ei ole paljoakaan kaetta tieteiden piirissä. Ystäviltä saa myönteisen arvion ja vihollisilta kielteisen. Neutraalin saa vain tuntemattomilta, ja siksi sillä ei ole mitään arvoa. Ongelmana onkin tieteiden toiseudenvaraisuus ylipäänsä, se, että kaikkea pitäisi anoa ja maanitella muilta. Mitään ei voisi sanoa vapaasti eikä rangaistuksia pelkäämättä. Mutta miksi filosofit kysyisivät mitään toisilta ihmisiltä, kun itse tietävät parhaiten, mitä ajattelevat? Ovatko filosofien ajattelu- ja tulkintataito alentuneet sellaiseen likilaskuiseen matalamielisyyteen, että heidän pitää koko ajan kysellä toisiltaan, mitä mistäkin asiasta pitäisi märehtiä?

Nietzsche kuvaili käsitteellään ”Jasagen” ihmisen oikeutta toimia omana äänitorvenaan. Ihmisellä on oikeus sanoa itselleen ”kyllä”. Se on ihmisyyden syvin tunnusmerkki, ja ilman sitä ihmistä ei ole. Korkeimman ihmisyyden tunnuspiirre on itsemääräävyys, kun taas suurin virhe, minkä filosofi voi tehdä, on erehtyä kuuntelemaan itseään oppimattomampien jorinoita tai – mikä vielä pahempaa – alkaa elää niiden mukaan.

Ehkä on toisaalta hyväkin, että yliopistofilosofit eivät pohdi periaatteellisia kysymyksiä eivätkä pyri ymmärtämään elämää, sillä nämä asiat ovat suurimmalle osalle heistä liian vaativia. Heidän älylliset resurssinsa loppuvat kesken, suunsa loksahtavat auki kuin pajatson rahakouru, ja asiantuntemuksensa (jolla tarkoitan kykyä pidättäytyä liiallisesta elämänvieraudesta) osoittautuu surkean surkastuneeksi. Surullisin petos sisältyy kuitenkin siihen, että palkkioksi kaikesta mitäänsanomattomuudestaan heille myönnetään arvonimiä, mitaleita ja megamääräisin vetomitoin riihikuivaa rahaa. Jos jonakin päivänä haen asiaan revanssin, minun päässäni soi koko ajan sinfoninen runo.

Älkää kuitenkaan luuloko, että olen harmissani. En ole pahoillani omasta puolestani vaan niiden yliopisto-opiskelijoiden puolesta, joita heidän professorinsa estivät saamasta tietää, mitä asioista ajattelen. Minulla ei ole myöskään syytä olla viranomaisfilosofeille kateellinen. Heidän pakkinsa on tyhjä, ja he suhtautuvat asioihin kuin poltetun maan taktikot: heillä itsellään ei ole mitään, mutta tärkeintähän on, ettei sitä anneta myöskään muille.

Jos minä saisin päättää, nimittäisin yliopiston pääprofessoriksi apinan. Ja mikäli minulta kysyttäisiin, mihin Te tällä pyritte, vastaisin, että se pilkkaa sopivasti pyrkyreitä, ja näin taataan, ettei kukaan alempien kerrosten viranhaltijoista ala olettaa itsestään liikoja.

Lähtöselvitys

Matti Vanhanen ilmoitti eroavansa keskustan puheenjohtajan paikalta jouluaaton aattona, jotta lehdistö ei voisi repiä aiheesta suuria otsikoita juhlapyhien keskellä. Tapauksesta jouduttaneen kuitenkin laskemaan moninkertainen eläke, sillä tämänpäiväisen tiedotustilaisuuden mukaan uusi puheenjohtaja perii myös pääministerin viran.

Vanhanen ei tietenkään vetäydy virastaan ilmoitetuista syistä eli ”jalkakipujen” vuoksi vaan aivan muiden syiden vuoksi. Ero oli vain ajan kysymys, kun Julkisen sanan neuvostokaan ei totellut enää Vanhasen tahtoa. Vetäytyminen ei ole merkki ”taitavasta strategiasta”, kuten muutamat väittivät, vaan pakkotilanteesta. Korruptioskandaalin, myrskyisän yksityiselämän ja lautakasajupakan päälle tuli vielä presidentin ja pääministerin toimivaltasuhteiden muutos, kun kahden lautasen malli lyötiin palasiksi Lissabonin sopimuksen voimaan astuttua. Ei ole epäilystäkään, etteivätkö presidentin ja pääministerin suhteet olisi viilenneet sen johdosta, että tulevaisuudessa Suomea edustaa EU:ssa yksin pääministeri. Mutta lähtö oli pakollinen ennen muuta siksi, että Vanhasen vetämänä keskustalla ei olisi asiaa seuraaviin vaaleihin.

Lehdet ovat jo luubailleet uuden puheenjohtajan suuntaan. Paikalle on ehdotettu Brysselissä pyhittynyttä Anneli Jäätteenmäkeä, joka voisi palata paikoilleen uutena ihmisenä, ja Seppo Kääriäistä, joka ehti jo varmistaa asemansa toteamalla, ettei tehtävään tarvita ketään keltanokkaa. Entisistä puheenjohtajista Paavo Väyrynen on tietysti aina valmis kuin partiopoika, ja Esko Ahokin on kasvamassa korkoa.

Totuus on kuitenkin se, että rötösherroja ei pidä korvata toisilla rötöstelijöillä. Myöskään Vanhanen ei kaipaa tunkionsa viereen jätemäkeä. Keskustasta ei löydy ketään ykkösketjun poliitikkoa, jonka kädet eivät olisi tahriutuneet vaalirahoitusskandaalissa tai jossakin muussa jupakassa. Ongelmassa heijastuu suomalaisen politiikan yleisempikin kriisi: vanhat naamat ovat korviaan myöten demoralisoituneet, kuluneet, korruptoituneet ja vailla vastuuta sekä ideoita.

Nykyinen hallitus oli jo virkaan astuessaan melkoinen vahakabinetti Väyrysineen, Kääriäisineen, Anttiloineen ja Kanervoineen. Myös demarit erehtyvät yrittämällä tehdä Tarja Halosesta omien vaalivankkuriensa vetäjän. Ja yhtä ummehtunutta on kokoomuksen halu ratsastaa Niinistöllä. Pankaa heidät pois. Pyydän. Suomen kansa on ansainnut parempaa.

Kuluneet ja ikääntyneet 70-lukulaiset on lopultakin aika vaihtaa uusiin ja tuoreisiin poliitikkoihin, jotka keskittyvät politiikan sisältöihin. Tämä on osa sitä samaa sukupolvenvaihdosta, joka on meneillään muuallakin yhteiskunnassa. Sen keskustalaistenkin luulisi ymmärtävän. Vanhat valtaverkot on aika purkaa ja luoda tilalle raikas, tuore ja terve kansanvaltainen politiikka.

Vuoden huippukohtia

Tämä vuosi on ollut neuvoa antava siksi, että moni pitkään kytenyt asia on saanut ratkaisunsa. Suuri osa julkisuudessa ”pahoiksi” tuomituista asioista on kääntynyt ihmisten mielipiteissä hyviksi, joten kaikkein itkuisimpiakin epätoivon syvänteitä voidaan pitää eräänlaisina huippukohtina.

Onnenpyörän pyörähtelystä tulee etsimättä mieleen tuomioistuinten toiminta. Helsingin käräjäoikeus hylkäsi seksuaalisuutensa vuoksi työsyrjityn Johanna Korhosen vaateet ikään kuin todistaakseen, että kun lesbotoimittajan vaatimuksiin ei suostuta, voidaan kielteinen päätös antaa myös toiselle suomalaiselle ja tuomita mediasankari Jussi Halla-aho sakkoon. Siinä kaksi, tosin melko erilaista, tämän vuoden huippukohtaa.

Lainkäyttö on mennyt Suomessa sellaiseksi, että langettava päätös on yleensä syytetylle moraalisesti vapauttava ja vapauttava päätös langettava. Varsinkin Valtakunnansyyttäjänvirasto on antanut näyttöä siitä, miten käräjäoikeuksien tuomarit opetetaan hetkessä kävelemään niin, että he näkevät maailman ylösalaisin.

Minulle Halla-ahon oikeudenkäynnistä tuli mieleen päämajamestari A. F. Airon vetäminen oikeuteen ensin asekätkentäjutusta ja sittemmin myös puolustuspuheensa Liikekannallepano, salaliitto julkaisemisesta. Siinä, missä Halla-aho puolustautui ilman asianajajaa, kenraaliluutnantti Airo puolestaan saapui oikeuteen kahden vartijan saattelemana sekä metsätyöläisen puseroon ja lapikkaisiin pukeutuneena. Siinä, missä tuomari lätkäytti Halla-aholle runsaan kolmensadan euron sakot, Airo puolestaan sai niin ikään symboliset eli nykyrahassa noin 10–15 euron sakot ”lievästä julkisen vallan solvaamisesta”. (Tosin Skp:n Aimo Aaltonen vaati hänelle elinkautista ja koko omaisuuden pidättämistä valtiolle.) Siinä, missä nykyisten Demla-juristien hallitsemat viranomaistahot ovat vaatineet maahanmuuttokritiikkiä roviolle, siinä vaaran vuosien punainen Valpo puolestaan määräsi A. F. Airon kirjan takavarikkoon – pyrkimyksessään kuitenkaan onnistumatta. Huomaatte kai asioita yhdistävän punaisen ja vihreän langan.

Maailma on kuitenkin sellainen, että tuomarien ja virkamiesten sananvapaus tulee ja menee, mutta filosofien ja kirjailijoiden sana pysyy. Nykyistenkin tuomioiden tarkoituksena on tehdä ikuinen tikki tuomittujen takkiin ja estää heidän julkinen toimintansa, mutta käytännössä oikeusviranomaiset ovat merkinneet syytteillään ja tuomioillaan vain itsensä.

Vuoden huippukohtiin kuului myös kansanedustaja ja tohtori Susanne Winterin tuomitseminen sakkoon ”uskonrauhan rikkomisesta” Itävallassa ja hänen valituksensa epääminen ylemmissä oikeusasteissa. Poliittisen korrektiuden vaaliminen on nykyään aivan samanlaista kuin barokkitukkaisten hoviherrojen ja salonkiladyjen tapa vetää oikeuteen kaikki, jotka eivät palvo ”valtion jumalia”. Kohta varmaan Suomessakin oikeuksien päätöksiä sorvaavilla tuomareilla on lampaannahkaperuukki päälaellaan. Pohjoismaisten demokratioiden oikeussaleista moiset pellet yleisö nauraisi pihalle, ja ideologiset syytemääräykset voi työntää sinne, minne valo ei paista. Ei juristien pidä siitä päättää, mitä eurooppalaiset ihmiset saavat ajatella ja sanoa.

Taidankin hakea gramofonin ja laittaa tähän väliin soimaan erään Irwin Goodmanin vinyylin, jolla ääneen lausutaan eräs kehotus valtiovallalle.

Minä muuten kunnioitan ja rukoilen kaikkia jumalia tasapuolisesti: kristinuskon Jumalaa, islamin Allahia, Afrikan heimojumalia, kreikkalaisen antiikin antropomorfisia jumalia sekä Suomen kansan luonnonjumalia. En halua loukata yhtäkään jumalaa, vaan haluan välttää heidän epäsuosioonsa joutumisen. Tulen siis hyvin toimeen jumalten kanssa, ja juuri siksi menestynkin kohtalaisen hyvin, kun taas ihmisten kanssa on paljon vaikeampaa.

