Katselin joulun aikaan Terence Malickin ohjaaman elokuvan Veteen piirretty viiva, joka perustuu James Jonesin romaaniin. Omassa alleviivaamattomassa pasifismissaan se saattaa olla yksi kaikkien aikojen parhaista sotaelokuvista yhdessä Christopher Nolanin Dunkirkin, Wolfgang Petersenin Das Bootin ja Rauni Mollbergin Tuntemattoman sotilaan kanssa. Kaikkia leimaa realismi ja aiheettoman sotaromantiikan poissaolo.
Veteen piirretyn viivan kertoja kyselee toistuvasti ja retorisesti, mikä ihmiskuntaan meni, kun maailmassa vallitsee häikäilemätön pahuus, myös keskellä kauneutta ja muutoin paratiisimaisia olosuhteita.
Kyseessä on eräänlainen esiteoreettinen pohdiskelu, joka voitaisiin nopeasti tuomita naiiviksi.
Kyyninen vastaus onkin, että ihmisten elämä koostuu lajinsäilytysstrategisesta kamppailusta, johon liittyy kilpailua luonnonvaroista ja elämän edellytyksistä.
Muutamat 1800-luvun ajattelijat vastasivat tuohon darvinistiseen näkemykseen, että ihmisten selviytymistä edistää paremmin yhteistoiminta kuin taistelu, ja eräs heistä oli venäläinen Pjotr Kropotkin. Mietiskelevä venäläinen filosofia tosin tuhottiin myöhemmin kommunismin toimesta, ja sen yli on ajettu myös nykystalinismin jyrällä, kuten kaikki ovat voineet huomata.
Mikä sitten neuvoksi ihmiskunnan tai ainakin sen yhden osan surkeaan tilaan? Naturalismi on moraalisesti huonoa oppia, sillä sillä ei ole moraalia ollenkaan. Vaihtoehdottomana ja todeksi oletettuna opinkappaleena se oikeuttaa mielivallan ja taannuttaa ihmisen petoeläimeksi. Elämällä ei ole sen mukaan muuta tarkoitusta kuin pitää itseään yllä. Väkivallan ja tappamisen oikeuttaa siis naturalistinen lajinsäilytysideologia, joka voi johtaa myös lajin tuhoutumiseen.
Tämä näkyy eräissä nykyajan poliittisissa asenteissa. Voidaan esimerkiksi kysyä, miksi sääntöpohjainen maailmanjärjestys on kaltevalla pinnalla ja häviää niin sanotulle reaalipolitiikalle, joka nojaa valtaan, voimaan ja väkivaltaan.
Saksalaisen oikeustieteen klassikon Carl Schmittin selitys on, että mikään sääntö, sopimus tai laki ei voi olla itse itsensä perusta, sillä säännöt, sopimukset ja lait tulevat niiden itsensä ulkopuolelta, moraalisesta tyhjiöstä, jota sanotaan poliittisen vallan käyttämiseksi. Sen takana puolestaan on edunvalvontaa, painostusta, taloudellista ja mielipidevaltaa sekä aseita ja rahaa. Yhtä kaikki, sen perusta on relatiivinen.
Tästä johtuu, että myös valtioiden kesken vallitsee kansainvälisoikeudellinen perustattomuus. Asiaa on analysoinut muiden muassa Harvardin yliopiston oikeustieteen professori David W. Kennedy. Suvereenien valtioiden suvereniteetti tarkoittaa juuri sitä, että ne voivat vapaasti ja riippumattomasti sitoutua tai olla sitoutumatta kansainvälisiin sopimuksiin ja säädöksiin. Kansainvälisellä oikeudenkäytöllä ei ole viimekätistä perustaa.
Näin ollen kantilainen näkemys, jonka mukaan sääntöjä pitäisi noudattaa niiden itsensä vuoksi, jää tappiolle. Käsitys moraalilain itseisarvoisuudesta kiertyy sitä paitsi kehälle, ja Immanuel Kant muotoilikin näkemyksensä sääntöpohjaisuudesta lähinnä sen ajatuksensa ympärille, että moraalilailla pitää olla itseisarvo, jotta moraali ylipäänsä olisi mahdollista.
Kyse on viime kädessä idealismin ja realismin välisestä kamppailusta. Niiden ristiriita näkyy esimerkiksi Alexander Stubbin puheissa ”arvopohjaisesta realismista”. Nykymaailmassa realismia näyttäisi olevan naturalistinen kamppailu eloonjäämisestä. Ukrainan kohdalla Venäjän harjoittama raaka naturalismi näyttää tuottaneen suorastaan eksistentiaalisen kriisin. Miten tähän reaalipoliittiseen sodan todellisuuteen voitaisiin yhdistää arvopohjaisuus, joka kuulostaa lähinnä katteettomalta idealismilta?
Nopea vastaus on: ei mitenkään. Arvopohjainen ajattelu vaikuttaa aina häviävän reaalipoliittiselle vallan ja voiman käyttämiselle.
Ainoan tien moraalisesta umpikujasta tarjoaa voluntarismi, eli näkemys ihmisen tahdon määräävästä asemasta toiminnan tuottajana.
Kyse on lopultakin siitä, mitä me tahdomme ja miten tahdollamme muokkaamme maailmaa.
