Tukipalvelujen palkkavaateet ja julkisen talouden jakovara

Sairaanhoitajien lakkoilu ja palkkavaateet osuivat ajoituksensa puolesta nappiin niin kuin joulupukki vappujuhliin.

Kukaan ei varmaan kiistä, että hoitotyö on raskasta ja kurjaa, aivan kuten moni muukin duuni on, myös lapiotyö.

Hoitajien lakkoilu ei ole paljon sympatiaa kansalaisilta saanut. Jokaisen pitäisi ymmärtää, että vuosisadan vakavimman terveyskriisin keskellä kaikilta ihmisiltä on vaadittu ponnistelua ja kärsivällisyyttä.

Väsymisen ja pitkästymisen ei pitäisi antaa aihetta hysteeriseen mekastamiseen, hermojen menetykseen, nalkutukseen eikä valitukseen. Olisi vain kestettävä, sillä niin kaikkien muidenkin täytyy.

Hoitajien lakkoilu on ollut retorisesti tehotonta kolmesta syystä.

1) Ensinnäkin se osuu ajankohtaan, jolloin on vaikeaa saavuttaa kaikupohjaa kansalaisilta. Myös terveydenhuollon asiakkaat ovat väsyneitä koronakriisiin.

2) Toiseksi, julkisen talouden tilanne on niin huono, että jakovaraa palkankorotuksiin ei ole. Suurin osa hoitajista työskentelee julkisella sektorilla.

Maan vihervasemmistolainen hallitus on päättänyt roiskia verovarat mieluummin vihreän siirtymän edistämiseen, ilmastonsuojeluun, kehitysapuun, kansainvälisiin kuluihin ja muuhun vastikkeettomaan toimintaan. Hallituksen suosiman maahanmuuton myötä terveydenhuollon asiakkaita saapuu tasaisena vanana koko ajan lisää.

Jos hoitajien palkkoja korotettaisiin indeksiä enemmän, se tarkoittaisi verojen ja maksujen korotuksia tai henkilökunnan ja palvelujen vähennyksiä. Veroja ei voida korottaa, koska verotus on jo tapissaan ja nykytasolla tuottaa parhaiten. Jos veroastetta kiristetään, ihmiset lakkaavat hankkimasta tuloa, jolloin myös julkisen talouden viivan alle jää entistä vähemmän rahaa. Palveluista ja henkilökunnasta taas ei voida leikata, jotta ihmiset eivät kuolisi kaduille. 

Hoitajien tulisi nyt vain sopeutua ja mukautua tilanteeseen, johon vihervasemmiston vastuuton taloudenpito on maamme ajanut. Ovathan hoitajien itsensä valtaan äänestämät vihreät ja vasemmistolaiset ministerit jo kauan takoneet ihmisten päähän elintason laskun ihanuutta Emma Karin (vihr.), Li Anderssonin (vas.) ja Tytti Tuppuraisen (sd.) tavoin.

Mikäli asiat olisi pantu tärkeysjärjestykseen ja laitettu Suomi sekä suomalaiset kaiken muun edelle, olisivat maahanmuuttajille suunnatut kulttuurikoordinaattorien palkat, sosiaalituet ja muut kotouttamisen kustannukset suomalaisten hoitajien taskuissa yhdessä stetoskooppien ja dosimetrien kanssa.

3) Kolmanneksi on syytä huomata, että hoitajien tilanne ei ole suhteellisesti arvioiden kovin huono. Työ on kyllä raskasta eikä kovin palkitsevaa, mutta ei myöskään kovin turvatonta.

Hoitajilla on yleensä vakituinen työpaikka, jonka ansioista he voivat tehdä vaikkapa asuntolainaa sekä vaurastua asuntovarallisuutta hankkimalla. Ja työtä riittää. Aivan toisenlainen tilanne on akateemisen valkokaulusköyhälistön piirissä.

Ei aina pitäisi valittaa työn paljoutta, kun on myös paljon työttömyyttä. Ei pitäisi jankuttaa myöskään työvoimapulasta, sillä pulaahan ei ole työvoimasta ollenkaan, vaan ainoastaan kilpailu osaavasta työvoimasta on kovaa. Ja se on aivan eri asia kuin mikään yleinen työvoimapula.

Hoitajien tulotaso on myös sinänsä hyvä. Se ei ole ehkä erinomainen, mutta se ansaitsee arvosanan magna cum laude approbatur sekä kotimaisesti että kansainvälisesti vertaillen. Akateemisten palkkoihin verrattuna hoitajien palkat ovat kohtuuttoman korkeita.

Suomalainen sairaanhoitaja tai erikoissairaanhoitaja yltää 3000–3500 euron kuukausituloihin, joka vastaa peruskoulun opettajan tai lukion lehtorin palkkaa. Kuitenkin vaaditussa koulutuksessa on pituus-, vaativuus- ja tasoero.

Suomalaisten palkkoja ei ylipäänsä pitäisi verrata ruotsalaisten ja norjalaisten palkkoihin, sillä näiden maiden julkiset taloudet ovat paljon paremmassa kunnossa. Vertailua pitäisi tehdä vaikkapa ranskalaisten ja itävaltalaisten palkkoihin.

Kaikkien ammattien keskimääräinen palkka vuonna 2021 oli Suomessa 2509, Ruotsissa 3062, Norjassa 3365, Ranskassa 2157 ja Itävallassa 2053 euroa.

Monessa suuressa Euroopan maassa keskimääräisen palkkauksen taso oli Suomea huonompi, esimerkiksi Espanjassa 1718, Italiassa 1762 ja jopa vauraana pidetyssä Saksassa vain 2270 euroa. Myöskään hintataso ei ole näiden maiden suurkaupungeissa olennaisesti Suomea alempi.

Joten voidaan kysyä, mistä, miksi tai millä perusteilla suomalaiset hoitajat oikeastaan urveltavat.

Lisäksi voidaan huomauttaa, että palkkauksesta ei voida päättää palkkavaatimusten pohjalta vaan siltä pohjalta, paljonko työ tuottaa ja paljonko työnantajat voivat maksaa.

Sekä potilaiden, kirjastojen että lasten hoitajat toimivat yhteiskunnan tukitehtävissä. Ne eivät tuota markkinoille sellaisia arvoja, jotka voitaisiin vaihtaa suoraan rahaksi ja joilla voitaisiin tuottaa pätäkkää yhteiskunnan kassaan.

Uhkaus yhteiskunnan paniikinomaisesta romahtamisesta kasaan, jos hoitajat menisivät lakkoon, ei auta hoitajia vaatimuksissaan yhtään, sillä heidän uhkauksensakaan ei tuo mitään lisäarvoa yhteiskunnan laariin.

Joukkoirtisanoutumisella uhkaaminen taas on epäuskottavaa niin kuin omaan jalkaan ampuminen yleensäkin on.

Hoitajat ovat käyttäneet vaatimustensa tueksi myös sukupuoliargumenttia ja väittäneet kirjastonhoitajien ja lastentarhanopettajien tavoin joutuneensa syrjityiksi siksi, että nämä alat ovat naisvaltaisia.

Totuus on, että työn tuottavuutta ja palkan tasoa ei määritellä sukupuolen perusteella vaan tulosten perusteella.

Palkkaan vaikuttavat työn tuottavuuden ohella työnantajan maksukyky, työvoiman saatavuus ja vaadittu koulutus. Lisäksi jokainen voi valita koulutusalansa täysin vapaasti itse, ja samalla alalla pitää maksaa samasta työstä samaa palkkaa. 

Kun sukupuolinen syrjintä on ollut jo pitkään kriminalisoitua, on myös väitteiltä sukupuolisesta syrjinnästä mennyt pohja.

Hoitajat saavat jo näillä näkymin palkkoihinsa korotuksia, ja nyt on vain kyse siitä, kuinka paljon.

Pitäisi joskus tyytyä siihen, mitä saa tai annetaan eikä olla jatkuvasti kitisemässä lisää, vaikka sartrelainen tuskanhiki pisaroisikin työn tuoksinan keskeltä.

Niin asia on myös kaikissa teollisissa ja miesvaltaisissa ammateissa, joissa rapa roiskuu ja smirkelin kipinät lentävät sekä duunataan sateessa ja kylmässä eikä sairaaloiden tai muiden hoitolaitosten lämpimissä, valaistuissa ja hygieenisissä tiloissa.

Insinöörit saavat parempaa palkkaa kuin hoitajat samoista syistä, joista lentokapteeneille maksetaan enemmän kuin stuerteille. Filosofit taas vastaavat koko siitä arvokonstituutiosta ja loogisesta ajattelusta, jolle koko yhteiskunta legitimoituu.

Vanhan liiton vasemmistoliittolainen, sosiaalidemokraatteja nykyisin edustava peruspalveluministeri Aki Lindén näytti ymmärtävän asian murtaessaan lakon. MTV3:n uutisissa hän sanoi virkavastuun vaativan, että potilaiden turvallisuus taataan.

Ironia on siinä, että demariministeri joutuu korjailemaan demarivetoisen hallituksen taloudellisia virheitä. Heppatyttöhallitus olisi voinut käyttää julkisen talouden rahat suomalaisten hoitajien ja hoidettavien hyväksi eikä ilmastopoliittiseen vouhotukseen ja muuhun hömpötykseen.

Kun Helsingin kaupunki antoi lääkäreille 1000–1250 euron korotukset ja tehtävälisät palkkoihin ja hoitajille vain 70 euroa, olisi korotuksia pitänyt tasata samalla toimialalla selvästi.

Ei lääkäreitä terveyskeskuksissa saada rahalla pysymään, sillä niistä paetaan siksi, että työolot ovat kurjat ja kiireiset, ja siksi oikea ratkaisu olisi ollut virkojen lisääminen.

Vastuu tuosta tyhmyydestä kuuluu Helsingin kunnallispoliittista valtaa käsissään pitäville puolueille.

---

Päivitys 28.8.2022: Hoitajien lakonuhan, joukkoirtisanoutumisten ja työkiistojen selvittelyä on jatkettu valtakunnansovittelijan toimistossa ja eduskunnassa kesän läpi syksyyn asti. 

Se on osoittanut, että militantismi ja palkkaputinismi eivät kannata, ja Tehyllä ja SuPerilla on narun pää kädessä. Lakkoon ja lopputileihin on helppo mennä, mutta sieltä on vaikea tulla pois.