Minulle vuoden huippukohtia olivat kirjojeni Sensuurin Suomi ja Suomalaisen nykyfilosofian historia ilmestyminen viime kevättalvella. Ensin mainittu meni ”Suomalainen.com”-nettikirjakaupan tietokirjalistalla ykköseksi ilmestymisviikollaan ohittaen jopa erään Sofi Oksasen nimellä varustetun kirjoituskokoelman, jota rummutettiin mediassa. En kuitenkaan mainitse asiasta omankehun tai voitonriemun vuoksi vaan kiitollisuudesta lukijoitani kohtaan.

Sen sijaan Suomalaisen nykyfilosofian historiasta, joka päätyi kustantajan myyntilistalla kuudenneksi, tiedeyhteisö on odotetusti vaiennut kuin muuri. Vaikeneminen ei ole ehkä ollut kaikkein kekseliäintä politiikkaa, mutta se on kuitenkin tukenut kirjan oman sisällön asiallista välittymistä. Hiljaa olo johtunee myös siitä, että kaikki tuntevat filosofianprofessoreiden ja muiden virassa istujien väärinkäytökset jo ennestään, eikä niissä ei ole mitään uutta. Lisäksi monet ovat varmaan oivaltaneet, että tätä on syytä olla mainostamatta.

Euroopan raunioilla

Pessimistille pahin pettymys on se, jos ei petykään. Eli jos pessimisti yllättyy myönteisesti, hänen koko maailmankuvansa on vaarassa. Toisaalta tässäkin pettymyksen lajissa piilee epätoivon kipinä, sillä se osoittaa pessimistin elämänasenteen oikeaksi. Koska pessimistillä näin on jälleen toivoa, tämä antaa helposti näytön pessimismin perusteettomuudesta sekä optimismin voitosta. Se taas syventää pessimistin epätoivoa ja niin edelleen. Tätä voidaan sanoa pessimistin noidankehäksi.

Yllätyksen paradoksiksi taas voidaan sanoa seuraavaa. Jos pessimisti haluaa eroon noidankehästään eikä niin muodoin odota mitään yllättävää, hän väistämättä yllättyy, koska vastassa on aina jotain odottamatonta. Jos taas hän koettaa vapautua kehästä keskittymällä odottamaan jotakin tiettyä (samantekevää hyvää tai pahaa), hän yllättyy vielä varmemmin, sillä vain osa vastaan tulevista asioista voi olla etukäteen ennustettavissa. Yllätykset ovat siis omiaan vahvistamaan pessimistin uskoa omaan pessimismiinsä, ja tätä kautta poutaisimmankin pilven longalla on aina synkkä reuna. Filosofisen selityksen siihen, miksi pessimistin asenne osoittautuu yleensä epätoivoisen oikeaksi, antaa se, että todellisuuden vaikea ennustettavuus sinänsä tukee pessimistin pysymistä pessimistisenä.

Minä puolestani yllätyin tänä jouluna huolestuttavan myönteisesti. Sain yllättäen lahjan, jota osasin toivoa – ja joka ei siis ollut yksiselitteisen yllättävä vaan yllätti jopa omalla todennäköisyydellään. Lahja itse on mitä mieluisin. Paketista paljastui Walter Laqueurin kirja Euroopan viimeiset päivät. Ehdin lukeakin sen joulunpyhinä.

Teoksen kirjoittaja on vuonna 1921 syntynyt saksanjuutalainen historioitsija ja politiikan kommentaattori, joka muutti vuonna 1938 Palestiinaan ja on vuodesta 1953 asunut Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Hän on toiminut Georgetownin yliopiston vakituisena professorina 1976-1988 ja vierailevana professorina Harvardissa, Chicagon yliopistossa sekä John Hopkinsin yliopistossa.

Koska en halua viedä lukemisen iloa muilta, valaisen kirjan sisältöä vain sen pääväitteiden osalta. Laqueur tarkastelee, millä tavoin suuri maahanmuutto Aasiasta, Afrikasta ja Lähi-idästä vaikuttaa Eurooppaan, jossa syntyvyys on laskussa. Hän katsoo, että monet tämän kasvavan ihmisryhmän jäsenistä eivät ole halukkaita kotoutumaan osaksi eurooppalaisia yhteiskuntia vaan käyttävät hyväkseen uusien kotimaittensa sosiaalipalveluja.

Laqueurin mielestä Euroopan valtiot ovat joutuneet eksyksiin huonosti suunnitellun maahanmuuttopolitiikan vuoksi. Maahanmuuttajien oma-aloitteinen ghettoistuminen on hänen mukaansa tuottanut yhteiskunnallista ja poliittista jakaantumista ja herättänyt viimein kaunaa sekä muukalaisvihamielisyyttä myös syntyperäisten eurooppalaisten keskuudessa. Siirtolaisnuorten työttömyys ja uskonnollinen tai aatteellinen halveksunta asuinmaataan kohtaan ovat alkuperäisiä syitä väkivaltaan, jota on nähty esimerkiksi Ranskan lähiömellakoissa.

Laqueurin mielestä Euroopan painoarvo maailmanpolitiikassa ja taloudessa heikkenee, mikäli maanosan sisäinen välinpitämättömyys jatkuu. Hänen mielestään Euroopan päättäjien tulisi pitää demokraattisia vapauksia hyväksi käyttävät ja vihaa levittävät saarnaajat hallinnassa. Hän myös katsoo, että maahanmuuttajia pitää kotouttaa tehokkaammin ja että heitä pitäisi kouluttaa tuottavaan työhön.

Kuinka musertavaa näyttöä nämä kannanotot antavatkaan oman pessimismini puolesta! Siten ne ohjaavat optimistiseen iloon oikeassa olemisesta mutta myös suruun maanosamme romahduksesta.

Kritiikin sanana esittäisin, että pääosin Yhdysvalloissa asuvana Laqueur ei kohdista riittävästi kritiikkiä siihen, miten syynä Euroopan maiden heikkenevään tilaan on juuri Euroopan unioni, joka on vähentänyt kansakuntien ja valtioiden itsemääräämisoikeutta. Lisäksi hän ei tässä Euroopan tilaan keskittyvässä teoksessaan myönnä tarpeeksi selvästi, että sama tapahtumakulku on jo toteutunut tai toteutumassa myös Yhdysvalloissa, joka joutuu kaventamaan kansanvaltaa ja yhteiskunnallisia vapauksia ulkoa uhkaavan siirtolaisuuden ja terrorismin vuoksi.

Edelleen, hän ei ota huomioon, että siirtolaisuus ei ole vääjäämätön luonnonlaki, vaan ihmiset voivat halutessaan pysäyttää väestövyöryt. Ja viimeiseksi: ongelmien alkupiste on demografinen vääristymä, joka johtuu ihmismassojen jatkuvasta paisumisesta kolmannessa maailmassa. Kolmannen maailman väestöpommi on lataus, joka on jo räjähtänyt, mutta jonka paineaaltoon ja jyrähdykseen voidaan varautua. Länsimaiset ihmiset voivat myös paneskella maailman uusiksi. Tämä kuitenkin edellyttää, että he ymmärtävät toimia yhteiseksi edukseen eivätkä keskity käräjöimään toisiaan vastaan tai tekemään länsimaissa asumisesta taloudellisissa ja sosiaalipoliittisissa suhteissa tukalaa, kuten nykyisin.

Puhetta pukista

Joulupukki on niitä harvoja julkkiksia, jotka käyttävät naamaria. Kaukaa haettua tai ei, mutta minulle tuli mieleen, miten kaksinaamaista suomalainen kulttuuri on.

Näin jouluaattona on kenties mautonta ajatella kovin teoreettisesti, ja suosittelen kaikille muillekin syventymistä esimerkiksi tähtien ja muiden mieltä valaisevien asioiden ihmeisiin.

Erilaisiin juhlapyhiin liittyvän keinotekoisuuden vuoksi antauduin kuitenkin pohtimaan, minkälaista draamaa syntyisi sellaisesta arkitapahtumien näyttämöllepanosta, jossa ihmiset ja instituutiot julkisista rooleistaan poiketen osoittautuisivat kokonaan joiksikin muiksi.

Palomiehet kärähtäisivät pyromaniasta. Poliisijohtajat jäisivät kiinni rattijuoppoudesta (kuten on käynytkin monta kertaa). Pelastakaa Lapset ry:n hieno betoninen toimitalo osoittautuisi olevan täynnä lapsipornoa. Pappi puolestaan naisi vierasta kirkon sakastissa. Kansanedustaja panisi prostituoitua eduskuntatalossa ja niin edelleen. Tieteelliseltä kannalta sillä, miten asia sanotaan, ei ole tietenkään mitään merkitystä, vaan ainoastaan sillä, mitä tarkoitetaan.

Kaikki kuviteltu on suureksi osaksi totta, ainakin mitä tulee suomalaiseen todellisuuteen. Ongelmana näyttää olevan asioihin liittyvä tuomiomieli, joka tuottaa kaksinaismoralismia. Ja juuri kaksinaismoralismin, tuon Janus-kasvoisen kaksinaamaisuuden, vallassa nämä asiat myös syntyvät ja pysyvät.

Janus (lat. Ianus) puolestaan oli roomalaisessa mytologiassa alkujen ja loppujen sekä muutoksen, ovien ja porttien jumala. Janus kuvattiin yleensä kaksikasvoisena, kasvot katsomassa eri suuntiin: toinen menneisyyteen ja toinen tulevaisuuteen.

Kuluvaa vuotta on jäljellä enää kullin luikaus. Niinpä on taas pian Ianuarius. Mytologian mukaan Janus hallitsee kaikkia alkuja: jokaisen päivän ensimmäistä tuntia, jokaisen kuun ensimmäistä päivää ja jokaisen vuoden ensimmäistä kuukautta.

Joulun paikalla puolestaan vietettiin roomalaisajalla saturnalia-juhlaa, Saturnus-jumalan kunniaksi. Minulle juhlatunnelman luomiseen sopii tällä hetkellä tuo pihkalta tuoksuva suomalainen joulukuusi (joka lamasta kärsineenä on nyt varmaankin vain -viisi). Sen sisään kantaminen ja koristelu on tosin saksalainen tapa. Mutta mikä onkaan hienompi elämänuskon vertauskuva kuin juuri suomalaisen kuusen vihreä oksa tai kokonainen mustikkatyyppinen metsä, jonka siimeksessä kalevalaiset jumalat ja ihmiset mittelivät voimiaan?

Hauskaa ja harrasta joulua!

Pukin ideologiset sitoumukset

Olin tänään vähällä mennä Ikeaan ostamaan erään koriste-esineen ja puoli kiloa herkullisia valmislihapullia. Firman internetsivuilta eteeni osui kuitenkin mainos, jossa julistetaan, että Ikea lahjoittaa jokaisen karvalelun hinnasta yhden euron Pelastakaa Lapset ry:lle ja Unicefille.