Aristoteelinen filosofi Tuomas Akvinolainen piti järjellisen toiminnan ensimmäisenä periaatteena lausetta ”bonum est faciendum et prosequendum, et malum est vitandum”, toisin sanoen ”hyvää on tehtävä ja edistettävä ja pahaa vältettävä”.
Ongelma kiertyy perustavanlaatuiseksi kysymykseksi hyvän ja pahan erosta ja perustelut älyllisiksi väittämiksi, jotka ohjaavat järjellisiin päämääriin.
Sama ajattelutapa oli ominaista myös Kantin velvollisuusetiikalle. Sen mukaan ainoa hyvä asia maailmassa on hyvä tahto (gute Wille), jota pitää ohjata kategorisen velvoittavan moraalilain mukaan niin, että yksilöiden jokainen teko voisi periaatteessa muodostua yleiseksi kaikkia ohjaavaksi käyttäytymismuodoksi. Ajatus on läheinen kristilliselle kultaisen säännön etiikalle, joka kehottaa kohtelemaan toisia ihmisiä niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan.
Kantin ajattelu ei toisaalta ole pragmatiikkaa, jonka mukaan tekojen merkitystä arvioitaisiin sen seurausten mukaan, vaan puhdasta idealismia, jonka mukaan vain hyvällä tahdolla tehty teko on arvokas.
Kantin päämäärät, kuten yleinen hyväntahtoisuus, velvollisuusetiikka, kategorinen imperatiivi, näkemys ihmisyydestä päämääränä sinänsä ja rationaalinen vapaus toimia järjen mukaan itsenäisesti mielihaluista ja ulkoisista pakoista riippumattomana, ovat yleviä ja ihailtavia. Mutta ukkoparka meni lopulta niin sekaisin, että hän myönsi moraalilain olevan perimmältään yhtä käsittämätön ja perusteita vailla ”kuin on tähtitaivas yläpuolellamme”, ja siten hän sotkeutui omaan ajatteluunsa kuin kukko rohtimiin.
Idealismi on sikäli vaarallista, että maailmassa on saatu aikaan myös paljon kärsimystä ”hyvän” tekemisen varjolla ja vapauden mission kautta. Hyvän käsite kun on kovin laaja ja sisältä valaisematon.
Vaikuttaa, että nykypäivänä elämme konkreettisesti juuri tuossa idealismin ja realismin välisessä ristivedossa, eikä vellonnasta ole tulla loppua.
Vaikuttaa, että etevimmätkin poliittiset liiderit ovat tonttumaisia hobitteja, jotka kiiruhtavat hihat palaen tekemään tihutöitä siellä ja täällä sekä aiheuttamaan vahinkoa kanssaihmisille.
Ihmiskunta käyttää teknistä etevyyttään militaristiseen varusteluun, joka perustuu aggressiivisuuteen, vainoharhaisuuteen, pelkoon ja epäluuloisuuteen ja ne puolestaan suuruudenhullujen poliitikkojen kyvyttömyteen ymmärtää omaa psyykkistä tilaansa.
Idealistisen sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen ja arvopohjaisen realismin puolesta puhuu yksi seikka: se antaa ihmisille toivoa.
Siksi on juurittava pois hulluutta signaloiva toiminta. Sen tunnistaminen ei ole ylivoimaista eikä vaikeaa.
On pantava pois kaikkinainen kärsimystä tuottava valta, väkivalta, ryöstely ja panettelu.
On kumottava valhe ja erehdyttäminen, propaganda ja harhapoluille ohjaaminen, sillä ne ovat kaiken vallan ja väkivallan alku ja juuri.
On annettava oikeuden säilän heilahtaa siellä, missä ihmisiä ahdistavat epätoivo, voimattomuus ja uskalluksen puute ja missä ihmisiä haavoittaa heidän äänensä tukahduttaminen.
On noustava vastarintaan julkista valhetta, kollektiivisia petoksia ja kansakuntien laajuisia rikoksia vastaan sekä revittävä alas kiskonnan, riiston ja ihmisten yhteyksiä estävän divide et impera -politiikan kulissit.
On osoitettava vallalla ja vääryydellä hallitsevien pehtoorien rikokset ja laitettava heidät tuomioiden alle sekä osoitettava heille velvollisuusetiikan perusteet.
On raastettava alas pahuuden, ahneuden ja itsekkyyden salusiinit ja rullakardiinit ja paljastettava kulissivallanpitäjien alastomuus.
On uskallettava, on toivottava, on tehtävä, ja on luotettava.
Tulkoon kuolema vääryydellä hallitseville viranomaisille ja kansoja piinaaville poliitikoille.
Nujittakoon hengiltä valheen käärme, palakoon petoksen lierot Helvetin tulessa ja annettakoon jäänteensä sikojen poljettaviksi.
Tulkoon tästä vuodesta toivon, luottamuksen ja vapautuksen vuosi.
Tulkoon rakkaus, tulkoon voitto pikkusieluisesta typeryydestä, saatettakoon naurunalaiseksi kaikenlaisten tuhattaiturien matalamielisyys ja perittäköön riemullinen vapautus pölkkypäiden ja barbaarien pahuudesta, omahyväisyydestä ja öykkärimäisyydestä.