Eivät hoitajat huonosti palkattuja ole, vaan väsähtäneitä koronakriisin jälkeen. Julkisen talouden maksukyky on lopussa, ja hoitajien olisi kannattanut hyväksyä viimekeväinen erikoistarjous.

Hoitajalakoilta katosi yhteiskuntamoraali ja yleinen hyväksyntä. He eivät näköjään ymmärrä, että julkisen alan palkkoja ei voida nostaa ilman veronkorotuksia, lisävelkaa tai muiden palvelujen leikkauksia. Kaikki on jo käytetty.

Kriisiaikoina jokaisen olisi venyttävä, vaikka vähäsen vaikeaa onkin. Työkiista päättyi lopulta 3.10.2022.

Poliitikko, joka vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä, on Venäjän vaikku

Hallitus selvitytti selvää asiaa ja antoi puolustuspoliittisen selontekonsa eduskunnalle. Ensimmäistä kertaa parlamentaarisessa turvallisuusselonteossa puhuttiin Venäjästä uhkana, mikä tarkoittaa vihonviimeistä loppua Kekkoslovakialle.

Selvityksessä suositettiin Natoon liittymistä suosittamatta Natoon liittymistä. Asia jätettiin kohteliaasti hallituksen ja tasavallan presidentin eduskunnalle esiteltäväksi, niin kuin tietysti kuuluukin.

Vielä huvittavampi oli Venäjän vastaus, jolla eräs aikamme Alexandra Kollontai uhkasi Suomea väittämällä, ettei mitään uhkaa ole (after all these events).

Kukaan ei ole varmaan yllättynyt näkemyksestä, että Suomen kannattaa hakea jäseneksi Natoon. 

Selvitystyötä on tarvittu vain siihen, että sen kautta poliittiset päätöksentekijät voivat siirtää osan vastuustaan asiantuntijoille.

Selonteon merkitys on siis vain tekninen ja retorinen. Kun on laadittu perusteellinen selvitys, niin ei tarvitse enää jaaritella, keskustella eikä jankuttaa. Tämä keskustelun aloitus oli siis käytännössä lopetus.

Selvittäminen sinänsä oli aivan samanlaista kuin hallitus olisi alkanut kevätkarhun kohdatessaan pohtia, pitäisikö tuota nyt jotenkin rauhoittaa. Vaihtoehtojahan ei ole ollut pitkään aikaan kuin yksi.

Totta kai Suomen pitää hakeutua Natoon. Olisi pitänyt jo kauan sitten. Esteitä ei ole nykyisin entistä vähempää, mutta tulevaisuudessa niitä voi ilmaantua entistä enemmän.

Tällaisessa tilanteessa on Nato-jäsenyyden poliittiset puolustajat ja vastustajat pystyttävä erottamaan ja arvottamaan analyyttisesti, eikä pidä syyllistyä iltapäivälehtijournalismille tyypilliseen pikkusieluiseen, näennäisterävään ja sakeaan vuodatteluun ja viivyttelyyn.

Maailmassa, jossa Venäjä harjoittaa kansanmurhaa Ukrainassa, jokainen Nato-vastainen kannanotto sataa sotarikollisten laariin. Siksi Suomen Nato-vastaisten näkemyksiä ei pidä puolustella millään kansallisten mielipiteiden kirjoa ihannoivalla retoriikalla.

Kovin uskottava ei ole väite, että Nato-vastaisuuden viljely julkisessa sanassa antaisi puolustajille enemmän kaikupohjaa ja tasoittaisi tietä ”kansalliselle konsensukselle”, jotta ”erimielisetkin voisivat liittymisen hyväksyä”.

Eivätköhän nämä vasta-argumentit ole tulleet 30 vuotta kestäneen jankuttelun tuloksena selviksi jo?

Mielipiteiden moninaisuuden tavoittelu on kansallisen yhtenäisyyden keppihevosena mitätöntä. Se on paljon huonompi argumentti kuin yksimielisyyden voima on todellisen kansallisen yhtenäisyyden takeena.

Mitä merkitystä selonteolla on?

Selonteko avaa eduskunnalle tien Nato-hakemuksen tekemiseen, mikäli pylvästalon kaltereiden takaa löytyy vähintään kaksi kolmasosaa viisaita valtiaita. Puoletkin voi riittää riippuen siitä, mitä mieltä valtiosääntötalebanit asiasta ovat. 

Nyt kun selvitystyöryhmä ja TP-utva ovat antaneet asian eduskunnalle, se on joka tapauksessa parlamentaarisessa prosessissa.

Prosessi on mutkikas kuin sukupuolenvaihto, sillä ensi keskiviikon lähetekeskustelun jälkeen selonteko kulkeutuu ulkoasianvaliokuntaan, joka täydentää selontekoa muiden valiokuntien lausuntojen perusteella.

Kun eduskunta on päätynyt asiassa konsensukseen (jota hallitukselle ja tasavallan presidentille signaloi varta vasten perustettu koordinaatiotyöryhmä), antaa valtioneuvosto yhdessä tasavallan presidentin kanssa eduskunnalle toisen selonteon mahdollisesta Nato-jäsenyyden hakemisesta.

Oikoteitäkin on, sillä periaatteessa hallitus voi lähettää Nato-hakemuksen matkaan vaikka heti, jolloin se palaisi käsittelyn jälkeen ratifioitavaksi Suomen eduskuntaan; tosin näyttö kansallisesta kannatuksesta jäisi hakuvaiheessa osoittamatta.

Hihat ovat liekeissä muuallakin kuin Suomessa, sillä Svenska Dagbladet kertoi huomisen uutiset jo tänään ilmoittaessaan, että Ruotsin demarit ovat päättäneet hakea Naton jäsenyyttä ensi kesäkuussa – asia, josta Magdalena Andersson (sd.) vaikutti kuulleen ensimmäistä kertaa toimittajilta.

Asiasta näyttää tulevan Suomen ja Ruotsin kilpajuoksu Natoon, jossa Sanna Marin varmaan pinkoo jälleen parhaansa mukaan. 

Edustajien kannat selvästi esiin 

Koska asia on nyt eduskunnan käsissä, huomio kiinnittyy jatkossa puolueisiin.

Kokoomuksella on ollut myönteinen Nato-kanta jo vuodesta 2004 asti. Ratkaisijan roolissa ovat Kepu, Perussuomalaiset ja Sdp.

Keskustassa tultiin järkiin Vaasan puoluekokouksessa, eikä hetkeäkään liian myöhään. Annika Saarikko vastusti Natoon hakeutumista vielä tämän vuoden tammikuussa ilmoittaen, että ”Keskusta ei kannata Suomen Nato-jäsenyyttä”. Lehmänkäännöksensä jälkeen hän julisti viime viikonloppuna Nato-hakemuksen tarpeellisuutta kirkkain silmin!

Perussuomalaisia Nato on hiertänyt kivenä kengässä puolueeseen pesiytyneiden Nato-vastaisten vuoksi, joista suuri osa on myös velvoiterokotuksia vastustaneita anti-vaxxereita.

Puheenjohtaja Purra ja humanisti Halla-aho linjasivat pari viikkoa sitten Natoon liittymisen puolesta ja vetivät varmaankin osan puoluelaisista taakseen. Purra korjasi siten aiemman virheensä, sillä Sanna Ukkolan haastattelussa hän sanoi vielä elokuussa 2021 Natolle selvästi ”ei”.

Virheitään korjasi blogissaan myös Tom Packalén, joka vielä Ylen vaalikoneessa 2019 oli ”täysin eri mieltä” väitteestä, että Suomen pitäisi liittyä Natoon.

Perussuomalaisten eduskuntaryhmän linjaus Nato-jäsenyyden edistämisestä on oikea, mutta vapaiden käsien antaminen ilman ryhmäkuria on väärä, sillä Nato-asia ei ole mikään henkilökohtainen omantunnon kysymys vaan valtiosopimusta koskeva periaatteellinen asia.

Periaatteellisena puolue ilmeisesti piti rokotusasiaa, sillä koko eduskuntaryhmä äänesti velvoiterokotuksia vastaan, vaikka tuo kysymys oli enemmänkin henkilökohtainen.

Jopa minulle on puoluepolitiikan ulkopuoliseksi tuomittuna kantautunut paljon kielteistä palautetta Perussuomalaisten rokote- ja Nato-vastaisuudesta. Onnekseni olen voinut ilmoittaa, ettei minulla ole asian kanssa mitään tekemistä, vaan puoluekantojen julistaminen kuuluu puoluehallitukselle ja puoluevaltuustolle.

Kokoomuksen kannatus on kaikkien aikojen gallupkatossa (26,1 %) ja Perussuomalaisten lukemat putosivat 13,6 prosentin tasolle juuri siksi, että Kokoomus on hoitanut opposition hommat selkeämmin ja suoremmin kuin PS.

Demarien Sanna Marin on paljastanut paljastavansa Nato-kantansa synkronisesti eduskuntaprosessin eri vaiheissa. Ylen Ykkösaamussa hän sanoi 9.4.2022, ettei kerro kantaansa vielä, mutta kertoi sen eleillään ja ilmeillään selvästi muutoin, niin kuin kaiken muunkin. Hänen ongelmanaan on saada tuomiojalaiset ja muut krooniset USA-traumaiset Nato-jäsenyyden taakse. 

Protestipuolue Vasemmistoliitto ottaa jälleen kannatusvakuutuksen vastustamalla Natoa, ja puolue on edelleen itään päin kallellaan. Idänkortin käyttäminen on perin hullua, sillä siellä suunnalla vallitsee nyt kommunismin ikiaikainen vihollinen, anarkokapitalismi, jota pyörittää oligarkiaksi organisoitunut korruptio. 

Kansanedustajien Nato-kannat julkaisi Ilta-Sanomat STT:n tiedustelun pohjalta 29.3.2022.

Ympäristöpopulistisessa Vihreässä Liitossa Naton kannatus ja vastustus jakautuu edistyksellisten ja taantumuksellisten kesken. Vihreiden sivarien Nato-kannatus on toki ymmärrettävää, mutta se ei tee tyhjäksi Nietzschen lausetta: ”Katalin tapa vahingoittaa jotakin asiaa on puolustaa sitä väärin perustein”.

Vihreät idealistit puolustavat Naton jäsenyyttä ajaakseen yleisestä asevelvollisuudesta luopumista, ja se taas on kuin haluaisi suklaata ilman läskiä.