Tuolla tavalla toimittaessa tuskin taaskaan kysytään, haluavatko asiakkaat osallistua kyseiseen hyväntekeväisyyteen, vaan kaikkien oletetaan automaattisesti sitoutuvan esimerkiksi lapsiarvojen lietsonnalla tapahtuvaan tätien tukemiseen. Totuus on, että hyväntekeväisyyteen lahjoitettavat varat menevät käytännössä lapsipornonestolain varjolla suoritettavaan internetin sensuroimiseen, pedofiilijahdin verukkeella harjoitettavaan homoseksuaalien syyllistämiseen sekä heteroseksuaalisen elämäntavan ja lapsiperheiden suosimiseen. Kaikkihan tietävät, että seksuaalisuutta vaarallistamaan pyrkivät ahdasmieliset tahot käyttävät ja ovat aina käyttäneet lapsiarvoja nimenomaan seksuaalivähemmistöjen vastaiseen propagandaan, ja varsinkin tätä kiertotietä käytetään nyt, kun homojen lyöminen sinänsä on kiellettyä. Ilmeisesti Ikea haluaa eroon homopuodin maineestaan.

Se, että kauppaliikkeet oman päätehtävänsä sivuuttaen sitoutuvat yhteiskuntapoliittisten ideologioiden edistämiseen, pilaa niiden bisneksiä. Ikean tapaus ei ole yhtään erilainen kuin esimerkiksi Sammon lahjoitus kokoomukselle tai VR:n tuki keskustalle.

Kun yritykset politisoituvat, niin kuluttajatkin politisoituvat. Se, mikä on yhdelle hyväntekeväisyyttä, on toiselle pahantekeväisyyttä. Enemmistömielipiteiden perässä juokseminen voi kannattaa yrityksille, mutta vain näennäisesti. Jokaisen kuluttajan sisällä asuu hyvin erilaisia mielipiteitä, ja lopulta kaikilta löytyy jokin periaatteellinen syy vetää herne nenään firmojen ideologisista sitoumuksista. Tämä syövyttää pois sen imagonkiillotuksen, jota yritykset tavoittelevat massakulttuurin arvoja myötäilevällä populismillaan.

Itse menen Ikean sijasta johonkin kalliimpaan kauppaan, jotta en tulisi vahingossakaan syyllistyneeksi minkään eettisesti arveluttavan toiminnan tukemiseen. Eikö Ikealla ole lainkaan joulumieltä? Kuinka he voivat olla joulunakin noin ilkeitä?

Kaukokaipuusta

”Viisaan lepo” on olotila, johon kannattaa hakeutua, kun kamppailu ei johda tulokseen. Vuoden ollessa lopuillaan voisin viheltää pelin omalta osaltani poikki. Mikä on tilanteeni ja missä elän? Ei sitoumuksia, ei ystäviä, ei tuttavia, ei tukijoita, ei kannattajia, ei juuri omaisia (paitsi viranomaisia), ei jälkeläisiä, ei varallisuutta eikä velkaa. – Mikä vapaus! Tämän maan perivät joka tapauksessa minulle vieraat ihmiset, eikä kukaan voi vaikuttaa myöskään siihen, mitä hänestä itsestään ajatellaan tai sanotaan. – Ei jaa. Lopetan. Kenellekään ei tule ikävä, paitsi ehkä niille, jotka menettävät elämänsä tarkoituksen vihan kohteen poistuessa.

Parasta on keskittyä nautiskelemaan ja ottamaan aurinkoa, sillä ennemmin tai myöhemmin me kaikki kasvamme kuitenkin koiranputkea. Elämä on lyhyt, hauras ja kohtalon oikkuja täynnä. Kun tuuli käy ihmisen yli, ei häntä enää ole.

Sitä voisi lähteä vaikka maastamuuttajaksi ja päätyä Afrikkaan, jossa valkoihoista siirtolaista kenties palvottaisiin kuin turvapaikanhakijoita Suomessa. Ehkäpä juuri eurooppalaisilta imperialisteilta afrikkalaiset ovat oppineet, että siirtolaisia pitää kohdella kuninkaina, joita ruokitaan ja joille tuodaan lahjoja.

Tässä suhteessa astuisin August Nordenskjöldin (1754–1792) jalanjäljille. Nordenskjöld, jonka pojanpoikaa Adolfia pidetään niin sanotun Koillisväylän löytäjänä, oli suomalainen alkemisti. Hänet tunnettiin ruotsalaisen filosofin, tiedemiehen ja henkiennäkijän Emanuel Swedenborgin oppien seuraajana – ja lopulta myös vallankumouksellisesta halustaan valmistaa alkemian keinoin niin paljon kultaa, että se saisi rahan arvon romahtamaan. (Nykyään vastaavanlainen taikuus taitaa toteutua ilman alkemiaakin.)

Sitä mukaa kun August Nordenskjöldin hanke oli osoittanut oman luonnontieteellisen mahdottomuutensa, hän ihanteellisena ihmisenä pakkasi tavaransa ja matkusti Länsi-Afrikassa sijaitsevaan Sierra Leoneen tavoitteenaan perustaa sinne suomalainen utopiayhteiskunta nimeltä Uusi Jerusalem.

Suomalaiset ovat toki myös 1800- ja 1900-luvuilla perustaneet erilaisia utopiayhteisöjä eri puolille maailmaa, muun muassa Australiaan, Kanadaan, Kuubaan, Brasiliaan, Dominikaaniseen tasavaltaan, Paraguayhin ja Israeliin, mutta Nordenskjöldin hanke oli lajissaan ensimmäinen. Erään luettelon suomalaisista siirtokunnista löytää tästä, ja olen itsekin muotoillut eräänlaisen valtioutopian - toteutus vain puuttuu...

Ongelmaksi siinä voisi tulla sama, mikä kariutti Nordenskjöldin hankkeen. Paikalliset asukkaat eivät ihastuneet hänen oppeihinsa eivätkä orjuuden lakkauttamiseen, vaan hänet pahoinpideltiin hengiltä. Toisen kertomuksen mukaan hän kuoli kulkutautiin. Näin ollen Uusi Jerusalem jäi perustamatta. Miksi siis paeta Kohtaloa ja Vääjäämätöntä sekä kaikota tapparansa haudaten kotiseuduilta. Paras on kai luottaa siihen, että Jerusalem tuleekin meille Suomeen – tai Beirut – tai Bagdad – tai Jordanin Länsiranta.

Ei mikään Edisonin keksintö

Missä EU, siellä ongelma. Euroopan unionissa on paljon hyvää, kuten taloudellisesti ja teollisesti tehokas toiminta ja sosiaaliset normit, jotka pätevät kulttuurisesti yhtenäisissä Euroopan maissa. Tähän EU:n laajeneminen olisi saanut jäädäkin.

Neuvostoliiton kauppapuodeista loppuivat aika ajoin hehkulamput. Euroopan unioni puolestaan kehitti loistelamppuihin toimimattomat standardit. Vaihdoin itse jo muutama vuosi sitten hehkulamppuni loisteputkiin. Paikoilleen ruuvattuina ne kuitenkin syttyivät ja sammuivat itsekseen. Syynä olivat huononnetut lamppujen kannat, jotka aiheuttivat kontaktihäiriöitä.

Olen joutunut raahaamaan kahdesti kattovalaisimeni sähköliikkeeseen. Siellä kerrottiin, että ympäristön suojelemiseksi kantojen valmistuksessa alettiin säästää metalleja. Ystäväni puolestaan kehotti minua lopettamaan maan ja taivaan välillä rimpuilemisen, ennen kuin hän joutuisi tilaamaan paikalle sairas- tai ruumisauton.

Niinpä menin Stockmannille ja ostin varastoon muovikassillisen 75 watin hehkulamppuja, jotka toimivat residenssini soihdunkannoissa mainiosti. Julkisessa sanassa hehkulamppujen hamstraajille on naureskeltu, mutta sähköliikkeessä tiedetään, mitä järkeä asiassa on.

Myös television ajankohtaisohjelma MOT todisteli 26.10.2009, että Pohjoismaissa hehkulamppujen korvaamisesta loistelampuilla ei ole mitään ekologista hyötyä. Maissa, joissa on yhtä aikaa pimeä ja kylmä, hehkulamppujen suurempi hukkalämpö tulee hyödynnettyä lämmitykseen.

Vaikka sähkö on korkeammin jalostettua energiaa kuin esimerkiksi kaukolämpö eikä siten sopisi kaukolämmön korvaajaksi, laskelmien lopputulokset riippuvat siitä, millä kyseinen asumus yleensäkin lämpiää ja kuinka energiansiirtoon liittyviä muuttujia painotetaan. Teknillisen korkeakoulun professorin Matti Lehtosen mukaan hehkulamppujen korvaaminen loistelampuilla on Pohjoismaissa eräänlainen nollasummapeli, joka ei alenna hiilidioksidipäästöjä lainkaan. Sen sijaan muita harmeja ja ongelmajätteitä loisteputkista kertyy enemmän.

Taas loistavat lyhdyt kirkkaasti! Toivottavasti sinivalkoiset Airamit riittävät siihen asti, kunnes EU kumoaa direktiivinsä tai koko konglomeraatti kumotaan.

Tuhon vuosikymmen

Jälkiviisaus on varminta jälkikäteen, mutta koskaan se ei ole niin oikeutettua kuin etukäteen. Kun nyt esitän muutamia tulevaisuutta koskevia aavistuksiani, voitte tietysti arvostella tapaani olla etukäteen jälkiviisas.

Tulevaisuutta on yleensä turvallisinta ennustaa vain jälkikäteen, sillä tieteiden piirissä ennustajat menettävät usein maineensa. En laadikaan nyt tulevaisuudelle tuhoennustetta ollakseni oikeassa eli siksi, että tiedän kielteisten ennusteiden toteutuneen myönteisiä todennäköisemmin. Olen pessimistinen ainoastaan sen vuoksi, että kielteinen kehityslinja näyttää sinänsä todenperäiseltä.

Otaksun, että ensi vuosikymmenestä tulee länsimaiselle kulttuurille todellinen tuhon vuosikymmen. Näin käy tosin vain siinä tapauksessa, että asioille ei tehdä mitään. Tässä suhteessa ennusteet voivat olla itseään kumoavia tai toteuttavia riippuen siitä, miten ne joko rohkaisevat tai lannistavat ihmisiä.

Luulen kuitenkin, että muiden muassa suomalainen yhteiskunta repeää pian. Katastrofin ainekset ovat hiipineet hiljaa takapihoillemme. Ennen vanhaan esimerkiksi nuorista vain noin yksi prosentti oli niin sanottuja syrjäytyneitä eli tarkkislaisia, joita katsottiin vinoon. Nykyään syrjäytyneitä on jo noin kolmannes kaikista nuorista, eikä asiaa pidetä minään ihmeenä. Heidän huonot tapansa eli alkoholin kittaaminen ja kaduilla norkoileminen ovat tietysti ”vain olosuhteiden syytä” toisin sanoen heitä itseään vanhempien ihmisten opettamia. Syy on muiden muassa poliitikkojen, jotka ”vapauttivat alkoholipolitiikan” alentamalla viinan hintaa. He päästivät myös juhlimiskulttuurin vellomaan sekä pidensivät ravintoloiden aukioloajat puolestayöstä aamuyöhön, aina kello neljään. Erään syypään muodostavat nuorisokulttuureihin levinneet alamaailman ideologiat. Niiden palvojista tulee tulevaisuuden pultsareita, ja heitä on pian kolmasosa kansasta.

Samaan aikaan valtionvelkaa mättäneet pullamössöpoliitikot jättävät taakseen 100 miljardin euron laskun. Paavolipposet ja masavanhaset kieltäytyivät nousukaudella korottamasta veroja ja lyhentämästä valtionvelkaa. Siten he pitivät yllä talouskasvun ja kansansuosion harhakuvaa. Nyt he odottavat, että me maksaisimme heidän eläkkeensäkin. Suomella on 2010-luvulla edessä vararikko, ja lopullinen konkurssipesän selvitys ajoittuu 2020-luvulle.