Siksi Vihreiden ääni Naton puolesta ei ole yhtä arvokas kuin niiden ääni, jotka haluavat säilyttää yleisen asevelvollisuuden puolustuspolitiikkamme selkärankana.

 

Yhdestä olen varma

Sellainen kansanedustaja, joka tässä tilanteessa vastustaa Suomen liittymistä Natoon, on Kremlin kaiutin ja Venäjän vaikku (vaikutuspiirissä oleva henkilö).

On vaikea sanoa, mikä heidän motiivinsa on. Onko saatu vaalirahaa Moskovasta? Onko luvattu kenraalikuvernöörin virka Helsingistä siinä tapauksessa, että Venäjä valloittaa Suomen? Onko tarkoitus näytellä pelottavaa, kuten Kremlin kellokkaat Kekkosen aikana? Kiihottaako kansallisten vähemmistöjen polkeminen Venäjällä?

Jokaisen pitäisi ymmärtää, että sellainen on tämän pääsiäisen edustalla pelkkää pashaa.

Entä peruskysymys: kutsutaanko Suomi Natoon, jos maa sinne pyrkii?

Kantona kaskessa voivat olla Turkki ja Unkari. Mikäli ne panevat hanttiin, se olisi Naton tuho. Sellaisella puolustusliitolla ei nimittäin tekisi mitään, joka ei voisi ottaa jäseneksi uhan alaisena olevia valtioita. Arvovaltatappion välttääkseen Natolla ei ole käytännössä muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä Suomi jäseneksi yksimielisesti.

Jos taas Venäjä alkaisi painostaa joitakin Nato-maita torpatakseen Suomen jäsenyyden, sekin auttaisi Natoa kokoamaan rivinsä ja osoittaisi, miksi yksimielisyyttä tarvitaan.

Vastustaminen olisi kohtalokasta myös kangertelijoiden omalta kannalta. Mikäli Unkari, jossa Viktor Orbán sai jälleen avaimet käteen, erehtyisi estämään Suomen liittymiseen Natoon, ei Unkarin kulttuurikeskuksen toiminnalle Kaisaniemessä olisi jatkossa mitään katetta, ja lirkuttelut sukulaiskielistä valuisivat viemäristä alas.

On syytä muistaa, että Unkari ei ole yksinvaltainen eikä kansallismielinen siksi, että kansa rakastaisi rautaista johtajuutta. EU-kriittisyys on seuraus Unkariin tulvineesta pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden invaasiosta, josta maa on joutunut kärsimään.

Unkarissa esiintyvä muukalais- ja vähemmistövastaisuus on EU:n pakottaman haittamaahanmuuton ja väkipakolla ajetun monikulttuuri-ideologian syytä. Se muistuttaa, että maahanmuutto on ongelma miltei kaikkialla, missä sitä esiintyy.

Jos maahanmuutto ei ole ongelma heti, se on ongelma myöhemmin.

Myös suuri venäläisvähemmistö on Suomelle ennen pitkää ongelma, kun kaikki siihen liittyvät kielteiset potentiaalit alkavat aktualisoitua. Pakolaisuus on ongelma aina, onpa tulosuuntana sitten Venäjä, Ukraina, Syyria tai Irak.

Vähintä, mitä Suomi voisi ilman Natoakin turvallisuutensa hyväksi tehdä, olisi lopettaa Venäjän kaksoiskansalaisuudet, takavarikoida venäläisten salamyhkäiset kiinteistöomistukset ja karkottaa täällä rötöstelleet venäläiset niin pitkälti kuin laki sallii.

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle

Roistovaltio Venäjää ei tule kohdella silkkihansikkain. Mutta länsimaiden on oltava tarkkana, etteivät pakotteet pääse horjuttamaan omaa talouttamme ja halkaisemaan Nato-maiden rivejä.

Venäjän kurittaminen on paikallaan, mutta menetelmät ovat vaarassa muodostua tehottomiksi.

Pääministeri Sanna Marin (sd.) julisti Yleisradion Ykkösaamussa eilen 9.4.2022, että ”sodan on loputtava” ja että ”Suomi on valmis kovempiin pakotteisiin”. Näin Yle kirjoitti:

”Suomi tukee kovempaa pakotepolitiikkaa, myös energiapolitiikan osalta, Marin sanoo.

Marin näkee, että energiapakotteet ovat tehokkain keino sodan lopettamisessa. Suomi on valmis keskustelemaan sekä öljyn että kaasun tuonnin lopettamisesta.

– Meidän pitää saada kaikki eurooppalaiset maat mukaan tähän rintamaan. Jos energia ei ole mukana pakotteissa, me rahoitamme Putinin sotaa ja se on kestämätön tilanne.

Hän painotti, että energiakustannusten nousu ei estä pakotteiden asettamista.

– Joka päivä ihmisiä kuolee Ukrainassa, meidän on saatava sota loppumaan. Meidän on oltava valmiita joustamaan omassa arjessamme.”

Totuus on käsittääkseni aivan toisenlainen. Pelkät talouspakotteet eivät lopeta sotaa vaan jakavat ja jatkavat kärsimyksiä.

Vastaan Marinille suoraan: En ainakaan minä ole valmis tinkimään yhtään mistään vain sen vuoksi, että hallitus suuntaa tehottomia pakotteita Venäjää vastaan. Elinkustannuksista tinkimisen varaa ei nimittäin ole, ei myöskään mahdollisuuksia kuluttamisesta säästämiseen.

Neuvoisin pääministeriä olemaan puhumatta kaikkien suomalaisten suulla.

Hallituksen menetelmät Venäjän suitsimiseksi ovat yhtä kiilusilmäisiä kuin vihervasemmiston keinot ilmastomuutoksen hillitsemiseksi.

Helsingin energiayhtiö Helen ilmoitti äskettäin nostavansa sähkön hintaa 26 % ja valehteli, että ”hinta muodostuu 90-prosenttisesti tekijöistä, joihin emme voi vaikuttaa”.

Hinnankorotukset muodostuvat tietenkin suureksi osaksi hallituksen ympäristönormeista eivätkä energiayhtiön omista ratkaisuista. Mutta yhteistä on, että molemmissa istuu vihervasemmiston poliittisia edustajia.

Korotukset ovat seurauksia ”vihreäksi siirtymäksi” sanotuista poliittisista päätöksistä.

Viime syksynä Helenin hallituksen puheenjohtaja Osmo Soinivaara (vihr.) puolusteli kaukolämmön 29,9 prosentin hinnankorotusta väittämällä, että korotus olisi voinut olla jopa 50 prosenttia!

Helsingin Uutiset kirjoitti, että

”Soininvaaran mukaan kaikki kustannukset ovat nousseet.

– Kivihiilen hinta on vuodessa kaksinkertaistunut, päästöoikeuksien hinnat ovat yli kaksinkertaistuneet, maakaasun hinta on kymmenkertaistunut (!) sähkön hinta on noussut lähes kaksinkertaiseksi ja hallitus on korottanut energiaveroja tuntuvasti.”

Voidaan kysyä, miten ne sillä tavalla ovat niin vain itsestään nousseet. Tosiasiassa vika on vihervasemmistolaisen hallituksen ja Soinivaaran omien puoluetoverien.

Lisäksi hintaa ovat tottahan toki nostaneet päästöoikeuksien hinnankorotukset. Nekin johtuvat yksinomaan vihervasistisesta ympäristöpolitiikasta, jolla tuhotaan maamme talous, kotitalouksien lämmön ja sähkön saanti ja teollisuuden kilpailukyky.

Eikä viime syksynä tehdyissä hinnankorotuksissa ollut mukana vielä Venäjän vastaisten pakotteiden vaikutusta.

Nyt kun Venäjä-pakotteet uhkaavat kiristää normiruuveja entisestään, vihreät esittävät kirkkain silmin neuvokkuutensa energiakriisin ”ratkaisemiseksi”: huoneistolämpötilojen alentamista ja autottomia sunnuntaita (jotka ovat jo muodostuneet autottomiksi arkipäiviksi).

Vilussa hytisemistä ja liikkumisen rajoituksia siis, kuten aidossa sosialismissa. Hallitus on tarjonnut kaikilla rajoituksillaan suomalaisille aidon tuntuisen DDR-simulaation.

Vihreät pitävät itsepintaisesti kiinni Hanasaaren ja Salmisaaren hiilivoimaloiden sulkemisesta, vaikka voimaloiden lämmöntuottoa ei voida korvata millään vaihtoehdolla. Professori Veli-Pekka Tynkkysen mukaan venäläisestä energiasta irtautuminen maksaa Suomelle kokonaisuudessaan miljardi euroa vuodessa.

Perussuomalaisten varavaltuutettu Mikko Paunio oli aivan oikeassa kirjoittaessaan, että sähköä ja kaukolämpöä tuottavien kivihiililaitosten sulkeminen on energia- ja turvallisuuspoliittisesti vastuutonta.

Euroopan ympäristöystävällisimmiksi todettujen kivihiilivoimaloiden sulkemista pitäisi lykätä, tuoda hiiltä Venäjän sijasta muualta ja hyödyntää voimalat käyttöikänsä päähän.

Vaihtoehdoiksi vihreillä ei ole ollut muuta kuin ”teollisuuskokoisia ilmalämpöpumppuja”, ”meriveden lämpötalteenottoa” ja muuta valtavia investointeja vaativaa hölynpölyä. Sekä tietysti 250 miljoonaa euroa maksava biovoimala, joka ei muka nosta kaukolämmön hintaa, vaikka nostaakin.

Vihervasemmiston energiapoliittiset linjaukset ovat olleet jo ympäristö- ja ilmastonmuutosverukkeisiin tukeutuessaan typeriä.

Kun niihin yhdistetään vielä Venäjän vastaisten pakotteiden aikaansaamaa vöiden kiristelyä, tulee niistä vallan hölmöjä.

Mikäli hallitus päättää kurittaa Venäjää energiantuonnin katkaisulla, meille suomalaisille tulee pian pimeä ja kylmä.

Tämä ei tarkoita, että puolustelisin vähääkään Venäjän asemaa tai toimia. Päinvastoin: Venäjä on pakotettava lopettamaan sota, raakuudet ja kansanmurha Ukrainassa.

Mutta menetelmien pitäisi olla tehokkaita ja oikeita sekä ympäristön suojelemiseksi että ihmisten suojelemiseksi Venäjältä.

Totuus on, että huoltovarmuutta ja vihersiirtymää ei voi saada yhtä aikaa.