Koko länsimainen kulttuuri elää pää pensaikossa. Samalla kun länsimaat velkaantuvat laiskojen kansalaistensa kellistellessä patjoillaan kuin oopiumihumalan puuduttamat idiootit, kehitysmaat kuten Kiina ja Intia rikastuvat ja nousevat romahtavan Amerikan ja Euroopan ohi. Toisella kädellään entiset kehitysmaat kerjäävät vielä avustuksia meiltä.

Suomalaiset luulevat olevansa rikkaita, koska he omistavat satojen tuhansien hintaisia asuntoja. Todellisuudessa niiden markkina-arvo on pelkkä kupla. Ikäluokkien pienetessä ja suurten ikäluokkien kaatuessa hautaan myös asuntojen kysyntä vähenee ja paljastuu, että keskustakaksion arvo ei olekaan 300 000 vaan 30 000 euroa. Se on asuntosi materiaalinen arvo, ja sinua on pidetty maksuhelvetissä vain siksi, että muuta kansallista varallisuutta ja bisneksenteon välinettä kuin huippukalliiksi määritellyt asunnot tässä pääomaköyhässä maassa ei ole.

Ihmiset huomaavat pian olevansa rutiköyhiä. Töitä heillä ei ole, eivätkä he osaa mitään tehdäkään. Ihmiset ovat juoppoja. He ovat ylihinnoitelleet työvoimansa. Suomella ja muilla Euroopan mailla on edessään tuhon tie. Muslimit, jotka pitävät naiset hellan ja nyrkin välissä sekä uskovat ehdottomasti Jumalaan, perivät voiton oman uppiniskaisuutensa vuoksi.

Suomen romahdus johtuu moraalisesta löystymisestä ja väljähtymisestä, siitä, että ihmiset kyttäävät opportunistisesti vain omaa etuaan. Niin yksilöllinen kuin yhteisöllinenkin vastuu ovat kadonneet. Tarkemmin sanoen yksilönvastuuta ei koeta, koska se ei tunnu enää vastaavan yhteiskunnan säätämää yhteisöllistä vastuuta. Ihmiset eivät ponnistele sellaisen hyväksi, mitä he eivät koe omakseen, sillä yhteisiksi sanotut arvot on määrätty ulkoa, Euroopan unionista. Kun kansa ei johda itseään, Brysselissä sijaitseva Terijoen hallitus vie sitä oman pillinsä mukaan.

Toivon todella, että vuoden 2011 vaaleissa kansa ymmärtää pelastaa itsensä, korjata muiden virheet ja äänestää tähän maahan kokonaan uudet poliitikot. Näyttöä vanhojen virheistä olen esittänyt monen kirjan verran. Paskahousuista täytyy päästä eroon ja saada tilalle vastuullisia totuuden puhujia: totuuspoliitikkoja, joiden ylin ohje on realismi.

Mikäli Suomi muiden muassa tai – kuten toivon – muiden edellä halutaan vielä pelastaa, se on tehtävä hampaita kiristellen. Eikä myöskään minulla ole filosofina muuta kerrottavaa kuin se, että elintasosta on tingittävä ja mukavuuksia vähennettävä vaikka pakottamalla jos ei muuten, sikäli kuin tämä maa halutaan vielä kaapata pois siltä kielekkeeltä, jolta se on juuri putoamassa äkkisyvään rotkoon.

Voissa paistettua

Historiankirjoitus on konflikti, johon liittyvistä tosiasioista on päästy sopimukseen. Siten se on aina voittajien historiaa. Historiantulkinta puolestaan on ”menneisyyden ennustamista” ja ”tulevaisuuden muistelua”.

On kulunut toista viikkoa siitä, kun kirjoitin saksalaisten ja suomalaisten turhasta leimaamisesta nationalismin painolastilla ja arvostelin Neuvostoliiton historiaa, joka on vielä natsi-Saksankin menneisyyttä synkempi. Suomen sanomalehdet puolestaan löysivät viime viikolla Venäjän puolustusministeriön internetsivuille ilmestyneen kirjoituksen nimeltä ”65 vuotta Suomen irrottautumisesta toisesta maailmansodasta”, jossa väitetään, että Suomi on unohtanut Neuvostoliittoa vastaan käytyjen sotien ja varsinkin jatkosodan opetukset.

Kyseinen kirjoitus ei ole varmasti vastaus sen enempää edellä mainittuihin kolumneihini kuin niihinkään, joissa arvostelin venäläis-saksalaista maakaasuputkihanketta ja esitin, että Venäjän pitäisi luopua sotilastarkkailuoikeudestaan Ahvenanmaalla. Venäläisteksti on kirjoitettu jo viime syyskuussa. Mutta se osoittaa, että Neuvostoliitto oli liitto, joka neuvoi, ja että se on siinä yhä: toisella nimellä.

Anonyymisti julkaistussa artikkelissa väitetään, että Suomi ei ole tehnyt riittävästi tiliä osallistumisestaan ”Saksan satelliittina” toiseen maailmansotaan. Samoin siinä viitataan Tarja Halosen vuonna 2005 avaamaan keskusteluun, jossa jatkosota haluttiin nähdä edelleenkin erillissotana. Sen sijaan venäläistulkinnassa Suomea pidetään Saksan liittolaisena, ja lopussa muistutetaan, että

”[...] nykyään monet suomalaiset poliitikot (eivätkä vain suomalaiset, eivätkä vain poliitikot) katsovat paremmaksi unohtaa menneen sodan opetukset. He ajattelevat, että nyky-Venäjä ei ole Neuvostoliitto. Tämä on varsin vaarallinen harhaluulo. Venäjä on aina Venäjä, millä nimellä sitä sitten kutsutaankin.”

Väite Venäjästä neuvostototalitarismin jatkajana tuli siis todistetuksi. Totuus on, että venäläiset itse hankkiutuivat natsi-Saksan liittolaisiksi Molotov–Ribbentrop-sopimuksella ennen toisen maailmansodan alkua. Hyökkäämättömyyssopimuksessa Suomi luettiin Neuvostoliiton etupiiriin venäläisten valtapyyteiden vuoksi. Jos ”Suomen myyjänä” pidetään Saksaa, ei saksalaisia olisi syytä pitää ainakaan tältä kannalta suomalaisten liittolaisina.

Toisaalta Suomella oli moraalinen oikeus ottaa vastaan tukea Saksalta jatkosodassa. Aseveljeys Saksan kanssa oli pienempi paha neuvostomiehitykseen verrattuna. Katkerista kokemuksistaan talvi- ja jatkosodassa venäläiset hyökkääjät saavat kiittää itseään.

Koska Venäjän puolustusministeriön sivuilla julkaistussa jutussa ei ole tekijän nimeä, voidaan päätellä, että se edustaa virallista kantaa. Venäjän nykyisten vallanpitäjien tarkoituksena on opettaa, että Suomen kaltaisella valtiolla ei saisi olla omaa historiankirjoitusta eikä -tulkintaa.

Lisäksi tarkoituksena on ripittää Neuvostoliiton ja nykyisen Venäjän vääryyksiä arvostelleita suomalaisia. Kirjoittelu on osa samaa painostusta, jolla esimerkiksi Nashi-nuoret halusivat leimata muutamat asioista avautuneet suomalaiset fasisteiksi.

Venäläisartikkelissa maalaillaan kuvia Suur-Suomen rajoista Uralilla ja väitetään suomalaisten kohdelleen neuvostoliittolaisia sotavankeja epäinhimillisesti sekä valloittamiensa alueiden venäläisväestöjä rasistisesti. Tämä merkitsee, että historian tosiasiat ja tutkimustieto alistetaan edelleen sota-aikaiselle propagandalle.

Poliittisesti tai historiantutkimuksen kannalta venäläiskannanotossa ei ole mitään uutta. Ajopuuteoriasta ja erillissotateesistä on Suomessakin siirrytty lähemmäksi entisissä liittoutuneissa maissa suosittua tulkintaa, jonka mukaan Suomi oli Saksan liittolainen. Käsitystä vastaan puhuu se, ettei Suomella ollut liittolaissopimusta Saksan kanssa, mutta puolesta se, että suomalaiset viranomaiset tiesivät Saksan operaatio Barbarossasta jo ennen jatkosodan alkua ja että Suomi teki sotilaallisia valmisteluja ennen jatkosodan alkamista yhdessä Saksan kanssa. Vaikka Suomi ei ollut Saksan liittomainen de jure, se saattoi olla sitä de facto.

Kaiken yläpuolella on kuitenkin kysymys, miksi Suomen ei olisi muka pitänyt valmistautua jatkosotaan kaikin käytettävissä olevin keinoin ja myös yhteistyössä Saksan kanssa, kun Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen talvisodan alkajaispäivänä ja häikäilemättä ryöstänyt sen alueita haltuunsa. Mitä niin hyvää on Neuvostoliitossa, että Suomen ei olisi pitänyt käyttää kaikkia keinoja kommunistimiehityksen torjumiseksi? Yhteistyö Saksan kanssa oli juuri se pienempi paha, ja tässä toiminnan motiivit huomioon ottavassa suhteessa ajopuuteoria on edelleen perusteltu, vaikka monet suomalaisetkin historioitsijat ovat olleet valmiita luopumaan kyseisestä tulkinnasta toisille EU-maille suopean historiantulkinnan imartelemiseksi.

On syytä muistaa, että luvan Helsinkiin helmikuussa 1944 kohdistettuihin suurpommituksiin yhteensä noin 2 000 lennolla, 16 490 pommilla ja 2,6 miljoonalla kilolla räjähteitä antoi Teheranin konferenssi, jossa Stalin, Churchill ja Roosevelt sopivat sotatoimien päälinjoista. Myös länsimaissa elätelty käsitys, että Suomi oli natsi-Saksan liittolainen, on osa entisten liittoutuneiden maiden harjoittamaa puolustelua ja maineenpesua, siis puolueellista historiankirjoitusta. Samalla koetetaan unohtaa, että Suomea vastaan taisteli lähes koko maailma – Lapin sodan aikana myös Saksa, kun neuvostoliittolaiset pakottivat suomalaiset pettämään entiset tukijansa ja karkottamaan heidät maaperältään.

Myös venäläisten kannattaisi muistaa muutama tosiasia: Venäjällä on tätä nykyä vain yksi ongelmaton rajanaapuri ja Suomella yksi ongelmallinen. Jos Venäjä tekee Suomesta itselleen ongelman, siitä tulee yksi lisä Venäjän omien probleemien loputtomaan kakkuun.

Kiintoisaa kiistelyssä on sen historiankirjoituksen olemusta ja ihmisten kanssakäymistä valaiseva luonne. Kansakunnat riitelevät vanhojen konfliktien tosiasioista ja tulkinnoista, kunnes saavat aikaan uuden. Havainto vahvistaa käsitystäni, että sota on asiantila, joka on voimassa koko ajan. Se vallitsee myös rauhan oloissa valta- ja väkivaltapotentiaalina, joka ei aktualisoidu aseelliseksi. Toisinaan sodankäynti pulpahtaa pintaan avoimena väkivaltana, ja toisinaan se painuu pinnan alle esiintyen pelkkänä sanasotana. Sotaa käydään joka päivä, ja välillä sitä vain sanotaan rauhaksi.

Tekijän kuolema

Syyt todellisen tietoyhteiskuntapuolueen perustamiseen kasvavat, kun opetusministeriö veti esiin suunnitelmansa, jolla tekijänoikeuslakia aiotaan muuttaa niin, että työnantajille luovutettaisiin oikeudet palveluksessaan olevien henkilöiden teoksiin. Ei ihme, että uudistus on nostanut sanan, sävelen ja sudin käyttäjät takajaloilleen, ja 15 000 ihmistä on jo ilmoittanut vastustavansa opetusministeriön hanketta kansalaisadressilla.

Ajateltakoon vaikka yliopistoissa toimivien asemaa. Joku puolipalkattu tutkija menettäisi väitöskirjansa ja muiden mahdollisten teostensa tekijänoikeuden siinä missä virassa oleva professorikin. Työnantaja kaappaisi haltuunsa teoksen, jota se ei ole välttämättä edes tukenut mitenkään. Useinhan tekijä ei ole valmistanut tuotostaan työnantajan suopeuden merkiksi vaan lähinnä työnantajastaan huolimatta.

Nykyisen tekijänoikeuslain puitteissa on edelleen mahdollisuus teettää urakoita, toisin sanoen ostaa tekijältä sopimusteitse jokin teos. Tämän pitää riittää työnantajille ja muille toimeksiantajille. Kuka haluaisi lain voimaan tultua sitoutua sellaisen työnantajan palvelukseen, joka sosialisoi ihmisen henkilökohtaiset hengen tuotteet? Miten erottaa vapaa-ajalla ja työpaikalla tehty luova työ?

Lain muuttumisen myötä työnantajalle siirtyisi automaattisesti oikeus työsuhteen aikana luotuun teokseen, mutta pahinta on, että työnantaja voisi käyttää ja muunnella teosta sekä luovuttaa sen käyttöoikeuksineen eteenpäin välittämättä tekijän toiveista ja kunnioittamatta respektio-oikeutta. Tämä on ministeriötaholta sellainen esitys, jolla yritetään jälleen huonontaa ihmisten perusoikeuksia ja kaventaa kansanvaltaa.

Keljua on, että tietoyhteiskuntapuolueena esiintyvä Piraattipuoluekaan ei puolusta tekijänoikeuksia vaan pyrkii takavarikoimaan luovan työn tekijöiden ansiot itselleen. Käytännössä se tavoittelee poliittista kannatusta pyrkimällä edistämään varkauksia. Tekijänoikeuksien ja muiden tietoyhteiskunnassa tärkeiden immateriaalisten oikeuksien edustaminen ja puolustaminen kuuluisivat parlamentaarisille puolueille, mutta ne näkevät ihmisten perusoikeudet pelkkinä virkatoimintaa haittaavina esteinä.

Opetusministeriön esitys tarjoaa näytön siitä, että hallitus ajaa pelkästään työnantajien etua mutta kieltäytyy ymmärtämästä, kuinka röyhkeä ehdotus on ja minkälainen luovan työn tekijöiden kapina uudistuksesta seuraisi. Byrokraateille ja hallintokerrokselle kelpaa kyllä ilmainen työ, vaikka he itse eivät ole koskaan tuottaneet sen enempää henkisiä kuin materiaalisikaan arvoja. Omasta mielestäni tekijänoikeuslakia ei pidä muuttaa mitenkään.

Tekijänoikeuksilla on pitkään suojeltu ihmisten oikeuksia oman työnsä tuloksiin. Siten tekijänoikeudet ovat olleet kanto työvoiman riistäjien kaskessa. Viekää nyt vielä tekijänoikeudetkin sananvapauden ja yksityisyydensuojan jatkoksi! Kun ei ole tekijänoikeuksia, ei ole tekijöitä eikä oikeutta tehdä. Mitähän muuten, jos vanhemmiltakin vietäisiin tekijänoikeudet heidän lapsiinsa?

Ilmastokokous konkurssilinjalla

Kööpenhaminan ilmastokokouksessa käy aivan kuten otaksuinkin, eli siitä tulee kehitysavun raharuletti. Hilpeää on myös asiasta otsikointi. Uusi Suomi tulkitsee tilannetta niin, että ”EU paljasti kehitysmaille jaettavat rahasummat”, ikään kuin kyse olisi rikoksen esille tuomisesta. Sen sijaan poliittinen vihervasemmisto ja Helsingin Sanomat iloitsevat siitä, miten paljon rahaa EU-maat aikovat kaataa kehitysmaissa tapahtuvaan ilmastonmuutoksen torjuntaan.

Jutussaan ”Barroso: Ilmastorahaa luvassa hyvä potti” Helsingin Sanomat toteaa, että EU-maiden on määrä antaa köyhille maille kolmen seuraavan vuoden aikana 7,2 miljardia euroa (toimitus tosin vaihtoi kiittävän otsikon neutraalimpaan myöhemmin). Erityinen ilon aihe on, että Suomi on luvannut kakkuun 100 miljoonaa euroa ja että Matti Vanhanen lupaa nostaa panoksen 110 miljoonaan. Kun Vanhanen toteaa, että ”Suomen osuus vastaa hyvin Suomen talouden painoarvoa unionissa”, sen enempää lehti kuin Vanhanenkaan eivät kerro, vastaako Suomen osuus maamme todellista osuutta sen hiilidioksidikuormituksesta EU:ssa.

Oma vastaukseni on, että ei vastaa, vaan tilanne on Suomelle (näennäisesti) edullinen. Asia on kuitenkin varsin kinkkinen. Maamme yhteenlasketut päästöt ovat 60 000 tonnin vuosiluokkaa ja Euroopan unionin yhteenlasketut päästöt 2,1 miljardia tonnia. Suomen osuus hiilidioksidipäästöistä on siis noin 2,8 prosenttia, mikä on enemmän kuin Suomen osuus kokonaisbudjetista, joka on 1,5 prosenttia. Tässä mielessä ilmastokokouksen tulos on Suomelle myönteinen, mutta todellisuudessa kokonaispäästöihin tuijottaminen kuvaa huonosti asioiden laitaa, eikä siitä ole arvioinnin perustaksi.

Jos pohditaan, kuuluisiko Suomen maksaa enemmän, vastaus on taaskin ”ei”. Suomen osuuden tukipotista pitääkin olla olennaisesti pienempi kuin EU:n yhteenlasketuista hiilidioksidipäästöistä, sillä Suomessa energiaa kuluu sekä bruttomääräisesti että asukasta kohti laskettuna enemmän kuin useimmissa muissa Euroopan maissa ilmasto-olojen, etäisyyksien ja elinkeinorakenteen vuoksi. Ongelma on, että ilmastopolitiikan mittarina ei käytetä tuotannonalakohtaista ominaispäästöjärjestelmää, joka suhteuttaisi kasvihuonepäästöt tuotannon tehokkuuteen. Jos tilannetta painotetaan energiankäytön tehokkuudella, Suomen osuus ilmastotuesta paljastuu keskimääräistä avokätisemmäksi EU:n sisällä.

Sitä paitsi Suomi toteuttaa esimerkillistä ilmastopolitiikkaa. Suomen absoluuttiset päästöt vähenivät viime vuonna peräti 16 prosenttia, eli eniten kaikista EU-maista. Muiden unionimaiden moraalista asemaa puolestaan huonontaa se, että useat maat, kuten Latvia ja Unkari, osallistuvat tukemiseen lähinnä nimellisillä summilla. Juuri tällaiset seikat osoittavat, että Euroopan unionin itäeurooppalaiset valtiot eivät täytä taloudellisia jäsenyysehtoja, eikä niitä siksi olisi voinut hyväksyä jäseniksi kiireellä.

EU-maiden joukossa Suomi on ilmastolunnaiden nettomaksaja, aivan kuten unionin jäsenmaksujenkin osalta. Viime vuonna jäsenyydestä tuli tappiota 319 miljoonaa, eli jokainen suomalainen joutui maksamaan jäsenmaksua keskimäärin 61 euroa, ja lisäksi myös takaisin palautuvista rahoista suurin osa kuluu Euroopan unionin määräämiin kohteisiin suomalaisten oman tarpeen ja päätöksenteon ohi. Kun muistetaan, että kehitysapubudjettikin lähestyy 1 000 miljoonaa euroa, ei tarvitse ihmetellä, mistä ne velkamiljardit Suomelle karttuvat.

Vain todellinen Pölhö-Kustaa jakelee almuja omaksi velakseen, ja niinpä myös kehitysapubudjetti pitäisi pudottaa nollaan siihen asti, kunnes Suomen kokonaisvelka ulkomaille on maksettu. Tämä ehkä motivoisi vihreitä ja kristillisiä lyhentämään valtionvelkaa, kun he tietäisivät sen jälkeen pääsevänsä toteuttamaan tuota ihanuuttaan eli jakamaan rahaa ilmaiseksi muille. Yleensäkään kehitysavun jakelemista ei tulisi pitää valtioiden tehtävänä, vaan sen voisi jättää yleishyödyllisten järjestöjen ja niiden kansalaisten tehtäväksi, joilla on jotakin pois annettavaksi.

Rahankiskonnaksi meni tämäkin ympäristönsuojelu. Olennaista on, että keinoista, joilla ilmastonmuutosta voitaisiin hillitä, ei päästy sopimukseen. Toivonkin, että valtio säästää kehitysmaille annettavan ilmastorahan suoraan kehitysapubudjetista. Kööpenhaminan ilmastokokous on yksi naula länsimaiden tuhoon, Euroopan viimeisten päivien viettoon ja uppoavan lännen häviämiseen kartalta entisten kehitysmaiden voitoksi.

Aiheesta lisää:

Miten ilmastosota voitetaan?

Ilmastonmuutos vastatuulessa.

Silmään sahatut ihmiset

Olen arvostellut tässä blogissani aiemmin sitä, että Julkinen sanan neuvosto ei koskaan arvostele tiedotusvälineitä, vaan se arvostelee niitä ihmisiä, jotka arvostelevat tiedotusvälineitä. Kyseinen piirre on sangen ymmärrettävä, sillä JSN on tiedotusvälineiden asianajaja.

Poikkeuksen on muodostanut lähinnä se, mikäli Julkisen sanan neuvoston kannanotoille on löytynyt niin sanottuja poliittisia vaateita. Tällöin JSN on suostunut tinkimään tiedotusvälineiden eduista, mikä kertoo median ja poliittisen vallan vispilänkaupasta. Julkisen sanan neuvosto on esimerkiksi ahdistellut maahanmuuttokriitikoita heidän sanankäytöstään eikä ole ainakaan asettunut puolustamaan heidän sananvapauttaan, vaikka sensuurivaarasta on tällöin kärsinyt myös valtamedian oma sananvapaus. Olen myös todennut, että JSN:n puheenjohtaja Pekka Hyvärinen on Matti Vanhasen lakeija.

Tänään se tuli osoitetuksi. Uutiset kertoivat eilen, että Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja eroaa tehtävästään, koska neuvoston enemmistö antoi vapauttavan päätöksen TV2:n Silminnäkijä-ohjelmalle, joka käsitteli kriittisesti Matti Vanhasen talonrakentamista.

Kaikkien pääministeri Vanhasen kohtaamien koettelemusten jatkoksi kyseinen ohjelma oli pullauttanut julkisuuteen epäilyn, jonka mukaan jokin nimeltä mainitsematon rakennusliike kustansi Vanhaselle erän ”korkealuokkaista erikoishöylättyä puutavaraa”, ja poliittisen universumin terminologiaa alkoi rikastuttaa uusi valtio-opillinen käsite: ’tuppeensahattu lauta’. Itse väite perustui nimettömään valaehtoiseen lausuntoon (minkä valossa tulee ehkä ymmärrettäväksi se, miksi uutta esitutkintalakia valmisteleva sisäasiainministeriön komitea haluaa huonontaa tiedotusvälineiden lähdesuojaa eli mahdollisuuksia olla kertomatta lähteitään.