Siksi vihersiirtymän edistämisessä pitäisi ottaa aikalisä. Tekniikan kehittyessä hiili- ja öljyenergian päästöt putoavat noin 90 %, eikä mitään energiamuotoa tarvitse kieltää.

Päästöoikeuden hinta on nykyisin lähes sata euroa hiilidioksiditonnilta. Jos päästökauppajärjestelmästä luovuttaisiin kriisin ajaksi, se laskisi sähkön markkinahintaa Suomessa 8,14 sentistä noin 3 senttiin kilowattitunnilta.

Venäläiset eivät peräänny taloudellisten pakotteiden vuoksi, eikä ilmastonmuutosta pysäytä se, vaikka hallitus tappaisi suomalaiset energiaköyhyyteen ja polttaisi ruumiimme hiilidioksidina taivaalle.

Myös Venäjän pakottamiseen pitäisi valita oikeanlaiset keinot. 

Olen jo aiemmin sanonut, että taloudelliset pakotteet eivät toimi toivotusti, koska ne eivät pysäytä panssarivaunuja.

Talouspakotteet vaikuttavat aivan eri tavalla kuin aseelliset keinot. Toisin sanoen ne eivät ole yhteismitallisia eivätkä vertailukelpoisia. 

Mitä kireämpiä talouspakotteita länsimaat asettavat, sitä tehottomammiksi ne käyvät. Kyseessä on alenevan rajahyödyn laki.

Pahimmillaan taloudellinen pakottaminen vain lisää lännen vastaista mielialaa Venäjällä ja takaa Putinin pysymisen vallassa. Talouspakotteissa piilee myös Pearl Harborin ydin.

Tehokkaampi ja nopeampi keino Ukrainan sodan lopettamiseen olisi suora aseellinen ja sotilaallinen apu Ukrainalle.  

Ihmisten murhaaminen ei ole korvattavissa, mutta muilta osin roskavaltio Venäjä on pantava maksamaan Ukrainalle tekemänsä tuhot ja valtavat jälleenrakennuskustannukset.

Politiikassa toimiessaan vihreät puolestaan ovat Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle.

Keskustellaan väärästä asiasta, kun pohditaan energian tuontikieltoa Venäjältä ja energiasta puhutaan Venäjän aseena. Venäjän pitää jatkossa luovuttaa öljynsä, kivihiilensä ja maakaasunsa ilmaiseksi korvatakseen Ukrainalle ja maailmantaloudelle aiheuttamansa tuhot.

---

Päivitys 8.6.2022: Hyväksyessään uuden ilmastolain 25.5. punavihreä hallitus pakotti suomalaiset hiilineutraaliuteen vuoteen 2035 mennessä, vaikka EU:n yhteinen tavoite on vuodessa 2050. Poikimisvapaalta ympäristöministeriksi palannut Maria Ohisalo (vihr.) ilmoitti tänään vaativansa Suomen kaikkia luonnontilaisia ja vanhoja metsiä suojeltaviksi. 

EU-lähtöinen vaade 30 prosentin metsänsuojeluvelvoitteesta on ekososialismia ja viherkommunismia, joilla rikotaan Suomen perustuslaillista omaisuudensuojaa ja siihen sisältyviä muita perusoikeuksia.

Kyseisiä tavoitteita ajavat vihreät ministerit ovat oikeusvaltioperiaatteita mädättäviä helvetinkoneita, jotka tulisi heittää hallitusvallasta niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.

Vihervasemmiston hulluudesta:

Vihersiirtymän kiirehtiminen on energiapoliittinen kaksoisvirhe

EU kippaa 150 miljardia Afrikkaan – Demarikomissaari innostaa ja iloitsee

Räksyttävä koira ei pelota vaan pelkää – Milloin tulee kuolemakapina?

EU ja vihervasemmisto sosialisoivat Suomen metsät

Lahkojen lapsipuhujat ja ilmastopolitiikan kauhukakarat tuhoavat Suomen talouden

Venäjän hulluudesta:

Roistovaltion raunioilla – Venäläinen kleptokratia uhkaa itseään ja muita

Ukrainan sodan uhat Suomelle – Pakolaisuus on hybridisodan hyppymiina

Venäjän johto kognitiivisessa tunnelissa – Nato-ovi auki Suomelle 

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty

Putin herättää Wotanin

Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa

Putin tarvitsee tutin

Ukraina ei saa unohtua

Roistovaltion raunioilla – Venäläinen kleptokratia uhkaa itseään ja muita

Kun Yhdysvallat aloitti Irakissa lakaisutyön puhdistaakseen maan diktatuurista (mikä on oikeutetun sodan yksi peruste), julkaisi filosofi Mikko Yrjönsuuri yhdessä Gaudeamuksen kanssa punakantisen kirjan Roistovaltion raunioilla (1993), jossa ”roistovaltioksi” ei leimattu Irakia vaan Yhdysvallat. 

Yliopistopolitiikan vihervasemmistolaisen kallistuman merkiksi kirjan kirjoittaja palkittiin myöhemmin filosofian professuurilla Jyväskylän yliopistossa. Teos osoittaa, kuinka pahasti pää pilvissä muutamat akateemisella rehulla ruokitut kultapossukerhon jäsenet elävät. Heidän vieraantuneisuutensa todellisuudesta on yhtä dramaattista kuin Putinin.

Minäpä kerron, mikä on tämän maailman roistovaltio. Se on, ja on aina ollut, Venäjä.

Venäjän rikokset ovat jääneet poliittiselta vihervasemmistolta järjestelmällisesti huomaamatta. Hermostumaan vihervasemmiston saa mainitsemalla kaksi sanaa. Toinen on ”yrittäjyys”, ja toinen on ”amerikkalaisuus”. Pahinta on, jos sanoo olevansa amerikkalainen yrittäjä. Silloin putoaa oliivinlehti rauhankyyhkyn suusta, ja vihervasemmisto on kivi kädessä kaduilla.

On tarpeetonta muistuttaa, että nyky-Venäjän edeltäjä Neuvostoliitto ryösti noin 11 prosenttia Suomen pinta-alasta ja pakotti väestön jättämään kotinsa. Karjalan evakuointi oli toisen maailmansodan suurimpia pakolaiskriisejä. Kukapa voisi unohtaa tavan, jolla venäläiset tekivät Suomesta vasallivaltionsa 1990-luvulle asti?

Nyt kun Neuvostoliiton hallintoperinnettä saumattomasti jatkava diktatuurinen Venäjä käy hyökkäyssotaa Ukrainassa, rikkoo kansainvälisen oikeuden sääntöjä ja myrkyttää rauhanneuvottelijatkin, on paikallaan luoda katsaus tapaan, jolla Venäjä on reuhannut ja tehnyt rikoksia Kaukasian maissa aivan viime vuosina.

Venäjä sytytti Tšetšeniaan kaksi sotaa

Neuvostoliiton hajottua ja Tšetšenian julistauduttua muiden entisten neuvostotasavaltojen tapaan itsenäiseksi Venäjä aloitti maata vastaan sodan, jota käytiin vuosina 1994–1997 kaikin mahdollisin keinoin, kidutusta säästämättä ja vankileireistä tinkimättä.

Koska Tšetšenian ensimmäinen sota johti Venäjän tappioon, Putin lähetti Venäjän joukot takaisin vuonna 1999, ja alkoi toinen Tšetšenian sota, jota kesti vuosikymmenen ajan, vuoteen 2009. 

Sissisodaksi kääntynyt vallanpito johti suuriin raakuuksiin ja sotarikoksiin, joista tunnetuimpia ovat Groznyin kaupungin taistelut ja siviilikohteiden tykistöiskut sekä pommitukset. Venäjä raunioitti Groznyin kaupungin täysin ja tappoi kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Tšetšenia ei ole nykyisin itsenäinen vaan kuuluu Venäjän federaatioon, ja tasavallaksi valehdeltua valtiota johtaa paikallinen diktaattori Ramzan Kadyrov. Maassa tehdään poliittisia murhia, kuten Venäjällä, ja bruttokansantuote asukasta kohti on huono, sillä Venäjä myy maan öljyvarat omaan piikkiinsä.

 

Venäjä repi Etelä-Ossetian ja Abhasian irti Georgiasta

Moni ihminen olisi varmasti tyytyväinen, jos asuisi Yhdysvaltojen Georgiassa, mutta asuessaan Neuvostoliiton entisessä tasavallassa, Gruusiassa (nykyisessä Georgiassa), tilanne on aivan toinen.

Venäjän (ja entisen ulkoministerin Paavo Väyrysen) mielestä Venäjän ja Georgian välisen sodan aloitti Georgia pyrkiessään estämään separatistien toiminnan Georgiaan kuuluneessa Etelä-Ossetian maakunnassa. Todellisuudessa Venäjän väliintulo varsinaisesti sytytti sodan.

Vuosina 1991–1992 käyty Etelä-Ossetian sota jatkui 2008 aseellisena Venäjän tukemien ossetialaisseparatistien rikottua tulitaukosopimuksen, jolloin sotaa käytiin yhtäältä Venäjän, ossetialaisten ja abhasialaisseparatistien ja toisaalta Georgian välillä.

Tämä Georgian sota johti Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäistymiseen, jonka ovat tunnustaneet Venäjän ja Syyrian lisäksi vain Nicaragua, Venezuela ja (kuvaavaa kyllä) Nauru.

Hätää kärsivä Georgia on äänestyttänyt kansaa Naton jäsenyydestä, tuloksetta.

Syyrian pakolaiskriisi on sekin Venäjän aikaansaannosta

Yhteistä Venäjän raakuuksille Tšetšeniassa ja Georgiassa on sama tavoite: palautella entisen Neuvostoliiton rajoja.

Isovenäläisyys ei ole pelkkää panslavismia, eli pyrkimystä yhdistää slaavilaisia kansoja. Suuri osa valloitetuissa ja tuhotuissa maissa asuvista ei ole slaaveja eikä ortodokseja vaan myös muslimeja, juutalaisia ja seemiläisiä.

Venäjän valloituspyrkimykset edustavat venäläistä nationalismia, joka ei ole suinkaan vähemmistönationalismia vaan imperialismia harjoittavaa enemmistönationalismia: panslavismia.

Onkin tärkeää muistaa, että kaikki kansallismielisyys ei ole ekspansiivista, toisin sanoen aluelaajennuksiin pyrkivää. Sen sijaan venäläinen nationalismi on kansalliskiihkoista fasismia, joka pyrkii muiden kansojen alistamiseen ja oppositioiden tukahduttamiseen. Se on totalitarismia.