Vanhasen taisteluille maailman vääryyksiä vastaan ei näy loppua, ennen kuin hän itse ymmärtää jättää eronpyyntönsä. On vaikea sanoa, lähtikö Hyvärinen Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajan penkiltä enemmän lojaaliudesta Matti Vanhasta kohtaan kuin turhautumisensa merkiksi – vai siksi, että hänen puolustelunsa kävi JSN:n muiden jäsenten katseiden alla mahdottomaksi.


Isännän elkeitä ja kepulaista tupailtaa

Joka tapauksessa asian käsittely oli lehtitietojen mukaan vaiherikas. Puheenjohtaja Hyvärisen määrättyä asian koeäänestykseen Hyvärisen oma kanta, joka oli Ylelle langettava, hävisi äänin 3–4 neljän jäsenen äänestäessä tyhjää. Äänestyksen jälkeen Hyvärinen poistui kokouksesta. Kaksi muuta Hyväristä tukenutta jäsentä puolestaan lähtivät kokouksesta vähän myöhemmin, minkä jälkeen asian käsittely jatkui varapuheenjohtaja Matti Saaren johdolla, ja lopulta Yle sai vapauttavan päätöksen yksimielisesti.

On mukavaa, että poliittinen pelaaminen kerrankin hävisi. Kepulainen juonittelu ja vallan verkkojen virittely on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että on suorastaan ihme, miten kansavaltainen yhteiskunta ja poliittinen julkisuus ovat ylipäänsä kestäneet hallituksen eroamatta.

Sen sijaan Hyvärisen oma ovien paukuttaminen heti, jos omiin näkemyksiin ei alistuta, edustaa tyypillistä kepulaista isäntämentaliteettia, sisäänpäin lämpiävyyttä ja päätöksenteon ummehtuneisuutta. Tosin myös monet edeltävät JSN:n puheenjohtajat ovat jättäneet tehtävänsä median tottelemattomuuden vuoksi. Esimerkiksi skdl:läisenä ministerinä tunnetuksi tullut Kalevi Kivistö jätti Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajuuden TV1:n käsiteltyä hänen 1970- ja 1980-luvuilla entisiin sosialistimaihin ylläpitämiään yhteyksiä.

Omasta mielestäni koko Julkisen sanan neuvosto on täysin turha ja vanhentunut toimielin. Se perustettiin aikoinaan tiedotusvälineiden ”itsesäätelyelimeksi”, jonka tehtävänä on ”tulkita hyvää journalistista tapaa”. Pahinta on, että Julkisen sanan neuvoston ratkaisut kelpuutetaan todistelun aineistoksi oikeudenkäynneissä. Tätä kautta median edustajista kokoonpantu neuvosto voi vaikuttaa ideologisesti ja valtaa käyttäen tuomioistuinten päätöksiin asioissa, joissa sen edustajilla on oma intressi. Asiantuntijalausuntoina JSN:n päätöksiä ei olisi ollut koskaan syytä pitää.

Lapsellisia ja täynnä turpeesta noussutta uhoa olivat myös Yleisradion toimitusjohtajaan kohdistetut erottamisuhkaukset, joita ladeltiin siltä varalta, että Julkisen sanan neuvosto ei suostuisi hyväksymään kantelua tai tämä yksi uutisjuttu osoittautuisi ankaksi. Ei ole ihme, että Ylen nuorekas toimitusjohtaja Mikael Youngner tuntee nyt helpotusta päätöksestä siinä missä aina oikeassa oleva Jyrki Richtkin. Richthän oli vastuussa myös Jussi Halla-ahoa koskevasta uutisoinnista, jota JSN joutui käsittelemään aiemmin ja josta se antoi niin ikään Ylelle vapauttavan päätöksen. Siksi oli paikallaan, että tasapuolisuuden nimissä annettiin vapauttava päätös myös Matti Vanhasta koskevalle kiistanalaiselle uutisoinnille.


Todella vapauttavaa

En voi mitenkään ymmärtää, miksi Ylen lautakasajuttu on tuomittu monien lehtien kannanotoissa perättömäksi tai tosiasioihin perustumattomaksi ja JSN:n päätös vääräksi. Tuntuu, että muutamat tiedotusvälineet ovat aktiivisesti unohtaneet sen mahdollisuuden, että juttu on alusta loppuun totta, vaikka kaikkia todisteita ei lyötykään pöytään. Argumentaatio oli TV-jutussa tavanomaista iltapäivälehtijuttujen tasoa.

On tietysti sääli, jos JSN:n linjanveto mahdollistaa paskanviskomisen. Mutta naurettavaa on myös se, kenen puolelle Helsingin Sanomat asiassa asettui: päätoimittaja Reetta Meriläisen suulla se pynttäytyi sananvapautta vastaan vain siksi, ettei Ylen jutussa esitetty todistelu ollut ihan aukotonta. Tämänpäiväisessä jutussaan päätoimittaja arvioi, ettei Julkisen sanan neuvosto pysty ”hoitamaan tärkeää tehtäväänsä viestintäalan itsesäätelyelimenä”.

Myös minun mielestäni Suomen sananvapaustilannetta parantaisi, jos koko itsesäätely lopetettaisiin. Tätä mieltä olen kuitenkin eri syistä kuin Meriläinen. Itsesäätely kertoo itsesensuurista. Nettisensuuria, verkonvalvontaa ja omalla nimellä esiintymään pakottamista vaatineelle Hyväriselle toivotan myös tervemenoa.

Ilmastonmuutos vastatuulessa

Tieteellinen filosofia ei ole kovin vanha keksintö. Siitä, että filosofiastakin tehtiin tiedettä, voi syyttää tai kiittää loogisia positivisteja, jotka järjestivät innokkaasti erilaisia kongresseja ympäri Eurooppaa 1920- ja 1930-luvuilla. Esimerkiksi niin sanottu Kööpenhaminan kongressi omistettiin kvanttifysiikalle ja kausaliteetille vuonna 1936. Näinä pandemian aikoina tulee myös mieleen, että ”kööpenhaminalaiseksi” sanottiin takavuosina erästä laajalle levinnyttä flunssavirusta.

Kööpenhaminassa tällä viikolla järjestettävä kansainvälinen ilmastokokous houkuttelee jälleen testaamaan tuota kausaalisen järjen (eli syyn ja seurauksen) ketjua – asiaa, jota pohdittiin Kööpenhaminan kongressin näyttämöllä vuonna 1936.

Hiilidioksidin vaikutuksista ilmaston lämpenemiseen saadaan jatkuvasti tietoa, joka on ristiriidassa edeltävän kanssa. Ei siis ihme, jos poliittiset neuvonpitäjät eivät pääse sopimukseen edes kokouksensa lähtökohdista. Erään kiintoisimmista poikkeavan tiedon lähteistä tarjosi ajankohtaisohjelma MOT:in 9.11.2009 lähettämä jakso ”Ilmastokatastrofi peruutettu”, jossa toimittaja Martti Backman haastatteli Massaschusetts Institute of Technologyssa toimivaa meteorologian professori Richard Lindzeniä.

Lindzen ei tutki ilmakehää jäljittelemällä ilmastoa tietokonemalleilla ja laatimalla siltä pohjalta ennusteita, kuten tutkijoiden valtaosa. Sen sijaan hän toimii aidon positivistin tavoin: tehden havaintoja suoraan todellisuudesta. En tosin itse kannata positivismin mukaista mittaavaa ja määrällistä tarkasteluotetta filosofisen ihmistutkimuksen yhteydessä, mutta tämäntapaisiin luonnontieteellisiin yhteyksiin se sopii.


Ilmakehän iirisilmiö

Lindzen on mitannut satelliittien avulla sen lämmön määrää, jonka ilmakehä päästää lävitseen avaruuteen, ja havainnut, että hiilidioksidin kuormittama kaasukerros ei patoakaan maa- ja merialueiden pinnasta heijastuvaa auringon lämpöenergiaa ilmakehään niin kuin on luultu vaan päästää sitä entistä enemmän lävitseen. Tämän mukaan ilmakehä reagoisi kuin silmäterä valoon, joten Lindzen kutsuu löydöstään ”iirisilmiöksi”. Luonto näyttäisi siis ikään kuin viilentävän planeettaa ylikuumenemiselta.

Sen sijaan tietokonemalleissa oletetaan, että hiilidioksidin lisääntyminen varastoi lämpöenergiaa ilmakehään. Tällaisen tutkimuksen menetelmällinen virhe on siinä, että aineisto taivutetaan sopimaan malleihin, ja siksi nämä mallit toimivat todellisuuteen verrattuina väärin. Lindzenin mukaan hiilidioksidin kaksinkertaistuminen nostaisi lämpötilaa 0,5 – 1 Celsius-astetta tietokonemallien ennustaman 2,5 – 6,0 asteen sijasta. Tämän erehdyksen vuoksi hän kutsuu mallintamiseen perustuvaa tutkimusta Play Station -tieteeksi.

Myöskään maan pinnalta saadut mittaukset eivät osoita ilmaston lämpiävän, joten ilmaston lämpenemistä kuvaava jääkiekkomailadiagrammi, jossa kuumuus nousee käyristyvän lapaosan tavoin, olisi syytä hylätä. Backmanin toimittama ohjelma oli varsin kelvollista katsottavaa, sillä se keskittyi kyseenalaistamaan uskonkappaleeksi muodostuneen normaalitieteen perusaksioomat. Toisaalta ohjelmasta puuttui haastateltujen ilmastotieteen toisinajattelijoiden puheisiin vastaava kritiikki.

Lindzenin tapaisissa vastavirrankulkijoissa on ilahduttavaa se, että he estävät tieteenaloja muuttumasta uskonnoiksi. Nythän ilmastoa tutkivat tieteet ovat tarjonneet tuomiopäivän visioita ja esiintymislavoja niin sanotuille alarmisteille eli vihreää anekauppaa harjoittaville hälytyskellojen soittelijoille. Vaikka Lindzen ei olisi itsekään ehdottomasti oikeassa, hän pakottaa tutkijoiden valtavirtaa korjaamaan virheitään ja perustelemaan kantojaan paremmin.

Joka tapauksessa Lindzenin tutkimustulokset ovat muodostaneet normaalitieteelle niin kovan palan, että hänen ajatuksistaan on pyritty vaikenemaan tiedeyhteisössä. Filosofisesti kiintoisaa on, että tieteellisten teorioiden merkitys ja arvo voidaan nykyaikana päätellä juuri siitä, kuinka aktiivisesti tiedeyhteisö pyrkii hiljentämään toisinajattelijansa ja vaikenemaan heistä. Kenties tämä punnitsee myös median omaa arvoa. Julkisuus koetaan niin tärkeäksi, että sitä ei kerta kaikkiaan haluttaisi antaa kilpailevan kannan edustajille. Ja onhan median myöntämällä julkisuudella tietenkin huomattava vaikutus. Juuri tiedotusvälineiden toiminnan vuoksi kansi ei pysy kattilan päällä myöskään työyhteisöistä kaikkien brezhneviläisimmässä: tiedeyhteisössä.