Selvästi Venäjän pyrkimykset tulevat näkyville Syyriassa, jonka arabisosialistista Baath-puoluetta maa tuki jo neuvostoaikana. Venäjä on tukenut Syyrian sotilasdynastiaa ja sen johtajaa Bašar al-Assadia vuodesta 2011 jatkuneessa sisällissodassa.

Kirjoitin vuonna 2016, että avaimet kriisin lopettamiseksi ovat Venäjän käsissä, mutta Venäjä jatkaa Syyrian sotilasdiktatuurin tukemista, vaikka se voisi sulkea sodan keskeisen osapuolen pelistä pois.

Venäjä voisi vapauttaa maan demokratiakehityksen tielle sekä tukea länsimaiden tapaan Syyrian oppositiota taistelussa ISISiä vastaan.

Sen sijaan Venäjä moukaroi Aleppon kaupungin kuumaisemaksi yhdessä Syyrian asevoimien kanssa kukistaakseen siellä olevan demokraattisen opposition (aiheesta täällä). Nyt Venäjä haalii Syyrian hallitukselta apuvoimia Kiovan valtaamiseen!

Venäjä siis haluaa heittää toisista maista palkkaamansa joukot itse aiheuttamansa ongelman tykinruoaksi pelkkänä resurssina, joka ei tosin kykene ratkaisemaan ongelmaa. Vieraiden sotilaiden käyttäminen johtuu siitä, että venäläisille itselleen voi olla vaikeaa tulittaa niin sanottua veljeskansaa ja motivaatio sodan käymiseen on huono.

Venäjä ei lakkaa tukemasta myöskään Syyrian diktatuuria, sillä se takaa Venäjälle sillanpääaseman Välimeren alueella. Hätää ja kurjuutta aiheuttamalla Venäjä voi lisätä pakolaisuutta ja sitä kautta painostaa Euroopan maita.

Pakolaisuus on Venäjän käyttämä hybridiase.

Ukrainan aika tuli nyt

Ukrainan valtaus onnistuu Venäjältä odotettua hitaammin, mutta vähä vähältä. Roistovaltio pakottaa tuhoamiensa kaupunkien asukkaita jättämään kotinsa sekä tarjoaa kohteliaasti ”humanitaarisia poistumis- ja evakuointiteitä”, jotka ovat ystävällisyyden, yhteistyön ja avunannon irvokas muoto.

En tiedä yhtäkään ihmistä, joka haluaisi poistua kodistaan kiväärinpiippu ohimolla. Venäjän röyhkeys ja häikäilemättömyys ovat pöyristyttävää ja rikollista raakalaismaisuutta, joka ansaitsee koko maailmanyhteisön tuomion ja halveksunnan.

Yhtä röyhkeitä ovat myös Venäjän rauhantarjoukset, joiden mukaan Ukraina voisi lopettaa sodan hetkessä, mikäli se suostuisi Kremlin sanelemiin ehtoihin, eli Krimin tunnustamiseen osaksi Venäjää ja liittoutumattomuuden kirjaamiseen Ukrainan perustuslakiin.

Venäjän harjoittama kiristys ei ehkä täysin vastaa Suomen opetusministeriön harjoittamaa tasa-arvotyötä, mutta tosiasiassa kaikkien sotien lopettaminen on hyökkääjän eikä puolustajan velvollisuus.

Samalla kun rauhanaloitteet ovat kääntyneet bumerangeina Venäjää vastaan, on tullut selväksi, että sota voi päättyä vain pisteeseen, jossa Ukraina luhistuu, tai siihen, että Putin kaatuu. Syy molempiin voi olla sama: Venäjän äärimmäinen voimankäyttö.

Sodan juututtua asemiin Venäjä pyrkii saavuttamaan valloitusstrategiansa taktiikkaa vaihtamalla, toisin sanoen käymällä nyt kaukovaikutteista ja terroristista tuhoamissotaa, jossa tulitetaan kaupunkeja, päiväkoteja, kouluja, väestönsuojia ja yleensäkin ihmisiä ja heidän omaisuuttaan samaan tapaan kuin Hitler ampui ”kostoaseina” tunnettuja V2-ohjuksia.

Venäjä tähtää myös Ukrainassa samanlaiseen tulokseen, jonka se on aiheuttanut Tšetšeniassa ja Georgiassa. Tavoitteena on maan haltuunotto ja sulauttaminen osaksi Venäjää. Ja mikäli se ei onnistu, on todennäköisenä tavoitteena maan jakaminen kahtia ja myötämielisten hallitusten istuttaminen valtaan.

Suomi ei muodosta tästä tapahtumakulusta mitään poikkeusta. Tilanne on aivan samanlainen kuin Venäjä miehittäisi Savon ja Pohjois-Karjalan väittäen ”vapauttavansa” maakunnat toisen maailmansodan aikaisista ”natseista”, joita Oula Silvennoisen ja Inari Sakin esittämän ja Suomen Akatemian tukeman historiankirjoituksen valossa kätkeytyy suurin määrin maamme sotahistoriaan.

Venäjän nykyhallinto lukee kansainvälispoliittisten osakkeidensa kehittymistä itse vääristelemänsä historian valossa. Taaksepäin katseleminen on kuitenkin kardinaalivirhe, sillä osakkeen arvo ei riipu menneisyydestä vaan tulevaisuudesta.

Venäjä tulkitsee maailman tapahtumia oman arkaististen ja hämähäkinseittien verkottamien historiantulkintojensa kautta. Suomen tapaan myös Georgia kuului Venäjään 1800-luvun alusta asti. Niinpä Venäjä voi pyrkiä oikeuttamaan vallanhaluaan Suomessa autonomian ajan historialla.

 

Milloin on Suomen vuoro?

Suomi on isovenäläisen laajenemispolitiikan seuraava todennäköinen kohde, eikä siltä voida välttyä myötäilemällä Venäjää. Pyrkimykset miellyttää Venäjää johtaisivat nimenomaan siihen, mitä Venäjällä toivotaan: suostumiseen Venäjän etupiiriin, sen ulkopoliittiseksi lakeijaksi ja astinlaudaksi.

Siksi Suomen valtaapitävien olisi nyt ehdottomasti linjattava Suomen Nato-jäsenyyden puolesta.

Päämäärästä ei pitäisi olla mitään epäselvyyttä, sillä Venäjän sotilaallinen aggressio Suomeen on todennäköisempää siinä tapauksessa, että jäämme liittoutumattomiksi, kuin siinä, että haemme Naton jäsenyyttä.

Venäjä on esittänyt uhkauksensa selvästi, ja niihin mukautuminen tarkoittaisi Suomelle Valko-Venäjän asemaa tulevaisuudessa.

Sotilaallinen liittoutumattomuus tarkoittaisi, että Suomi menettäisi kansainvälisen arvostuksensa länsimaiden sijoituskohteena ja kauppakumppanina, ja ulkomainen pääoma vetäytyisi markkinoiltamme, mikä merkitsisi taloutemme taantumista, näivettymistä ja jäämistä täydelliseen paitsioon. Vain dynamiittityhmä ihminen ei tätä ymmärrä.

Koska suuri (mutta jatkuvasti pienenevä) osa kansalaisista on juuri noita typeryksiä, jotka eivät kykene konditionaaliseen ajatteluun, on heille annettava anteeksi, sillä tietämättömyys ei ole yleensä heidän omaa syytään – pois lukien tietoiset slavofiilit, putinistit ja muut myyrät, joita Lenin sanoi ”hyödyllisiksi hölmöiksi”.

Syyttävän sormen olisi osoitettava entiseen presidenttiin Tarja Haloseen (sd.) ja entiseen ulkoministeriin Erkki Tuomiojaan (sd.), jotka estivät Suomen liittymisen Natoon aikana, jolloin liittoutuminen olisi ollut ongelmattomasti mahdollista. He ovat yhdessä puoluetoveriensa kanssa syypäitä Suomen epävakaaseen ja pahoin vaurioituneeseen asemaan, jossa maamme koko turvallisuuspolitiikalta on romahtanut pohja.

Ulkomailla aina Venäjää, Yhdysvaltoja ja Euroopan unionin maita myöten osataan nyt nauraa niille suomalaisille poliitikoille, jotka omassa lammasmaisuudessaan ja impivaaralaisuudessaan uskoivat Venäjän teeskentelemään hyväntahtoisuuteen, joka tosiasiassa oli pelkkää laskelmointia, että hyökkäys Suomeen ei kannata – toistaiseksi.

Suomen itsenäisyys on ollut koko ajan pelkästään omien Puolustusvoimiemme varassa, ja on sitä nytkin. 

Akateemisen eliitin pasifismista pöhöttynyttä epätodellisuudentajuisuutta osoittaa puolestaan sosiaalipolitiikan professuurilla palkitun Heikki Hiilamon (vihr.) pamfletti Aavelasku (1994), jossa hän arvosteli kovin sanoin taannoista Hornet-kauppaa ja jota Helsingin Sanomat kehui ”dokumenttikirjaksi”.

Hiilamo kehtasi jatkaa hävittäjähankintojen vastustusta vielä 2020-luvullakin, tällä kertaa Tiedonantaja-lehden (kom.) sivuilla. Sossutieteilijöiden kannattaisi ehkä pysyä sillä toimialalla, josta heille maksetaan 8000 euron kuukausipalkkaa.

Venäjä käyttää uhkailunsa verukkeena kieroa argumenttia, jonka mukaan Nato uhkaa Venäjää, vaikka Venäjä itse raiskaa naapurimaitaan sodilla.

Venäjän myönnytteleminen ja Natoon hakeutumattomuus eivät takaa Venäjän hyökkäämättömyyttä millään tavalla. Sen sijaan ne varmistaisivat, että Venäjän kannattaa mahdollisimman pian ja sitä suuremmalla syyllä hyökätä Suomeen ennakolta vaikuttavana varotoimena: taatakseen, ettei Suomi myöhemminkään hakeudu puolustusliittoon minkään länsimaan kanssa.

Myös Ukrainaan Venäjä hyökkäsi siksi, että maa ei ole Naton jäsen. Siksi Suomen jäsenyys puolustusliittoon pitäisi saada aikaan ennen kuin Venäjä ehtii kääntää kanuunansa tänne.