Tutkimus puhdistaa ilmaa

Tieteiden piirissä on velmuiltu ilmastonmuutosta koskevilla tiedoilla ja luuloilla jo aiemminkin tavalla, joka ei ole tosin mitenkään ennenkuulumatonta ainakaan tieteenfilosofiasta ja -historiasta perillä oleville. Vuosikymmeniä jatkunut kiistely ilmastonmuutoksen vaikutuksista sai uuden käänteen, kun alan arvovaltaisimman tutkimuskeskuksen, brittiläisen East Anglian yliopiston yhteydessä toimivan Hadley Climate Research Unitin, sähköpostipalvelimelta kaapatut viestit vuotivat julkisuuteen.

Sähköpostien ja dokumenttien sisällöt paljastivat, että yksikön ilmastotutkijat olivat täysin tietoisesti vääristelleet aiempia tutkimustuloksia poliittisia tavoitteita vastaaviksi ja suunnitelleet todellisten tulosten pimittämistä niin yleisöltä kuin tiedeyhteisöltäkin muun muassa tekijänoikeuksiin vedoten. Asiasta kärkipäässä uutisoinut ”Examiner.com”-verkkolehti siteerasi yksikön johtajan Phil Jonesin muille tutkijoille eli Ray Bratleylle, Michael Mannille ja Malcom Hughesille lähettämää sähköpostiviestiä muun muassa näin:

”Olen juuri saanut valmiiksi Miken Nature-tempun ja lisännyt todellisia lämpötiloja jokaiseen sarjaan viimeisen 20 vuoden kohdalle (eli vuodesta 1981 eteenpäin) ja vuodesta 1961 eteenpäin Keithin sarjaan [lämpötilojen] laskun piilottamiseksi. [I’ve just completed Mike’s Nature trick of adding in the real temps to each series for the last 20 years (i.e. from 1981 onwards) and from 1961 for Keith’s to hide the decline.]”

Voitonriemun merkittävyyttä korostaa, että tekstissä mainittu ”Mike” eli Michael Mann on toinen ilmaston ylikuumenemista ennustavan lätkämailadiagrammin kehittelijöistä. Ehkä kaikkein inhimillisimmän pilkahduksen tieteen olemukseen luo kuitenkin tapa, jolla laitoksen johtaja eräässä viestissään avoimesti iloitsi eri näkökantaa edustaneen kollegansa, ilmastoskeptikkona tunnetun John Dalyn, kuolemasta.

Kyseisten ilmastotieteilijöiden metodologia ohittaa omassa luotettavuudessaan jopa feministien, maahanmuuton suosijoiden, monikultturistien ja työvoimapulaa ennustavien taloustieteilijöidenkin argumentit. Sitä kautta se vaikuttaa yleisölle syntyvään kuvaan tieteiden yleisestä uskottavuudesta. Luottamuksen väheneminen taas voi olla hyväkin asia, sillä tieteelliset totuudet ovat kovin relatiivisia. Tiedonmuodostuksen suhteellisuus pitäisi ottaa huomioon, kun edetään poliittisiin päätöksiin, sillä poliittisista ympyröistä ”tieto” näyttää olevan usein myös lähtöisin.

Hadley Climate Research Unitissa toimivat tiedemiehet ovat vaikuttaneet osaltaan YK:n alaisuudessa toimivan hallitustenvälisen ilmastopaneelin eli IPCC:n (Intergovernmental Panel on Climate Change) kokoaman ilmastoraportin sisältöön, joka toimii aineistona ilmastonmuutosta hillitsemään pyrkiviä päätöksiä suunnitellessa. Niinpä päästövähennyksistä päättävä Kööpenhaminan kokous joutuu nyt tekemään päätöksensä sellaisen raportin pohjalta, jonka tieteellinen perusta on murentunut.

Hadleyn tutkijat ovat myöntäneet vuodetut viestit aidoiksi, samoin yksikön johtaja. Filosofisesti katsoen on tietenkin lapsellista kiistellä totuudesta, jota kukaan ei tiedä ja joka aina jää ennusteiden tavoin mielipiteidenvaraiseksi. Mutta poliittiselta kannalta tämä merkitsee, että Kööpenhaminassa ei pitäisi tehdä sellaisia ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tähtääviä päätöksiä, joilla olisi raunioittava vaikutus talouden ja teollisuuden rakenteisiin, kuluttajahintoihin, verotukseen tai energiantuotantoon.

Pysäytä juna tahdonvoimalla

Lehtiin päätyneen uutisjutun mukaan tahtopoliitikko Paavo Väyrynen sai junan pysähtymään Pohjanmaan Pännäisissä, jossa se muutoin pysähtyy yhtä harvoin kuin kaupparatsu poronkusemalle.

Kun Pendolino oli päästänyt kyydistään Väyrysen ja hänen seurueensa, hämmentyneille matkustajille ja muille kysyjille kerrottiin, että ylimääräisiä pysähdyksiä tehdään silloin tällöin liike-elämän, yhdistysten ja valtionhallinnon toimesta, mutta ”rahalla ylimääräistä pysähdystä ei saa”.

Jokainen voi siis kokeilla omia mahdollisuuksiaan viemällä raiteille lantin ja katsomalla, miten litteäksi se menee. VR selvästi tukee kepua muutoinkin kuin taloudellisesti. Mutta ajatelkaa, kuinka hyvin pysäkkipaikan nimi sopiikaan Väyrysen suuhun ja miten koko ajatus pukee häntä: ”Anteeksi, en kiellä enkä käske, mutta saisinko junan pysähtymään Pännäisissä.”

Itsenäisyydestä lyhyesti

Kunnia niille, joille kunnia kuuluu.

Jääkärimarssi

Vöyrin marssi

Globalisaation ja monikulttuuristumisen pyörteissä antaudutaan usein väittämään, että kansallisvaltiot ovat menettäneet merkityksensä. Epäillään, onko esimerkiksi sellaista asiaa kuin Suomi olemassa. Tärkeimmiksi toimijoiksi on kohotettu kansainväliset suuryritykset ja globaalit poliittiset näyttämöt.

Maailmanlaajuisen laman tuloksena on osoittautunut, että yritysten tahtotila on sekava ja riippuu suhdanteista. Talousliitot ja kansainväliset sopimukset kaatuvat korttitalojen tavoin kaupallisten etujen kariutuessa. Tärkeimmiksi poliittisiksi foorumeiksi on jälleen tunnustettu kansallisvaltiot. Kansallisten etujen myöntäminen olisi ollut viisasta jo aiemmin: ulkopuolelta tulevien tsunamien torjumiseksi.

Kansallisvaltiot eivät koostu vain taloudellisten etujen varjelemisesta. Kansallisvaltiot pysyttävät kieltä, kulttuuria ja koko kansan onnellisuutta sekä hyvinvointia. Tämä snellmanilainen ajatus koki inflaation 1900-luvun lopulla, ja se tuomittiin pelkäksi krumeluuriksi, mutta globalisaation varjopuolien paljastuttua kansallishenkisen filosofian arvo on jälleen noussut.

Itsenäisyyspäivinä minua myös pelottaa, mutta syy ei ole vain Linnan juhlista välittyvä esivaltauskoisuuden ilmapiiri vaan ihmisten asenteista ja mielipiteistä huokuva aggressiivisuus, jonka mukaisesti Suomi määritellään samaksi asiaksi kuin sodankäynti. Ja onhan se tietysti totta, että itsenäisyys on verellä ja väkivallalla ostettu.

On surullista ajatella sitä tuskaa, jota 70 vuotta ennen meitä eläneet nuoret ovat joutuneet kokemaan elämän katketessa tai sodan haavojen tuhotessa ihmisten tulevaisuuden. Tapa, jolla sodat riistävät ihmisiltä heidän onnellisuutensa, ei ollut ennen yhtään erilainen kuin se on nykyisinkään. Syinä suursotiin olivat mekanistis-materialistinen ihmiskuva ja siihen liittyvä ideologinen suuruudenhulluus sekä etnisten erimielisyyksien aiheuttamat ristiriidat.

Itsenäisyyden merkitystä pohdittaessa ei pitäisi kuitenkaan katsella vain taaksepäin vaan nähdä myös se, mitä on edessä. Nykyaikana itsenäisyydestä ei järjestetä sotia, ja siksi itsenäisyys on tätä nykyä yhtä helppoa menettää kuin se ennen oli vaikeaa saavuttaa. Väkivallan mahdollisuus lähestyy taas meitä.

Vaikka sota-ajan uhrausten äärellä hiljentyminen on paikallaan, menneisyydestä pitäisi irtautua miettimään, kuinka kansallisaarre nimeltä Suomi voidaan säilyttää. Suomi on firma, joka hautoo kultamunia, ja tämä laajalti tiedetään. Mutta maamme on myös enemmän kuin pelkkä yritys. Osakeyhtiöstä sen osakkaat eivät ole henkilökohtaisella varallisuudellaan vastuussa, mutta omasta kodistaan ovat.

Itse pidän ehdottoman tärkeänä estää ne virheet, jotka ovat johtaneet etnisiin konflikteihin historian aikana – aina ja kaikkialla. Käytännössä tämä tarkoittaa laajojen maahanmuuttajavirtojen ja siirtolaisuuden torjumista ja sitä, että maamme poliittista johtamista ei jätetä ämmäpoliitikkojen käsiin. Muutamat voivat tietysti väittää, että isänmaanrakkaus on äidin helmoissa heilumista ja suomalaisuuden puolustaminen pelkkää itsetyydytystä. Mutta sillä logiikalla on kansainvälisyydestä kiihottuminenkin pelkkää huorissa juoksemista. Raatteen ja Summan vastuu on kannettava joka päivä.

Parfyymia Suomi-neidolle

Kekkosjohtoisella seitsemänkymmentäluvulla poliitikkojen, älymystön, kirkon ja joskus jopa armeijan johtohenkilöiden puheissa muistutettiin itsenäisyyspäivinä, kuinka kurjaa kaikki Suomessa on näennäisestä yltäkylläisyydestä huolimatta. Samalla painotettiin, miten väärin Saksan rinnalla taisteleminen oli ja kuinka opettavaista Neuvostoliiton vaikutus on ollut kaikesta vatsoin käymisestäkin huolimatta.

Saksan keskitysleireiltä kuuluneiden kauhunhuutojen tukahduttamiseksi korviimme suitsutettiin tarinoita itäisen naapurimme viljavista elovainioista ja sen suurenmoisesta setä Leninistä sekä hänen hyvyydestään. Samanlaisia kertomuksia kylvettiin Brežnevistä, Hruštšovista, Molotovista ja Stalinista. He lienevätkin tunnetuimpia neuvostojohtajia, todellisia kommunistisen toveruuden aineellistumia siinä missä Yakolevit ja Tupolevitkin. Myös Kuubaan paennut systeemin uhri Lev Trotski, jonka KGB:n lähettämä salamurhaaja viimein tavoitti, on luullakseni melko tunnettu.

Sen sijaan eräs, josta vähemmän puhutaan, oli Lavrenti Berija. Näin on siitä huolimatta, että hänellä oli nimi, jolla voisi myydä parfyymia. ”Lavrenti” tuo mieleen laventeliveden ja ”Berija” kuulostaa italialaiselta. Sopii siis hienosti kommunismin brändiin.