Venäjän väitteet EU:n ja Naton uhkaavuudesta tulevat natsi-Kuusta

Pieni toden jyvä sisältyy väitteisiin, joiden mukaan venäläiset kokevat olonsa ahtaaksi Euroopan unionin vaikutusvallan lisäännyttyä itäisen Euroopan maissa.

Venäjän perusväittämä Euroopan unionin uhkaavuudesta tai aggressiivisuudesta on kuitenkin täysin vääristynyt ja virheellinen.

Eurooppalaisessa kulttuurissa ja arvomaailmassa ei ole mitään sellaista, mikä voisi aiheuttaa Moskovassa pakokauhua.

Kun perusolettamus on väärä, ovat myös kaikki Venäjän esittämät syytökset vääriä.

Venäjän väitteet EU:n ja Naton uhkaavuudesta ovat propagandaa, jolla Venäjän hallinto koettaa pitää venäläisiä pimennossa, säilyttää oman asemansa ja oikeuttaa kaikkia ihmisiä uhkaavia tuhoamissotia.

Maailmankuva, jossa vannotaan hapantuneisiin arvoihin, eristäytymiseen ja oikeauskoisuuteen, on perin pohjin vanhentunut, ja sitä kuvaa Venäjän suuren liiderin epätodellisuudentajuisuus.

Länsimaiden ainoa uhka Venäjälle on, että venäläiset alkavat kysellä poliittiselta johdoltaan, miksi heidän naapureillaan on hienot vapausoikeudet, joita venäläisillä itsellään ei ole. 

Putin on tapattanut Ukrainassa enemmän ihmisiä kuin Osama bin Laden syyskuun 2001 terrori-iskuissa, ja siksi hänen kohtalonsa tulisi olla samanlainen.

Kaupunkien pommittaminen, tykistökeskitykset, ydinvoimaloiden tulittaminen, panssarivaunujen vyöryttäminen ja ydinaseiden käyttäminen pelotetarkoitukseen ovat ihmiskuntaa ja ihmisoikeuksia vastaan suunnattuja rikoksia, joiden vuoksi Putin kuuluisi Haagiin.

Poliittisten vastustajien murhaaminen ja vangitseminen, sananvapauden takavarikointi, vähemmistöoikeuksien kolhiminen, mielenosoitusten estäminen, opposition tukahduttaminen... Syytöslistaa riittää.

Tuomiolta kansainvälisessä rikostuomioistuimessa Putinin voisi säästää vain mielisairausdiagnoosiin perustuva syyntakeettomuus, mutta sitä hän ei ansaitse, sillä toimensa ovat suunnitelmallisia ja tarkoituksella tehtyjä.

Venäjä avasi tulen suomalaisyrityksiä kohti – tuloksena jo mittavat vahingot

Venäjä on jälleen osoittanut olevansa todellinen roistovaltio, jota johtaa ihmisoikeusrikollisista kokoonpantu troikka.

Jokainen oikeusvaltio, yritys ja yksityishenkilö joutuu jatkossa miettimään tarkoin, ryhtyykö enää koskaan Venäjän kanssa mihinkään kanssakäymiseen.

Niin epäluotettavaksi tuo tonttiahneuteensa kyltymätön korruption, valheen ja keinottelun federaatio on mennyt. 

Suomessa puolestaan voidaan arvostella niitä liberaaleja yritysjohtajia, jotka tekivät perinpohjaisia strategisia virheitä investoimalla Venäjään pitäen sitä ”kehittyvänä markkinana”.

Ukrainan kriisin alku vuonna 2014 riitti lähes upottamaan Stockmann-konsernin, kun ovi ei enää käynyt venäläisten turistien toimesta Helsingissä, venäjänkieliset palvelukuulutukset poistettiin tavaratalosta ja Stockmann vetäytyi Laika-koirana Moskovasta ja Pietarista.

Eräs Stockmannilta Finnairin johtoon siirtynyt yrityspomo puolestaan varmisti kansallisen lentoyhtiömme Finnairin strategisen virheen: koko liiketoiminnan laittamisen yhden kortin varaan, eli Venäjän yli kulkevaan Kaukoidän liikenteeseen, jonka varaan vannottiin myös Euroopan-verkoston tiheä syöttöliikenne.

Jättiläismäisen 19 jumbokoneen laivaston hankintavirhe johti kertautuvaan virheeseen, joka oli Finavian päätös investoida miljardi euroa Helsingin ja Vantaan lentoasemaan kauttakulkuliikennettä varten. Kun 24 tunnin rotaatioon ja Venäjän ylilentoihin perustuva Aasian-liikenne aseman valmistuttua menetettiin, ovat uudet valtioinvestoinnit käyttämättöminä, ja lyhin reitti Kaukoitään kulkee Jäämeren tai Romanian yli.

Venäjä ampui alas Finnairin. Samanlaisia virheitä tekivät Nokian Renkaiden, S-ryhmän, Valion ja monen muun suomalaisen yrityksen niin sanotut hallitusammattilaiset. Ei tainnut olla mielessä minkäänlaista yritysfilosofiaa.

Idän ja lännen ikuinen kulttuurikuilu

Kelvottoman kleptokratiansa vuoksi on Venäjän maine tuhoutunut useiden sukupolvien ajaksi.

Kaikkialla maailmassa, missä havaitaan joitakin ongelmia – onpa kyseessä sitten Afrikka, Kaukoitä tai Etelä- ja Väli-Amerikka – on Venäjällä tai sen edeltäjällä yleensä ollut sormensa pelissä. 

Sen sijaan Yhdysvallat on ollut todellinen pelastava enkeli kaikille maailman maille, joissa on koettu diktatuureista johtuvaa sortoa tai kommunismista johtunutta kokonaisten kansakuntien pahoinpitelyä sekä ihmisoikeuksien polkemista, kuten Vietnamissa, Koreassa tai Irakissa.

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus ja perustuslaki pohjautuvat valistusfilosofian arvoihin, jotka välittyivät niihin Montesquieun teoksesta De l'esprit des lois [”Lakien henki”] (1748).

Venäjällä sen sijaan ei ole ollut tarjottavanaan muuta kuin James Bond -elokuvien ”kenraali Gogolilta” ja ”kenraali Puškinilta” tunnettua melankoliaa, barbariaa, brutaaliutta ja silovikkifilosofiaa.

Yhdysvaltoja on usein syytelty pyrkimyksestä toimia maailmanpoliisina, toisin sanoen järjestyksen ja oikeuden valvojana kaikkialla maailmassa.

Oma mielipiteeni: on parempi, että maailmassa on yksi poliisi kuin ei poliisia ollenkaan.

 

Aiheesta aiemmin:

Miksi eduskunta vitkastelee Nato-kannan muodostusta? (2022)

Ukrainan sodan uhat Suomelle – Pakolaisuus on hybridisodan hyppymiina (2022)

Nato-kysymys erottaa jyvät akanoista Suomen puolueissa (2022)

Venäjän johto kognitiivisessa tunnelissa – Nato-ovi auki Suomelle (2022)

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty (2022)

Putin herättää Wotanin (2022)

Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa (2022)

”Jos Venäjä hyökkää” – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon (2022)

Suomen Nato-juna meni jo (2017) 

Putin tarvitsee tutin (2016)

Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa (2016)

Ukraina ei saa unohtua (2016)

USA ja Nato – Suomi says: ”Welcome!” (2016)

Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta (2015)

Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Nato-gallupit antavat kannatuksesta väärän kuvan (2014)

Nato-haukka – Mikä se on? (2014)

Soppatykkisopimus vaatii täysjäsenyyttä Natossa (2014)

Suomen liittymistä Natoon vauhditettava (2014)

Kun apu on suurin... (2014)

Suomi liittyy jälleen Natoon (2013)

Nato – Otan (2008)

Natoon auringonpaisteessa (2008)

Natoon vai ei? (2007)

Suomelle ydinase?  (2007)

Nato-pimitys (2007)

Sosialistinen feministihallitus kaatoi saavillisen rahaa Turkkiin ja maksoi ”tasa-arvosyillä” suosikkinsa velkoja

Naisten päivä ja tasa-arvon päivä lähestyvät, joten kerrataanpa hallituksen viimeaikaista pioneerityötä ”tasa-arvon” alalla. Näyttöä valtioneuvoston korruptoituneisuudesta syntyy joka päivä.

Iltalehti kertoi joulukuussa 2021, että sosiaali- ja terveysministeriö oli ostanut velkaulosotossa olevalta vihreiden entiseltä kansanedustajalta Jani Toivolalta noin 10 000 eurolla ”somenäkyvyyttä” Toivolan Instagram-profiilista, jotta tämä mainostaisi valtioneuvoston viime marraskuussa jakamaa ”tasa-arvopalkintoa”.

Pääministeri Sanna Marin oli marraskuussa 2021 luovuttanut jättiläismäisen suuren 300 000 euron suuruisen palkinnon We Will Stop Femicide Platform -organisaatiota edustaville turkkilaisnaisille Gülsüm Önalille ja Fidan Ataselimille.

Oman ilmoituksensa mukaan järjestö pyrkii torjumaan ”naisiin kohdistuvaa väkivaltaa Turkissa”, ja Suomesta palkintolautakuntaan kuuluivat Eva Biaudet (rkp) ja Matti Vanhanen (kesk).

Vertailun vuoksi mainittakoon, että kirjallisuuden Finlandia-palkinto on vain 30 000 euroa, eli kymmenesosa Turkin naistyöhön tuhlatuista varoista.

International Gender Equality -palkinto maksetaan suomalaisten ihmisten varovaroista ”valtioneuvoston ja Tampereen kaupungin yhteistyönä”. Sen sanotaan olevan osa ”kestävän kehityksen Agenda 2030:n toimintaohjelmaa, jonka mukaan vahvistetaan naisten ja tyttöjen oikeuksia ja mahdollisuuksia”. Ei siis miesten ja poikien oikeuksia ja mahdollisuuksia.

Turkkiin kipattu naispalkinto on aiemmin myönnetty Angela Merkelille ja naisten tasa-arvosta länkyttävälle Equality Now -organisaatiolle, mutta jostakin syystä tuo arvoissa mittaamattoman suuri rahakasa on jäänyt mediassa vähälle huomiolle.

Ehkä toimittajienkin mieleen on hiipinyt epäilys, että puolueellinen keuhkoaminen naisten puolesta ei luo mitään tasa-arvoa vaan epäoikeudenmukaisuutta, niin kuin suosiminen yleensäkin.