Salaperäinen ja pelottava

Lavrenti Berija oli alun perin hiljainen mies, sillä hän toimi NKVD:n johtajana. NKVD puolestaan ei ole NMKY, vaan se on Народный комиссариат внутренних дел eli sisäasiainkansankomissariaatti, toisin sanoen Neuvostoliiton sisäasiainministeriö. Neuvostoliitossa sisäasiainministeriö koettiin sangen pelottavaksi organisaatioksi, vaikka ja koska se käsitteli läheisiä ja kotoisia asioita. Sen piiriin luettiin myös salainen poliisi, jonka lonkerot ulottuivat syvälle yhteiskuntaan ja kaikille elämänalueille. Muiden muassa Stalin käytti NKVD:tä terrorin työvälineenä teloittaen ja passittaen vankileireille miljoonittain ihmisiä.

Lavrenti Berijasta tuli merkittävä viranhaltija, kun Stalin elokuussa 1938 nimitti hänet sisäasiain varakansankomissaariksi, toisin sanoen vastuuseen sisäisestä turvallisuudesta ja poliisivoimista. Tuolloinen NKVD pidätti ja tuomitsi massoittain valtion vihollisiksi syytettyjä ihmisiä kuolemaan tai pakkotyöleireille. Marraskuussa 1938 Berija asetettiin NKVD:n johtoon, jonka jälkeen koko organisaatio puhdistettiin, ja puolet sen väestä korvattiin Berijan omilla luottohenkilöillä.

Berijan nimi on myöhempinä vuosina yhdistetty erityisesti vuosien 1938–1939 puhdistuksiin, joiden jälkeen Berija valvoi väestöjen pakkosiirtoja Puolan itäosasta ja Baltian maista. Maaliskuussa 1940 hän järjesti muun muassa 25 700 puolalaisen teloituksen, joka oli suurimpia sodan ajan yksittäisiä massamurhia, ja toisen maailmansodan aikana hän ajoi läpi Stalinin Venäjällä toteuttamaa juutalaisvainoa.

Vuonna 1944, kun saksalaiset oli ajettu Neuvostoliiton maaperältä, Berija järjesti saksalaisten kanssa yhteistyötä tehneiden kansakuntien pakkosiirrot, mukaan lukien tšetšeenien, inguušien, krimin tataarien ja volgansaksalaisten karkotukset kotiseuduiltaan. Kaikki näihin ryhmiin kuuluneet ihmiset ajettiin suurin surmin Keski-Aasiaan, jossa huomattava osa heistä kuoli. Sama kansainvälistämisen ja kulttuurienvaihdon elämys olisi todennäköisesti odottanut myös suomalaisia, mikäli ryöstöretkiä tekevää neuvostoarmeijaa ei olisi onnistuttu pitämään rajalinjojen takana vuosina 1939-1944 suoritetussa Pohjolan pelastamisoperaatiossa.


Keittiössä ihmisluita

Berija oli epäilemättä yksi Stalinin julmimmista apureista, vaikka häntä ei voidakaan syyttää kaikkien niiden miljoonien ihmisten murhaamisesta, jotka Stalin tapatti vainoissaan ja puhdistuksissaan. Työlleen omistautuneen kansanmiliisin henkilökohtaisesta elämästä ei ymmärrettävästikään tiedetty paljoa, ennen kuin historioitsija Anton Vladimirovich Antonov-Ovsejenko julkisti hänestä ensimmäisen henkilökuvan vuonna 1999. Teoksessa Berija kirjan nimihenkilö paljastettiin ankaraksi uhriensa kärsimyksistä nauttivaksi sadistiksi.

Kyseisen historiateoksen mukaan Berija etsi Moskovasta teini-ikäisiä tyttöjä, joita hänen apurinsa toimittivat hänelle joskus viisi, kuusi tai seitsemänkin kerrallaan. Tytöt komennettiin strippaamaan, jonka jälkeen Berija raiskasi heidät. Berijan myös katsotaan henkilökohtaisesti kiduttaneen ja tappaneen monia puhdistusten uhreista, etupäässä naisia. Hänen entisestä asunnostaan, joka on toiminut muun muassa Tunisian lähetystönä, on löydetty jopa uhrien hautoja; esimerkiksi vuoden 2001 remontin yhteydessä keittiön seinien takaa löytyi ihmisluita. Kellarissa, jossa Berija käytti puhalluslamppua uhriensa kidutukseen, seinät olivat puolestaan hiiltyneet mustiksi.

Berijan sadismista kertoo ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin vuonna 1993 julkaistuissa muistelmissa esitetty väite, että Berija jossakin vaiheessa ylpeili tappaneensa myrkyllä myös Stalinin. Tosin mitään tähän viittaavaa ei ole tuotu muissa yhteyksissä ilmi. Sen sijaan Berijan kerrotaan estäneen lääkärinavun saamisen ”nukkuvalle” Stalinille, joka kuoli 5. maaliskuuta 1953, neljän päivän kuluttua siitä, kun hän oli menettänyt tajuntansa pitkitettyään päivällisen viettoa Berijan ja muiden neuvostojohtajien kanssa aamuviiteen.

Berijan sadistisen maineen vuoksi ei ole ihme, että hänestä vaiettiin Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Hänen oma tähtensä puolestaan kääntyi laskuun, kun Hruštšov 26. kesäkuuta 1953 hyökkäsi Berijaa vastaan eräässä virallisessa kokouksessa syyttäen häntä brittien agentiksi. Hruštšovin vaatiessa hänen välitöntä erottamistaan Berija oli syytöksistä täysin ymmällään, kunnes pääministeri Malenkovin painettua pöydällään olevaa nappia marsalkka Georgi Žukov ja ryhmä aseistettuja miehiä ryntäsi huoneeseen pidättäen Berijan. Ilmeisesti kommunistipomot erottivat Berijan oman turvallisuutensa vuoksi ja tekosyytä käyttäen, sillä he jos ketkä ymmärsivät tämän olleen Stalinin teloitusten toimeenpaneva käsi.

Saman vuoden joulukuussa Berija tuomittiin erityistuomioistuimessa kuolemanrangaistukseen ”toiminnasta ulkomaisen tiedustelun palkkalistoilla, pyrkimyksestä ottaa valta Neuvostoliitossa sekä yrityksestä palauttaa kapitalistinen järjestelmä”. Tuomio julistettiin ilman valitusoikeutta ja pantiin toimeen välittömästi, minkä jälkeen Berijan vaimo ja lapset toimitettiin työleirille.

Kuolemantuomio sinänsä oli tietenkin varsin kohtuullinen rangaistus ihmisoikeuksia polkeneelle rikolliselle, vaikka syytteet maanpetoksesta ja vakoilusta olivatkin perusteettomia. Berijan teloitusta käytettiin sittemmin destalinisaatiossa, ja Stalinin ajan vainoja hävettiin Neuvostoliitossa yhtä paljon kuin saksalaiset häpesivät natsejaan. Mutta todellisen syyllisyyden käsittelyn kommunismissa esti aatteesta itsestään johtuvien rikosten systemaattinen peittely-yritys. Esimerkiksi Berija haluttiin yksinkertaisesti poistaa historiankirjoituksesta niin, että kaikille suuren neuvostoensyklopedian tilanneille annettiin ohjeet leikata kirjasta irti Lavrenti Berijaa käsittelevä sivu, palauttaa se kustantajalle ja liimata sen paikalle julkaisijan lähettämä irtosivu, jossa käsiteltiin laajasti Beringin salmea.


Selitysten puolueellisuus

Entä mitä merkitystä tällä historian kertailulla lopulta on?

Kuuluisa psykoanalyytikko ja sosiaalipsykologi, Yhdysvaltoihin natsi-Saksaa paennut Erich Fromm kuvaa teoksessaan The Anatomy of Human Destructiveness (1973) entisen kotimaansa johtoon nousseiden nationalistien pahuutta ja heidän psyykensä rakenteessa näkemäänsä sadistisuutta. Hän muun muassa analysoi yksityiskohtaisesti, miten natsijohtajien persoonallisuudenpiirteet gastroentropiasta kasvojen muotoihin ilmensivät heidän aggressiivisuuttaan. Fromm pohtii kirjassaan, miten ja miksi natsijohtajat hekumoivat uhriensa kärsimyksillä ja käyttivät heitä kiduttaviin kokeisiinsa.

Fromm on kuvannut kieltämättä ansiokkaasti sadismin yhteyksiä ihmisten ruoansulatusjärjestelmään ja kehon anatomiaan. Hän toimi tuloksellisesti myös marxismista päävaikutteensa saaneen Frankfurtin koulukunnan jäsenenä.

Outoa kuitenkin on, miksi Frommille ei kelvannut teoriansa aineistoksi kommunistien kotikulmilta Neuvostoliitosta välitetty aineisto, vaikka yleensä tieteiden piirissä katsotaan, että teoria on sitä parempi, mitä kattavammin ja yleispätevämmin se pystyy selittämään ihmisen olemuspiirteitä. Myös Neuvostoliitosta saadut näytöt sadismin olemuksesta olisivat sopineet tukemaan teorian päätelmiä.

Eräs syy vaikenemiseen voi olla aineiston vaikeampi saatavuus. Mutta toisen tarjoaa varmastikin se, ettei sosiaalidemokraatiksi tunnustautunut Fromm etsinyt totalitarismien syitä ja rakennetekijöitä aktiivisesti Neuvostoliitosta, vaikka Neuvostoliitto muodostaa historiallisesti katsoen pitkäkestoisimman kidutusten, murhien, puhdistusten ja kaikkien muidenkin ihmisoikeusloukkausten koneiston, jonka rinnalla natsi-Saksa joutuu tyytymään hopeatilaan pahuuden palkintosijoituksesta kilpaillessaan.

Esimerkiksi Stalinin jo tunnetuksi tulleiden ja Berijan vähemmän tunnettujen rikosten valossa saksalainen väkivaltakoneisto oli lähinnä idästä länteen leviävää raakuutta vastaan suunnattu massamurhateollinen kopio. Frommin johtopäätökset puolestaan perustuvat aineiston tarkoitushakuiseen valikointiin, mikä on ollut haitallista sikäli, että se on ohjannut yksipuolisiin johtopäätöksiin, joita on sittemmin käytetty vain saksalaisten syyllistämiseen.

Entä kuinka horjumattomalla pohjalla tuo ”naamasta näkyvän sadismin” oletus loppujen lopuksi on? Ainakaan tämän Wikipedia-artikkelin kuvassa, jossa Berija leikkii yhdessä Stalinin pienen tyttären kanssa, Berijan sadistiset kasvot eivät olleet yhtään sen epähumaanimmat kuin itsensä Heinrich Himmlerin aina ystävällisiltä näyttävät kasvot.

Huikeaa olisikin, jos osoittautuisi, että ihmisen julmuus ei edellytä kerrassaan mitään fyysis-psyykkisiä erityispiirteitä vaan että se on ”järkevästi” laskelmoivan ja omaa etua tavoittelevan toiminnan tulos. Myös tälle näkemykselle Frankfurtin koulukunnan filosofit antavat vahvistusta. Esimerkiksi Theodor W. Adorno, Max Horkheimer ja Herbert Marcuse tunnetusti katsoivat, että mekaanisesti suoritetut massamurhat olivat vain kyynisen ja välinpitämättömän välinerationalismin huipentuneita muotoja.

Mistä tuo rationaliteetti sitten saa voimansa? Mikä onkaan kauniimpi asia kuin diktaattorin käsissä oleva lapsi! Siinä piirtyy suhde, jolla totalitarismit ovat aina politikoineet: progressiivinen ajatus kehityksestä, edistyksestä ja ikuisesta kasvusta.