Kenties yrityksenä oli myös piilotella julkisin varoin tapahtuvaa taloudellista voitelua, joka on Millennium-teknologiapalkinnon tavoin ritualisoitunut yhteiskuntavaikutuksiltaan mitättömäksi tuoden vain täytettä saajiensa kassakaappiin.

Kun myöskään suomalaisten veronmaksajien varoista pulitettu International Gender Equality -tasa-arvopalkinto ei saanut hurraa-huutoja miltään suunnalta, päätti sosiaali- ja terveysministeriö palkata rahan tarpeessa olevan Jani Toivolan markkinoimaan sitä Internetissä.

Iltalehden mukaan Jani Toivolalta ostettu kampanja maksoi ministeriölle 1 860 euroa. Se sisälsi yhden lyhyen ”feed-postauksen” ja kaksi ”story-kokonaisuutta”, jotka olivat näkyvissä Toivolan Instagramissa vuorokauden.

Tammi–helmikuussa 2021 tilatun Instagram-kampanjan lisäksi Toivola juonsi maaliskuussa tunnin mittaisen virtuaalipaneelin, jossa keskusteltiin perhevapaauudistuksesta ja sen tasa-arvovaikutuksista. 

STM:n järjestämään virtuaalipaneeliin osallistuivat pohjoismaisen yhteistyön ja tasa-arvon ministeri Thomas Blomqvist (r.), sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekonen (vas.) sekä työministeri Tuula Haatainen (sd). Toivola pyysi ja sai sossuraadin tunnin mittaisesta juontokeikasta 2 000 euroa. 

Viime kesäkuussa Toivola toimi moderaattorina (siis käytännössä woke-sensorina) STM:n tasa-arvoyksikön suunnittelemassa ja sukupuoleen kytkeytyvään ”verkkovihaan ja -häirintään” liittyvässä konferenssissa, joka järjestettiin virtuaalisesti 10.–11.6.2021. Ohjelmaa oli yhteensä noin 10–12 tuntia.

Toivola sai kahden päivän sensurointikeikasta 5 580 euroa, vaikka töitä tuskin tarvitsi tehdä. Tapahtuma ei saanut missään vähäisintäkään huomiota, eikä sen yleisömenestyksestä ole näyttöä. Palvelun hinnasta ei STM:n Iltalehdelle toimittamien asiakirjojen mukaan neuvoteltu, vaan ministeriö maksoi sen, mitä Toivola sähköpostiviestissään pyysi.

Näin ministeriö maksoi asuinpaikkansa valehdelleen ja eduskunnan taksinkäyttöennätyksen tehneen nykyisen tukisukankuluttaja Toivolan velkoja. STM:n hankintaa ei myöskään kilpailutettu.

Vertailun vuoksi vihervasemmiston hallitsema opetus- ja kulttuuriministeriö peri raivokkain ottein mediatutkimukseni Totuus kiihottaa julkaisijalta Suomen Perustalta valtionapuja takaisin 10 200 euroa sillä verukkeella, etten ollut ”edistänyt tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta” ja että muka esitin ”sukupuolista häirintää” ja ”naisvihaa”.

Totuus on, että feminismin kritiikki ja tasa-arvopolitiikan mätien hedelmien arvosteleminen ei ole naisvihaa vaan täysin ansaittua ja tieteenfilosofisesti perusteltua.

Tasa-arvoagendojen ja muiden poliittisten tendenssien edistäminen ei puolestaan kuulu tutkimustoiminnan tehtäviin lainkaan. Toivolasta poiketen olin tehnyt hiki hatussa töitä usean vuoden ajan ja lähteistänyt tutkimukseni tavalla, jota Toivolan tuotoksiin ei voida edes verrata.

Oikeuskansleri ei kuitenkaan kantelustani huolimatta puuttunut ministeriön harjoittamaan mielivaltaan millään tavalla.

Asian voi sanoa niin, että valtioneuvosto (neuvostovaltio) kätilöi Suomen Perustalta kynimänsä rahat väärinkäytöksiin syyllistyneelle Jani Toivolalle.

Vertailun vuoksi mainittakoon, että kauppa- ja teollisuusministeri Timo Harakka (sd.) myi hiljattain ministerinä meta.fi-tunnuksensa Facebookille tiettävästi kuusinumeroisella eurosummalla ilman, että oikeuskansleri olisi kyseenalaistanut tuotakaan toimintaa, ministerin toiminnan avoimuutta ja läpinäkyvyyttä tai esteellisyyttä mitenkään.

Nostan tapaukset esiin, koska niiden valossa opetus- ja kulttuuriministeriön minuun ja tutkimustyönantajaani kohdistama taloudellinen ahdistelu, oikeuskanslerinviraston puolueellisuus ja vihervasemmiston porsastelu paljastuvat sietämättömäksi. 

Tapauksista kertoivat Iltalehti jutuissaan ”Ulosotossa oleva Jani Toivola on laskuttanut STM:ltä lähes 10 000 euroa – somekampanja, juontokeikka ja moderointia” 17.12.2012 ja ”Oikeuskansleri Tuomas Pöysti: Keskustelin ministeri Harakan kanssa ’hyvin lyhyesti’ – yksityiskohdista ei puhuttu” 17.12.2021 sekä STT neutraalissa ja täysin kritiikittömässä ”tiedotteessaan” 22.11.2021.

Johtopäätös: yhdenkään kunniallisen puolueen ei pitäisi suostua yhteistoimintaan sellaisen hallituksen kanssa, joka harjoittaa läpikotaisin puolueellista ja feminististä tasa-arvopolitiikkaa, vaan panna kyseisille vääristymille piste.

Pelastus: Suomen julkinen talous menee jonakin päivänä niin huonoon kuntoon, että maahan saadaan täysin perussuomalainen hallitus, joka säästötoimena katkaisee kansainväliseen tasa-arvotyöhön tuhlattavien varojen piikin ja tekee suomalaisten oman haudan kaivuusta lopun.

Vihersiirtymän kiirehtiminen on energiapoliittinen kaksoisvirhe

Vihervasemmistolainen hallitus on asettanut Suomen tavoitteeksi hiilineutraaliuden vuoteen 2035 mennessä. Muiden maiden edelle kiirehtiminen on perin juurin virheellistä ja yhdenvertaisuutta rikkovaa politiikkaa, sillä EU:n yhteinen tavoite on vuodessa 2050.

Maamme energiatehokkuus on eurooppalaisittain vertaillen hyvä, joten meillä ei ole mitään syytä tehdä ilmaston hyväksi nykyistä enempää ennen kuin muut maat laittavat omat tonttinsa kuntoon.

Normiruuvien kiristely Suomessa johtaa hiilivuotoon ja teollisuuden sekä työpaikkojen pakenemiseen Kiinaan, joka sai Pariisin ilmastosopimuksessa oikeuden lisätä hiilidioksidipäästöjään vuoteen 2030 asti. Tämän edun maa käyttää häikäilemättä hyväkseen, vaikka ilmastonsuojelun piti olla yhteinen asia.

Suomessa taas ovat Euroopan ympäristöystävällisimmät hiilivoimalat. Niiden alas ajaminen on vihersiirtymäksi sanotun energiavallankumouksen virhe numero yksi.

Nyt kun hiilivetyjen tuonti Venäjältä vaikeutuu Ukrainan sodan vuoksi, on esitetty vaatimuksia vihersiirtymän nopeuttamiseksi.

Sanna Marinin (sd.) kannanotto, että ”vihreä siirtymä pitää tehdä koko Euroopassa nyt ennätyksellisen nopeasti”, varmentaa vihersiirtymään liittyvän kaksoisvirheen.

Looginen totuus on, että hiilivetyjen saannin vaikeutuminen ei osoita ensisijaisesti niiden korvaamisen tärkeyttä vaan niiden itsensä tarpeellisuutta.

Suomessa tarvitaan jatkossakin öljyä, maakaasua ja kivihiiltä. Niitä pitää voida myös käyttää, ja niiden hinta pitää saada nykyistä alemmaksi.

Energiaomavaraisuuteen emme pysty, vaikka myös omavaraisuutta pitää lisätä vapauttamalla kotimaisen turpeen ja hakkeen käyttöä.

Keskeinen ongelma ei ole, miten korvata hiileen perustuvat energialähteet, vaan se, miten saada Euroopan maiden suhde Venäjään poliittisesti normalisoiduksi ja tuonti kuntoon.

Talouspakotteita todennäköisesti jatketaan, vaikka sotatoimet loppuisivat ja Ukrainaan saataisiin rauha. Pakotteet jatkunevat niin kauan kuin Venäjän nykyinen hallinto istuu vallassa. Ongelman ainoa ratkaisu on vallankumous Venäjällä.

Vihersiirtymän paniikinomaisesta toimeenpanosta seuraisi niin huikea lasku, että se tuhoaisi Euroopan oman talouden, ja EU ajaisi itsensä umpikujaan.

Siitä tulisi äärimmäisen kallista säästämistä, joka raunioittaisi eurooppalaisten ihmisten elämän. Siksi vihersiirtymän kiirehtiminen on nykyisessä tilanteessa täysin väärä reaktio.

Mikäli jokin Italian kokoinen julkinen talous tämän tuloksena kaatuu, ei euroalueesta ole jäljellä kuin savuavat rauniot, ja pahimmillaan Venäjä voittaa myös kauppa- ja energiasodan.

Hienon saksalaisen matkasaarnaajan Ursula von der Leyenin ”sielua ja spirittiä” värisyttävät statementit, joilla julistaudutaan eroon Venäjän öljystä, hiilestä ja kaasusta, vaikuttaisivat naurettavilta, elleivät ne olisi lapsellisuudessaan pelottavia. Sitä ne ovat varsinkin Saksassa, joka yrittää lunastaa läpikotaisen tyhmää ydinvoimasta luopumispäätöstään korvaamalla ydinvoimaa hiilellä.

Laskua EU:n ilmastopuheilla on ennestään jo 1000 miljardin verran.

Hiilivetyjä pitää jatkossakin käyttää, ja niitä pitää tuoda Venäjän ohella Eurooppaan muualta.

Koronakriisin, pakolaiskriisin, julkisen talouden rahoituskriisin ja sodanuhan aiheuttaman turvallisuuskriisin jatkoksi ei tarvita enää koko talouden perustan kyseenalaistavaa energiakriisiä, jota ihmisten kukkarot eivät kestä.

Jos hallitus pitää sairaalloisen pakkomielteenomaisesti kiinni ilmastopoliittisesta vihreästä siirtymästä, on ”hyvinvoiva” osa suomalaisista sen tuloksena toimeentulotuessa ja jotakin omistava toimeentulotukioikeudeton osa leipäjonoissa.

Mikäli elinkeinoministeri Mika Lintilän (kesk.) ennuste toteutuu ja ruokakassin hinta kaksinkertaistuu, se jakaa kansalaisia entistä pahemmin kahtia ja murentaa myös EU:n yksimielisyyttä, josta EU-liiderit olivat Ukrainan kriisin alkaessa tavattoman ylpeitä.

Vika ei ole kansalaisten, sillä maataloustuottajat eivät nykyisinkään saa maitotölkistä montaa senttiä, vaan vähittäiskauppa vetää välistä suurimman siivun. Kuluttajat maksavat rahan- ja rehunvihreässä siirtymässä kaiken, mutta kaupan porras ei liikevoitoistaan tingi.

Kapina alkaa todennäköisesti pikemmin länsimaissa kuin kurjuuteen tottuneella Venäjällä. 

Ei ainakaan minulla ole varaa eikä halua maksaa murkinoistani kaksinkertaista hintaa vain siksi, että slaavikansat kalistelevat aseitaan Kaukasuksella. Niin on ollut aina. 

---

Päivitys 21.3.2022: Sen sijasta, että hallitus olisi huolissaan suomalaisten ihmisten elinkustannusten noususta, energian hinnan noususta, sotainflaatiosta ja ostovoiman katoamisesta, vihervasemmistolainen hallitus kaksinkertaistaa kehitysmaiden ilmastorahoituksensa ja syytää aina vuoteen 2026 asti yli 200 miljoonaa euroa vuodessa Kankkulan kaivoon.

Sanon tämän selvääkin selvemmin: olen jo aiemmin määritellyt poliittiseksi päävihollisekseni Vihreät ja haluan, ettei Vihreitä koskaan enää päästetä Suomen hallitukseen eikä niiden pöytien ympärille, jossa tehdään taloutta ja tulevaisuutta koskevia ratkaisuja. 

Miksi eduskunta vitkastelee Nato-kannan muodostusta?

Vihervasemmistolainen hallitus ei todennäköisesti tee aloitetta Suomen turvallisuuspoliittisen linjan avaamisesta eikä esitä Nato-jäsenyyden hakemista – paitsi ehkä äärimmäisessä pakkotilanteessa.

Tämä johtuu kahdesta asiasta: vasemmistopuolueiden kannanmuodostus on juntturalla ja hallitus ei halua kantaa vastuuta, mikäli jokin menee vikaan ja Venäjä protestoi asiaa vastaan.

Niinpä puhemies Matti Vanhanen (kesk.) teki hallitukselle aloitteen Nato-jäsenyyttä linjaavasta ”selonteosta”.

Vuoden 2020 lopussa hyväksytty turvallisuuspolittinen selonteko on edelleen voimassa, mutta muuttuneessa tilanteessa tarvittaisiin uusi. 

”Muuttunut tilanne” suurentaa nähtäville shakin pelaajien klassisen probleeman, jossa yksi siirto muuttaa pelin aivan kokonaan. 

Vaikutus oli jättiläismäinen. Se osoittaa, miten syvällä status quon tainnuttamassa unessa valtakunnan vahtikoirat elivät, vaikka Venäjän varustautuminen ja sen tarkoitukset olivat selvästi näkyvissä jo vuodesta 2008 ja viimeistään vuodesta 2014 asti.

Uusien tilannekuvien laatiminen on työn ja tuskan takana silloin kun asioista pitäisi päättää poliittisin motiivein tai niistä huolimatta.

Ulkoinen turvallisuus ei tosin ole puolueideologinen asia, ja yhteisen vihollisen kyseessä ollessa keskinäinen ystävyys löytyy puolueidenkin kesken yleensä äkkiä.

Miksi sitten selontekoa aletaan suunnitella ja valmistella tällaiseen paikkaan?

1) Eduskunnan selonteon voidaan katsoa vastaavan Nato-jäsenyyden vaatimaa laajaa kansallista konsensusta. Jos puolueet tulevat valiokuntien loimukoivuovien takaa ulos yksimielisinä, voidaan konsensuksen katsoa löytyneen, eikä kansanäänestystä tarvita.

2) Vitkastelemalla eduskunta voi varata itselleen tilaisuuden odottaa, jospa tapahtuisi ihme ja Putinin hallinto syrjäytettäisiin ja olot Venäjällä palautuisivat ennalleen. Venäläisessä kulttuurissa ja Hollywood-elokuvissa kun on tapana, että aina silloin tällöin joku Radzukovits radikalisoituu ja sitten kukistetaan, minkä jälkeen kaikki suutelevat toisiaan.

3) Taktinen hidastelu pelaa kuitenkin Putinin pussin: put in! Ratkaisun siirtäminen on siis sama kuin sanoisi Natolle ”ei”, sillä lopputulos on samanlainen: Suomi ei kuulu Natoon. Niinpä hidasta valmistelua kannattavat ne, jotka yleensäkin eduskunnassa vastustavat Natoa. Myös tämä voi olla syynä hidasteluun.

4) Yksi syy hitaaseen etenemiseen voi olla asiantuntijatiedon muodostuksessa. Sotilasasiantuntemuksen ja ulkopoliittisen tiedustelun verkkaisuuteen vetoaminen on vaikuttaa kuitenkin verukkeelta, sillä Suomen, Venäjän ja Naton välisten suhteiden analysoimiseen on ollut kymmeniä vuosia aikaa, eikä asian arvioiminen ole mitään väitöskirjan tiedekuntakäsittelyä. Muistiot ovat kenraalien kassakaapeissa jo valmiina asehankintalistojen vierellä.

5) Komiteamietintövalmisteluun poliitikot vetoavat aina silloin, kun he haluavat välttää vastuun linjan vetämisestä. Asiantuntijaelimissä vastuu jakautuu ja katoaa, jolloin poliitikot voivat vetäytyä ”huolellisen valmistelun” taakse piiloon. Näin selittyy, miksi kenelläkään johtavalla poliitikolla ei ole selvää Nato-kantaa, vaikka muutoin he kyllä pyrkivät vaikuttamaan kaikkeen. Varovaisuutta he puolustelevat väitteellä, etteivät he halua auktoriteetillaan vaikuttaa asiantuntijatyöhön, vaikka oikeasti he peittelevät rooliaan siltä varalta, että päätöksen teossa jokin menee vikaan.

6) Hyytävin selitys jahkailulle on, että Nato-ovi onkin kiinni. Siitä kertovat kanki-Kaikkosen terveiset, joiden mukaan nyt ei ole oikea aika hakemuksen postittamiselle. Washingtonissa on siis vaihdettu vihreät valot keltaiselle ja sanottu: odota! Sitten Niinistö soittelee hädissään Putinille.

Sekä Natossa että Venäjällä osattaneen nauraa suomalaisille, jotka hakevat palovakuutusta vasta kun naapurin talo on tulessa.

Suomi on jälleen yllätetty housut kintuissa aiempien hallitusten typeryyden vuoksi.

Matti Vanhanen oli itse pääministerinä vuosina 2003–2010, jolloin Nato-hakemus olisi voitu suotuisasti tehdä rauhan oloissa. Vuonna 2004 hän vain sanoi, että ”Nato-optio on säilytettävä”.

Miten muuten olisi voitu menetelläkään, sillä se muu olisi ollut kaatumista Venäjän syliin?

Baltian maat olivat liittyneet Natoon 2004, mutta ulkoministerinä vuosina 2000–2007 ja 2011–2015 toiminut Erkki Tuomioja (sd.) ja presidentti Tarja Halonen (sd.) estivät Suomen liittymisen sillä perusteella, ettei Suomi halua leimautua ”Pohjois-Baltiaksi”. Hän sai Putinilta lahjaksi kissan (kissa on syytön).

Syy, miksi Suomi ei ole Natossa.

 Kokoomus linjasi vuonna 2004, että puolue tavoittelee Naton jäsenyyttä. Tämä oli isänmaallista. Jos Suomessa ei olisi ollut yhtäkään puoluetta, jolla tavoite on ohjelmassaan, olisi Nato-optio sulanut pois poliittisilta markkinoilta kokonaan.

Vaaliruhtinas Niinistö ilmeisesti tuntee kolmannen puuttuvan tekijän säännön: Jos jotakin saa nopeasti ja se on hyvää, sitä ei saa halvalla; jos jokin on hyvää ja se on halpaa, sitä ei saa nopeasti; ja niin edelleen.

Siksi hän vaatii, että selonteko laaditaan ”ei viivytellen mutta huolella”.

Nyt asiaa aiotaan märehtiä eduskunnassa toukokuun loppuun asti.

Matti Vanhanen sanoo, että ”tällä tarjotaan eduskunnalle mahdollisuus käydä aito keskustelu ilman ennakkositoutumista siihen, mikä lopputulos on”. Hän tähtää eri puolueita edustavan parlamentaarisen työryhmän asettamiseen samaan tapaan kuin laadittaessa turvallisuuspoliittisia selontekoja.

Mikäli käsittely todellakin venyy toukokuun lopulle tai jopa kevätistuntokauden loppuun, toisin sanoen juhannukseen, jolloin edustajat jäävät kesälomille, voimme sanoa hyvästi Natolle.

Se on varmaan tarkoituskin, jotta kansalle ei paljastuisi, että mitään Nato-optiota ei enää ole.

Sitten hallitus voi keskittyä käsittelemään ”Suostumus2018”-aloitetta. Sen ideahan on, että seksuaaliseen kanssakäymiseen tarvitaan selvä suostumuksen ilmaus. Pelkkä mykistyminen ei ole ”kyllä”, mutta myöskään hiljaisuus ei ole ”ei”.

Hallitus voisi ottaa omista näkemyksistään opikseen, sillä Nato-kysymyksessä hiljaisuus on Natolle ”ei”, ja nyt tarvittaisiin selvä ”kyllä”.

Mikäli sitä ei tule, kansanedustajat pääsevät jatkossa lomailemaan Krimille ja voivat sanoa Putinin tela-ajoneuvoille ”tervetuloa”. On kuivat kesäkelit ajella Alakurtista Ouluun.